mutta täältä minun sydämestäni kuuluvat vielä kovemmin surulliset
ajatukset elämästä.
-- Ei kukaan meistä muista syntymäänsä. Minäkin läksin hakemaan oikeata
uskoa, vaan nyt ajattelen yksin ihmistä. Sillä minä en näe ihmistä
missään. Kasakoita, talonpoikia, virkamiehiä, pappeja, kauppiaita, --
vaan tavallista yksinkertaista ihmistä -- et missään näe ottavan osaa
jokapäiväisiin töihin. Jokaisella on, ketä hän palvelee, jokainen
tottelee toisen käskyjä. Päällikölläkin on päällikkö, ja tätä jatkuu
silmin näkemättömään korkeuteen asti. Ja siellä vasta on Jumala jossain
piilossa.
Tulee yö. Joen vesi muuttui tummemmaksi, ja kirkkojen risteistä
hävisivät säteet. Mies heittelee vaan kiviä jokeen, mutta minä en näe
enään niitten aikaan saamia renkaita vedessä.
-- Kolme vuotta sitten, -- puhuu hän, -- syntyi meillä Makopissa kapina
karjaruton tähden. Rakuunat kutsuttiin meitä vastaan, ja kristityt
tappoivat kristityitä. Karjan tähden! Paljon kansaa tuhottiin. Minä
ajattelinkin, että millainenhan usko meillä venäläisillä oikeastaan on,
kun me härkäimme kuoleman tähden tuhoamme toisiamme, vaikka Jumala on
meille sanonut: elä tapa!
Luostari sulaa pimeyteen, se näkyy ikäänkuin kohoavan vuorelle kuin
kummitus. Mutta kasakka etsii käsillään kiviä maasta, ja kun hän löytää
kiven, heittää hän sen heti jokeen. Ja vesi molskahtaa.
-- Niin on ihmisten laita, -- puhuu kasakka pää alas painuneena. --
Herran laki määrää papistolle maidon, ja meille jää ainoastaan hera. On
sanottu: "autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Herran",
-- mutta voiko hän, sinun sydämesi, olla puhdas, jos sinä elät oman
halusi mukaan? Tai eikö sinulla olekaan vapaata tahtoa eikä edes totista
uskoa, vaan ainoastaan ajatuksia.
Hän nousi ylös, katseli ympärilleen ja näytti hyvin tanakalta.
-- Me emme ole vapaita Jumalan edessä, ajattelen minä!
Sitten nosti hän vähän lakkiaan ja lähti, mutta minä jäin kuin
naulattuna seisomaan paikalleni. Olin tahtonut sanoillani valloittaa
tuon kasakan -- mutta nyt en ymmärrä, vaan tunnen, että -- hänessä
olikin totuus.
Etelän lämmin pimeä yö hyväilee minua, ja minä vaan ajattelen.
-- Eiköhän ihmissielun kauneus olekin ainoastaan tuskissa? Ja missä on
se tervaskanto, jonka ympärillä ihmisyyden myrsky saa riehua? Mitä
merkitystä sitten on tuolla tyhjyydellä?
Talveksi yritin minä aina etelään, jossa on lämpimämpi, mutta jos lumi
ja pakkanen saavuttivat minut pohjassa, niin silloin aloin minä kulkea
luostarista luostariin. Aluksi -- luonnollisesti -- katselevat munkit
kieroon, mutta kun saa näyttää itsensä työnteossa, -- niin tulee heidän
hauska olla, kun näkevät miehen tekevän hyvää työtä, eivätkä he silloin
säästä rahojaan. Jalat saavat levätä, vaan pää ja kädet olla työssä. Ja
nyt muistuu mieleen kaikki, mitä viime vuonna olen nähnyt. Tuosta
kaikesta tahtoisin mielelläni kerätä puhdasta ravintoa sielulleni, -- ja
minä leikkaan, sären, koetan ymmärtää miksi ja minkätähden, mutta
hämmästynkin ja puhkean lopulta kyyneliin.
