itseltään mitään, tunsi hän hyvästi kopeekan arvon. Hän rakasti hyvää
ruokaa ja naisille oli hän ihmeellisen ahnas, -- hänellä oli suuri
valta, eukot eivät tohtineet kieltää häneltä, ja hän käytti heitä:
tyttöihin ei hän koskenut, koska nähtävästi pelkäsi heitä, mutta muista
naisista sai jokainen ainakin kerran olla hänen jalkavaimonaan.
Ja minuakin koetti hän usein yllyttää tähän.
-- Mitä sinä, Matvei, kidutat itseäsi, -- puhuu hän. -- Naisia saa
täällä vaikka kuinka halvalla. Jokainen eukko pitää hyväilyistä, mutta
heidän miehensä -- ovat heikkoja ja väsyneitä, niin että he eivät kykene
mihinkään. Sinä sitä vastoin olet vahva nuorukainen ja kaunis, -- mikä
sinua estää naista lähestymästä? Ja siitä saisit itsekin huvia...
Se heittiö yritti aina sivultapäin yllyttää konnuuteen.
Kerrankin kysyi hän minulta:
-- Mitä sinä luulet, Matvei, -- onko vanhurskaalla ihmisellä paljonkin
valtaa Herran luona?
Minä en rakastanut hänen kysymyksiään.
-- En tiedä, -- vastaan nytkin.
Hän mietti hetkisen ja -- jatkoi:
-- Katsopas, Jumala vei Lotin Sodomasta ja pelasti Noan, vaikka tuhannet
hukkuivat tuleen ja veteen. Ja kuitenkin on kirjoitettu: elä tapa! Minun
johtuu väliin mieleeni, että tuhannet hukkuivat siitä syystä, että
heidän joukossaan oli joku hurskas. Jumala sai nähdä, että muutamille
onnistuu hurskaan elämän eläminen niinkin ankarain lakien alaisena.
Mutta ell'ei Sodomassa olisi ollut ainoatakaan vanhurskasta, -- niin
Jumala olisi silloin nähnyt, ett'ei kukaan voi noudattaa hänen lakejaan,
ja luultavasti olisi hän silloin pehmennyt eikä olisi tappanut niin
paljon ihmisiä. Hänestä sanotaan, että hän on laupias, -- mutta missä se
laupeus sitten on?
Minä en siihen aikaan ymmärtänyt, että tuo mies etsi syntien
anteeksiantoa, ja siitä syystä hänen sanansa suututtivat minua.
-- Tehän teette pilkkaa! -- vastaan minä. -- Te pelkäätte Jumalaa --
vaan ette rakasta häntä.
Hän otti kätensä taskusta, pani ne selän taakse, vihastui ja muuttui
harmaaksi.
-- Onko niin tai näin, en tiedä, -- vastaa hän. -- Minusta vaan tuntuu,
että te rukoilijat palvelette Jumalaa toisten syntien tähden. Sillä
eihän Jumala teidän tähtenne sekaannu synnin viettelyihin!
Pitkän aikaa tämän jälkeen ei hän ollut huomaavinaankaan minua, mutta
minun sydämessäni alkoi kasvaa leppymätön viha häntä kohtaan, -- hän oli
minusta ilkeämpi kuin Savel.
Kun minä yöllä suljin hänet rukouksiini, -- niin pulmahti viha äkkiä
minussa täyteen raivoon, ja ehkä minä silloin luin ensimäisen kerran
inhimillisen rukouksen:
-- Minä en tahdo, Herra, että osotat laupeuttasi varkaalle, rangaistusta
pyydän minä hänelle. Elköönkä hän enään rankaisematta rosvotko köyhiä!
Ja minä puhuin niin innokkaasti Titoffia vastaan, että lopulta aloin
itsekin pelätä hänen kohtaloaan.
Jonkun aikaa tämän jälkeen äjähdin minä yhteen Migunin kanssa -- hän
tuli konttooriin pyytämään niiniä, ja minä olin siellä yksin.
