alapuolella näkyi taivasta vastaan selvästi metsän hampainen laita,
mutta itse vuoren päällä oli se pahasti hakattu ja turmeltu, ja maa oli
täynnä mustia kuoppia. Alhaalla taas -- tehdas näytteli punaisia
hampaitaan, se jymisi ja savusi, sen kattojen yläpuolelle kohosi tuli,
joka ärjyen koetti tempailla itseään irti, mutta ei voinut, ja suli
vihdoin savuksi. Kaikkialla haisi käry, joka oli tukahduttaa minut.
Minä ajattelen ihmisen surullista yksinäisyyttä. Hauskasti puhuu
Mihaila, sillä hän uskoo ajatuksiinsa ja niitten totuuteen, mutta --
minkätähden minä olen niin kylmä? Ei sula minun sieluni yhteen tuon
ihmisen sielun kanssa, vaan se on yksinään, kuin erämaassa...
Mutta äkkiä minä huomaan ajattelevani Ionan ja Mihailan sanoilla ja että
heidän ajatuksensa vallitsevat täydellisesti minua, vaikka niitten
yläpuolella, vaikka sydämeni sisimmässä sopukassa tunnenkin vihaavani
heitä ja pitäväni heitä tarkasti silmällä.
Missä -- minä olen, ja kuka -- olen? Olen aivan neuvoton, ja pääni
kiertää ympäri kuin hyrrä, -- yhä nopeammin, niin että korvissani
vihdoin humisee ja tuntuu kuin pieni myrsky.
Tehdas viheltää, ensin hiljaa ja surullisesti vaan pian repesi vihellys
kovaksi ja käskeväksi. Vuorilta katselee aurinkoinen aamu; yö väistyy
syrjään ja korjaa pois puitten päältä hienon huntunsa, käärii sen kokoon
ja kätkee rotkoihin ja kuoppiin. Ja näkyviin tulee raiskattu maa -- joka
kaikkialta on kaivettu ja nakerrettu aivankuin joku vihainen jättiläinen
olisi täällä juoksennellut, repinyt metsää ja tallannut haavoja maahan.
Ja tässä umpilaaksossa oli tehdaskin -- likainen, rasvanen ja savun
peittämä laitos. Tummia ihmisiä vaeltaa joka taholta sitä kohden, ja se
nielee heidät kaikki toisen toisensa jälkeen.
-- Jumalan rakentajia! -- ajattelen minä. -- Jokohan ovat saaneet työnsä
valmiiksi?
Ukko tulee ulos pörröisenä ja haukottelee, että leukaluut ovat
menemäisillään sijoiltaan, sekä hymyilee minulle.
-- Ahaa! -- huutaa hän, -- sinä olet jo noussut ylös?
Mutta samassa kysyy hän hellällä äänellä:
-- Vai etkö ole nukkunutkaan? No, ei se mitään tee, saat nukkua
päivällä. Pian saamme teetä.
Ja teetä juodessa hän puhuu:
-- En minäkään, veliseni, ole nukkunut öisin; on ollut sellainenkin
aika, että olisin tahtonut piestä kaikki vereslihalle! Kun olin
sotamiehenä, niin silloin oli minussa hyvin kapinallinen henki, ja
siellä tehtiin minut kuuroksikin -- komppanian päällikkö antoi
korvapuustin -- etten kuullut oikealla korvallani. Eräs välskäri sitten
paransi minut...
Hän halusi nähtävästi muistuttaa minulle Jumalan nimeä, mutta
pysähtyikin, tarttui partaansa ja hymyili. Minusta näytti tuossa
liikkeessä olevan jonkinlaista lapsellisuutta ja lapsellisesti
hymyilivät hänen silmänsäkin, lapsellisesti ja luottavasti.
