puutarhassa ... omenapuut ovat -- kuin tyttöset, jotka ensi kertaa
menevät herranehtoolliselle, ne sinertävät hopeisessa kuun valossa.
Vartija lyö kelloa, ja sen vaski heläjää hiljaisuudessa lyöntien
vaikutuksesta, mutta minun edessäni istuu mies, jonka kasvot ovat kuin
jäätä ja joka rauhallisesti lavertelee mitättömiä juttujaan; hänen
sanansa ovat harmaat kuin tuhka, ne loukkaavat minua ja saavat mieleni
surulliseksi -- minä näen vaskea kullan asemesta.
-- Lähde ulos! -- sanoo Antoni minulle.
Minä lähdin puutarhaan, ja silloin jo soitettiin aamukirkkoon. Menin
kirkkoon, kätkeydyin siellä pimeään nurkkaan, seison ja ajattelen:
-- Mitä tekee puolikuollutkin Jumalalla?
Veljiä alkaa tulla, -- heidän tulonsa häiritsee kuin kuuvalo yön
pimeyttä, ja hiljaan supisten keskenään hajaantuvat he temppeliin.
Tästä hetkestä alkoi minulle taas elämä, jota en ymmärtänyt. Antoni
esiintyi minun herranani, puhutteli minua kuivasti, silmäkarvat rypyssä
eikä kutsunut luokseenkaan. Kirjat, jotka hän oli antanut minulle
luettaviksi, otti hän kaikki pois. Yksi noista kirjoista oli Venäjän
historia -- se viehätti suuresti minua, mutta en ennättänyt lukea sitä
loppuun. Ajattelen, että miten minä lienen loukannut herraani, -- mutta
en voi keksiä syytä...
Alku hänen puheestaan oli jäänyt mieleeni ja elää nyt hiljalleen kaiken
muun kuulemani yläpuolella.
-- Jumala on sielusi unta, -- kertaan minä itsekseni, mutta en tunne
halua väittää vastaankaan.
Pian sitten ilmaantui hänen naisensakin; se tapahtui myöhään yöllä. Minä
kuulen, kuinka Antoni soittaa ja huutaa:
-- Teekeittiö kuntoon, pian!
Ja kun minä sitten toin teekeittiön, näen minä naisen istuvan sohvalla
väljässä ruusun värisessä puvussa ja hiukset hajallaan olkapäillä. Hän
oli pieni kuin nukke, hänen kasvonsakin olivat ruusunväriset ja silmänsä
siniset. Minusta tuntui hän siistiltä ja samalla surulliselta.
Minä asetan astian pöydälle, ja Antoni yhä kiirehtii:
-- Liiku nopeammin, -- nopeammin!
-- Äh, sinua, -- ajattelen minä, -- joko nyt olet elementissäsi.
Tällainen hauska toimitus viehätti minua; se on, että minun oli hauska
nähdä Antonin vaikka rakastavalla päällä, mikä ei muuten ollut mikään
viisaan teko. Itse puolestani olin minä siihen aikaan hyvin kylmä
naisille ja munkkien irstailu tuntui minusta vastenmieliseltä, mutta isä
Antoni, -- millainen munkki hän on?... Hänen naisensa oli jotenkin
kaunis, tuollainen tuores, aivankuin uusi leikkikalu.
Aamulla tulen minä siivoomaan huonetta, mutta hän ei ollut kotona, oli
lähtenyt igumenin luokse, vaan nainen istuu sohvalla kirja kädessä,
jalat allaan, kampaamattomana ja vaatettamattomana. Hän kysyy nimeäni,
-- sanon sen; olenko kauvan ollut luostarissa, -- sanon senkin.
-- Eikö täällä ole ikävä?
-- Ei.
-- Ihmeellistä; onkohan se tottakaan.
-- Miksikä ei se olisi totta, -- vastaan minä.
-- Kun sinä olet vielä niin nuori ja -- kaunis.
-- Luuletteko luostarin sitten olevan yksin -- hirviöitä varten.
