puhuu kohtuullisen kovalla äänellä ja partansa keikkuu:
-- Säälikää, oikeauskoiset, rukoilkaa onnettoman puolesta, joka jo
neljättä vuotta elää ilman käsiä ja ilman jalkoja. Pyytäkää apua Jumalan
Äidiltä, Herramme maksaa teille pyhistä rukouksestanne; auttakaa isää ja
äitiä voittamaan surunsa.
Hän oli nähtävästi pitkät ajat kulettanut tytärtään luostarista
luostariin ja kadottanut kaiken toivonkin tytön paranemisesta. Mutta
väsymättä laulaa hän vaan samat sanat, ja tuntuvat ne hänen suustaan
kuolleilta. Ihmiset kuuntelevat hänen pyyntöään, tekevät ristinmerkin ja
huokaavat, mutta tytön silmäripset väräjävät yhä ilmaisten sisällistä
tuskaa.
Ehkä olen minä nähnyt parikymmentä heikkoa tyttöä, kymmeniä riivatuita
ja muita onnettomia, ja aina on se käynyt omalle tunnolleni, aina olen
minä loukkaantunut heidän tähtensä, -- minä olen säälinyt noita
raukkoja, joitten ruumiissa ei ole voimaa ja jotka surumielisesti ja
turhaan odottavat ihmettä. Mutta sellaisella voimalla kuin nyt en
milloinkaan ennen ollut tuntenut sääliä.
Suuri, sanaton valitus oli jähmettynyt tyttären valkeille kasvoille, ja
sanoin selittämätön tuska oli vallannut hänen äitinsä. Minun tuli raskas
olla, minä läksin pois, vaan en voinut unohtaa tyttöä.
Tuhannet silmät katsovat eteenpäin, ja äkkiä kietoo minut kuin pilvi
lämmin ja tiheä sopotus:
-- Nyt sitä tuodaan, tuodaan!
Kansa nousee raskaasti ja hitaasti vuorta kohden kuin meren aalto,
kultainen lippu liehuu punaisena vaahtona ihmisten päitten päällä
hehkuen runsaasti kirkkaita kipunoita, heiluu kuin tulinen lintu
valaisten päivän säteillä Jumalan Äidin pyhää kuvaa.
Kansan rinnasta puhkeaa valtava huoahdus -- tuhatääninen laulu:
-- Rukoile meidän puolestamme Korkean Jumalan Äiti!
Mutta koleat äänet häiritsevät laulua:
-- Eteenpäin! Eteenpäin!
Järvi hymyilee valoisan ja sinisen metsän keskessä, punainen aurinko
sulaa ja uppoaa metsään, ja iloinen on kellojen vaskinen ääni. Vaan
ympärillä on -- surkean näköisiä kasvoja, kuuluu hiljaista ja surullista
rukousta, silmät hämärtyvät kyynelistä ja kädet värähtelevät
ristinmerkkiä tehdessään.
Mutta minä olen yksin. Kaikki tämä on minun mielestäni ilotonta
erehdystä, voimattoman epätoivoa ja väsyneen armon odotusta.
Ihmiset lähestyvät. Heidän kasvonsa ovat pölyn peitossa, hiki virtaa
puroina heidän poskillaan, he hengittävät raskaasti, katsovat
omituisesti aivan kuin eivät näkisi mitään, ja tuuppivat ja tyrkkivät
toisiaan. Heitä tulee sääli, säälittää heidän uskonsa voima, joka nyt
haihtuu ilmaan.
Kansan liikkeellä ei ole loppua!
Herättävästi, mutta synkästi ja ikäänkuin moittivasti kaikuu ilmassa
voimakas huuto:
-- Iloitse, Sinä kaikkein autuain, iloitse!
Ja sitten taas:
-- Eteenpäin! Eteenpäin!
Tomupilvessä on satoja mustia kasvoja ja tuhansia silmiä aivan kuin
tähtiä linnunradassa. Minä näen, että kaikki nuot silmät ovat kuin yhden
sielun tulikipunoita, sielun, joka ahnaasti odottaa aavistamatonta iloa.
Ihmiset kulkevat kuin yksi ruumis, nojaten tiukasti toisiinsa, tarttuvat
toistensa käteen ja kulkevat kovin nopeasti aivan kuin heidän
päämääränsä olisi kovin kaukana, mutta he olisivat kuitenkin päättäneet
väsymättä kulkea sen päähän asti.
Outo hämmästys oli saanut valtaansa sieluni, ja kuin salama iski äkkiä
muistiini Ionaan merkilliset sanat:
-- Kansa rakentaa Jumalan!