-- Erittäin hyvä mies! Näkeehän hän minussa jotakin? Minä sanon hänelle:
onko ihmisen elämä nyt tällaista? On varmasti, vastaa hän, kaikki täytyy
tehdä uudesti! Mutta annahan olla, Pjotr Vasiljevitsh, minä alan opettaa
sinulle valtiollista taloustiedettä! Ja -- hän alkoi. Aluksi en minä
ymmärtänyt mitään, mutta äkkiä sitten selvisi minulle kaikki tämä
muodoton ajallisuus ja ijankaikkisuus. Olin vähällä menettää ilosta
järkeni -- ja kuuntelen riemussani. Ja tämän teen siitä syystä, että
yht'äkkiä on tiede selvinnyt minulle. Alussa kuulet ainoastaan muutamia
outoja sanoja, sitten tulee hetki, -- jolloin kaikki muuttuu ja tulee
valoisaksi! Ja tämä hetki on -- ihmisen todellinen synnyinhetki, --
ihmeellinen hetki!
Hänen kasvonsa olivat iloiset, silmänsä hymyilivät hempeästi ja
nyökäytellen kerittyä päätään sanoo hän:
-- Samallainen hetki odottaa sinuakin!
Häntä on hauska katsella, ja tuo lapsellisuus hänessä näyttää yhä
kasvavan. Minä jo kadehdinkin häntä.
-- Kaksi kolmannesta elämästä elin minä kuin hevonen, -- se on surkeata.
Mutta ei sillä väliä, nyt koetan oppia minkä ennätän. Järkeni juoksu ei
kuitenkaan ole kovin nopea. Sillä järki samoin kuin käsikin, tarvitsee
harjoitusta. Ja kyllä minulla kädet ovatkin viisaammat kuin pää.
Minä katselen häntä ja ajattelen:
-- Miksikä nämät ihmiset eivät pelkää, vaan puhuvat vapaasti kaikista
asioista?
-- Sen sijaan, -- jatkaa ukko, -- on Mishkalla järkeä kahdenkin edestä.
Hän on lukenut paljon! Odota vaan -- kyllä hän sinutkin kääntää. Tehtaan
pappi kutsuu häntä kerettiläisten papiksi. Hänen päänsä onkin tykkänään
sekaisin hengellisestä mietiskelystä! Ja se on -- äidin perintöä. Minun
sisareni oli nimittäin kuuluisa hengellisten asiain seuraaja, ja
oikeauskoisuudesta kääntyi hän roskolnikkein oppiin, tämän opin tähden
hän taas karkoitettiin.
Puhuessaan hankkiutuu hän samalla lähtemään työhönsä. Hän juoksee
nurkasta nurkkaan, ja kaikki hänen ympärillään liikkuu, tuolit kaatuvat
ja lattia kohoaa ja laskee kuin palkeet. Häntä oli tuollaisena hauska
katsella.
-- Mitähän ihmisiä nämät ovat?
-- Saanko minä olla kolme päivää teidän luonanne?
-- Ole vaikka kolme kuukautta, -- vastaa hän. -- Sinä olet merkillinen
mies! Emme me Jumalan kiitos sinua tulee ahdistelemaan pois!
Hän raapi päätään, hymyili ja sanoi:
-- Emme, emme me aja pois, mutta muistelekin aina Jumalaa! Se tulee
tavaksi.
Tehdas vihelsi taas, ja ukko läksi. Minä palasin takaisin vajaan.
Mihaila makasi siellä silmäkulmat rypyssä, kädet rinnalla ja kasvot
punaisina. Hän oli parraton, viiksetön, hänellä olivat ulkonevat
poskipäät ja kokonaan näytti hän olevan -- pelkkää lujaa luuta.
-- Mitähän ihmisiä nämät lienevät?
Näin ajatellen nukuin minä.
Heräsin -- meluun, vihellyksiin, melskeesen, ja minusta tuntui siltä
kuin olisin tullut pirujen kirkkoon. Katson ulos ovesta -- piha on
täynnä poikia, ja Mihaila on heidän keskessään valkea paita päällä ja
näyttää purjelaivalta pienten veneitten rinnalla. Hän seisoo ja nauraa.
