mieluimmin kerroin lapsuudestani, Larionista ja Savelkasta, mitenkä he
Jumalalle lauluja lauloivat ja mitä Hänestä puhuivat, vähäjärkisestä
Vlasista, joka siihen aikaan jo oli kuollut, kaikesta puhuin, mitä
tiesin, -- ja näytti siltä, että minä tiesin kertoa paljon ihmisistä,
linnuista ja kaloista.
Kaikkea onneni suuruutta ei sanoilla voi kertoa, sillä ihminen ei osaa
iloistaan kertoa, hän ei ole siihen tottunut, -- hänen ilonsa ovat
harvat ja lyhyet.
Minä käyn yhdessä vaimoni kanssa kirkossa, asetumme rinnatusten nurkkaan
ja rukoilemme yhdessä. Kiitollisena rukoilen minä Jumalaa ja ylistän
Häntä, mutta samassa on minun rukouksessani ylpeyttä -- sellainen oli
luontoni -- aivan kuin minä olisin voittanut Jumalan voiman ja
pakoittanut Hänet vasten tahtoaan antamaan onnea minulle. Hän oli
väistynyt minun tieltäni, ja siitä syystä minä Häntä kiitin: hyvästi
Sinä, Herra, teit, olet ollut oikeudenmukainen, niin kuin Sinun tuleekin
olla!
Oi, minkälaista kurjaa ylpeyttä!
Koko talven elin huomaamatta kuin kirkas päivä. Olga ilmoitti minulle,
että hän oli tullut raskaaksi, -- ja siitä uusi ilon aihe meille. Appeni
yskii kuivasti, anoppini katselee surullisesti vaimoani ja kuiskii
hänelle jotakin. Minä aijoin silloin juuri ruveta uusiin töihin, aijoin
perustaa mehiläistarhan, kutsua sen kiitollisuuden muistoksi
Larionovaksi, rakentaa aidan ympärille ja elää lintuja pyytämällä --
josta ammatista ihmiset eivät olisi saaneet kärsiä.
Mutta kerran sitten Titoff puhuu minulle yrmeästi:
-- Sinä, Matvei, olet nyt aikasi saanut viettää makean leivän päiviä,
mutta katso vaan, ett'ei hapanta tule perästäpäin! Kesällä syntyy
sinulle lapsi -- oletko unohtanut sen?
Minun oli aikoja sitten haluttanut sanoa hänelle koko totuuden
sellaisena kuin minä siihen aikaan sen ymmärsin, ja siitä syystä sanon
minä:
-- Niin paljon kuin minun on ollut tarvis tehdä syntiä, olen minä tehnyt
täyttääkseni teidän tahtonne. Teidän tasallenne olen päässyt, mutta
alemmaksi en tahdo mennä!
-- En ymmärrä, -- sanoo hän, -- mitä sinä tahdot minulle sanoa. Minä
puolestani sanon sinulle, että seitsemänkymmentä ruplaa vuodessa
talouteen ei ole rahaakaan, ja tyttäreni myötäjäisiä en anna sinun
ruveta syömään. Ajattelepas! Sinun viisaudestasi -- eli ilkeydestäsi
minua kohtaan siitä syystä, että minä olen sinua viisaampi -- ei ole
ollut hyötyä itsellesi eikä minulle. Jokainen on pyhä, kunnes piru hänet
vie.
Minusta tuntui kovin vaikealta, mutta säälistä Olgaan en minä kuitenkaan
antanut hänelle selkään.
Kylässä tuli pian tiedoksi, että minä en elä sovinnossa appeni kanssa,
ja kansa alkoi siitä syystä ystävällisemmin katsella minua. Itse
puolestani kävin minä ilostani pehmeämmäksi, ja Olgallakin oli hyvä
sydän -- ja niin halutti minun ruveta vähitellen maksamaan talonpojille.
Minä aloin vähän lellitellä heitä, toista koetin auttaa toista suojella.
Mutta kylään näkyi jokainen käteni liike kuin ikkunasta.
