pahasti suuresta kansasta, sinä onneton sielu... Herroille on kansan
herjaaminen sallittua, heidän täytyy saada omatuntonsa kuoletetuksi, he
ovat vieraita tässä maassa, vaan sinä -- kuka sinä olet?
Häntä oli hauska katsella sinä hetkenä, -- hän nousi ylös juhlallisena
ja ankarana, puhui matalalla äänellä, syventyi aineesensa, sanoi sanansa
sujuvasti ja laulavalla äänellä, aivan kuin olisi lukenut apostoleja,
katseli samalla kohden taivasta ja pyöritteli silmiään. Hän oli nyt
tuskin pitempi kuin silloinkaan, jolloin hän oli polvillaan. Minä aloin
kuunnella hänen puhettaan epäluuloisesti hymyillen, mutta muistinkin
äkkiä Antonin kirjan -- Venäjän historian -- ja se ikäänkuin aukesi nyt
minun eteeni. Hän laulaa minulle ihmeellistä satua, ja minä seuraan
samalla sitä kirjasta -- kaikki on todenperäistä, ainoastaan ajatus oli
toinen.
Hän tuli kieviläisen Venäjän kukistumiseen ja kysyy:
-- Oletko kuullut?
-- Olen, kiitos, -- vastaan minä.
-- No, tiedä sitten, että sellaisia sankareita ei ole ollut, vaan kansa
itse on pukenut urotyönsä noissa henkilöissä lihalliseen muotoon, sillä
tavalla muistelee se suurtyötään, venäläisen maailman luomista!
Ja sitten jatkaa hän kertomustaan Susdalin maasta.
Minä muistan, että aurinko nousi vuorten takaa, yö pakeni metsistä ja
herätti linnut, pilvet leijailivat ruusunvärisinä meidän päittemme
päällä, vaan me olimme yhä kiven luona kosteisella ruoholla, toinen
kertoilee muinaiskansan töistä ja toinen kuuntelee ihmetellen kertomusta
ihmisten lukemattomista hommista eikä usko kertomusta tämän metsäsen
maan valloittamisesta.
Mutta ukko tuntui näkevänkin kaikki. Kirveet heiluivat ihmisten
vahvoissa käsissä, he kuivaavat soita, rakentavat kaupunkeja ja
luostareita, kulkevat yhä etäämmäksi pitkin kylmiä jokivarsia sakeitten
metsäin syvyyteen, voittavat villin maan ja tekevät sen hedelmää
tuottavaksi. Mutta ruhtinaat ja kansan valtiaat taistelevat,
paloittelevat kansan pieniin osiin, pieksävät toisiaan kansan nyrkeillä
ja ryöstävät sitä. Ja nyt tulevat aroilta mongoolit, mutta ruhtinaina ei
ollutkaan kansan vapauden puoltajia, ei heillä ollut kunniantuntoa, ei
voimaa eikä järkeä. He antoivat kansan paimentolaisten valtaan, myivät
sitä khaaneille kuin karjaa ostaen miesten verellä ruhtinaallisen vallan
samain miesten ylitse. Ja kun olivat oppineet mongooleilta hallitsemisen
taitoa, niin sitten alkoivat lähettää toisiaan khaaneille teuraaksi.
Ja ympärillämme on hellä yö kuin järkevä vanhempi siskomme.
Ukon ääni vaipuu väsymyksestä, aurinko jo näkee hänet, vaan hän on yhä
vanhoissa kertomuksissaan ja valaisee minulle totuuden tulisilla
sanoillaan.
-- Näetkö, -- kysyy hän, -- mitä kansa on tehnyt ja miten sitä pidettiin
arvossa, ennenkuin sinä synnyit moittimaan sitä tyhmillä sanoillasi?
Minä olen kertonut tästä sinulle, jotta näkisit, että kansa ei ole
tehnyt mitään toisten tahdosta, ja levähdettyäni kerron sinulle, mistä
se sai sielun ravintoa ja miten se Jumalaa etsi.
Ja sitten pani hän nyytin päänsä alle ja nukkui kuin pieni lapsi.
