yöllä hänen taloaan puhdistaissaan, ja he tietävät, että jos kansan
silmät kerran aukenevat, niin kääntyy elämä hyväksi.
Ei, Jumalaa ei ole ihmisillä niin kauvan kuin he elävät erillään ja
vihassa. Ja miksi ravittu ihminen sitten pitäisikään elävää Jumalaa?
Ravittu etsii ainoastaan puolustusta siihen, että hänen vatsansa on
täysi, vaikka ihmiset yleensä elävät nälässä.
Mutta naurettava ja surullinen on hänen elämänsä, yksinäinen ja joka
taholta ympäröitty kauhuilla.
Kerran huomaan minä, että eräs ukko seuraa minua silmillään. Hän on
harmaa, pieni ja puhdas kuin luu. Silmänsä ovat kätkeytyneet syvälle
päähän aivan kuin pelkäisivät jotakin, hän on kuiva, mutta väkevä kuin
pukki, ja nopea jaloiltaan. Aina hän painautuu lähelle ihmisiä, aina
sekaantuu kansan joukkoihin, -- katselee ihmisten kasvoihin kuin etsisi
tuttua. Hänen haluttaa kysyä minulta jotakin, vaan ei tohdi, ja minua
alkoi säälittää hänen ujoutensa.
Minä menen Lubniin, istuvan Atanasiuksen kuvan luokse, ja hän lisää
vauhtiaan valkealla kepillään sekä kulkee pian minun jälissäni.
Minä kysyn:
-- Oletko jo kauvan ollut pyhiinvaelluksilla, ukkoseni?
Hän ilostuu, nyökäyttää päätään ja nauraa hihittää:
-- Yhdeksän vuotta, rakkaani, yhdeksän vuotta.
-- No, oletko sinä tehnyt suurenkin synnin?
-- Missä on määrätty synnin suuruus ja paino? Ainoastaan Jumala tuntee
minun syntini.
-- Mutta olethan sinä kuitenkin jotakin tehnyt?
Minä nauran, ja hänkin hymyilee.
-- No, enpä juuri mitään. Olen elänyt, kuten muutkin. Minä olen
siperialainen, kotoisin läheltä Tobolskia, olin nuorena ajurina, vaan
aloin sitten pitää majataloa ja ... kapakkaa ... oikein myymälä oli
minulla...
-- Ja ryöstit jonkun, mitä?
Ukko pelästyi.
-- Minkätähden... Siitä synnistä pelasti minut Jumala ... mitä sinä!
-- Minä vaan laskin leikkiä. Kun minä näen pienen miehen, niin ajattelen
aina -- mitenkä tuokin on jaksanut tehdä suuren synnin!
Ukko hymähti ja pudisti sitten päätään.
-- Eikö sielu ole kaikilla yhtä kallis, -- puhuu hän, -- ja yhtäläisesti
ainakin perkele niitä rakastaa? Mutta sano sinä nyt minulle, mitä sinä
kuolemasta ajattelet? Yöpaikassa sinä puhuit vaan elämästä -- elämästä
--, vaan millainen ja missä on kuolema?
-- Tuolla, ukkoseni, -- jossakin!
Hän uhkaa minua sormellaan, hyvin leikillisesti, ja sanoo:
-- Niinpä se on! Se on aina -- tuolla jossakin!
-- Mitenkä niin?
-- Niinpä -- vaan!
Ja sitten nousi hän varpailleen ja puhui melkein kuiskaten minun
korvaani.
-- Se -- kuolema on kaikkivoipa! Itse Jeesus Kristuskaan ei voinut sitä
välttää. Ota, sanoi hän, pois minulta tämä kalkki, mutta taivaallinen
Isä, hänen oma Isänsä -- ei ottanut, ei voinut ottaa! On kirjoitettu:
kuolema tulee -- ja aurinkokin kuolee. Niin!
