RIPPI
Kirj.
Maksim Gorki
Suomensi V. A. M. [V. A. Marjanen]
Kuopio 1909,
Osakeyhtiö Kuopion Uusi Kirjapaino.
Omistan FEODOR SHALJAPINILLE.
... Sallikaa minun kertoa teille elämäkertani; tämä kertomus vie tosin
teiltä vähän aikaa, mutta sen tunteminen on teille välttämätöntä.
Minä olen -- peukalolintu, löytölapsi, oikeuksia vailla oleva ihminen;
kenen synnyttämä -- sitä en tiedä, mutta minut oli heitetty herra
Losevin taloon Sokolin kylässä Krasnoglinskin piirikunnassa. Äitini --
tai joku toinen -- oli pannut minut herrasväen puistoon, sen
rukoushuoneen portaille, jonne vanha neiti Losev oli haudattu, ja sieltä
löysi minut Danila Vjalov, puutarhuri. Hän saapui varhain aamulla
puistoon ja näkee riepuihin käärityn lapsen liikuttelevan itseään
rukoushuoneen portailla ja sen ympärillä harmaan kollikissan varovasti
kuljeskelevan.
Danilan luona olin minä, kunnes tulin neljän vuoden vanhaksi; mutta kun
hänellä itsellä oli paljon lapsia, niin sain minä etsiä ruokani mistä
löysin, ja kun en löytänyt ruokaa, -- niin vikisin, vikisin nälissäni ja
nukuin vihdoin.
Neljän vanhana otti ukko Larion minut luokseen. Hän eleli itsekseen, oli
hyvin omituinen ja otti minut aikansa ratoksi. Muuten oli hän kooltaan
pieni, pyöreä kuin rakko, ja hänen kasvonsakin olivat pyöreät: hänen
hiuksensa olivat ruskeat ja äänensä kimeä kuin naisen, ja hänen
sydämessäänkin oli jotakin naisekasta -- hyväilyä tavoittelevaa. Viinaa
hän rakasti ja joi väliin ylenmäärin; raittiina hän oli vähäpuheinen,
silmät aina puoliummessa ja näytti syntiseltä kaikkein edessä, mutta
juopotteluretkillä -- hän lauloi kovalla äänellä virsiä ja muita
lauluja, piti päätään pystyssä ja hymyili kaikille.
Hän eleli erillään muista ihmisistä, oli köyhä, antoi maaosuutensa
papille, pyysi kesät talvet kalaa ja -- huvin vuoksi -- myöskin
laululintuja, johon hän minutkin opetti. Hän rakasti lintuja eivätkä
linnutkaan häntä pelänneet; liikuttavaa on muistella, mitenkä kerrankin
hyvin vaikeasti kesytettävä lintu juoksi pitkin hänen punasta päätään ja
sotkeutuu hänen ruskeisiin hiuksiinsa. Tai istuu lintu hänen
olkapäällään ja taivuttaen viisaasti päätään katsoo hänen suuhunsa.
Milloin paneutuu taas Larion maata penkille, siroittelee hampunsiemeniä
päähänsä ja partaansa, ja heti lentävät keltasirkut, tikliäiset,
tiaiset, tilhit -- kaivautuvat ukon hiuksiin, kulkevat pitkin poskia,
tunkeutuvat korviin, istuvat nenälle, ja hän makaa ja nauraa, sulkee
silmänsä ja seurustelee hellästi niitten kanssa. Minä kadehdin ukkoa
siitä syystä -- sillä minua linnut pelkäsivät.
Larion oli hellämielinen mies, ja kaikki eläimetkin tiesivät sen;
ihmisistä en sitä sano -- en moittiakseni heitä, vaan koska tiedän, että
-- ihminen ei elä hyväilyillä.
Talvella oli hänellä vaikeuksia. Halkoja ei ollut eikä niitä voitu
ostaakaan, sillä rahat olivat juodut. Tuvassa oli kylmä kuin tallissa,
ainoastaan lintuset lauloivat ja visertivät ja me mukana maatessamme
siinä kylmällä liedellä puettuina kaikellaisiin rääsyihin ja kuunnellen
laulua... Larion vihelsi niille -- hyvin hän osasikin -- ja muistutti
itse käpylintua: nenä oli suuri ja pyöreäksi vääntynyt sekä pää punanen.
Ja silloin sanoo hän aina minulle:
-- No, kuulehan Motka, -- minut oli ristitty Matveiksi [Matvei, Motka =
Matti.] -- kuulehan!
