Asuntooni kestikievariin -- ei haluta, sillä siellä on juopuneita ja
heidän meluaan. Saavuin jonnekin kaupungin syrjäosiin, jossa talot
olivat pieniä ja niitten ikkunat keltaset; tuuli tuprutteli lunta ja
vinkui. Minun halutti juoda, juoda itseni juovuksiin, mutta --
ainoastaan ilman seuraa. Minä olen vieras kaikille ja kaikkein edessä
rikoksellinen.
-- Mutta entäs, -- ajattelen, -- jos käyn tuota pellon piennarta, niin
minnekä saapuisin?
Mutta äkkiä juoksi portista ulos nainen, joka oli hyvin ohuessa puvussa
ja jolla oli tuskin saaliakaan verhona. Hän katsoi minua kasvoihin ja
kysyi:
-- Mikä on nimenne?
Minusta tuntui, että hän voisi arvatakin sen, mutta sanon kuitenkin:
-- Minä en sano, sillä olen -- onneton ihminen.
Hän nauraa.
-- Juhlillako olet?
Mutta minun mielestäni ei nyt ollut ilon aika.
-- Onko tässä lähellä, -- kysyn minä, -- joku kapakka, sillä minun
haluttaisi mennä sinne istumaan, -- kylmä tulee.
Tyttö katsahtaa vakavasti minuun ja sanoo tuollaisella hellivällä
äänellä:
-- Tuolla on kapakka, mutta jos sinua haluttaa -- niin tule minun
luokseni, niin saat teetä.
Minä en sen enempää ajatellut, olin tahtoa vailla ja lähdin hänen
jälestään. Pian olin hänen huoneessaan. Seinässä paloi lamppu, nurkassa
pyhäinkuvain alla istui paksu akka pureskellen jotakin ja pöydällä oli
-- teekeittiö. Täällä on kodikas ja lämmin. Nainen istutti minut pöydän
ääreen; hän oli nuori ja punakka sekä korkearintainen. Akka katselee
nurkasta minua. Hänellä on suuret ja lakastuneet kasvot, joissa ei
huomannut silmiäkään. Minulla on tukala olla -- miksi tulinkaan tänne?
Keitähän nämät ovat?
Minä kysyn nuorelta naiselta:
-- Mitä te teette?
-- Kudon pitsiä!
Se olikin totta, sillä hyllyllä näkyi olevan pitsin nypläysvehkeet.
Mutta äkkiä hymyili hän sydämellisesti ja sanoi minulle suoraan vasten
silmiä:
-- Ja sitä paitsi minä -- käyn kävelemässä.
Akka naurahti rasvaisesti:
-- Millainen sinä olet, Tanka, -- hävytön!
Ellei akka olisi tuota sanonut, en minä olisi ymmärtänyt Tatjanan
sanoista mitään, mutta nyt minä ymmärsin -- ja häpesin. Ensi kerran
elämässäni oli kävelevä tyttö noin lähellä minua, ja minä tietysti
ajattelin pahaa heistä.
Tatjana nauroi:
-- Katsohan, Petrovna, miten tuo poika punastui!
Mutta minä olin jo suuttunut siitä, että olin tällaiseen paikkaan
joutunut. Katumusretkelläni joutua tällaiseen viheliäisyyteen!
Minä sanonkin tytölle:
-- Kannattaako siitäkin vielä ylpeillä?
Mutta tyttö vastaa rohkeasti:
-- Minäpä -- ylpeilen!
Ja tähän tokasee taas akka:
-- Ah sinua Tatjana, Tatjana!
Minä en ymmärrä, mitä nyt puhuisin ja millä tavalla pääsisin erilleni
heistä, -- järkiinsä ei heitä ainakaan saa! Istun ja olen ääneti. Tuuli
jyskyttää ikkunaa, teekeittiö kihisee pöydällä ja Tatjana ärsyttää
minua.
-- Oh, täällä on liian kuuma!
Hän oli portilla päästänyt auki kauhtanansa. Hänen kasvonsa olivat
kauniit, ja vaikka silmät olivatkin häikäilemättömät -- miellyttivät ne
kuitenkin minua. Akka toi pullollisen yksinkertaista viinaa pöydälle ja
myöskin likööriä.