Ukkoni puheli aivan kuin puro, joka vuorelta virtaa:
-- Kaikki tuntevat sen, ja ihminen on syntymästään asti kuin syvyyden
yläpuolelle pantu rima; se tulee, pyyhkäsee kerran siivellään -- eikä
ihmistä ole enään missään! Oi, Herra Jumala! "Sinun voimallasi
rakennetaan maailma", -- mutta miten se rakennetaan, kun kuolema on ylin
kaikkia muita? Sinäkin uskot järkeesi, paljon olet kirjoja lukenut,
mutta elät vaan niin kauvan kuin kuolema tahtoo.
Hän nauraa ja hänen silmissään näkyy -- kyyneleitä.
Mitä minä sanoisin hänelle selitykseksi? Minä en ollut milloinkaan
ajatellut kuolemaa, eikä minulla nytkään ollut siihen aikaa.
Mutta hän hyppii, katselee minua kasvoihin vaalenneilla silmillään,
hänen partansa vapisee, vasemman kätensä kätkee hän poveensa, ja
katselee yhä aivan kuin odottaisi, että kuolema hyökkäisi äkkiä esille
pensaan takaa, tarttuisi hänen käteensä ja veisi helvettiin. Ja minäkin
aloin ihmetellen katsella häntä.
Meidän ympärillämme -- kuohuu elämä: maa on peitetty smaragdin värisellä
ruoholla, leivoset laulavat ja kaikki kasvaa aurinkoa kohden
erivärisillä kukitetuilla ilohuudoilla.
-- Mitenkä sinä, ukkoseni, olet tullut sellaisiin ajatuksiin? -- kysyn
minä matkakumppaniltani. -- Oletko ollut kovin kipeänä?
-- En, -- vastaa hän, -- olen elänyt rauhallisesti ja tyytyväisenä
neljänkymmenen seitsemän vuotiaaksi! Mutta sitten kuoli vaimoni, ja
miniäni hirtti itsensä, -- molemmat he menivät pois samana vuonna.
-- Mutta etköhän sinä itse ajanut miniääsi hirteen?
-- En, -- vastaa hän, -- sen teki hän irstaisuutensa tähden. Minä en
koskenut häneen, en! Mutta jos elin yhdessä hänen kanssaan -- niin onhan
se leskimiehelle anteeksi annettavaa: en minä ole mikään pappi, eikä hän
-- ollut minulle vieras! Ja jo vaimoni eläessä sain minä olla kuin
leskimies. Hän oli sairaana neljä vuotta, eikä päässyt uunilta alaskaan.
Kun hän sitten kuoli -- tein minä ristinmerkin ... ja olin -- Jumalan
kiitos -- taas vapaa! Vielä kerran aijoin minä mennä naimisiin, mutta
sitten tulin ajatelleeksi, -- että elänhän hyvästi, olen tyytyväinen
kaikkeen ja pian pitänee kuolla. Mutta minkätähden? Minä hämmästyin!
Annoin kaikki pojalleni -- jos lähdin kulkemaan! Ja nyt minä kulkiessani
ajattelen itsekseni, että olen matkalla hautaani kohden, -- kirjavana
välähtelee elämä ja koettaa se ikäänkuin sivultapäin viekotella minua
pois hautausmaalta. Kuitenkin -- no, saman tekevää!
Minä kysyn häneltä:
-- Onko sinun raskas olla, ukkoseni?
-- Oi, rakkaani, niin kauhea -- etten voi sitä kertoakaan! Päivisin
koetan oleskella ihmisten seurassa, -- annan ihmisten ympäri piirittää
itseni, sillä kuolema on -- sokea, ehkä se ei sitten näekään minua tai
erehtyy ja ottaa jonkun toisen! Mutta öisin, kun en voi olla suuressa
ihmisjoukossa, on kauheata maata unettomana! Silloin tuntuu siltä --
kuin ilmassa liikkuisi musta käsi, joka tavoittelee minun rintaani,
etsii -- missä minä olen. Se leikkii minun sydämelläni kuin kissa hiiren
kanssa, ja sydämeni pelkää ja vapisee ... oi! Jos nostan päätäni ja
katson ympärilleni, näen ihmisten lepäävän kaikkialla, mutta nousevatko
he enään milloinkaan, se on -- tietämätöntä. Ja väliin vie kuolema ihan
tukkukaupalla. Meidän kylässä kokonainen perhe -- mies, vaimo ja kaksi
tytärtä -- kuolivat saunassa häkään!
