tulessa eikä se näytä minulle Herran teitä, ja sydämelleni kallis usko
sulaa yhteen jumalallisen kaikkitietäväisyyden ja oikeudentunnon kanssa.
Mutta kuin kirkas tähti väikkyy edessäni isä Antonin kasvot, -- ja minun
kaikki ajatukseni, kaikki tunteeni ovat -- hänen luonaan kuin yöperhoset
tulen luona. Hänen kanssaan minä seurustelen, hänelle valitan huoliani,
häneltä kysyn neuvoa, ja pimeydessä olen minä näkevinäni pari sädettä
hänen hymyilevistä silmistään. Nämät kolme päivää olivat minulle hyvin
kallisarvoiset, ja kun minä vihdoin pääsin ulos tästä kuopasta, -- niin
sokeutuivat silmäni ja pääni oli kuin toisen ihmisen pää. Mutta veljet
nauroivat:
-- No, miltä tuntui hengellisessä saunassa?
Illalla kutsui igumen minut luokseen, asetti minut polvilleni ja piti
pitkän puheen.
-- On kirjoitettu: minä katkon syntiseltä hampaat ja taivutan hänen
niskansa maahan asti...
Minä vaikenen ja kuuntelen sydän pivossa. Isä Antoni on seisovinaan
rauhallisena edessäni ja sulkee minun suuni hellällä hymyllään.
Ja pian -- pehmeni igumenkin.
-- Sinua, lurjus, pidetään arvossa, -- sanoi hän, -- sinua ajatellaan,
sinun ahkeruutesi työntekoon on huomattu ja sinun järjellesikin osataan
antaa sille tuleva arvo. Ja nytkin ehdotan minä sinulle valittavaksi
kaksi palveluspaikkaa: tahdotko sinä ruveta istumaan luostarin
konttoorissa vai rupeatko isä Antonin kamaripalvelijaksi?
Se oli kuin lämmintä vettä minun päälleni, minä olin tukahtua ilosta ja
sain tuskin sanotuksi:
-- Sallikaa minun ruveta kamaripalvelijaksi.
Hän rypisti kasvojaan, ajatteli ja katseli kysyvästi minuun.
-- Jos rupeat konttoristiksi, -- sanoi hän, -- niin ei sinun tarvitse
kantoja nostaa, vaan jos sinua haluttaa ruveta kamaripalvelijaksi, niin
saat myöskin samalla työskennellä metsässä.
-- Suvaitkaa minun ruveta kamaripalvelijaksi.
Hän kysyy ankarasti:
-- Minkätähden, sinä hupsu? Konttoorissa olisi helpompi olla ja se olisi
kunniallisempaakin.
Minä seison kannallani.
Hänen päänsä painuu alas ja hän ajattelee.
-- Minä sallin sen, -- sanoo hän sitten. -- Sinä olet merkillinen
nuorukainen, ja sinun jälkiäsi pitää seurata... Kuka sen tietää,
millainen tuli sinussa palaa; niin kuka tietää. Mene rauhaan!
Minä läksin metsään.
Silloin oli kevät, kylmä huhtikuu.
Työ oli raskasta; metsä oli ijänikuista, juuret menivät syvälle, kannot
olivat suuria, niitä sai kaivaa hiki hatussa ja hakata, -- ja kun sitten
pani hevosen vetämään kantoa, niin pani tämäkin kaikki voimansa
liikkeelle, mutta sai ainoastaan kuoren lähtemään puusta. Jo
puolenpäivän aikaan särkivät kaikki paikkani, hevonen vapisi ja oli
vaahdossa ja katseli minuun pyöreillä silmillään aivan kuin olisi
tahtonut sanoa:
-- En voi, veliseni, se on liian raskas!
Minä katselen hevosta ja taputan sen kaulaa.
-- Kyllä minäkin sen näen.
Ja uudestaan alan kaivaa ja hakata kantoa, mutta hevonen katselee sekä
pudistelee päätään. Hevoset ovat -- viisaat; minä luulen, että he
näkevät milloin mies tekee turhaa työtä.