-- No, -- ajattelen minä, -- minä juon lasin, maksan ja lähden pois.
Tatjana kysyy silloin suoraan:
-- Mitä sinä suret?
En ennättänyt pidättää itseäni, vaan vastasin:
-- Vaimoni kuoli.
Silloin kysyi hän hiljaisella äänellä minulta:
-- Onko siitä pitkäkin aika?
-- Ainoastaan viisi viikkoa.
Tyttö pani taas kauhtanansa nappiin ja korjasi itseään. Hän miellytti
kovin minua. Minä katson ääneti häntä kasvoihin ja sanon itsekseni:
kiitoksia! Vaikka minun oli kovin raskas olla, olin minä kuitenkin nuori
ja tottunut naiseen, -- sillä olinhan elänyt kaksi vuotta avioliitossa.
Akka puhui nyt läähättäen:
-- Vaimosi kuoli -- ei se mitään tee! Sinä olet nuori ja meidän
siskojamme ovat kaikki kadut kirjavanaan.
Mutta silloin sanoi Tatjana ankarasti hänelle:
-- Mene maata ja nuku, Petrovna. Minä saatan itse vierasta ja sulen
portin.
Ja kun akka oli mennyt pois kysyy hän minulta sydämellisen hyväilevällä
äänellä:
-- Onko teillä sukulaisia?
-- Ei ainoatakaan.
-- Entä tovereita?
-- Ei niitäkään.
-- Mitä te nyt sitten tahtoisitte tehdä?
-- En tiedä.
Hän ajatteli hetken ja nousi sitten ylös.
-- No, minä näen, -- sanoo hän, -- että te olette kovin hajamielinen
eikä teitä voi yksin laskea menemään. Te tulitte ensi pyynnöstä minun
luokseni, ja tänne täytyy teidän jäädäkin, jotta ei ole tarvis mennä
ulos. Täällä, näettekö, on koko kaupunki! Olkaa siis yötä minun luonani,
kas -- tuossa on vuode, nukkukaa Jumalan rauhassa! Jos teillä on suotta
tukala olla, niin antakaa Petrovnalle niin paljon kuin haluatte. Ja jos
minä olen teille haitaksi, niin sanokaa vaan, -- minä poistun enkä tahdo
ahdistella teitä...
Hänen puheensakin miellytti minua ja silmänsä, enkä minä voinut olla
tuntematta ihmeellistä iloa, hymyilin ja sanon:
-- Äh, se esipappi!
Tatjana ihmetteli:
-- Mikä esipappi?
Se oli tullut minulta aivan vahingossa ja nyt -- hämmästyin taas.
-- Niin, -- minulla vaan on sellainen puhetapa. -- Se on -- että minulla
ei ole sellaista puhetapaa, vaan minä näen väliin unissa esipapin...
-- No niin, -- sanoo hän, -- jääkää hyvästi!
-- Ei, elkää vielä menkö. Olkaa hyvä ja istukaa -- ell'ei teidän ole
tukala olla minun kanssani.
Hän istui ja hymyilee.
-- Minun on hyvin hauskaa; mitä te tukaluudesta puhutte?
Hän pyytää minun juomaan likööriä tai teetä ja kysyy vielä, enkö
haluaisi syödä. Hänen sydämellinen hellyytensä sai kyynelet silmiini, ja
minun sydämeni riemuitsi kuin lintu kevätauringosta.
-- Antakaa anteeksi suorat sanani, -- puhun minä, -- mutta minun
haluttaisi tietää, puhuitteko te totta itsestänne, vai haluttiko teitä
siten vaan hämmästyttää minua.
Hänen silmäkarvansa menivät ryppyyn ja hän vastaa:
-- Se on totta. Minä -- olen sellainen. Entä sitten?
-- Ensi kerran elämässäni näen sellaisen tytön, ja minä häpeän sitä.
-- Mikä teitä hävettää? Enhän minäkään tyhjällä jaksa elää!