Minä tunnen, että olen kyllästynyt maailman valitushuutoihin ja suruun
ja ne ovat tylsistyttäneet sieluni rohkeuden. Minä olen tullut
itsepäiseksi, äänettömäksi ja minussa on kasvanut jonkinlainen viha
kaikkia ja kaikkea vastaan. Väliin sai pimeä uneliaisuus minut
valtaansa, minä elin useita viikkoja kuin sokea tai päivää pelkäävä, --
mikään ei tyydytä, mitään elähdyttävää en näe. Minä alan nyt ajatella:
mutta eiköhän tämä kulkurielämä käskekin minua elämään kuin kaikki
muutkin, ei koettamaan arvailla arvoituksia, vaan alistumaan nöyrästi
säädettyjen lakien alle? Päivä on minusta pimeä kuin yö; ja minä olen
yksin maailmassa aivan kuin kuu taivaalla, mutta en voi valaista.
Toisella kertaa taas erkanen minä itsestäni, asetun syrjään, katselen ja
näen: tienhaarassa seisoo terve nuorukainen, jota kukaan ei tunne. Eikä
kukaan miellytä nuorukaistakaan eikä hän mihinkään usko. Minkätähden hän
elää, tuo nuorukainen? Minkätähden maailma on sysännyt hänet pois
luotaan?
Ja sieluni kylmeni yhä enemmän...
Minä poikkesin myöskin -- viikoksi tai pariksi -- naisluostareihin, --
ja eräässä tuolla Volgan varrella löin minä kirveellä jalkaani, kun
hakkasin puita. Äiti Feoktista alkoi lääkitä minua, ja hän oli
tuollainen hyväntahtoinen eukko. Luostari oli pieni, mutta rikas, ja
sisaret olivat kaikki kylläisiä ja tärkeän näköisiä. Mutta kaikki he
suututtivat minua imelyydellään, siirappimaisella hymyllään ja
rasvamahoillaan.
Minä olen kerran iltakirkossa ja kuulen -- erään köörilaulajattaren
laulavan ihmeellisen kauniisti. Tyttö oli pitkä, hänen kasvonsa
hehkuivat, silmänsä olivat mustat ja ankarat, huulensa punaset ja
äänensä suuri ja rohkea. Hän laulaa kuin tekisi minulle kysymyksiä ja
minä ihmettelen tuossa äänessä ilmenevää ikäänkuin ilkeyden pusertamaa
kyyneltä.
Jalkani parani yhä, hankkiuduin jo lähtemään pois ja olin jo työssäkin.
Ja niinpä kerran kun minä puhdistin tietä luoden lunta pois, tulee sama
köörilaulajatar, kulkee hiljaan kuin olisi hän kohmettunut. Oikeassa
kädessä, jolla hän painoi rintaansa, oli rukousnauha, ja vasen käsi
riippui velttona pitkin ruumista. Hänen huulensa olivat tiukasti
suletut, silmäkarvat rypyssä ja kasvonsa kalpeat. Minä kumarsin hänelle,
mutta hän vaan piti päätään ylhäällä ja katsahti minuun aivan kuin minä
olisin joskus tehnyt hänelle jonkun suuren rikoksen.
Hän ärsytti minua tuolla katseellaan, enkä minä siihen aikaan juuri
kunnioittanutkaan nuoria nunnia.
-- Mitä, -- sanon minä, -- neitseenä eläminen ei näytä olevan aivan
helppoa?
Hän pysähtyi ja näytti kuohahtavan.
-- Mitä sinä sanoit? -- kysyi hän.
-- Tuntuuko vaikealta itseänsä vastaan taisteleminen?
Mutta hän antoi minulle siihen nopeasti vastauksen, hiljaan ja samalla
ilkeyttä ilmaisevalla tavalla:
-- Oo, -- perkele!
Ja sitten poistui hän nopeasti mustana kuin synkkä pilvi myrskyisenä
päivänä.
