Ja sitten alkoi hän kävellä minun rinnallani. Hän oli noin kolmentoista
vuotias, oli jo lopettanut koulunsa ja työskenteli nyt tehtaassa. Hän
kulkee, tirkistelee ja kysyy äkkiä:
-- Onko maa suurikin?
Minä koetin parhaani mukaan selittää hänelle sen suuruutta.
-- Mitä sinä sillä tiedolla teet?
-- Minä tarvitsen. Minkätähden minä rupeaisin yhdessä paikassa
mätänemään? Enpä vainenkaan! Kun opin lukkosepän ammatin, -- niin lähden
kiertämään Venäjää, menen Moskovaan ja -- muuallekin -- kaikki paikat
käyn.
Hän sanoo tuon sellaisella äänellä kuin uhkaisi jotakin:
-- Minä -- lähden!
Tämän kohtauksen jälkeen aloin pitää häntä silmällä. Minä näen, että
pojalla on vetovoima vakaviin asioihin. Missä Mihailan toverit vaan
puhelevat keskenään, siellä on hänkin, kuuntelee ja tirkistelee toisella
silmällään kuin katselisi, minnepäin pyssynsä laukaseisi.
Ja sitten teki hän ilkeyksiänsä. Niille henkilöille, jotka olivat hänen
lähimpiä päälliköitään, koetti hän tehdä kaikellaista pahaa, -- kätki
heidän instrumenttejaan, särki niitä ja sirotti hiekkaa sorveihin.
Kerran päivällisen aikaan sanoo hän minulle:
-- Eikö täällä, munkki, ole ikävä?
-- Minkätähden?
-- En tiedä. Ihmiset elävät kovin vetelästi! Työtä on vaan ja huolta!
Jos oppisin nopeammin, -- että pääsisin erkanemaan täältä pois!
Ja kun hän kertoili tulevasta retkestään, niin aukenivat hänen silmänsä,
katselivat rohkeasti eteenpäin, ja hän näytti valloittajalta, joka ei
luota mihinkään muuhun kuin omiin voimiinsa. Minua miellytti tuo
poikanen, ja hänen puheissaan löysin minä kypsyyttä.
-- Tuo poika ei joudu hukkaan! -- ajattelen minä ja katselen häntä.
Mutta sieluani polttaa ikävä omaa poikaani. Millainen hän lienee ja mikä
hänestäkin tulee?
Minä aloin huomata itsessäni uusien tunteitten hiljaista väreilyä, ja
joka ihmisestä tuntui tulevan minuun ohut ja terävä säde, joka
näkymättömänä koski minuun, liikutti huomaamatta sydäntäni, ja yhä
herkemmäksi tulen minä noitten salaisten säteitten vaikutukselle. Väliin
kokoontuu työmiehiä Mihailan luokse, ja he ikäänkuin hengittävät
sisästään ajatusten polttavan pilven, joka kääriytyy minun ympärilleni
ja kohottaa ihmeellisellä voimalla minua ylöspäin. Kaikki alkavat äkkiä
ymmärtää puolesta sanasta minua, minä seison miesten keskessä, ja he
ovat ikäänkuin minun ruumiini, ja minä olen sinä hetkenä heidän
sielunaan ja tahtonaan. Ja minun puheeni -- on heidän ääntään. Minusta
tuntuu kuin itse eläisin osana jonkun ruumiista, kuulisin sieluni huudot
toisten suista, ja niinkauvan kuin kuulen sen -- on hyvä olla. Mutta
aika kuluu, äänet vaikenevat, ja -- taas olet yksin, omaa itseäsi
varten.
Muistan, kuinka ennen olin rukouksessa yhdistynyt Jumalaan, ja silloin
tuntui niin hyvältä, kun omat muistot katosivat ja minä ikäänkuin
lakkasin olemasta. Mutta sulautuessani ihmisiin en minä poistunut
itsestäni, vaan ikäänkuin kasvoin, kohosin itseni yläpuolelle, ja minun
sieluni voimat suurenivat moninkertaisesti. Ja sijaan tuli itseni
unohdus, mutta se ei hävittänyt minua, vaan sammutti katkerat ajatukseni
ja yksinäisyyteni huolet.
