GIOVANNA
Tarina kauniiden tornien kaupungista
Kirj.
SOPHUS MICHAËLIS
Suomentanut
Marjo Heikel
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava
1923.
I.
KAUNIIDEN TORNIEN KAUPUNKI.
Maakunta on kuin keinuva kehto pienen kaupungin ympärillä. Matkustaja
tulee sinne yli aaltoilevien kukkuloitten, joita oliivimetsät
verhoavat, ikäänkuin ne olisi kiedottu harmaanvihreään silkkiin. Kun
tie kohoaa mäelle, on kaupunki vajonnut aallonpohjaan ja viittoilee
sieltä torneineen. Se on kuin muurikruunu, joka on painettu erään
kukkulan päälaelle. Tie kääntyy, ja kaupunki katoaa. Ratsastaja ajaa
aallon harjalle ja toisen pohjaan, ja katse etsii kaupunkia kuin
merimerkkiä. Läheltä katsoen näyttää siltä, kuin olisi taivaasta
kova nyrkki iskenyt tähän muuripilarimetsään. On kuin rajuilma olisi
pirstonut ja katkonut tornit. Niinkuin tuuli olisi vienyt hatut.
Vain muutamalla harvalla on vielä jäljellä kattokypäränsä, joka
heiluu neljän pilarin varassa; sen kuvun alla riippuu kello. Nyt sen
malmikieli on ääneti. Nuora laskeutuu luotisuorana alas torniin.
Siitä hetkestä, jolloin kaupungin muuri pysäyttää ratsastajan ja
portti hyväntahtoisesti avaa mustan kitansa ja nielaisee hänet
kaupungin suolenahtaille kaduille, kopsahtelevat hänen hevosensa kaviot
katukivityksellä. Muurit vastaavat, ja keskiaika lehahtaa jäisenä häntä
vastaan. Kylmyyttä ja ummehtunutta ilmaa virtaa tylppäkulmaisista
ikkunanieluista. Ovet huokuvat pimeyttä, kuin veisivät hakattuihin
hautakammioihin. Ei kukaan voi niskaansa taivuttamatta astua kynnyksen
ylitse. Katukivet ovat kuin suomupeite muinaisaikaisen hirviön
vatsalla. Varjo lojuu laiskana ja henkii kylmyyttä joka soppeen
niinkuin lohikäärme, joka on vetäytynyt piiloon auringolta. Vain
ylhäällä korkeissa torneissa hallitsee aurinko, lähettäen kullan
välkkyviä tähystäjänkatseitansa läpi ikkunareikäin ja muuriaukkojen
voimatta tunkeutua kaupungin pohjimmaisen jääkylmän pimeyden syvyyteen.
Mitä merkitsevät kaikki nämä tornit, jotka kohoavat taivaalle kuin
kivettyneen käden vannovat sormet? Tai kuin korkealle kohoavat
tuntosarvet, jotka ojentuvat aurinkoon kurkottaaksensa katsomaan yli
kauniin seudun?
Ne ovat pieniä hoikkia Baabelintorneja, ei taivasta tavoittavia,
vaan rakennetut nähdäkseen toinen toisensa olan ylitse. Pieniä
turhuudentorneja, niinkuin ne, joita jolta päivä kohoilee ihmisten
rinnoissa.
Tuli päivä, jolloin eräs tämän pienen kaupungin mahtavista
perheenisistä huomasi asuvansa liian matalalla. Hän istui palatsissaan
kuin kotka sälehäkissään. Alimman kerroksen isot ikkunat olivat
kankiverkolla suljetut. Niiden takana istui hän katsellen keltaisin,
kadekiiluvin silmin, kuinka hänen naapurinsa kulki tuomiokirkkoon
loistaen laahustimessaan niinkuin pöyheäpyrstöinen riikinkukko
koristettuna käädyillä ja jalokivillä, kuin hän olisi pyhä
ehtoollisastia eikä koronkiskonnalla täytetty rahakirstu. Kun hänen
vaimonsa ja tyttärensä astuivat hänen vieressään, heilahteli heidän
kirjo-ompeluksin koristeltu hameensa kankeana kuin tynnyri heidän
ympärillään, niin että he hyvin olisivat voineet nostaa jalkansa maasta
silti kaatumatta. Ja sama itsetyytyväinen narri kulki joka päivä
kirkossa, josta hän oli ostanut kappelin ja jonne hän antoi erään
sienalaisen maalata alttaritaulun suunnattomista summista.
Mutta sälehäkissä asuva kotka heitti hautansa kuoleman ja pirun
huomaan. Hän eli vain kerran tätä elämää ja piti huonona lohdutuksena
pöyhkeillä hakkauttamalla päänsä kuvan hautakiveensä. Hän kuului
Salvuccien mahtavaan ja ylhäiseen sukuun, johon keisari aina oli
voinut luottaa taistelussaan vallanhimoista paavia vastaan. Hän
tahtoi elävässä elämässä nostaa päänsä tämän pienen kerskailevan ja
kateellisen kaupungin yli ja hankkia itselleen laajemman näköalan
kuin ne narrit, jotka kulkivat lakaisten katujen likaa prameilla
silkkiviitoillaan.
Niin kohosi hänen torninsa ilmaan. Se kasvoi kuin palmunrunko, ja
kotkan pesä muutti sen mukana korkeuteen. Vähän ajan kuluttua hänen ei
enää tarvinnut istua ristikkojen takana ja katsoa silmiänsä kipeiksi
naapurinsa kullattuun kirkkokomeuteen. Hän istui kyllin korkealla
nähdäkseen naapurinsa palatsin katon yli, voidakseen vakoilla kaikkia
hänen toimiaan ulkopihalla, ja jos häntä halutti, voi hän sylkeä hänen
baretilleen, joka loisti kuin turkkilainen kupoli.
Mutta Ardinghellot kulkivat alhaalla ja katsoivat pilkaten ja
virnistellen, kuinka torni kasvoi, ja ajattelivat itsekseen: kunhan se
vain ei sorru, kunhan se vain kestää hänen painonsa, ettei hän jonakin
päivänä muksahda sieltä alas kuin lentoon kykenemätön haikaranpoika.
Mutta he tuijottivat niin kauan ylöspäin, että niskaa pakotti, ja
heidän alkoi tehdä mieli lentää ylös katsomaan, mitä kilpailija tähyili
korkealta loggialtaan. Ja uteliaisuuden sijaan tuli harmi, kun he
tulivat portin ulkopuolelle ja näkivät Salvuccien lipun tornin huipulla
silloinkin, kun pormestari ei liputtanut. Vielä ei sentään kaupunki
ollut Salvuccion, vaikka hän istuikin ja pöyhkeili korkeudessaan
ja rintasuojuksen yli riippui upeita kudoksia; siellä ne istuivat
ylhäällä ja kaatoivat öljytulppia viinipulloistaan, niin että kaupungin
rehelliset porvarit saivat roiskeita päähänsä.
Ei kannattanut valittaa esivallalle. Ja kun Ardinghello-suvun
päämies pyysi puhutella rauhanrikkojaa, osoittivat palvelijat hänet
virnistellen taivasta tavoittavia portaita ylös. Huonosti soveltui
hänen arvolleen kiivetä ilmaan toisen miehen portaita pitkin. Kun hän
ei keksinyt muuta keinoa, alkoi hän itse rakentaa.