Titoff suuttuu:
-- Taasko sinä koetat lahjoa Jumalaa? -- sanoo hän.
Minä päätin jättää konttoorin ja sanon vaimolleni:
-- Kuusi ruplaa kuussa, -- enemmän minä -- linnuillakin saan!
Mutta se saattoi ystävättäreni murheelliseksi.
-- Tee miten tahdot, -- sanoo hän, -- kun me vaan emme maantielle joudu.
Sääli isää! Hän tahtoo sinulle hyvää ja meidän tähtemme on hän
sielulleen ottanut monta syntiä...
-- Äh, lemmikki. Hänen hyvyytensä on kahdennentoista kylkiluun alla.
Seuraavana päivänä sanoin minä apelleni, että eroan konttoorista.
Hän hymähtää ja kysyy:
-- Sotamieheksikö menet?
Iskipäs! Minä ymmärrän, että minun kiusaamiseni on hänelle -- helppoa.
Hänellä on ylhäisiä tuttavuuksia, kaikkialla talonpoikaa poletaan, ja
minä joudun sotamieheksi, että äjähtää. Ei hän sääli tytärtäänkään, --
sillä hänellä on korkea peli pelattavana Jumalan kanssa.
Ja kommellus seurasi kommellusta. Vaimoni alkoi salaa itkeskellä, hänen
silmänsä olivat aina punaiset. Jos kysyt häneltä:
-- Mikä sinun on, Olja?
Niin vastaa hän:
-- En ole oikein terve.
Minä muistan valan, jonka olin hänelle vannonut, ja minä häpesin.
Astunko vielä askeleen -- ja voimaa minulla siihen on -- niin voi
silloin rakasta naistani! Mutta vähät siitä, vaikka joutuisinkin
sotamieheksi, kun vaan pääsisin erilleen Titoffista.
Kesäkuun lopussa syntyi meille poika, ja minä rupesin taas joksikin
aikaa hulluttelemaan. Synnytystuskat olivat ankarat, Olga huusi, ja
minun sydämeni oli laata kauhusta sykkimästä. Titoff synkkeni tykkänään,
hän vapisi, nojasi pihalla oleviin portaisiin, katseli maahan ja jupisi:
-- Koko elämäni kuolee kenellekään hyötyä tuottamatta, Herra armahda!...
Kun sinulle tulee lapsia, Matvei, niin ehkä alat sinä silloin elää minun
elämääni ja saat kestää minun suruni, ja silloin sinä myös lakkaat
ajattelemasta syntejä ihmisiä kohtaan...
Hän säälitti silloin minua. Itse kulen minä pitkin pihaa ja ajattelen:
-- Taas sinä uhkaat minua, Herra, taas on Sinun kätesi minun pääni
päällä. Anna minun parantaa itseäni tai väistyä syrjään. Tai onko sinun
lempeytesi lopussa ja eikö hyvyydessä olekaan sinun voimasi?
Kun minä nyt muistelen niitä puheitani, niin häpeän silloista
tyhmyyttäni.
Poika syntyi ja vaimoni tuli taas terveeksi. Hänen äänensä vahvistui,
hänen ruumiinsa ikäänkuin suoristui, mutta minua kohtaan ei hän ollut
oikein suora. Eipä silti, että hän olisi tullut ahneeksi, mutta hän
alkoi nyt kuitenkin vertailla ruokapaloja, antoi harvemmin almuja ja
muisti tarkalleen, kuka talonpojista oli kuinkakin paljon meille velkaa.
Pikkuvelatkin herättivät nyt hänen huomiotaan. Minä ajattelin ensin, --
että meneehän se ohitse; itse puolestani minä siihen aikaan myin
vahvasti lintuja, kaksi kertaa kuussa matkustin kaupunkiin häkkeineni,
ja sain joka kerta viisi ruplaa ja enemmänkin. Meillä oli lehmä ja
kymmenen kanaa, -- niin että siinä piti olla tarpeeksi.
Mutta Olgan silmät loistavat tyytymättömyyttä. Minä toin hänelle lahjan
kaupungista, mutta hän alkaa valitella.