Hänen päänsä on taaksepäin kallellaan, suunsa auki, silmänsä leikitsevät
eikä hän ollenkaan näytä eiliseltä paastoihmiseltä. Ja pojat sinisissä,
punasissa ja kirjavissa mekoissaan paistattavat itseään auringossa,
hyppivät ja telmivät. Aloin tuntea vetovoimaa heihin, läksin vajasta,
eräs pojista näki minut ja huusi:
-- Katsokaa, veljet, munkkia!
Ja kuin tuli kuivissa tappuroissa -- leimahtivat nyt lapsetkin liekkiin,
he kääntyivät toistensa puoleen, katselivat minua ja huudahtivat:
-- Mikä tuo on?
-- Tuo hiuksiniekka!
-- Entäpä jos hän antaisi tupakkaa!
-- Ei, onko hänessä mätähaavoja, vai onko hän terve?
-- Eihän hän mikään munkki ole, vaan kellotapuli!
-- Mihail Ivanitsh -- kuka tuo on?
Opettaja oli vähän hämillään, vaan pojat nauroivat kuin pirut. Minä en
ymmärrä, mikä minussa heitä nauratti, mutta pian tarttui ilo minuunkin,
minäkin nauramaan ja huudan:
-- Äh, te hiiret!
Ja siellä oli päivänpaistetta ja kukkain tuoksua ilmassa -- ja kaikki
ympärilläni tuntuu ilosta ja riemusta sykähdellen kirjavana vihurina
rientävän eteenpäin ja vievän minut mukanaan häikäisten minut samalla
valollaan ja verhoten lämpimällä. Mihaila tervehtii minua ja likistää
kättäni.
-- Me lähdemme metsään, -- sanoo hän, -- ettekö te lähde mukaan?
Kaikki oli erinomaisen hyvin. Eräs noista, isomahainen piru, otti äkkiä
minun patalakkini, pani sen päähänsä ja lensi kuin perhonen pitkin
pihaa.
Minä lähdin noitten mielettömäin kanssa metsään, mutta se päivä ei
milloinkaan unohdu muististani.
Lapset hajaantuivat kadulle ja alkoivat sitten keveästi kuin höyhenet
tuulessa kohota vuorelle päin, ja minä olen heidän paimenensa vieressä
ja minusta tuntuu kuin näkisin ensi kertaa noin iloisia lapsia. Me
kuljemme Mihailan kanssa heidän takanaan, hän komentaa ja huutaa, mutta
lapset eivät kuule häntä, vaan keskustelevat, painiskelevat, heittelevät
toisiaan männyn kävyillä ja väittelevät. Ja kun he väsyivät, niin
piirittivät meidät, istuivat jalat allaan, pitivät opettajaansa kädestä
ja kysyvät häneltä ruohoista ja kukista. Kaikkien kanssa puheli hän
ystävällisesti, kuin vertaistensa kanssa ja kohoaa siten toisten
yläpuolelle kuin valkea purje. Kaikki lapset näyttivät reippailta, vaan
toiset heistä olivat lyhytkasvuisia, miettiviä ja pysyivät äänettöminä
opettajansa lähettyvillä.
Kun lapset sitten taas olivat hajaantuneet, sanoi Mihaila hiljaa
minulle:
-- Luuletteko, että nuo ovat luodut ainoastaan työntekoa ja juoppoutta
vasten. Jokaisessa heissä -- on elävän hengen paikka ja he voisivat
edistää ajattelemisen kasvamista, joka yksin vapauttaa meidät kahleista.
Mutta kaikki he joutuvat siihen pimeään ja ahtaaseen rotkoon, jossa
heidän isäinsäkin elämä hitaasti juoksee. Heidät käsketään tekemään
työtä ja estetään ajattelemasta. Monet heistä -- ehkä kaikkikin --
alistuvat kuolleen voiman alle ja tottelevat sitä. Ja siinä on maailman
kurjuuden lähde, eikä täällä ole ihmishengellä vapautta kehittyä! Hän
puhuu, ja hänen vieressään on muutamia poikia, jotka kuuntelevat häntä.