Niinpä kohosi Ardinghellienkin torni korkeuteen. Kun ei rakennettaessa
varsin tarkoin luotilinjaa käytetty, kallistuivat tornit hiukan
toisiansa kohden yli kadun niinkuin kaksi pässiä, jotka ovat
puskusilla. Mutta Salvuccio seisoi torninsa huipussa ja katseli
pilkallisesti alas kilpailijaansa kuin halveksittua kerjäläistä, joka
haukkoo ilmaa päästäkseen ylös saakka.
Vihamieliset perheet eivät olleet vuosikausiin vaihtaneet sanaakaan,
ennenkuin Ardinghello eräänä päivänä seisoi tornissaan, joka juuri oli
kohonnut vastustajan tornin tasalle. Muurauslasta oli poissa ja teline
yhdeltä sivulta purettu. Ardinghello arveli sen hetken tulleen, jota
varten hän oli tornin rakentanut. Mutta vihollinen odotutti kauan.
Vasta auringon laskiessa ilmestyi Salvuccion pää luukkuun. Ardinghello
ei voinut hillitä itseään, kunnes toinen olisi kokonaan ylhäällä.
"Salvuccio, kiellän teitä heittämästä roskaa maalleni."
"Ja minä, Ardinghello, kiellän teitä puhuttelemasta minua maallani."
"Näettehän, että seison omallani."
"Tuskinpa vain. Minun mielestäni teidän torninne on vähän liiaksi
kallistunut minun puolelleni. Teidän pitäisi oikaista vinoa kaulaanne."
"Varokaa itseänne, etten oikaise teidän kaulaanne."
”Saituri!”
”Pöyhkö!”
"Koronkiskuri!"
"Isänmaanpetturi!"
Tämän sanasodan ryöpyt pärskähtelivät kadulle saakka. Uteliaisuus
tarttui yhä useampaan. Mitä varten rakennettiin noita torneja?
Maakartanoihinsako ne tähystelivät tuolta ylhäältä? Vai vaihtoivatko
ne salaisia merkkejä ulkopuolella olevan vihollisen kanssa? Nyt ne
elämöivät toistensa korvat umpeen. Ne puhalluttivat torviin, ikäänkuin
olisivat tahtoneet särkeä toisiltansa rumpukaivot.
Vähitellen kiipeilivät kaikki kaupungin huomattavimmat suvut ilmaan.
Ne kilpailivat tornien rakentamisessa. Näyttämö, jossa vaihdettiin
kohteliaisuuksia ja hävyttömyyksiä, siirtyi ylempiin ilmapiireihin.
Muutamat ottivat yötkin avuksi, jotta naapurit seuraavana päivänä
huomaisivat joutuneensa alakynteen. Koko kaupunki oli pelkkää kiistaa
tornien välillä, jotka huitoivat käsillään ja usuttelivat koreita
viirikukkoja toistensa kimppuun. Raivo meni niin pitkälle, että
neuvosto pormestarin kehoituksesta pani sille rajan. Jotta ei kenenkään
yksityishenkilön torni ulkoapäin katsottuna näyttäisi riistäneen
itselleen valta-asemaa kaupungissa, säädettiin, ettei yksikään saisi
kohota kellotornia korkeammaksi. Ja vielä korkeammalle sitä kohosi
kaupungin neuvostotalon torni, päätä pitempänä kaikkea kansaa.
Nämä monet tornit olivat niinkuin joukko latvasta katkenneita puita.
Mutta kauna kahden perheen välillä ei laimentunut. Yksi heillä oli
pakosta yhteinen: kaivo. Mutta välttääkseen yhteensattumista sen
reunalla rakensi kumpikin pyörälaitteen, jossa oli pitkä köysi, niin
että he saattoivat hinata veden ylös, tosin samassa sangossa, sillä
kaivossa oli tilaa vain yhdelle. Toisinaan seisoi kumpikin köytensä
ääressä kiistellen, kummalla oli etuoikeus juoda ensiksi.
Kerran johtui kahden nuoren mieleen nostaa muutakin kuin vettä
kaivosta. He vaihtoivat suloisia lemmensanoja tyhjän sangon pohjalla.
He sulkivat kokonaisen meren rakkautta pieneen kirjeeseen. Mutta
eräänä päivänä tytön isä sai käsiinsä vihattuun sukuun kuuluvan nuoren
miehen kirjeen. Hän kielsi talonväkeään enää milloinkaan nostamasta
vettä yhteisestä kaivosta, Sensijaan hän naulasi kirjeen kiinni
sangon pohjaan, ensin siveltyään sitä vihan myrkyllisin sormin, ja
naapuriperheessä tuli moni sairaaksi ja kuoli sen johdosta, että se
kirje oli joutunut vääriin käsiin.
II.
KONDOTTIEERI.
Toista sataa vuotta oli kulunut siitä, kun tornien korkeus määrättiin,
ja niistä päivistä, jolloin sanko kuljetti myrkkyä molempien talojen
välillä. Kumpikin vihollisperhe oli aikoja sitten kaivanut oman
kaivonsa, mutta yhteisesti käyttivät he vanhaa kaivoa sukuvihan
viemärikuoppana. Se oli rappeutunut ja sen marmorireuna syöpynyt. Vesi
oli painumistaan painunut syvemmälle. Jos katsoi kaivoon, ei nähnyt
sinitaivaan heijastavan kuvaansa, vaan hirvittävän, vihreäpilkullisen
pohjan, jossa kaikenlaiset valjut sammalet ja valonarat kiertokasvit
kasvoivat. Siellä alhaalla rehoitti myrkyllinen suo sankkana metsänä.
Kirotusta kaivosta nousi hapan haju.
Joka kerta kun kondottieeri Leone de' Salvucci palasi kotiin
palatsiinsa, sylki hän vaistomaisesti hevosen selästä tuohon kaameaan
kuiluun. Hän tuskin huomasi sitä tekevänsä. Hän oli tehnyt niin
pienestä pitäen, koska hän oli nähnyt isän niin tekevän. Mutta koskaan
hän ei ollut kysynyt, miksi oikeastaan niin tehtiin. Hän piti sitä yhtä
luonnollisena asiana kuin kastaa sormensa vihkiveteen kirkonovesta
sisään astuessa.
Kauniiden tornien kaupunki oli vajonnut rappiotilaan. Se johtui
vihasta noiden kahden suvun välillä, jotka kerran olivat nostaneet
sen kukoistukseen. Tornit olivat aikoja sitten kutistuneet kokoon.
Muutamat niistä olivat enää vain korkeita kiviröykkiöitä, joita saattoi
käyttää vanhojen rakennusten korjaamiseen. Ruohoa kasvoi kaupungin
rappeutuneessa linnoituksessa. Kukistuneilla etuvarustuksilla oli
vanhoja ampumakoneita, jotka lahosivat kuin muumio. Kukaan ei enää
sinne lippua nostanut. Jos se joskus kohosi, nostivat sen vieraat
kädet, ja firenzeläisten punainen lilja ja Medicien keltaiset pallot
hulmuttivat vieraan vallan ylistystä yli nöyryytetyn kaupungin.
Leone de' Salvucci oli poissa kaupungista pitkiä aikoja. Hän oli
oppinut sotilasammatin Milanossa Sforzain luona ja palkasta uhrannut
miehuusikänsä vieraitten valtioitten palveluksessa, aina valiten
enimmän tarjoavan dukaatit siinä vakaumuksessa, että niissä oli eniten
oikean asian tuoksua. Oikea asia vaihteli ja muuttui. Se leijaili kuten
armon pyhä kyyhkynen eri valtioitten kiireellä, ja Leone taisteli
aina sen alla. Hän osasi ylläpitää kuria niiden kokoonhaalittujen
palkkasoturien keskuudessa, joiden sielun hän osti kilistämällä
rumpunahalla kultiansa. Hän voitti heidän kiintymyksensä harvinaisella
kylmäverisyydellään, joka sai hänet ratkaisemaan kaikki vaikeat asiat
kaikkein ankarimmilla ja perusteellisimmilla keinoilla. Ei mikään
ollut niin luotettava kuin kuolema. Kuolema uppiniskaisuudesta,
tottelemattomuudesta, vähimmästäkin kapinallisen kielen liikahduksesta.