-- Minkätähden sinä tällaisen ostit. Olisit ennen säästänyt rahaa.
Minun tuli hyvin ikävä olla, ja tämä ikävyys se ajoi minut taas lintuja
pyytämään. Menen metsään, asetan verkkoni, ripustan sen oksiin,
heittäydyn maahan, viheltelen ja ajattelen. Sielussani asuu -- rauha, se
ei kaipaa mitään. Ajatus syntyy, sydän lähtee lentoon, putoo
tuntemattomuuteen aivan kuin kivi järveen, siitä syntyy sielussa
aaltoileminen, -- ajattelen Jumalata.
Näinä hetkinä oli Jumala minulle -- kirkas taivas, sinertävä etäisyys,
kultainen syksyn metsä, tai talvella hopeinen temppeli; joet, pellot,
vuoret, tähdet, kukat -- kaikki kaunis on jumalallista ja kaikki
jumalallinen on sieluni sukulainen. Mutta kun ihmiset juolahtavat
mieleen, niin hätkähtää sydän kuin lintu, jota nukkuissaan on
peljätetty, ja katselee neuvottomana elämään -- eikä jumalallinen
kauneus sula yhteen ihmisen pimeän ja köyhän elämän kanssa. Mutta
kirkastettu Jumala on voimassaan ja ylpeydessään jossakin kaukana, ja
ihmiset -- ovat myöskin erillään hänestä suruissaan ja puutteissaan.
Minkätähden on Jumalan lapset määrätty tänne hyörinään, kärsimään nälkää
ja alennusta ja minkätähden ovat he kiinnitetyt maahan kuin madot
likaan; minkätähden on Jumala sallinut tämän? Onko hänellä mitään iloa
nähdessään luomakuntansa alennustilassa? Missä taas ovat ihmiset, jotka
näkevät Jumalan ja tuntevat hänen luomansa kauneuden? Ihmisten sielu on
tullut sokeaksi jokapäiväisestä puutteesta. Kyllyyttä pidetään ilona ja
rikkautta -- onnena ja ihmiset etsivät syntein anteeksi antamusta, mutta
eivät löydä. Missä asuu heissä isällinen rakkaus, missä jumalallinen
kauneus? Elääkö Jumala? Missä on -- jumalallisuutta?
Mutta sitten vaipuivat ajatukseni hämäryyteen, kaikki peittyy ja häviää,
-- ja minun sieluni käy kylmäksi ja tyhjäksi kuin pelto talvella.
Silloin en minä enään tohtinut käydä sanoilla käsiksi oikeisiin
ajatuksiini, mutta vaikka ajatus ei ollutkaan sanapukuun puettuna
edessäni, -- tunsin minä kuitenkin sen voiman ja pelkäsin sitä kuin
pieni poika pimeää kuilua. Minä hypähdän ylös, ryhdyn työhöni, ja
käärittyäni verkkoni kokoon lähden kiireesti kotiin laulaen laulua
päästäkseni erilleen kauheasta pelostani.
Ihmiset alkoivat nauraa minua -- linnunpyytäjiä ei kylissä kunnioiteta
-- ja Olgakin huokaili raskaasti, koska hänestäkin näytti minun työni
sopimattomalta. Appeni lukee minulle läksyä, mutta minä vaikenen ja
odotan syksyä. Minusta tuntui kuin voisin välttää sotapalveluksen, --
kiertää tuon inhoittavan lätäkön.
Vaimoni tuli taaskin raskaaksi ja samalla surumieliseksi.
-- Mikä sinun nyt on, Olga?
Ensin koettaa hän kiertää kysymystä -- ei mikään, sanoo, mutta kerran
hän sitten syleili minua ja alkoi itkeä.
-- Minä kuolen, -- sanoi hän, -- kuolen synnytykseen.
Minä tiesin, että naiset puhuvat usein tuolla tavalla, mutta pelästyin
kuitenkin. Koetin lohdutella häntä -- mutta hän ei kuuntele.