Tuo poikain kuunteleminen on hyvin huvittavaa. Mitä ymmärtävät elämän
nuoret taimet hänen puheestaan? Ja minun mieleeni johtuu oma opettajani,
-- hän löi lapsia viivottimella päähän ja oli usein humalassa.
-- Elämä on pelkoa täynnä, -- puhuu Mihaila, -- ja keskinäinen kateus
syö ihmishengen voimat. Elämä on inhoittavaa! Mutta -- antakaapas
lapsille aikaa kasvaa vapaasti elkääkä tehkö heistä työjuhtia, ja he --
vapaina ja reippaina -- valaisevat henkensä nuoren joustavuuden
kauniilla tulella koko elämämme sisältä ja ulkoa sekä myöskin alituisen
työskentelyn suurella kauneudella.
Ympärillämme on kaikkialla keltaisia päitä, sinisiä silmiä, punaisia
kasvoja kuin eläviä kukkia tummanvihreällä pohjalla. Noitten iloisten
lintujen nauru ja sointuvat äänet ennustavat uutta elämää.
Ja ahneus tulee polkemaan koko tuon elävän kauneuden. Mitä ajatusta
siinä on? Vauva poloinen syntyy, kasvaa iloiten kauniiksi lapseksi, ja
pian hän sitten -- miehenä kiroilee kauheasti, huokailee katkerasti,
pieksee vaimoaan ja sammuttaa tuskansa viinalla.
Ja ikäänkuin olisi tahtonut vastata minun ajatuksiini puhuu Mihaila:
-- Kansa särkee todellisen Jumalan temppelin, ja särkijät itse hukkuvat
temppelin raunioitten alle. Mutta nähtyään kamalan työnsä sanovat he:
kauheata! Sitten he valittavat ja voivottavat: missä on Jumala? Itsepä
he tappoivat Jumalan.
Minä muistan Ionan puheet säretystä Venäjän kansasta, ja minun
ajatukseni sopivat hyvin yhteen Mihailan sanain kanssa. Mutta minä en
ymmärrä, minkä tähden hän puhuu hiljaa, ilman vihaa, aivan kuin koko
tämä raskas elämä jo olisi hänen takanaan.
Lämpimästi ja hyväilevästi henkii maa pihkaa ja kukkain juovuttavaa
tuoksua. Ja laulaen lentelevät linnut.
Lapset kirkuvat, nuo metsän hiljaisuuden voittajat, ja minulle käy yhä
selvemmäksi, että minä ennen tätä päivää en ole ymmärtänyt heidän
voimaansa enkä nähnyt heidän kauneuttaan.
Hyvä on tuo Mihaila heidän keskessään, rauhallinen hymy kasvoillaan.
Minäkin sanon hymyillen hänelle:
-- Minä menen teistä vähän syrjään. Minun täytyy ajatella.
Hän katselee minua, hänen silmänsä sädehtivät, silmäkarvansa
värähtelevät, ja minun sydämeni vastasi kiihkeämmästi sykkien.
Harvoin olin saanut nähdä hyvää ihmistä, vaan osaan pitää sitä arvossa,
ja siitä syystä sanon hänelle:
-- Te olette hyvä ihminen!
Hän tuli hämilleen, hänen katseensa painui alas, ja sillä hän taas sai
minut levottomaksi. Me seisoimme äänettöminä hetken ja sitten erkanimme.
Mutta vielä huutaa hän minulle:
-- Elkää menkö kauvaksi, eksytte vielä!
-- Kiitoksia!
Minä menin metsään, valitsin paikan ja istuin. Lasten äänet kuuluvat
etäältä, metsän rehevään vihannuuteen hautaantuu heidän naurunsa, ja
metsä itse huokailee. Oravat narisevat ylhäällä puissa, ja taviokuurna
laulaa. Hengessäni tahtoisin minä syleillä kaikkea, jota tunnen ja jota
viime päivinä olen kuullut, mutta kaikki tuo muuttuu sateenkaareksi,
syleilee minua, saattaa sieluni hiljalleen aaltoilemaan ja täyttää sen.
