Kristukseen, niin saisi hän siitä vaan kärsimistä, sillä ei tsaari eikä
rikas mies tulisi siitä vähääkään paremmaksi ihmisiä kohtaan. Mutta
näissä elämäkerroissa ei sanotakaan, että tsaarit, nuo kiduttajat,
olisivat parantaneet tapojaan.
Ja oltuaan hetken vaiti alkoi hän taas:
-- Minä en myöskään ymmärrä, mihin Kristuksen kärsimykset olivat
tarpeellisia. Hän tuli voittamaan surua, mutta kävi...
Hän ajatteli ja jatkoi:
-- Ei käynyt mitenkään!
Minun halutti syleillä häntä; minä säälin Kostjaa, säälin Kristusta ja
säälin kaikkia ihmisiä, jotka jäivät sinne kylään, koko ihmiskuntaa. Ja
itseänikin! Missä on minun paikkani? Minne minä menisin?
Lyhyen kesäyön pimeys haihtuu, hiljainen valkeus virtaa puroina männyn
oksien läpitse...
-- Etkö sinä ole väsynyt, Kostja?
-- Minäkö? -- kysyy poika reippaasti. -- En. Minä kävelen mielelläni
yöllä, sillä silloin on kuin kulkisi ennen näkemättömässä seudussa. Minä
-- rakastan satuja.
Päivän koittaessa panimme me maata.
Kostja hääräsi ja puuhasi unissaan ja minä taas olin kulkevinani
ajatuksissani kuin tattarilaiskerjäläinen kulkee talvella kirkon
ympärillä. Ulkona on -- kylmä ja kolea, vaan kirkossa lämmin, mutta
Muhammed ei salli hänen sittenkään mennä kirkkoon.
Aamuksi olin minä saanut asiani valmiiksi mietityksi, ja kun poika
heräsi, sanoin minä hänelle:
-- Anna anteeksi, että olen näin kauvan pitänyt sinua luonani. En minä
lähdekään erakkojen asunnolle, en tahdo piiloutua.
Hän katsoi vakavasti minuun ja sanoi:
-- Sinä olet jo piiloutunut.
Ja sitten heilutti hän oksaa ja sanoi minuun katsomatta:
-- No, jää hyvästi sitten, kultaseni!
Minäkin nyökäytin päätäni:
-- Jää hyvästi!
Minä lähdin. Kun vielä katsoin taakseni, näin hänen seisovan puitten
keskessä ja seuraavan minua silmillään.
-- Hei! -- huutaa hän vielä. -- Jää hyvästi!
Ja minun tuli niin hyvä olla siitä syystä, että hän lausui jäähyväisensä
lempeämmällä äänellä.
Minä kulin monta päivää sairaana ikävästä. Minun sielussani oli kuin
hiljainen tulipalo, ja minun ajatukseni olivat milloin varjona
etupuolellani milloin taas laahustivat myrkyllisenä savuna jälessäni.
Häpesinkö minä, vai oliko minulla joku muu samanlainen tunne, sitä en
voi nyt sanoa. Mutta ajatus vaan syntyi ja kääriytyi minun ympärilleni
kuin yölepakko.
-- Heillä ei ole Jumalaa eivätkä he Jumalaa rakennakaan...
Mutta raskaampi ja ajatuksia hankalampi oli minusta, mikäli muistan,
jonkunlainen jylhä hiljaisuus, laiska ja syvä rauha, ja tämän rauhan
sokeassa syvyydessä ui raskaasti ja vaikeasti sanattomat ajatukseni,
jotka olivat kuin pelokkaat kalat, jotka lekuttivat vaan eivät jaksaneet
tulla sielun syvyydestä valoon ja pinnalle.
Omasta itsestäni sain kovin vähän ravintoa, ja kuin unen näköä muistan
minä niitä ihmisiä, joita kohtasin.
Olin joutunut jonnekin lähelle Omskia, kylän markkinoille, ja siellä
vasta heräsin.
Sokea mies istuu pölyn seassa tien vieressä ja vetelee laulua, ja hänen
saattajansa on polvillaan hänen vieressään ja rytkyttää harmonikkaa.