Minä en voi itsekään selittää, minkätähden minä noin sanoin, mutta
siihen aikaan tulivat sellaiset ajatukset yhä useammin mieleeni, ne
syttyivät ja lensivät kipunoina jonkun kasvoille. Minusta nimittäin
näytti, että kaikki ihmiset valhettelevat ja teeskentelevät.
Jonkun ajan kuluttua näin minä hänet uudelleen toisella tiellä. Ja nyt
olin minä vieläkin ilkeämpi: minkätähden hän tuolla tavalla peittäytyy
mustiin ja kenen tähden hän koettaa kätkeytyä? Kun hän saapui minun
kohdalleni, niin sanoin minä:
-- Tahdotko lähteä karkuun täältä?
Tyttö hätkähti, hänen päänsä vaipui alas, sitten ojensi hän itsensä
suoraksi kuin nuoli, ja minä vaan odotin, että hän huutaisi.
Mutta hän kulkee ohitseni, ja minä kuulen häneltä odottamattoman
vastauksen:
-- Illalla sanon.
Minä hämmästyin. Luulin ensin, että olin kuullut väärin, mutta hän oli
kuitenkin lausunut sanansa selvään kuin kellon lyönnit, vaikkakin
hiljaisella äänellä. Ja vaikka tuo tuntuikin naurettavalta, sai se
kuitenkin minut hämilleni, mutta sitten lohdutin minä itseäni sillä,
että tuo tytön heilakka vaan oli tahtonut kiusata minua.
Kun minä loukkasin jalkani, vietiin minä vierasten osastoon, jossa
minulle annettiin portaitten alla oleva pieni huone, ja tässä huoneessa
asuin minä yhä.
Saman päivän iltana makaan minä sängyssäni ja ajattelen, että minun
pitäisi lopettaa kulkurielämäni, -- mennä johonkin kaupunkiin ja ruveta
siellä jonkun leipurin töihin. Tyttöä en tahtonutkaan ajatella.
Mutta äkkiä naputtaa joku hiljaan ovelleni... Minä hypähdän ylös,
aukasen -- ja siinä seisoo vanha nunna, joka kumartaa ja sanoo:
-- Olkaa hyvä!
Minä ymmärsin heti, minne piti lähteä. En kysy mitään, vaan menen ja
uhkailen itsekseni:
-- Kas niin! Kyllä minä, rakkaani, väännän vielä niskasi nurin!
Portaitten ja korridoorein kautta tulimme vihdoinkin perille, akka
aukasi oven, sysäsi minut sisään ja kuiskasi:
-- Minä tulen sitten noutamaan.
Tulitikku ratisi, valo valaisi tuttuja kasvoja ja minä kuulen äänen
sanovan:
-- Lukitkaa ovi!
Minä lukitsin. Tulin sitten uunin luokse, nojasin siihen ja kysyin:
-- Eikö tänne saa -- tulta?
Tyttö nauraa hihitti hiljaan.
-- Mitä tulta? -- kysyy hän.
-- Äh sinä senkin vetkale, -- ajattelen minä.
Ja olen ääneti. Tyttöä minä tuskin näen, -- pimeässä näytti hän yön
mustalta hattaralta pilvisellä taivaalla.
-- Miksi te olette ääneti? -- kysyy hän.
Hänen äänensä kuuluu nyt äidilliseltä.
Minä otaksun, että hän on rikas ja sanon:
-- Teidän asianne on puhua.
-- Kysyittekö te aivan täyttä totta, että aijonko minä paeta täältä?
Minä ajattelin, mitenkä voisin myrkyllisimmän vastauksen antaa hänelle,
ja sitten minä, konna, vastasin aivan tyyneesti:
-- En, vaan minä halusin ainoastaan koetella teidän lujuuttanne
kiusausta vastaan.
Hän raapasi taas tulta tulitikulla, hänen kasvonsa hehkuivat ja mustat
silmänsä katselivat uhkarohkeasti minuun. Minun tuli paha olla. Katselin
pimeyteen ja näin tytön seisovan siinä pitkänä ja mustana keskellä
huonetta -- ja ihmeellisen suorana.