Kuoleman huomasi Leone varmimmaksi auttajaksi, suurimmaksi ja
voittamattomimmaksi kaikista ihmiskunnan hyväntekijöistä. Sen jäljissä
kasvoi pelkkää hyvää, onnea ja hyvinvointia siinä, mihin se iski. Ei
missään ollut parempi palvella kuin siellä, missä yhdellä iskulla oli
oikein puhdasta tehty, ei missään raittiimpaa ilmaa kuin siellä, missä
kuolema rankkana sateena oli maan huuhdellut. Leone huomasi kuoleman
uskollisimmaksi aseveljekseen. Kunhan vain hän jaksoi odottaa, ei se
pettänyt. Se oli murtanut hänen kovimmatkin vastustajansa, ja jos hän
eläisi tarpeeksi kauan, voisi hän laskea sovittavia iäisyyskukkia
katkerimmankin vihamiehensä haudalle. Anna ajan kulua! Leonen hartaus
ei milloinkaan ollut suurempi kuin hänen polvistuessaan vihollisen
marmoripaadelle ja lukiessaan kostein silmin kuvakirjoituksen hiljaista
ääntä: "Rukoile hänen sielunsa puolesta!" Hän rukoili sanomattomassa
hurskaudessa.
Joka kerta kun Leone oli palannut synnyinkaupunkiinsa ja sylkenyt
kaivoon, hän kysyi ensimmäiseksi kuolemantapauksia. Harvoin hän
tiedusti turhaan. Aina oli asutus vähän harventunut, ja Leone otti
kaikki uutiset vastaan samalla avomielisellä vastauksella: "Hyvä
on, hyvä on!" Camposantoa koristettiin, kirkot saivat kauniita
hautakirjoituksia, kynttilöitä meni sielumessuihin suuret määrät,
kellot soivat juhlallisesti, maatiloja oli myytävänä, virkoja vapaina,
epämiellyttäviä kasvoja katosi: kaikki oli todellakin hyvin!
Mutta ajan pitkään ei kaikki ollut hyvin; tuli huono aika rivakalle
ja uupumattomalle työntekijälle. Rauha levisi yli valtioiden. Kaikki
sota kaupungin ulkopuolella lakkasi. Tarpeellisen sodan toimittivat
porvarit itse ilman vierasta apua. Kunnollinen palkkasoturi voi tuskin
enää ansaita leipäänsä. Halpa roskaväki repi katukiveyksen ja tappeli
leipäveitsillä ja naskaleilla. Ei tarvittu ammattimiehiä. Kaikki
tuhrivat siinä toimessa. Leone sai matkustaa valtiosta valtioon turhaan
hakien työtä. Neuvostot pyysivät häntä menemään helvettiin. He olivat
pyyhkineet kondottieeri-tilin kirjoistaan.
Vanhana ja harmaantuneena, mutta yhä yhtä innostuneena ammattiinsa
Leone liikkui alituisesti ratsain maantiellä. Hän tyytyi siihen, mitä
sattui saamaan. Palkkautui viikoksi, kun oli kysymyksessä vihatun
rosvojoukon säännöllinen piiritys, rajanvartiointi, laajennettu
poliisipalvelus, tavarankuljetuksen suojeleminen.
Kauniiden tornien kaupungissa ei koskaan ollut soldoakaan ansaittavana.
Siellä hän oli vain siksi, että se oli hänen synnyinpaikkansa ja
koska siellä asui hänen ainoa jälkeläisensä, tytär, joka oli kasvanut
kuolleessa vanhassa palatsissa kuten hento ja värisevä mimosa kasvaa
aikojen kuluessa muurille kertyneellä ohuella maakerroksella.
Siellä hän itse asui vuoden kuolleina aikoina. Kesän hän vietti
maakartanossaan lähellä Poggibonsia.
Eräänä päivänä hän tuli ratsain Pisasta. Hän oli palvellut kaupunkia
taistelussa salakuljettajia vastaan ja samalla käyttänyt tilaisuutta
salakuljettaakseen erinäisiä kalleuksia, kuten flaamilaista brokadia ja
Levantin jalokiviä tyttärelleen.
Kotimatkalla pälkähti hänen päähänsä käydä katsomassa, olivatko
viinirypäleet Poggibonsissa valmiit korjattaviksi. Hän rakasti näitä
kierteleviä teitä, jotka alituiseen tarjosivat uusia yllätyksiä.
Huvilanmuureja ja torninhuippuja sukelsi esiin kukkuloitten takaa,
ja tummat sypressit seisoivat ikäänkuin juhlallisina kunniavartioina
niiden edessä. Luostarit upeilivat houkutellen loggioineen ja
kellotorneineen mitä kauneimmilla paikoilla. Siellä täällä etäisyydessä
seisoi solakka lehtipuu ja värisi yksinäisenä puhdasta, kultaista
iltapäivätaivasta vastaan.
Ruskeana kuin maurilainen istui hän raskaasti satulassaan, ja pitkät
kannukset riippuivat kantapäistä. Punaisen lakkinsa hän oli työntänyt
niskaan; sen alta näkyi ohut valkea tukka. Otsassa ja suupielissä oli
juovia, jyrkkiä kuin puuhun leikattuja. Kuten syvälle syövytetty käsky
oli poimu pienten siniharmaitten silmien välissä, jotka tuijottivat
kauas eteenpäin. Piirteet suun ympärillä olivat kuin kivettyneitä
haukkumasanoja ja uhkauksia. Kaula oli jänteistä paksu, kuin se olisi
ollut köysistä punottu.
Hänen kaksi aseenkantajaansa ratsasti kumpikin kuormahevosellaan,
joiden selkään oli lastattu lippaita ja ryöstettyjä aseita. Kypäröitä
riippui satulankaaresta, rautakeihäitä oli miesten olkapäillä. Huvilan
luona hän käski heidän ratsastaa edeltä. He eivät olleet ansainneet
lepoa eivätkä viinikulausta.
Yksinään kulki hän viinitarhassaan ja koetteli kypsiä rypäleitä.
Köynnökset riippuivat kuten veltot rinnat, jotka jälkeläiselleen
ovat antaneet kaiken mehunsa. Mutta rypäletertut painoivat jalavasta
jalavaan kulkevia riukuja, ikäänkuin pitkän, matalan köynnöskäytävän
katto olisi ollut putoamaisillaan.
Korkean muurin juurelta kuului rasahdus. Leone kääntyi ja näki miehen
olevan heittäytymässä muurin yli. Hän heitti veitsensä, jonka hän
kiskaisi vyöltään, pitkiä keltaisia housuja kohti. Leveä terä kimmahti
kilisten kivestä.
"Pysähdy, pirun ruoka!"
Housut eivät pysähtyneet. Nyt ne ratsastivat muurilla.
"Pelkuri, varas!" huusi Leone.
Housut hypähtivät takaisin, ja mies astui häntä vastaan. Leone
tunsi heti Ardinghelli-suvun nuorimman vesan, kaksikymmenvuotiaan
nuorukaisen, jonka sinisessä, valkeilla sydämillä kirjaillussa
puserossa oli lehtikielekkeiset puuhkat lantioitten ja kyynärpäitten
ympärillä. Tukka riippui silmien yli, ja nenä osoitti taivasta kohden
kuin jokin vanhoista torneista.