Ja hän nauraa hiljaan ja hyväilevästi.
-- Minä en häpeä teidän tähtenne, vaan itseni, -- häpeän tyhmyyttäni.
Minä kerroin sitten peittelemättä mielipiteeni kävelevistä tytöistä.
Hän kuuntelee tarkasti ja rauhallisesti.
-- Meidän keskuudessamme, -- sanoo hän, -- on erillaisia, on
huonompiakin kuin te luulette. Mutta kovin keveästi te uskotte ihmisiä!
Minusta tuntuu ihmeelliseltä ajatellakin, että tuollainen tyttö on --
ostettavana. Kysyn sentähden uudestaan:
-- Minkätähden tekin -- puuteko ajoi?
-- Ensi aluksi, -- sanoo hän, -- eräs kaunis mies petti minut, ja
suuttuneena häneen viekottelin minä muita, ja leikittelin sillä
tavalla... Mutta nyt ... täytyy väliin leivänkin tähden ottaa vastaan
miehiä.
Hän puhelee yksinkertaisesti eikä hänen sanoissaan voi huomata edes
sääliä itseään kohtaan.
-- No, käyttekö te kirkossa?
Hän hätkähti ja kävi tulipunaiseksi.
-- Kirkossako, -- sanoo hän, -- eihän sinne ketään kielletä menemästä.
Minä ymmärrän, että olin loukannut häntä, ja riensin sanomaan:
-- Te ette ymmärtänyt minua oikein! Minä tunnen evangeliumit, muistan
Maria Magdalenan ja syntisen vaimon, jolla fariseukset Kristusta
kiusasivat. Minä tahdoin kysyä teiltä, ettekö luule Jumalan olevan
suuttunut teihin elämänne tähden ja ettekö te epäile hänen hyvyyttään.
Hän rypisti silmäkarvojaan, ajatteli sekä kysyi vihdoin ihmetellen:
-- Minä en tiedä, kuka on Jumala?
-- Kuinka? Hän on meidän paimenemme ja isämme ja hänen käsissään on
ihmisen kohtalo!
Mutta hän sanoo:
-- Ell'en minä tee ihmisille pahaa, niin en ole rikoksellinen... Ja
siitä, että minä en pidä itseäni puhtaana, -- niin kelle siitä on
haittaa? Ainoastaan minulle itselle!
Minä tunnen, -- että hän puhuu jotakin hyvää ja sydämelle käypää, vaan
en voi sitä ymmärtää.
-- Omista synneistäni -- vastaan minä itse! -- puhuu hän kumartuen minun
puoleeni ja hymyillen. -- Mutta minun syntini ei kuitenkaan tunnu
minusta suurilta... Ehkä en osaa oikein puhua, mutta totta se ainakin
on! Minä käyn mielelläni kirkossa. Sehän on vasta äskettäin rakennettu,
ja se on tuollainen valoisa ja hyvin suloinen. Laulajat laulavat hyvin.
Väliin he laulullaan liikuttavat niin sydäntä, että kyynelet tulevat
silmiin. Kirkossa lepää sielu kaikesta hyörinästä...
Hän vaikeni ja lisäsi sitten:
-- Tietysti kirkossa käymisellä on toinenkin tarkoitus -- siellä näkee
miehiä.
Hän saa minut siihen määrään ihmettelemään, että hiki nousee päähäni,
enkä minä ymmärrä, mitenkä hän saa tuon kaiken niin hyvästi sopimaan
yhteen.
-- Rakastitteko te paljonkin vaimoanne? -- kysyy hän.
-- Hyvin paljon, -- vastaan minä. -- Ja etupäässä miellytti minua hänen
kaunis yksinkertaisuutensa.
Ja sitten alan minä kertoa hänelle sieluni tilasta -- suuttumuksestani
Jumalaan siitä syystä, että Hän salli minun ruveta tekemään syntiä ja
rankaisi sitten aivan väärin Olgan kuolemalla. Tatjana silloin vaalenee
ja vetää silmäkarvansa yhteen, tai värjää äkkinäinen puna hänen poskensa
ja silmät iskevät tulta, ja tämä herättää minun huomiotani.
