Hän lähestyi minua karvat pystyssä kuin piikkisika, vapisee ja
tiuskasee:
-- Pyyhi säkkiin, jos sinua haluttaa. Mutta minä ilmoitan igumenille
sinun röyhkeydestäsi!
Tuo mies kummastutti minua siihen määrään, ett'en minä edes
loukkaantunut hänen puheistaan. Hän teki työtä uupumatta, pusseja
käsitteli hän keveästi kuin tyynyjä, hän oli yltäänsä jauhoissa, murisee
ja haukkuu sekä kiirehtii ehtimiseen minua.
-- Liiku nopeampaan!
Minä tein työtä, että pääni oli pyörällä.
Ensimäiset päivät tuntuivat minusta raskailta. Leipomohuone oli
ruokasalin alla kellarikerroksessa, sen katto oli holvattu ja matala,
siinä oli -- yksi ainoa ikkuna ja sekin lujasti kiinni suljettu; ilmaa
oli siellä vähän, jauhon tomu oli sekaantunut synkkiin varjoihin, ja
kaiken tämän keskessä liikkui Miha varpaillaan kuin karhu, tuli levitti
uunista himmeätä valoaan ja siellä tuntui ahdistavan -- painajainen eikä
työ. Ja koko ajan olemme me kahdestaan täällä, harvoin kukaan tulee
meitä katsomaan ja vielä harvemmin komennetaan ketään auttamaan meitä.
Viran puolesta käymme me joskus kirkossa, ja Miha opettaa minua joka
päivä -- aivan kuin vääntäisi paksua köyttä. Hän on kuin tulessa,
säihkyy vihaa maailmaa vastaan, ja minä kuuntelen hänen puheitaan sekä
olen sisäpuoleltani jo paksun noen peitossa.
-- Ihmiset ovat lakanneet olemasta sinua varten, -- puhuu hän, -- he
siellä maailmassa rypevät synnissä, vaan sinä olet paennut maailmaa.
Mutta vaikka sinä oletkin ruumiillisesti eronnut siitä, ei se riitä,
sillä sinun täytyy ajatuksissakin luopua siitä, unohtaa se. Jos alat
ajatella ihmisiä, niin heti johtuu mieleesi nainen, ja naisen tähden on
maailma sidottu ijankaikkisesti synnin pimeyteen!
Minä olen tuskin saanut suuni auki, kun hän jo huutaa:
-- Ole vaiti! Kuuntele tarkasti ja kunnioituksella kokeneen ja vanhemman
miehen puhetta! Minä tiedän, että sinä haluaisit taas murista Jumalan
äidistä! Mutta Kristus antautuikin ristinkuolemaan juuri siitä syystä,
että hän oli syntynyt vaimosta eikä tullut pyhänä ja puhtaana alas
taivaasta. Ja koko maassa olemisensa aikana koetti hän säilyttää rauhaa
noiden ruojain, akkojen kanssa. Hänen olisi pitänyt heittää
samarialainen vaimo kaivoon eikä puhella hänen kanssaan, ja syntiselle
vaimolle kivestä otsaan, -- niin maailma olisi tullut pelastetuksi.
-- Eihän tuo ole kirkon oppia!
-- Ja minä sanon sinulle vielä kerran, että -- pidä suusi kiinni! Mistä
sinä tiedät, mikä on kirkon oppia mikä ei? Kirkko on kokonaisuudessaan
valkean papiston käsissä, huorintekijäin ja narrien vankina; he käyvät
tuolla ulkona silkkisissä viitoissa, aivan kuin naiset hameissa!