-- Uudestaan jäät sinä yksin, -- puhuu hän, -- eikä kukaan sinua
rakasta. Sinä olet pahansuopa, röyhkeä kaikessa, -- mutta minä pyydän
sinua lastemme tähden: elä ole ylpeä, kaikki ovat syyllisiä Jumalan
edessä, etkä sinäkään ole oikeassa...
Hän alkoi usein puhua minulle tuollaista, ja sääli sekä pelko saivat
minut valtaansa. Appeni kanssa tein minä jonkinlaisen rauhan, ja hän
riensi heti käyttämään sitä hyväkseen omalla tavallaan.
-- Allekirjoita tämä, Matvei! Pian saat mennä sotamieheksi ja toinen
lapsi on lähellä.
Asevelvollisia alkoi jo olla liikkeellä, ja minuakin kutsutaan; jos
kieltäydyn -- niin säretään ikkunatkin.
Se päivä koitti vihdoin, ja minä lähdin kaupunkiin arpaa nostamaan.
Vaimoni ei tohtinut siihen aikaan enään poistua kotoa. Appeni saatti
minua ja kertoi koko matkan, kuinka paljon vaivaa hänellä on ollut
minusta, kuinka paljon rahaa hän on minun tähteni tärvännyt ja miten hän
on kaikki hyvin järjestänyt.
-- Ehkä olette turhaa työtä tehnyt? -- sanon minä.
Ja niin hän olikin. Minun arpanumeroni oli viimeisimpiä. Titoff ei
tahtonut uskoakaan, että minulla sellainen onni oli ollut, mutta sitten
alkoi hän synkästi nauraa.
-- Näkyy, että Jumala on puolellasi!
Minä -- olen ääneti, ja minulla on äärettömän hauskaa. Minusta oli se
vapautus kaikesta, mikä rasitti sieluani ja erittäinkin vapautus
rakkaasta ajastani. Kotona -- Olgan ilo! Hän itkee ja nauraa, tuo
lemmikki, ylistää minua ja hyväilee, aivan kuin olisin karhun tappanut.
-- Kunnia olkoon sinulle, Jumala, -- sanoo hän, -- nyt saan minä kuolla
rauhassa.
Minäkin nauroin häntä, mutta minusta tuntuu kuitenkin -- kovin ilkeältä,
sillä tiedän, että hän -- uskoo kuolevansa, ja minä ymmärrän, että
tuollainen usko on turmiollinen, koska se hävittää ihmisessä elämän
voiman.
Noin kolmen päivän kuluttua alkoivat synnytystuskat. Kaksi vuorokautta
kärsi hän hirveästi, mutta kuoli kolmantena määrättyään ruumiinkantajat.
Hän kuoli, niinkuin oli itse ennustanut, tuo rakas ystäväni.
Minä en muista hänen hautajaisiansa, sillä jonkun aikaa olin sokeana ja
kuurona.
Titoff sai minut vihdoin heräämään -- ja tämä tapahtui Olgan haudalla.
Niinkuin nyt muistan -- seisoo hän minun edessäni, katsoo minua
kasvoihin ja sanoo:
-- Kas niin, Matvei, me kohtaamme toisen kerran toisemme kuolleitten
teillä. Täällä syntyi meidän ystävyytemme ja täällä pitäisi sen myös
vahvistua...
Minä katsahdan ympärilleni aivan kuin se, joka on ensimäistä kertaa maan
päällä: sade rapisee, sumua on kaikkialla ja siitä pistävät esiin
paljaat puut, hautakumpujen ristit; kaikki on kylmyyden peitossa,
raskaan kosteuden vallassa, ja tuntuu siltä kuin sade ja sumu olisivat
ottaneet haltuunsa kaiken ilman.
Minä vastaan Titoffille:
-- Mitä sinä tahdot? Mene pois!
-- Minä tahdon, että sinä ymmärtäisit minun suruni. Ehkä Jumala on
rangaissut minua tyttäreni kuolemalla sinunkin tähtesi, siitä syystä,
että estin sinun elämästä tahtosi mukaan...