-- Koetella lujuuttaniko, -- kuiskaa hän tulisesti, -- siitä ei ole
mitään hyötyä, eikä teitä nytkään ole sentähden kutsuttu tänne, mutta
ellette itse ymmärrä, mistä syystä olen kutsunut teidät, niin --
lähtekää heti ulos täältä...
Hänen kuiskailunsa tuntuu melkein raa'alta, enkä minä huomannut siinä
nyt mitään hempeyttä, vaan ankaraa vakavuutta. Edessäni seinässä on
ikkuna, siitä näyttää tie murretun yön pimeyteen, -- eikä sitä ollut
hauska katsella. Minun on paha olla, tunsin, että olin jossakin
suhteessa erehtynyt, ja siitä tuli minun yhä pahempi olla, -- että
jalkani vapisivat. Mutta tyttö jatkaa:
-- Minä en voi lähteä täältä karkuun, ja enoni on pannut väkivallalla
minut tänne ... mutta minä en jaksa elää täällä, minä hirtän itseni...
Ja sitten hän vaikeni äkkiä, aivan kuin olisi pudonnut kuoppaan.
Minä olin tykkänään unohtanut itseni, mutta hän tulee yhä lähemmäksi
minua ja henkii raskaasti.
-- Mitä te tahdotte? -- kysyn minä.
Hän tuli aivan viereeni, hänen kätensä on minun olkapäälläni, -- se
vapisee tuo käsi, ja minäkin vavahtelen, polveni koukistuvat ja pimeys
takertuu kurkkuuni, tukahduttaa minut.
-- Ehkä hän on pirun riivaama? -- ajattelen minä.
Mutta hän alkaa nyyhkiä ja puhua minulle kuiskaillen ja hengittäen
samalla tulista hengitystä kasvoilleni:
-- Minä olen synnyttänyt pojan -- mutta hän otettiin minulta, ja minä
itse sulettiin tänne, jossa en voi elää. He sanovat, -- että lapseni on
kuollut, enoni ja tätini sitä sanovat, minun holhoojani. Ehkä he ovat
tappaneet hänet, tai heittäneet jonnekin, ajattele sitä, lemmikkini!
Minun täytyy vielä olla kaksi vuotta heidän vallassaan, ja vasta sitten
tulen lailliseen ikään, mutta täällä en voi elää!
Kaikki näkyi olevan häntä vastaan. Minä tunsin itseni rikokselliseksi
hänen edessään, hän säälitti minua, mutta samalla minä pelkäsin, sillä
hän näytti kuin mielipuolelta; uskoako häntä vai ei.
Mutta hän kuiskailee värähtelevällä äänellä:
-- Minä tahdon lapsen... Kun tulen raskaaksi, ajetaan minä täältä pois!
Minä tarvitsen lapsen; jos ensimäinen kuolikin, -- niin tahdon synnyttää
toisen enkä salli, että hän, sieluni, otetaan pois minulta! Minä pyydän
sinulta, hyvä mies, armoa ja apua. Auta minua voimallasi, anna minulle
lapsi, joka minulta otettiin pois. Usko minua Kristuksen tähden, -- minä
olen äiti enkä kevytmielinen nainen, en tahdo tehdä syntiä, vaan tahdon
pojan, en tahdo tätä huvin vuoksi, vaan -- synnyttääkseni!
Minä olin kuin unessa. Uskonko häntä, -- mutta en voi olla
uskomattakaan, koska hänessä nainen puolustaa oikeuttaan, kutsuu aivan
oudon miehen luokseen ja sanoo hänelle suoraan:
-- Minut kielletään synnyttämästä ihmistä, -- mutta auta sinä minua!
Ja nyt minä myöskin muistin oman tuntemattoman äitini. Ehkä on oma
äitinikin naisellisella voimallaan heittäytynyt isäni valtaan? Minä
syleilin häntä ja sanoin:
-- Anna minulle anteeksi, minä ajattelin pahaa sinusta... Jumalan Äidin
tähden -- anna anteeksi!