Vaan -- minä en jaksa nukkua, minä istun kuin hiilillä. On jo aamu,
aurinko on korkealla, lintu laulaa, metsästä häviää kaste ja nyt se
hyväilevästi ja viheriänä humisee tervehdykseksi päivälle.
Tiellä kulkee ihmisiä -- aivan jokapäiväisiä ihmisiä, he kulkevat katse
alas luotuna, enkä minä näe heissä mitään uutta, ei yksikään heistä
ollut kasvanut minun silmissäni.
Opettajani nukkuu ja kuorsaa, -- minä istun hänen vieressään ajatuksiin
vaipuneena. Ihmisiä kulkee tuontuostakin ohitsemme, he vilkasevat
meihin, mutta -- eivät nyökäytä päätäänkään vastaukseksi tervehdykseen.
-- Ovatkohan nuotkin niitten hurskasten lapsia, jotka ovat tämän maan
rakentaneet ja joista minä äsken kuulin kerrottavan? -- ajattelin minä.
Minun väsyneessä päässäni taistelee väsymys ylivallasta, minä ymmärrän,
että tuon ukon tapaaminen on -- käännekohta minun elämässäni. Ukon sanat
Jumalasta, kansan hengen synnyttämästä pojasta, tekevät minut
rauhattomaksi, enkä minä voi niitä sulattaa, sillä en tunne muuta henkeä
kuin sen, joka minussa itsessä asuu. Mutta minä muistelen nyt kaikkia
talonpoikia, kaikkia ihmisiä, jotka olen tuntenut ja koetan johtaa
mieleeni kaikki heidän puheensa. Niitä on paljon, mutta ajatuksia on
niissä vähän. Mutta toiselta puolen näen elämän ainaisen pakkotyön --
leipä pakoittaa työntekoon -- nälkäiset talvet, tyhjäin päiväin
loppumattoman tuskan ja kaikellaisen muun ihmisen alennustilan, jota
hänen sielunsa halveksii.
-- Missä on tämän elämän Jumala, missä on Hänen paikkansa elämässä?
Ukko nukkuu. Minua haluttaa ravistella häntä ja huutaa:
-- Puhu!
Mutta pian herää hän itsestään, aurinko huikasee hänen silmänsä ja hän
hymyilee.
-- Vai niin, -- sanoo hän, -- aurinko tulee jo keskitaivaalle! Täytynee
tästä lähteä!
-- Minne sinä tällaisessa kuumuudessa? Meillä on leipää, teetä ja
sokuria. Enkä minä voi päästääkään sinua menemään -- täytä ensin
lupauksesi!
Hän nauraa.
-- Minähän se olen itse, joka en luovu sinusta, paholainen!
Sitten sanoo hän miettivästi:
-- Jätä sinä, Matvei, tämä kulkurielämä. Se on sinulle myöhäistä ja
samalla varhaista! Täytyy oppia! Se aika on nyt tullut!
-- Vaan eikö se ole myöhäistä?
-- Katso minua, -- sanoo hän, -- minä olen viidenkymmenen kolmen
vuotias, ja vielä tänä päivänä opettavat lapset minua!
-- Millaiset lapset, -- kysyn minä.
-- Kyllä sellaisia on! Elä sinäkin heidän kanssaan vuosi tai pari. Mene
tehtaaseen yksinäsi, se ei ole täältä kaukana, noin sadan virstan
päässä, ja siellä on minulla hyviä ystäviä!
-- Kerro sinä ensin, mitä ajattelit kertoa, ja sitten minä vasta päätän,
minne lähden.
Me astelemme yhdessä maantien vieressä kulkevaa polkua pitkin ja minä
saan taas kuulla hänen sointuvan äänensä ja ihmeelliset sanansa:
-- Kristus on ensimäinen todellinen kansan Jumala, joka on syntynyt
kansan hengestä, kuten Phoenix-lintu liekeistä.