Mutta tämä tila tuntui minusta epäselvältä ja hyödyttömältä. Minä kyllä
tunnen, että uusi taimi kasvaa sielussani, mutta minä en voi sitä
ymmärtää. Sen vaan huomaan, että se vetää minua yhä enemmän ja
kiinteämmin ihmisten luokse.
Siihen aikaan työskentelin minä tehtaassa ja sain neljäkymmentä
kopeekkaa päivältä, kannoin olkapäilläni ja vedin raskaita taakkoja --
malmia, kuonaa, tiiliä ja vihasin tätä helvetillistä paikkaa, jossa oli
likaa, ähkinää, jyrinää ja ruumista kiusaavaa kuumuutta.
Tehdas oli kiinnitetty maahan, se lepäsi raskaana sen päällä, raskaana
ja tyydyttämättömän ahneena, se imi sitä päivät ja yöt, huohotti
intohimossaan, ärjyi ja sylki hehkuvasta kidastaan maan tulista verta.
Ja sitten tuo veri hyytyy, muuttuu mustaksi, -- mutta se sulattaa uutta,
jyrisee, jymisee, likistää punaista rautaa, tuiskuaa kipunia,
nytkähtelee ja syöksee maan kidasta ulos pitkiä eläviä juovia aivan kuin
verisuonia.
Tuossa villissä työnteossa näen minä jotakin kauheata, joka lähentelee
mielenvikaisuutta. Ärjyvä kummitus, joka on puhtaaksi työstänyt maan
sylin, kaivaa kuoppaa allensa ja tietää joskus itse putoavansa siihen,
ja siitä syystä huutaa se nyt tuhansin äänin:
-- Nopeammin, nopeammin, nopeammin!
Tulen keskessä ja jyrinässä sekä tulikipunain sateessa työskentelevät
murtuneet miehet. Tuntuu siltä, että heidän paikkansa ei ole täällä,
sillä kaikki heidän ympärillään uhkaa polttaa heidät tuhaksi, ja raskas
rauta on musertamaisillaan heidät. Melu tekee heidät kuuroiksi ja
sokeiksi, sietämätön kuumuus kuivaa heidän verensä, vaan rauhallisesti
tekevät he työtään, tottelevat uskollisesti isäntiään kuin pirut
helvetissä, pelkäämättä mitään ja tietäen, kaikki.
Vahvat kädet kääntelevät pieniä vipuja, -- ja kaikkialla, miesten
päitten päällä -- liikkuu nöyrästi kauheitten koneitten pelottavia
käpäliä ja leukoja, jotka pureksivat rautaa... Vaikea on ymmärtää, kenen
järki ja kenen tahto on täällä vallitsevana! Väliin näyttää siltä, että
ihminen tarvitsee tehdasta ja käyttää sitä hyväkseen, mutta heti näet
taas, että ihmiset ja koko tehdas tottelevat perkelettä, ja hän nauraa
riemuiten ja ilkeästi nähdessään sen mielettömän raskaan työn, jota
ahneus vaatii.
Työmiehet sanovat toisilleen:
-- Jo on aika mennä työhön!
Mutta miehet ovat aina työssä, -- tai musertaa ja raiskaa työ heidät.
Työ on raskasta, ja sitä heidän täytyy tehdä, vaan ihmisen järki on
terävä ja nopea liikkeissään.
Usein kohoaa voitokkaasti ja huolettomasti ilmoille iloinen laulu tämän
helvetillisen melun ja koneitten jytinän keskeltä, -- ja minä hymyilen
itsekseni, kun muistan Ivanushka konnaa valaskalan selässä matkalla
taivaaseen etsimään ihmeellistä kasuarilintua.