Ja kun me molemmat tiedottomina harjoitimme hääyön salaisuutta, niin
valtasi minut taas viekas ajatus:
-- Onhan hän pettänyt minut, enkä minä ole ensimäinen, joka hänen
kanssaan luon lasta.
Sitten kertoi hän minulle elämästään. Hän on lukkosepän tytär, ja enonsa
on koneenkäyttäjän apulainen, juoppo ja jörö mies. Kesät on hän
höyrylaivassa ja talvet ankkuripaikoissa eikä tytöllä ollut mitään
asuinpaikkaa. Hänen isänsä ja äitinsä olivat hukkuneet höyrylaivan
palossa, ja kolmentoista vuotiaana jäi hän orvoksi. Seitsentoista
vuotiaana synnytti hän eräälle herralle ensimäisen lapsensa. Hänen
hiljainen äänensä syöpyy minun sieluuni, hänen lämmin kätensä on minun
kaulallani ja hänen päänsä lepää minun olkapäälläni. Minä kuuntelen,
mutta sydäntäni jäytää paha mato, epäilys.
Me olemme unohtaneet, että nainen synnytti Kristuksenkin ja saattoi
häntä nöyrästi Golgatalle, olemme unohtaneet, että hän on muinaisajan
kaikkein pyhäin ja hyväin ihmisten äiti, -- ja halpamaisessa
ahneudessamme olemme me alentaneet hänen arvoansa, muuttaneet hänet
huvitusvälikappaleeksemme ja työtä tekeväksi kotieläimeksemme. Ja siitä
syystä ei hän enään synnytäkään elämän vapahtajia, vaan raajarikkoisia
olentoja tehden siten meidän heikkoutemme yhä suuremmaksi.
Vielä kertoo hän luostarista, ja minä saan kuulla, että häntä ei yksin
ole väkivallalla tuotu sinne. Ja pian alkaa hän puhella hyväilevällä
äänellä:
-- Minulla on täällä ystävätär -- hyvä tyttö, puhdas ja rikkaasta
kodista ... oi, jos tietäsit, miten vaikeata hänen elämänsä on! Ja
hänenkin pitäisi päästä raskaaksi. Kun hän sitten karkoitetaan täältä,
lähtee hän kumminsa luokse.
-- Herra Jumala! -- ajattelen minä. -- Kuinka paljon täällä on
onnettomia...
Ja taaskin järkkyi minun uskoni kaikkinäkevään Jumalaan ja hänen
lakiensa oikeuteen, -- sillä mitenkä voi hän asettaa ihmisiä tuollaiseen
asemaan, jotta laki tulisi täytetyksi?
Mutta Kristina kuiskaa hiljaan minun korvaani:
-- Ehkä sinä voisit tehdä hänetkin raskaaksi...
Noilla sanoillaan tappoi hän kerrassaan epäilykseni ja minä olin valmis
suutelemaan vaikka hänen jalkojaan! Sillä -- nyt minä ymmärsin, että
noin voi sanoa ainoastaan puhdas nainen, joka tuntee äiteyden arvon.
Minä kerroin nyt hänelle epäluuloni, hän sysäsi minua ja itki hiljaa
pimeydessä, enkä minä rohjennut häntä lohduttaakaan.
-- Etkö sinä luule, että minä häpesin kutsua sinua? -- puhui hän
nuhtelevalla äänellä. -- Minä olen tällainen kaunis ja terve -- ja
luuletko sinä, että minusta tuntuu helpolta pyytää miehen syleilyä kuin
almua? Minkäkötähden minä lähestyin sinua? Minä näin, että sinä olet
ankara mies, silmäsi ovat vakavat, puhut vähän etkä nuoria nunnia
näekään. Ohimoiltasi ovat hiuksesi harmaantuneet. Mutta en itsekään
tiedä, minkätähden sinä näytit minusta hyvänluontoiselta. Ja kun sinä
ensi kerran sanoit minulle pahan sanan, -- niin minä itkin. Minä
erehdyin, ajattelin. Mutta sitten päätin kuitenkin, -- Jumala sinua
siunatkoon -- kutsua sinut.