Vääräoppisia ovat he kaikki ja sopivat paljoa paremmin tanssimaan
katrillia kuin kirjoittamaan kirkollisia sääntöjä! Ja voiko nainut mies
milloinkaan ajatella puhtaasti Herraa ja hänen tekojaan? Ei, hänellä ei
ole voimaa siihen, sillä hän jatkaa haureuden suurta syntiä, jonka
vuoksi Herra juuri karkoittikin ihmiset paratiisin yrttitarhoista. Saman
synnin tähden olemme me heitetyt ikuiseen vaivaan, tuomitut hammasten
kiristykseen ja perkeleen piinattaviksi, ja olemme niin sokaistut,
ett'emme näe Jumalan kasvoja ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Papit, --
jotka itse tekevät syntiä siittäen lapsia vaimoista, -- vievät täten
maailman kadotuksen reunalle, ja saadakseen työnsä laillisesti
tunnustetuksi, ovat he väärentäneet kaikki lait!
Yhä useammin alkaa tuo mies heitellä minua kivillä, hän laskee
kokonaisia taloja minun päähäni, ja minun on sangen vaikeata ja raskasta
olla ja kuunnella hänen puheitaan.
-- Mutta -- Jumalahan sanoi: menkäät, lisääntykäät ja täyttäkää maa.
Opettajani muuttuu taaskin aivan siniseksi kasvoiltaan, polkee jalkaa ja
huutaa:
-- Sanoi, sanoi!... Mutta tiedätkö sinä lurjus, miten hän sanoi?
Hän sanoi näin: kantakaa hedelmää, lisääntykää ja täyttäkää maa; minä
annan teidät perkeleen valtaan ja olkaat kirotut nyt ja aina
ijankaikkisesta ijankaikkiseen. -- Kas niin hän sanoi! Mutta kirotut
haureudenharjoittajat ovat väärentäneet Jumalan lainkin! Oletko nyt
ymmärtänyt tuon inhoittavan valheen?
Hän syyti herjauksia minulle ja oli musertaa minut. Kaikki pimenee
ympärilläni. Minä en voinut uskoa häntä, mutta minulla ei myöskään ollut
voimia kumota hänen väitteitään -- ja siitä syystä minä olin kuolla
hänen intohimonsa poltteesen. Minä koetan vedota raamattuun, mutta hän
on heti -- riistänyt minulta aseet. Raamattu on -- kirjava kukkatarha;
jos tahdot punasia -- niin niitä on, jos taas valkeita -- niin kyllä
nekin kukkivat. Minä olen mykkänä hänen edessään, mutta hän riemuitsee
ja hänen silmänsä palavat kuin suden silmät. Ja yhä me vaan olemme
työssä: minä sotken taikinan, hän leipoo leivän ja panee sen uuniin. Hän
alkaa kiinnittää huomiotani leipomiseenkin, mutta minä panen vaan leipiä
hyllylle ja poltan siinä hommassa käteni. Minä olen taikinan vallassa,
yltäänsä jauhossa, sokea ja kuuro ja väsymys estää minut täydellisesti
ymmärtämästäkään.
Muita munkkeja tulee usein katsomaan meitä, he puhuvat ivallisesti ja
nauravat. Miha haukkuu ilkeästi jokaista ja ajaa leipomahuoneesta ulos,
mutta minä sain -- aina olla tulessa. Ja siitä syystä tulinkin minä
yrmeäksi, minulla oli vaikea tulla toimeen Mihan kanssa, minä en häntä
rakastanut vaan -- pelkäsin.
Jonkun kerran kysyi hän minulta:
-- Näetkö sinä unissasi alastomia naisia?
-- En, -- en minä näe.
-- Nyt sinä valehtelet! Minkätähden sinä valehtelet?
Hän suuttuu, kiristelee hampaitaan, uhkaa minua nyrkillään ja huutaa:
-- Valehtelija ja lurjus!
Minä ihmettelin häntä kauvan. Vai vielä alastomia naisia! Mies saa olla
työssä kello kolmesta aamulla kymmeneen illalla, ja kun vihdoin pääset
maata, niin joka paikka särkee kuin köyhillä talvella, ja hän puhuu
vielä -- naisista!