Hän nauroi ja päästi paljaan jalkansa alas sohvalta. Sitten katselee hän
minua ja käyttäytyy hieman huolimattomasti: hän paljastaa kätensä
olkapäihin asti, eivätkä hänen vaatteensa ole napissa rinnalta.
-- Turhaan sinä tuon teet, -- ajattelen minä: -- alastomuutta pitää
säästää rakastetulleen!
Ja sitten tuo hupakko kysyy:
-- Eivätkö naiset häiritse sinua?
-- Minä en heitä näe, enkä tiedä, miten he voisivat häiritä minua.
-- Kuinka -- miten? -- ja nauraa. -- Kuinkako -- milläkö tavalla?
Mutta oven suussa seisookin Antoni ja kysyy suuttuneen äänellä:
-- Mitä se on, Soja? Häh?
-- Ah, -- huutaa Soja, -- hän on niin huvittava, tuo...
Ja sitten hän alkoi viserrellen kertoa, kuinka huvittava minä olen.
Mutta Antoni ei kuunnellutkaan häntä, vaan antoi minulle jyrkän käskyn:
-- Lähde heti ulos purkamaan laatikoita; sitten pitää viedä osa myöskin
igumenille.
Molemmat joivat he jotenkin paljon päivällispöydässä, ja illalla teen
jälestä oli nainen aivan humalassa ja Antonikin näytti tavallista
juopuneemmalta. Hän ajaa minua nurkasta nurkkaan käskien antamaan
milloin mitäkin. Minä juoksen kuin lakeija kapakkaan hakemaan heille
viiniä, ja sitten alkoivat he vähemmän, ahdistella minua. Naiselle tuli
lämmin, hän riisuu hiljalleen vaatteitaan, mutta silloin kysyykin herra
äkkiä minulta:
-- Matvei, onko hän kaunis?
-- Enpä tiedä.
-- Ei, katso tarkemmin!
Ja nainen nauraa, juovuksissa. Minä tahdon lähteä pois, mutta silloin
huutaa Antoni raivokkaasti:
-- Minne? Seis! Soika, riisu itsesi alasti...
Minä luulin kuulevani väärin, mutta Soja riisui äkkiä päältään vaatteen,
nousi seisomaan ja seisoi edessäni alastomana, horjuen. Minä katson
Antoniin; hän -- minuun... Sydämeni sykähtelee epävarmasti, ja minun
tulee sääli herraani. Tämä sikamaisuus ei ollut hänen luonteensa
mukaista, ja naisenkin puolesta häpesin minä.
Ja nyt huutaa Antoni:
-- Mene ulos, sinä halunkki!
Minä huusin hänelle vastaan:
-- Itse sinä olet se!
Hän hyppäsi äkkiä ylös pöydästä, pullot vierähtivät alas, astiat
särkyivät ja liemiruuat alkoivat juosta lattialle. Minä läksin
puutarhaan ja panin siellä maata. Sydäntäni särkee. Täällä on hiljaista,
-- ja yhtäkkiä kuulen taas Antonin huudon:
-- Ulos!
Mutta tähän vastaa nainen kimeällä äänellä.
-- Et rohkene, lurjus!
Sitten alettiin pihalla valjastaa hevosia, ne hirnuivat, sillä niillä ei
ollut ollenkaan halua tulla valjastetuiksi, ja kuopivat kuivaa maata.
Ovia avattiin, rattaitten pyörät alkoivat pyöriä, ja puutarhan portti
narisi. Antoni käveli puutarhassa ja kutsui minua hiljaisella äänellä:
-- Matvei! Missä sinä olet?
Ja hän näkyy korkeana kulkevan eteenpäin tummien omenapuitten välistä,
tarttuu väliin oksiin, työntää niitä syrjään, ja pudottelee kukkia
lumena maahan sekä murisee:
-- Äh-h, sinä lu-urjus!
Ja hänen perässään kulkee hänen musta, raskas varjonsa pitkin maata.
Minä makasin aamuun asti puutarhassa ja aamulla menin isä Isidorin
luokse.
-- Antakaa minun passini, minä lähden pois!
Hän ihmetteli niin, että hyppäsi paikaltaan.