Siihen aikaan oli minulla eräs kohtaus Mihailan kanssa, joka oli vähällä
päättyä huonosti minulle. Syötyäni päivällistä menen minä kerran työhöni
ja olen jo päässyt metsään, kun hän äkkiä alkaa ajaa minua takaa kädessä
-- keppi, kasvot villiytyneen näköisinä, kiristeli hampaitaan sekä
mörisi kuin karhu... Mitä tämä on?
Minä pysähdyn ja odotan. Hän ei lausunut minulle sanaakaan, vaan
heiluttaa keppiä minun pääni päällä. Mutta minä kumarruinkin alas ja
tyrkkäsin päälläni hänen vatsaansa. Hän kaatui vatsalleen, minä otin
häneltä kepin ja kysyin:
-- Mitä sinä tahdot? Minkätähden näin teet?
Hän väänteli itseään minun allani ja kähisee:
-- Lähde heti pois luostarista...
-- Minkätähden?
-- Minä en voi nähdä sinua, minä tapan sinut... Lähde pois...
Hänen silmänsä ovat punaset, ja niistä valuu kyyneleitä, jotka myöskin
näyttävät punasilta, ja hänen huulillaan on vaahtoa. Hän repii
vaatteeni, puree minua, potkii ja koettaa päästä käsiksi kasvoihini.
Mutta minä voin jotenkin helposti hillitä hänet, nousin pois hänen
päältään ja sanoin:
-- Sinulla on munkin virka, mutta siitä huolimatta sinä, senkin elukka,
haudot tuollaista ilkeyttä sydämessäsi! Ja -- mistä syystä?
Hän nousee istumaan ja vaatii itsepintaisesti:
-- Lähde pois! Elä johdata sieluani kadotukseen...
Minä en ymmärrä tästä mitään! Mutta sitten arvasin minä asian, ja sanon
hänelle hiljaan:
-- Ehkä sinä, Miha, luulet minun kertoneen sinun surullisesta
hairahduksestasi? Se ei ole kuitenkaan totta; minä en ole kertonut siitä
kenellekään!
Hän nousi ylös, pudisteli itseään, syleili puuta, katseli minua
villeillä silmillään ja sanoi:
-- Vaikka sinä kertoisit koko maailmalle -- niin tuottaisi se vaan
huojennusta minulle. Minä kadun ihmisten edessä syntiäni ja he antavat
minulle anteeksi; mutta sinä, elukka, halveksit kaikkia, -- enkä minä
tahdo olla sidottuna sinuun, ylpeä kerettiläinen! Elä saata minua,
senkin raato, tekemään vielä veristä syntiä!
-- No, jos niin on, niin lähde sitten itse, mutta minä en lähde, --
tiedä se.
Mutta nyt hyökkäsi hän uudestaan päälleni, me lankesimme molemmat likaan
ja ryvimme siinä kuin sammakot. Nyt tuli näkyviin, että minä olinkin
paljon vahvempi häntä, ja hän, onneton, jäi maata ja itki.
-- Kuulepas, Mihaila, -- sanon minä. -- Minä lähden jonkun ajan
kuluttua, mutta -- en voi vielä lähteä! Tämä ei johdu itsepäisyydestä,
vaan minun täytyy olla täällä vielä jonkun aikaa!
-- Mene isäsi perkeleen luokse! -- ähkyy hän kiristellen hampaitaan.
Minä erkanin hänestä, ja muutaman päivän kuluttua sai hän käskyn
matkustaa kaupunkiin pitämään siellä luostarin majataloa, enkä minä ole
sen koommin nähnyt häntä.
Minä lopetin työni, -- ja olen pian aivan uudessa puvussa isä Antonin
luona. Ensimäisestä viimeiseen päivään muistan minä sen ajan, se on kuin
poltettu sydämeeni ja piirretty ihooni.
Hän johtaa minua huoneessaan rauhallisesti ja hyväntahtoisesti, opettaa
minulle miten, millä tavalla ja koska minun on häntä palveltava. Yksi
huone oli kaappeja täynnä, ja kaapeissa oli hengellisiä ja maallisia
kirjoja.