Kerran menin minä asialle aittaan -- siellä oli kellarikerroksessa
leipomahuoneen vieressä pimeä aitta -- ja näen, että aitan ovi oli auki
ja siellä sisällä paloi lyhty. Minä avoin oven ja näin Mihan makaavan
vatsallaan lattialla ja huutavan:
-- Vapahda minut naisesta, Herra, minä rukoilen Sinua, vapahda!...
Minä vetäydyin luonnollisesti heti pois, enkä voinut ymmärtää, mikä hätä
hänellä oli.
Vihan vimmalla puheli hän aina naisista, käytti heistä hävyttömiä ja
julkeita sanoja, sylki aina kun heitä mainitsi, ja hänen sormensa
koukistuivat ja haparoitsivat ilmaa aivan kuin hän ajatuksissaan olisi
niillä musertanut ja raadellut naisen ruumista. Minusta tuntuu
sietämättömältä kuulla tuollaista puhetta, se oli tappaa minut. Minä
muistelen vaimoani ja meidän onnellisia kyyneleitämme ensimäisenä
avioyönä, toistemme hiljaista ja ihanaa kunnioittamista, suurta iloa...
-- Eiköhän se olekin Sinun ihana lahjasi ihmiselle, o Herra!?
Minä muistelen Tatjanan hyvää sydäntä, hänen yksinkertaisuuttaan ja
itken kyyneleitä kaikkein naisten tähden. Sitten ajattelen:
-- Kun igumen kutsuu minut keskustellakseen kanssani, niin kerron
hänelle kaikki.
Mutta hän ei kutsu. Päivät kuluivat, aivankuin sokeat, jotka kulkevat
metsässä ahtaalla polulla toinen toisensa jälestä, mutta igumen ei vaan
kutsunut minua. Minun sielunikin oli pimeydessä.
Siihen aikaan -- minä olin silloin kahdenkolmatta vuotias --
ilmaantuivat ensimäiset harmaat hiukset päähäni.
Minun haluttaa puhella tuon kauniin munkin kanssa, mutta minä näen hänet
ainoastaan harvoin ja silloinkin vilaukselta -- hänen ylpeät kasvonsa
näyttäytyvät, ja minun tuskani alkaa näkymättömänä varjona seurata
niitä.
Minä kysyin Mihalta hänestä.
-- Ahaa-a!... -- huutaa Miha. -- Tuoko? Niin, siinä on yksi elukka tässä
hurskaassa elämässä! Sotaväestä ajettiin hän pois korttipelin vuoksi, ja
naisjuttujen tähden karkoitettiin hän hengellisestä akatemiasta.
Oppinutko, on! Upseerista tuli hän akatemiaan. Tshudovoin luostarissa
voitti hän pelissä kaikki munkit ja tuli sitten tänne seitsemän ja puoli
tuhatta ruplaa taskussa. Sitten lahjoitti hän luostarille maata ja
ansaitsi sillä tavalla suurta kunnioitusta. Täällä pelaa hän myös
korttia -- ja igumen, muonavarain hoitaja sekä rahastonhoitaja hänen
kanssaan. Ja eräs tyttö käy säännöllisesti hänen luonaan... Oi sitä
kurjuutta! Hänellä on oma koppinsa, ja siellä elää hän, miten haluttaa.
Oi, mikä kelvoton hän on!
Minä en uskonut tuota, en voinut uskoa.
Kerran pyydän minä muonavarain hoitajan isä Isidorin hankkimaan minulle
pääsyn igumenin puheille.
-- No, mistä sinä sitten haluat puhua?
-- Uskon asioista.
-- Mitä -- uskon asioistako?
-- Minun tekisi mieleni kysyä yhtä ja toista.
Hän katsoo minua ylhäältä alas; hän oli päätään pitempi minua, laiha,
luiseva, ja hänellä oli viisaat ja ilvehtivät silmät, käyrä nenä ja
pitkä, teräväksi leikattu parta.
-- Puhu suoraan -- pääseekö liha voitolle?
Heillä oli aina liha mielessä!
Minua ei juuri haluttanut, mutta kerroin kuitenkin lyhyesti hänelle
muutamia epäilyjäni. Hän näytti synkältä, mutta hymyili samalla.