Tehtaalaiset ovat kaikki reippaita miehiä, ja rohkeita, ja vaikka he
puheissaan olivatkin ruokottomia ja hävyttömiä sekä usein juovuksissa,
olivat he kuitenkin vapaata väkeä, jota ei tarvinnut pelätä. He eivät
olleet pyhiinvaeltajain, maailman orjain kaltaisia, jotka loukkasivat
minua nöyryydellään, särkyneellä hengellään, toivottomalla surullaan ja
pikku vilpistelyllään asioissaan Jumalan ja toistensa kanssa.
Vaan nämät miehet olivat ajatuksissaan julkeita, ja vaikka orjamainen
työ sai heidät riitelemään ja tappelemaankin keskenään, -- niin jos
päällystö vaan tohti rikkoa oikeuden vaatimuksia, asettuivat he kaikki
yhtenä miehenä sellaista päällystöä vastaan.
Ja ne nuoret miehet, jotka kävivät Mihailan luona, olivat muista edellä,
puhuivat korkeammalla äänellä kuin muut eivätkä pelänneet mitään.
Silloin kun minä en ajatellut kansaa, en minä myös huomannut ihmisiä,
vaan nyt huomaan heidät ja tahdon nähdä heidän erilaisuutensa, jotta
jokainen esiintyisi minulle yksinäisenä. Olenko saavuttanut
tarkoitukseni vai enkö? Heidän puheensa ovat erillaiset, jokaisella on
omat kasvonsa, vaan usko heillä on sama ja aikomukset samat.
Kiirehtimällä ja uutterasti näkyvät he rakentavan jotakin.
Jokainen heistä on ihmisille kynttilä, ja hauska olento kuin pieni
kenttä metsässä eksyneelle; jokainen vetää älykkäämpiä työmiehiä
puoleensa, ja kaikki Mihailan oppilaat ovat yhdessä asiassa yhtä mieltä,
he nimittäin koettavat perustaa tehtaasen jonkinlaisen henkisen
seurapiirin, kirkkaasti palavain ajatusten ahjon.
Tehtaalaiset ottivat alussa minut vastaan hyvin epäkohteliaasti, he
huusivat ja nauroivat:
-- Äh, sinä kirjava kärpänen! Hengellinen lude! Laiskuri! Muukalainen!
Kerran tuuppasi joku minua, minä en voinut sietää sitä, ja sellaisissa
tapauksissa en minä sääli nyrkkiäni. Mutta vaikka voima miellyttää
ihmisiä, niin eivät he kuitenkaan kunnioita nyrkkiä eikä se voi herättää
heidän huomiotaan, ja niin olisin minäkin saanut kovasti selkääni, ellei
Mihailan ystävä Gavrilo Kostin, punaposkinen nuori valaja, joka oli
huomatumpia miehiä tehtaalla, olisi sekaantunut riitaan.
Minun niskaani hyökkäsi noin kuusi miestä, eivätkä he pelkästä
hyväntahtoisuudesta uhkailleet minua, mutta silloin tuli Gavrilo Kostin
viereeni ja alkoi puhua:
-- Minkätähden te, toverit, ärsytätte tätä miestä? Senkötähden, että hän
ei ole samanlainen työmies kuin me muut? Mutta siinä teette te väärin,
toverit, teette väärin itseännekin kohtaan. Sillä meidän voimamme on --
hyvässä ystävyydessä...
Hän piti lyhyen puheen, erittäin hyvän ja yksinkertaisen, aivan kuin
olisi lapsille puhunut. Kaikki Mihailan ystävät käyttivät joka
tilaisuutta hyväkseen ajatustensa kylvämiseen. Ja nytkin sai Kostin
minun vastustajani arkailemaan, ja minun sydämeeni hän sytytti tulen, --
joten minäkin aloin puhua:
-- Minä en sentähden ruvennut munkiksi, että olisin tahtonut syödä
itseni kylläiseksi, vaan siitä syystä, että sieluni oli nälkäinen! Minä
olen nyt saanut nähdä, että kaikkialla on ikuinen työ ja jokapäiväinen
nälkä, teeskentelyä ja rosvousta, surua ja kyyneleitä, raakuutta, ja
hengellistä pimeyttä. Kuka on tämän näin asettanut, missä on meidän
oikeutta harrastava, viisas Jumalamme, näkeekö hän ihmisten pohjatonta
ja loppumatonta tuskaa?