-- Tämä on minun rukoushuoneeni, -- sanoo hän.
Keskellä huonetta oli iso pöytä, ikkunan luona pehmeä nojatuoli,
toisella puolella pöytää sohva, joka oli peitetty kallisarvoisella
nahalla, ja pöydän edessä oli korkeaselkäinen tuoli, joka oli
päällystetty painetulla nahalla. Toista huonetta käytti hän
makuuhuoneenaan ja siinä oli leveä sänky, liinavaatekaappi, pesukomuuti,
jossa oli suuri peili, paljon harjoja, kampoja, erivärisiä pulloja, ja
kolmannen huoneen seinään, -- joka muuten oli ruma ja tyhjä, -- oli
tehty kaksi salakaappia. Toisessa oli viinaa ja viinaleipää, toisessa
teekeittiö sekä kaikellaisia keitettyjä ja paistettuja herkkuja.
Kun me olimme lopettaneet tarkastuksemme, vei hän minut kirjastoon ja
sanoi:
-- Istu! Näin minä elän. En juuri munkin tavoin, vai kuinka?
-- Niin, ei sääntöjen mukaan.
-- No niin, -- sanoo hän, -- sinä tuomitset kaikkia ja tulet
tuomitsemaan minuakin.
Ja hän hymyilee ylhäistä hymyä. Minä rakastin hänen kauniita kasvojaan,
mutta hymyily ei miellyttänyt minua.
-- En tiedä, tulenko tuomitsemaan teitä, -- vastaan minä, -- mutta
ainakin tahdon ymmärtää!
Hän naurahti hiljaan, bassoäänellä ja loukkaavasti.
-- Oletko sinä syntynyt avioliiton ulkopuolella?
-- Olen.
-- Sinussa näkyy olevan hyvää verta, -- sanoo hän.
-- Minkälaista hyvää verta? -- kysyn minä.
Hän nauraa taas ja vastaa.
-- Hyvä veri on -- ainetta, josta muodostuu ylpeä henki!
Päivä oli kirkas, aurinko katseli ikkunasta sisään ja Antoni istui sen
säteissä. Äkkiä tuli mieleeni omituinen ajatus, se kohotti päätään kuin
käärme ja pisti sydämeeni, -- minä vapisin, hyppäsin seisoalleni ja
katselen tarkasti munkkia. Hänkin nousi ylös, ja minä näen, miten hän
ottaa pöydältä veitsen, leikittelee sillä ja kysyy:
-- Mikä sinun nyt on?
Minä kysyn häneltä:
-- Etteköhän te ole minun isäni?
Hänen kasvonsa muuttuivat, tulivat sinertäviksi ja liikkumattomiksi
aivan kuin olisivat olleet veistetyt jäästä, ja hän ummisti puoleksi
silmänsä, jotta niitten loiste katosi. Sitten sanoo hän hiljaa:
-- Tuskin! Missä sinä olet syntynyt? Milloin? Kuinka vanha olet? Kuka on
äitisi?
Ja kun minä kerroin hänelle, mitenkä minä olin heitetty oman onneni
nojaan, hymyili hän ja pani veitsen takaisin pöydälle.
-- Siihen aikaan en minä ollut niillä paikoillakaan, -- sanoo hän.
Minun tuli paha ja tukala olla; olin kuin pyytänyt almua, -- jota ei
minulle kuitenkaan annettu.
-- No, entä jos minä olisin ollut sinun isäsi, -- kysyy hän, -- niin
mitä sitten?
-- Ei mitään, -- vastaan minä.
-- Niin minäkin ajattelen. Me elämme yhdessä sellaisessa paikassa, jossa
ei ole lihallisia isiä ja lapsia, vaan ainoastaan henkinen voima meidät
yhdistää. Mutta toiselta puolen olemme me kaikki heitetty oman onnemme
nojaan tänne maan päälle, se on, me olemme kaikki veljeksiä siinä
onnettomuudessa, jota sanotaan -- elämäksi! Ihminen on satunnaisuus maan
päällä, tiedätkö sen?
