-- Leipää saadaan työn teolla!
-- Sen on Jumala jättänyt talonpoikain asiaksi, -- vastasi hän, -- mutta
minä olenkin porvari, ja olenpa vielä sen lisäksi palvellut pari vuotta
valtiokonttoorissa, niin että pidän itseäni vähän niinkuin esimiehenä!
Minä aloin tutkia tuota huvitusmestaria, -- halusin nimittäin nähdä
kaikki ne vieterit, jotka ihmisiä liikuttelevat. Kun minä olin tottunut
työhöni, alkoi Mihaila yhä enemmän laiskiintua ja juoksi aina pakoon, ja
vaikka työ oli minulle yksikseni raskasta, oli se kuitenkin hauskempaa.
Ihmiset tulivat nyt vapaasti leipomoon, ja minä sain tilaisuuden
seurustella heidän kanssaan.
Me kolme olimme nyt useimmin yhdessä, Grisha, minä ja iloinen Serafim.
Grisha on haltioissaan ja huitoo käsillään, Serafim viheltää, silittelee
hiuksiaan ja hymyilee.
Kerran kysyin minä häneltä:
-- Kuulehan, Serafim, uskotko sinä, senkin maankiertäjä, Herraan?
-- Odota kolmekymmentä vuotta, ja kysy sitten, -- vastaa hän. -- Kun
kuudennellakymmenellä saan halvauksen, niin silloin varmasti tulen
tietämään uskonko vai enkö, mutta nyt en sitä ymmärrä. Eikä minun haluta
-- valehdellakaan.
Ja sitten alkaa hän kertoa merestä. Hän kertoo siitä kuin suuresta
ihmeestä, merkillisillä sanoilla, hiljaa ja taas kovemmalla äänellä,
pelolla ja rakkaudella, ja koko ajan leimuaa hän ilosta, muuttuu
tähden kaltaiseksi. Me kuuntelemme ääneti häntä ja me tulemme
samalla surumieliseksi kuullessamme hänen kertomuksiaan tuosta
majesteetillisesta, elävästä kauneudesta.
-- Meri, -- sanoi hän tulisesti, -- on maan sininen silmä, joka on
suunnattu taivaitten etäisyyteen, tarkastelee maan yläpuolella olevia
avaruuksia, ja sen pinnalla, joka on elävä ja herkkä kuin sielu,
kuvastuvat tähtien leikit -- ja lentotähtien salaperäinen juoksu. Ja jos
kauvan katselet aaltoavaa merta, niin taivaskin näyttää etäiseltä
valtamereltä ja tähdet ovat -- sen kultaisia saaria.
Grisha kuuntelee kalpeana häntä, ja hymyillen kuin kuu hiljaista hymyä
virkkaa hän vihdoin surullisesti.
-- Ja kaikkien näitten salaperäisten kauneuksien edessä me vaan --
teemme kauppaa! Ei mitään muuta... O, Herra!...
Tai alkaa Serafim puhua Kaukaasiasta -- esittää meille tuon synkän ja
kauniin maan, sadunomaisen paikan, jossa helvetti syleilee paratiisia,
jossa helvetti ja paratiisi ovat tehneet keskenään rauhan, loistavat
yhtäläisinä kauneudessaan ja ylpeilevät majesteetillisyydessään.
-- Kaukaasian näkeminen, -- lausuu Serafim, -- merkitsee sitä, että
näemme maan todellisen silmän, jossa -- vastaan sanomatta -- sulavat
yhdeksi ainoaksi hymyilyksi lapsen sielun lumivalkea puhtaus ja
perkeleellisen viisauden ylpeä nauru. Kaukaasia on paikka, -- jossa
ihmisen voimat koetellaan: heikko sielu siellä masentuu ja vapisee
kauhusta maan voimien edessä, vaan väkevä saavuttaa vielä suuremman
väkevyyden, tulee korkeaksi ja teräväksi kuin vuori, joka kohottaa
timanttihuippunsa taivaan avaruuksia kohden; ja tuo huippu on -- ukkosen
valtaistuin.