Hänen huulensa vavahtelevat, hän on hymyilevinään, mutta silmistä
tippuvatkin kyynelet.
-- Ja jos sitten kuolisikin yht'äkkiä kuin -- unessa, -- mutta kun ensin
tulee sairaus ja sitten alkaa ruumis vähitellen riutua!
Hänen otsansa meni ryppyihin ja hänen kasvonsa vetäytyivät kurttuihin,
niin että hän tuli homeen näköiseksi. Sitten hän juoksi ja hyppeli, tuli
sammui hänen silmistään ja hiljalleen sopersi hän -- ei minulle eikä
itselleenkään -- seuraavat sanat:
-- Herra Jumala! Anna minun elää vaikka sääskenä täällä maan päällä! Elä
tapa minua, Herra! Anna minun olla vaikka luteena tai pienenä
hämähäkkinä!
-- Sääli sinua, -- ajattelen minä.
Ja levähdyspaikoissa hän taas lähestyi ihmisiä, -- vaikeni ja alkoi
uudestaan puhella isännästään -- kuolemasta. Hän sanoo hyvin
vakuuttavasti ihmisille: te kuolette, katoatte pois päivänä, jota ette
edeltäpäin tiedä, tuntina, jota ette myöskään tunne, -- ehkä jo kolmen
virstan päässä täältä ukkonen tappaa teidät.
Toisille tuottaa hän tuskan, -- toiset suuttuvat, haukkuvat häntä, mutta
eräs nuori nainen huomautti:
-- Niinpä se on, kyllä kuolema on varma!
Ja hän lausui tuon niin ilkeällä äänellä, että se herätti minunkin
huomiotani, ja kuolemaa ennustava ukko jäi aivan äänettömäksi.
Koko tien Lubniin oli hän puhellut minulle kuolemasta ja totta puhuen
olin minä jo alkanut kyllästyä siihen! Minä näin paljon sellaisia, jotka
pakenivat kuolemaa ja olivat sokkosilla sen kanssa. Nuortenkin joukossa
on sellaisia, jotka pelko on masentanut -- ja nämät ovat inhottavampia
kuin ukot -- ja kaikki nämät ovat luonnollisesti Jumalan kieltäjiä.
Heidän sielunsa on sisältä musta kuin uunin piippu, ja pelko viheltelee
aina siellä -- vieläpä kauniillakin ilmalla. Heillä on samanlaiset
mielipiteet kuin vanhoilla pyhiinvaeltajillakin, he kulkevat täällä maan
päällä tietämättä, minne menevät, halveksivat kaikkea eloisaa, muistavat
Jumalan nimen, mutta heissä ei ole rakkautta Häneen eivätkä he jaksa
tahtoa mitään. Ainoastaan yhden tempun he tuntevat: he koettavat
istuttaa pelkonsa ihmisiin, jotta ihmiset ottaisivat heidät vastaan,
hellisivät heitä köyhiä.
Ja he lähestyvät ihmisiä ei siitä syystä, että haluaisivat maistaa
hunajaa, vaan voidakseen tartuttaa toisenkin sieluun oman
mädännäisyytensä haisevaa myrkkyä. He ovat itserakkaita ja
hävyttömyyteen asti ylpeitä köyhyydessään. He ovat niitten köyhäin
vetelyksien kaltaisia, jotka istuvat kirkkosaattueitten aikana teitten
varsilla, paljastavat ihmisten nähtäväksi haavansa ja mätähaavansa sekä
muut vikansa, jotta ihmisissä heräisi sääli ja he saisivat
vaskikopeekan.
He kulkevat, koettavat kylvää kaikkialle hämmästystä, huokailevat ja
haluavat kuulla vastahuokauksia, mutta heidän ympärillään kohoaa mahtava
valli, jonka muodostavat nöyrät Jumalan etsijät, ja inhimillinen suru
leimuaa monessa eri värissä.