-- Tuollaista vastaan, poikani, on rukous paras -- keino, ja rukouksella
voit sinä parantaa sieluasi. Mutta ottaen huomioon sinun ahkeruutesi ja
tavattoman pyyntösi, lupaan minä kuitenkin ilmoittaa siitä igumenille.
Odota!
Sana "tavaton" kummastutti minua, ja minä tunsin siinä tyhjyyttä sekä
vihamielisyyttä itseäni vastaan.
Pian kutsutaankin minut igumenin luokse, hän katselee minua tarkasti,
kun kumartelen hänelle, ja puhuu sitten mahtavasti:
-- Isä Isidor on ilmoittanut minulle sinun haluavan keskustella uskon
asioista minun kanssani...
-- Niin, mutta en minä tahdo väitellä...
-- Elä keskeytä vanhemman puhetta! Jokainen mietiskely kahden eri asian
välillä on jo väittelyä, ja jokainen kysymys -- ajatuksen viettelijä, --
kuuluu, ell'ei sen esine näytä jokapäiväiseen veljelliseen elämään
kuuluvaksi, juokseviin asioihin. Täällä teemme me työtä ystävyydessä,
koetamme yllä pitää ruumistamme, jotta sielumme ajallinen olo siinä
olisi mieliksi Herralle, ja sitten rukoilemme me Häneltä laupeutta
syntiselle maailmalle. Meillä ei ole viisauden koulu, vaan työn; emmekä
me tarvitsekaan viisautta, vaan hengen yksinkertaisuutta. Minä tunnen
sinun väittelysi veli Mihailan kanssa enkä voi yllyttää sinua jatkamaan
niitä. Mittaa oman ajatuksesi röyhkeys, jotta et lankeisi kiusaukseen,
sillä ei uskolla sidottu, vaan hillitsemättömän vapaa sielu on perkeleen
terävimpiä aseita. Järki -- on lihasta, ja liha -- perkeleestä, mutta
sielun voima -- on Jumalan hengestä. Ja hurskas saa nähdä ilmestyksen
mietiskelyn kautta. -- Veli Mihaila, sinun esimiehesi, on ankara munkki,
todellinen kiivastelija ja veli, sekä kaikkein rakastama töittensä
tähden. Mutta minä määrään nyt sinulle katumustöitä -- päivätöittesi
päätyttyä pitää sinun vasemman puoleisen alttarin ääressä
ristiinnaulitun edessä lukea rukouksia Jeesukselle kolmasti yössä
kymmenenä yönä. Sitten määrätään sinulle käyntejä ankaruudestaan
kuuluisan munkin Mardarin luona, -- myöhemmin sanon ajan ja päivät.
Oletko ollut tekemisissä meidän taloudenhoitajan kanssa? Mene rauhaan,
minä pidän sinut mielessäni. Sinä sanoit, ett'ei sinulla ole vanhempia?
No, mene nyt, minä rukoilen puolestasi! Toivo parasta!
Minä palasin leipomoon ja aloin punnita kuulemaani puhetta sekä
havaitsin sen -- keveäksi.
Ehkä voi järki eksyä totuutta hakeissaan, mutta eihän ole ihmisen arvon
ja hurskauden mukaistakaan elää pelkkänä rumpunakaan. Rukoukseen
taipuvaa mietiskelyä aloin minä tähän aikaan ymmärtää, se oli kuin
sieluni sydän, jonne juuret ovat tarttuneet kiinni ja josta ajatus
koettaa nousta ylöspäin kuin hedelmäpuu. Omasta sielustani en minä
löytänyt mitään itselleni vihamielistä tai käsittämätöntä, mutta minä
tunsin käsittämätöntä Jumalassa ja vihamielisyyttä maailmassa,
ulkopuolella itseäni. Mutta että veljet rakastaisivat Mihailaa, -- se
oli ilmeinen valhe. Sillä vaikka minä olin syrjässä enkä sekaantunut
kenenkään kanssa puheluihin, niin kuitenkin -- kaikkea silmällä pitäen,
-- huomasin, että pappiskokelaat ja palvelijatkin halveksivat Mihailaa,
pelkäsivät ja inhosivat häntä.