Ensi kerran elämässäni käänsin minä huomioni ihmiselämään
kokonaisuudessaan ja sellaisena kuin näin sen, -- se näyttäytyi minusta
selittämättömältä ja säretyltä, häpeälliseltä ja liatulta vihassaan ja
voimattomuudessaan, huudoissaan, huokauksissaan ja valituksissaan.
-- Mitä jumalallisuutta tässä kaikessa on? -- sanon minä. -- Ihmiset
istuvat toistensa päälle, imevät toistensa verta, kaikkialla petomainen
taistelu leipäpalasta -- mitä jumalallisuutta siinä on? Missä on hyve ja
rakkaus, voima ja kauneus? Vaikka minä olen nuori, en ole kuitenkaan
sokeana syntynyt -- missä on Kristus, Jumalan poika? Kuka on tallannut
kukat, jotka hän on puhtaalla sydämellä istuttanut, kenen viisautta
kaunistaa hänen rakkautensa?
Ja sitten kerroin minä hänelle esipapista, miten hän oli mustalla
jumalalla uhannut minua ja huutanut poliisia jumalaansa auttamaan.
Tatjana nauroi, ja minustakin alkoi esipappi tuntua naurettavalta,
tuollaiselta vihreältä sirkalta; sirkka sirkuttelee ja hyppelee, aivan
kuin olisi työn hommissa, mutta ei itsekään usko lujasti työnsä
totuuteen.
Mutta hymyiltyään ensin muuttui tämä hyvä tyttö nyt vakavaksi.
-- Kaikkea minä en ymmärrä -- sanoo hän, -- mutta toisia paikkoja on
kauhea kuunnella. Te ajattelette kovin röyhkeästi Jumalasta.
Minä vastaan:
-- Vaikka en näe Jumalaa -- on hän kuitenkin olemassa.
-- Niin kyllä, -- vastaa hän, -- mutta etteköhän te lähtisi
nyrkkitaisteluun hänen kanssaan, jos se vaan olisi mahdollista? Että
elämä on ihmisille raskasta -- se on totta, ja minäkin väliin ajattelen,
-- että minkätähden se niin on. Mutta tiedättekö, mitä minä nyt sanon
teille? Tässä vähän matkan päässä on naisluostari, ja siinä asuu erakko,
hyvin viisas eukko. Hän puhuu Jumalasta pelkkää hyvää -- teidän pitäisi
käydä hänen puheillaan.
-- Mitä? -- Minä menen! Minä menen nykyään kaikkialle, kaikkein
hurskasten ihmisten luokse, sillä minä etsin rauhaa!
-- Ja minä menen nyt maata. Pankaa tekin maata, -- sanoo hän ojentaen
minulle kätensä.
Minä tartun siihen, likistän sitä ja sanon sydämellisesti:
-- Kiitos teille! Paljonko te olette minulle antanut, sitä en tiedä,
enkä kuinka kallista se on, -- mutta minä tunnen, -- että te olette hyvä
ihminen. Kiitos teille!
-- Mitä te nyt, -- sanoo hän, -- Jumala olkoon kanssanne!
Hän hämmästyi ja punastui.
-- Minä olen niin iloinen, jos teillä nyt on helpompi olla.
Ja minä näen, että hän on todellakin iloinen. Mikä olen minä hänelle?
Mutta hän onkin -- iloinen siitä syystä, että -- on voinut hieman
lohduttaa.
Minä sammutan kynttilän, makaan ja ajattelen:
-- Joulujuhlaksihan osuin tänne!
Ja vaikka minun sydämeni ei ollutkaan kevennyt, tuntui siinä kuitenkin
olevan jotakin uutta ja hyvää. Minä näen Tatjanan silmät milloin
innostusta uhkuvina milloin vakavina, ja niissä oli enemmän
inhimillisyyttä kuin naisellisuutta. Minä ajattelen häntä hiljaisella
ilolla, sillä tavalla, että niin ei ajateltaisikaan muulloin kuin
jouluna.