Maa muuttuu jalkaini alla tahmeaksi liaksi, ja minun jalkani takertuvat
kiinni.
Minä tartuin kiinni häneen, heitin hänet maahan kuin kaurasäkin ja
huudan:
-- Ole kirottu, sinä viheliäinen!
Ja taas alkoi minulle mielettömyyden ja järjettömyyden aika, -- en
voinut nostaa ylös päätäni, olin kuin vihaisen käden maahan heittämä ja
voimatonna makasin maassa. Minun sieluani polttaa viha Jumalaa vastaan,
kun minä katsonkin pyhäinkuvaa, niin poistun nopeasti pois sen luota;
minä tahdon taistella vaan en katua. Minä tiedän, että sanan mukaan
minun pitäisi rauhallisesti katua, pitäisi sanoa:
-- Niin, Herra! Sinun kätesi on raskas, mutta oikeutta täynnä, Sinun
vihasi on suuri, mutta hyödyllinen.
Mutta omantuntoni mukaan -- en voi lausua noita sanoja, olen monen eri
mielipiteen raastama enkä voi niistä selvitä.
Minä ajattelen:
-- Siitäkö syystä on minua kohdannut tämä isku, että minä salaa olen
epäillyt Sinun olemassa oloasi?
Tämä ajatus pelästyttää minua ja minä koetan sitä oikaista.
-- Taikka en oikeastaan olemassa oloasi vaan laupeuttasi olen epäillyt,
sillä minusta näyttää kuin olisit heittänyt kaikki ihmiset tänne maan
päälle avutta ja päämäärättä.
Eikä ainoastaan tämä raastanut sieluani, raastanut ja polttanut sitä.
Vaan minä en voinut nukkuakaan, en voinut tehdä mitään, yön varjot
olivat tukehuttaa minut, näin Olgan, ja minun oli työläs olla eikä ollut
minulla voimia elää.
Minä päätin hirttää itseni.
Tämä tapahtui yöllä. Minä makasin väsyneenä ja vaatteet päällä
vuoteessani. Muistissani väikkyi viattoman vaimoni kasvonpiirteet, hänen
sinisissä silmissään palaa hiljainen, lämmittävä ja kutsuva tuli. Kuu
katselee ikkunasta sisään, valaisee lattiata, mutta -- tekee minun
sieluni vieläkin pimeämmäksi. Minä hypähdän ylös, otan lintuverkosta
nuoran, lyön naulan parsihirteen, teen solmun ja asetan tuolin naulan
kohdalle. Minua halutti riisua takkini, minä riisuin, repelin paitani
kauluksen ja äkkiä näen, että seinällä on pienet, salaperäiset ja
epäselvät kasvot. Minä olin vähällä huutaa säikähdyksestä, mutta
ymmärsin, että ne ovat minun omat kasvoni Olgan pyöreässä peilissä. Minä
katson niitä -- ne ovat järjettömät ja surkuteltavat, hiukset pörrössä,
posket painuneet, nenä terävä, suu puoleksi auki aivan kuin kuolevan
ihmisen, ja silmissä palaa outo tuli.
Minun kävi sääliksi ihmisen kasvoja, niitten entistä kauneutta, ja minä
istuin penkille sekä itkin oman itseni vuoksi kuin loukkaantunut lapsi.
Ja itkuni jälkeen tuntui hirttäminen minusta häpeälliseltä ja
naurettavalta. Minä suutuin, tempasin irti nuoran ja heitin sen
nurkkaan. Kuolemakin -- on arvoitus, mutta minä etsin elämän kysymysten
ratkaisua.
Mitä pitää minun tehdä? Vielä kului muutama päivä ja minä huomasin, että
tarvitsen rauhaa, ja tästä syystä tahdoin katua, mutta kiristellen
hampaitani läksin minä papin luokse.
Sunnuntaina ennen iltaa tulin minä hänen luokseen. Hän istuu vaimonsa
kanssa teepöydän ääressä, neljä lasta ympärillään, ja hänen mustalla
otsallaan välkkyili hikikarpalot kuin kalan suomukset. Hän otti minut
ystävällisesti vastaan.