Minä näen hänen silmistään, -- että hän nauraa minua. Merkillinen
kysymykseni oli saattanut minut tukalaan asemaan, ja minun haluttaa nyt
korjailla sitä tai saada se tykkänään unohtumaan. Mutta minä pahennankin
asian kysymällä:
-- Minkätähden te otitte käteenne veitsen?
Antoni katselee minua ja nauraa hiljalleen.
-- Sinä teet rohkeita kysymyksiä! -- sanoo hän. -- Minä otin sen käteeni
tietämättä itsekään syytä siihen. Minä pidän siitä, se on hyvin kaunis.
Ja sitten antoi hän tuon veitsen minulle. Se oli väärä ja terävä, terä
oli kullalla kirjaeltu, varsi hopeinen ja siinä punainen kivi.
-- Arabialainen veitsi, -- selitti hän minulle. -- Minä leikkaan sillä
auki kirjoja ja pidän sitä öisin päänalukseni alla. Minusta kerrotaan,
että olen rikas, vaikka muut ihmiset elävät köyhyydessä, mutta minun
koppini onkin täällä syrjässä.
Veitsestä ja Antonin käsistä lähti lempeä, suloinen haju, -- hän
juovutti sillä minut ja sai pääni pyörälle.
-- Mutta puhutaan eteenpäin, -- jatkoi Antoni pehmeällä ja tummalla
bassoäänellään. -- Tiedätkö sinä, että minun luonani on nainen?
-- Olen kuullut siitä.
-- Se ei ole totta, että tuo nainen olisi minun sisareni. Minä makaan
hänen kanssaan.
Minä kysyn häneltä:
-- Minkätähden te tuollaisia kerrotte minulle?
-- Siitä syystä, että ihmettelisit kerran tarpeeksesi ja lakkaisit
sitten ihmettelemästä! Pidätkö sinä maallisista kirjoista?
-- En ole niitä lukenut.
Hän otti kaapista nahkakantisen punaisen kirjan, antoi sen minulle ja
sanoi:
-- Mene, pane tulta teekeittiöön ja lue tätä!
Minä aukasin kirjan ja näin sen ensimäisellä sivulla kuvan, jossa oli
nainen alastonna ja hänen edessään mies, joka myös riisui itseään.
-- Minä en rupea lukemaan tätä, -- sanon minä.
Mutta silloin kääntyi hän minuun päin ja sanoi ankaralla äänellä:
-- Vaan jos hengellinen opettajasi käskee sinua? Tiedätkö sinä,
minkätähden se on tarpeellista?... Mene!
Kylkirakennuksessa, jonne hän oli määrännyt minut, istuin minä
vuoteessani pelon ja tuskan jäykistyttämänä. Minusta tuntuu kuin olisin
saanut myrkkyä, olen heikko ja vapisen. En tiedä, mitä ajattelisinkaan,
enkä voi ymmärtää, mistä minä sain sen ajatuksen, että hän on -- minun
isäni. Sellainen ajatus tuntuu nyt vieraalta ja tarpeettomaltakin. Minä
muistan hänen sanansa hengestä -- henki saa alkunsa verestä; ihmisestä,
-- että hän on satunnaisuus maan päällä. Kaikki tuo on selvää
kerettiläisyyttä! Olen näkevinäni hänen muuttuneet kasvonsa, kun kuuli
kysymykseni. Ja kun minä avoin kirjan, niin kerrottiin siinä eräästä
ranskalaisesta kavaljeerista, naisista... Minkätähden hän tuollaisen
kirjan antoi minulle?
Hän soittaa kelloa ja kutsuu minua. Kun saavun hänen luokseen, ottaa hän
minut hyväilevästi vastaan.
-- No, teekeittiö?
-- Minkätähden te annoitte minulle tämän kirjan?
-- Jotta oppisit tietämään, mitä synti on!
Minä ilostuin, sillä minusta näytti, että nyt ymmärsin hänen
tarkoituksensa -- koetella minua. Minä kumarsin nöyrästi, sain
teekeittiön pian kiehumaan, toin sen huoneesen, jossa Antoni jo etsi
teelehtiä, ja kun minä aijoin lähteä pois, sanoi hän:
-- Jää tänne ja juo teetä minun kanssani...