Ja kas tässäkin oli nuori nainen, joka muistutti ukolle hänen
hupsuuttaan. Mutta nyt on hän ääneti, kiristelee hampaitaan; hänen
kasvonsa ovat päivän paahtamat ja hänen silmistään säihkyy vihan terävä
tuli. Jos kysyt häneltä jotakin, vastaa hän röyhkeästi aivan kuin
tunkisi puukkoa ihmisen sisään.
-- Elä sinä, rakkaani, huuda, vaan kerro minulle surusi, -- sanon minä.
-- Ehkä sinun tulee sitten keveämpi olla!
-- Mitä te tahdotte minusta?
-- En minä mitään tahdo. Elä pelkää!
Mutta hän tulistui taas:
-- En minä pelkääkään, vaan minusta tuntuu niin vastenmieliseltä!
-- Minkätähden minä tunnun sinusta vastenmieliseltä?
-- Minkätähden sitten lähentelette. Minä tapan kaikki ihmiset.
Ja sitten alkoi hän sättiä kaikkia, -- vanhoja, nuoria ja naisiakin.
-- En minä sinua tarvitse, -- vaan sinun suruasi. Minä tahdon tuntea
kaikki surut, joita ihmisillä on.
Hän katseli minua syrjäsilmin ja vastasi:
-- Menkää muitten luokse. Kaikki he ovat köyhiä, ja olkoot myös kirotut.
-- Minkätähden kirotut?
-- Minä tahdon niin.
Hän näytti minusta aivan riivatulta.
-- Kenenkä puolesta sinäkin rukoilet? -- sanon minä hänelle.
Hymy levisi äkkiä hänen koko kasvoilleen, hän muuttui hiljaisemmaksi ja
alkoi sitten puhella -- tarkoittamatta kuitenkaan, että puhuisi minulle.
-- Viime keväänä meni mieheni Dnjeprille puita uittamaan ja hävisi
sinne. Ehkä hän hukkui, ehkä -- löysi toisen naisen, kuka sen tietää.
Appeni ja anoppini ovat köyhiä ja häijyjä ihmisiä. Minulla on kaksi
lasta -- poika ja tyttö, -- ja millä minä heitä ruokkisin? Minä olisin
tehnyt työtä, olisin musertanut vaikka pääkalloni, mutta sellaista työtä
ei ollut, jota nainen olisi voinut tehdä. Appeni haukkuu, "sinä olet
lapsinesi tässä kuin kivi meidän kaulassamme, sinä syöt meidät
putipuhtaiksi, kelvoton!" Ja anoppini puhelee: "sinähän olet vielä
nuori, lähde luostareihin, munkit ovat ahneita naisille, ja ansaitset
paljon rahaa." Minä en jaksanut katsella lapsiani nälkää näkevinä, -- ja
lähdin! Vai olisiko minun pitänyt hukuttaa heidät, mitä? No, minä siis
lähdin!
Hän puhuu kuin unissa, hampaittensa välistä, melkein kuulumattomasti,
mutta hänen silmistään näkyy suuri suru.
-- Poikani on jo neljän vuotias. Hänen nimensä on Osip, ja tyttäreni on
Ganka. Minä löin heitä, kun he pyysivät leipää, -- niin minä löin! Ja
kun olin kokonaisen kuukauden kulkenut luostarista luostariin, niin olin
ansainnut neljä ruplaa. Munkit ovat -- ahnaita. Mutta kunniallisella
työllä -- olisin enemmän ansainnut! Oi niitä perkeleitä, perkeleitä!
Millaisella vedellä nyt pesen itseni puhtaaksi taas?
Minun täytyi jotain puhua hänelle ja minä sanoin:
-- Lastesi tähden -- antaa Jumala sinulle anteeksi!
Mutta silloin hän tulistui.