Minä kysyn:
-- Minkätähden sinä, Savel, ivailet minua?
Hän näyttää hampaitaan ja katsoo minuun terävästi:
-- Minulla on hyvin pieni asia, -- sanoo hän, -- tulin pyytämään niiniä!
Minun jalkani vapisevat ja sormeni menevät itsestään nyrkkiin. Minä
tartuin häntä kurkkuun ja pudistelin hieman.
-- Onko se minun syyni?
Hän ei pelästynyt, ei loukkaantunut, vaan tarttui käteeni ja irroitti
sen kaulastaan aivan kuin minä en olisi ollut häntä, vaan hän minua
vahvempi.
-- Kun ihmistä kiristetään kurkusta, -- sanoo hän, -- niin silloin ei
ole helppo puhua. Mutta elä sinä koske minuun, sillä minä olen
elinaikanani saanut niin paljon iskuja, että sinun lyöntisi ovat aivan
tarpeettomat. Ja tapella sinä et saa, ell'et tahdo kumota kaikkia
käskyjä.
Hän puhuu rauhallisesti, keveästi, aivan kuin leikkiä laskien.
Minä huudan hänelle:
-- Mitä sinä tahdot?
-- Niiniä.
Minä näen, ett'en voi sanoilla voittaa häntä, ja suuttumuksenikin
katosi, niin että tunsin itseni nyt ainoastaan loukkaantuneeksi ja
kylmäksi hänen edessään.
-- Te olette kaikki petoja, -- sanon minä. -- Voiko ihmisestä tehdä
pilkkaa siitä syystä, että hänen isänsä ja äitinsä ovat hänet hylänneet?
Mutta hän sutkii minua sanoilla aivan kuin pieksäisi kivillä:
-- Elä tekeydy köyhäksi, kun me sinulta oikeutta etsimme. Sinä syöt
varastettua leipää, etkä sen vuoksi, että olisit sokea.
-- Sinä valehtelet, lurjus! Minä saan kyllä tehdä työtä leipäni edestä!
-- Ilman työtä ei kanaakaan varasteta, se tiedetään.
Hän katselee minua pirullisesti hymyillen ja puhuu valitellen:
-- Oh, Matvei, hyvä olit sinä lapsena! Mutta sitten rupesit
kirjanoppineeksi ja jumalaapelkääväksi ja rakennat samoin kuin kaikki
muutkin maailman varkaat jumalallisen lain sille tosiasialle, että
meillä kaikilla ei ole yhtä pitkät kädet.
Minä lykkäsin hänet ulos konttoorista. Hänen sanansutkauksiaan en minä
halunnut ollenkaan ymmärtää, sillä minä pidin itseäni Jumalan
uskollisena palvelijana ja omia ajatuksiani parhaimpina muitten ihmisten
ajatuksia. Minun tuli kuitenkin tukala olla, ja minä tunsin, -- miten
heikoksi sieluni kävi.
Minä en voinut -- moittia ihmisiä, enkä ylpeydessäni sietänyt
sellaistakaan ajatusta, että olisin farisealainen, vaikkapa muuten
olisinkin ollut tyhmä ihminen. Minä laskeudun polvilleni abalatsialaisen
Jumalan äidin kuvan eteen, katson häntä kasvoihin ja taivasta kohden
kohotettuihin käsiin -- lampun tuli välähtelee, hieno varjo peittää
kuvan, ja tuo varjo tuo minun sieluuni kylmää, se asettaa jotakin
näkymätöntä ja koskettelematonta Jumalan ja minun välille masentaen
minua. Minä en enään rukoillut ilomielin, tulin surulliseksi ja erkanin
yhä etäämmäksi Olgastakin.
Mutta Olga katseli yhä hellemmin minua. Minä olin siihen aikaan
kahdeksantoista vuotias, hyvän näköinen, valkeakasvoinen ja punaposkinen
nuorukainen. Ja vaikka minä tahdoin, tuntui minusta kuitenkin
epävarmalta lähestyä häntäkin. Siihen aikaan en minä vielä ollut ollut
yhteydessä naisen kanssa. Kylän eukot naureskelivat minua siitä syystä
ja väliin tuntui minusta Olgakin hymyilevän pahaa hymyä. Mutta minä
vaivuin suloisiin ajatuksiin hänestä:
-- Siinä -- on tuleva vaimoni!