Kansaa kokoontui yhä enemmän ja kaikki kuuntelevat vakavina. Vihdoin
lopetin minä -- ja vaikenin. Sitten sanoi vanha kaavailija Krjukoff
Kostinille:
-- Munkki näkee syvemmälti kuin sinä ja sinun toverisi! Hän puhuu
perustuksia myöten. Huomasitko?
Minun oli hauska kuulla tuollaisia sanoja, ja Krjukoff taputti sitten
minua olkapäälle lausuen:
-- Sinä, veliseni, puhuit hyvin! Mutta leikkaa toki hiuksesi arshinan
verran edes. Ilkeä sen pitäisi olla kulkea tuollainen heinäruko päässä,
ja ihmisetkin sellaista nauravat.
Ja joku iloinen poika huusi:
-- Tappelussakin ne ovat tiellä, ota sekin huomioon!
He laskevat leikkiä, ja viha on poistunut. Missä on naurua, siellä on
ihmisiäkin; luontokappaleet eivät naura.
Nyt veti Kostin minut syrjään.
-- Ole sinä, Matvei, varovainen sellaisia sanoja päästäessäsi, että
niitten tähden vielä viedään vankilaankin.
Minä hämmästyin.
-- Mitä?
-- Vankilaan... Etkö tiedä? -- Hän nauraa.
-- Mistä syystä?
-- Saadaksesi -- tuomiosi!
-- Etkö laskene leikkiä?
-- Kysy Mihailalta, -- sanoo hän sitten. -- Minun täytyy nyt mennä
työhön.
Hän läksi. Minä jäin ihmettelemään hänen puhettaan, en tahtonut sitä
uskoa, mutta illalla Mihaila vahvisti sen todeksi. Koko illan kertoi hän
minulle, miten ihmisiä on ankarasti ahdistettu. Sellaisten puheitten
tähden kuin minä olin pitänyt, on kuolemallakin rangaistu, ja tuhansia
ihmisiä on lähetetty pakkotyöhön Siperiaan. Mutta Herodes ei lakkaa
vainoomasta, ja uskovaisten lukumäärä kasvaa.
Silloin minun sieluni kirkastui ja kaikkia Mihailan ja hänen
tovereittensa puheita aloin minä nyt ymmärtää toisella tavalla. Ennen
kaikkea -- jos ihminen on valmis uskonsa tähden uhraamaan vapautensa ja
henkensä, niin merkitsee se sitä, -- että hän uskoo lujasti ja on
samanlainen kuin ne marttyyrit, jotka muinoin kuolivat Kristuksen
tähden.
Kaikki Mihailan puheet sopivat nyt hyvin yhteen, ne tuntuivat puhkeavan
kukalle, ja virkistävät minun sieluani.
En tahdo sanoa, että minä heti ymmärsin niitä ja voin tunkeutua niitten
pohjaan asti, mutta sinä iltana tunsin ensi kerran, että ne olivat minun
henkeni sukulaisia, ja silloin tuntui koko maailma minusta Betlehemiltä,
jota lasten veri tahrasi. Silloin minä myös ymmärsin sen palavan halun,
joka asui Jumalan Äidissä, kun hän helvettiä katsellessaan pyysi
Arkienkeli Mikaelilta:
-- Arkienkeli, -- sanoi hän, -- päästä minut tuonne tuleen
kiusattavaksi! Minä tahdon myös osani noista hirveistä tuskista!
Ja täällä en minä nähnyt syntisiä, vaan hurskaita: he tahtovat jaottaa
helvetin maan tasalle, ja tästä syystä he myös ovat valmiit ottamaan
helvetin tuskat kannettavikseen.
-- Ehkä juuri siitä syystä ei nykyään olekaan pyhiä erakoita, -- sanon
minä Mihailalle, -- että ihminen ei ole lähtenyt maailmasta vaan menee
maailmaan?