-- Mitä minä siitä? En minä ole mitään pahaa tehnyt Jumalalle! Ellei hän
tahdo antaa anteeksi -- olkoon ilman. Annan silloin itse itselleni
anteeksi! Jos joudun helvettiin, -- niin ei siellä sen pahempi ole kuin
täälläkään! Eikä sinne ainakaan lapsia päästetä minun kanssani!
-- Äh, -- ajattelen minä, -- turhaan minä olen repinyt hänen haavojaan.
Mutta hän ei voi enää olla puhumattakaan.
-- Ei Häntä ole, Jumalaa nimittäin, ollenkaan köyhille ihmisille! Kun me
olimme Seljoni Klinin tuolla puolen, Amur-joen varrella, -- niin
kuulustelimme rukouksia, rukoilimme itsekin apua ja itkimme, -- mutta
auttoiko Hän meitä! Siellä olimme kolme vuotta, ja ne, jotka eivät
kuolleet kuumeesen, palasivat tyhjinä takaisin. Ja isäni kuoli siellä,
äitini jalka joutui paluumatkalla pyörän alle ja taittui, ja molemmat
veljeni katosivat Siperiaan...
Ja hänen kasvonsa muuttuivat kovaksi kuin kivi. Vaikka hän olikin yrmeä,
oli hän kuitenkin vakava, kaunis, tummasilmäinen ja tuuheahiuksinen.
Koko yön aamuun asti puhelin minä hänen kanssaan istuen pienessä
metsässä rautatien vahtikopin takana, ja minä näen, että -- koko hänen
sydämensä oli tulessa, eikä hän voinut edes itkeä. Ainoastaan silloin,
kun hän muisti lapsuutensa aikoja, tuli hymy vasten hänen tahtoaan pari
kertaa hänen huulilleen, ja hänen katseensa muuttui lempeämmäksi.
Hänen puhuessaan ajattelen minä:
-- Kylläpä tuo nainen vielä iskee jotakin puukolla tai tappaa jonkun!
Tai tulee hänestä ankaran haureellinen nainen, -- joka ei enään voi
palata takaisin tieltään!
-- Minä en näe Jumalaa enkä rakasta ihmisiä! -- puhuu hän. -- Millaisia
sellaiset ihmiset ovat, jotka eivät voi auttaa toisiaan. Ihmiset!
Väkevälle ovat he -- lampaita, heikolle taas -- susia! Mutta sudetkin
elävät laumoissa, vaan ihmiset -- ovat kaikki toinen toisensa
vihamiehiä! Oi, paljon olen minä nähnyt ja näen yhä, mutta minua
haluttaisi hukkua yhdessä kaikkein kanssa! Tänne maailmaan synnytetään
lapsia, mutta ei voida kasvattaa heitä hyvin -- onko se oikein? Ja minä
kun pieksinkin omia lapsiani, kun he pyysivät leipää, niin minä pieksin
heitä!
Mutta aamulla vetäytyi hän pois minun luotani, -- lähti myymään
ruumistaan munkeille, -- ja lausui lähtiessään:
-- Entä sinä sitten, -- yhdessä me olemme maanneet tämän yön ja sinä
olet vahvempi minua, niin miksikä et käyttänyt hyväksesi lihaa, jota
olisit ilmaiseksi saanut? Voi sinua!
Se oli kuin korvapuusti minulle.
Minä sanonkin hänelle:
-- Suotta sinä nyt minua loukkasit.
Hän katsoi maahan ja sanoi sitten:
-- Minua haluttaa loukata ihmisiä, syyttömiäkin! Mutta sinähän olet
vielä nuori, vaan kokonaan kuivettunut, ja sinulla näkyy jo olevan
harmaitakin hiuksia. -- Minä ymmärrän, että sinullakin on ollut
suruja... Mutta mitä välitän minä siitä! En sääli ketään! Jää hyvästi!
Hän lähti.
Niinä kuutena vuotena, joina minä olin pyhiinvaeltajana, näin minä
paljon ihmisiä, jotka suru oli tehnyt ilkeiksi. Heissä asui sammumaton
viha kaikkeen eivätkä he voineet nähdä mitään muuta kuin pahaa. He
näkevät pahaa ja lämmittelevät itseään sen höyryssä kuin saunassa; he
juovat sappea kuin juopot viiniä, nauravat ja riemuitsevat.