Minä päätin antaa hänelle seuraavana päivänä sormuksen, jossa olisi
sininen kivi. Mutta sitten -- unohdin sen, enkä ostanutkaan... Nyt on
siitä ajasta kulunut kolmetoista vuotta, mutta aina olen minä muistanut
tuon tytön ja aina olen tuntenut ikävää siitä, ett'en ostanut hänelle
sormusta.
Aamulla koputti hän ovea.
-- Nyt on jo aika nousta!
Me tapasimme kuin vanhat ystävät, istuimme juomaan teetä, ja hän puheli
ehtimiseen, että minun pitäisi mennä naiserakon luoksi, ja saikin
lupaukseni. Ja sitten otimme me sydämelliset jäähyväiset, hän saattoi
minut ulos portista.
Kaupungissa olin minä yksin kuin -- erämaassa. Luostariin oli matkaa
kolmeneljättä virstaa, ja minä lähdinkin heti sinne sekä olin jo
seuraavana päivänä siellä palveluksessa.
Kaikkialla on nunnia mustana joukkona, -- aivan kuin vuori olisi
särkynyt ja sen pirstaleita olisi ollut temppelissä. Tämä luostari oli
rikas, siinä oli paljon sisaria ja kaikki surullisen näköisiä. Heidän
kasvonsa olivat paksut, pehmeät, kalpeat ja kuin taikinasta tehdyt.
Heidän pappinsa hoiti hyvin virkaansa, vaikka lyhentelikin
jumalanpalvelusta, ja hänkin oli hyvin ruokittu, suurikasvuinen ja
hänellä oli bassoääni. Köörilaulajattaret olivat valiojoukkoa, kaikki
kaunottaria, jotka lauloivat jumalallisesti. Kynttilät itkevät valkeita
kyyneleitä, niitten tulet vapisevat ja surkuttelevat ihmisiä.
-- Mene sieluni temppeliin, Sinun pyhään temppeliisi... -- ääntelevät
nuoret äänet nöyrästi.
Minä kertaan vanhaan tapaani itsekseni jumalanpalveluksen sanat,
katselen ympärilleni ja koetan arvata, kuka noista naisista on se
erakko, eikä minussa ollut hartautta ensinkään. Ja minä arvasinkin sen
ja hämmästyin... Sillä enhän minä ollut tänne saapunut leikkimään, vaan
siitä syystä, että sieluni oli -- tyhjä. Enkä minä voinut koota
ajatuksiani, kaikki oli minussa särkynyt, ja ajatus ajoi ajatusta. Minä
näen muutamia väsyneitä henkilöitä, -- vanhoja, puolikuolleita akkoja,
jotka katselevat pyhäinkuviin, joitten huulet liikkuvat, mutta ääntä ei
kuulu.
Minä jätin paikkani ja lähdin astelemaan pitkin luostaria. Päivä oli
kirkas, aurinko säkenöitsi lumella, tiaiset tiuskuivat puitten oksilla
ja pudottelivat lunta oksilta maahan. Minä lähestyn luostarin
ympärysmuuria ja näen sieltä syvät laaksot. Luostari oli vuorella ja sen
alapuolella leveni äitimme maa vaatetettuna rikkaalla sinertävällä
lumella. Kylät näyttävät huolestuneilta, metsä on rohkeasti raiskattuna,
tiet ovat lumeen haudattuina, mutta kaikkia valaisee talvisen auringon
vinot säteet. Hiljaisuutta, rauhaa ja kauneutta kaikkialla...
Jonkun ajan kuluttua pääsin minä äiti Fevronian koppiin. Hän on pieni
akka, jonka silmät ovat ilman kulmakarvoja ja aina kyynelissä ja jonka
kasvojen ryppyjä peittää alituinen hymy. Hän puhuu hiljaan, melkein
kuiskaamalla ja laulavalla äänellä.
-- Elä syö, nuorukainen, -- sanoo hän, -- omenaa ennen Kristuksen
kirkastamisen päivää, vaan odota, että Jumala kasvattaa sitä ja antaa
sen siemenet mustua.
Minä ajattelen, että mitä tuo puhe tarkoittanee.