Sokea ukko katsoo tyhjillä silmäkuopillaan kohden taivasta ja laulaa
kauvaksi kuuluvalla värähtelevällä äänellään vanhaa kansanlaulua:
-- Luona tsaarin Ivanin Vasiljevitshenko...
Ja harmonikka säestää kovalla äänellä:
-- U--u--u...
Minä laskeuduin maahan sokean viereen, hän ojentaa kätensä minua kohden,
pitää sitä koholla jonkun aikaa, vetää sitten pois, mutta ei keskeytä
lauluaan, vaan jatkaa:
-- Ja muinoin eli Jermak täällä, Timofein poika...
-- A--a--a... -- säestää harmonikka, ja laulajan ympärille kokoontuu
vähitellen vakavaa väkeä, joka tarkasti ja pää alaspäin kuuntelee vanhaa
laulua.
Kuiva ja lämmin tuuli puhalteli minun päälleni, minä näen väkijoukon
uteliaat silmäykset, ja joku jo kysyikin:
-- Eikö tämä mies laulakaan?
-- Kyllä hän sitten; -- odottakaa!
Minä olin usein kuullut rosvolauluja, vaan en ole tiennyt, kenenkä
sanoista ne ovat liitetyt yhteen, kenen henki niissä on, vaan nyt sen
ymmärsin: laulu kertoi minulle muinaiskansan elämästä:
-- Pienen palveluksesi tähden annan minä sinulle, ihminen, suuren synnin
anteeksi.
Kansa katseli minua yhä uteliaammin ja poltti siten sieluani.
Vihdoin lopetti ukko laulunsa, ja minä aloin pitää puhetta:
-- Oikeauskoiset! Laulusta te kuulitte, että on elänyt rosvo, joka on
loukannut kansaa ja ryöstänyt sitä... Vaan vihdoin alkoi omatunto
soimata häntä, ja hän lähti pelastamaan sieluaan. Hän tahtoi nyt
palvella kansaa rajuilla voimillaan ja -- hän palveli...
Ihmiset kokoontuivat minun ympärilleni ilmaisten sillä, että puheeni oli
herättänyt heidän huomiotaan ja tämä lisää puheeni voimaa, antaa sille
sointua ja kauneutta, ja minä unohdin tykkönään, millä tavalla minun
olisi pitänyt puhua. Minä tunnen ainoastaan, että kiinnyn yhä enemmän
maahan ja ihmisiin; he kohottavat minua ylöspäin ja ikäänkuin sanoivat
äänettömästi:
-- Puhu! Puhu koko totuus sellaisena kuin sinä sen näet.
Tietysti tuli poliisimieskin paikalle, ja huutaa: "hajaantukaa!" Hän
kysyy, mitä täällä huudettiin ja vaatii passia nähdäkseen. Kansa sulaa
ympärilläni kuin pilvi auringon edessä. Poliisi tahtoo tietää, mitä minä
puhuin, ja muutamat vastaavat:
-- Jumalasta hän puhui...
-- Niinpä niin, ja vielä muutakin...
-- Enimmän kuitenkin Jumalasta.
Mutta eräs mustapartainen mies seisoo syrjässä kärryjen luona, katselee
herkeämättä minuun ja hymyilee. Poliisimies tarttuu kuitenkin minua
kiinni kauluksesta, minun haluttaa hieman pudistella häntä, mutta näen,
kuinka ihmiset syrjästä katselevat minua ja ikäänkuin kysyvät
puoliääneen:
-- No, mitä sinä nyt sanot?
Ja heidän epäuskonsa saa minut kalpenemaan.
Mutta pian minä kuitenkin toinnuin, poistin poliisin käden ja sanon:
-- Tahdotko tietää, mitä minä sanoin?