Grisha huokaa ja kysyy hiljaa:
-- Kuka näyttää sielulle tien, jota pitkin sen pitää kulkea? Pitääkö
mennä maailmaan, vaiko pois maailmasta? Minkä pitää hyväksyä ja minkä
hylätä?
Serafim hymyilee hajamielisesti valoisaa hymyään:
-- Ei auringon voimat vähene eikä kasva siitä, että sinä, Grishuha,
taivasta katselet; elä siis myöskään sielun teitä murehdi, poikaseni.
Minä ymmärrän Serafimin -- enkä ymmärrä. Siitä syystä kysynkin
vihaisesti häneltä:
-- No, entä ihmiset, millaiset ne ovat sinun mielestäsi? Minkä
kaltaiset?
-- Mitä -- ihmisetkö? Ihmiset ovat kuin heinä, kaikki erillaisia. Sokean
mielestä on aurinkokin musta. Joka ei ole tyytyväinen itseensä, ei hän
ole tyytyväinen Jumalaankaan. Ja muuten, nuoria ihmisiä -- kolmen
vuotista Ivania ei vielä voi kutsua sukunimeltään.
Hänellä on sanansutkauksia kuin Savelkalla -- hänen suunsa on niitä
täynnä ja hän kylvää niitä ympärilleen kuin omenapuu kukkiaan. Niin pian
kuin teet hänelle vakavan kysymyksen, alkaa hän heitellä
sanansutkauksiaan kuin ruohoa heitetään lapsen haudalle. Hänen
myöntyväisyytensä ärsytti minua, minä suutuin, mutta se piru vaan
nauroi.
Kerran sanoin minä kiukussani hänelle:
-- Minkätähden sinäkin, laiskuri, täällä vetelehdit? Aivan ilmaiseksi
saat sinä täältäkin leipäsi!
-- Joka meillä syö omaa leipäänsä, hän on aina nälässä, -- kuuluu
vastaus. -- Talonpojat kylvävät vuosisadat viljaa, mutta eivät rohkene
syödä sitä. Mutta etten minä pidä työnteosta, -- se on totta. Minä olen
nimittäin nähnyt, että ken on ruvennut työhön, ei siitä ole tullut sen
rikkaammaksi, vaan joka on paljon nukkunut, hän on -- Jumalan kiitos --
myöskin tyytyväinen! Sinäkin, Matvei, voisit ottaa varkaan veljeksesi,
jos sinua miellyttäisi toisen oma.
Jos rupeet väittelemään hänen kanssaan, niin hän vaan nauraa. Muuten oli
hän yksinkertainen ja juuri siitä syystä viehättävä, hän ei milloinkaan
teeskennellyt, vaan sanoi suoraan:
-- Minä olen pieni mato, joka en tuota ihmisille suurtakaan vahinkoa
sillä, että pyydän palasen leipää ja syön sen.
Minä näen, että tuolla miehellä on Savelkan nuorekas sielu, ja minua
kummastuttaa, mitenkä tuollaiset ihmiset voivat keskellä kuohuvaa elämää
säilyttää sielunsa kirkkaana ja mielensä iloisena.
Serafim oli Grishaan verrattuna kuin kirkas kevätpäivä syysiltaan, ja he
seurustelivat keskenään enemmän kuin minun kanssani. Tämä loukkasi minua
vähän, ja pian lähtivät he yhdessä matkallekin: Grisha päätti lähteä
Olonetsiin, ja Serafim sanoi:
-- Minä lähden saattamaan häntä, lepään siellä sitten viikon verran ja
sitten taas Kaukaasiaan. Ja sinun, Matvei, pitäisi lähteä astelemaan
meidän kanssamme. Liikkeellä ollessa löytää nopeammin sen, jota etsii.