Ja sitten hän taas innostui, viittaili pienillä käsillään aivan kuin
olisi ilmasta tahtonut pyytää uusia sanoja, ja puhui laulavalla
äänellään:
-- Pitkät ajat kohotteli kansa erityisiä miehiä olkapäälleen, teki
näitten puolesta työtä ja uskoi heille tahtonsa täyttämisen, se kohotti
nämät miehet yläpuolelle itseään ja odotti nöyrästi, että he
korkeudessaan näkisivät oikeuden tien. Mutta kansan valitut, jotka
olivat kohonneet niin korkealle kuin mahdollista, juopuivat ja valtansa
huumaamina jäivät asemaansa, unohtivat sen, joka heidät oli kohottanut,
eivätkä antaneet kansalle iloisia helpotuksia, vaan panivat raskaita
rasituksia sen kannettavaksi. Kun kansa näki, että lapset, jotka olivat
sen omaa verta, -- olivat muuttuneet kansan vihollisiksi, kadotti se
uskonsa niihin, se on kansa ei koetellut heitä omalla tahdollaan, vaan
jätti päälliköt itsekseen ja silloin he kukistuivat, heidän
valtakuntainsa suuruus ja voima hävisi. Kansa nimittäin ymmärsi, että
elämän laki ei ole siinä, että yksi perhe kohotetaan ja sen tahtoa
koetellaan, haluaako se elää kansan ajatusten mukaan, mutta se on
todellinen laki, kun kaikkein sallitaan kohota korkeuteen, jokaisen
annetaan omilla silmillä nähdä elämän tiet, -- ja se päivä, jona kansa
tunnustaa yhdenvertaisuuden ihmisten kesken välttämättömäksi, on
Kristuksen syntymäpäivä. Monet kansat ovat koettaneet antaa elävän
muodon unelmilleen oikeudesta, ne ovat koettaneet luoda Jumalan kaikille
eikä vaan erityisille ihmisille, ovat alistaneet sen kansan
mielipiteitten alle, ja ovat koettaneet vahvistaa tämän luomansa
vahvoilla sanoilla, jotta se eläisi ijankaikkisesti. Ja kun kaikki
kansan ajatukset yhdistyivät, -- niin syntyi tästä elävä Jumala, kansan
rakastama lapsi -- Jeesus Kristus.
Sen, että hän puheli Kristuksesta, nuoresta Jumalasta, sen minä kyllä
käsitin, mutta kansaa, joka olisi synnyttänyt Kristuksen, -- sitä en voi
ymmärtää.
Minä sanon sen hänelle, ja hän vastaa:
-- Jos tahdot tietää -- niin saat tietää, jos tahdot uskoa, niin saat
uskon!
Kolme vuorokautta kuljin minä hänen kanssaan hiljalleen ja koko ajan
opetti hän minua perustaen opetuksensa muinaisuuteen.
Hän kertoi kansan historian meidän päiviimme asti, kertoi sen
rauhattomista ajoista, ja miten kirkko pani toimeen vainoja ilveilijöitä
vastaan, noita iloisia ihmisiä, jotka herättivät kansan muistoa ja
kokkapuheillaan istuttivat siihen totuuden rakkautta.
-- Ymmärrätkö nyt, -- kysyi hän, -- millainen mies oli Savelkasi?
-- Ymmärrän.
-- Niin, niin. Muista aina, että pieni on osa suuresta ja suuri on taas
pantu kokoon pienistä osista!
Me olimme jo tulleet Stefan Verhoturskiin, kun hän sanoi minulle:
-- Tästä minä poikkean, etkä sinä voi enään kulkea minun kanssani.
Minun ei haluta erota hänestä, mutta minun -- täytyy, sillä hänen
ajatuksensa voittavat minut, hän on herättänyt minussa salaisimmankin
sopukan ja kyntänyt kuin auralla sieluani.
-- Mitä mietit? -- kysyi hän. -- Lähde nyt tehtaasen, tee siellä työtä
ja puhele minun ystäväini kanssa. Et kadu sitä, usko se! Kansa on --
teräväjärkistä, minäkin olen siltä oppinut ja kuten näet, en minä ole
aivan tyhmä.