-- Kunnioita, -- jatkaa hän, -- isääsi ja äitiäsi...
-- Minulla ei ole isää eikä äitiä!
-- Rukoile heidän sielunsa rauhan puolesta...
-- Mutta ehkä he elävät?
Hän katsoo minuun, pyyhkii kyyneleet silmistään ja hymyilee
surullisesti. Sitten hän taas keinuttaa päätään ja laulaa:
-- Herra on hyvä, kaikille jakaa hän oikeutta ja kaikille on hän
antelias!
-- Mutta minäpä olenkin alkanut epäillä sitä...
Minä näen, miten hän pelästyy, hänen kätensä vaipuvat alas, hänen
silmänsä välkkyvät ja hän on jonkun aikaa ääneti. Mutta kun hän taas on
tointunut -- alkaa hän uudestaan laulaa hiljalleen:
-- Muista, että rukouksella on siivet, rukous lentää nopeammin kun
mikään lintu ja saapuu aina Jumalan istuimen eteen! Hevosella ei kukaan
ratsasta Jumalan valtakuntaan...
Minä ymmärrän, että Jumala hänen mielestään on herrasmies, -- hyvä ja
lempeä eikä akka tahdo sitoa häntä minkäänlaisilla laeilla. Ja uudestaan
alkaa hän puhua vertauksia, joita minä en ymmärrä, mutta se suututtaa
minua.
Minä kumarsinkin hänelle ja lähdin pois.
-- Kas niin -- ajattelin minä, -- ihmiset ovat jakaneet Jumalan eri
osiin, kukin oman tarpeensa mukaan. -- Toisten mielestä hän on -- hyvä,
toisten -- hirmuinen. Papit ovat ottaneet Hänet työmiehekseen ja
maksavat pyhällä savulla sen, että Hän ruokkii hyvästi heitä. Ainoastaan
Larionilla oli suuri ja ääretön Jumala.
Nunnat vetävät reellä lunta, menevät minun sivuitseni, hihittävät
hiljaan, mutta minulla on raskas elämä enkä tiedä, mitä tehdä. Lähdin
ulos portista -- täällä on hiljaista. Lumikinokset välkkyvät, kuuralla
peittyneet puut eivät liikahdakaan, kaikki on kuin mietteisiinsä
vaipunut. Ja taivas ja maa katsovat hymyillen hiljaista luostaria. Mutta
minä pelkään särkeväni huudollani tämän hiljaisuuden.
Soitetaan iltakirkkoon. Mainio kello! Se kutsuu pehmeällä ja kuuluvalla
äänellään, mutta minun ei nyt haluta mennä kirkkoon. Tuntuu siltä kuin
pääni olisi täynnä pieniä nauloja.
Ja äkkiä teen minä päätöksen: minä lähden luostariin, jossa noudatetaan
ankarampia asetuksia, elän siellä yksinäni kopissa, ajattelen ja
lueskelen... Eiköhän säretty sieluni voisi silloin yksinäisyydessä
uudestaan vahvistua?
Noin viikon kuluttua seison minä Savvatjevskin erämaan luostarin
igumenin edessä -- miehen, joka ulkonäöltään miellyttää minua. Hän oli
kauniin muotoinen, harmahtava ja kaljupäinen, punaposkinen ja
vahvarakenteinen, mutta hänen kasvonsa näyttivät vakavilta ja silmänsä
lupaavilta.
-- Minkätähden sinä, poikani, pakenet maailmaa? -- kysyy hän.
Minä kerron hänelle, että sieluni on murtunut vaimoni kuoleman tähden,
mutta muuta syytä en voi hänelle sanoa.
Hän silittää partaansa, katsoo terävästi minuun ja kysyy uudestaan:
-- Onko sinulla rahaa?
-- On, on minulla noin sata ruplaa.
-- Anna tänne! -- Ja mene nyt vierasten vastaanottohuoneesen, huomenna
päivällisjumalanpalveluksen jälkeen tahdon minä vielä puhua kanssasi.
Vieraitten kanssa seurusteli isä Nifont, ja hänkin miellytti minua.