Ja minä aloin uudestaan puhua tästä nurinkurisesta elämästä, --
uudestaan kokoontuu markkinaväki suuriin joukkoihin, poliisimies häipyy
heidän joukkoonsa ja on tukehtumaisillaan. Minä muistan Kostjan ja
tehtaan lapset, tunnen itseni ylpeäksi ja suuresti iloiseksi, --
uudestaan olen minä väkevä ja kuin unissani... Poliisimies viheltää,
kansan joukon kasvot värähtelevät, silmät palavat ja ihmiset keinuvat
kuin kuumain aaltojen harjalla, tuuppivat minua, ja minä olen keveä
heidän keskessään. Joku tarttuu kiinni olkapäähäni ja kuiskaa korvaani:
-- Mene nyt, mene!
Ja minua tuupitaan ja tuupitaan... Pian tulen jonkinlaiseen pihaan,
mustapartainen mies on rinnallani ja hänen kanssaan on nuori lakiton
mies. Mustapartainen sanoo:
-- Mene aidan ylitse!
Minä menen, sitten toisen ylitse, ja minulla on hauskaa ja hyvä mieli.
-- Ahaa, -- ajattelen, -- mitä miehiä tekin lienette?
-- Nopeasti toveri, nopeasti!
Kulkiessani kysyn häneltä:
-- Mitä miehiä -- te olette?
-- Sellaisia vaan! -- vastaa hän.
Lakiton nuori mies seuraa meidän kintereillämme ja on ääneti. Me
kuljimme yli ryytimaitten ja tulimme laaksoon, jonka pohjalla virtasi
puro ja pensaitten välissä kulki tie. Mustapartainen tarttui käteeni,
katsoi silmiini, nauroi ja sanoi:
-- No, hauskaa matkaa! Fedjuk saa seurata sinua, kunnes pääset hyvälle
tielle. Lähde nyt!
Mutta nuori mies sanoo hänelle:
-- Ja lähde sinäkin hyvin pian...
Mustapartainen kumarsi, lähti nousemaan ylöspäin, vaan minä lähdin
Fedjukin kanssa seuraamaan puroa.
-- Mikä mies hän oli? -- kysyn minä.
-- Karkoitettu, seppä. Myöskin politiikan vuoksi.
-- Kyllä minä sellaisia tunnen!
Minun on hauska olla. Vaan hän -- on ääneti.
Minä katsahdin saattajaani. Hänen kasvonsa ovat pyöreät, ja nenänsä
nykerä, aivankuin kivestä veistetyt, ja hänen harmaat silmänsä ovat
ulkona päästä. Hän puhuu kolealla äänellä, kävelee äänettömästi,
aivankuin kuuntelisi tai aivan kuin joku uusi voima pidättelisi häntä.
Käsiään pitää hän selän takana kuin entinen appeni.
-- Oletko sinä itse -- täältä kotoisin.
-- Olen papin päivätyöläinen.
-- Missä sinun lakkisi sitten on?
Hän koetteli päätään, katsahti minuun ja kysyi:
-- Mihinkä sinä sitä sitten tarvitsisit?
-- Ilta tulee kylmäksi...
Hän oli hetken vaiti ja sanoi sitten aivankuin vastenmielisesti:
-- Piru vieköön lakin, -- kunhan vaan pää on jälellä!
Laakso tuli yhä syvemmäksi, puro lorisi yhä äänekkäämmin, ja ilta tulee
esiin pensaistosta.
Minun sieluni ei ymmärtänyt kaikkea, mitä oli tapahtunut, mutta minun
oli kuitenkin hauska olla ja minun halutti puhella saattajani kanssa.
-- Yksikö karkoitettu teillä vaan on, -- kysyn minä.
Silloin tuo nuori mies tuli heti avomieliseksi aivankuin olisi turkkinsa
avannut, ja alkoi puhua hiljalleen ja kolealla äänellä:
-- Neljä. Eräs herra Moskovasta ja kolme työmiestä Donilta. Kaksi on
rauhallista, juovatpa vielä viinaakin, vaan herra ja tuo Ratkoff
puhelevat keskenään. Salaisesti tietysti! Mutta kansalle eivät he vielä
ole puhuneet. Heitä on paljon. Ja toisia on heidän ympärillään. Minun
nimeni on Mitkoff, Feodor. Olen jo viidettä vuotta täällä. Tällä ajalla
on heitä ollut täällä yksitoista. Ja Oleshinissa -- kahdeksan,
Shikovissa -- kolme...