Hän kirjoitti sitten paperilapulle jotakin ja lykkäsi sen minulle.
-- Kas niin -- lähde nyt tuonne! Sinä näet, ett'en minä toivo sinulle
pahaa. Kansa on kuin uudesti syntynyt ja elävä. Etkö usko?
-- Pienetkin silmät näkevät paljon, kun on mitä katsoa.
-- Katso sinä koko olemuksellasi, -- huutaa hän. -- Sydämelläsi ja
sielullasi. Ja usein olen jo sinulle sanonut, että usko! Nyt sanon vielä
-- opi ja tunne!
Me suutelimme, ja hän läksi. Keveästi hän kulkee aivan kuin hän olisi
kahdenkymmenen vuotias ja iloinen elämä odottamassa. Mutta minun oli
ikävä katsella tuon linnun jälkeen, joka nyt lensi pois luotani
tietämättä minne, ja laulaakseen soman laulunsa taas toisille. Pääni oli
sekaisin -- siellä oli ajatuksia yhtä paljon kuin vähävenäläisiä aamulla
markkinoilla, minua nukutti, oli paha olla enkä kyennyt pääsemään
entiselleen. Kaikki tuntui niin omituiselta, ajatuksillani oli vieras
alku ja -- vieras loppu. Minua suututti ja nauratti -- olin kuin
särkynyt sisällisesti.
Ja kun minä läksin Verhoturista ja kysyin, minne tämä tie vie, niin
vastattiin:
-- Isetskin tehtaalle.
Sinnehän ukko tahtoi lähettää minut, mutta minäpä käännyin heti pois
siltä tieltä. En tahtonut mennä sinne.
Käyn kylästä kylään ja katselen. Kansa on juroa ja kylmäkiskoista, sen
kanssa ei haluta puhella. Kaikki ihmiset katselevat minua epäluuloisesti
aivan kuin pelkäisivät, että minä olen varas.
-- Jumalan rakentajia, -- ajattelen minä ja katselen rokonarpisia
talonpoikia. Sitten kysyn:
-- Minne tämä tie vie?
-- Isetskin tehtaalle.
-- No, onpas se kummaa, kun kaikki tiet sinne johtavat, -- ajattelen
minä ja kierrän yhä kyliä ja metsiä, matelen kuin koppiainen ruohostossa
ja näen etäältä nuo tehtaat. Siellä ne savuavat, vaan eivät kutsu minua
luokseen. Tuntuu siltä kuin minä olisin kadottanut puolet itsestäni enkä
itsekään voi ymmärtää, mitä oikeastaan tahdon. Paha minun on ollakseni!
Harmaa ja laiska viha värähtelee sydämessäni, sen kipunista syntyy
ilkeämielinen pilkka, ja minua haluttaa loukata kaikkia ihmisiä ja
itseänikin.
Ja äkkiä ja tiedottomasti päätin minä: piru vie, minä lähden sittenkin
tuonne tehtaalle.
Ja nyt saavun minä jonkinlaiseen likaiseen helvettiin. Vuorien välisessä
kuopassa oli rakennuksia. Läheisiltä vuorilta oli metsä tykkänään
turmeltu ja hakattu pois. Kattojen yläpuolelle kohosivat liekit, ja
pitkät savupiiput nousivat taivasta kohden. Kaikkialla oli höyryä ja
sauhua, maa oli mustana noesta, moukarin iskut kajahtelivat kumeasti,
jyminä, vikinä ja villi kitinä saivat savuisen ilman tärähtelemään. Ja
kaikkialla oli rautaa, halkoja, tiiliä, savua, höyryä ja hajua, ja tässä
kuopassa, joka oli täynnä kaikellaista törkyä, näkyi siellä täällä
ihmisiä mustia kuin kekäleet.
-- Kiitos vaan, ukkoseni, -- ajattelen minä. -- Hyvään paikkaan sinä
johditkin minut.
Ensi kerran eläissäni näin tehtaan läheltä, se sai minut kuuroksi, ja
minun oli raskasta hengittää.