-- Istuhan, ja juo kuppi teetä!
Huoneessa oli lämpöä ja valoa, kaikkialla puhtautta ja tarkkaa
järjestystä. Minä muistin, kuinka suurella välinpitämättömyydellä tämä
pappi toimittaa kirkossa virkansa, ja ajattelen:
-- Kas, täällähän hänen oikea temppelinsä onkin!
Minä en tuntenut nöyrtymisen pakkoa.
-- No, Matvei, suretko sinä kovinkin paljon? -- kysyy pappi.
-- Kyllä, suren minä.
-- Ahaa!... Täytynee toimia rukoukset hänen sielunsa puolesta.
Näyttäytyykö hän unissa?
-- Näyttäytyy!
-- Välttämättömästi -- pitää panna toimeen rukouksia!
Minä olen ääneti. En voi puhua papin vaimon kuullen, sillä en oikein
pitänyt hänestä. Hän oli tuollainen leveä, suurikasvoinen, rasvainen
nainen, joka hengitti raskaasti ja huojui kuin suo. Hän lainasi rahaa
korkoa vastaan.
-- Rukoile ahkerasti, -- opettaa pappi. -- Eläkä murehdi -- se on Herran
tahtoa vastaan, sillä Hän itse tietää, mitä tekee...
Minä kysyn:
-- Tietääköhän?
-- Kuinka ett'ei! Eh, nuori herra, -- sanoo hän, -- minä kyllä tiedän,
että sinä olet ylpeä ihmisille, mutta -- elä rohkene olla ylpeä --
Jumalan säätämiä lakeja vastaan, sillä silloin tulee sinun sata kertaa
vaikeammaksi olla! Eiköhän sinussa vaan lie Larionin hapatusta? Hän,
vainaja, vaipui humalassa ollessaan harhaoppiin, muista se!
Papin vaimo sekaantui nyt puheesen:
-- Larionin olisi pitänyt lähettää luostariin, mutta isä on ollut liian
hyvä eikä ole edes tehnyt valitusta hänestä.
-- Se ei ole totta, -- vastaan minä, -- hän on valittanut, mutta ei
hänen mielipiteistään, vaan huolimattomuudesta viran toimituksessa,
josta rikoksesta isäkään ei ole vapaa.
Nyt alkoi riita. Ensiksi nuhteli pappi minua röyhkeydestä, lausui
sanoja, jotka minä tunsin yhtä hyvin kuin hän itsekin, pani kiukussaan
omiaan lisäksi ja alkoi lopuksi vaimonsa kanssa hyvin yksinkertaisesti
haukkua minua:
-- Sinä, -- sanovat he, -- ja sinun appesi olette molemmat rosvoja ja
kirkon varkaita. Märkä laaksokin kuuluu kirkolle, jonka oikeutena on
tehdä siitä heinä, mutta te olette ottaneet sen meiltä, ja siitä syystä
teitä nyt Jumala rankaisee...
-- Se on totta, -- sanon minä, -- Märkä laakso on otettu teiltä
epäsäännöllisessä järjestyksessä, mutta samalla tavalla olitte te
ottaneet sen -- talonpojilta.
Minä nousin ja tahdoin lähteä.
-- Seis! -- huutaa pappi. -- Entä sielumessuun tarvittavat rahat?
-- Ei ole väliä!
Ja minä läksin ajatellen:
-- Ei, siellä ei, Matvei, sinun sielustasi välitetä!
Kolmen päivän kuluttua kuoli lapseni, Sasha; minä luulin arseniikkia
sokuriksi, poika sai nuoleskella sitä ja kuoli. Tämä ei saanut minua
edes hämmästymään, minä olin kylmennyt kaikelle, tylsistynyt.
Nyt ajattelin lähteä kaupunkiin. Siellä oli esipappi, joka oli nuhteeton
elämässään ja hyvin oppinut -- vanhauskoisten kanssa hän innokkaasti
väitteli uskon asioista ja oli tunnettu teräväjärkisyydestään. Minä
ilmoitin apelleni, että lähden, taloni ja kaiken omaisuuteni jätän
hänelle, mutta hänen pitää niistä antaa minulle sata ruplaa.