Minä olen kiitollinen hänelle, sillä minä haluan innokkaasti ymmärtää
jotakin.
-- Kerro minulle, -- sanoo hän, -- miten sinä olet elänyt ja miksi olet
tullut tänne.
Ja minä aloin kertoa hänelle itsestäni salaamatta ainoatakaan
ajatustani, ainoatakaan mielipidettä; ja hän kuuntelee silmät
puoliummessa minua niin innokkaasti, että teekin jäi juomatta. Hänen
takapuolellaan katseli ilta ikkunasta sisään, puitten tummat piirteet
kuvastuvat punaiselle taivaalle ja kertoillen tarinaansa, ja minä kerron
minun juttujani katsellen Antonin valkeita käsiä, jotka olivat ristissä
rinnalla. Ja kun minä lopetin, -- kaatoi hän minulle pikarin tummaa,
makeata viiniä.
-- Juo, -- sanoi hän. -- Minä huomasin sinut jo silloin, kun sinä
kirkossa rukoilit ääneesi. Eikö luostari auta?
-- Ei. Mutta teihin luotan minä lujasti, auttakaa te minua! Te olette
oppinut mies, te tiedätte kaikki.
Hän puhuu hiljalleen katsomatta minuun:
-- Minä tunnen ainoastaan yhden asian: kun menet vuorelle -- niin mene
huipulle asti; jos putoat, -- niin putoat syvyyden pohjaan asti. Mutta
itse en minä noudata tuota lakia, sillä minä olen -- laiska. Ihminen ei
ole mitään, Matvei, emmekä me ymmärrä, miksikä hän ei mitään ole. Sillä
elämä on ihanaa, ja maailma viettelevä. Mutta vaikka olisi kuinka paljon
huvituksia, niin ei ihminen sittenkään ole mitään! Minkätähden ei? Tätä
arvoitusta en minä ole voinut selvittää... Enkä tahdo sitä
ajatellakaan...
Soitettiin iltakirkkoon, hän hätkähtää ja sanoo minulle:
-- Mene Jumalan nimeen! Minäkin olen väsynyt ja täytyy mennä
palvelukseen.
Tulinko minä sinä päivänä sen viisaammaksi, ja nyt minun jo täytyi
lähteä hänen luotaan. Mutta hän jäi mieleeni kuin hauska muisto, vaan
hänen puheittensa merkitystä minä en ymmärtänyt.
Minä saavuin huoneeseni ja panin maata, mutta tuo kirja olikin allani.
Sytytin tulen ja aloin lukea sitä kiitollisuudesta opettajaani kohtaan.
Minä luen siitä, että eräs kavaljeeri pettelee aviomiehiä mennen yöllä
ikkunasta näitten vaimojen luokse. Miehet saavat hänet kiinni, aikovat
antaa keppiä, mutta hän pääseekin pakoon. Kaikki tuo on kovin ikävää,
enkä minä jaksa sitä ymmärtää. Tai ehkä minä ymmärränkin, että kirjassa
-- hemmoitellaan tuota nuorta miestä, mutta en käsitä, minkätähden siitä
on kirjoitettu ja minkä vuoksi juuri minun pitää lukea tuollaista
mitätöntä lorua.
Ja uudestaan tuli mieleeni ajatus, että minkätähden minä niin äkkiä olin
alkanut epäillä, että juuri hän -- oli minun isäni. Tämä ajatus syöpyy
kuitenkin sieluuni kuin ruoste rautaan. Ja sitten minä nukuin. Unissani
tunnen minä, että minua tuupitaan, minä hyppäsin ylös, ja hän seisoi
edessäni.
-- Minä olen soittanut soittamistani, -- sanoo hän.
-- Antakaa anteeksi -- Kristuksen tähden, minulla on ollut kovin raskas
työpäivä.
-- Minä tiedän sen.
Mutta "Jumala antakoon anteeksi", sitä ei hän sanonut.