Innostus valtasi vihdoin minutkin, minä lähdin kansaa vastaan, hyökkäsin
mäeltä alas ja yhdistyin siihen ja lauloin täysin keuhkoin:
-- Iloitse sinä siunattu voima, kaikkein voimien joukossa!
Minuun tartuttiin kiinni, minua syleiltiin, minä uin tässä ihmismeressä
ja sulin yhteen tulisten hengähdysten kanssa. Ei tuntunut maata jalkaini
alla, en tuntenut itseäni enkä ajasta välittänyt, vaan tunsin ainoastaan
-- ilon, joka oli niin tavaton kuin taivaat. Minä olin palavan uskon
tulinen kekäle, olin suuri huomaamattomuudessanikin aivan kuin kaikki
muutkin, jotka tämän yleisen riemun aikana ympäröivät minua.
-- Eteenpäin!
Ja vastustamattomalla voimalla kulkee kansa eteenpäin, se on valmis
tallaamaan jalkainsa alle kaikki aidat ja kuopat, kaikki tyhmyydet ja
pimeät pelkonsa.
Minä muistan kuinka kaikki pysähtyivät minua lähelle, syntyi ahdinko,
minä jouduin lähelle niitä kärryjä, joilla sairas makasi ja muistan
sitten huudot ja vaatimukset:
-- Rukoukseen! Rukoukseen!
Nyt syntyi hämminki: kärryjä tuupittiin, tytön pää keikkuu veltosti ja
voimattomasti ja hänen katseensa oli pelkoa täynnä. Mutta kymmenien
ihmisten silmät katselivat sairasta, sadottain risteili voimia hänen
heikontuneen ruumiinsa päällä, jotka kaikki voimat halusivat nähdä
sairaan nousevan vuoteeltaan, ja minäkin katselin syvälti tytön silmiin
ja tahdoin innokkaasti muitten kanssa, että tyttö nousisi ei itse
tähtensä, mutta jonkun muun tähden, jonka suhteen hän on kuin linnun
höyhenet -- tulipalossa.
Niinkuin sade kastelee virvoittavalla vedellä maata, samoin kasteli
kansa voimallaan tytön kuivunutta ruumista, kuiskasi ja huusi hänelle:
-- Nouse, rakkaani, nouse! Nosta kätesi eläkä pelkää! Nouse, nouse vaan
rohkeasti! Sairas, nouse ylös! Rakkaani! Nosta kätesi!
Sadat tähdet syttyivät palamaan hänen sielussaan ja ruusunväriset varjot
leikkivät hänen kuolleilla kasvoillaan, hänen silmänsä aukenivat vielä
suuremmiksi, mutta nyt niissä oli ihmettelyn ja ilon leima, ja hiljaan
liikuttaen olkapäitään kohotti hän nöyränä ylöspäin vapisevia käsiään ja
ojensi ne kuuliaisena eteenpäin. Hänen suunsa oli auki, ja oli hän kuin
linnun poikanen, joka ensi kertaa valmistautuu lentämään pesästään.
Silloin huokasi kansa -- aivan kuin vaskinen kello tai pyhä vuori olisi
pudonnut kaikella voimallaan sen päälle, -- se hätkähti, horjahti ja
alkoi huutaa kovalla äänellä:
-- Jaloilleen! Auttakaa häntä! Nouse ylös, tyttö jaloillesi! Auttakaa
häntä!
Me tartuimme kiinni tyttöön, kohotimme häntä vähän ylöspäin, laskimme
sitten maahan, pitelimme hieman kiinni, mutta hän horjuu kuin tähkä
tuulessa ja huutaa:
-- Rakkaani! Herra Jumala! Oi sinä korkea Jumalan Äiti! Rakkaani,
rakkaani!
-- Kävele, -- huutaa kansa, -- kävele!
Minä muistan, mitenkä pölyiset kasvonsa olivat hiessä ja kyynelissä,
mutta kyynelvirtainkin läpitse vaikuttaa ihmeitätekevä voima -- usko
omaan valtaansa, joka luo ihmeitä.
Hiljalleen kulkee meidän välissämme parantunut tyttö, luottavasti nojaa
hän ruumiillaan, jossa elämä taas virtaa, kansan ruumiiseen, hymyilee,
on valkea kuin kukka ja puhuu:
-- Päästäkää minut menemään, minä olen -- yksin...!