Kulen pitkin katuja ja etsin lukkoseppä Pjotr Jagihia. Jos kysyn häntä
joltakin, -- niin saan vaan hävyttömyyksiä vastaukseksi, aivankuin
kaikki ihmiset olisivat aamulla tapella rytyyttäneet keskenään eivätkä
vielä ehtineet rauhoittua.
Ja minä huudahdan itsekseni:
-- Kauniita Jumalan rakentajia!
Minua vastaan tulee mies, oikea karhu näöltään ja likainen kiireestä
kantapäihin asti. Hänen vaatteensa kiiltävät auringon paisteessa
rasvaselta lialta, -- ja minä kysyn häneltä, tunteeko hän lukkoseppä
Pjotr Jagihia.
-- Ketä!
-- Pjotr Jagihia.
-- Mitä sinä hänellä?
-- Tarvitsisin.
-- No, minähän se olen.
-- Hyvää päivää!
-- Hyvää päivää! Mutta onko muuta asiaa?
-- On kirje teille.
Tuo mies oli minua pitempi, leveäpartainen, harteakas ja raskas
liikkeissään. Hänen kasvonsa olivat -- noessa, pienet, harmaat silmät
tuskin näkyivät tuuheitten silmäripsien takaa, lakki oli takaraivolla ja
hiukset sileiksi leikatut. Hän oli talonpojan kaltainen, mutta, samalla
hän ei näyttänyt talonpojalta.
Hän lukee nähtävästi huonosti, hänen kasvonsa menivät tykkönään
ryppyihin ja viiksensä vavahtelivat. Mutta äkkiä alkoivat hänen kasvonsa
loistaa, hänen valkeat hampaansa välkkyivät, hänen hyvät, lapselliset
silmänsä avautuivat ja nahka hänen poskillaan alkoi kiiltää.
-- Ahaa! -- huusi hän, -- hän siis elää vielä tuo Jumalan kukko! Hyvä
on! Mene nyt, nuori mies, tämän kadun päähän ja käänny sitten vasemmalle
metsään; siellä on vuoren juurella talo, jossa ovat vihreät
ikkunaluukut, ja kysy siellä opettajaa, -- Mihailaa, veljenpoikaani.
Näytä hänelle tämä kirje; minä tulen pian itse kotiin.
Hän puhui kuin sotamies, joka soittaa torvella signaalia, ja sanansa
sanottuaan viittasi hän kädellään ja läksi pois.
-- Ensi kerran, -- ajattelen minä, -- jo tämä tuntuu huvittavaltakin.
Siellä oli kotona jäykkä nuori mies, jolla oli yllä karttuunipaita ja
esiliina edessä, hihat käärityt ylös, ja kädet -- valkeat ja hienot.
Luettuaan kirjelapun kysyy hän:
-- Mitä, onko isä Iona terve?
-- On, Jumalan kiitos.
-- Eikö hän luvannut käydä meitä tervehtimässä.
-- Ei hän puhunut siitä mitään. Mutta tokko hänen nimensä on Iona?
Mies katsahti epäillen minuun ja luki vielä kerran kirjeen.
-- Mikä sitten? -- kysyy hän.
-- Hän sanoi itseään Iegudiliksi.
Mies naurahti.
-- Se olen minä, joka olen antanut hänelle sen nimen.
-- Äh, sinä, -- ajattelin minä.
Hänen hiuksensa ovat suorat ja pitkät kuin diakoonilla, kasvonsa
kalpeat, silmänsä vedensiniset ja koko olemukseltaan ei hän näyttänyt
kuuluvan tähän maailmaan, eikä ollut palonen tästä likaisesta maasta.
Hän käy lattialla ja mittailee minua silmillään kuin olisi verkaa
mitannut. Minua ei se miellytä.
-- Oletteko te kauvan tuntenut Ionaan, -- kysyy hän.
-- Neljä vuorokautta.
-- Neljäkö vuorokautta, -- sanoo hän. -- Se on -- hyvä.
-- Minkätähden se hyvä on? -- kysyn minä.