Ja se kasvaa rajattoman suureksi, minä unohdan itseni, ja hukun
sanattomain ajatusten keveään pilveen.
Yöksi saavun minä kotiin ja sanon Mihailalle, että minun täytyy elää
yhdessä heidän kanssaan, kunnes opin tuntemaan heidän uskonsa, ja siitä
syystä pitäisi ukko Pjotrin hankkia minulle työtä tehtaassa.
-- Elkää pitäkö kiirettä, -- sanoo hän. -- Levätkää nyt ja teidän täytyy
kirjojakin lukea.
Hän on jo saanut luottamukseni.
-- Antakaa minulle kirjoja!
-- Ottakaa itse.
-- Minä en ole lukenut maallisia kirjoja, antakaa te itse, mitä luulette
minun tarvitsevan, esimerkiksi -- Venäjän historian.
-- Ihmisen on hyvä -- tietää kaikki, -- puhuu hän, ja katselee kirjojaan
yhtä hyväilevästi kuin lapsiakin.
Ja nyt -- syvennyin minä lukemiseen, luin kokonaiset päivät. Se oli
kuitenkin raskasta ja kiusoittavaa, sillä kirjat eivät riidelleet minun
kanssani, vaan eivät hyvin yksinkertaisesti halunneet ymmärtääkään
minua. Eräs kirja -- kiusasi suuresti minua. Siinä puhuttiin maailman ja
ihmiselämän kehityksestä, ja oli se kirjoitettu vasten raamatun henkeä.
Kaikki oli siinä kovin yksinkertaista, ymmärrettävää ja välttämätöntä,
mutta minulle ei tuossa yksinkertaisuudessa ollut sijaa, minun
ympärilläni syntyy uusia voimia, joitten keskessä minä olen kuin hiiri
satimessa. Pari kertaa luin minä tuon kirjan, luin ja olin ääneti, sekä
toivoin itse löytäväni reijän, josta pääsisin vapauteen. Mutta en löydä.
Minä kysyn opettajaltani:
-- Mitenkä tämä näin on? Missä sitten on -- ihminen?
-- Minustakin tuntuu, -- vastaa hän, -- että kaikki siinä ei ole totta,
mutta missä on virhe -- sitä en voi sanoa! Kuitenkin on se arveluksi
hyvin kaunis kertomus maailman luomisesta!
Minua miellytti se, että hän sanoi "en voi", "en voi sanoa", ja nämät
sanat lähensivät minua häneen suuresti, sillä minä näin noissa sanoissa
hänen rehellisyytensä. Jos opettaja kerran tunnustaa tietämättömyytensä,
-- niin merkitsee se sitä, että hän todellakin tietää muita asioita! Ja
paljon hän tiesikin sellaista, jota minä en tuntenut, ja kaikesta kertoi
hän ihmeellisen yksinkertaisesti. Hän puheli siitä, miten luotiin
aurinko, tähdet ja maa -- ja hän puhui aivan kuin itse olisi nähnyt tuon
näkymättömän, viisaan käden tulisen työn!
Jumalaa en minä hänen luonaan ymmärtänyt, mutta ei se saattanut minua
levottomaksikaan. Jonkinlaista ainetta kutsui hän maailman päävoimaksi,
minä asetin ajatuksissani Jumalan tuon aineen sijalle -- ja kaikki kävi
hyvin.
-- Jumalaa ei ole vielä luotu! -- sanoi hän hymyillen.
Jumala-kysymys oli ainaisena väitöksen aiheena Mihailan ja hänen enonsa
välillä. Niin pian kuin Mihaila sanoi sanan "Jumala", -- niin ukko Pjotr
suuttui.
-- No, nyt se alkaa! Elä sinä, Matvei, usko häntä! Tuo on tarttunut
häneen äidistään!
-- Elä valehtele, Mishka! Anna hittoa hänen puheilleen, Matvei! Mitään
jumalia ei ole! Ainoastaan -- pimeä metsä, joka on uskontonamme,
kirkkonamme ja muuna sellaisena. Pimeä metsä, -- ja siinä meidän
rosvomme! Petosta!