Hän pysähtyi, horjahteli -- mutta käveli taaskin. Hän käveli kuin
puukkojen päällä, jotka leikkaavat hänen varpaitaan, mutta hän käveli
kuitenkin yksin, pelkäsi ja nauroi kuin pieni lapsi, ja kansakin hänen
ympärillään oli iloinen ja hellä kuin lapsi. Hänen ruumiinsa värisi ja
vapisi, käsillään kosketti hän eteenpäin tahtoen nojata ilmaan, joka oli
kansan voimaa täynnä, mutta joka taholla kannattavat häntä sadat
valoisat säteet.
Luostarin portilla lakkasin minä näkemästä häntä ja saan vähän aikaa
kootakseni ajatuksiani. Katselen ympärilleni. Kaikkialla näkyy olevan
juhla ja juhlanhumua, kuuluu kellojen soitto ja kansan vallaton puhelu,
iltarusko palaa kirkkaana taivaalla ja järvi heijasti purppuran
punaisena sen valon.
Eräs mies menee ohitseni, hymyilee ja kysyy:
-- Näittekö?
Minä syleilin häntä ja suutelin kuin veljeäni, jota en ole pitkiin
aikoihin nähnyt, emmekä voineet sanoa toisillemme sanaakaan. Me vaan
hymyilimme ja erkanimme ääneti.
... Yöllä istuin minä metsässä järven rannalla ja olen taaskin yksin,
mutta nyt olin minä ijäksi ja eroittamattomasti yhdistetty henkeni
kautta kansaan, tuohon kansaan, joka teki ihmeitä ja oli maan herra.
Minä istuin ja kuuntelin, mitenkä kaikki se, jota olin nähnyt ja oppinut
tuntemaan, kasvoi minussa ja paloi yksinäisenä tulena, joka minusta
heijastui maailmaan ja syttyi siellä suureen ja paljon merkitsevään
liekkiin, pukeutui ihmetöihin, ja kiihoitti minua nielemään maailman
niinkuin maailmakin on niellyt minun.
En keksi sanoja ilmaistakseni tämän yön riemuja, yön, jolloin minä olin
yksin pimeydessä, syleilin koko maata rakkaudellani, nousin näkemieni
kukkulalle ja näin maailman kuin eläväin voimain lähteen raivokkaana
virtaavan kohden yhtymistään, päämäärään, jota minä en voinut saavuttaa.
Mutta ilokseni huomasin minä, että se seikka, että minä en pääse
päämääräni perille, merkitsee minulle sitä, että sieluni kasvaa
loppumattomasti ja samoin maailman suuret kauneudet, ja
loppumattomuudessa on -- lukemattoman paljon riemuja ihmissieluani
varten.
Aamulla näyttää aurinkokin minulle toisellaiset kasvonsa. Minä näen,
mitenkä sen säteet varovasti ja hyväillen tunkeutuivat pimeyteen,
sytyttivät sen, paljastivat maan yön peiton alta ja pian heräsi se
syksyn kukalliseen ja ylevään loistoon: Siinä oli smaragdin vihreä
kenttä ihmisten leikkejä varten ja taisteluja varten vapauden puolesta,
pyhä paikka kirkollisia kulkuja ja kauneuden ja oikeuden juhlaa varten.
Minä näin hänet, äitini, tähtien seassa, ja ylpeänä katseli hän
valtamerisilmillään etäisyyteen, minä näin hänen kuin astian täynnä
kirkkaan punaista, alituisesti kiehuvaa, elävää ihmisverta, ja sitten
näin vielä hänen -- herransa, kuolemattoman kansan.
Kansa antaa voimaa hänen elämälleen töittensä suuruudella, ja minä
rukoilen:
-- Sinä olet minun Jumalani ja kaikkein jumalien luoja, joka olet luonut
kaikki sielusi kauneudesta.
-- Eikä ole maailmassa muuta jumalaa kuin Sinä, sillä sinä olet yksi
Jumala, ihmeitten luoja!
-- Sinä olet minun Jumalani ja kaikkein jumalien luoja, joka olet luonut
kaikki sielusi kauneudesta.
-- Eikä ole maailmassa muuta jumalaa kuin Sinä, sillä sinä olet yksi
Jumala, ihmeitten luoja!
-- Niin uskon, ja sen tunnustan!
... Ja -- siitä syystä palaan minä sinne, jossa ihmiset vapauttavat
lähimmäisiään pimeyden ja taikauskon kahleista, kokoovat kansaa yhdeksi,
näyttävät sille sen salaperäiset kasvot, auttavat sitä tuntemaan
tahtonsa voiman, osoittavat ihmisille ainoan ja oikean tien
yhteistoimintaan suuren asian -- yleismaailmallisen jumalan luomiseen.