Tai hävittää, ja sekin -- on hyvä! Jumalaa ei löydetä maata kaivamalla!
Mutta minä en voinut lähteä heidän kanssaan, sillä siihen aikaan kävin
minä päämunkki Mardarin luona, ja hän oli mielestäni hyvin huvittava.
Suurella surulla saatoin minä heitä, -- ja minusta tuntui kuin olisi
silloin ollut hiljainen ilta ja samalla iloinen päivä.
Päämunkki Mardari asui maamajassa, joka oli kaivettu alttarin taakse
kirkon seinän viereen. Muinoin oli tätä kuoppaa pidetty salaisuutena, --
luostarin kalleudet oli rosvojen pelosta kätketty sinne, ja alttarilta
suoraan oli käytävä tuohon kuoppaan. Kuopan päälle oli rakennettu
kivistä holvi, tämän päälle taas oli pantu paksuja lautoja, ja täten oli
saatu syntymään pieni koppi, jonka ikkuna oli katossa. Mutta kopin
lattialle oli rakennettu ristikkoaita, jonka takaa rukoilijat saivat
katsella päämunkkia. Kuopan nurkassa oli paikaltaan siirrettävä luukku
ovena ja portaat kiersivät kuin ruuvi Mardarin luokse; -- sen, joka
näitä portaita kulki, hänen meni päänsä aina pyörälle. Kuoppa oli syvä,
kaksitoista askelta oli sen pohjaan, ja valoa tuli sinne ainoastaan yksi
säde, joka sekään ei ylettynyt pohjaan, vaan suli keskuksessa muuttaen
tämän maanalaisen asunnon valon harmahtavaksi varjoksi.
Kauvan ja tarkkaan täytyy katsoa häkin läpitse, ennenkuin eroitat tuolla
pimeyden syvyydessä vieläkin pimeämmän, kuin suuren kiven tai multaläjän
-- ja tämä on päämunkki, joka siellä istuu liikkumattomana.
Kun laskeudut hänen luokseen, niin joudut ensin lämpimään, höyryävään
kosteuteen, ja ensi hetkinä et näe mitään. Sitten alkaa näkyä musta
ruumisarkku, ja siinä istuu köyryssä selin pikkuinen ukko verhottuna
mustiin kääriliinoihin, joissa on valkeita ristejä, pääkalloja, ruokoja
ja keihäitä -- ja kaiken tämän keskessä oli hänen kuivanut ruumiinsa.
Nurkassa oli pyöreä rautakamiini, ja siitä mateli korkeuteen savutorvi
kuin paksu mato, ja seinäin kivillä kasvoi home vihertävinä suomuina.
Valonsäde tuli tähän pimeyteen kuin valkea miekka, ja ruostui siinä sekä
hajosi.
Aivan kuin varjo äänetönnä häälyttelee päämunkki itseään, hänen kätensä
lepäävät polvilla ja hypistelivät rukousnauhaa, pää oli painunut rintaa
vasten ja selkä oli koukussa.
Minä muistan, mitenkä minä tulin hänen luokseen, laskeuduin polvilleni
ja olin ääneti. Ja hänkin oli kauvan ääneti, ja meidän ympärillämme
vallitsi kuoleman hiljaisuus. Hänen kasvojaan en minä nähnyt, vaan
ainoastaan terävän nenän pää häämöitti tummana minulle.
Hän kuiskaa tuskin kuultavasti:
-- No...
Vaan minä en voinut puhua, minut oli vallannut sääli tätä miestä
kohtaan, joka elävänä oli asettunut ruumisarkkuun.
Odotettuaan hetken kysyi hän taas:
-- Mitä ... puhu...
Ja silloin käänsi hän kasvonsa minuun päin. Ne olivat tummat, mutta
silmiä en minä nähnyt, ainoastaan valkeat silmäkarvat, parran ja
viikset, jotka olivat kuin home hänen raskailla, pimeyden himmentämillä
ja liikkumattomilla kasvoillaan.