-- Minkätähden? Minne?
-- Maata lähden kulkemaan, -- mutta en tiedä, minne, -- vastaan minä.
Hän utelee.
-- Minä en tule ilmaisemaan mitään.
Minä lähdin nyt ulos hänen kopistaan, istuin sen lähettyvillä olevalle
penkille vanhan männyn alle, -- ja minä istuin siihen tahallani, sillä
kaikilla luostarista karkoitetuilla ja pois lähtevillä oli tapana istua
siinä. Veljiä kulkee ohitseni, he katselevat kieroon minuun, toiset
sylkevätkin. Olen unohtanut kertoa, että luostarissa liikkui huhu, jotta
Antoni oli muka ottanut minut rakastajakseen. Luostarin palvelijat
kadehtivat siitä syystä minua, munkit taas minun herraani, -- ja
molemmin puolin paneteltiin meitä.
Veljet kävelevät ohitseni ja puhelevat:
-- Ahaa, vai on tuokin karkoitettu; no kiitos olkoon Jumalalle!
Isä Asaff, viekas, pahanilkinen ukko, igumenin vakoilija, joka
hulluutensa tähden hoiti luostarissa Kristuksen virkaa, alkoi haukkua
minua ruokottomasti, niin että minä vihdoin sanoin hänelle:
-- Lähde heti pois, ukko, taikka minä talutan sinut muuten korvasta!
Vaikka hän oli hyvin itsepintainen, ymmärsi hän nyt kuitenkin minun
sanani.
Luostarin päällikkö kutsui nyt minut luokseen ja puhui hyvästelevällä
äänellä:
-- Minä mainitsin sinulle, poikani Matvei, että olisi ollut parempi, jos
olisit mennyt konttooriin, -- ja minä olin oikeassa. Vanhat ymmärtävät
aina paremmin! Voiko sinua nyt itsepintaisuutesi tähden enään pitää
kamaripalvelijana? Sinähän olet kovin pahasti loukannut kunnioitettavaa
isä Antonia!...
-- Onko hän sanonut niin?
-- Kukas sitten? Ethän sinä itse ole siitä puhunut!
-- Sanoiko hän myös sen, että näytti minulle alastoman naisen?
Isä igumen risti minua hurskaan kauhistuneena ja puhui käsiään
heilutellen:
-- Mitä sinä nyt, mitä sinä, Herra olkoon kanssasi! Minkä naisen? Se ei
ole muuta kuin näköhäiriö, lihallinen näky, jonka perkele sai aikaan!
Ai-ai-ai! Sinä ehkä ajattelit, että -- mistä nainen on tullut
miesluostariin?
Minun halutti hieman rauhoittaa häntä:
-- Kuka toi teille eilen portviiniä, juustoa ja kaviaaria? -- kysyn
minä:
Hän joutuu yhä enemmän ihmeisiinsä.
-- Mitä sinä, Kristus varjelkoon sinua! Mitenkä noin paljon
sopimattomuutta on mieleesikään tullut?
Hirveän vastenmieliseltä tuo tuntui minusta. Se oli viedä järjen päästä.
Noin puolenpäivän aikaan kulen minä järven ylitse ja istun rannalle,
josta katselen sitä luostaria, missä olin pari vuotta viettänyt raskasta
elämää.
Metsä levitti viheriät siipensä ja näytti luostaria povellansa.
Rehevässä vihannuudessa näkyivät selvästi luostarin hampaiset, valkeat
muurit, vanhan temppelin siniset piirteet, uuden kirkon kultainen
kupooli, ja punaiset katot. Sädehtien ja kutsuvasti loistivat ristit, ja
niitten yläpuolella -- oli taivaan sininen kello, joka soi kevään
hymniä, -- ja aurinko riemuitsi voitostaan.
Keskellä tätä ihanuutta, joka täyttää sielun elävällä riemulla, on
jokapäiväisiä ihmisiä pitkissä puvuissa, jotka mätänevät tuolla, elävät
turhaan pitkät päivät ilman rakkautta, ilman iloja, mielettömässä työssä
ja liassa.