Minä näen myöskin, että luostarissa vallitsivat taloudelliset
periaatteet: luostari teki metsäkauppoja, vuokrasi maata talonpojille,
harjoitti kalanpyyntiä järvessä; sillä oli mylly, ryytimaa ja suuri
hedelmäpuutarha; se myi omenia, marjoja ja kaalia. Tallissa oli
kahdeksantoista hevosta, veljeksiä noin viisikymmentä, ja koko väki oli
vahvaa, työteliästä, ukkoja oli vähän -- ainoastaan paraattia varten ja
jotta rukoilijoista ei olisi puutetta. Munkit juovat viiniäkin ja
seurustelevat ahkerasti naisten kanssa; nuoremmat juoksevat yökaudet
ulkona, vaan vanhemmat ottavat naisia vastaan kopeissaan, jonne he
saapuvat lattian pesijöinä; -- ja luonnollisesti käyttävät he
toivioretkillä oleviakin naisia. Mutta tämä ei ole minun asiani enkä
minä tahdo heitä tuomita, sillä minä en näe siinä mitään syntiä, vaan --
valheellisuus on minulle vastenmielistä. Palvelijoita on paljon, työt
ovat raskaita, eikä väki voi niitä kestää vaan -- karkaa. Niinä kahtena
vuotena, jotka minä luostarissa vietin, karkasi yksitoista miestä; pari
kuukautta ovat he luostarissa -- ja sitten saavat jalat alleen.
Raskasta!
Luonnollisesti oli näillä Jumalan miehillä myöskin syöttejä: päämunkki
Iosaf vainajan kahleet, jotka paransivat luuvalon polvista, kalotti,
jota hän oli pitänyt päässään, paransi päänsäryn, ja metsässä oli hyvin
kylmä lähde, -- jonka vesi, kun sillä valeli, vaikutti kaikkia tauteja
vastaan. Jumalan äidin taivaasen astumisen kuva teki ihmeitä uskovaisia
varten; päämunkki Mardari ennusteli tulevia asioita ja lohdutteli
ihmisiä murheissa. Kaikki oli, niin kuin olla pitikin, ja keväällä,
toukokuussa, tuli kansa suurissa joukoissa meidän luokse.
Keskusteltuani vielä igumenin kanssa halutti minun lähteä toiseen
luostariin, joka olisi köyhempi ja yksinkertaisempi ja jossa ei olisi
niin paljo työtä; jossa munkit olisivat lähempänä kutsumustaan ja
tuntisivat maailman synnit, mutta erityiset asianhaarat estivät minua.
Minä tulin äkkiä tuttavaksi erään luostariveljen Grishan kanssa, -- joka
työskenteli luostarin konttoorissa. Minä olin aikoja sitten kiinnittänyt
huomioni häneen: veljien keskuudessa kulki tämä nuorukainen aina
nopeasti ja äänettömästi, ja hänellä oli savun väriset silmälasit,
kasvot, jotka eivät herätä huomiota, ja muuten oli hän köyryselkäinen.
Hän kulki pää alas painuneena aivan kuin ei olisi halunnut nähdä mitään
muuta kuin sen tien, jota kulki.
Sen päivän jälkeisenä päivänä, jolloin minä olin käynyt igumenin
puheilla, tulee tämä Grisha leipomohuoneesen, -- Mihaila oli mennyt isä
rahastonhoitajan puheille rahastoon, -- ja tervehdittyään minua
hiljaisella äänellä kysyi hän:
-- Olitteko, veliseni, igumenin luona?
-- Olin.
-- Puheliko hän paljonkin kanssanne?
-- Ei.
-- Ajoiko hän sitten ulos teidät?
-- Minkätähden?
Hän hämmästyi, korjasi silmälasejaan ja sanoi:
-- Antakaa Kristuksen tähden anteeksi.