-- Anna minulle anteeksi, -- sanon minä.
Ja suutelen.
-- Jumala antaa sinulle anteeksi!
Silloin naputti vanha akka oveen ja kuiskasi:
-- Erotkaa; heti soitetaan aamukirkkoon.
Ja kun hän sitten saattoi minut käytäväin kautta omaan huoneeseni,
virkkoi hän:
-- Teidän pitäisi antaa minulle rupla.
Minä olin vähällä lyödä häntä.
Viisi päivää elin minä Kristiinan kanssa, mutta sitten se kävi
mahdottomaksi. Köörilaulajattaret ja palvelijattaret alkoivat liiaksi
ahdistella minua, ja minun halutti päästä rauhaan ajattelemaan tätä
tapahtumaa. Mitenkä voidaan kieltää nainen synnyttämästä lapsia, jos
hänellä itsellä on sellainen halu ja jos lapset aina ovat olleet, ovat
nyt ja tulevat olemaan uuden elämän alkuina, uusien voimain kantajina?
Oli vielä yksi asia, jota minun täytyi välttää. Kristiina näytti minulle
ystävättärensä, joka oli hentorakenteinen tyttö, vaaleahiuksinen ja
sinisilmäinen sekä hyvin Olgani näköinen. Hänen kasvonsa todistivat
puhtautta, ja suurella surulla näytti hän katselevan maailmaa. Minä
tunsin vetovoimaa häneen, ja Kristiinakin yhä puhui hänen puolestaan.
Mutta asia ei ollut sittenkään sama kuin Kristiinan kanssa, sillä
Kristiina ei ollut enään neitsyt, mutta Julia oli aivan viaton ja
hänellä piti minun mielestäni siis olla myöskin samallainen mies. Enkä
minä uskonut itseenikään, en tiennyt, kuka olin. Kristiinan kanssa ei
tämä minua häirinnyt, mutta Julian kanssa se voi häiritä; minkätähden --
sitä en tiedä, mutta se häiritsi.
Minä otin Kristiinalta jäähyväiset. Hän itki vähän, pyysi minun
kirjoittamaan hänelle, tahtoi itse ilmoittaa, milloin hän tulee
raskaaksi ja antoi minulle salaisen osoitteensa. Pienen aikaa eron
jälkeen kirjoitin minä hänelle -- ja hän vastasi hauskalla kirjeellä;
kirjoitin toistamiseen, -- mutta hän vaikeni. Ja vasta noin vuoden tai
puolentoista perästä ollessani Sadonjessa sain minä häneltä kirjeen --
se oli kauvan maannut postikonttoorissa. Kirjeessään ilmoittaa hän, että
hän on synnyttänyt pojan, jonka nimi on Matvei ja joka on iloinen ja
terve, ja että hän nyt asuu tätinsä luona, kun eno on kuollut; hän joi
itsensä kuoliaaksi. Nyt olen minä -- kirjoittaa hän -- itse oma
emäntäni, ja jos sinä tulet -- otetaan sinä ilomielellä vastaan. Minua
kyllä halutti nähdä poikaani ja satunnaista vaimoani, mutta siihen
aikaan kuljin minä kaitaa tietä -- ja kieltäydyin. En voi, tulen
myöhemmin.
Mutta myöhemmin oli hän mennyt kirja- ja korttikauppiaan vaimoksi ja
asui Ribinskissä.
Minä näin Kristiinassa ensi kerran ihmisen, jonka sielussa ei asunut
pelkoa ja joka oli valmis kaikin voimin taistelemaan oikeuksiensa
puolesta. Mutta siihen aikaan en vielä voinut pitää tätä piirrettä
kylliksi arvossa.
Seikkailuni jälkeen Kristiinan kanssa yritin minä työskennellä
kaupungissa, mutta työ tuntui minusta vastenmieliseltä, rasittavalta ja
tukahduttavalta. Käsityöläiset eivät miellyttäneet minua sielunsa
alastomuuden ja julkisen antautumisensa tähden isännän valtaan. Jokainen
heistä näytti ikäänkuin sanovan käytöksellään:
-- No, nylkekää minua, pieskää minut verille, minä en voi päästä pakoon!