Hän luettelee pitkälti karkoitettujen nimiä, ja kertoilee heistä, tulee
aina kuudennelle kymmenelle, lopettaa sitten ja -- ajattelee, mutta
alkaa uudelleen puhua liikutellen sormiaan.
-- Muutamia talonpoikiakin on heidän joukossaan. Ja kaikilla heillä on
yksi ja sama mielipide: tällainen elämä ei kelpaa. Täällä on liian
ahdasta. Kun minä en ollut kuullut tuota, niin silloin elin -- rauhassa.
Vaan nyt -- näen, että en ole kasvanut pituudeltani, mutta sittenkin
saan taivuttaa pääni, ja tämä merkitsee todellakin sitä, että täällä on
ahdasta.
Hän oli hyvin kömpelö seuramies, ja venytteli joka sanaansa kuin olisi
kiskonut niitä jalkainsa alta. Hän kulkee minun edelläni, ei
katsahdakaan minuun, vaan kulkee siinä vaan vahvana ja leveähartiaisena.
Minä kysyn häneltä:
-- Osaatko lukea?
-- Olen osannut, mutta olen unohtanut. Nyt olen alkanut opetella
lukutaitoa alusta. Ei se mitään, kyllä minä voin oppia. Kun on pakko,
niin kyllä sitä voi... Jospa herrat vaan puhelisivat ahtaasta
elämästämme, niin hyvä olisi, mutta piru vieköön heidät, heillä on aina
toisellainen usko. Mutta jos meidän oma veljemme, köyhä työmies, alkaa
soimata elämää, niin hän on oikeassa! Ja näin on tultu siihen, että
yksinkertainen mies näkee kauvemmaksi kuin herra. Tämä taas merkitsee
sitä, että yleinen, ihmisellinen elämä on alkanut. Niin he sanovat:
yleinen, ihmisellinen. Ja minäkin olen -- ihminen. Minunkin tieni kulkee
yhdessä heidän kanssaan. Niin minä ajattelen...
Minä kuuntelen häntä ja ajattelen itsekseni:
-- Opi nyt, Matvei!...
Ja sitten sanon hänelle:
-- Ei siinä paljon ajattelemista olekaan? Kaikki tuo on Jumalan työtä!
Hän pysähtyi, iski seipäänsä maahan, niin että minä tulin tuupanneeksi
häntä selkään, -- kääntyi minuun ja kysyy ankarasti:
-- Mitä? Jumalanko? No, niin minäkin ajattelen. Onhan sanottu, -- että
meidän pitää kunnioittaa isäämme. Ja hallitusvaltakin on Jumalasta,
niinkuin sanottu on. Ihmeitten kautta on tämä vahvistettu. Ja tämä
merkitsee, että jos vanha laki muutetaan -- niin silloinkin pitää
tapahtuman ihmeitä. Mutta missä ne ihmeet ovat? Uusia lakeja meillä on
-- vaan ei ihmeitä. Ei ainoatakaan. Siinä suhteessa on kaikki ennallaan.
Nishnissä löydettiin pyhäinjäännös -- ja tapahtui ihmeitä. Sanotaan,
että ei siinä mitään ihmettä ole, ja Serafinien parta oli harmaa, vaan
kansalle näytetään -- ruskeata. Mutta kysymys ei olekaan parrasta, vaan
ihmeistä. Onko ihmeitä sitten ollut? On! Mutta nuo eivät tunnusta
ihmeitä, vaan lukevat ihmeet petokseksi. Tai sanovat, -- että usko saa
näkemään ihmeitä. Jos asia on siten, niin haluttaisi minun antaa heille
selkään, että eivät vaan erehtyisi uskoon.
Ja taas pysähtyy hän -- ja hänen ympärillään nousee yö maasta.