"Nyt saatte _te_ vastata _minulle_, messer Leone!" sanoi hän ja päristi
nenäänsä.
"Minä voitelen vastauksen selkääsi niillä viiniköynnöksillä, joiden
rypäleitä tahdoit maistaa."
"Te valehtelette, Leone. Tiedätte, etten aikonut varastaa."
"Mitä varten sitten kiipeilet muurini yli keltaisine
kananpojansäärinesi?"
"Odotin saavani nähdä tyttärenne enkä teidän kirottua viirunaamaanne,
Leone. Niin kauan kuin kaupungissa pidätte häntä lukkojen ja
ristikkojen takana, täytyy minun koettaa saada nähdä häntä maalla."
"Nytpä minä väännän kaulasi poikki, linturäpelö, kun olet ansaani
joutunut", sanoi Leone aivan luonnollisesti.
"Älkää nyt turhia suurennelko, Leone."
"Hirtän sinut kuin varkaan."
"Minä en ole varastanut."
"Olet murtautunut sisään."
"Vain nähdäkseni sen, jota rakastan."
"Et koskaan saa häntä nähdä, sen vannon kautta San Roccon."
"Vaikkapa minun täytyisi murtautua palatsiinne, tahdon päästä hänen
puheilleen. Sen vannon tyttärenne kunnian kautta."
Kondottieeri vastasi iskemällä hänet polvilleen kämmenellään. Toisella
kädellään hän piti hänen kumpaakin kättään kuin ruuvipihdissä, kunnes
oli sitonut ne yhteen hihapuuhkalla, jonka tempasi hänen puvustaan.
Hän sitoi hänet hevoseen ja ratsasti huvilastaan. Hänen vankinsa nieli
harmin ja tuskan ja seurasi valittamatta rivakkaa ravia tien pölyssä.
Ennen pitkää hän hengästyi ja kävi tummanpunaiseksi kasvoiltaan.
Kaksi nuorta miestä seisoi naapuritalon portin edessä. He astuivat
esiin ja asettuivat hevosen eteen.
"Mitä tämä mies on rikkonut?" kysyi toinen.
"Ei enempää kuin te itsekään!" vastasi kondottieeri ja kannusti hevosta
ratsastaakseen hänet kumoon. "Sanalla sanoen, hän on minun vankini."
"Mutta hän ei ole teidän hevosenne." Tikarillaan mies viilsi siteen
poikki, sill'aikaa kuin hänen toverinsa piti hevosta suitsista.
Ennenkuin Leone hämmästyksessään oli ehtinyt saada käteensä mitään
asetta tai huutaa aseenkantajiaan, jotka ratsastivat kaukana
edessäpäin, olivat he livahtaneet porttiaukkoon, jonka ovia he pitivät
valmiina suljettaviksi.
Kondottieeri kannusti hevosta porttia kohden.
"Sitä ei teidän pitäisi tehdä, jollette tahdo vapaaehtoisesti päästä
satimeen. Me suljemme teidät sisään, niin pian kuin olette tullut
portin sisäpuolelle."
"Maantierosvoja! Luovuttakaa heti paikalla vankini!"
"Maantierosvoja emme ole, vaan kunnon firenzeläisiä. Jos tahdotte
nostaa kanteen meitä vastaan, saatte tehdä sen herrainneuvoston edessä
kaupungissamme. Mutta vähän kunniaa saatte siitä, että aioitte ajaa
jalosukuisen herran kuoliaaksi kuten eläimen."
He sulkivat portin välittämättä hänen uhkauksistaan. Hän huusi ja
melusi kauan ulkopuolella, potki lankkuja ja kalisteli aseitansa. Mutta
tukien vierastaan menivät he kartanolle. Toinen pyysi häntä istumaan
kivipenkille, toinen meni hakemaan viiniä.
Nuori Rinaldo degli Ardinghelli ei vielä ollut virkkanut sanaakaan. Hän
ähkyi ja läähätti hengityksensä rauhalliseksi. Veri laski taas pian
sydämeen. Hän maisteli viiniä, jota toinen herroista kaatoi hänelle.
Sitten hän nousi ja kumarsi syvään ja kohteliaasti kummallekin heistä.
"Hyvät ja jalot herrat, minulla ei vielä ole ilmaa keuhkoissani
tarpeeksi kiittääkseni teitä rintani täydeltä."
"Hyvä herra", vastasi se, joka oli viiltänyt nauhan poikki, "olette
jo kiittänyt tarpeeksi. Kysymättä teiltä kotipaikkaa tai nimeä lausun
teidät tervetulleeksi tänne maakartanooni, jonka hiljakkoin olen
perinyt ja jossa itse olen ensimmäistä kertaa. Pyydän teitä olemaan
vieraanani kuten tämä mainio ja jalo nuori taiteilija Firenzestä,
Domenico Bigordi, joka on matkalla San Gimignanoon koristaakseen
kaupungin kirkkoja ihanalla kyvyllään. Minä, kuten hän, olen syntyisin
firenzeläinen ja nimeni on Gentile Cavalcanti."
He syleilivät toisiaan. Rinaldo puristi isäntänsä molempia käsiä
niin kovasti, että painoi sormiinsa merkin eräästä sormuksesta, joka
toisella oli sormessaan. Hän tarttui hänen käteensä ja ihaili sitä.
Gentile vastasi vetämällä ääneti sen sormestaan ja hymyillen laskemalla
sen uuden ystävänsä käteen. Rinaldo välkytti ihastuneena isoa jalokiveä
päivänpaisteessa. Sitten hän ryhtyi katselemaan firenzeläistä
taiteilijaa, kuin tämä olisi ollut harvinainen eläin.
Domenico oli ylhäisen hillitty kaikissa liikkeissään, yksinkertainen
hienossa, värikylläisessä puvussaan. Lyhyt, poimutettu päällysviitta
valui kauniissa laskoksissa rinnalle ja selkään vyön alapuolelle.
Pieni baretti samaa kangasta peitti paksua, pikimustaa tukkaa, joka
pehmeästi aaltoili leveillä, sinertävillä poskilla. Kun hän katsoi, oli
leuka aina kohotettuna ja katse tuli puolittain syrjästä. Mutta hän ei
katsonut kuten muut, ei vanginnut silmää silmällä, vaan antoi katseensa
kiertää ikuisesti rauhatonna.
Rinaldo katseli suu avoinna. Vielä enemmän häikäisi hänen nuori
isäntänsä häntä. Gentile Cavalcanti taivutti päätään ja kaulaansa,
ikäänkuin jokainen liike olisi kohteliaan rakastettavuuden ilmaus.
Hän avasi kaunispiirteisen suunsa, ikäänkuin sanojen sulosointu
olisi tehnyt sen voitokkaaksi. Hän ei hymyillyt. Mutta silmien
vaaleanruskeista, läpikuultavista teristä loisti avoin lempeys
valaisten kasvojen koko kauneuden. Itse katse oli kuin hyväily, kuin
auringonsäde, ei suinkaan mielistelevä, vaan luottamusta herättävä,
puhdas ja lämmittävä. Otsan hieno kaari näkyi paksun, kastanjanruskean
tukan alta, joka kähertyi ohimoitten alapuolelle. Itse baretti näytti
vain täydentävän tuon kauniin, puhtaan pään muotoa, ja värit hänen
yksinkertaisessa puserossaan, joka ulottui korkealle kaulaan, pieni
hieno pellavareunus koristeenaan, ja hänen kapeissa housuissaan olivat
vain tukan oman värin vivahduksia.