-- Sinulla on oikea usko, -- vastaa hän, -- ja sen pitää myöskin tulla
kaikkien tekojen pohjaksi.
-- Ottakaa minutkin yhteistyöhön teidän kanssanne, -- pyydän minä.
Minä olen aivan haltioissani.
-- Ei, -- vastaa hän. -- Odottakaa ja ajatelkaa; se on vielä liian
aikaista. Jos te, teidän luonteellanne varustettuna joudutte vihollisen
satimeen, niin turhaan saatte siinä potkia pitkät ajat. Päinvastoin on
teidän nyt puheenne jälkeen paettava täältä. Teillä on vielä paljon,
jota ette ymmärrä, ja meidän työhömme -- ei teillä vielä ole aikaa.
Teidät on vallannut ja teitä viehättää tämän työn kauneus ja suuruus,
mutta -- se onkin nyt kaikessa suuruudessaan teidän edessänne, -- te
olette nyt kuin torilla ja näette keskellä toria kaikkea luovan
temppelin kaikessa äärettömässä kauneudessaan, vaan sitä rakennetaan
hiljaisella, salaperäisellä ja tavallisella arkipäiväisellä
työllä, ja jos te nyt, kun tunnette vielä hyvin huonosti yleisen
rakennussuunnitelman, ryhdytte työhön, niin temppelin pääpiirteet
katoavat, se näky, joka ei vielä ole sielussanne valmistunut, katoaa, ja
työ näyttää teistä omia voimianne suuremmalta.
-- Minkätähden te sammutatte minussa kaiken elämän halun? -- sanon minä
tuskallisena. -- Minä löysin itselleni paikan ja olin iloinen -- että
minunkin voimaani tarvitaan...
Mutta hän vastasi rauhallisesti ja surullisesti:
-- Minä en pidä teitä sopivana elämään sellaisen ohjelman mukaan, jota
ette vielä tunnekaan. Minä näen, että teidän sielussanne ei vielä ole
kehittynyt tunne, joka yhdistäisi teidät työväkeen. Te olette ollut ja
olette vieläkin minun mielestäni mies, jota elämä on ottanut
haukatakseen, jota se työntää edellään, te olette kansan ajatus, mutta
itse ette te pidä itseänne sellaisena. Omasta mielestänne olette te
sankari, joka on valmis armeliaisuudessaan antamaan voimainsa
yltäkylläisyydestä apua voimattomallekin. Te olette erityinen omituinen
olento, joka elää vaan itseään varten; te olette -- alku ja loppu, vaan
ette ihanan ja suuren ijankaikkisuuden jatko!
Minä alan ymmärtää, mistä syystä hän koettaa taivuttaa minua maahan
asti, ja minä tunnen epäselvästi, että hän on oikeassa.
-- Teidän täytyy uudestaan lähteä matkalle, -- jatkoi hän, -- ja
katsella nuorilla silmillä kansan elämää. Kirjoja elkää ottako mukaanne,
sillä lukemisesta ei teille ole nyt hyötyä. Te ette nimittäin usko
vielä, että kirjoissa _ei ole_ ihmisjärki täydellisenä, vaan ilmaisevat
kirjat lakkaamattoman yhtenäisesti kansan hengen pyrkimistä vapauteen.
Kirjalla ei ole valtaa teidän ylitsenne, vaan antaa se teille aseen
itsepuolustusta varten, mutta te ette -- vielä ymmärrä ottaa tuota
asetta edes käteenne!
Hän puhui totta: kirja oli minulle vieras siihen aikaan. Olin tottunut
lukemaan yksinomaan hengellisiä kirjoja, ja siitä syystä ymmärsin
ainoastaan suurella vaivalla maallisia, -- puhuttu sana oli minulle siis
parempi kuin kirjoitettu. Ne kirjain ajatukset jotka minä ymmärsin, --
jäivät sieluni pinnalle ja katosivat pian, sulivat sen tulessa. Ne eivät
vastanneet minun pääkysymykseeni: minkä lain alle on Jumala alistettu,
minkätähden hän, luotuaan ensin ihmisen kuvakseen ja kaltaisekseen,
alentaa häntä varten minun tahtoani, jonka pitäisi myös olla Hänen
tahtonsa?