-- Meillä on yksinkertainen luostari, -- puhuu hän, -- ja me elämme
todellakin veljellisesti, teemme kaikki työtä Jumalan kunniaksi, emmekä
elä niinkuin muissa luostareissa eletään. On täällä kuitenkin eräs
herrakin, mutta hänestä ei välitä kukaan eikä hän ketään häiritse.
Täällä löydät sinä lepoa ja rauhaa sielullesi ja täällä sinä puhdistut.
Seuraavana päivänä minä jo katselin luostaria. Aikaisemmin oli se
nähtävästi ollut metsässä, mutta sitten oli metsä raivattu pois porttien
edustalta, vaan sivuilta syleili se vielä kahtena mustana siipenä
viheriäkattoista kirkkoa ja luostarin valkeita rakennuksia. Vastapäätä
lepää jäätyneenä ja puolikuun muotoisena Sin-järvi -- kymmenen virstaa
päästä päähän ja neljä virstaa leveä --, ja järven takana näkyy kolme
Kudejarovin kirkkoa, Nikolan ja Tolokontseffin kultaiset katot, vaan
tällä puolella, luostarin luona oli Kudejarovom siirtolaisten rakentamat
kaksikolmatta taloa.
Ja ympärillä oli -- mahtava metsä.
Kaikki oli -- hyvin. Hiljainen uupumus valtasi sieluni. Täällähän minä
voin seurustella Herran kanssa, avata Hänelle verta vuotavan sydämeni ja
pyytää Häntä nöyrällä päättäväisyydellä osoittamaan minulle tien, jota
kulkien voin noudattaa Hänen lakejaan.
Illalla olin minä kirkossa. Siellä kuunneltiin viran puolesta laulua,
mutta se oli soinnutonta, sillä hyviä ääniä ei heillä ollut.
Minä rukoilen:
-- Anna, Herra, anteeksi, jos olen röyhkeästi ajatellut sinusta, mutta
minä en ole tehnyt sitä uskottomuudesta vaan rakkaudesta ja halusta
sinuun, niinkuin itse tiedät, Kaikkitietävä.
Äkkiä kääntyi edessäni seisova munkki minuun päin ja hymyilee. Minä olin
nähtävästi tavannut katumussanani liian korkealla äänellä. Hän hymyilee
-- ja kuinka kauniit kasvot minä näin!... Minun pääni vaipui alas, minä
suljin silmäni, sillä en siihen asti enkä jälkeenpäin ole milloinkaan
niin kaunista miestä nähnyt. Ja sitten astun minä pari askelta
eteenpäin, seisahdun hänen rinnalleen ja alan katsella hänen ihmeen
ihania kasvojaan, -- jotka olivat valkeat kuin marmorista veistetyt, ja
hänen mustaa partaansa, jossa näkyi joku harmahtava karva. Hänen
silmänsä olivat suuret, kosteanhimmeät ja ylpeät, ja ruumiiltaan oli hän
hyvärakenteinen sekä pitkä. Hänen nenänsä oli käyrä ja koko hänen
olennossaan näkyi ylhäinen syntyperä. Hän hämmästytti siihen määrään
minua, että seuraavana yönä uneksin hänestä.
Aamulla aikaiseen herättää minut Nifont.
-- Isä igumen on, -- sanoo hän, -- antanut määräyksen sinusta. Mene nyt
leipomahuoneesen, kas tämä rauhallinen munkki johdattaa sinua, hän on
sinun esimiehesi. Pukeudu myös luostarin pukuun.
Minä pukeudun luostarin vaatteisiin, jotka sopivat hyvin, ja jätän
pidetyt ja likaiset vaatteeni.
Katson esimiestäni. Hän on leveähartiainen, kömpelö, otsa ja posket
syylissä ja näppylöissä, näitten välissä kasvaa harmaita karvoja, ja
koko hänen kasvonsa ovat kuin lampaan villoilla peitetyt. Hän olisi
näyttänyt hyvinkin naurettavalta, -- mutta hänellä oli suuri otsa, jota
peittivät syvät rypyt, tiukkaan puserretut huulet ja pienet, itsepäiset
silmät.