-- Minä menen nyt isä igumenin luokse, --. sanoo hän sitten. -- Valmista
sinä nyt kaikki niin kuin minä olen opettanut. Ahaa! Sinä olet lukenut
tuota kirjaa! Ikävä, että luit, sillä olet oikeassa, se ei ole sinua
varten. Sinun täytyy saada toisellaista lukemista.
Minä valmistan vuoteen. Liinavaatteet ovat hienot, peite pehmeä, ja
kaikki osoittaa sellaista rikkautta, jota en minä ennen ollut nähnyt. Ja
päälle päätteeksi tuoksui sängystä hieno hajuveden tuoksu.
Minä aloin elää tässä juovuttavassa ilmanalassa kuin unessa -- en nähnyt
muuta kuin Antonin, mutta hänkin näytti olevan tykkänään sumussa ja
siinä tuntui hän kahdelta henkilöltä. Hän puhui lempeästi, mutta hänen
silmänsä olivat -- pilkalliset. Jumalan nimeä lausui hän harvoin, --
"Jumalan" asemasta puhuu hän -- "hengestä", "perkeleen" asemasta --
"luonnosta", eikä hän minullekaan puhuessaan vaihda noitten sanain
merkitystä. Munkeille opetti hän kirkollisia juhlamenojakin.
Hän joi paljon viinaa, vaan ei kuitenkaan niin paljon, että olisi
horjunut, -- ja silloin tuli hänen otsansa kalvakansinerväksi, hänen
silmänsä hohtavain poskien yläpäässä paloivat tummaa tulta ja hänen
punaiset huulensa mustenivat ja kuivuivat. Usein saapui hän igumenin
luota puoliyön aikana ja myöhempäänkin, herättää minut ja pyytää viiniä.
Ja sitten hän istuu, juo ja puhuu syvällä äänellään kauvan ja
lakkaamatta, -- väliin aamukirkkoon asti.
Minun oli vaikea ymmärtää hänen puheitaan, ja paljon minä unohdinkin,
mutta minä muistan, että ne alussa peloittivat minua, sillä ne ikäänkuin
aukasivat syvyyden kuilun ja tempasivat kaiken olevaisen maan päältä
sinne.
Väliin taas tuli minun hänen puheitaan kuunnellessani ikävä ja raskas
olla, ja minä olin valmis kysymään häneltä:
-- Eiköhän teistä tulekin perkele?
Hän oli mustan värinen, puheli vallattomasti, ja kun hän joi, niin hänen
silmänsä näyttivät kaksinkertaisilta ja tuntuivat vaipuvan syvemmälle
otsan sisään. Hänen kalvakat kasvonsa värähtelivät hymyilystä, hänen
pitkät ja hienot sormensa hypistelivät koko ajan pikimustaa partaa,
hautautuivat siihen ja tulivat taas näkyviin. Se oli peloittavaa.
Mutta, kuten sanottu, minä en uskonut perkeleesen, ja tiesin sanasta,
että perkele on ylpeytensä kautta väkevä; se -- taistelee aina, sillä on
halu vietellä ihmisiä, mutta isä Antoni ei mitenkään yrittänyt vietellä
minua. Koko elämänsä hautasi hän tänne, näytti minulle, mitenkä
mieletöntä se on; ihmiset olivat hänen mielestään -- villi sikalauma,
joka väliin nopeammin, väliin taas hiljemmin juoksee syvyyden kuiluun.
-- Tehän olette sanonut, että elämä on ihanaa!
-- Niin, jos se tunnustaa minut, niin silloin on se ihanaa! -- vastaa
hän hymyillen.
Ainoastaan tuo hymyily jäi minun mieleeni hänen monista puheistaan. Hän
katseli kaikkea kuin nurkan takaa, hän näytti olevan karkoitettu
kaikkialta, mutta se ei häntä suututtanut. Hänen järkensä oli terävä ja
herkkä, myrkyllinen kuin käärme, mutta turhaan se minua tähtäili, --
sillä minä en uskonut häneen, vaikka väliin ihailinkin tuon järjen
notkeutta ja inhimillisen ymmärryksen suuria hyppyjä.