-- Onko hän sitten ajanut teidät ulos?
Hän nyökäyttää myöntävästi päätään.
Sitten istui hän aivan köyryssä laarin reunalle, yski kuivasti ja
naputteli sormillaan laarin seinään, ja minä aloin kertoa hänelle, mitä
igumen oli minulle puhunut. Mutta silloin hyppäsi hän äkkiä ylös,
suoristi itsensä kuin vieteri ja alkoi puhua tulisesti ja heleällä
äänellä:
-- Minkähäntähden tätä paikkaa kutsutaan -- sielujen pelastuspaikaksi,
jos täällä kaikki on järjestetty rahoille ja me elämme rahain tähden
kuin maailmakin? Minä pakenin kauppamaailmasta tänne, tahdoin välttää
kaupan syntiä, mutta täälläkin asettuu se minua vastaan, -- ja minne
minä nyt pakenisin?
Hänen koko ruumiinsa vapisi ja hän kertoo nopeasti itsestään: kauppiaan
poika, käynyt kauppakoulun ja isä oli antanut hänelle paikan
liikkeessään.
-- Kaikellaisilla pienillä tavaroilla, -- puhuu hän, -- olisin minä
mielelläni alkanut tehdä kauppaa, mutta -- viljakauppaa minä häpesin ja
inhosin! Vilja on välttämätöntä kaikille, ja sitä pitää koota yksiin
käsiin, jotta voitaisiin kiristää voitto ihmisten hädästä! Isä oli
musertavinaan minut, mutta ahneus musersikin hänet. Minulla oli sisko,
gymnaasilainen, iloinen ja reipas, joka teki tuttavuuksia ylioppilaitten
kanssa ja luki romaaneja, ja hänelle sanoi isä kerran aivan odottamatta:
"jätä lukeminen sikseen, Lisaveta, minä olen löytänyt sulhasen sinulle."
Tyttö itkemään, riitelemään ja huutaa: "Minä en tahdo sulhasta!" mutta
silloin tarttuu isä hänen -- hiuspalmikkoonsa ja sai asiansa vihdoin
niin pitkälle, että sisko alistui. Sulhanen oli -- rikkaan teekauppiaan
poika, karsosilmäinen, tavattoman iso herra, oikea grobiaani, joka aina
kehui rikkauksiaan. Lisaveta oli hänen rinnallaan kuin hiiri koiran
rinnalla, ja sitäpaitsi ei tuo mies ollenkaan miellyttänyt häntä. Mutta
isä sanoo: "Hupsu, hänellä on kauppa monissa kaupungeissa Volgan
varrella." No niin, he vihittiin, mutta juhlapäivällisen aikana lähti
tyttö huoneesensa ja ampui siellä pistoolilla rintaansa. Minä tapasin
hänet vielä hengissä ja hän sanoi minulle: "Hyvästi Grisha; elämä olisi
hyvin hauskaa, mutta nyt se on hirveätä, minä en voi, en voi elää!"
-- Muistan, -- puhui hän hyvin nopeasti, -- mitenkä minä ikäänkuin
paetakseni tapahtunutta katselin uuniin päin. Hänen kasvonsa olivat
minun edessäni -- aivan kuin muinaisaikuiset, sokeat kasvot, uuni oli
täynnä tulta syökseviä pahoja kieliä, se ulisi, halot vinkuivat ja
kihisivät. Ja tulessa näen minä oman siskoni ja ajattelen suuttuneena:
minkätähden ihmiset musertavat ja tappavat toisiaan?
Ja Grishan sanat putoilevat tiheästi kuin syksyn kuivat lehdet:
-- ... Isä raivostui, hän polki jalkaa ja huusi: "hän on häpäissyt
isänsä, hän on tappanut itsensä!" Ja vasta hautajaisten jälkeen,
nähtyään, että koko Kasan tuli saattamaan Lisavetaa ja kaunisti
seppeleillä hänen hautakumpunsa, tuli hän järkiinsä. -- "Jos", sanoi
hän, "koko kansa oli hänen puolellaan, niin merkitsee se sitä, että minä
olen konna tyttäreni rinnalla!"