Ja sitten kuulen minä hänen äänensä kahinan:
-- Sinä riitelet itse... Minkätähden sinä riitelet... Jumalaa pitää
nöyrästi palvella. Mitä sinä Hänen kanssaan riitelet ... Jumalan
kanssa... Jumalaa pitää yksinkertaisesti rakastaa.
-- Minähän rakastan -- Häntä...
-- No, hyvä. Hän rankaisee sinua, mutta ole sinä, niinkuin et näkisikään
sitä, ja sano vaan -- kunnia olkoon Sinulle Herra, kunnia Sinulle! Ja
sano aina niin. Muuta ei ole tarvis.
Hänen oli nähtävästi vaikea puhua heikkoudesta tai oli hän unohtanut
puhumisen taidon, -- sanoja ei voinut pitää elävän miehen sanoina, ja
ääni oli kuin kuolevan linnun siipien värähdykset.
Minä en voinut kysyä ukolta mitään, minua säälitti rikkoa hänen
rauhaansa kuolemaa odotellessaan ja minua peloitti, ett'en vaan
säikyttäisi häntä... Seison siinä liikahtamatta... Ylhäältä kuuluu
kirkonkellon ääni, hiukset tuntuvat värähtelevän päässäni, tunnen
sietämätöntä tuskaa, haluan kohottaa päätäni ja katsoa taivasta, mutta
pimeys piirittää minut, -- enkä minä liikahda.
-- Rukoile sinä, -- sanoo hän minulle. -- Ja minä rukoilen sinun
puolestasi.
Hän vaikeni taas. Syntyi hiljaisuus. Ja omituinen pelko kulkee pitkin
minun ihoani täyttäen rintani jäisellä kylmyydellä.
Jonkun ajan kuluttua hän taas kuiskaa:
-- Oletko sinä vielä siellä?
-- Olen.
-- Minä en nähnyt. No, mene nyt Jumalan nimeen! Eläkä -- riitele.
Minä tulin hiljalleen ulos. Kun olin päässyt maan pinnalle ja saanut
hengittää raitista ilmaa, niin juovuin ilosta ja pääni meni aivan
pyörälle. Olin tykkänään kostea kuin olisin ollut kellarissa. Mutta hän,
Mardari, istui neljättä vuotta siellä.
Minun oli määrätty käymään viisi kertaa siellä, vaan minä olin vieläkin
ääneti. En voinut puhua. Kun minä laskeudun alas, kuuntelee hän ja kysyy
sitten haudan kolealla äänellä:
-- Tulitko taas? Eilinenkö?
-- Niin, minä se olen.
Silloin alkaa hän kuiskailla ... katkonaisesti:
-- Elä sinä suututa Jumalaa... Mitä sinä tahdot?... Et sinä tarvitse
mitään... Ehkä palan leipää... Mutta synti suututtaa Jumalaa. Ja synti
on kotoisin pirusta. Pirut -- ne tunkevat kaikkialle. Kyllä minä heidät
tunnen. Hekin ovat suutuksissaan ... pirut. Ilkeitä ovat. Heitä on
loukattu, ja siitä syystä ovat suutuksissaan. Vaan sinä et saa suuttua,
ellet tahdo pirun vertaiseksi ruveta. Jos sinua koetetaan suututtaa,
niin sano sinä: Kristus varjelkoon teitä! Ja mene sitten matkaasi. Niin
heidän kanssaan. He ovat kaikki häviäväisiä. Se on pääasia. Vaan sielua
he eivät saa. Kätke se, niin eivät ota.
Hän kylvää sanojaan hiljalleen, ne lankeevat päälleni kuin tuhka
kaukaisesta tulipalosta, vaan minä en niitä tarvitse eivätkä ne vaikuta
vähääkään sieluuni. Minä näen kuin pahaa unta, jota en ymmärrä ja joka
on raskasta ja ikävää.