Mutta Mihaila vakuuttaa itsepäisesti:
-- Jumala, josta minä puhun, -- oli silloin, kun ihmiset yksimielisesti
synnyttivät hänet ajatuksistaan, ja tämä jumala valaisi heidän
elämäänsä. Vaan kun kansa jakaantui orjiin ja herroihin, särkyi
palasiksi ja osiksi, niin silloin särkyivät myöskin kansan ajatukset ja
tahto, -- ja Jumala hävisi, Jumalakin -- särkyi.
-- Kuuletko, Matvei? -- huutaa Pjotr ukko iloisesti. -- Hän ansaitsee
muistopatsaan!
Mutta sisaren poika katsoo suoraan hänen kasvoihinsa ja jatkaa matalalla
äänellä:
-- Herrojen suurin rikos on se, että he mursivat kansan luovan voiman.
Mutta vielä tulee sekin aika, -- jolloin koko kansan tahto sulaa yhteen
ihmeelliseksi voittamattomaksi voimaksi, -- ja synnyttää Jumalan! Ja
tämä Jumala on se, jota te, Matvei, etsitte!
Ukko Pjotr heilutti käsiään kuin halonhakkaaja.
-- Elä usko häntä, Matvei, hän valehtelee!
Ja kääntyen sukulaisensa puoleen puhuu hän:
-- Sinä, Mishka, olet varastanut kirkollisia mielipiteitä kuin kurkkuja
naapurin puutarhasta ja pelotat nyt niillä ihmisiä! Jos sinä puhuisit
siitä, että työkansa on kutsuttu elämää uudistamaan, niin olisi se hyvä,
vaan elä lavertele sellaista, jota papit ovat laverrelleet, vaan joka
nyt on hylätty!
Minun on hupaista kuulla näitä ihmisiä ja he saattavat minut
ihmettelemään sitä tasapuolisuutta, jota he käyttävät toisiaan kohtaan.
He voivat väitellä vaikka kuinka tulisesti, mutta eivät loukanneet
toisiaan ilkeyksillä eikä rähinällä. Ukko Pjotr on aivan tulipunainen
kasvoiltaan ja vapisee, vaan Mihaila alentaa äänensä ja painaa tuon
suuren miehen ikäänkuin maahan. Minun edessäni on kaksi miestä, ja
kumpikin heistä on Jumalaan nähden eri kannalla, mutta täynnä totista
uskoa.
-- Mutta millainenhan minun uskoni sitten on? -- kysyn minä itseltäni,
vaan en voi siihen vastata.
Niin kauvan kuin olin yhdessä Mihailan kanssa, askartelivat ajatukseni
-- ei Jumalassa, vaan ihmisissä, ne kadottivat entisen voimansa,
lankesivat entiseen itsepintaisuuteen ja joutuivat ahdistukseen muitten
ajatusten keskuudessa. Ja sen sijaan, että ennen olin kysynyt: missä on
Jumala? -- oli nyt mielessäni toinen kysymys: kuka minä olen ja
minkätähden olen olemassa? Jumalaa etsimässäkö?
Minä ymmärrän, että tuollaiset ajatukset ovat järjettömiä.
Iltasin tulivat työmiehet Mihailan luokse ja silloin syntyi heidän
keskensä hauska keskustelu. Opettaja puheli heille elämästä, paljasti
elämän huonot lait, -- ja hän tunsikin ne ihmeellisen tarkasti ja osasi
myös niitä selittää. Työmiehet olivat -- kaikki nuorta väkeä, joitten
kasvot tuli oli kuivannut, joitten ihoon noki oli syöpynyt, joilla oli
vakavat kasvot ja -- vaariin ottavat silmät. Kaikki he kuuntelivat
ahnaasti, ääneti ja synkän näköisinä. Alussa näyttivät nuo miehet
minusta nöyriltä ja ilottomilta, mutta myöhemmin sain nähdä, että he
laulavat, tanssivat ja laskevat mielellään leikkiä neitosten kanssa.