Minä aloin sääliä kaikkia ja itseänikin -- vähällä ett'en itkenyt. Ja
sitten nousin minä ylös ja lähdin pois.
Hyvät tuoksut täyttävät ilman, koko maa laulaa ja kaikki elolliset sen
päällä. Aurinko kasvattaa kukkia kentille, ne kohoavat taivasta kohden
ja kumartelevat auringolle. Puitten nuori vihannuus tuntuu kuiskailevan
ja värähtelevän. Linnut visertävät, lempi palaa kaikkialla -- maa oli
lihava ja juopunut omasta voimastaan!
Minä kohtaan talonpojan -- ja tervehdimme, mutta hän ennättää tuskin
päätään nyökäyttää, sillä hän -- menee vaimonsa luokse. Mutta minulla on
halu puhella ihmisten kanssa, ja minä puhuttelisin heitä hyväilevällä
äänellä.
Vapauteni ensi yön vietin minä metsässä. Kauvan minä makasin katsellen
taivasta, laulelin hiljalleen -- ja nukuin sitten. Aamulla varhain
herätti kylmä minut, ja minä lähden uudestaan kuin siivillä kohden
elämääni. Jokainen askel vie minut yhä kauvemmaksi, ja minua haluttaa
juoksemalla juosta eteenpäin.
Kohdatessani kansaa katselee se minua syrjäsilmin. Ilettävä,
vastenmielinen ja inhoittava oli talonpoikain mielestä pyhiinvaeltajain
musta puku, mutta minun ei tarvinnut käyttää sitä. Passini oli jo vanha,
mutta igumen oli siihen kirjoittanut, että olen Savvatjevskin luostarin
palvelija ja matkustan pyhissä paikoissa.
Ja minä käyn noissa paikoissa sen liikkuvan kansan kanssa, joka
juhlapäivinä täytti sadottain meidänkin luostarimme. Veljet
käyttäytyivät tätä kansaa vastaan kylmästi tai vihamielisesti -- se on
muka laiskaa --, koettivat pusertaa siltä ulos joka pennin, panivat sen
luostarin töihin, pusersivat siitä kaiken mehun ja halveksivat sitä.
Mutta minä, joka olin omissa toimissani, kohtasin vähän ennen näkemiäni
ihmisiä, enkä minä etsinytkään heitä, sillä pidin itseäni henkilönä,
jolla oli oma erityinen kutsumuksensa, ja asetin siitä syystä myöskin
päämääräni muita ylemmäksi.
Minä näen: kaikkia teitä pitkin kulkee harmaita ihmisiä reput selässä ja
sauvat kädessä; he kulkevat hiljalleen, katse maahan luotuna, mutta
matka edistyy kuitenkin: he kulkevat lempeinä, ajattelevina ja heidän
sydämessään asuu varma vakaumus. He seisahtuvat yhteen paikkaan,
katselevat sitä, rukoilevat äänettöminä, tekevät vähän työtä; heidän
joukossaan on joku hurskas, -- he puhelevat hänen kanssaan hiljaan, ja
lähtevät taas matkalle sekä astelevat surullisina toiseen paikkaan.
Siinä kulkee, kulkee vanhoja ja nuoria, naisia ja lapsia aivankuin sama
ääni olisi heidät kaikki kutsunut matkalle, ja minä tunnen tässä
matkustuksessa pitkin kaikkia teitä jonkinlaista voimaa, -- joka valtaa
minut, häiritsee minua ja ikäänkuin lupaa paljastaa minulle jotakin. Ja
minusta tuntuu kummalliselta tuo levoton ja nöyrä kulkeminen, sillä
pitkät ajat on minun oma elämäni ollut aivan jäykistynyttä.
Tuntui siltä kuin maa olisi työntänyt sylistään ihmisen ja sysännyt sen
sitten väkivaltaisesti luotaan lausuen:
-- Mene, etsi, löydä!