-- Meidän sääntönämme on: kaikkialla pahaa, kaikkialla onnettomuutta,
eikä ihmisellä ole paikkaa onnettomuuksien ulkopuolella!
He lankeavat villiin epätoivoon ja sen vimmassa he haukkuvat ja
moittivat maata aivan kuin haluten kostoa siitä, että ovat syntyneet
maasta ja että heidän, heikkoutensa orjain täytyy viimeiseen päiväänsä
asti voimattomina madella maailman teitä.
He kohottavat surunsa Jumalan vertaiseksi, palvelevat sitten sitä,
eivätkä tahdo nähdä mitään muuta kuin mätähaavoja, eivätkä kuulla muuta
kuin epätoivon huokauksia.
Heitä tulee sääli, sillä he ovat kuin mielettömät, mutta he herättävät
myös vastenmielisyyttä, kun näkee, että he ovat valmiit sylkemään
sappeaan kaikkein kasvoille, ja saastuttaisivatpa syljellään vielä
auringonkin, -- jos voisivat.
Toiset taas, jotka suru on saanut valtaansa, alistuvat nöyrästi, ovat
ääneti, pieniä ja mukautuvia, mutta he eivät voi suojella itseään ja
ovat väkevän kädessä kuin savi, jolla tämä peittää halkeimia vanhan
linnoituksensa seinällä.
Monet kasvot ja puheet ovat jääneet muistiini, monet kyyneleet on minun
edessäni itketty ja useat kerrat olen minä jäänyt kuuroksi epätoivon
kauhealle naurulle; kaikki myrskyt olen koetellut ja sadoista joista
olen vettä juonut. Ja useat kerrat minä itsekin vuodatin katkeria
kyyneleitä.
Elämä esiintyi minulle hirveänä hourailuna ja unena, peloittavain
puheitten lumimyrskynä, palavain kyynelten sateena, epätoivon
väsymättöminä huutoina, koko maan sairaalloisina suonenvetoina, maan,
joka sairastaa siitä syystä, että minun järkeni ja sydämeni ei voi sitä
käsittää.
Ja sieluni huokailee:
-- Ei niin!
Sameina virtaavat surun lähteet pitkin kaikkia maailman teitä, ja
suureksi kauhukseni näen minä että tässä kaaoksessa ei ole paikkaa
Jumalalle; Hänen voimansa ei esiinny missään eikä missään voi jalkojaan
lepuuttaa. Surun ja pelon, pahuuden ja epätoivon, ahneuden ja
hävyttömyyden madot kalvavat elämää, joka vihdoin muuttuu tomuksi, ja
ihmiset murskautuvat ollessaan erillään voimattomassa yksinäisyydessään.
Ja minä kysyn:
-- Etköhän sinä, Jumala, olekin -- ainoastaan ihmissielun uni ja toivo,
jonka ovat luoneet epätoivo ja voimattomuuden synkkä hetki?
Minä näen, että jokaisella on oma Jumalansa eikä kukaan pidä Jumalaansa
korkeampana tai kauniimpana palvelijaansa. Tuo on musertaa minut. Sillä
ihminen ei näykään etsivän Jumalaa, vaan omain surujensa unhoitusta.
Kaikkialta ahdistaa suru ihmistä, ja hän tahtoo paeta itseään, tahtoo
välttää omia tekojaan, pelkää osuuttaan elämään ja etsii aina hiljaista
nurkkaa, johonka voisi kätkeytyä. Ja ihmisissä näkyykin elämän pelko
eikä pyhä ahdistus, joka seuraa Jumalan etsinnästä, heissä ei huomaa
iloa Herrassa, vaan huolen siitä, mitenkä voisivat välttää oman surunsa.
Ja minun sieluni huutaa:
-- Ei niin!