Ja tämän rinnalla on mielessäni toinen kysymys: onko Herramme tullut
taivaasta maan päälle, vai onko ihmisten voima nostanut hänet maan
päältä taivaasen? Tämä kysymys saa ajatukseni askartelemaan Jumalan
luomisessa, kansan ikuisessa työssä.
Minun sieluni jakaantuu kahteen osaan. Minä tahdon jäädä näitten
ihmisten luokse, ja samalla vetää joku näkymätön voima minua pois
julistamaan uusia ajatuksiani ja etsimään sitä tuntematonta, joka on
ryöstänyt rauhani ja saanut sieluni levottomaksi.
Ukko Pjotrkin lausui kehoittavasti:
-- Kyllä sinun, Matvei, täytyy joksikin aikaa poistua, sillä sinun
puheissasi on ollut vaarallista...
Ja pian se asia päätettiin, aivan kuin vasten minun tahtoani. Toisesta
tehtaasta tuli ratsumies, joka ilmoitti, että siellä heillä santarmit
pitivät yöllä tarkastuksia ja aikoivat sitten tulla tänne.
-- Varhainpa ne tulivatkin! -- sanoi Mihaila tulistuneena.
Syntyi pieni hämminki, ja ukko Pjotr huusi minulle:
-- Jää nyt, Matvei, jää nyt! Ei sinulle täällä mitään tehdä, sillä ethän
sinä ole soppaa keittänyt etkä myös tarvitse sitä syödä.
Mutta Mihaila neuvoo vakavasti ja katsoo minua suoraan kasvoihin:
-- Kyllä teidän on parasta mennä. Teidän läsnä olostanne on kovin vähän
hyötyä, mutta vahinkoa ehkä sitä enemmän.
Minä ymmärrän, että he tahtovat työntää minut ulos, ja se -- loukkaa
minua. Mutta samassa tunnen minä, että pelkään santarmeja. Minä en vielä
näe heitä, mutta pelkään jo! Ja minä tiedän myös sen, että ei ole hyvä
jättää ihmisiä yksikseen hädän hetkenä, mutta alistun kuitenkin heidän
tahtoonsa.
He ajoivat ulos minut. Minä lähden kulkemaan vuorelle metsään päin,
kompastun risuihin, ja minusta tuntuu kuin joku tarttuisi kiinni
niskaani. Mutta minun jälessäni tulee vähäpuheinen nuorukainen Ivan
Bikoff kantaen suurta taakkaa selässään. Hän on lähetetty kätkemään
kirjoja.
Me tulimme pensastoon, Bikoff löysi kätköpaikkansa ja pani taakkansa
sinne. Nyt oli hän rauhallinen. Vaan minä vapisin. Minä kysyin siitä
syystä häneltä:
-- Eiväthän he tänne tulle?
-- Kuka heidät tietää! -- vastaa hän! -- Ehkä tulevat he tännekin.
Täytyy -- olla nopea toimissa!
Tämä poika oli kömpelö kuin pölkystä veistetty, hänen päänsä oli suuri,
toinen olkapää toista korkeammalla, kädet liian pitkät ja ääni ärtyisä.
-- Pelkäätkö -- sinä? -- kysyn...
-- Ketä?
-- Että tulevat ja ottavat?
-- Tuskin löytävät he kätkettyä, vaan jos löytävät, niin -- löytäkööt!
Hän pani kaikki huolellisesti kuoppaan, peitti sen ja tasoitti, heitti
sitten varpuja päälle ja nähtyään minun aikovan lähteä sanoi:
-- Sinulle pitäisi pian tuotaman kirje, odotahan sitä!...
-- Mikä kirje?
-- En minä tiedä.