Ja ihminen kulkee kuuliaisena ja varovana, etsii, katselee, kuuntelee
tarkasti ja lähtee sitten taas liikkeelle, ... kulkee. Koko maa
kuiskailee etsijäin jalkain alla, ajaa heitä yhä etäämmäksi -- jokien,
vuorien, metsäin ja merien ylitse -- ja vieläkin kauvemmaksi, sinne,
missä on yksinäiset luostarit, jotka lupaavat näyttää ihmeitä; sinne,
jossa toivo luo eteen jotakin muuta kuin tämä katkera, raskas ja
ahdistuva elämä.
Minua hämmästytti muutamain sielujen hiljainen nöyryys, -- ja minä aloin
miettiä, mitä nämät kaikki ihmiset etsivät. Ja se sai aikaan sen, että
kaikki minun ympärilläni alkoi tuntua yhtä epävarmalta ja
häiriintyneeltä kuin minä itsekin olin.
Monet etsivät Jumalaa, kuten minäkin, eivätkä tiedä minne menisivät;
heidän sielunsa hajaantuu etsintäteille, ja sitten he kulkevat siitä
syystä, että heillä ei ole voimaa pysähtyä; he ovat kuin höyhenet
tuulessa, keveät ja hyödyttömät.
Nämät ihmiset -- eivät voi voittaa laiskuuttaan, he kantavat sitä
selässään ja vaipuvat sen alle; ja heillä on halu nähdä kaikkea, mutta
ei voimaa rakastaa mitään.
Minä näen vielä paljon tyhjäntoimittajia, likaisia roikaleita,
häpeemättömiä laiskureita, ahneita kuin täit; -- paljon näen -- mutta
nämät kaikki ovat pölyä sen joukon takana, jonka on vallannut halu etsiä
Jumalaa.
Ja vastustamattomasti vie se minutkin mukanaan.
Mutta sen ympärillä leijailee, kuten lokit joen päällä, kirkuvia,
ahneita erillaisilla siivillä varustettuja ihmisiä, jotka hämmästyttivät
minua juroudellaan.
Kerran näin minä Bjelo-oserossa keski-ikäisen miehen, joka oli hyvin
ketterä, varakas ja puhtaissa vaatteissa.
Hän asettui puun alle varjoon, hänen vieressään oli riepuja, rasvapullo
ja metallivati, -- ja sitten huutaa hän tämä mies:
-- Oikeauskoiset! Kenenkä jalat ovat mätähaavoissa -- tulkoon tänne,
minä parannan. Minä parannan maksutta, lupaukseni mukaan, jonka olen
tehnyt Herralleni!
Bjelo-oserossa oli kirkkojuhla, ja rukoilevia saapuu kaikkialta. He
lähestyvät häntä, paljastavat jalkansa, ja hän niitä pesee ja voitelee
sanoen samalla:
-- Äh, veliseni, sinäkin olet ajattelematon. Sinun jalkineesi eivät ole
tehty jalan mukaan, -- mitenkä sellaisilla sitten voi kulkea?
Mutta mies, jolla oli liian suuret jalkineet vastasi:
-- Nämät on annettu Kristuksen tähden minulle!
-- Se, joka ne antoi sinulle, on tehnyt Jumalalle otollisen työn, mutta
sinä olet ollut tyhmä, kun olet käyttänyt niitä, etkä ole sillä tehnyt
mitään urotyötä, josta Jumala sinua palkitseisi.
-- Kas niin, -- ajattelen minä, -- kylläpä tuo mies tuntee hyvin Jumalan
ajatukset.
Sitten lähestyy häntä nainen ontuen.
-- Ai, nuorikkoni! -- huutaa hän. -- Sinussa ei ole känsiä, vaan -- anna
anteeksi -- ranskantautia! Tämä on, oikeauskoiset, tarttuvaa tautia,
kokonaiset perheet kuolevat siihen, hän on saastutettu!
Nainen hämmästyi, nousi ylös, lähtee poispäin katsoen maahan, mutta hän
kutsuu yhä luokseen ihmisiä:
-- Tulkaa tänne, oikeauskoiset, tulkaa pyhän Kirillin nimessä!