Kun näet ihmisen, niin näyttää hän olevan vakavissa ajatuksissa, ja
hänen silmistään loistaa hyväsydämisyys ja puhtaus... Kun olet kohdannut
hänet pari kolme kertaa -- niin vakaantuu mielipiteesi yhä hänestä,
mutta kun näet hänet neljännen kerran, -- niin on hän kiukkuinen tai
juovuksissa, ei ole enään nöyrä, vaan hävytön, raaka ja
Jumalanpilkkaaja.
Etkä sinä ymmärrä, minkätähden tuo ihminen on langennut, miksi hän on
noin muuttunut. Kaikki ovat kuin sokeita ja kompastuvat helposti tiellä;
harvoin kuulet elävää ja innostavaa sanaa, vaan liiankin usein puhelevat
ihmiset tavan mukaan heille outoja sanoja ymmärtämättä ajatuksen hyötyä
tai vahinkoa, joka on kätkettynä noihin sanoihin.
Autuaitten munkkien puheita kootaan, samoin erakkojen ja päämunkkien
lausunnoita, niitä jaetaan toisilleen kuin lapset leikeissään jakelevat
särkyneen astian palasia. Ja lopulta en minä enään näe ihmisiä, vaan
särkyneen elämän kappaleita, -- ihmisjäännösten likaista pölyä, jota on
maan päällä ja jota tuulet ajelevat kohden kirkkoja.
Lukemattoman suurena joukkona piirittää kansa pyhäinjäännöksiä, ihmeitä
tekeviä pyhäinkuvia, kylpee lähteissä -- ja etsii kaikkialta unhoitusta.
Mutta minua rasittavat kirkolliset juhlakulut, -- ihmeitä tekeviä kuvia
lakkasin jo lapsena uskomasta ja luostarissa viettämäni elämä musersi
lopullisesti minut. Ja nyt minä näen, mitenkä ihmiset äärettömän pitkänä
harmaana matona matelevat teitten pölyssä, mitenkä tuntematon voima ajaa
heitä yhä eteenpäin ja mitenkä he pelästyneinä kehoittavat toisiaan:
-- Kiirehdi eteenpäin! Eteenpäin!
Mutta heidän yläpuolellaan on pyhimyksen kuva kuin keltanen lintu, se
painaa alas heidän päänsä, ja näyttää siltä, että se on liian raskas
heidän kannettavakseen.
Ja likaan ja pölyyn, väkijoukon jalkoihin lankeavat vimmastuneet naiset
ja vääntelevät itseään kuin kalat. Vaan sitten kuuluu villi kiljahdus --
kansanjoukko kulkee heidän vapisevain ruumiittensa ylitse, polkee heitä,
potkii ja huutaa Jumalan Äidin kuvalle:
-- Iloitse sinä kaikkein autuain!
Heidän kaikkein kasvot ovat vääntyneet, jännitys on tehnyt heidän
piirteensä terävämmiksi, heidän otsansa on märkänä hiestä ja mustana
liasta, -- ja koko tuollainen kulku, heidän ilottomat laulunsa, heidän
väsyneet päänsä ja askelten kaiuton töminä -- on loukkausta maa-äidille
ja taivas tuntee sen kiroukseksi.
Mutta teitten vieressä, puitten alla on kerjäläisiä kuin kirjavia
nauhoja, siellä istuu ja makaa sairaita ja raajarikkoja, jotka ovat
täynnä mätähaavoja, joilla ei ole käsiä eikä jalkoja tai ovat he
sokeita... Heidän kuihtuneet ruumiinsa viruvat maassa, murskaantunut
käsi tai jalka värähtelee ilmassa, ja ojentuu kohden ihmisiä
herättääkseen heidän myötätuntoisuuttaan ja sääliään. Ja nuo köyhät
ihmiset huokailevat ja voivottelevat, kun aurinko polttaa heidän
haavojaan, ja pyytävät itselleen Jumalan tähden kopeekkaa. Monien
kasvoissa ei ole silmiäkään, toisten silmät taas palavat kuin kekäleet,
koska loppumaton tauti järsii heidän luitaan ja ytimiään ja piirtelee
hirveitä ruusuja heidän ruumiilleen.