-- Sinä olet ääneti, -- sanoo hän sitten miettiväisesti, -- ja se on
hyvä. Vaikka sinua kuinka tahdottaisi puhumaan, niin ole sinä vaan
ääneti. Toiset kun käyvät täällä, -- niin he puhuvat. Ja paljon he
puhuvatkin. Kaikkea ei ymmärräkään. Muutamat puhuvat naisistakin. Mutta
mitä minä niistä. Kaikista maailman asioista he puhuvat. Minä en heitä
ymmärrä. Mutta sinä osaat olla ääneti. En minäkään puhuisi, mutta igumen
on käskenyt lohduttaa, -- ja täytyy lohduttaa! No, ne ovat pikkuasioita!
Mutta muuten olen kovin vähäpuheinen. Kaikki vaan Jumalalle! Minulta on
viety kaikki. Rukouksen voima vaan on jätetty. Jos sinua kiusataan --
niin elä ole huomaavinasi. Pirut ne kiusaavat. Minuakin ne ovat
kiusanneet. Oma veljeni. Pieksi. Ja vaimoni. Syötti minulla arsenikia.
Minä olin kuin hiiri hänen käsissään. Minut varastettiin putipuhtaaksi.
Sanoivat vielä, -- että minä muka olin sytyttänyt kylän. Ja aikoivat
heittää minut tuleen. Ja vankeudessa sain olla. Mutta kaikki on ollutta.
Langetettiin tuomio -- ja sain istua. Jumala olkoon heille armollinen.
Minä olen antanut kaikille anteeksi. En minä ole syyllinen -- vaan olen
antanut anteeksi. Oman -- itseni tähden. Kokonainen vuori loukkauksia
oli minun päälläni. Ne olivat tukehduttaa minut. Vaan kun annoin
anteeksi, -- niin kaikki oli mennyttä. Vuori poistui. Pirut suuttuivat
ja poistuivat. Niinpä sinäkin -- anna kaikille anteeksi... Minä en nyt
-- tarvitse mitään. Ja sinäkin tulet samallaiseksi.
Neljännellä käynnilläni pyytää hän minulta:
-- Tuo sinä minulle leivänpala. Minä imeskelisin sitä. Olen kovin heikko
ja -- anna sinäkin Kristuksen tähden minulle anteeksi!
Minun kävi häntä niin sääliksi, että sydäntäni särki. Kuuntelen hänen
hourailujaan ja ajattelen:
-- Minkätähden pitää olla näin, Herra? Minkätähden?
Mutta hän jatkaa värähtelevällä kuivaneella kielellään:
-- Minun luuni ovat kipeät. Yöt päivät niitä särkee. Kun imen
leivänkannikkaa, -- niin on helpompi, ehkä. Ja sitten syyhyttää minua,
ja se estää. Estää rukoilemasta. Mutta joka hetki pitää rukoilla.
Unissakin. Muuten piru heti muistuttaa itsestään. Se sanoo nimesi ja
missä sinä olet asunut, kaikki. Tuolla uunilla se istuu. Ei se siitä
vähääkään välitä, vaikka se väliin on kuumuudesta punainen. Se on --
tottunut siihen. Harmaana istuu se vastapäätä minua. Minä olen ristinnyt
sen, -- enkä sitä enää viitsi katsoakaan. Se ikävystyttää minua. No
niin. Milloin se taas kulkee hämähäkin kaltaisena pitkin seinää.
Toisinaan se harmaana riepuna puhelee ilmaan. Se on nähtävästi aina eri
tavalla eri henkilöitten kanssa. Mutta ikävä sillä ukolla mahtaa olla.
Hän on määrätty -- vartioimaan minua. Vaan ei sillä ukolla makean leivän
päivät ole. Minä en enään ole suutuksissanikaan häneen. Ja pirukin on
tyytyväinen. Minä olen tottunut siihen. Mutta nyt olet sinä suuttunut
itse itseesi. En minä katso sinua. Ei hän ole mitään enään. Yhä se
sentään muistuttaa minulle entistä nimeäni.