Heidän kanssaan oli tuskallista olla. He joivat, riitelivät keskenään,
lauloivat ruokottomia lauluja ja paistuivat yöt päivät työnteossa, mutta
isännät vaan lämmittelivät ihrojaan heidän työstään. Leipomahuoneessa
oli ahdasta, likaista, siellä nukkuvat ihmiset kuin koirat. Viina ja
haureus -- oli kaikkena heidän ilonaan. Minä puhun heille, miten
huonosti heidän elämänsä on järjestetty -- ja he kuuntelevat, ovat
suruissaan ja myöntävät sanani tosiksi. Minä sanon heille: Jumalaa
teidän täytyy etsiä! -- he huokaavat, mutta minun sanani eivät
sittenkään pysty heihin. Joskus he aivan äkkiä alkavat tehdä pilkkaa
minusta enkä minä tiedä, mistä syystä. Mutta he tekevät kuitenkin häijyä
pilkkaa.
Kaupunkeja minä en rakastanut. Niitten ahnas melu ja tuo pyhäpäivätkin
käypä kaupanteko -- oli minulle aivan sietämätöntä; kaupunkien ihmiset
ovat nääntyä huoliinsa. Ja kapakoita on siellä -- runsaasti, mutta
kirkot ovat tarpeettomia; vuoren suuruisia taloja on sinne rakennettu,
mutta sittenkin eletään ahtaalla. Ihmisiä on paljon, eikä heistä
yksikään elä itseään varten. Jokainen on työnsä orja ja juoksee
nähtävästi koko ikänsä samaa linjaa kuin kahlehdittu koira.
Minä kuulen kaikki -- väsymyksen huoahdukset; kellon äänikin kaikuu
toivottomalta, ja koko sielussani tunnen minä, että -- kaikki ei ole
niinkuin olla pitäisi.
Vaan toisella kertaa nauran minä jo itseänikin. Oi, mikä opettaja minä
olen! Mutta vaikka minua naurattaa, en silti ole iloinen. Sillä minä
näen virheellisyyksiä kaikkialla, ja puutteellisuudet ovat viedä minulta
järjen. Tuntuu kuin vaipuisin pohjaan.
Öisin muistelen tätä riippumatonta elämääni ja -- yösijojani ulkona
kentällä.
Siellä ulkona on maa pyöreä, sitä voi ymmärtää ja sydän sitä rakastaa.
Siellä on hyvä maata kuin kämmenellä pienenä ja yksinkertaisena kuin
lapsi verhottuna lämpimään utuun, peitteenä tähtinen taivas, jonka
kanssa sielu sulaa yhdeksi tähdeksi.
Väsynyt ruumis saa siellä täysin siemauksin hengittää heinien ja kukkien
väkevää tuoksua, ja sinusta tuntuu kuin makaisit kehdossa, näkymätön
käsi tuudittaisi sinua hiljaan sekä saisi sinut nukkumaan...
Varjot kulkevat, satuttavat heinän korsia; kahinaa ja kuiskailua
kaikkialla; jossakin peltohiiri tulee esiin kolostaan ja vikisee
hiljaan. Etäällä nousee joku musta esine, -- ehkä on se hevonen, joka
yöllä siellä nousi ja kasvaa suureksi lämpimässä usvameressä. Ja tuo
uudistuu taas pian toisessa paikassa ja toisessa muodossa... Ja sillä
tavalla koko yön kulkee kentillä maan unen sanattomat vartijat,
kesäisten öitten hyväilevät varjot. Sinä tunnet, että ympärilläsi maassa
on kätkettynä elämää, joka nyt lepää herkässä puoliunessa, ja
omaantuntoosi koskee kipeästi se, että sinä ruumiillasi painat heinää.
Yön lintu lentää äänettömästi, noukkaa palasen maata ja menee täyttämään
toivettaan.