Muuten suuttui hän väliin -- vaikka harvoin.
-- Minä olen, -- huusi hän silloin, -- aatelismies, suurten miesten
jälkeläinen. Minun isäni ja esi-isäni ovat olleet mukana Venäjää
luomassa, he ovat historiallisia henkilöitä, mutta tuo halunkki väittää
minua vastaan, tuo elävä halunkki... Kaunis -- katoaa, ja jälelle jää
ainoastaan madot, ja niitten keskessä on kuuluisan suvun jäsen.
Tuollaiset puheet eivät vähääkään huvittaneet minua, sillä -- ehkä
minäkin olen kuuluisan perheen jäsen, mutta ei esi-isissä ole mitään
voimaa vaan -- totuudessa. Eikä eilinen päivä milloinkaan palaa
takaisin, jotavastoin huomispäivä -- varmaan -- tulee!
Mutta hän istuu nojatuolissaan kasvot verettöminä ja puhuu:
-- Taaskin, Matvei, nylkivät nuo munkit minua. Mitä munkki on? Ihminen,
joka tahtoo salata muilta ihmisiltä riettautensa ja pelkää riettauden
voimaa. Tai ihminen, joka on oppinut tuntemaan heikkoutensa ja pakenee
siitä syystä maailmaa, jotta maailma ei polttaisi heitä. Nämät ovatkin
munkkien parhaita ja huvittavimpia, vaan kaikki muut -- ovat turvattomia
ihmisiä, maan tomua, sen kuolevaisia lapsia.
-- No entäs te sitten; mikä te olette? -- kysyn minä.
Minä olin tehnyt tuollaisen suoran kysymyksen kymmenen kertaa tai
useamminkin, mutta hän vastasi vaan minulle aina samaan tapaan:
-- Sinäkö -- olet satunnainen ihminen täällä ja kaikkialla
ijankaikkisesti!
Hänen Jumalansa jäi minulle salaisuudeksi. Kun hän oli raittiina, koetin
kysellä häneltä Jumalaa, mutta hän vastasi vaan hymyillen tunnetuilla
raamatun sanoilla, -- vaan minulle oli Jumala korkeampi kuin raamattu.
Sitten aloin minä kysellä, kun hän oli juovuksissa, millainen on Jumala.
Mutta juopunutkin Antoni oli luja.
-- Sinä olet viekas, Matvei! -- sanoo hän. -- Viekas ja itsepäinen!
Minun tulee sinua sääli.
Ja minäkin aloin sääliä häntä, sillä minä näin hänen yksinäisyytensä,
osasin antaa arvon hänen ajatustensa runsaudelle, ja säälin sitä, että
ne joutuvat hukkaan munkkikopissa.
Mutta vaikka minä säälinkin häntä, aloin minä kuitenkin ahdistella häntä
yhä kiivaammin, ja kerran sanoi hän vastenmielisesti:
-- Minä olen sellainen kuin sinäkin. Matvei, minä en näe Jumalaa.
-- Vaikka minä en näe Häntä, tunnen minä Hänen olemassa olonsa, enkä
sitä siis kysy, vaan millä tavalla ovat lait ymmärrettävissä ja mitenkä
on elämä järjestettävä Jumalan tahdon mukaan?
-- Katso kirkkolakeja, -- sanoo hän! Ja jos tunnet Jumalan olemassa
olon, niin -- toivotan sinulle onnea.
Hän kaatoi lasin viiniä minullekin, kilisti kanssani ja joi. Minä näen,
että vaikka hänen kasvonsa olivat vakavat kuin kuolleen, hymyilivät tuon
kauniin herran silmät kuitenkin minulle.
Se, että hän oli herra, se alkoi vähitellen eroittaa minua hänestä,
sillä hän oli jo muutaman kerran osoittanut sellaista herramaisuutta,
että hän sillä verisesti loukkasi minua.
Juopuneena puheli hän mielellään naisista.