-- Nopeammin! -- käskee hän.
Hänen äänensä on karkea, mutta rikkinäinen ja tulee kuin särkyneestä
kellosta.
Nifont sanoo hymyillen:
-- Hänen nimensä on -- veli Miha! Jumala kanssanne!
Me tulimme pihalle, ja siellä oli pimeä. Miha kompastui johonkin
esineesen ja alkoi vahvasti sadatella. Sitten kysyy hän minulta:
-- Osaatko sotkea taikinaa?
-- Olen nähnyt, kuinka eukot ovat sotkeneet, -- vastaan minä.
Hän murisee:
-- Akat! Teillä on aina ne akat, kaikkialla akat! Mutta heidän tähtensä
on maailma tullut kirotuksi, se pitää muistaa!
-- Jumalan äitikin oli -- nainen.
-- Hm.
-- Ja paljon on myös naispyhimyksiä!
-- Vai niin! Ja sinä kelpaat pirulle helvettiin!
Minä ajattelen kuitenkin, että hän on hyvin vakava ihminen.
Me saavumme leipomohuoneesen ja hän sytyttää tulen. Siellä oli kaksi
suurta ammetta jauhosäkkien peitossa sekä pitkä hinkalo; ruisjauhoja oli
kulittain ja vehnäjauhoja säkeissä. Täällä oli muuten roskaista ja
likaista, kaikkialla oli hämähäkin verkkoja ja harmaata pölyä. Miha otti
eräästä ammeesta säkin, heitti sen lattialle ja komensi:
-- Opettele nyt! Kas -- tässä on aluksi! Näetkö noita -- rakkuloita? Se
merkitsee, että taikina on valmista, se on noussut.
Sitten otti hän käsiinsä kulin jauhoja yhtä helposti kuin kolmivuotiaan
pojan, pani sen ammeen laidalle, ratkoi säkin veitsellä ja huusi kuin
tulipalossa:
-- Kaada tuonne neljä ämpärillistä vettä! Ja sitten sotke!
Hän oli jo aivan valkea kuin kuurassa oleva puu. Minä heitin pois
pappisviittani ja aloin kääriä ylös hihojani.
Mutta hän sanoo:
-- Ei siitä mitään tule! Ota housut jalastasi!... Jaloilla!
-- Mutta minä en ole käynyt pitkään aikaan saunassa.
-- Eihän kukaan ole sinulta sitä vaatinutkaan.
-- Mutta mitenkä minä likaisilla jaloilla?
Silloin raivostui hän:
-- Olenko minä sinun esimiehesi vaiko sinä minun?
Hänellä on suuri suu, hyvät hampaat ja pitkät kädet, joita hän heiluttaa
hyvin varoittavasti.
-- No, koira vieköön, -- ajattelen minä.
Minä pyyhin hieman jalkojani märällä rievulla, menin ammeesen ja alan
polkea taikinaa. Mutta esimieheni kulkee pitkin leipomahuonetta ja
rähisee:
-- Kyllä minä sinut vielä nöyrrytän, naisen poika!... Kyllä minä opetan
sinulle rauhallista viisautta!
Minä sotkin yhden ammeen -- ja toinen oli valmis alettavaksi. Minä aloin
sotkea sitä, -- siihen pantiin vehnäjauhoja, ja sitä piti käsillä
sotkea. Minä olin vahva poika, mutta en tottunut tällaiseen työhön.
Jauhot takertuivat minun nenääni, suuhuni, korviini, silmiini, minä
tulin kuuroksi ja sokeaksi, hiki valuu virtana ja se tippuu taikinaan.
-- Eikö täällä ole riepuja, -- kysyn minä, -- joilla voisi hikeä
pyyhkiä.
Miha suuttuu:
-- Kyllä me laitamme sinulle samettisen pyyhinliinan! Tämä luostari on
ollut olemassa kaksi sataa kolmekymmentä kaksi vuotta -- ja odottanut
koko tämän ajan sinun määräyksiäsi!
Minua alkoi naurattaa.