-- Onpa vaan! -- vastaa hän kohauttaen olkapäitään.
-- Mutta minkätähden teillä on esiliina edessä?
-- Sidoin tässä kirjoja! -- vastaa hän. -- Ukko saapuu pian ja sitten
syömme illallista. Ehkä te haluatte pestä itsenne matkanne jälkeen?
Minun haluttaa kiusata häntä. Hän on vankkarakenteinen, vaikka ei ole
vanha.
-- Mutta onkohan täällä tapanakaan pestä?
Hän nostaa silmänsä.
-- Miten niin?
-- Kun minä en näe pestyjä kasvoja! -- vastaan minä.
Hän rypisti silmiään, katseli minua ja sanoi sitten aivan rauhallisesti:
-- Täällä eivät ihmiset ole joutilaina, vaan tekevät työtä, eikä heillä
ole aikaa usein pestä itseään.
Minä halusin vastata hänelle, mutta hänpä kääntyi pois ja meni ulos.
Minä siinä tolvanana ja katselen ympärilleni. Huone on -- suuri ja
siisti, nurkassa on katettu pöytä, seinällä -- kirjahylly ja hyllyllä
maallisia kirjoja mutta on siellä bibliakin, evankeliumit ja vanha
slaavilainen psalttari. Minä läksin pihalle ja pesen itseni. Ukko tulee
siellä, lakki on vielä enemmän takaraivolla, hän heiluttaa käsiään ja
pitää päänsä eteenpäin käännettynä kuin härkä.
-- No niin, minäkin pesisin, -- sanoo hän, -- tuokaapas minullekin
vettä!
Hän pesi pois noen -- ja sen alta tuli näkyviin hänen ulkonevat
poskipäänsä ja vaskenruskeat kasvonsa.
Sitten istuttiin illallispöytään, syötiin, jokainen puheli omista
asioistaan, eikä kukaan kysynyt minulta, kuka olin ja minkätähden olin
heidän luokseen tullut. Vaan he kestitsevät minua hyvästi ja katselevat
hyväilevästi minua. Paljon oli heissä vakavuutta, maa näytti pysyvän
lujana heidän allaan. Mutta minä halusin, että se liikahtelisi, -- sillä
mistä syystä nuo tuossa olivat minua paremmat?
-- Te olette roskolnikoita, mitä? -- kysyn minä.
-- Mekö? -- vastaa vanha ukko. -- Emme ole.
-- Siis -- oikeauskoisia?
Veljenpojan otsa meni ryppyyn, mutta ukko kohotti olkapäitään ja
hymyili.
-- Ehkä meidän täytyy Mihaila näyttää passimme hänelle.
Minä ymmärsin, että käytökseni oli tyhmää, mutta minun ei -- haluta
menetellä toisinkaan.
-- Minä en tullut katsomaan teidän passejanne, vaan ajatuksianne!
Ukko puhuu:
-- Ajatuksiammeko? Heti, teidän ylhäisyytenne. Ajatukset -- riviin!
Ja sitten hän nauraa ja hirnuu kuin kolme hyvää oritta.
Mutta Mihaila, joka lämmitti teetä, sanoi rauhallisesti:
-- Siten minäkin ymmärrän teidän tulonne. Te ette ole ensimäinen, jonka
Iona on meille lähettänyt. Hän tuntee ihmiset eikä lähetä tyhjää ihmistä
milloinkaan.
Mutta ukko sysäsi kämmenellään otsaani ja sanoi:
-- Näytä iloisemmalta! Eläkä milloinkaan lyö valttiasi pöytään -- sillä
silloin voit hävitä!
He nähtävästi pitivät itseään sielunsa suhteen varallisina ja minä olin
heihin verrattuna kuin kerjäläinen. Ja nyt he verkalleen valmistautuivat
laulamaan viisauksiaan minun janoovalle sielulleni. Mutta minä tahdon
riidellä heidän kanssaan, vaan -- en tiedä, mistä alkaisin, ja tämä se
ärsyttää minua vielä enemmän. Minä kysynkin jotenkin kiivaasti:
-- Mikähän se tyhjä ihminen sitten on?