Jyrkemmäksi tulee polku, nopeammin juoksee puro, ja hiljalleen heiluvat
lepattavat pensaat.
Ja hiljalleen sanon minä saattajalleni:
-- Mene, veljeni!
Hän lähti taas liikkeelle. Mutta pimeässä ei hän edes langennut, vaan
minä tulin aina tuupanneeksi häntä selkään.
Hän vierii alaspäin kuin kivi, ja hiljaisuudessa kaikuvat hänen raskaat
sanansa:
-- Kun minä uskon -- niin silloin on sabatti! Minä en ole armelias
minäkään! Veljeni oli sotaväessä ja -- hirtettiin; sisareni palveli
Birskissä -- ja nyt on hänellä vääräsäärinen poika. Hän on jo neljän
vuotias, mutta ei kävele vieläkään. Tyttö oli langennut nimittäin, kun
häntä liiaksi paljon hyväiltiin. Minne hän nyt joutuu? Isänsä on --
juoppo, ja vanhin veli on ottanut kaiken maan...
Me kulemme mutkikasta polkua synkässä pimeydessä. Puro erkanee väliin
meistä ja painautuu syvyyteen, väliin se taas lirisee meidän jalkaimme
vieressä. Ja päittemme päällä lentävät äänettöminä yön linnut, -- ja
niitten yläpuolella ovat tähdet. Minä haluan kulkea nopeammin, vaan
saattajani ei kiirehdi. Hän murisee ehtimiseen itsekseen aivankuin olisi
laskenut ajatuksiaan ja punninnut niitten painoa.
-- Tuo musta, Ratkoff, on hyvä mies. Hän elää jo uuden lain mukaan. Aina
on hän -- loukatun puolella. Urjadnik löi minua kepillä -- ja hän iski
heti urjadnikan maahan. Siitä hyvästä sai hän istua viisitoista päivää.
Silloin tulimme ensi kerran tutuiksikin. Kun hän pääsi vankilasta,
kysyin minä häneltä: "mitenkä sinä voit sillä tavalla käyttäytyä
päällystöä vastaan?" Ja hän sanoi minulle heti oman lakinsa. Minä lähdin
nyt papin luokse. Pappi sanoi: "ahaa, sellaisiako ajatuksia sinä nyt
olet häneltä saanut!" Ratkoff vietiin kaupunkiin ja pantiin siellä taas
vankilaan. Nyt sai hän istua kolme kuukautta ja minä vaan -- kaksitoista
päivää. Minulta kysyttiin: "mitä hän puhui?" "Ei mitään!" "Mitä hän
opetti?" "Ei hän mitään opettanut!" En minäkään ole konna. Ratkoff
palasi vihdoin. Minä sanon hänelle: "anna minulle anteeksi, minä olin
konna." Hän vaan -- hymyilee. "Loruja", -- sanoi hän!
Saattajani vaikeni ja jatkoi sitten hiljaan, uudellaisella
äänenpainolla:
-- Hänen mielestään on kaikki lorua! Kun hän yskii verta -- on se lorua!
Kun hänellä ei ole, mitä syödä -- on sekin lorua!
Äkkiä kirosi hän ruokottomasti, kääntyi minuun päin ja sanoo käheällä
äänellä läpi hampaittensa:
-- Minä ymmärrän kaikki! Veljeni kuoli -- sellaista sattuu aina
sotaväessä. Sisareni kohtalo -- ei myöskään ole harvinainen. Mutta
minkätähden kiusataan vereen asti tuota miestä, sitä en voi ymmärtää.
Minä menen kuin koira, minne tahansa hän käskee minun mennä. Hän kutsuu
minua "maaksi"... Niin "maaksi" hän minua kutsuu, -- ja nauraa. Ja
minuun sattuu kuin puukon pisto se, että häntä aina kiusataan!
Ja taas kirosi hän vikkelästi kuin juopunut munkki.
Rotko aukeni, sen seinät levisivät ja yhtyivät lakeuteen.
-- No, jää nyt hyvästi! -- sanoi saattajani.