-- Luonto panee meidät pahaan ja raskaasen vankeuteen naisen, makeimman
syöttinsä kautta, eikä ole muita lihallisia huvituksia, jotka siihen
määrään nielevät ihmisen parhaat sielun voimat, -- ehkä
kuolemattomuudenkin!
Kun veli Miha oli puhunut paljoa paksummin näistä asioista, niin olin
minä jo tottunut inhoamaan noita tuollaisia mielipiteitä. Mutta sen
lisäksi puhui Mihaila naisesta ilkeydellä ja haukkui häntä raivokkaasti,
vaan isä Antoni kuvaili häntä tunteettomasti ja ikävästi.
-- Muistatko, -- sanoo hän, -- minä annoin sinulle kirjan lukeaksesi?
Lukiessasi sitä täytyy sinun huomata, kuinka viekas ja kettumainen
nainen on ja kuinka koko hänen olentonsa on irstas!
Omituisen vastenmielistä oli kuunnella, kuinka mies, joka on syntynyt
naisesta ja naisen mehulla juotettu, ylenkatsoo ja tahraa äitinsä
riistäen häneltä kaikki hyvät ominaisuudet ja jättäen jälelle ainoastaan
himokkuuden, ja alentaa hänet, synnyttäjänsä, järjettömän
luontokappaleen tasalle.
Kerran minä sanoin hänelle jotakin tähän suuntaan, hienosti enkä näin
suoraan. Hän raivostui ja huusi:
-- Hullu! Enhän minä ole puhunut äidistäni!
-- Jokainen nainen on äiti.
-- Mutta toiset ovat, -- huutaa hän, -- koko elämän ikänsä
irstailijoita!
-- Muutamat ihmiset ovat kyttyräselkäisiä, mutta kyttyrä ei ole
välttämätön kaikille.
-- Mene ulos, lurjus!
Upseeri ei ollut nähtävästi kuollut hänessä.
Jonkun kerran panin minä hänet hyvin ahtaalle kyselemällä Herrasta.
Minua alkoivat nimittäin suututtaa hänen alituiset pilkkasanansa, ja
siitä syystä minä hyökkäsin yöllä kaikkine voimineni häntä vastaan.
Minun luonteeni oli käynyt hyvin kieroksi. Minä tunnen suurta tuskaa,
kiertelen Antonia kuin nälkäinen sulettua ruoka-aittaa, -- leivän haju
tunkeutuu ulos, -- ja siitä minä perin raivostuin, ja sinä yönä sai hän
tuntea, mitä merkitsee se, ett'ei hän ollut sanonut kaikkea minulle.
Minä otin veitsen pöydältä ja sanoin:
-- Kertokaa minulle kaikki mietteenne, taikka -- leikkaan minä poikki
kaulani ja saan aikaan häväistysjutun!
Hän hämmästyi, tarttui käteeni, tempasi veitsen itselleen ja alkoi
hyöriä samoin kuin minäkin.
-- Sinua pitäisi rangaista tästä, -- sanoo hän, -- mutta rangaistus ei
sovi fanatiikolle!
Ja sitten alkoi hän puhua aivankuin olisi hakannut naulaa minun päähäni:
-- Kuuntele nyt, mitä minä sinulle sanon: ainoastaan ihminen on
olemassa; kaikki muu on mielikuvitusta. Sinun Jumalasi on -- sielusi
unta. Sinä voit tuntea ainoastaan itsesi etkä siitäkään saa olla varma.
Hänen sanansa putoilevat kuin tuuli pudottelisi niitä ja ne tekevät
minut aivan tyhjäksi. Hän puhui kauvan, väliin en häntä ymmärtänyt,
väliin taas ymmärsin, mutta hänestä sain seuraavan mielipiteen: tuossa
miehessä ei asu ilo eikä suru, ei pelko eikä ylpeys. Hän on kuin vanha
pappi, joka haudalla lukee sielumessua: kaikki tuntevat hänen sanansa,
mutta ne eivät kenenkään sielua lämmitä. Ensi alussa tuntuivat hänen
puheensa minusta kauheilta, mutta sitten minä jo näin, että hänen
unelmansa ovat vaarattomia, sillä ne ovat kuolleita syntyessään...