Tähän hienoon firenzeläiskulttuuriin verrattuna Rinaldo tunsi
olevansa melkein barbaari. Hänen otsatukkansa oli takkuinen, ja
hänen kiivaat päänliikkeensä saivat sen heilahtelemaan. Hänen käsi-
ja käsivarsiliikkeensä, jotka kävivät sysäyksittäin, olivat aivan
toisenlaisia kuin heidän pyöreät, pehmeät kaarensa. Mutta hänen
silmänsä syöksivät tulta, kun hän kertoi mitä hän kondottieerin
huvilasta tahtoi.
"Kautta Pyhän Finan", sanoi maalari, käyttäen täkäläistä voimasanaa, —
"hän mahtaa olla kaunis. Voitteko kuvailla häntä meille?"
"Kuvailla häntä? — Mahdotonta!"
"Miksi niin?"
"En ole koskaan nähnyt häntä."
"Miten sitten tiedätte, että hän on kaunis?"
"Kautta Giovannan kauneuden, juuri siksi että hänen saita isänsä ei suo
maailman nähdä häntä."
III.
VIININKORJUU.
Leone de' Salvucci ratsasti kaupunkiin raivoisan vihan vallassa.
Hän ei voinut, kuten tapansa oli, ottaa oikeuttaan heti paikalla.
Hänen kahden aseenkantajansahan piti huolehtia kuormahevosista ja
tavaroista, joita ne kantoivat. Hän ratsasti niin, että pöly ryöppysi
hänen ympärillään. Hän kuuli hevosen pureksivan kuolaimia, kuin se
olisi syönyt rautasilppua. Ja ennenkuin hän arvasikaan, pysähtyi hän
kaupungin portin edustalle ja kirosi vartijan hitautta sen avaamisessa.
Oli jo hämärä ahtailla kaduilla. Hevosen kaviot kumahtelivat kovasti
kiviin. Pimeissä oviaukoissa istuivat asukkaat ja toivottivat hyvää
iltaa. Hän ei vastannut. Hevonen vei häntä, se osasi kulkea itsestään.
Ja pian hän istui hiljaa satulassa oman kaksitornisen palatsinsa
edustalla.
Joka kerta kun hän tuli kotiin, alkoi hänen sydämensä sykkiä näiden
korkeitten, harmaitten muurien edustalla, joissa oli vain yksi
ainoa pitkä, kapea oviaukko, minkä kautta sekä ihmiset että ratsut
kulkivat sisään, ja harvoja, yksinäisiä ikkunoita, jotka vaanivat kuin
sisäänpainuneet silmät.
Joka kerta kun hän pysäytti hevosensa näiden muurien ulkopuolelle,
tuntui hänestä, että ruumis odotti häntä siellä sisällä. Viikon oli
hän uhrannut hääonnelleen, sitten oli ammatti kutsunut häntä. Kun
hän seuraavan kerran tuli kotiin, löysi hän nuoren, terveen vaimonsa
kuukauden vanhana ruumiina, ja pienen lapsen itku tervehti häntä. Joka
kerta kun hän senjälkeen pysähtyi palatsinsa eteen, huokuivat nuo syvät
ikkunat kuolonkylmyyttä, ja hän oli kuulevinansa itkua noiden paksujen
muurien takaa.
Leone sylkäisi kaivoon ja antoi katseensa liukua muureja ylös aina
tornin huippuihin saakka, joihin vielä kätkeytyi auringonlaskun
kultaa. Nyt hän hymyili katsellessaan tätä harmaata, halkeillutta
muuria. Hän näki pienen valkean naisenkäden hyväilevän tuota vanhaa
vankilaa. Jokaiselle ulkonemalle se oli istuttanut kukkia ja asettanut
yrttiruukkuja. Siellä oli kokonainen pieni parveke täynnä vihreitä
köynnöskasveja. Muutamat hennot valkeat liljat pysyttelivät huimaavan
korkealla erään ikkunan alla, nyökytellen syvyyden yllä. Rautaristikon
läpi alakerrassa työnsi kierteinen nerium valonjanoisia versojaan.
Yläkerroksessa riippui kirjavia itämaisia mattoja ikkunoista. Kaiken
tuon hän näki sen pienen käden tekevän. Se olikin ainoa, mitä kaupunki
näki hänen tyttärestään, joka ikkunan korkeasta, syvästä piilosta
heitti ujoja ja kaukaisia silmäyksiä kaupungin hiljaiseen maailmaan,
itse jääden näkymättömäksi.
Vähitellen oli kalman haju paennut vanhasta kivitalosta kaikkien
näiden kukkien hiljaisen, elontäyden hengen tieltä. Kuolonvarjo oli
väistynyt sitä kirkkautta, jota tämä pieni tyttö levitti ympärilleen.
Kondottieeri tiesi, että hänen hämyisessä palatsissaan asui valoisan
ja hienon puhdas ja viaton olento, jonka hennot sormet saivat nuo
vanhat kovat muurit kukkimaan ja joka kietoi nuoret käsivartensa
ruusukahleiksi hänen auringonpaahtaman ja paatuneen niskansa ympärille.
Ei kukaan olisi tuntenut Leone de' Salvuccia näiden muurien
sisäpuolella. Pedonkynnet olivat vedetyt sisään, kaikki juovat
siloitetut. Jalopeurasta oli mieluisaa antaa pienten, hienojen sormien
vetää itseään kuonokarvoista. Sotilaan peloittava muoto oli poissa.
Hän puhui puoliääneen. Oven ulkopuolella hän otatti kannuksensa
pois. Sisällä olivat kaikki teräaseet pannaan julistetut. Hän hiipi
varpaillaan huoneeseensa peseytyäkseen, ennenkuin tyttö olisi kuullut
hänen tulleen. Hän hioi parkkiintuneita sotilaankouriaan hohkakivellä
saadakseen ne puhtaiksi.
Mutta Giovanna oli tuntenut hänen hevosensa kavionkopseen kadulla ja
tuli juosten häntä vastaan syleilläkseen häntä.
"Älä koske minuun", kuiskasi hän surkealla äänellä. "Olen likainen kuin
sika. Varo käsiäsi ja vaatteitasi."
Mutta Giovanna suuteli hänen lämpimiä ja likaisia kasvojaan.
* * * * *
Giovanna oli tuskin nähnyt muita ihmisiä kuin isänsä ja imettäjänsä.
Kuitenkin kehittyi hänessä synnynnäinen arvokkuus, itsetiedoton kuin
kukan umpussaan luonnon pakosta kehittämä tuoksu ja värihienous, kun se
ajan täyttyessä puhkeaa.
Hänen käyntinsä liukkailla kivipermannoilla oli pehmeää kuin nuoren
kissan. Yhtä vähän kuului hänen näkymättömien kenkiensä kapsetta, ja
hänellä oli sama joustava jalannousu kuin nuorella kissalla. Päätään
hän kantoi korkealla kuin kukkaa varressaan, paljaitten olkapäitten
ja rintaan asti paljastetun kaulan yllä. Tukka oli kiiltävänä ja
sileänä valkean jakauksen molemmin puolin, ohimoilla paksuna kuin
tiukat kimput ruskeata silkkiä, mutta korville se valui hajallaan ja
kiharaisena, monina kiehkuroina, joiden väri oli kuin auringonpaiste.