Vielä neuvoi hän tien Omskiin, kääntyi sitten, lähti takasin ja häipyi
pian pimeyteen. Hänellä ei ollut lakkia.
Kun hänen raskaat askeleensa olivat lakanneet kuulumasta pimeydessä,
istahdan minä enkä tahdo mennä etäämmäksi.
Yö lepäsi maan päällä ja nukkui tuoreena ja raittiina kuin voi leivän
päällä. Taivaalla ei näkynyt tähtiä eikä kuuta, ei ainoatakaan tulta
ollut ympäristössä, mutta minun oli lämmin olla ja sieluni oli valoisa.
Minun mielessäni kajahtelevat menneitten aikain raskaat puheet, ja tuo
mennyt aika on mielestäni kuin kello, joka on kauvan maannut maassa, on
tykkänään maan peitossa ja ruosteen syömä, mutta joka nyt soi uudelleen
vaikkakin kumealla äänellä.
Edessäni on seisovinaan kylän väki kuunnellen tarkasti ja vakavana minun
puhettani, sitten muuttuvat muutamain kasvot huolekkaan näköisiksi, ja
minua koetetaan sysätä syrjään, pois pääleikistä.
-- Kas niin! -- ajattelen minä ihmetellen, ja minusta tuntuu vaikealta
uskoa, että tuo kaikki on totta.
Ja taas minä ajattelen:
-- Tuo nuori saattajani hakee ihmeitä, -- mutta hän on itse ihme, koska
on voinut säilyttää elämän kauheuksissakin rakkauden ihmisiä kohtaan! Ja
se kansan joukko, joka minua myös kuuntelee, -- on ihme, sillä se ei ole
tullut kuuroksi eikä sokeaksi, vaikka sitä on pitkät ajat koetettu tehdä
sekä kuuroksi että sokeaksi. Ja suurin ihme on -- Mihaila toveriensa
kanssa.
Ajatukseni juoksevat vapaasti ja rauhallisesti, ja se tuntuu minusta
tavattomalta ja odottamattomalta. Tarkastelen itseäni varovasti, etsin
hiljaan sydäntäni -- tahdon löytää siitä rauhattomuutta ja tyhmiä
vastaväitteitä. Ja minä hymyilen tässä äänettömässä pimeydessä ja
pelkään liikkumista, jotta en särkisi sitä tuntematonta iloa, jota
sydämeni on täysi. Minä uskon ja en usko tuohon sielun ihmeelliseen
täyteläisyyteen, jota odottamatta löysin itsessäni.
Tuntui siltä kuin valkea lintu, joka aikoja sitten on syntynyt, olisi
uinunut sieluni hämäryydessä, vaikka minä en heti sitä tuntenut enkä
tietänyt. Mutta äkkiä tulin koskeneeksi lintuun, se herää, laulaa
hiljalleen aamun kunniaksi -- sen keveät siivet värähtelevät
sydämessäni, laulu paisuu tuliseksi ja sulattaa epäuskoni jään
kiitollisuuden kyyneleiksi. Ja minun haluttaa puhua jotakin, nousta
seisomaan, kävellä ja laulaa laulun, ja jos olisin kohdannut ihmisen,
olisin syleillyt häntä.
Minä olen näkevinäni Ionan valoisat kasvot, Mihailan lempeät silmät ja
Kostjan ankaran hymyilyn. Kaikki ovat tuttuja, lempeitä ja uusia
ihmisiä, jotka ovat tunkeutuneet sydämeeni, levinneet sinne ja tuottavat
minulle -- suloista tuskaa.
Sillä tavalla minä ennen rakastin pääsiäisaamuna ihmisiä, ja nytkin
istun, vavahtelen ja ajattelen:
-- Herra Jumala, etköhän Sinä olekin nyt läsnä? Etkö Sinä ole tämä
kauneuksien kauneus, minun iloni ja onneni?
Ympärilläni on -- pimeys ja pimeydessä olen näkevinäni uskovaisten
valoisat kasvot; hiljaisuus myös vallitsee kaikkialla, ainoastaan
sydämeni laulaa sanatonta lauluaan.