Mutta noissa, jotka tomussa ja liassa makaavat, näkyy ikäänkuin ihmisten
vainoomishalua ja jokaista kohtaan vihamielinen ilme, ja tämäpä se
lienee saattanutkin heidät maantien tomuun.
-- Niinpä niin.
Minä olin Kiewin ihmeellisessä kaupungissa, ja tämän venäläisyyden
pesäpaikan kauneus ja majesteetillisuus hämmästytti minua.
Siellä koetin minä päästä erään munkin seuraan, -- jota pidettiin
oppineena.
Minä sanon hänelle:
-- Asia on nyt niin ja niin, mutta minä en voi ymmärtää niitä lakeja,
joista ihmisen elämä kuitenkin riippuu.
-- Kuka olet?
-- Talonpoika.
-- Osaatko lukea?
-- Vähän.
-- Lukutaito sopii teille yhtä vähän kuin -- satula sian selkään! --
vastaa hän ankarasti.
Minä näen nyt, että hän todellakin on kirjanoppinut.
-- Oletko shtundisti? -- kysyy hän sitten.
-- En.
-- Ahaa! Duhoboori?
-- Minkätähden?
-- Ajatustesi tähden.
Hänen kasvonsa ovat ruusun väriset kuin sian liikkiö ja silmänsä pienet.
-- Jos sinä etsit Jumalaa, -- sanoi hän sitten, -- niin etsit sinä Häntä
luonnollisesti siitä syystä, että saisit kukistaa Hänet!
Ja sitten uhkaa hän minua sormellaan:
-- Kyllä minä tunnen teidät! Mutta eiköhän olisi parasta, että lukisit
uskontunnustuksen sata kertaa. Niin, lueppas! Ja kaikki tyhmät
ajatuksesi katoavat kuin savu. Mutta yleensä pitäisi teidät
kerettiläiset lähettää Abessiniaan ja Afrikan erämaihin. Aurinko kyllä
pian teidät siellä tappaisi.
Minä kysyn häneltä:
-- No oletteko te sitten olleet siellä Abessiniassa?
-- Olen, -- vastaa hän.
-- Mutta ettepä kuolleet?
Nyt munkki suuttui.
Dnjeprin rannalla minä taas tapasin miehen, joka istui vastapäätä
luostaria sekä heitteli kiviä veteen. Hän oli noin viidenkymmenen
vuotias, parrakas, kaljupäinen, kasvot rypyssä ja suuripäinen. Ensi
silmäykseltä minä jo siihen aikaan osasin erottaa vakavat ihmiset, --
lähestyin häntä ja istahdin hänen viereensä.
Oli ilta. Dnjepr vyörytteli tummia aaltojaan, ja sen takana oli koko
vuori täynnä temppeleitä. Kirkkojen kupoolit välkkyivät ylpeinä ja
kultaisina auringon valossa, ristit loistivat, ikkunain lasit sädehtivät
kuin jalokivet, -- ja näytti siltä kuin maa olisi avannut sylinsä ja
ylpeän jalomielisenä näytteli nyt aarteitaan auringolle.
Mutta vierelläni istuva mies avaa nyt suunsa ja sanoo surullisesti:
-- Koko luostarin pitäisi peittää lasilla, munkit pitäisi ajaa sieltä
pois eikä ketään saisi laskea sisälle, -- sillä ei ole sellaisia
ihmisiä, jotka olisivat kyllin arvokkaita käymään keskelle tuota
kauneutta!
Luostari oli tuossa joen takana kuin jonkun suuren ja viisaan miehen
kertoma satu; etäältä tulevat Dnjeprin aallot ja loiskivat iloisesti, ne
näkevät tuon kauniin sadun, mutta joen ihmeellisen laulunkin keskestä
kuuluu ihmisen hiljainen ääni:
-- Kuinka mahtavasti se on alettu ja kuinka lujasti rakennettu!
Ja minä muistan nyt kuin vanhan unen ruhtinas Vladimirin, Antonin,
Feodosian, nuo venäläiset sankarit, -- ja minä tunsin sääliä jostakin
syystä.