Mihailan ja hänen enonsa keskustelut koskivat aina samoja asioita: rahan
valtaa, työväen alennustilaa, isäntien ahneutta, ja välttämättömyyttä
hävittää luokkarajat ja säätyeroitus. Mutta minä en ollut työmies, en
isäntä, ei minulla ole rahaa enkä siitä välitäkään, -- ja siitä syystä
eivät nuo tuollaiset keskustelut minua ilahuttaneetkaan. Minusta
nimittäin tuntui siltä, että ihmiset panevat liian suuren arvon
kapitaalille ja alentavat sen kautta itseään. Ja nyt minä aloin väitellä
Mihailan kanssa, -- osoitin hänelle, että ihmisen täytyy ensin löytää
henkinen isänmaa, ja sitten löytää hän kyllä itselleen paikan maan
päällä ja vapauden. Minä puhuin paljon ja innokkaasti, työmiehet
kuuntelivat minun puhettani hyväntahtoisesti ja tarkasti kuin rehelliset
tuomarit, ja vanhemmat heistä yhtyivätkin minun mielipiteeseni.
Mutta kun minä olin lopettanut, -- niin silloin alkaa Mihaila puhua
rauhallinen hymy huulillaan, ja hävittää minun puheeni merkityksen.
-- Olet oikeassa, Matvei, kun sanot, että ihminen elää sellaisessa
salaperäisyydessä, että hän ei tiedä, onko Jumala hänen ystävänsä vaiko
vihollisensa, mutta siinä sinä et ole oikeassa, kun sanot, että ne,
jotka ovat kiinnitetyt raskailla kahleilla alituiseen työntekoon, että
niitä ei voida vapauttaa ahneuden kourista särkemättä ajallista
vankihuonetta... Ennen kaikkea täytyy meidän oppia tuntemaan lähimmän
vihollisemme voima ja hänen viekkautensa, -- ja tätä tarkoitusta varten
täytyy meidän välttämättömästi löytää toisemme, opettaa jokaiselle, että
hän on yhteydessä kaikkein muitten kanssa, ja tämä yhteys -- on meidän
voittamaton, voinpa sanoa -- ihmeellinen voimamme. Orjilla ei ole
milloinkaan ollut Jumalaa, he ovat jumaloinneet ainoastaan ihmisten
laatimia lakeja, jotka ovat heidän ulkopuoleltaan laaditut heille, eikä
orjilla tulekaan milloinkaan olemaan Jumalaa, sillä Hän syntyy henkisen
itsetunnon suloisesta liekistä. Ei sorasta ja sirpaleista rakenneta
temppeleitä, vaan vahvoista ja eheistä kivistä. Yksilöllisyys -- on
syntyperäisesti kokonaisen ihmisen heikko kohta, sielun voimattomuuden
ja sokeuden merkki; kokonaisuudessa sitävastoin löydät sinä
kuolemattomuuden, mutta yksityisessä ihmisessä -- orjuutta, pimeyttä,
lohduttamatonta tuskaa ja kuolemaa.
Ja kun hän puhuu siten, niin minusta näyttää, että hänen silmänsä
näkevät kauvaksi suureen valoon, hän vetää minut mukaansa, kaikki
unohtavat minut ja katselevat iloissaan häntä.
Ensin tuo loukkasi minua. Minä ajattelin, että he ottavat
välinpitämättömästi vastaan minun ajatukseni, eikä kukaan tahdo syventyä
niihin yhtä mieluisasti kuin Mihailan ajatuksiin.
Alussa minä kenenkään huomaamatta läksin pois heidän luotaan, istuin
johonkin nurkkaan ja olin yksikseni hiljaisen katkeruuteni kanssa.
Pian tulin minä toveriksi koulupoikien kanssa. Pyhäpäivinä ympäröivät he
minut ja ukko Pjotrin kuin varpuset leivänpalasen, ukko teki heille
jonkun leikkikalun, ja minulta kyselivät he Kiewistä, Moskovasta ja
muista paikoista, joita olin nähnyt. Mutta äkkiä tekee joku heistä
sellaisen kysymyksen, että minun silmäni menevät pystyyn ihmettelystä.