Ukko kohottaa päätään ja sanoo tavallisen kovalla äänellä:
-- Minun nimeni oli Mihaila Petrow Vjahirjeff!
Ja sitten hän taas vaipui ruumisarkkuunsa ja kuiskasi:
-- Sellaista se piru puhelee... Voi sinua, piru! Oletko sinä täällä,
veli? Mene Herran nimeen!
Minä olin vähällä itkeä kiukusta sinä päivänä... Minkätähden tuon ukon
pitää olla tuollainen. Mitä kauneutta on hänen urotyössään? Minä en
ymmärrä mitään! Koko päivän ja paljon jälkeenpäinkin muistelen minä
häntä, ja minusta tuntui aina silloin, että joku piru ärsytti minua.
Kun minä viimeisen kerran menin hänen luokseen, niin täytin taskuni
lämpimällä leivällä; -- vihaisena ja kiukkuisena ihmisille kannoin minä
tätä leipää hänelle. Ja kun annoin sitä hänelle -- kuiskasi hän:
-- Ohoo-ho! Lämmintä! Ohoo-o...
Hän kohottautuu ruumisarkussaan, höylänlastut narisevat hänen allaan,
kätkee leivän ja kuiskaa:
-- Ohoo-ho!
Ja pimeys, ja seinien home -- kaikki tuntuu liikkuvan ja kertaavan
hiljaisella äänellä päämunkin kuiskauksen:
-- O-o-oo.
Neljä kertaa viikossa otti hän vastaan ruokaa, ja hänellä oli
luonnollisesti nytkin kova nälkä.
Tällä viimeisellä kerralla ei hän sen enempää puhellut kanssani, vaan
imeä nassutteli leipäänsä. Nähtävästi ei hänellä enään ollut
hampaitakaan.
Odotettuani siinä jonkun aikaa sanoin vihdoin hänelle:
-- No, anna nyt minulle anteeksi, isä Mardari, minä lähden nyt pois enkä
enään palaa. Ota myöskin vastaan kiitokseni!
-- Niin, niin, -- vastaa hän hätiköiden, -- kiitos sinullekin, kiitos!
Elä puhu munkeille mitään. Leivästä nimittäin. Ottavat vielä pois! He
ovat kateellisia, munkit nimittäin. Pirut näkyvät tuntevan heidätkin.
Pirut tietävät ja tuntevat kaikki. Mutta vaikene sinä!
Tämän jälestä hän pian sairastui ja kuoli. Hänet haudattiin
juhlallisesti -- pääpappi tuli kaupungista pappien kanssa ja piti
surujumalanpalveluksen. Tämän jälestä kuulin minä, että ukkovainajan
haudalla paloi itsestään öisin sininen liekki.
Kuinka paljon surkuteltavaa tuossa kaikessa oli, ja kuinka suureksi
häpeäksi se oli ihmisille!
Pian tämän jälkeen teki elämäni äkkikäännöksen.
Grishan vielä ollessa luostarissa sattui minulle ilkeä tapaus. Minä
tulen kerran aittaan, ja siellä makaa Mihaila säkkien päällä ja
harjoittaa itsesaastutusta. Se tuntui minusta sanomattoman
vastenmieliseltä. Minä muistin ne ruokottomat sanat, joita hän käytti
naisista puhuessaan, muistin hänen inhonsa naisia kohtaan, ja minä
syljin, hyppäsin leipomoon, vapisin suuttumuksesta, häpeästä ja
surkuttelusta. Ja hän minun perässäni... Lankesi polvilleen, rukoilee,
että minä en puhuisi kenellekään, ja sanoo:
-- Kyllä minä tiedän, että hän kiusaa öisin sinuakin. Perkeleen valta on
kovin suuri...
-- Valehtelet, -- huusin minä, -- ja mene sinä nyt kaikkein pirujen
luokse, sika! Sinäkö tässä vielä muka leipoisit, koira!