Käsilläni silittelen minä maata, taputtelen sitä kämmenilläni aivankuin
se olisi minun hevoseni ja tuntisi hyväilyn.
En voi istua, nousen ylös ja lähden kävelemään -- yössä muistellen
Kostjan sanoja ja nähden edessäni hänen silmiensä lapsellisen
ankaruuden. -- Niin minä kävelin ilosta juopuneena, kävelin myöhään
syksyyn asti pitkin maailmaa ja kokosin uusia ja runsaita antimia
sielulleni.
Omskin rautatienasemalla näin minä siirtolaisia, talonpoikia. Suuren
alan maata peittivät he jo ruumiillaankin, ja suuri työvoima oli siinä
edessäni. Minä kuljin heidän keskessään kuunnellen heidän pehmeää
murrettaan ja kysyn vihdoin:
-- Ettekö te pelkää lähteä niin etäälle?
Eräs heistä, joka oli harmaa ja työn koukistama, vastasi:
-- Kun vaan on maata jalkain alla, -- niin silloin ei ole mikään
kaukana. Mutta maan päällä on, hyvä mies, kovin ahdasta sille, jonka
täytyy työstään elää; ahdasta on, ah!
Ennen olivat surun ja kurjuuden ilmaukset laskeutuneet kuin tuhka
sydämelleni, mutta nyt sytyttivät ne kuin tulikipuna sen palamaan, sillä
jokainen suru -- oli nyt minun suruni ja kansan vapauden puute ahdisti
minuakin.
Ihmisillä ei ole paikkaa eikä aikaa henkisesti kasvaakseen -- ja tämä on
surullista, tämä on vaarallista sille, joka on päässyt pitemmälle, sillä
hän jää yksin etunenään, ihmiset eivät häntä näe, eivät voi vahvistaa
voimiaan, ja tuo yksinäinen kuihtuu hyödyttömästi toiveittensa tulessa.
Minä puhun noille talonpojille, kun osaan heidän ihanaa murrettansa:
-- Vuosisadat kulkee kansa maan päällä sinne ja tänne, hakee sellaista
paikkaa, jossa se voisi vapaasti antautua oikean elämän viettämiseen, ja
vuosisadat kulette tekin, maan lailliset isännät. Minkätähden? Kuka ei
anna kansalle paikkaa, kansalle, joka on maan valtias, kuka on erottanut
kansan, poistanut sen valtaistuimeltaan, kuka ajaa sitä seudusta
toiseen, tuota kansaa, joka on luonut kaikki työt mutta myöskin kauniin
puutarhan, jossa kaikki maailman ihanuudet kasvavat?
Ihmisten katseet syttyvät, heidän silmistään loistaa heräävä ihmishenki,
ja minunkin näköpiirini muuttui suureksi ja laveaksi. Minä näen
kysymyksiä ihmisten kasvoilla, ja vastaan heti niihin, minä näen
epäluuloa, ja -- taistelen sitä vastaan. Voimaa saan minä niistä
sydämistä, jotka ovat aukaistut eteeni, ja sillä voimalla yhdistän minä
heidät kaikki yhdeksi ainoaksi sydämeksi.
Jos sinä ihmisille puhuessasi satut koskettamaan sellaisia, joka on
vaikkapa vaan salassakin jokaisen todellisen ihmisen sydämessä, niin
silloin pulppuaa kuulijan silmistä valoisa voima, joka yhdistyy sinuun
ja kohottaa sinut kaikkein yläpuolelle. Vaan elä ajattelekaan, että oma
tahtosi on kohottanut sinua. Sillä kaikki sisälliset hengen voimasi ovat
yhteistoimintansa kautta ryhtyneet ottamaan vastaan sitä suurta voimaa,
joka sillä hetkellä virtaa ihmisistä. Ja kun ihmiset hajaantuvat,
hajaantuu heidän henkensäkin, ja sinä olet taas -- muitten ihmisten
kaltainen.
Ja niin aloin minä nöyränä evankeliumini saarnaamisen, kutsuin ihmisiä
uuteen toimeen uuden elämän nimessä, vaan en vielä tuntenut itsekään
uutta Jumalaani.