Kulmakarvat olivat korkealla otsalla hienoina kaarina, jotka vain
tehostivat suurten ruskeiden silmien avointa katsetta. Nenä oli
säilyttänyt lapsekkaan pehmeän muotonsa eikä ollut vielä saanut
varmoja piirteitänsä; se värähteli ja jännitteli tuoksunjanoisia
sieraimiaan. Suulla oli sama hento muoto, huulet sulautuivat
pehmeästi ympäristöönsä, ja ne erotti vain kalpeasta ja kosteasta
ruusunväristään. Kaulaketju isoista korallihelmistä sai verentäydellä
väririkkaudellaan tämän suun ja tuon hienon ihon näyttämään vieläkin
neitseellisemmältä. Muuten hänellä ei ollut koruja paitsi yhtä, joka
riippui hienossa ketjussa, soluen piiloon hentojen rintojen väliin. Ne
saattoi huomata vain valkean tiukan puvun vähäisestä kohoutumisesta,
joka pingoitti ruusunväristen hihojen reunanauhoja ja pani ne aivan
hiljaa kahisemaan.
* * * * *
Sellaisena näkivät nuo kolme nuorta miestä hänet, kun hän pari päivää
myöhemmin ratsasti isänsä kanssa Poggibonsin huvilaan aloittamaan
viininkorjuuta. He piiloutuivat Gentilen huvilamuurin taakse. Veri
läikehti heidän poskillaan, kun he kurottuivat katsomaan ohikulkevan
joukon jälkeen. Iso keltainen olkihattu oli tytöllä niskassa, ja se
loisti kuin pyhimyskehä.
"Hänen olisin tahtonut nähdä punastuvan", sanoi Domenico ja hyppäsi
muurinharjalle kuin satulaan.
"Hän ei voi punastua", sanoi Gentile. "Ainoastaan häpeämättömät
ajatukset saattavat punastumaan."
"Silloin minä saan hänet punastumaan", sanoi Rinaldo, "vaikkapa minun
täytyisi keskiyöllä murtautua hänen huoneeseensa".
"Ne ovat sanoja, joista teidän itse pitäisi punastua", sanoi Gentile.
"Naiskauneutta ei saa häväistä, vaan sitä on palvottava."
"Mutta sitä on nautittava kuin viiniä, jota miehentappaja-naapurimme
nyt ryhtyy korjaamaan."
Joka suunnalta virtasi korjuuväkeä kondottieerin viinitarhaan. He
veivät mukanaan portaita ja isoja vasuja. He levisivät tarhaan kuin
linnut lehvikköön. Miehiä ja naisia kiipesi notkuvien salkojen alle ja
leikkeli terttuja. He täyttivät vasut kastekosteilla marjoilla, joissa
mehu värisi valmiina puhkeamaan esiin ohuen, kiiltävän kalvon takaa.
Leone kulki ja osoitti paikkoja. Hän johti poimimista, kuten
sotapäällikkö tarkastaa taistelun kulkua. Hän valvoi, että saalis
vietiin oikeihin ammeisiin. Tyttöjä ja vaimoja tuli avojalkaisina
täydet vasut päänsä päällä, ja he tyhjensivät ne. Leonen silmät näkivät
tarkkaan ja etsivät jokaisen sairaan tai kypsymättömän tertun, joka
tuli runsauden mukana. Hän heitti huonot marjat heille vasten silmiä,
niin että mehu roiskahteli. Hän torui ja hylkäsi. Ja hänen vieressään
kulki Giovanna pienine valkeine käsineen ja tasoitteli ja perkasi
salavihkaa, ennenkuin isä ehti näkemään.
Viininlehvät alkoivat liikkua kevenneissä köynnöksissä. Pieniä valkeita
pilvenhattaroita purjehti tummansinisellä taivaalla, joka puhalsi
voimakkaan henkäyksensä hikoilevan korjuuväen yli. Aurinko oli jo
matalalla; se loisti vasuihin korkealle kasattujen rypäleitten läpi
kuin puoliksi läpikuultaviin jalokiviterttuihin. Vettä nostettiin
pumpuilla kaivosta, ja miehet alkoivat pestä pölyä auringon paahtamista
sääristään.
Nyt läheni puserruksen aika. Leonella oli yksi ainoa marmoriamme, joka
oli kulkenut perintönä lukemattomissa miespolvissa. Se oli täynnä
suurimpia ja kauneimpia rypäleterttuja, joiden tumma veri loisti kuin
hiotuissa kivissä.
"Giovanna, tyttöseni", sanoi Leone ja nosti hänet käsivarsilleen. — "Nyt
sinä saat vihkiä minun satoni ja pusertaa viinini yhtä puhtaaksi ja
hyväksi kuin itse olet."
Pienestä kaksivuotiaasta tytöstä oli Giovanna tottunut tähän
tapaan. Mutta tänä vuonna oli hänellä ensi kertaa täysikasvaneen
neidon pitkät hameet, ja palvelustyttöjen täytyi sitoa ylös hänen
pukunsa. He paljastivat hänen säärensä polviin asti, ja isä nosti
hänet marmoriammeen reunan yli ja laski hänet käsistään. Ja hänen
hienot, täysin kehittyneet säärensä upposivat ja katosivat kokonaan
mustansinisiin rypäleihin. Ja nostaen vaatteitaan, silmät luotuina
punaiseen rypälevereen, joka tihkui esiin hänen jalkojensa alta, hän
alkoi polkea. Hän liikkui hitaassa rytmissä, pari tanssiaskelta eteen
ja pari taakse. Ja kaikki korjuutytöt seisoivat ympärillä ja lauloivat
vanhaa korjuulaulua.
Mutta ammeessa oli paljon rypäleitä, enemmän kuin minään edellisenä
vuonna, ja Giovanna oli innokas ja uuttera, ja hän polki, kunnes veri
kohosi hänen poskiinsa ja hän punastui sulasta ahkeruudesta.
Kondottieeri katseli ihastunein, voimakkain silmin. Enemmän kuin satoja
kaatuneita vihollisia hän rakasti tätä nuorta, puhdasta tyttöä, joka
polki hänelle ensimmäisen pikarin viiniä. Hän ajatteli firenzeläisiä
despoottihovien keikareita ja niitä alhaisia leikkejä, joita he,
sen mukaan kuin huhu kertoi, huviloissaan pitivät, kun he kokosivat
ilotyttönsä ja riisuivat heidät alasti ja heittivät heidät kunkin
puserrusammeeseensa, missä he kierittelivät kuin villit nymfit ja
pusersivat rakastajilleen viiniä, joka sai nimen heidän mukaansa: Vino
di Giletta, Vino di Nonna, Vino di Simonetta. Oli Bacchuksen puhtaitten
lähteitten saastuttamista antaa porton jäsenten kylpeä viinissä. Ei,
tässä seisoi viattomuus itse pusertamassa rypäleen neitseellistä mehua
ja punastui ihastuneena saadessaan vihkiä isänsä runsaan sadon.
Leone nosti hänet ammeesta ja laski hänet tyttöjen käsivarsille. He
kantoivat hänet riemukulussa hartioillaan, kuin hän olisi ollut nuori
Bacchus itse, ja suutelivat rypäleverta, joka juoksi virtoina hänen
kauniilla valkeilla säärillään.
Leone upotti hopeapikarinsa ammeen pohjaan ja täytti sen väkevällä ja
valoa hehkuvalla mehulla.
Sitten alkoivat voimakkaat ruskeajäseniset miehet polkea toisissa
ammeissa. Rypäleet murskaantuivat ja mehu valui. Ja kaikista kurkuista
raikui laulu räiskyvin rytmein.