Minä haukun, en voi pidättää itseäni. Ell'ei hän olisi rivoilla
sanoillaan siihen määrään solvaissut naisia, niin -- koira vieköön...
Ja hän matelee yhä minun edessäni sekä pyytää, että minä vaikenisin.
-- Tokko tuosta nyt puhumaankaan, -- sanon minä. -- Minä häpeän sinun
puolestasi. Mutta kauvemmin en tahdo tehdä työtä sinun kanssasi... Ja
sano sinä, että minulle annettaisiin muuta työtä.
Ja tästä minä pidin kiinni.
Siihen aikaan en minä vielä tuntenut enkä ymmärtänyt ihmisiä, ja minä
koettelin itse ainoastaan -- pysyttäytyä syrjässä.
Mihaila sairastui ja vietiin sairashuoneeseen. Minä saan nyt
työskennellä vanhimpana, ja minulle annettiin kaksi apumiestä. Näin
kului noin kolme viikkoa, ja sitten kutsuttiin minä aivan odottamatta
muonavarain hoitajan luokse, joka ilmoitti, että Mihaila nyt on tullut
terveeksi, mutta ei halua työskennellä minun kanssani niskoittelevan
luonteeni tähden, ja siitä syystä olen minä määrätty nostelemaan kantoja
metsässä. Tätä pidettiin rangaistuksena.
-- Minkätähden? -- kysyn minä.
Mutta samassa tulee konttooriin se kaunis munkki, isä Antoni, asettautuu
nöyrästi syrjään seisomaan ja kuuntelee.
Muonavarain hoitaja jatkaa:
-- Sinun niskoittelevan luonteesi tähden ja siitä syystä, että
ehtimiseen lausut röyhkeitä tuomioita veljistä. Se on sinun ikäisellesi
ja sinun asemassasi olevalle sopimatonta ja sinun täytyy saada siitä
rangaistus. Mutta isä priori on hyväntahtoisuudessaan määrännyt, että
saat sitten tulla konttooriin, jossa sinulla on helpompi työ, ja kun
rangaistusaika on loppuun kulunut, niin...
Hän puhui kauvan, pitkäveteisesti ja soinnuttomasti. Minä näin, ett'ei
tuo mies ladellut sanojaan omantuntonsa pakosta, vaan virkansa puolesta.
Mutta isä Antoni katseli minua nojaten seinään, silitteli partaansa,
hymyili kauniilla silmillään ja näkyi tahtovan ikäänkuin ärsyttää minua.
Minua halutti näyttää hänelle luonteeni, ja siitä syystä sanon
muonavarain hoitajalle:
-- Minä en etsi -- ylennystä, alennusta -- en halua, sillä en ole sitä
ansainnut, kuten tiedätte, vaan minä tahdon oikeutta.
Muonavarain hoitaja punastuu, iskee sauvallaan lattiaan ja huutaa:
-- Hävytön lurjus!
Mutta silloin kumartuu isä Antoni sanomaan jotakin hänen korvaansa.
-- Se on -- mahdotonta! -- huutaa muonavarain hoitaja. -- Hänen täytyy
ottaa vastaan rangaistuksensa nurisematta.
Antoni kohotti olkapäitään ja kääntyi minuun, -- hänellä oli lämmin
bassoääni:
-- Alistu, Matvei!
Hän voitti minut kahdella sanallaan ja lämpimällä katseellaan. Kun hän
sitten kumarsi muonavarain hoitajalle maahan asti, tein minäkin samoin,
ja kysyin sitten, -- milloin minä saisin lähteä metsään?
-- Kolmen päivän kuluttua, -- vastaa hän, -- ja nämät kolme päivää saat
istua arestissa! Niin...
Ell'ei Antoni olisi ollut läsnä, olisin minä varmaan lyönyt murskaksi
muonavarain hoitajan. Mutta minä olin ymmärtänyt hänen sanansa pieneksi
viittaukseksi siitä, että minulla on mahdollisuus lähestyä häntä, ja
tämän tähden olin minä valmis vaikka hakkaamaan pois käteni.