Grisha itkee, pyyhkii silmälasejaan, ja hänen kätensä vapisevat.
-- Ennen tätä onnettomuutta uneksin minä jo luostariin menoa, ja nyt
sanoin minä isälle: laskekaa minut menemään! -- Hän torui ja pieksi
minua, mutta minä sanoin lujasti: minusta ei ole kauppiaaksi, laskekaa
minut menemään! Kun Lisavetan esimerkki tämän lisäksi peloitti häntä,
antoi hän minulle vapauden, ja -- nyt olen minä neljän vuoden kuluessa
kolmannessa luostarissa, vaan kaikkialla käydään kauppaa, enkä minä
löydä sielulleni lepoa. Maalla ja Jumalan sanalla tehdään kauppaa,
hunajalla ja ihmeillä... Minä en voi nähdä tällaista!
Hänen kertomuksensa herätti taas minunkin sieluni. Vähän olin minä näitä
asioita ajatellut täällä luostarissa, jossa työ rasitti minua ja sai
levottomat ajatukset asettumaan, -- mutta nyt ne äkkiä heräsivät taas
eloon.
Minä kysyn Grishalta:
-- Missä on meidän Herramme? Meidän ympärillämme ei ole mitään muuta
kuin ihmisten itsepintaista ja järjetöntä tyhmyyttä, pientä petosta ja
suuria onnettomuuksia, -- mutta missä on Jumala?
Mutta silloin ilmeni paikalle Mihaila, joka ajoi meidät erilleen.
Siitä päivästä lähtien alkoi Grisha usein juosta minun luokseni, minä
kerroin hänelle mielipiteeni, vaan ne kauhistuttavat häntä ja hän neuvoo
minua sovintoon. Minä sanon:
-- Minkätähden ihmisillä on niin paljon surua?
-- Syntien tähden, -- vastaa hän. -- Ja kaikki ihmiset saavat Jumalan
kädestä -- nälän, tulipalot, onnettomat kuolemantapaukset, tulvat --
kaikki!
-- Mutta onkohan Jumala onnettomuuksien tuoja maan päälle?
-- Muistele Jobia, onneton! -- kuiskaa hän minulle.
-- Job ei kuulu minulle, -- vastaan minä. -- Hänen sijassaan olisin minä
sanonut Herralle: elä pelota, mutta vastauskin olisi ollut selvä --
missä on tie Sinun luoksesi. Sillä minulla on seitsemän poikaa, jotka
Sinä olet voimallasi luonut kaltaisiksesi, -- eläkä sinä nyt alenna
itseäsi työntämällä luotasi lastasi!
Grisha itkee minun tyhmän röyhkeyteni tähden, ja syleilee minua.
-- Rakas veljeni, -- kuiskaa hän, -- minä pelkään ja kauhistun sinun
tähtesi. Sinun puheesi ja ajatuksesi ovat perkeleestä!
-- Minä en usko perkeleesen -- jos Jumala kerran on kaikkivoipa...
Hän tuli yhä enemmän haltioihinsa, ja minä pidin paljon hänestä, sillä
hän oli hienotunteinen ja hellä ihminen.