* * * * *
Naapurihuvilassa istuivat nuo kolme nuorta miestä korkeimmalla
kiviparvekkeella ja tuijottivat laulun suuntaan. He tiesivät, että
ihana Giovanna oli siellä, ja vaikka välimatka oli liian suuri, jotta
he olisivat voineet erottaa hänet kirjavan korjuuväen joukosta,
ajattelivat he ainoastaan häntä, hänen nuorten huuliensa viiniä, joka
oli neitseellisempää kuin se, jota nyt puserrettiin, hänen joustavaa
astuntaansa, hänen ojennettuja käsivarsiaan, jotka poimivat terttuja,
niitä ylen kypsiä marjoja, jotka solahtivat hänen tyttömäisen povensa
kätköön.
Gentile Cavalcantin maatila oli hoidon puutteessa. Siellä ei
ollut hyvin vaalittua viiniä korjattavana. Siellä viini näytti
villiintyneeltä ja riippui puolikypsänä ja liian vapaasti kasvavien
jalavain puoliksi tukahduttamana. Tuona lempeänä iltana he leiriytyivät
viinitarhan raskaaseen ja tiheään lehtimajaan, sytyttivät nuotion ja
makasivat kääriytyneinä viittoihinsa tulen ympärillä ja virkistivät
itseään happamilla rypäleillä, jotka riippuivat heidän päänsä
yläpuolella.
He puhelivat rakkaudesta.
Rinaldo oli hiljattain tullut kotiin Veneziasta, missä hän oli oppinut
tuntemaan rakkauden hurjimmat mysteeriot. Hän kertoi gondolamatkoista
kapeissa kanavissa, silmistä, jotka salamoivat felzin varjosta,
naisista, jotka istuivat espanjanruokokaarten alle kuin loistavat
paratiisilinnut avoimissa häkeissä, ja kahden gondolan liukuvasta
kosketuksesta, ikäänkuin kaksi kättä hiljaa sivelisi toisiaan
sivumennen. Tulisia katseita mustista naamareista. Vilahduksia
parvekkeilta, joilta sataa ruusuja soutajien päälle. Aallonloisketta,
pehmyttä kuin suutelo. Solakoita, kamelikurjen sulilla koristettuja
maureja, jotka ohjaavat gondolaa purppuranvärisellä airolla. Rakkautta
etsivien kuuma virta Rialtosillalla. Öitten seikkailurikkaita
serenaadeja tummien palatsien varjossa. Kuu, ikäänkuin mykkä vakooja,
joka oikealla hetkellä sulkee silmänsä hopeanvalkeilla pilvillä.
Nuoraportaat loiskahtavat veteen. Keinuva nousu parvekkeelle. Rinaldo
ei ollut jättänyt ainoatakaan ruusua makaamaan, ei yhtään katsetta
vastaamatta.
Domenico hymyili hänen kiihkeydelleen.
"Sinä puhut ikäänkuin olisit kiimainen petoeläin, Rinaldo. Elämällä on
muita tarkoitusperiä kuin naisten valloittaminen. Jokainen valloitus,
minkä teet, ryöstää osan elinvoimastasi. Kun meidän ihanat rouvamme ja
neitomme ovat joutilaina samaan aikaan kuin me miehet teemme työtä,
kokoavat he aina suuremman rakkaudentarpeen kuin mitä meillä on aikaa
tyydyttää. Kohtuutta, Rinaldo! On pahempi joutua naisten valtaan kuin
viinin. Älä juo enempää kuin mistä yhden yön unella voit selviytyä.
Äläkä koskaan anna naisten ottaa sinulta muuta kuin sen ajan, mikä ei
ole luotu työnteolle."
Gentile makasi eteenpäin kumartuneena nojaten päätään molempiin
käsiinsä. Hän tuijotti melkein suljetuin silmin tuleen, joka välkkyi
hänen silkinhienoissa, pitkissä silmäripsissään. Hän pyyhkäisi pois
otsalle valahtaneen tukan pitkillä, valkeilla käsillään, ojentautui ja
tarttui rypäleterttuun. Hän antoi sen kimallella nuotion edessä, niin
että rypäleitten kivet häämöttivät purppuranhohteisesta mehusta. Sitten
hän sanoi hiljaa:
"Miksi puhutte aina rakkaudesta kuin tavarasta, jota kaupitellaan
torilla? Minulle se ei ole rakkautta, mihin tartutaan sattumoisin
kuin ruusuun, joka putoaa parvekkeelta, ei myöskään ole rakkaus
kuin pullo erinomaista viiniä, jonka ääressä sulkeudumme kammioomme
yölliseen ilonpitoon. Rakkaus ei ole niitä hyväilyjä, joita kuka
tahansa löytää kadulta. Rakkaus ei ole sitä, mikä on tarjolla kenelle
tahansa, minkä voi voittaa kauniilla vaatteilla, muutamilla koreilla
sanoilla, taskun täydellä dukaatteja, mandoliinin näppäyksillä tai
imartelulaululla keimailevan naisen korvaan kuten tuulen hivelevällä
henkäyksellä simpukan sisään. Älkää luulko, että Amor on roskajoukon
jumala, joka sirottelee lahjojaan jokaisen saataville. Älkää luulko,
että mikään siitä on rakkautta, joka kutkuttaa teidän aistejanne ja
yllyttää turhamaisuuttanne. Älkää luulko, että se on rakkautta, mitä
koette vain kerskaillaksenne siitä seuraavana aamuna. Älkää luulko,
että se on rakkautta, mikä saa teidät komeilemaan toreilla kauniissa
vaatteissa kuten riikinkukot kyynäränpituisine laahustimineen. Älkää
luulko, että rakkaus synnyttää ylpeyttä ja prameilua, kilpataistelua
ja valloituksia, ylimielisyyttä ja voitonriemua. Kaikki mitä miehet
mielellään salaisuutena kertovat miehille, naiset naisille, ei ole
oikealta nimeltään rakkautta. Kuka käyttää rakkauden pyhää nimeä
yhtyvistä eläimistä, tammasta, joka hirnuu oriille, koirasta, joka
nuuskii koiraa? Kuinka uskallatte sanoa rakkaudeksi sitä, että toinen
toisenne perästä nautitte saman naisen suosiota? Katsokaa näitä
rypäleitä — kuka teistä voi syödä niitä nautinnolla, jos olette nähneet
toisen nuolevan kasteen niiden poskilta? Kuka ottaa suuhunsa ne kivet,
jotka toinen juuri on sylkenyt suustaan? Kaikki ne rakkauden hedelmät,
joita te nautitte, ovat madonsyömiä tai vierain hampain purtuja. Te
pidätte Venuksen valtakuntaa yleisinä porttomarkkinoina, joilla kaikki
vuoron perään kulkee teidän suussanne ja syleilyssänne. Rakkaus on
väärinkäytetty nimi kaikelle sille roskaväen tunteelle, joka kärsii
porttojen ikuista nälkää. Mihin todellinen Amor on jalallansa astunut,
siihen ei ruoho enää milloinkaan kasva. Mutta kaikille teille, joiden
aistit ovat rakkauden peittämät kuin rikkaruohojen peittämä maa, ei
vielä koskaan ole pudonnut siemenjyvää hänen siivistään. Sillä se olisi
tukahduttanut kaiken muun kasvun."
Gentile oli kokonaan sulkenut silmänsä. Hän poimi verkalleen rypäleen
toisensa jälkeen varresta ja heitti ne tuleen. Ne sihisivät ja
halkesivat paukahtaen.
Domenico katsoi häntä syrjästä levollisella, tutkivalla katseellaan.