Eräänä juhlapäivänä puhuin minä Slatoustin torilla, taas sekaantui
poliisi asiaan, minut vangittiin, vaan kansa -- kätki minut.
Siellä tutustuin minä myös suurihenkisten ihmisten kanssa. Yksi heistä
oli Jasha Vladikin, hengellisestä koulusta tullut ylioppilas, joka nyt
on varma ystäväni ja tulee koko ikänsä pysymään sellaisena. Jumalaan ei
hän usko, mutta rakastaa kyyneliin asti kirkkomusiikkia. Harmoonilla
soittaa hän virsiä ja itkee, tuo hellä ystäväni.
Minä kysyn hymyillen häneltä:
-- Minkätähden sinä itket, kerettiläinen, ateisti?
Hän huutaa minulle käsiään heilutellen:
-- Ilosta, niitten suurten ihanuuksien esimausta, jotka luodaan. Sillä
-- jos tällaisessa tyhjässä ja likaisessa elämässä on yksityisten
vähäisillä voimilla luotu näin paljon suurta ihanuutta, -- niin mitä
sitten luodaankaan, kun koko henkisesti vapautunut maailma ilmaisee
suuren sielunsa tulta virsissä ja musiikissa?
Ja nyt alkaa hän puhella tulevaisuudesta, joka on hänelle häikäisevän
kirkas, ja ihmettelee itsekin näkyjään. Monille olen minä suosittanut
tätä ystävääni samoin kuin Mihailaakin.
Minä näin kymmenittäin ihailtavia ihmisiä -- he lähettivät minua
toistensa luokse kaupungista kaupunkiin -- ja minä kulen kuin tulisten
viittain johtamana, -- ja saman uskon liekki polttaa heitä kaikkia.
Mahdotonta on luetella, missä suhteessa kaikki erosivat toisistaan,
mahdotonta myös olla lausumatta iloaan, kun näki kaikkien noiden
henkisen yhtenäisyyden.
Suuri on Venäjän kansa, ja sanomattoman ihanaa sen elämä!
Kasaanin kuvernementissa sain minä viimeisen iskun sydämeeni, sen iskun,
joka saattoi loppuun temppelin rakentamisen.
Tämä tapahtui Srednioseron luostarin luona, kun ihmeitä tekevää Jumalan
Äidin kuvaa kuletettiin juhlasaatossa. Sinä päivänä odotettiin nimittäin
kuvan palaavan takaisin luostariin kaupungista, ja päivä oli --
juhlapäivä.
Minä seisoin järven rannalla olevalla mäellä ja katselen. Kaikkialla oli
kansaa, ja mustina aaltoina virtaili tuo kansa kohden luostarin
portteja, iski sen muureja vastaan ja pysähtyi siihen. Aurinko laskee,
ja sen säteet ovat näin syksyllä kirkkaan punaiset. Kellot värähtelevät
kuin linnut, jotka laulunsa jälkeen valmistautuvat lentoon, ja
kaikkialla värjäävät auringon säteet ihmisten paljastuneet päät
punasiksi kuin kaksinkertaiset unikukat.
Luostarin porttien luona odotetaan -- ihmeitä. Pienillä rattailla makaa
liikkumattomana nuori tyttö. Hänen kasvonsa ovat jähmettyneen näköiset
kuin valkea vaha, hänen harmaat silmänsä puoliummessa, ja hänen elämänsä
ilmenee ainoastaan silmäripsien hiljaisissa värähdyksissä.
Hänen vieressään on isänsä, suuri mies, kaljupäinen, harmaapartainen
sekä suurinenäinen, ja hänen äitinsä, joka oli täyteläinen ja pyöreä. Ja
tyttö kohotti silmäkarvojaan, avasi silmänsä selälleen, katsoo
eteenpäin, liikuttelee sormiaan ja tuntuu siltä kuin hän äkkiä
kiljaseisi läpitunkevasti ja kärsimystä ilmaisevalla äänellä.