Minä istuin hänen kanssaan kaiket päivät äänettömänä konttoorissa, ja
jos hän kysyy minulta jotakin asiaa, niin vastaan minä -- siinä koko
meidän seurustelumme.
Hän on hieno, vaalea kuin nuori koivu, silmät siniset ja miettiväiset,
ja sitä paitsi oli hän kaunis ja vieno hiljaisessa ja minulle
käsittämättömässä surussaan.
Ja kerran kysyi hän:
-- Minkätähden sinä, Matvei, olet tullut niin synkäksi?
Minä en ollut kenenkään kanssa puhunut itsestäni, en ajatellut enkä
tahtonutkaan puhua, mutta silloin aukeni äkkiä minun sydämeni -- hänen
edessään ja kaikki minun tunteeni paljastuivat. Ja minä kerroin
häpeäväni vanhempiani, ihmisten pilkasta, sieluni yksinäisyydestä ja
köyhyydestä, ja hänen isästään, -- kaikesta. Ei, minä en moittinut
ketään, minä puin vaan ajatuksiani sanoiksi ja johdin niitä sisältä
pinnalle. Paljon oli niissä muualta saatua ja kaikki oli -- roskaa.
Minua hävetti, että se oli roskaa.
-- Parasta on mennä luostariin! -- sanon minä.
Hänen silmänsä himmeni, hänen päänsä vaipui alas eikä hän vastannut
mitään. Hänen surunsa tuntui minusta suloiselta, mutta hänen
äänettömyytensä sai minutkin surulliseksi. Kolmen päivän kuluttua hän
sitten -- hiljaan puheli minulle:
-- Suotta sinä panet liian paljon huomiota ihmisiin; jokainen, näetkö,
elää omalla tavallaan Luonnollisesti olet sinä nyt yksin maailmassa,
mutta kun perustat perheen, niin et tarvitse ketään, ja tulet elämään
kuin muutkin oman kotisi hyväksi. Eläkä sinä välitä minun isästäni; minä
näen sen, että kaikki eivät rakasta häntä, mutta minä en ymmärrä, missä
suhteessa hän olisi toisia huonompikaan. Ja missä sitä on näkyvää
rakkautta?
Hänen sanansa lohduttavat minua. Minulla on aina tapana toimia
rivakasti, ja niin tein nytkin.
-- Tulisitko sinä, -- kysyn minä, -- minun vaimokseni.
Hän kääntyy poispäin ja kuiskaa:
-- Tulisin...
Luonnollisesti. Seuraavana päivänä sanoin minä Titoffille, miten asiat
nyt ovat.
Hän hymähti, alkoi korjata viiksiään ja polttaa minun sieluani.
-- Te olette minun lapsiani -- sinulla on suora tie, Matvei. Asiaa
sietää kuitenkin tuumia, ja jos se on Jumalan tahto, niin en minä pane
vastaan. Sinä olet vakava nuorukainen, siivo ja terve, rukoilet Jumalaa
meidän puolesta, ja -- oikea aarre, sanon sen ilman vilppiä! Mutta jotta
voisi hyvin elää, täytyy myös osata toimia, ja sinulla on hyvin heikko
taipumus toimimiseen. Se on -- yksi. Ja toinen on se, että kahden vuoden
kuluttua kutsutaan sinut sotapalvelukseen, ja sinun täytyy mennä. Mutta
jos sinulla on rahaa, viisisataa ruplaa, niin voit ostaa itsesi
vapaaksi, ja sen asian voisin ehkä minä järjestää... Mutta ilman rahaa
-- menet sinä sotamieheksi, ja Olga ei silloin jää naiduksi naiseksi
eikä leskeksi...