Ihmisiä tulee, he riisuvat jalkineensa, hän pesee ne, ja sitten sanovat
ihmiset:
-- Kristus olkoon kanssasi!
Mutta minä näen, että hänen hyvästi muodostetut kasvonsa vavahtelevat,
ja hänen näppärät kätensä värisevät. Ja pian sulki hän hyväin töittensä
kaupan ja juoksi nopeasti pois.
Yöksi vei eräs munkki minut vajaan, ja siellä näen minä -- saman miehen.
Minä makasin hänen vieressään ja pian syntyi hiljainen keskustelu.
-- Mitenkä te, aatelismies, nukutte täällä tavallisten ihmisten kanssa?
Päättäen teidän puvustanne on teidän paikkanne -- hotellissa.
-- Minä olen, -- sanoo hän, -- tehnyt pyhän lupauksen, että olen
lähimmäisteni seurassa -- kolme kokonaista kuukautta! Minä tahdon
täyttää tämän rukoilijan urotyön, olla -- kaikkein kanssa, vaikka täit
minut söisi! Ja katsokaapas, mitä minä vielä teen. Minä en voi nähdä
haavoja, ne saavat minut oksentamaan, -- mutta vaikka haavat ovat
minulle noin vastenmielisiä, niin joka päivä minä sittenkin pesen
pyhiinvaeltajain jalkoja! Raskasta on palvella Herraa, mutta suuri on
luottamuksenikin Hänen armeliaisuuteensa!
Minua ei enään haluttanut jatkaa puhelua hänen kanssaan, ja siitä syystä
olenkin minä nukkuvinani, makaan vaan ja ajattelen:
-- Eipä hän suurta uhria kanna Jumalalleen.
Pian kahisivat oljet naapurini alla, hän nousi varovasti polvilleen ja
alkoi rukoilla ensin hiljalleen mutta sitten kuulen minä jo sanatkin.
-- Sinä kaikkein pyhin Kirill, esitä Herralle Jumalalle syntinen
ihminen, ja parantakoon Herra minussa mätähaavat ja muut synnit niin
kuin minä parannan ihmisten haavat! Kaikkinäkevä Jumala, ota huomioosi
minun työni ja armahda minua! Minun elämäni on sinun käsissäsi; minä
tiedän -- että himoissa on synti hurjin, mutta Sinä olet jo tarpeeksi
rangaissut minua. Minä rukoilen Sinua ja rukoukseni olkoon kuin lääke,
kuin suitsutusastia sinun edessäsi!
Tuo mies -- luulee Jumalaa lääkäriksi, -- ja minusta alkoi hän tuntua
kovin vastenmieliseltä. Sormeni alkoivat jo syyhyä.
Ja rukoiltuaan otti hän laukustaan ruokaa ja syödä maiskutti sitä kuin
sika.
Minä näin paljon sellaisia ihmisiä. Yöllä matelevat he Jumalansa jalkain
juuressa, vaan polkevat päivällä armahtamatta muita ihmisiä. He vetävät
Jumalan alas maailmaan, panevat Hänet suojelemaan sikamaisuuksiaan,
myyvät Hänet ja koettavat Häntä ostaa sanoen:
-- Elä unohda, Herra, kuinka paljon minä olen Sinulle antanut!
Ahneutensa sokeat orjat, ahneutensa he asettavat kaiken yläpuolelle,
kumartavat oman pimeän ja pelokkaan henkensä luomaa hirveätä epäjumalaa
ja rukoilevat sitä:
-- Herra, älä rangaise minua vihassasi eläkä minua ankaruudessasi
kurita.
He kulkevat, kulkevat täällä maan päällä Jumalansa vakoilijoina ja
ihmisten tuomareina, näkevät tarkasti, milloin kirkollinen sääntö
rikotuksi tulee, he liehakoivat ja kostavat, saavat rikoksia
päivänvaloon ja valittelevat:
-- Usko loppuu ihmisiltä, mutta katsokaa meitä!
Eräs mieshenkilö varsinkin häiritsi minua usein innollaan -- me kulimme
hänen kanssaan Perejaslavlista Rostowiin, ja koko matkan huusi hän
minulle:
-- Missä ovat Feodor Studitin pyhät säännöt?