Hiiret vikisevät... Tai vierii käteesi äkkiä pieni, pehmeä pallo, --
sinä hätkähdät ja tunnet vieläkin paremmin elämän runsauden, itse maa
allasi elää, se on mehukas, sinun läheisimpäsi, oma äitisi.
Ja sinä kuulet, miten se huokuu, koetat arvailla, mitä se uneksuu ja
mitkä voimat vähitellen sen povessa kypsyvät, mitenkä se huomenna
katselee aurinkoa ja mitenkä aurinko ilahuttaa häntä, kaunotarta,
lemmikkiään.
Sinä itse kuin sulaut nojatessasi sen rintaa vasten, sinun ruumiisi
kasvaa ja ravitsee itseään armaan äitisi lämpimällä ja tuoksuavalla
mehulla. Sinä näet ikuisesti kuuluvasi maahan ja kiitollisena tästä
ajattelet:
-- Armas äitini!
Maasta virtaa hyvien voimien näkymätön lähde, hedelmälliset tuoksut
juoksevat puroina ilmassa --maa on kuin taivaan suitsutusastia, ja sinä
olet tuon kattilan hiili ja pyhä suitsutus.
Tähdet tuikkivat nopeasti voidakseen ennen auringon nousua näyttää
kaiken kauneutensa. Rakkaus ja uni juovuttavat ja hyväilevät sinua, ja
kuumana kulkee läpi sielusi toivon kirkas säde: jossakin täytyy ihanan
Jumalan olla!
-- "Etsikää ja te löydätte" -- on hyvin sanottu, eikä ole ollenkaan
syytä unohtaa näitä sanoja, sillä ne ansaitsevat todellakin miettimistä.
Heti kun kevät pisti itsensä kaupunkiin, lähdin minä ja päätin mennä
Siperiaan -- jota maata minulle oli kiitetty, -- mutta tiellä sinne
pysähdytti minut mies, joka vapautti sieluni koko elinajakseni näyttäen
minulle oikean tien Jumalan luokse.
Minä kohtasin hänet tiellä Permin ja Verhoturin välillä.
Minä makaan metsän reunassa ja keitän teevettä. On puolipäivän aika,
kuuma, ilma on kuin tervattu, öljymäinen ja sakea, -- jotta on raskas
hengittää. Linnuillakin on kuuma -- ne ovat kätkeytyneet metsän
syvyyteen ja laulelevat siellä sekä viettävät iloista elämäänsä. Mutta
metsän laidassa on hiljaista. Näyttää siltä kuin aurinko pian sulattaisi
kaiken, mitä maan päällä on ja kuin puut, kivet ja minun väsynyt
ruumiini pian virtaisivat sakeina ja monivärisinä puroina pitkin maata.
Mutta äkkiä tulee Permin puolelta mies, joka lauloi korkealla
värähtelevällä äänellä. Minä nostin vähän päätäni, kuuntelen ja näen,
että sieltä tulee pyhiinvaeltaja, pieni mies valkeassa pappisviitassa,
teekannu vyössä ja selässä vasikannahasta tehty laukku ja kattila. Hän
astuu reippaasti ja nyökäyttää jo kaukaa päätään minulle sekä hymyilee.
Kaikkein tavallisin pyhiinvaeltaja, tuollaisia on paljon ja he ovat
kaikki vaarallista väkeä. Pyhiinvaellus on heillä tuottavana ammattina,
he ovat kaikki moukkia, valehtelevat äärettömästi, juopottelevat,
varastavat j.n.e. Minä en heitä rakastanut kaikesta sydämestäni.
Hän lähestyi, otti kalotin päästään, ravisti päätään, pieni palmikko
hyppeli iloisesti -- ja lörpötteli kuin kottarainen.
-- Rauha sinulle, mies! Oi, kuinka nyt on kuuma -- kaksikymmentä kaksi
astetta kuumempi kuin helvetissä.
-- Oletko sinä siellä kauvankin ollut? -- kysyn minä.