Hän polttaa sydäntäni tylsillä sanoillaan, hänen viiksensä vapisevat ja
silmissä leikki vihertävä tuli. Minä näen sotamiehenä olon hirveänä ja
sielulleni vastenmielisenä -- millainen sotilas minustakin tulisi? Jo
sekin, että kasarmissa pitää aina elää ihmisten kanssa -- ei itseään
varten, ja sitten juopumus, ruokottomat puheet ja tappelukset!
Sotapalvelus on tykkänään ihmisluontoa vastaan, sen olin minä oppinut
tietämään.
Titoffinkin puheet vahvistivat minun mielipiteeni.
-- Tämä merkitsee siis sitä, että rupean munkiksi... -- sanon minä.
-- Nyt olet -- sieltäkin myöhästynyt, -- nauraa Titoff. -- Munkiksi he
eivät vihi -- vaan ottavat -- palvelijaksi. Ei, Matvei, ilman rahaa et
saa itsellesi minkäänlaista alaa!
Silloin sanon minä:
-- Antakaa te rahat, sillä onhan teillä paljon.
-- Ahaa! -- huudahtaa hän. -- Luuletko sen olevan niin yksinkertaista.
Ja mitä hyötyä minulle siitä olisi? Ajattelepas: minä olen saanut rahani
ehkä suurten syntien avulla, ehkä olen minä niitten tähden luvannut
sielunikin pirulle. Sillä aikaa kun minä olen rypenyt synneissä, olet
sinä elänyt hurskaasti, ja tahdotko sinäkin nyt rahaa -- minun syntieni
kustannuksella? Vanhurskaan on helppo päästä paratiisiin, kun syntinen
ihminen vaan kantaa hänet sinne selässään -- mutta minulla ei ole halua
ruveta sinun hevoseksesi! Tee mieluimmin itse syntiä, Jumala kyllä antaa
sen sinulle anteeksi, -- kun lupaat edeskinpäin palvella häntä!
Minä näin nyt, että Titoff oli kasvanut paljon suuremmaksi minua, ja
minä matelin hänen jaloissaan. Minä ymmärsin, että hän oli pitänyt minua
pilkkanaan, lopetin keskustelun siitä asiasta, ja kerroin illalla
Olgalle kaikki. Kyyneleet kimaltelivat tytön silmissä, ja korvan
juuressa värähteli pieni, sininen täplä. Nämät värähdykset herättivät
suuren surun minun sydämessäni. Ja vihdoin sanoo Olga hymyillen:
-- Ei näy käyvän, niinkuin me tahdomme...
-- Ei, ei käy...
Minä sanoin tuon ajattelematta, mutta kun sana kerran oli tullut
sanotuksi, ei sitä enään voinut peruuttaa.
Tästä päivästä alkaen ei mikään enään elähyttänyt minua; olin kuin
juopunut, joka kulkee pimeässä, ja elelin itsekseni kuin kyyhkynen
tulipalon savussa. Ja Olgaa tulee minun sääli, tahdoin häntä vaimokseni,
sillä rakastan tyttöä, mutta näen, että -- Titoff on jossakin asiassa
vahvempi ja järkähtämättömämpi kuin minä, eikä minun ylpeyteni voinut
tätä sietää. Minä halveksin hänen varkauksiaan, hänen pimeää sieluaan,
mutta äkkiä tulee näkyviin, että tuossa sielussa onkin valtaa ja voimaa,
joka sieltä nyt katselee minua.
Kylässä saatiin tietää, että minä olin kosinut, mutta saanut rukkaset;
ja tästä syystä tytöt hymyilivät, eukot ilvehtivät, Savelka laatii
kokkapuheita, ja kaikki tuo sai minut ihan raivoon ja sieluni
täydelliseen pimeyteen.
Minä koetan rukoilla, mutta minusta tuntuu kuin Titoff olisi takanani,
hengittäisi niskaani, ja tästä syystä rukoilen järjettömästi, Jumalaa
pilkaten, enkä riemuitse Herrassa, vaan ajattelen omia asioitani ja omaa
elämääni.
-- Auta minua, Herra, -- rukoilen minä, -- jotta en kadottaisi Sinun
teitäsi eikä sieluni synnissä likaantuisi! Sinä olet väkevä ja laupias,
varjele orjaasi pahasta ja ole hänen linnanaan taistelussa kiusausta
vastaan, jotta en viekkaudella vihollista voittaisi enkä vaipuisi
epäilykseen Sinun rakkaudestasi minua kohtaan.
Näin toin minä Herran sädehtivästä kauneudestaan puolustamaan minun
pieniä asioitani, ja alennettuani Jumalan vaivuin itsekin
mitättömyyteen.
Olga sulaa päivästä päivään suruunsa kuin vahakynttilä. Minä taas
ajattelen, miltä hänestä tuntuisi elämä toisen miehen kanssa, enkä minä
voi asettaa hänen rinnalleen ketään muuta kuin itseäni. Hänen äitinsä
tuli yhä surullisemmaksi, katseli kyynelsilmin minua, oli ääneti ja
huokaili. Titoff kätkee inhoittavia käsiään ja kulkee myös ääneti minun
ympärilläni; hän kiertää minua kuin korppi kuolevaa koiraa saadakseen
kuoleman hetkellä viedyksi silmät sen päästä. Kului noin kuukausi, minä
olin yhä paikallani syvän kuilun partaalla enkä tiennyt, minne mennä.
Elämä tuntui niin raskaalta ja vastenmieliseltä.
Kerran sitten tulee Titoff konttooriin ja sanoo minulle hiljaan:
-- No nyt, Matvei, on sinun onneksesi ilmestynyt tilaisuus -- mutta
tartukin siihen, jos haluat olla mies!
Tilaisuus oli sellainen, että talonpojat olisivat hävinneet hyvin paljon
ja maatila voittanut, ja Titoffin osalle olisi tästä tullut noin kaksi
sataa ruplaa.
Hän kertoo minulle asian ja kysyy:
-- No, tohditko?
Jos hän olisi muulloin tehnyt tämän kysymyksen, niin mahdollisesti en
olisi joutunutkaan hänen käsiinsä, mutta hänen kysymyksensä sai minut
nyt raivoon.
-- Minäkö en tohtisi rosvota? -- sanon minä. -- Rohkeutta ei siihen
tarvita, kun vaan on tarpeeksi konnamaisuutta ihmisessä. No, ruvetaan
nyt sitten yhdessä varastamaan!
Se raato hymyilee ja kysyy:
-- Entä synti?
-- Kyllä minä pidän huolta omista synneistäni!
-- No, hyvä on, -- sanoo hän. -- Tiedä nyt myöskin se, -- että jokainen
päivä vie lähemmäksi häitäsi!
Niinkuin susia pyydetään vuohenkaritsalla samoin pyysi hän minua,
lurjusta, ja sai minut satimeen.
Ja sitten se alkoi. Minä en ollut tyhmä asioita hoitaissani, ja minulla
oli aina paljon rohkeutta. Me aloimme yhdessä ryöstää kansaa aivankuin
olisimme pelanneet tammea, -- hän siirsi, ja minä yhä ilkeämmin.
Molemmat olimme ääneti, katselimme vaan toisiamme, hän vihreä hymy
silmissä, minä -- vihalla. Tuo mies oli voittanut minut, mutta vaikka
minä olin menettänyt kaikki, en mitenkään tahtonut antaa hänelle perään
tässä rikoksellisessa työssä. Ottaessani vastaan pellavia aloin minä
punnita väärin ja nipistin talonpojilta jokaisen kopeekan, mutta rahoja
en lukenut enkä edes käteeni ottanut, -- sillä ne tulivat Titoffille.
Luonnollisesti ei tämä ollut minulle sen helpompi eikä myöskään
talonpojille.
Sanalla sanoen minä olin siihen aikaan kuin vimmattu, rintani tuntui
raskaalta ja kylmältä ja sitä ahdisti. Jumalaa muistin -- rankaisijana,
ja usein minä nuhtelin Häntä:
-- Miksikä et sinä voimallasi tukenut minua, miksikä asetit minut
koetukseen, joka ei ollut järkeni mukainen, ja etkö nyt näe, Herra,
miten sieluni joutuu kadotukseen?
Oli sellaisiakin hetkiä, jolloin Olga alkoi minusta tuntua vieraalta;
minä katselen vihaisesti häneen ja ajattelen:
-- Sinun tähtesi, onneton, minä nyt myyn sielunikin.
Mutta heti alan hävetä ajatuksiani, ja sitten hyväilen häntä hiljaan.
Mutta ymmärtäkää, etten minä kärsinyt suuttumuksesta itseeni tai
ihmisiin enkä siitä syystä hampaitani kiristellyt, vaan siitä syystä,
ett'en kyennyt voittamaan Titoffia vaan olin antautunut tykkänään hänen
valtaansa. Muistanpa vielä hänen puheensa hurskaista ihmisistä, -- ja se
muuttaa minut tykkänään jääksi. Mutta hän näkyi itsekin ymmärtävän
kaikki.
Hän riemuitsee. Ja puhuu sitten:
-- No, pyhimykseni, pian täytyy ruveta ajattelemaan sinulle omaa majaa,
sillä täällä tulee sinulla vaimoinesi ahdasta -- jos lapsiakin sattuu
tulemaan.
Kutsui pyhimykseksi. Minä vaikenin.
Ja yhä useammin hän alkoi siten pimittää minua, mutta tyttärensä tuli
yhä lempeämmäksi ja hellemmäksi minua kohtaan. Hän nähtävästi ymmärsi,
miten vaikeata minun elämäni oli.
Titoff sai kerjätyksi palasen maata -- hän kävi kumartamassa Loseffin
taloudenhoitajaa -- hyvältä paikalta maatilan takaa. Sitten alkoi hän
rakentaa tupasta meille -- ja minä yhä nylen sekä kiristän talonpoikia.
Kaikki käy hyvin ja nopeasti, kukkaro paisuu, tupa valmistuu, se loistaa
jo auringon valossa kuin Olgaa varten tehty kullattu kotelo. Nyt sillä
jo on katto päällä, nyt pitää ruveta uunin tekoon, ja syksyksi siihen jo
asumaan pääsee.
Kerran illalla lähden minä Jakimoffkasta, -- panemaan verolle
talonpoikain karjaa, -- ja olen juuri päässyt ulos kylän lähellä
olevasta puistosta, kun näen -- tupani palavan auringon laskussa kuin
vahakynttilän.
Ensin luulin minä auringon laskevan leikkiä, syleilevän mökkiäni
kultaisilla säteillään ja kohottavan sitä ylös taivasta kohden, mutta
sitten näen, miten -- kansa häärää, ja kuulen, -- kuinka tuli ulvoo ja
puut särkyvät.
Viha täytti äkkiä sydämeni, minä näen Jumalan pahimmaksi vihollisekseni,
ja jos minulla silloin olisi ollut kivi kädessä, niin -- suoraan hänen
otsaansa olisin sen heittänyt. Minä näen, miten varkaudella hankittu
omaisuuteni kulkee savuna ja tuhkana pitkin maata, itse olin minä
tykkänään kiihkon vallassa ja puhelin:
-- Tahdotko Sinä, Herra, näyttää minulle, että olen uhrannut sieluni
tuhkan ja tomun tähden, mitä? En tahdo nöyrryttää sinua, mutta en
kuitenkaan usko, että mökkini palaa Sinun tahdostasi, vaan ovat
talonpojat sytyttäneet sen vihasta minua ja Titoffia kohtaan! Minä en
sen tähden usko Sinun vihaasi, että en olisi sitä ansainnut, vaan uskon,
että tuollainen viha on sinulle sopimaton! Sinä et tahtonut auttaa minua
hädän hetkenä, jolloin minä olin voimaton syntiä vastaan, ja siitä
syystä olet sinä syypää kaikkeen enkä minä! Minä menin synnin teille
kuin pimeään metsään, se kasvoi minun ylitseni, ja miten voin minä nyt
vapautua siitä?
Eipä siltä, että nuo tyhmät sanat olisivat lohduttaneet minua. Eivätkä
ne asiaa parantaneetkaan, vaan herättivät sydämessä ilkeää
itsepäisyyttä.
Minun mökkini paloi nopeammin kuin kiihko asettui sydämessäni. Ja yhä
seison minä lehdon reunalla puuhun nojaten ja taistelen taisteluani,
kunnes äkkiä olen näkevinäni Olgan kalpeat kasvot surun ja kyynelten
vallassa.
Silloin puhun minä taas Jumalalle rohkeasti, kuten vertaiselleni:
-- Jos sinä olet voimallinen, niin olen minäkin -- voimakas, -- niin
että olisit voinut menetellä oikeuden mukaisemmin.
Tulipalo sammui, tuli pimeä ja syntyi hiljaisuus, mutta pimeydessäkin
vielä tulenkielet ojentelevat itseään aivankuin pieni lapsi, joka
itkemästä lakattuaan vielä nyyhkyttää. Yö oli pilvinen, joki loisti kuin
väärä puukko peltojen keskeen kätkettynä, ja minua halutti ottaa tämä
puukko ja iskeä sillä, että ilma vinkuisi.
Puoliyön aikana tulin minä kylään, -- talon portilla oli Olga isänsä
kanssa odottamassa minua.
-- Missä sinä olet ollut? -- kysyy Titoff.
-- Olin vuorella ja katselin sieltä tulipaloa.
-- Miksi et tullut sammuttamaan?
-- Olenko minä mikään ihmeitten tekijä, -- sylkisinkö vaan tuleen, niin
se heti sammuisi?
Olgan silmät olivat itkettyneet, hän oli yltäänsä noen ja savun
tahraama, -- naurettavan näköinen.
-- Oletko tehnyt työtä? -- kysyn minä.
Hän puhkeaa taas kyyneliin.
Titoff sanoo yrmeästi:
-- En tiedä, mitä nyt pitää tehdä...
-- Alusta, ukkoseni, alusta pitää alkaa!
Minussa heräsi silloin sellainen itsepäisyys, että minä olin valmis
omilla käsilläni vierittämään hirsiä ja panemaan niitä rakennukseen,
olinpa valmis tekemään koko työn, sillä vaikka minä napisinkin Jumalaa
vastaan, tahdoin nyt varmaan tietää, -- oliko Hän minun kanssani vaiko
minua vastaan.
Ja uudelleen alkoi rosvoaminen. Minkälaisia juonia minä punoinkaan!
Ennen olin minä Jumalaa rukoiltuani nukkunut rauhassa, mutta nyt minä
makaan valveilla ja ajattelen, miten saisin toisen rahat omaan taskuuni.
Minä olin tykkänään tällaisissa ajatuksissa, vaikka tiesinkin, -- että
monet siihen aikaan itkivät minun tähteni, monilta olin minä temmannut
leivän suusta, ja pienet lapset kuolivat luultavastikin nälkään minun
ahneuteni tähden, -- vastenmielistä ja ilkeää on minun nyt muistella
tuota ja myöskin tuntuu naurettavalta ajatella, -- kuinka tyhmä ja ahne
minä silloin olin!
Pyhäinkuvat eivät enään katselleet minua surullisesti ja hyväillen,
kuten ennen, vaan oli heidän katseessaan jotakin väijyväistä aivan kuin
Olgan isän katseessa. Kerran minä kähvelsin staarostan pulpetista
puoliruplasen -- niin kaunis poika minusta oli tullut.
Kerran tapahtui minulle erinomaista, -- Olga lähestyy, panee keveät
kätensä olkapäälleni ja sanoo:
-- Matvei, Jumala olkoon kanssasi, minä rakastan sinua enemmän kuin
mitään muuta maailmassa!
Hän lausui ihmeellisen yksinkertaisesti nuo jumalalliset sanat, niin
yksinkertaisesti ei lapsikaan huuda äitiään. Mutta tästä sain minä
voimia, niinkuin saduissa sanotaan, ja Olga itse tuli siitä hetkestä
alkaen äärettömän rakkaaksi minulle. Sillä hän oli nyt ensimäisen kerran
sanonut rakastavansa minua, ensimäisen kerran minä myös syleilin häntä
ja suutelin, ja kaikki katosi, minä lakkasin elämästä, olin kuin
kiihkeässä rukouksessa.
Pokron päiväksi valmistui asuntomme -- se näytti hyvin kirjavalta, sillä
muutamat hirret siinä olivat mustat, palaneet. Pian me sitten pidimme
häämmekin. Appeni oli humalassa, hän hupsutteli ja nauroi koko ajan kuin
piru onnensa päivinä; anoppini taas katseli meitä, itki ja oli ääneti,
hymyili taas, ja kyyneleet virtasivat hänen poskilleen.
Titoff sanoo:
-- No, elä itke! Katsohan, millainen vävy meillä on! Hurskas!
Ja sitten kirosi hän oikein voimakkaasti.
Vieraat olivat kovin vakavia, -- pappi, luonnollisesti, piirin
poliisitarkastaja, kaksi voolostin vanhinta ja muutamia muita lohia
silakkain joukossa, mutta ikkunain alle oli kokoontunut kylän rahvas ja
heidän joukossaan Migun -- tuo vanhuudessaankin vielä sangen iloinen
mies. Hänen balalaikkansa siellä taas soi.
Minä istuin ikkunan luona, Savelkan hiljainen ääni tulee minun korviini,
ja vaikka hän koettaakin laskea salaisuudessa leikkiään, kuulen minä
kuitenkin hänen laulavan:
/p
Jos joisitte enemmän ja repeisitte,
Jos söisitte enemmän ja halkeisitte!
p/
Hänen ivajuttunsa miellyttivät silloin minua, vaikka ei hän itse saanut
sitä tietää, -- ja Olga puristautui lähemmäksi minua ja kuiskasi:
-- Jospa tämä kaikki pian loppuisi, syöminen ja juominen!
Hänestä oli ilkeä nähdä ihmisten ahneutta, ja minusta se myöskin tuntui
vastenmieliseltä.
Kun me sitten yhdyimme toisiimme, niin aloimme molemmat itkeä, ja sitten
istumme me vuoteessa sylitysten, itkemme ja väliin nauramme avioliiton
suuren ja aavistamattoman onnen vaikutuksesta. Emme nukkuneet koko yönä,
vaan suutelimme yhä ja aprikoimme tulevaa elämäämme. Nähdäksemme
toisemme, -- sytytimme me kynttilän.
Ja syleillen minua lämpimillä käsillään puhui hän:
-- Eläkäämme niin, että kaikki meitä rakastavat! Hyvä on sinun kanssasi
olla, Matvei!
Me olimme molemmat kuin humalassa meidän äärettömästä onnestamme, ja
minä sanoin hänelle:
-- Rangaiskoon minua Jumala, jos sinä, Olga, joskus minun tähteni saat
kyyneliä vuodattaa.
Ja hän vastaa siihen:
-- Minä saan kaiken sinulta, ja minä tulen olemaan äitinäsi ja
siskonasi, sinun kaikkenasi.
Minä elin hänen kanssaan kuin suloisessa hourailussa. Teen työtäni, en
näe ketään enkä haluakaan nähdä, ja kiirehdin aina kotiin, vaimoni
luokse. Kentällä kävelen yhdessä vaimoni kanssa, ja yhdessä me menemme
metsään.
Muistan, kuinka ennen olin lintuja pyytänyt, ja nytkin oli minulla
valoisa ja iloinen koti, jossa kaikkialla seinillä riippui lintuhäkkejä
ja linnut lauloivat. Hiljainen vaimoni rakasti niitä; kun minä saavun
kotiin, niin kertoo hän, mitä tiainen on tehnyt ja kuinka taviokuurna on
laulanut.