-- Niin ei voi menetellä, -- sanoo hän. -- Mutta kirjoita minulle kolmen
sadan ruplan vekseli puolen vuoden ajaksi.
Minä kirjoitin, hankin passin ja lähdin. Tahallani kuljin minä jalkasin,
jotta sieluni myrskyt asettuisivat tiellä. Mutta vaikka minä olin
lähtenyt katumusretkelle, en kuitenkaan ajatellut Jumalaa, -- milloin
pelkään Häntä, milloin Hän taas tuntuu loukkaavalta, -- ajatukseni
asuivat maassa ja kuvasivat minulle taivaan pimeäksi ja epäselväksi.
Minä saavuin paljon vaivoja kestettyäni esipapin luokse, mutta minua ei
päästetty hänen puheilleen. Eräs palvelija, nuori ja ihmisiä tunteva
kaunis mies, otti vastaan vieraat, ja minut johdatti hän neljä kertaa
pois.
-- Minä olen, -- sanoo, -- sihteeri, ja minulle pitää antaa kolme
ruplaa.
-- Mutta minä en anna sinulle kolmea kopeekkaakaan.
-- Vaan minä en laske sinua sisään.
-- Sitten menen laskematta.
Hän näki, etten minä anna perään.
-- No mennään nyt sitten, -- sanoo hän, -- minä olen vaan laskenut
leikkiä, mutta lystikäs olet sinäkin.
Ja hän saattoi minut pieneen huoneesen. Siellä istui nurkassa olevalla
sohvalla harmaa ukko vihreässä pappisviitassa. Hänen kasvonsa olivat
veltot, mutta silmät, jotka olivat syvällä otsan alla, olivat ankarat.
-- No, -- ajattelen, -- mitähän tuo nyt ensiksi sanonee.
-- Minkätähden sinä tulit? -- kysyy hän.
-- Sieluni on ahdistuksessa, isä.
Mutta sihteeri seisoo minun takanani ja kuiskaa:
-- Sano: teidän kunnianarvoisuutenne!
-- Käskekää palvelijan poistua, -- sanon minä, -- hänen läsnä olonsa
kiusaa minua...
Esipappi silmäsi minuun, pureskeli huuliaan ja sanoi sitten:
-- Mene ulos, Aleksei! -- No, sano nyt, mikä sinun on?
-- Minä -- epäilen Jumalan armeliaisuutta.
Hän nosti käden otsalleen, katseli minuun ja kuiskaa pitkäveteisen
laulavalla äänellä:
-- Mitä? Mii-tää se on? Ah sinä, -- keppiä tarvitsisit!
Minulla ei ollut aikaa loukkaantua, enkä loukkaantunutkaan, -- sillä
meidän virkamiesten tapa haukkua ihmisiä johtuu enemmän tyhmyydestä kuin
ilkeydestä.
Minä sanonkin hänelle:
-- Kuulkaa minua teidän kunnianarvoisuutenne!
Ja samassa olin istumaisillani tuolille, mutta ukko viittasi kädellään
ja huusi:
-- Ylös! Ylös! Sinun pitää langeta polvillesi minun edessäni,
viheliäinen!
-- Minkätähden, -- kysyn minä, -- polvilleniko? Jos olen tehnyt jonkun
rikoksen, niin silloin lankean polvilleni Jumalan eteen vaan en teidän.
Hän suuttui yhä enemmän:
-- Kukako minä olen? Mikä olen minä sinulle? Mikä olen Jumalalle?
Minua hävetti riidellä hänen kanssaan turhasta asiasta. Minä lankesin
polvilleni -- ja nyt oli kaikki hyvin. Hän uhkailee sentään vielä minua
sormillaan ja kähisee:
-- Kyllä minä opetan sinut kunnioittamaan papistoa!