Ukko vastaa:
-- Sellainen, jonka voi täyttää melkein millä tahansa.
Mutta Mihaila läheni hiljalleen minua ja kysyy pehmeällä äänellä:
-- Uskotteko te Jumalaan?
-- Uskon.
Mutta samalla minä itsekin hämmästyin tuota vastaustani, sillä tokkohan
minä todellakin uskoin.
Mihaila kysyy taas:
-- Ja ihmisiä -- te ehkä kunnioitatte?
-- En, -- vastaan minä.
-- No, -- sanoo hän, -- eivätkö he ole teidän mielestänne luodut Jumalan
kuviksi ja Hänen kaltaisikseen.
Ukko -- piru hänet periköön -- hymyilee kuin vaskinen pesuvati auringon
paisteessa.
-- Ei, -- ajattelen minä, -- näitten kanssa täytyy oikein täydellä
todella ruveta väittelemään. Minä panen kaikki palasiksi, kootkoot he
sitten palaset yhteen.
Ja sitten minä sanon:
-- Katsellessani ihmisiä, olenko minä epäillyt Jumalan voimaa...
Oikeastaan olisi minun pitänyt sanoa: olenko minä epäillyt Jumalan
voimaa, ennenkuin näin ihmisiä. Mihaila katselee minua silmät pyöreinä
ja miettiväisenä, ja ukko kävelee raskain askelin lattialla, katselee
partaansa ja mutisee hiljaan. Minun oli tukala olla heidän kanssaan, ja
nyt olin minä vielä valehdellut heille, että uskon Jumalaan. Omituinen
kuulakkuus vallitsi sielussani, selittämätön ja pelottava. Ajatuksia
kierteli päässäni kuin pelästynyt mehiläisparvi, ja minä aloin ajaa
niitä pois, tahdon -- puhdistautua niistä: Minä puhuin kauvan, en
välittänyt puheeni johdonmukaisuudesta, vieläpä tahallanikin sotkin
sanojani. Jos he kerran ovat viisaita, niin täytyy heidän ymmärtää. Ja
sitten kysyn minä väsyneenä mutta terävästi:
-- Millä te nyt tahdotte lääkitä sairasta sieluani?
Mihaila sanoi hiljaan katsomatta minuun:
-- Minä en pidä teitä sairaana...
Ukko taaskin nauraa rähähtelee aivankuin olisi nähnyt pirun putoavan
sängystä.
-- Sairas on ihminen silloin, -- jatkoi Mihaila, -- kun hän tuntee
ainoastaan oman tautinsa ja elää siitä. Mutta te ette ole, kuten näkyy,
vielä kadottanut itseänne, vaan te etsitte elämän iloja, -- ja sitä
tekee ainoastaan terve.
-- Mutta mistä syystä sitten sieluani särkee?
-- Siitä syystä, -- vastaa hän, -- että te nautitte siitä.
Minä kiristelin hampaitani, -- enkä voinut sietää hänen
rauhallisuuttaan.
-- Tiedättekö varmasti, että minä nautin siitä.
Hän katsoo minua suoraan silmiin ja alkaa hitaasti lyödä nauloja minun
rintaani.
-- Mitenkä vilpitön te olette, -- puhui hän, -- teidän täytyy itsekin
tunnustaa, että tuo sairaus on välttämätön teidän sielullenne, -- sillä
se asettaa teidät yläpuolelle kaikkia muita ihmisiä. Ja te suojelettekin
tuota sairautta kuin jotakin erikoista teille kuuluvaa omaisuutta. Eikö
niin ole?
Hänen paastomaiset kasvonsa näyttivät kuivuvan ja venyvän pitkiksi,
silmänsä tummenivat, kädellään siveli hän poskeaan ja puhdisteli minua
kuin vaskikattilaa.