Heidän joukossaan oli eräs hiljainen ja vakava poika nimeltä Feda
Satshkoff. Kun minä kerran kävelen metsässä hänen kanssaan ja puhelen
Kristuksesta, niin lausuu hän äkkiä seuraavan järkevän mielipiteen:
-- Miksikä ei Kristus jäänyt koko ijäkseen pieneksi, esimerkiksi minun
kokoisekseni! Jos hän olisi niin tehnyt, niin eläisi hän, syyttäisi
rikkaita, auttaisi köyhiä -- eikä häntä olisi ristiin naulittu, koska
hän olisi -- pieni! Häntä olisi säälitty! Mutta hän on nyt tehnyt siten,
aivankuin häntä -- ei olisi ollutkaan...
Feda oli yhdentoista vuotias, hänen kasvonsa olivat laihat ja
läpikuultavat, vaan silmänsä epäluuloiset.
Toinen poika -- Mark Loboff, korkeimman luokan oppilas, oli laiha,
pörrötukkainen mutta terävä nuorukainen, joka riiteli kaikkein kanssa ja
oli tunnettu yleiseksi kiusantekijäksi. Hän vihelteli hiljalleen,
nipisteli, tyrkki ja tuuppi toisia lapsia aivan kuin nuori pukki
lampaita. Kerran näin minä hänen ajavan takaa erästä siivoa poikaa, ja
pian sen jälkeen itki tämä poika.
-- Mark, -- sanon minä, -- mitä luulet, jos hän antaisi sinulle
takaisin?
Mark katsahtaa minuun, hymähtää ja vastaa:
-- Ei anna! Hän on siivo ja hyvä poika.
-- No, minkätähden sinä sitten häntä loukkaat?
-- Muuten vaan.
Ja sitten hän vihelsi ja lisäsi:
-- Hän on siivo poika.
-- No, entä sitten? -- kysyn minä.
-- Niin, mutta minkätähden siivoja ihmisiä on ollenkaan olemassa?
Hän sanoi tuon ihmeellisen rauhallisesti, -- kahdentoista vuotiaana
näytti hän jo päässeen sellaiseen vakuutukseen, että siivot ihmiset ovat
kaikkein loukattavina.
Jokainen lapsi oli tavallaan viisas, yhä enemmän alan minä pitää huolta
heistä ja yhä useammin ajattelen heidän kohtaloaan. Millä ovat nuo
lapset ansainneet sen raskaan ja raatelevan elämän, joka heitä odottaa?
Minä muistan Kristusta ja muistan omaa poikaanikin, ja se tuo sieluuni
pahan ajatuksen:
-- Etteköhän te kielläkin naisia siitä syystä vapaasti synnyttämästä
lapsia, että pelkäätte heidän synnyttävän sellaisen, joka tulee teille
vaaralliseksi ja teidän viholliseksenne? Etteköhän te siitä syystä
teekin väkivaltaa naisen tahdolle, kun pelkäätte hänen vapaata
poikaansa, joka ei ole millään kahleilla teihin yhdistetty?
Kasvattamalla ja opettamalla omia lapsianne on teillä aikaa ja oikeus
sokaista heidät, mutta samalla pelkäätte, että joku isätön ja äiditön
poika, joka ei ole kasvanut teidän tarkastuksenne alla, -- tulee teidän
leppymättömäksi viholliseksenne.
Tehtaassa olikin sellainen orpo poika -- hänen nimensä oli Stepa. Hän
oli musta kuin pata, rokonarpinen, ketterä liikkeissään ja aina iloinen
nuorukainen. Kulmakarvoja ei hänellä ollut ja toinen silmä tirkisteli
aina aivankuin hän olisi tähdännyt.
Meidän tuttavuutemme alkoi siten, että hän tuli kerran juhlapäivänä
minun luokseni ja kysyi: