Hänen äänensä on reipas ja iloinen, päänsä pieni ja otsansa suuri.
Kasvot ovat kuin hämähäkki, peitetyt pienillä rypyillä, parta puhdas ja
harmahtava, ja hänen ruskeat silmänsä loistivat kullalta kuin
nuorukaisen silmät.
-- No, onpahan hän huvittava otus, -- ajattelin minä.
Mutta hän puhuu yhä:
-- Niin, Ural!... Voi miten kaunista siellä on! Herra Jumala on suuri
mestari, kun on kysymyksessä maan kaunistaminen. Metsät, joet, vuoret on
hän sijoittanut hyvästi paikoilleen!
Hän ottaa matkakapineet selästään ja kääntyy nopeasti aivankuin pukki.
Nähtyään, että minun teeveteni kiehui, tarttui hän heti kattilaan ja
kysyy kuin vanha toveri:
-- Panenko tänne omaa teetäni vai juommeko sinun teetäsi?
Minä en ennättänyt vastatakaan, kun hän jo teki päätöksensä:
-- Juodaan minun teetäni, -- minulla on hyvää teetä, eräs
kaupustelijatar lahjoitti sitä minulle, kallista teetä!
Minä hymyilin.
-- Mitä! -- sanoo hän. -- Kuumuus on väsyttänyt minua, mutta odotahan,
kun minä lepään vähän, niin saan sinutkin hyvälle päälle.
Hänessä on jotakin, joka muistuttaa Savelkaa, ja minun haluttaa jo
laskea leikkiä hänen kanssaan.
Ja noin viiden minuutin kuluttua minä jo kuuntelen suu auki hänen
puhettaan, joka oli ihmeellisen tuttua, vaan jollaista en ennen ollut
kuullut, ja minusta tuntuu kuunnellessani kuin hän ei puhuisikaan, vaan
minun oma sydämeni iloitsisi päivän säteistä ja laulaisi niitten
ylistystä.
-- Katsohan... Eikö nyt ole juhlapäivä ja etkö tunne olevasi
paratiisissa? Juhlallisina kohoavat vuoret aurinkoa kohden, ja metsät
kasvavat vuorten huipuilla, jalkaisi juuresta kohoaa pieni heinänkorsi
ja nostaa päänsä elämän valoa kohden, ja kaikki laulaa ilon psalmia,
vaan sinä, ihminen, -- maan herra, minkätähden sinä et iloitse.
-- Mikä merkillinen lintu? -- ajattelen minä vaan sanon hänelle
koetellakseni häntä:
-- Mutta jos ajatukset eivät ole iloisia?
Hän osoittaa maahan.
-- Mikä tämä on?
-- Maa.
-- Ei. Katso ylemmäksi!
-- Ruohoko, mitä?
-- Vielä ylemmäksi.
-- No, minun varjoni.
-- Sinun ruumiisi varjo, -- sanoo hän, -- ja ajatukset ovat -- sielusi
varjoja! Mitä sinä pelkäät?
-- Enhän minä mitään pelkää.
-- Valehtelet! Ell'et pelkäisi, olisivat ajatuksesi reippaita. Kauhu
synnyttää surun, ja kauhu itse taas on kotoisin vähäuskoisuudesta. Niin
se on! Juo teetä!
Hän kaataa teetä kuppeihin puhuen lakkaamatta:
-- Olenhan minä nähnyt sinut ennenkin? Etkö sinä ole ollut Valamossakin?
-- Olin.
-- Milloin? Tai mitä sillä väliä on! Mutta minusta tuntuu kuin olisin
siellä nähnyt sinun kaltaisesi. Sinulla on huomiota herättävät kasvot.
Niin! Mutta enköhän olekin nähnyt sinua Solovkissa?
-- Enhän minä ole käynyt milloinkaan Solovkissa.
-- Etkö ole? Turhaan! Se on vanha luostari ja hyvin kaunis. Käypäs
siellä!
-- Tämä merkitsee siis, että sinä et ole nähnyt minua, -- sanon minä, ja
minusta tuntui melkein kuin loukkaukselta, että se oli niin.
-- No mitä sillä on väliä! -- huudahtaa hän. -- En ole nähnyt sinua --
nyt näen! Mutta minä olen sitten nähnyt toisen, joka on sinun näköisesi.
Eiköhän se olekin samantekevä.
Minua nauratti.
-- Mitenkä, -- samantekeväkö?
-- Miksikä ei?
-- No, olenhan minä -- minä, ja toinen on -- toinen!
-- No, oletko sinä sitten parempi kuin se toinen?
-- En tiedä.
-- En minäkään tiedä.
Minä katselen häntä ja kärsimättömyys sai minut valtaansa. Minä
nimittäin tahtoisin, että hän puhuisi, puhuisi lakkaamatta. Ja
särpiessään teetä muistelee hän sitä toista:
-- Se toinen, sehän oli yksisilmäinen, joka häntä suuresti harmitti.
Kaikki nuo yksisilmäiset ja ontuvat ovat -- ulkoa ja sisältä --
itserakkaita ja luonnottomia! Jos minä olisin silmäpuoli tai ontuva,
niin te, ihmiset, ette rohkenisi huomauttaa siitä minulle. Niin se on.
Hän sanoi usein minulle: "Kaikki ihmiset ovat nautoja. Kun he näkevät,
että minulla on vaan yksi silmä, niin sanovat he minulle: sinä olet
silmäpuoli. Ja siitä syystä ne ovat -- raatoja!" Mutta minä vastaan
hänelle: sinä olet itse, rakkaani, nauta ja raato ellet tahdo ruveta
konnaksi -- valitse niistä sanoista, mikä makeammalta maistaa! Sillä
ymmärrä, että se ei ole tärkeintä, miten ihmiset sinuun katsovat, vaan
miten sinä itse katselet heitä. Siitä syystä me olemmekin, ystäväni,
silmäpuolia ja sokeita, kun aina katselemme ihmisiä ja koetamme etsiä
heistä pelkkää mustaa ja pimeyttä, ja siten me toisen pimeydellä
sammutamme omankin valomme. Mutta valaise sinä omalla valollasi toisten
pimeyttä -- ja kaikki muuttuu hyväksi jälleen. Kun ihminen ei näe hyvää
muussa kuin itsessään, niin tuntuu maailma hänestä surulliselta
erämaalta.
Hän hymyilee ja katselee minua, ja minä kuuntelin aivankuin metsään
eksynyt kuuntelee yöllä etäistä ääntä, ja pelkää loittonevansa siitä,
ellei se pian kuulu uudestaan. Minä ymmärrän, että paljon on hän nähnyt,
paljon rauhoittanut ihmisiä, mutta minun mielestäni tekee hän minulle
väärin laskiessaan leikkiä minusta, vaikka ei hän minua tunnekaan, ja
hänen nuoret silmänsäkin näyttivät hymyilevän. Opittuani tuntemaan
Antonin oli minun nimittäin enään vaikea uskoa ihmisten hymyilyyn.
Minä kysyin, kuka hän on.
-- Minun nimeni on Jegudil, -- sanoo hän, -- ihmisille iloinen
ilveilijä, vaan itselleni -- hyvä ystävä.
-- Hengellisestä säädystäkö?
-- Olin pienen aikaa pappina, mutta sitten leikattiin hiukseni ja minä
lähetettiin kuudeksi vuodeksi Susdalin luostariin istumaan! Mistä
syystä, kysynet sinä? Minä saarnasin kirkossa kansalle ja pimeäjärkinen
kansa ymmärsi minut väärin. Tästä syystä piestiin kansaa ja minä
tuomittiin. Juttu loppui siihen. Mitäkö minä saarnasin? Sitä en enään
muista. Siitä on niin pitkä aika, kahdeksantoista vuotta sitten, --
sillä aikaa ennättävät asiat jo unohtua. Niin, minulla oli kaikellaisia
sellaisia ajatuksia, jotka eivät kelvanneet hallitukselle.
Hän nauraa, -- ja nauru leikkii kaikissa hänen kasvojensa rypyissä. Ja
sitten katsoo hän ympärilleen aivan kuin hän itse olisi asettanut vuoret
ja metsät paikoilleen.
Kun tuli vähän viileämpi lähdimme me yhdessä matkaan, ja tiellä kysyy
hän minulta:
-- No, -- mitä säätyä sinä sitten olet?
Uudestaan, kuten silloin Antonin luona, halutti minun asettaa kaikki
eletyt päivät silmäini eteen ja katsella vielä kerran niitten
kirjavuutta. Ja niin puhun minä lapsuudestani, Larionista ja Savelkasta,
-- mutta ukko vaan nauraa ja huutaa:
-- Ah, hauskoja ihmisiä! Ai, Jumalan leikkikaluja! Mutta he olivat
lempeitä ja todellisia, he olivat Venäjän maan kukkia. Ja vielä
päälliseksi Jumalaa rakastavia!
Minä en ymmärrä tuota ylistystä ja ihmettelen hänen iloaan, mutta hän ei
naurulta saa edes kuletuksi. Hän pysähtyy, hirnuu ja nauraa pää
pystyssä, huutaa aivan kohden taivasta, aivan kuin hänellä olisi siellä
hyvä ystävä, jonka kanssa tahtoo jakaa ilonsa.
Minä sanon hänelle hyväilevällä äänellä:
-- Sinä olet hyvin Savelkan kaltainen.
-- Hänenkö kaltaisensa? -- huutaa hän. -- Se on sangen hyvä, veliseni,
jos olen hänen kaltaisensa! Kumpahan vaan ei oikeauskoinen kirkko veisi
veljeämme, elävää ihmistä takaisin muinaisaikaan -- ja kunpahan se ei
vaan tapahtuisi venäläisellä maaperällä!
Hänen puheensa tuntuu epäselvältä.
Sitten puhun minä Titowista, ja hän tuntuu ikäänkuin näkevän appeni ja
laskee leikkiä hänestä.
-- Äh sinua! Kyllä minä olen sellaisiakin nähnyt. Ahnas lude, tyhmä ja
pelkuri samalla...
Ja kun hän kuuli kertomukseni Antonista, mietti hän hetken ja sanoi
sitten:
-- Nii-iin! Tuomas! No, ei jokaisella Tuomaalla ole paljon järkeä,
toiset Tuomaat ovat pelkkiä tyhmeliinejä.
Ja sitten koetti hän ajaa pois mehiläistä puhuen samalla sille:
-- Mene, mene pois! Mikä riivattu sinä olet -- tulee suoraan silmään...
No...
Minä kuulustelen tarkasti hänen sanojaan enkä jätä ainoatakaan huomioon
ottamatta, ja minusta tuntuu kuin kaikki hänen sanansa olisivat hyvin
järkeviä. Ja itse puolestani puhun hänelle kuin olisin ripillä.
Ainoastaan väliin, kun tulin kosketelleeksi Jumalaa, takerrun
puheessani, sillä minä pelkäsin ja säälin jotakin. Jumalan kasvot
himmentyivät silloin sielussani siksi ajaksi, minä tahdon siistiä niitä
päivän liasta, mutta näen, että hankaan tyhjää, ja silloin värähteli
sydämeni pahasti.
Mutta ukko nyökyttää minulle päätään ja yllyttää:
-- Elä pelkää! Jos vaikenet -- niin itsellesi valehtelet etkä minulle.
Puhu, puhu! Elä sääli itseäsi. Jos jotakin särkyy, -- niin saat tehdä
uuden sijaan!
Kaikkiin minun puheisiini vastasi hän kuin tarkka kaiku, ja minun tuli
yhä helpompi olla hänen kanssaan.
Yö yllätti meidät.
-- Seis! -- huusi hän. -- Hakekaamme itsellemme paikka, jossa voimme
levätä.
Me löysimme majapaikan suuren kiven alta, joka oli irtaantunut vuoresta.
Me heitimme pensaita sinne, saimme niistä tehdyksi pimeän verhon ja
makasimme sitten sen lämpimässä varjossa. Vieressä paloi tuli, ja
teevesi kiehui.
Minä kysyn:
-- Mitä sinä nyt kerrot minulle, isä?
Hän hymyilee.
-- Kerron kaikki -- mitä tiedän! Mutta elä sinä etsi minun sanoistani
mitään vahvistusta mielipiteillesi, sillä minä en tahdo opettaa, vaan
kertoa. Ne etsivät aina vahvistusta, joitten elämän kulku on vaarallista
ja joille oikeuden kasvaminen on vahingollista. He näkevät, että oikeus
hohtaa yhä kirkkaampana -- koska sen liekki syttyy yhä useampain
ihmisten sydämissä -- he näkevät tämän ja pelkäävät! Pian tarttuvat he
kiinni oikeuteen, jos se nimittäin on heille hyödyllistä, puristavat sen
pieneksi leiväksi ja huutavat koko maailmalle: katsokaa, tämä on totuus,
puhdas hengellinen lintu, niin tässä se on, ijankaikkinen ja
järkähtämätön. Ja sitten istuvat nuo viheliäiset totuuden kasvoille,
tarttuvat sen kurkkuun ja kuristavat sen estäen täten ikipäiviksi sen
voimien kasvamisen. Niin tekevät meidän ja kaikkein elävien olentojen
viholliset. Mutta yhden asian voin minä sanoa: tänään -- on näin, mutta
millaista on huomenna -- sitä en tiedä! Sillä katsohan, elämällä ei ole
varsinaista, laillista isäntää. Hän ei vielä ole tullut, enkä minä
tiedä, miten hän asiat järjestää, kun tulee, mitä aikeita hänellä on ja
millaisia temppeleitä hän haluaa rakennettaviksi. Apostoli Paavali sanoi
kerran: "kaikki kääntyy hyväksi kerran" -- ja monet uskoivat noihin
sanoihin, ja kaikki, jotka uskoivat, tulivat voimattomiksi, sillä he
seisoivat paikallaan. Tämä kivi on voimaton, minkätähden? -- siitä
syystä, että se ei voi liikkua, veliseni! Eikä saa milloinkaan sanoa
ihmiselle: seiso tässä! vaan -- tänne tai tuonne!
Minä kuulen ensi kerran tuollaista puhetta, ja se tuntuu minusta
oudolta, -- sillä ihminen kieltää sillä itse itsensä, vaan minä etsin
sisällistä vakaumusta.
-- Kukahan sitten on tuo isäntä -- Herrammeko?
Ukko hymyilee.
-- Ei, -- vastaa hän, -- kyllä se on meitä lähempänä! Mutta etkö
tahtoisi lausua minulle hänen nimeään -- sillä luulisin sinun hyvin
arvaavan sen. Sillä Kristukseen uskoivat ensin ja vakavammin kaikki ne,
jotka ennen Hänen tuloaan tunsivat Hänet sydämessään ja joitten uskon
voimalla Hän on kohotettu jumaluuteen.
Hän pitää minua kuin suletun oven edessä eikä sano minulle, mitä sen
takana on. Minussa syttyy kärsimättömyys ja jonkinlainen viha. Ukon
puheet tuntuvat nimittäin pimeiltä, ja vaikka niistä silloin tällöin
leimahtaa kirkkaita kipunia, niin sokaisevat nuo kipunat vaan minut
eivätkä valaise pimeää sieluani. Kuu paistaa, mustat varjot ympäröivät
meitä, metsä meidän yläpuolellamme ulottuu vuorelle asti, ja vuoren
huipun yläpuolella -- puitten oksien välistä -- kimaltelevat tähdet kuin
tuliset linnut. Jossakin lähellä lorisee lähde, huuhkain huutelee
silloin tällöin metsässä, ja yli kaiken elää tässä hiljaisessa yössä
ukon puhe. Ihmeellinen ukko! Ja nyt otti hän jostakin poskensa alta
koppiaisen, pani sen kämmenelleen ja sanoo sille:
-- Mistä sinä olet, lemmikki? Ai, ai! Lähde nyt juoksemaan heinikkoon!
Tuo miellytti minua, sillä minäkin rakastin kaikellaisia koppiaisia ja
seurasin usein niitten salaperäistä elämää ruohojen ja kukkien seassa.
Minä teen ukolle useita erillaisia kysymyksiä. Minä toivoisin, että hän
puhuisi yksinkertaisemmin ja lyhemmin, mutta huomaan, että hän kiertää
minun toivomukseni ja aivankuin hyppii minun toiveitteni ohitse. Vaan
hänen kasvonsa ovat hauskat -- hyväilevästi heijastaa punainen tuli
hänen silmistään, ja hän vapisee tuollaisesta rauhallisesta ilosta, jota
minäkin toivoisin. Minä kadehdin häntä. Tuo ukko oli elänyt vähintäin
kaksi kertaa kauvemmin kuin minä, mutta hänen sielunsa oli nähtävästi
vieläkin kirkas.
Minä sanon:
-- Eräs ihminen sanoi minulle, että usko on -- ajatusta, vaan mitä sinä
sanot.
-- Minä sanon, -- vastaa hän, -- että se ihminen ei tiennyt, mitä hän
puhuu, sillä usko on -- suuri tunne. Se syntyy ihmisen runsaista elämän
voimista. Tämä voima on -- äärettömän suuri ja kiihdyttää aina ihmisen
nuorta järkeä toimintaan. Mutta ihminen on sidottu ja kahlehdittu
toimissaan, sillä häntä koetetaan estellä kaikella tavalla, -- kaikki
tahtovat hänen kokoomaan leipää ja rautaa, vaan ei etsimään eläviä
aarteita sielunsa syvyyksistä. Eikä hän ole vielä tottunut eikä ymmärrä
käyttää hyväkseen kaikkia voimiaan, hän luo mielikuvituksissaan
kummituksia ja pelkää epäsointuisen sielunsa heijastuksia --
ymmärtämättä sen olemusta; hän kumartaa uskonsa ulkomuotoja -- uskonsa
varjoja, sanon minä!
En voi väittää, että minä sinä hetkenä ymmärsin häntä, mutta kovasti
minua suututti ja minä ajattelen:
-- Mutta minäpä en päästäkään sinua tästä paikasta minnekään, ennenkuin
olet vastannut pääkysymykseeni.
Ja minä kysyn häneltä ankarasti:
-- Mutta minkätähden sinä koetat kiertää Jumalasta puhumista?
Hän katselee minua silmät pystyssä ja vastaa sitten:
-- Mutta olenhan minä, rakkaani, koko ajan puhunut Hänestä. Etkö sinä
ole sitä tuntenut?
Hän lankesi polvilleen, tuli valaisi häntä ja kätensä ojensi hän minulle
puhuen samalla hiljaan ja miettivästi:
-- Kuka on Jumala, ihmeitten luoja? Onko hän meidän Isämme vaiko --
sielumme poika?
Minä hätkähdin ja katsahdan taakseni, sillä minun tuli raskas olla.
Ukossa olin minä näkevinäni mielettömyyttä. Ja nuo mustat varjot ovat
ympärillämme ja kuuntelevat. Metsän suhinaa kuuluu kaikkialta, se
tukahuttaa nuotiotulen hiilten heikot äänet ja puron hiljaisen lorinan.
Minäkin tunsin halua langeta polvilleni. Mutta hän puhui jo kovalla
äänellä aivankuin olisi ollut väittelyssä.
-- Jumala ei ole syntynyt ihmisten voimattomuudesta vaan voimien
runsaudesta. Eikä Hän, veliseni, elä meidän ulkopuolellamme, vaan meidän
sisässämme. Pelossa sielun kysymysten johdosta olemme kehittäneet Häntä
ja asettaneet yläpuolellemme, ja nyt haluamme usein mitata omaa
ylpeyttämme, joka aina on rajoittamaton, omaan tahtoomme. Minä sanon:
voima on muutettu heikkoudeksi siten, että sen kasvu on väkivallalla
tukahdutettu! Täydellisyyden kuvia -- tehdään nopeasti, mutta se on
meille vahingoksi ja suruksi. Sillä ihmiset luodaan kahdenlaisiksi:
toiset ikuisiksi jumalan rakentajiksi, toiset taas sen kiihkon orjiksi,
joka pakoittaa heitä koettamaan saada valta edellisten ja koko maan
ylitse. Ja he ovatkin anastaneet tuon vallan ja koettavat sen voimalla
asettaa Jumalan ihmisten ulkopuolelle, tehdä hänet ihmisten
viholliseksi, maan herraksi ja tuomariksi. Kristuksen sielun ovat he
tehneet aivan tuntemattomaksi, ovat hylänneet Hänen käskynsä, vaan
Kristus onkin elävä -- heidän rinnallaan ja ihmisvallan rinnalla
lähimmäisensä ylitse.
Hän puhuu ja minusta tuntuu kuin olisi minulla kipeä hammas, joka olisi
vedettävä pois. Tuskalliselta tuntuu elämäni ja minua haluttaisi huutaa:
-- Ei niin!
Mutta hänen kasvoillaan asuu juhlallisuus, ja hän näkyy olevan kokonaan
juovuksissa ja hurjana ilosta. Minä näen, missä suhteessa hänen puheensa
ovat järjettömät, mutta tuskastani ja henkisestä sairaudestanikin
huolimatta rakastan häntä ja kuuntelen ahneesti hänen puheitaan:
-- Mutta jumalan rakentajat ovat eläviä ja kuolemattomia; nyt he taas
luovat salaisuudessa ahkerasti uutta Jumalaa, sitä, jota sinäkin
ajattelet, -- kauneuden, järjen, oikeuden ja rakkauden Jumalaa.
Hän järistyttää minua puheellaan, nousee sitten seisoalleen ja antaa
ikäänkuin aseen käteeni, ja minun ympärilläni vapisee keveä varjo, sen
siivet koskettavat minun kasvojani -- minä kauhistun, maa tuntuu
pakenevan jalkaini alta, ja minä ajattelen:
-- Jos on totta, että perkele kiusaa ihmisiä kauniilla puheilla, niin on
hän tuon ukonkin saanut verkkoonsa, ja koettaa hänen kauttaan vietellä
minua suureen syntiin.
-- Kuulehan, -- sanon minä, -- kuka -- on jumalan rakentaja? Ja kuka
isäntä, jota sinä odotat?
Hän naurahtaa hyväilevästi kuin nainen ja vastaa:
-- Jumalan rakentajia ovat -- kansa! Tuo lukematon, rauhallinen kansa.
Kansa on kuolematon, sen henkeen uskon minä, sen voimaa julistan
kaikille; se on elämän alku, ainoa ja epäämätön, se on kaikkein jumalien
isä, menneitten ja tulevaisten!
-- Ukko on mieletön, -- ajattelen minä.
Tästä hetkestä alkaen tuntui minusta kuitenkin kuin kulkisin hiljalleen
mutta varmasti vuoren huippua kohden. Hänen sanansa tuntuivat minun
sielulleni tuliselta sormelta ja minä tunsin, miten se poltti, mutta
paransi samalla. Ja silloin tuntui sydämessäni äkkiä hyvin raskaalta,
mutta minä jäin kuitenkin surunsekaisen ihmettelyn valtaamana tielleni.
Monet erillaiset tulet paloivat rinnassani, -- minun on tuskallista olla
ja samalla olen sanomattoman iloinen, mutta pelkään vaan pettyneeni ja
erehtyneeni.
-- Etköhän sinä puhu talonpojista ja heidän puolestaan, -- sanon minä.
Hän vastaa kovalla äänellä ja juhlallisen näköisenä:
-- Puhun, puhun kaikista maailman työmiehistä ja heidän voimastaan, joka
on jumalan luomisen ainoa ikuinen lähde! Kansan tahto herää ja yhdistyy
suureksi. Monet jo etsivät keinoa, jolla yhdistäisivät maailman kaikki
voimat yhdeksi ainoaksi voimaksi ja tästä suuresta voimasta syntyisi
sitten valo ja kaunis, kaikki käsittävä maailman Jumala.
Hän puhuu niin kovasti kuin minä en olisi yksin ollut kuulemassa, --
vaan vuoret, metsät ja kaikki eläimet, jotka yöllä valvoivat, olisivat
myöskin halunneet kuulla; niin hän puhuu ja vapisee samalla kuin lintu,
joka on valmis lentämään pesästään, ja minusta tuntuu kuin kaikki tämä
olisi -- unta ja tuo uni olisi masentanut minua.
Minä loihdin muistostani esiin oman Jumalani kuvan, asetan hänen eteensä
mustia rivejä arkoja ja hunningolle joutuneita ihmisiä -- nuotko nyt
luovat Jumalan? Minä muistan noitten ihmisten pikkumaisen kuiskuttelun,
heidän arkamaisen ahneutensa, heidän ruumiinsa, jotka työ ja vaiva ovat
koukistaneet, heidän suruista himmeät silmänsä, heidän hengellisen
epävarmuutensa, heidän ajatustensa mitättömyyden ja kaikenlaiset
taikauskot -- ja nämätkö ihmiset, nuo hyönteiset, voisivat luoda uuden
Jumalan?
Viha ja surullinen iva saa vallan sydämessäni. Minä ymmärrän, että tuo
ukko on riistänyt minulta jotakin, ja sanon siis hänelle:
-- No, ukkoseni! Sinä olet nyt mellastellut noilla puheillasi minun
sielussani kuin pukki kaalimaassa. Mutta puhutko sinä kaikille ihmisille
samalla tavalla? Jos niin on, niin on se minun mielestäni suuri synti,
etkä sinä näy ollenkaan säälivän ihmisiä! Kaikki ihmiset etsivät
nimittäin lohdutusta eikä epäilyksiä, mutta sinä kylvät juuri epäilyksiä
ympärillesi!
Hän -- hymyilee.
-- Olethan sinäkin, -- vastaa hän, -- samalla tiellä kuin minäkin.
-- Valehtelet! Minä en milloinkaan aseta Jumalaa edes ihmisen rinnalle.
-- Ei ole tarviskaan, -- sanoo hän, -- elä asetakaan, vaan aseta Hän
sitten yläpuolellesi herraksesi! Minä en sinulle puhukaan ihmisestä,
vaan kaikesta maailman sielujen voimasta, kansasta!
Minä suutuin, sillä minusta tuntui aivan vastenmieliseltä
tallukkajalkainen jumalanluoja, joka aina on yltänään täissä, aina
juovuksissa, jota piestään ja tyrkitään.
-- No, pidä nyt jo suusi kiinni! -- sanon minä. -- Sinä olet vanha
Jumalan pilkkaaja ja mieletön mies! Mikä -- kansa? Sekö, jonka ajatukset
ja ruumis on likainen, jolla ei ole leipää eikä järkeä ja joka
kopeekasta myy vaikka sielunsa?...
Mutta silloin tapahtui ihmeellistä. Hän hyppäsi pystyyn ja huusi:
-- Hiljaa!
Ja sitten heiluttaa hän käsiään, polkee jalkaa, katsoo minua silmiin ja
potkii minua. Äsken oli hänessä jotakin profeetallista -- hän oli
minusta etäämpänä ja näytti naurettavalta -- mutta nyt lähestyi ihminen
taas minua.
-- Hiljaa, sinä makasiinirotta! -- huusi hän! -- Jo päältäkin näkee,
että sinussa on tuota mädäntynyttä herrashenkeä. Sinä olet kansasi
hylkäämä lapsi. Tiedätkö, -- mistä puhut? Te olette kaikki pöyhkeitä,
laiskureita, maan ryöstäjiä, ettekä tiedä ketä haukutte, te rupiset
koirat! Te olette ryöstäneet ja rosvonneet ihmisiä, käyttäneet heitä
ratsunanne ja nyt vielä haukutte. Kyllä minä teidät!...
Hän hyppii, hänen varjonsa lankee minun päälleni, kasvoni tuntuvat
kylmiltä, ihmeissäni vetäydyn hieman taaksepäin, sillä pelkään, että hän
lyö minua. Minä olen kaksi kertaa pitempi häntä, voimani ovat
kymmenkertaiset, mutta tuon miehen hillitsemiseen -- minulla ei ole
halua. Hän on nähtävästi unohtanut, että yö on ympärillämme ja
kaikkialla hiljaista, ja jos minä surmaan hänet, niin jää hän siihen
maata, kunnes kätketään hautaan. Minä muistan, miten viheriäviittainen
pelästynyt ylipappi kerran haukkui minua ja mitenkä minua ovat
haukkuneet villi Mihaila ja muut vanhaan uskoon kuuluvat. Ja tämäkin
haukkuu nyt, mutta hänen vihansa tuli on toisellaista. Niitten muitten
puheissa sain minä aina kuulla samat sanat, mutta tämän puhe on vaikka
heikkoa kuitenkin pelotonta. Ja hän huutaa minulle kuin lapsi, ja hänen
vihansa on ihmeellisen herttaista, kuin kevään ensimäinen ukkosilma.
Ukon käsittämätön urhoollisuus hämmästyttää minua, minä unohdin hänen
vihansa ja suren vaan sitä, että olen suututtanut hänet. Hän haukkuu
oikein navakasti -- minua ei miellytä se, että hän kutsuu minua
hylätyksi lapseksi -- mutta hänen vihansa tuntuu minusta suloiselta,
sillä minä ymmärrän, -- että joka todellisesti suuttuu, hän myöskin
uskoo sanoihinsa, ja sellainen viha sopii hyvästi sielulle, -- sillä
siinä on paljon rakkautta ja paljon myös suloista ravintoa sydämelle.
Minä kääntelen ja vääntelen hänen jalkainsa juuressa, mutta hän huutaa
minulle ylhäältä:
-- Mitä sinä tiedät kansasta? Sinä, -- sokea koira, tunnetko sinä
historiaa? Lueppas noita, aikakirjoja, -- jotka ovat kaikkia muita
kirjoja paremmat, -- ja jotka meidän paljon kärsineen kansamme isät ovat
laatineet. Silloin sinä ehkä onneksesi käsität, kuka on edessäsi ja
millainen voima kasvaa sinun ympärilläsi, sinun, joka itse olet koditon
kulkija vieraalla maalla! Tiedätkö sinä, mitä Venäjä on? Mitä on
Kreikka, Hellas tai -- Rooma? Tiedätkö, kenen tahto ja henki on
rakentanut nämät valtakunnat? Kenen luitten päällä temppelit seisovat?
Mitä kieltä kaikki viisaat puhuvat? Kaikki, mitä on maan päällä tai
sinun muistissasi, kaikki on kansa tehnyt, ja aatelissääty on vaan tämän
valkeana kuorena...
Minä olen ääneti, ja minun on hauska katsella ihmistä, joka ei pelännyt
puolustaa oikeuttaan.
Hän istui, huohotti, oli hiessä ja pölyssä, ja minä näen -- kyyneleitä
hänen silmissään. Tämä saa minut hämmästymään, sillä kun minä ennen olin
loukannut opettajiani, niin eivät he itkeneet. Mutta nyt hän sanoo:
-- Kuuntele, minä puhun sinulle Venäjän kansasta!
-- Mutta sinunhan pitäisi ensin hieman levätä...
-- Suusi kiinni! -- huutaa hän uhaten minua kädellään. -- Suusi kiinni,
taikka minä lyön sinua!
Minä nauramaan, sillä en voinut pidättäytyä.
-- Hyvä ukkoni! Sinä olet kieltämättä ihmeellinen ukko. Mutta anna
Kristuksen tähden minulle anteeksi, jos olen sinua loukannut!