-- Minä näen, että te pelkäätte yhtyä ihmisten kanssa ja siitä syystä --
aivan edesvastuuttomasti -- ajattelette: yhdyn vaikka kuinka rupisen
ihmisen kanssa, kun hänellä vaan on samallaiset mielipiteet kuin
minulla! Mutta niin rupista kuin minä -- löytyy tuskin toista!
Minä tahdon vastata, mutta en keksi sanoja. Hän on nuorempi kuin minä ja
heikompi, enkä minä tahdo uskoa olevani häntä tyhmempi.
Ja ukko nauraa kuin pappi saunan lauteilla.
-- Mutta sen ei pitäsi eroittaa teitä ihmisistä, te erehdytte tykkänään,
-- puhuu Mihaila, -- kaikki ajattelevat samalla tavalla. Ja siitä syystä
on elämä voimatonta ja nurjaa. Jokainen koettaa vetäytyä pois elämästä,
kaivaa itselleen kolon maahan ja katsella sitten yksin täältä maailmaa.
Mutta maakuopasta näyttää elämä myös alhaiselta ja mitättömältä, ja
yksistään erakko voi sillä silmällä katsella elämää! Tämän sanon minä
niistä ihmisistä, jotka eivät jostakin syystä voi istua lähimäisensä
selkään ja ratsastaa sinne, mistä parhaimman ruuan saa.
Hänen puheensa suututtaa ja loukkaa minua.
-- Tämä viheliäinen ja arvoton ihmiselämä alkoi, -- jatkaa hän, -- sinä
päivänä, jolloin ensimäinen inhimillinen olento erkani luonnon
ihmeellisestä massasta, omasta äidistään, ja alkaen pelätä
voimattomuuttaan ja yksinäisyyttään muodostui mitättömyydessään pahojen
halujen pahaksi kokoelmaksi, kokoelmaksi, jota sanotaan -- "minuksi". Ja
juuri tämä sama "minä" on ihmisen pahin vihollinen! Puolustaessaan
itseään ja vahvistaessaan valtaansa tuhoaa se arvelematta kaikki hengen
voimat, kaikki suuret taipumukset, jotka voisivat tuottaa henkisen
autuuden.
Minusta tuntuu kun kuuntelisin tuttua puhetta ja sanoja, joita kauvan
olin salaisesti odottanut.
-- Henkisesti köyhä on luovaksi kyvyksi voimaton. Hän on elämälle kuuro,
sokea ja mykkä, hänen päämääränsä on -- itsensä puolustaminen, rauha ja
lepo. Kaikki uusi, todellisesti inhimillinen, syntyy heille
välttämättömyyden pakoituksesta, monien sisällisten taistelujen jälkeen,
suurella vaivalla, eivätkä toiset "minät" kuitenkaan pidä sitä arvossa,
vaan vihaavat ja vainoovat. Ja he vihaavat siitä syystä, että muistavat
olevansa syntyisin kokonaisuudesta ja tuo irti temmattu "minä" koettaa
nyt yhdistää uudestaan yhdeksi kokonaisuudeksi särettyä ja erotettua.
Minä kuuntelen ja ihmettelen. Kaikki minä ymmärrän enkä ainoastaan
ymmärrä, vaan tuntuu kaikki minusta läheiseltä ja uskottavalta. Noin
olin minäkin kauan ajatellut, mutta -- sanattomasti, vaan nyt oli
löydetty sanat ja ne tuodaan eteeni ja muodostuvat pitkiksi portaiksi.
Minä muistan Ionan puheet, ja ne elähyttävät nyt minua selvyydellään ja
kauneudellaan. Mutta samassa tunnen minä itseni rauhattomaksi ja
levottomaksi, aivankuin seisoisin keväällä joen huonolla jäällä. Ukko
oli huomaamattani poistunut, me istuimme kahdenkesken, huoneessa ei ole
tulta, kuu paistaa ulkona ja minun sielussanikin paistaa öinen kuu.
Puolen yön aikaan lopetti Mihaila kertomuksensa ja vei minut vajaan
nukkumaan; siellä me panimme heinille maata, ja Mihaila nukkui pian.
Mutta minä läksin ulos portista, istuin siellä hirtten päällä ja
katselen...