Minulta alkaa kuitenkin kadota halu puhutella häntä, mutta ennen kuin se
on tykkänään hävinnyt, -- alan minä puhua. Minä alan jo pian unohtaa
hänet, -- ensi kerran puen ajatukseni sanoiksi, ihmettelen itse omaa
puhettani ja olen -- kuin tulessa.
Mutta äkkiä kuulen, kun ukko huutaa:
-- Ole vaiti, onneton!
Minä vaikenin aivan kuin seinä olisi äkkiä tullut eteeni. Hän seisoo
minun vieressäni, hänen kätensä värisevät ja hän puhuu käheällä
äänellään:
-- Ymmärrätkö sinä, järjetön luontokappale, mitä olet puhunut? Tunnetko
sinä, viheliäinen, syntiesi suuruuden? Sinä valehtelet, vääräuskoinen,
sillä sinä et ole katumusretkellä, vaan perkele on lähettänyt sinut
tänne kiusatakseen minua.
Minä näen, että hänen kasvoillaan asui -- ei viha -- vaan kauhistus.
Hänen partansa vapisi, ja hänen kätensä, jotka olivat ojennetut minua
kohden, värisivät hieman.
Minäkin pelästyin.
-- Mitä te nyt, teidän kunnianarvoisuutenne, minähän uskon Jumalaan, --
sanon minä.
-- Sinä valehtelet, kulkukoira!
Ja sitten alkoi hän uhata minua Jumalan vihalla ja kostolla, -- ja puhua
hiljaisella äänellä. Hän puhuu ja vapisee, ja hänen viheriäinen
viittansa näyttää puroina virtailevan ja ikäänkuin peittyvän viheriään
savuun. Jumala astuu nyt eteeni uhkaavana ja ankarana, synkkänä
kasvoiltaan, viha sydämessä, laupeudesta köyhänä ja kiivaana kuin
Jehova, muinaisajan Jumala.
Minä sanonkin esipapille:
-- Itse lankeatte te vääräuskoisuuteen, -- jos tuollainen on teidän
Jumalanne. Minne te olette kätkenyt Kristuksen? Minkätähden te esitätte
ihmisille ystävän ja auttajan asemasta ainoastaan heidän tekojensa
tuomarin?
Silloin tarttuu hän minun hiuksiini, repelee niistä ja sanoo kuiskaten
sekä käheällä äänellä:
-- Kuka olet sinä, kirottu? Sinut pitää antaa poliisille ja lähettää
vankilaan, luostariin, Siperiaan...
Mutta silloin havahduin minäkin. Nyt näin selvästi, että jos ihminen
kutsuu poliisia auttamaan jumalaansa, niin ei hänellä itsellä eikä hänen
jumalallaan ole vähääkään voimia, vaan ainoastaan -- kauneutta.
Nousen ylös ja sanon:
-- Päästäkää minut!
Ukkokin hätkähti ja läähätti:
-- Mitä sinä tahdot tehdä?
-- Tahdon lähteä pois! Minulla ei ole teiltä mitään oppimista, -- teidän
puheenne on kuollutta, ja te yritätte sillä tappaa Jumalankin.
Hän alkoi taas puhua poliisista, mutta se ei vaikuttanut minuun
vähääkään. Poliisia ei hän nyt saa käsiinsä, vaikka tahtoisikin.
-- Jumalan kunniaksi, -- sanon minä hänelle, -- palvelevat enkelit eikä
poliisi, mutta jos te uskotte toisin, niin -- pysykää uskossanne.
Hän hyökkäsi taas kimppuuni.
-- Aleksei, -- huusi hän sitten, -- aja ulos tämä mies!
Aleksei lykkäsi hyvin pontevasti minut kadulle.
Oli ilta. Minä olin ollut pari tuntia esipapin luona. Kaduilla oli nyt
hämärä ja ilkeä olla. Kansaa käveli kaikkialla, puhetta ja naurua --
silloin oli juhlat, joulunpyhät. Minä kävelen väsyneenä, katselen
kaikkia, suutun ja minun haluttaisi huutaa:
-- Hei, kansa! Mistä syystä riemuitset? Katso, sinun Jumalasi
väärennetään!