Minut vietiin arestihuoneesen -- konttoorin alla olevaan pieneen
kuoppaan, jossa ei voinut maata eikä seisoa, vaan ainoastaan istua.
Lattialle oli heitetty olkia, ja koko kuoppa oli märkänä kosteudesta.
Hiljaista oli siellä kuin haudassa, ei ollut edes hiiriä, ja niin pimeä,
että kättäänkään ei näe. Jos koetat katsoa kättäsi, -- niin et voi.
Istun täällä äänetönnä. Ja kaikki vaikenee minussa, kaikki on kuin
lyijyyn valettu, minä olen raskas kuin kivi, ja kylmä kuin jää. Minä
kiristelen hampaitani, aivan kuin olisin sen avulla voinut koota
ajatuksiani, mutta ne tulevat kuumiksi kuin hiilet ja polttavat minua.
Olisin mielelläni purrut, mutta ei ollut mitään purtavaa. Tartuin
käsillä hiuksiini, pudistelin itseäni, että kieli suussa heläjää,
sieluni huusi, raivosin ja olin kuin riivattu.
-- Missä on oikeutesi, Herra? Eivätkö jumalattomat leiki sillä ja
eivätkö he käytä sitä oman pahan valtansa tukemiseksi? Mikähän minä
sitten olen Sinun edessäsi? Olenko minä synnin uhri vaiko sinun
kauneutesi ja oikeutesi vartija?
Minä muistan luostarielämän ankaruuden -- ja se tuntuu nyt minusta
jonninjoutavalta ja naurettavalta. Minkätähden munkit ovat -- Jumalan
palvelijoita? Mistä syystä he ovat muita pyhemmät? Minä tunnen
talonpojan raskaan elämän tuolla kylissä. Se on kylmää ja ankaraa! He
ovat kaukana Jumalasta: juovat, tappelevat, varastavat ja tekevät
kaikellaista syntiä. Jumalan teitä eivät he tunne, eikä heillä ole
voimia eikä aikaa etsiskellä Hänen totuuksiaan, -- sillä jokainen on
nälän pelosta kiinnitetty maahansa. Voiko heiltä siis muuta vaatiakaan?
Mutta täällä elävät ihmiset vapaina ja yltäkylläisyydessä, täällä on
heillä viisaita kirjoja, -- vaan kuka heistä Jumalaa palvelee?
Ainoastaan heikot ja verettömät, tuollaiset kuin Grisha, vaan muille on
Jumalan nimi -- suojeluksena synninteossa ja valheitten lähteenä.
Minä muistan munkkien tavattoman ahneuden naisiin ja heidän lihallisen
ruokottomuutensa, joka ei eläimiäkään ylenkatsonut; -- heidän
laiskuutensa ja ahmattimaisuutensa, heidän riitansa veljeysseuroissa,
jolloinka he kaakattivat toisilleen kuin korpit kalmistossa. Grisha oli
kertonut minulle, että vaikka talonpojat koettivat kuinka ahkerasti
tehdä työtä luostarin hyväksi, kasvoivat heidän velkansa yhä.
Aloin nyt ajatella itseänikin. Kauvan minä jo olen maleksinut täällä,
vaan mitä olen sillä voittanut sielulleni. Ainoastaan haavoja olen minä
saanut, haavoja ja lyöttymiä. Ja millä olen järkeäni rikastuttanut?
Ainoastaan sillä, että olen nähnyt paljon ruokottomuutta ja alkanut
tuntea inhoa ihmisiin.
Ja ympärilläni -- on hiljaista. Tänne ei kuulu kellonkaan ääni, en
tiedä, miten aikaa mittaisin, en tiedä, milloin on päivä, milloin yö. --
Kukahan rohkenee riistää ihmiseltä auringon valon?