Hän oli hyvin ruokittu, terve, mustapartainen ja punaposkinen mies,
hänellä oli rahaa ja yöpaikoissa hääri hän naisten luona.
-- Minä jouduin, -- puhuu hän, -- hengelliseen ahdistukseen nähdessäni,
miten lakeja rikotaan ja ihmiset elävät irstaisuudessa. Ammattini --
tiilitehtaan -- jätin minä poikaini huostaan ja kuljeskelen nyt neljättä
vuotta katselemassa maailmaa. Kauhu valtaa sieluni. Hiiret ovat ottaneet
pyhän sakariston asuinsijakseen ja niitten hampaissa murenevat lain
vahvat messupaidat, -- kansa alkaa vihata kirkkoa, lankeaa pois sen
rinnoilta ilettäviin harhaoppeihin ja lahkoihin, -- ja mitä tekee kirkko
silloin, kirkko, jonka pitäisi taistella Jumalan puolesta? Se lisää vaan
omaisuuttaan ja kasvattaa uusia vihollisia! Kirkon pitäisi elää
köyhyydessä kuin Latsarus parka, jotta kansa näkisi, että köyhyys on
todellakin pyhää, koska Kristus on sen siunannut, -- jotta se näkisi
tämän eikä napiseisi eikä vierasta omaisuutta halaisi! Mitä muuta
tehtävää kirkolla voisi olla? Pitäköön se vaan kansaa lujissa ohjissa,
-- pitäköön!
Nämät tällaiset lainoppineet näkivät, että laki ei kestä, eivätkä he
ymmärtäneet salata ajatuksiaan, vaan ilmaisivat salaisuutensa
häpeämättä.
Pyhillä Vuorilla oli eräs kauppias -- huomattava matkustaja, joka kertoi
hengellisissä aikakauskirjoissa matkoistaan pyhissä paikoissa, -- ja hän
julisti kulkevalle kansalle rauhaa, kärsivällisyyttä ja hellyyttä.
Hän puhui tulisesti ja itki väliin. Hän rukoilee ja uhkaa, vaan
äänetönnä kuuntelee kansa ja katselee maahan.
Minä takerruin kiinni erääsen puheen kohtaan ja kysyn:
-- Mutta jos lakia julkisesti rikotaan, -- niin pitääkö sitäkin kärsiä!
-- Kärsi, rakkaani! -- huutaa hän. -- Sinun pitää kärsiä! Itse Jesus
Kristus kärsi, meidän ja meidän lunastuksemme vuoksi.
-- Mutta minkätähden marttyyrit ja kirkkoisät, -- sellaiset kuin Ivan
Slatoust -- eivät hämmästyneet eivätkä pelänneet paljastaissaan
hallitsijainkin rikoksia?
Hän hämmästyi, kiivastui sitten aivan luonnottomasti, polki jalkaa ja
huusi:
-- Mitä sinä lörpöttelet, kapinoitsija! Ketä he ovat syyttäneet
rikoksista? Pakanoitako?
-- Niinpä kyllä, -- keisarinna Jevdoksiaa, -- joka oli pakana. Ja entä
sitten Ivan Julmaa?
-- Ei siitä nyt ole kysymys! -- huutaa hän ja heiluttaa käsiään kuin
vapaaehtoinen tulipalon sammuttaja. -- Ei nyt ole puhe hallitsijoista
vaan kansasta! Kansa on pääasia! Se tulee mielestään kovin viisaaksi,
eikä pelkää mitään. Kansa on peto, ja kirkon pitäisi uhata sitä, -- se
on sen tehtävä!
Mutta vaikka nuo ihmiset puhelivat yksinkertaisesti, niin en minä
kuitenkaan ymmärtänyt heidän huolenpitoaan kansasta, vaikka minä
tunsinkin siinä jonkinlaista pelkoa kansan suhteen; en ymmärtänyt, sillä
henkisesti sokea ei näe kansaa.