Puitten takaa katselen tuonne laaksoon -- ja siellä suhisee tehdas aivan
kuin joku vahva mies olisi hengittänyt. Ihmiset näkyivät pimeässä
tyrkkivän toisiaan kylän kaduilla, tappelevan, kuorskavan kiukusta, ja
tahtovat he viedä silmät toistensa päästä. Mutta kiirehtimättä lähti
Ivan taas takaisin.
-- Minne sinä menet?
-- Kotiin!
-- Vaan jos sinut vangitaan?
-- Minä en ole ollut pitkää aikaa toimessa, minua he tuskin tuntevat,
vaan -- jos vangitsevat, niin kenelle siitä olisi vahinkoa. Viisaammat
ihmiset pääsevät aina pois vankilasta.
Äkkiä kysyi joku minulta kovalla ja selvällä äänellä:
-- No, mitenkä sinun laitasi oikeastaan on, Matvei? Jumalaa sinä et
pelkää, vaan santarmeja pelkäät.
Minä katson Ivaniin -- hän seisoo paikallaan ja katselee ajatuksissaan
kylään päin.
-- Sanoitko sinä jotakin?
-- Vankilassa luetaan paljon...
-- Eikö muuta?
-- Onko siinä mielestäsi vähän?
Minusta tuntuu kuin olisin valehdellut, ja kysymykset, joita minun
täytyy hävetä, polttivat sieluani. Yö oli kylmä, mutta minulla oli
kuuma.
-- Minä lähden sinun kanssasi!
-- Ei sinua ole kukaan käskenyt, -- sanoi Ivan ankarasti. -- Ja sinä
vangittaisiin etupäässä, sillä sinun puheittesi tähdenhän nyt on tämä
meteli.
-- Kuinka?
-- Pappi on tehnyt ilmiannon Verhoturiin.
Minä istahdin maahan ja sanoin:
-- No, sittenhän minun täytyykin lähteä.
Mutta pelko pidätti minua.
-- Joku juoksee tänne, -- sanoi Ivan hiljaa.
Minä katson alas -- ja näen jonkun ryömivän vuorta ylös. Taivas oli
pilvessä, kuu oli pimenemässä ja katosi silloin tällöin tykkönään
pilviin, jolloin koko maa ympärilläni näytti liikkuvan, ja tämä äänetön
liikkuminen se lisäsi yhä enemmän pelkoani ja kauhuani. Minä alan olla
alas, kuin varjojen purot, jotka virtaavat maata pitkin, ja matkalla
peittyvät rikkaruohot ja minun sieluni mustilla käärinliinoilla. Jonkun
pää näkyy liikkuvan pensaitten takana, se liikkuu kuin pallo siellä
oksain välissä.
Ivan viheltää hiljaa ja sanoo:
-- Se on -- Kostja.
Minä tunnen Kostjan, -- hän on viidentoista vuotias poikanen,
sinisilmäinen, vaaleatukkainen ja heikkorakenteinen. Kaksi vuotta sitten
lopetti hän koulunkäynnin, ja nyt valmistaa Mihaila häntä apulaisekseen,
siis myöskin opettajaksi.
Minä ymmärrän, mitä nyt alan ajatella, minä koetan nimittäin asiaan
kuulumattomilla ajatuksilla peittää häpeätäni ja pelkoani.
Kostja hyppää luokseni, hengittää raskaasti ja sanoo:
-- He ovat tulleet. Ja sinua he heti kysyivät, munkki! No... Ukko Pjotr
kirjoitti tämän kirjeen ja käski minun johtaa sinua Lobanovskin
erakkojen luokse. Mennään nyt!
Minä nousin seisomaan ja sanon Ivanille:
-- Jää hyvästi, veliseni, tervehdi kaikkia ja pyydä heiltä minun
puolestani anteeksi!
Mutta Kostja tyrkkää minua ja komentaa ankaralla äänellä:
-- Lähde menemään! Ketä hän sitten tervehtisi? Kaikki pannaan varmasti
koppiin kuin kanat kauppapaikoissa!