"Luulisi, Gentile, että olette vaeltanut taivaallisella niityllä,
missä jumalainen Dante näki Beatricen kulkevan ja poimivan kukkia. Te
luulette siis, että todellinen rakkaus elää ainoastaan unelmissa?"
"Luulen, että sellaisissa unelmissa on enemmän todellista rakkautta
kuin kaikissa niissä voitoissa, jotka Rinaldo on saavuttanut Veneziassa
ja Firenzessä."
"Puhdas Gentile!" nauroi Rinaldo ja alkoi sieppoa rypäleitä tertusta
ahnailla valkeilla hampaillaan. "Älkää suuttuko, mutta sanon: teidän
ei pidä kuvitella mitään. Miksi sylkisimme toistemme viiniin?
Miksi tahdotte esiintyä riutuvana marttyyrina pienen Amor-jumalan
kidutuskammiossa? Tahdotteko kieltää, että tunteenne ihanaa Giovannaa
kohtaan, joka tänään on polkenut isänsä viiniä hohtavilla jaloillaan,
eivät olisi samat kuin meidän? Tänään se viini on vielä kuin
sokerivettä, joka ei minua houkuttele. Mutta jonkun ajan kuluttua se
käy, ja se paranee siirtyessään uusiin astioihin. Rakkauden laita on
samoin kuin hyvän viinin. Älä juo sitä liian aikaisin!"
"En ole koskaan rakastanut", sanoi Gentile ja katsoi silmät suurina
nuotioon. "En myöskään rakasta Giovanna de' Salvuccia."
Hän heitti lopun rypäletertustaan tuleen.
"Hyvä, että sanotte sen!" sanoi Domenico. "Oman oppinne mukaan
rakastatte häntä juuri, koska sen kiellätte."
IV.
GIOVANNAN VAPAUS.
Kun viininkorjuu ja ensimmäinen käyminen olivat loppuneet, ratsasti
kondottieeri tyttärensä kanssa takaisin San Gimignanoon.
Kaste oli pölyisellä tiellä suurina loistavina vesikarpaloina, jotka
murskaantuivat hevosten kavioihin, kun ne korskuen kulkivat kirpeässä
aamuilmassa.
Kolme miestä astui hevosia vastaan kädessään isoja rypäleterttuja, ja
käsivarsiin ja lakkeihin oli kiedottu viininlehviä.
Leone tunsi Rinaldon ja ratsasti häntä kohden tarttuakseen häneen. Hän
kääntyi katsomaan palvelijoitaan, mutta näki samalla, että Giovanna oli
pysähdyttänyt hevosensa, ja teki tahtomattaan samoin, katsoakseen hänen
levollisia, auringonvalaisemia kasvojaan.
Nuo kolme miestä kumarsivat syvään neidon edessä, ja toisten jäädessä
kumaraan kohotti Domenico viisaat silmänsä ja katsoi häntä:
"Älkää närkästykö, madonna, siitä, että kolme nuorta miestä tällä
tavoin palvoo kauneutta keskellä valtatietä. Vika ei ole meidän,
vaan erinomaisen isänne, joka kaksi kertaa on lähettänyt meidät pois
huvilaltaan ja kieltäytynyt vastaanottamasta meidän kunnioittavaa
tervehdystämme."
"Herra jumala, joko röyhkeys kulkee pitkin valtateitä näinä päivinä!"
sanoi Leone ja ratsasti eteenpäin. "Murtovaras tovereineen uskaltaa
vielä kerran tulla silmieni eteen. Mutta nyt saatte kautta San Roccon
kaikki kolme vastata minulle."
"Messer Leone", sanoi Domenico ja taputti levollisesti hänen hevostaan
kaulalle, "me vastaamme teille nyt juuri. Tässä saa teidän ihana
tyttärenne nähdä, millaisia ne murtovarkaat ovat, joiden vuoksi pidätte
häntä lukkojen ja muurien takana."
Leone aikoi vastata. Hänen otsalleen kohosi suoni paksuna sinisenä
käärmeenä. Mutta Giovanna tarttui hänen ojennettuun nyrkkiinsä ja
keskeytti hänet.
"Jos haluatte, että pidän teitä jaloina herroina, jotka tietävät,
mikä sopii ja mikä ei, niin ei teidän pidä puhua valheita suuresti
rakastetusta isästäni. Hän on yhtä vähän ovenvartijani kuin tyrannini.
Omasta vapaasta tahdostani minä kieltäydyn seurustelemasta sukuni
vihollisten kanssa."
"Eläköön ylväs ja ihana Giovanna!" huusi Rinaldo ja kiinnitti
rypäleensä hänen hevosensa leveään, kullalla kirjailtuun rinnustimeen,
Giovannan kannustaessa hevostaan. Domenico heitti köynnöksensä sen
harjalle; mutta Gentile, joka nyt vasta kohotti kasvonsa, pudotti
rypäleensä sen jalkoihin. Giovanna ei tervehtinyt ketään heistä.
Kondottieerin ratsujoukko ajoi kiivasta juoksua tiehensä.
Kun Leone saapui palatsinsa edustalle, unohti hän ensimmäisen kerran
sylkeä kaivoon. Hän nosti tyttärensä satulasta, antoi hänelle
avainkimppunsa ovessa ja sanoi:
"Tästä lähin, Giovanna, sinä kuljet omasta vapaasta tahdostasi ulos ja
sisälle. Sinä olet puhtaampi ja hienompi kuin minä, mutta ylpeydessä
olet isäsi tytär."
* * * * *
Koko kaupunki tuli Giovannan omaksi. Hän löysi aivan toisia polkuja
ja kiertoteitä Collegiatan tuomiokirkkoon kuin tavallisesti käytetyn
tien. Isä opasti hänet kaikille kaupungin porteille. Pian hän kulki
huolettomana ja tunnettuna niiden läpi, yksinkin ollessaan. Hän
kulki hengittäen kultaista syysaurinkoa rauhallisilla rinteillä
kaupunginmuurin juurella. Auterena värähteli aurinko ruohikosta, jossa
vielä muutamat pienet keltaiset kukat kukkivat — Pyhän Finan orvokeiksi
lapset niitä nimittivät. Kun hän istui ruohikossa, tuli joka suunnalta
puolialastomia ja puolivillejä lapsia juosten ja ryömien. Kiireiset
sormet etsivät kukkia ruohikosta ja panivat ne hänen syliinsä, vain
saadakseen koskettaa hänen brokadihamettaan, jonka viininpunainen pohja
oli koristettu kultaisilla palmunlehvillä, ikäänkuin itse Jumalan-äiti
olisi astunut alas tuomiokirkon alttarilta. He kierittelivät rinnettä
pitkin kuin villit vohlat tai irtipäästetyt varsat. Oliivipuut
heiluivat kiipeilevien tyttösten painosta, joiden paljaita jäseniä
ei peittänyt muu kuin hameriepu. He hyppäsivät muurille etsimään
kivirikkoja halkeamista ja sisiliskoja, jotka livistivät pystysuoraan
ylöspäin.
Täällä ulkona Giovanna muisteli Finaa, pientä pyhimysraukkaa. Hän ei
ollut voinut kulkea vallilla kultaisessa puvussa ja poimia omia pieniä
keltaisia kukkiaan. Hän oli maannut koleassa kaupungissa köyhässä,
pimeässä huoneessa, halvattuna ja vaivaisena kovalla vuoteellaan,
kuolemansairaana, mutta parantaen toisia vain koskettamalla heitä
surkastuneilla käsiraukoillaan.