Väiteltyäni yllämainitun kirjailijan kanssa tuli luokseni muutamia
miehiä, jotka puhuivat minulle aivan kuin sellaiselle, jolta ei mitään
hyvää odoteta:
-- Tuolla on eräs nuorukainen, -- etkö haluaisi keskustella hänenkin
kanssaan?
Ja iltakirkon aikana hankittiin minulle tilaisuus kohdata metsässä
järven rannalla eräs nuorukainen. Hän oli hyvin tummaverinen, aivankuin
salaman kärventämä, hänen hiuksensa olivat lyhyiksi leikatut, kuivat ja
karkeat, hänen kasvonsa melkein -- paljasta luuta, ja luitten keskellä
paloi kaksi karsasta silmää. Hän yski ehtimiseen, ja koko hänen
ruumiinsa vapisi. Minua katseli hän julkisella vihalla, huohotti ja
sanoi:
-- Nämät ihmiset ovat sanoneet minulle sinusta, että sinä vastustat
kärsivällisyyttä ja lempeyttä. Minkätähden, selvitä!
En muista, että minä olisin silloin puhunut hänen kanssaan ja vielä
vähemmän väitellyt; vaan muistan ainoastaan hänen kiusaantuneet kasvonsa
ja hiljaisen äänensä, kun hän huusi minulle:
-- Ei tätä elämää varten, -- vaan tulevaista. Taivas on meidän
isänmaamme, kuuletko sinä?
Hänen luokseen tuli ontuva sotamies, joka oli menettänyt jalkansa
Tekinskin sodassa, ja puhuu karkealla tavallaan:
-- Minun mielipiteeni on, oikeauskoiset, seuraava: missä on vähemmän
pelkoa, siellä on myöskin enemmän totuutta.
Ja kääntyen nuorukaiseen sanoi hän:
-- Jos sinä pelkäät kuolemaa, -- niin on se sinun asiasi, vaan elä
pelota meitä! Ilman sinuakin on meitä tarpeeksi peloitettu! Ja sinä,
punanen poika, puhu nyt sinä!
Hän katosi pian, tuo nuorukainen, vaan kansa -- noin viisikymmentä
ihmistä -- jäi kuuntelemaan minua. En tiedä, millä minä sain siihen
aikaan käännetyksi ihmisten huomion puoleeni, mutta minua huvitti se,
että minua kuunneltiin, ja minä puhuin kauvan täällä hämärässä
korkeitten mäntyjen ja vakavien ihmisten keskuudessa.
Ja minä muistan, mitenkä kaikkein kasvot näyttivät sulavan yksiksi
suuriksi, surullisiksi kasvoiksi. Nämät uudet kasvot näyttivät
katselevan itsepintaisesti ja miettivästi, puhua eivät ne voineet, vaan
ajattelivat rohkeasti, ja sen sadassa silmässä paloi, -- sen näin minä,
-- sammumaton tuli kuten minunkin sielussani.
Mutta sitten alkoivat nuo omituiset kasvot pitää tarkasti silmällä minun
ajatuksiani, ja vasta kauvan aikaa myöhemmin olen minä ymmärtänyt, että
kansan tahto, kun se on keskitettynä yhteen ainoaan ajatukseen, herättää
lain puolustajissa huolenpidon tunteen kansasta ja hän alkaa myös pelätä
kansaa. Ja vaikka tämä ajatus ei olisikaan vielä tullut kansanomaiseksi
ja vaikka se tuntuisikin vielä aivan mahdottomalta, on se kuitenkin
herättänyt epäilyksen hedelmiä sielussa vihattujen lakien
järkähtämättömyyteen, -- ja tästä johtuu lainoppineitten pelko! He
näkevät nimittäin tuon jyrkästi kysyvän ilmeen; he näkevät sen, -- että
kansa täällä maan päällä kulkee hiljaisena ja mykkänä, -- ja tuntevat jo
näkymättömiä säteitä sen ajatuksista, ymmärtävät, että hiljaisten
ajatusten salainen tuli muuttaa tuhaksi heidän lakinsa ja että on
mahdollista -- mahdollista -- uusi laki!