Ja me lähdimme. Kostja kulki edellä ja kertoili hiljaan, mitä hän siellä
alhaalla oli nähnyt, minä astelin hänen jälissään ja joka puolelta
vedetään minua vaatteen liepeestä ja hihasta ja tuntuu siltä kuin joku
kysyisi:
-- Minne te menette? Sinä olet eksyttänyt ihmiset, ja nyt menet itse
pois!
Minä ajattelen ääneen, aivan kuin olisin yksinäni:
-- Tämä merkitsee siis sitä, että ihmiset saavat kärsiä minun tähteni...
Mutta poika vastaa:
-- Ei sinun tähtesi, vaan totuuden tähden. Vai olisitko sinä totuus? Oi,
miten itserakas olet!
Hänen puheensa ovat huvittavia, mutta itse on hän nuori ja tuntuu
ikäänkuin ärsyttävän minua. Minua haluttaa ruveta koettamaan pestä
itseäni puhtaaksi hänen edessään, ja siitä syystä minä nyt otan esiin
ajatuksiani kuin kerjäläinen leivänpaloja repustaan.
-- Niin, kyllä minä sen itsekin näen, että minussa asuu suuri vääryys...
Mutta hän murisi minulle leikaten kuin omatunto jokaista minun sanaani:
-- Tokkohan se niin suuri on. Kaikki sinussa on muka suurempaa kuin
muissa!
-- Ne ovat vaan sanoja, -- ajattelen minä.
-- Ei sinua, Kostin, suotta sanottu kellotapuliksi, -- puhuu hän sitten.
-- Sinä et ole sellainen kellotapuli, josta oikeaan aikaan soitetaan
päiväjumalanpalvelukseen, vaan sellainen, joka soi itsekseen siitä
syystä että se on rakennettu kallelleen ja kellot ovat huonosti
kiinnitetyt...
Hän vaikeni sitten ja ilmoitti:
-- Minä en rakasta sinua, munkki, sinä olet niin vieras...
-- Mitenkä?
-- En tiedä... Mutta sinä et ole venäläinen, vai kuinka? Sinä olet
paha...
Toisellaisessa tilaisuudessa olisin minä suuttunut häneen, mutta nyt --
olen ääneti. Ja äkkiä tunnen voimaini vähenevän, ja minä väsyn aivan
loppuun asti.
Ympärilläni on metsäinen yö. Puitten oksilta tippuu kosteaa pimeyttä,
enkä voi eroittaa, mikä on metsää, mikä yötä. Silloin tällöin tulevat
kuun säteet ylhäältä esiin, tunkeutuvat pimeyden sydänjuuriin -- ja
katoavat sitten taas... On hiljaista. Varvut vaan taittuvat jalkaini
alla ja kuivat neulaset kahisevat.
Poika ei pelännyt sanoa totuutta. Kaikki tämän suunnan ihmiset Ionaasta
asti eivät kuleta pelkoa mukanaan. Toisilla on paljon kiukkua, --
toisilla taas paljon iloa; mutta useimmat ovat tuollaisia hiljaisia ja
rauhallisia ihmisiä jotka ikäänkuin häpeävät näyttää hyvyyttään.
Mutta Kostja astelee edelläni polkua pitkin ja hänen valkea päänsä
viittaa minulle tietä. Minä muistan Varfolomei-pojan elämän, Aleksein ja
muut... Ja minun ajatukseni hyppivät kuin kurppa suolla mättäältä
mättäälle.
Sitten kysyn minä pojalta:
-- Oletko sinä lukenut pyhimysten elämäkertoja?
-- Pienenä -- luin. Äiti pakoitti. Entä sitten?
-- Miellyttävätkö ne Jumalan miehet sinua?
-- En tiedä... Panteleimon -- miellyttää, Jegor myöskin. Hän tappeli
käärmeen kanssa. Minä en tiedä, -- mitä iloa siitä on ihmisille, että
heillä on kymmenittäin noita pyhimyksiä?
Kostja kasvaa minun silmissäni.