Minä suoritin siihen aikaan katumustyötäni. Päivätyöni päätyttyä --
menen minä kirkkoon. Veli Nikodim avaa minulle oven ja sulkee sen sitten
saaden temppelin hiljaisuuden häiriytymään raudan kilahtelevasta
helinästä. Minä jään oven luokse odottamaan, kunnes tuo helinä on
asettunut, ja lähden sitten hiljalleen ristiinnaulitun luokse, istun
lattialle hänen eteensä, -- sillä minulla ei ole voimaa seisoa, joka
jäsen särkee työstä, eikä minua miellytä katumusrukouksien
lukeminenkaan. Minä vaan istun polviani syleillen, katselen unisilla
silmillä eteeni ja ajattelen Grishaa ja itseäni. Silloin oli kesä ja yöt
kuumat, vaan -- täällä oli viileä varjo, siellä täällä välkkyvät ja
tuikkailevat lamput; niitten sinertävät tulet kohoavat ylöspäin,
aivankuin tahtoisivat lentää kupooliin ja vieläkin korkeammalle --
taivaasen, luokse kesäisten tähtien. Kuulen hiljaista rukouksen
lukemista, se kaikuu täällä harvoin, ja minusta tuntuu, kuin joku eläisi
täällä temppelissä näkymättömänä ja pitäisi salaisesti silmällä
lamppujen vienoa valoa. Tässä lämpimässä hiljaisuudessa ja pimeydessä
värähtelevät pyhäinkuvien kasvot aivankuin niitten eteen olisi
ilmaantunut jotain epävarmaa. Aavemaiset varjot koskettelivat hiljalleen
minun kasvojani ja leijailivat sitten ilmassa kypressin ja öljypuun
ihanana tuoksuna ja pyhänä suitsutuksena. Kulta ja vaski tulivat
pehmeämmiksi ja taipuvammiksi, hopea hohtaa lämpimästi ja hyväilevästi,
ja kaikki sulaa ja virtaa yhteen jonkun suuren unelman leveäksi
lähteeksi. Temppeli vapisee kuin paksu hyvänhajuinen pilvi, ja tämä
vapistus muuttuu vähitellen minulle käsittämättömän rukouksen
hiljaiseksi hyminäksi. Minun päätäni huimaa tämä varjojen tanssi, ja
lattialta kohottaa minut ylös ihana uni.
Mutta ennenkuin soitetaan aamujumalanpalvelukseen, lähestyy minua
äänetön veli Nikodim, herättää minut koskettamalla hiljaan päähäni ja
sanoo:
-- Mene Jumalan nimeen!
-- Anna anteeksi, veli, minä olen taaskin nukkunut!
Minä lähden horjuen kävelemään, Nikodim tukee minua ja sanoo tuskin
kuultavasti:
-- Jumala antaa sinulle anteeksi, elättäjäni.
Nikodim oli ukko, joka ei herättänyt huomiota, hän kätki itsensä
kaikilta ja kaikkia kutsui hän "elättäjäkseen".
Kerran kysyin minä häneltä:
-- Rukoiletko sinä Nikodim sentähden, että olet pyhästi luvannut
rukoilla?
-- En, -- vastaa hän, -- vaan rukoilen rukoilemisen vuoksi.
Ja sitten huokasi hän syvään:
-- Jos tietäisin, miten pitää puhua, -- niin puhuisin.
-- Mutta minkätähden sinä pakenit maailmaa?
-- Muuten vaan.
Ja jos häneltä alkaa kysellä enemmän, niin hän ei vastaa, vaan katselee
silloin tällöin syyllisyyden ilme kasvoissa sinua ja sanoo hiljaan:
-- En tiedä, elättäjäni!
Sinun tulee mieleesi ajatus:
-- Ehkä tämäkin ihminen on etsinyt vastauksia kysymyksiin...
Ja silloin haluttaa lähteä karkuun koko luostarista.
Mutta sinne ilmaantuu vielä uusi herra -- äkkiä kuin pallo yli muurin --
tuollainen vahva hulivili, reipas ja lyhytkasvuinen. Hänellä oli pyöreät
silmät kuin tarhapöllöllä, kyömynenä, vaaleat hiukset, tuuhea parta,
hohtavat hampaat, ja alituinen hymy asui hänen huulillaan. Hän ilahuttaa
pilapuheillaan kaikkia munkkeja, puhuu erittäin mielellään naisista, tuo
heitä öisin luostariin, tuottaa viinaa suunnattomat määrät ja on
kaikissa toimissaan hyvin ketterä.
Minä katselen häntä ja sanon:
-- Minkätähden sinäkin olet tullut luostariin?