Hän makaa selällään, kädet pään alla, silmät ummessa, ja laulaa hienolla
äänellään messua vainajan sielun rauhaa varten. Silloin vaikenevat
linnutkin, kuuntelevat, mutta alkavat sitten laulaa ihan kilvan;
Larionkin parantaa, mutta siitä linnut aivan raivostuvat varsinkin
keltasirkut, tikliäiset ja kottaraiset. Ja niin kauvan hän laulaa, että
kyyneleet alkavat tipahdella esiin silmäkarvoista, posket kostuvat, ja
hänen kasvonsa muuttuvat kyynelten kylvyssä harmaiksi.
Kerran päättyi sellainen veisuu jotenkin ikävästi, ja kerran sanoin minä
hänelle hiljaa:
-- Mitä sinä, setä, niin paljon laulat, että henki on mennä?
Hän lakkasi, katsahti minuun ja puhuu nauraen:
-- Elä pelkää, hupakko! Ei tämä mitään ole, ja kuolemakin on --
kaunista! Jumalanpalveluksessa on messu vainajain sielun puolesta
kauniinta; siinä on tarpeeksi kiitosta ja sääliä ihmiselle. Meillä ei
osatakaan sääliä muita kuin vainajia.
Nuot sanat muistan erittäin hyvin samoin kuin kaikki hänen puheensakin,
vaikka en tietysti vielä siihen aikaan voinut ymmärtää niitä. Ainoastaan
vanhuus ymmärtää lapsuuden, sillä vanhuus on viisautta.
Minä muistan myös, kuinka kerran kysyin häneltä: minkätähden Jumala
auttaa niin vähän ihmisiä?
-- Se ei ole Hänen asiansa! -- selvitti Larion minulle. -- Auttakoon
jokainen itseään, sen neuvon annan minä sinulle. Jumala -- on sitä
varten, että kuolema ei tuntuisi kauhealta, mutta eläminen on -- oma
asiasi.
Minä unohdin pian hänen puheensa ja muistin sen -- vasta liian myöhään,
-- ja siitä syystä olen saanut kärsiä paljon.
Hän oli hyvin merkillinen mies. Kun muut ihmiset ovat ongella, niin he
eivät huuda eivätkä puhele, jotta eivät peljättäisi kaloja, -- mutta
Larion laulaa väsymättä tai kertoilee minulle elämästä tai puhelee
Jumalasta, ja aina hän vaan sai kaloja. Lintuja pyydetään myöskin
suurella varovaisuudella, mutta hän vihelsi koko ajan, ärsytti niitä,
rupesi seurustelemaan niitten kanssa, eikä siitä näyttänyt olevan
vähääkään haittaa -- lintu joutuu kuitenkin verkkoon. Kerran taas hän
lukee mehiläisiä -- parvi muutetaan toiseen paikkaan tai jotakin muuta
sellaista on tekeillä, -- niin vanhat mehiläiset saadaan töintuskin
taipumaan, eikä sekään jokaiselle onnistu, -- mutta silloin kutsutaan
paikalle minun ukkoni -- ja hän pieksee mehiläisiä, ahdistaa niitä,
räyhää oikein sydämensä pohjasta, -- ja pian näyttää kaikki taas
paremmalta. Mehiläisiä ei hän rakastanut: ne olivat tehneet hänen
tyttärensä sokeaksi. Tyttö -- hän oli kolmen vuotias -- leikki
mehiläisten kanssa, ja mehiläinen pisti häntä silmään. Silmä tuli
kipeäksi ja vihdoin sokeaksi. Sitten kävi toiselle silmälle samoin, ja
vihdoin kuoli tyttö päänsärkyyn, ja äiti tuli mielenvikaiseksi...
Mitään ei hän tehnyt samalla tavalla kuin muut ihmiset, mutta minulle
hän oli hyvä kuin oma äiti. Kylässä ei minua niinkään hyvin suvaittu;
elämä on -- tukalaa, ja minä olen kaikille vieras, liika ihminen...
Tuskin saan luvattomasti anastetuksi leivänpalastakaan...
Larion opetti minut myös temppelipalvelukseen, minä aloin auttaa häntä,
lauloin hänen kanssaan kirkkoköörissä, sytytin suitsutusastian ja tein
kaikkea, mitä käskettiin; kirkonvartija Vlasiaa autoin järjestyksen
ylläpitämisessä kirkossa ja pidin kaikesta työstäni varsinkin talvella.
Kirkko oli kivestä, sitä lämmitettiin hyvästi, ja siellä oli lämmin
olla.
Yöpalvelus oli minulle aamupalvelusta mieluisampi; suurella vaivalla
itsensä puhdistaneet ihmiset irtaantuvat yöksi töistään, seisovat
hiljaisina ja juhlallisina ja antavat pienten tulien vahakynttiläin
tavalla lämmittää itseään; ja silloin näki selvästi, että vaikka heillä
oli erilaiset kasvot, oli suru kuitenkin -- yksi.
Larion rakasti työskentelyä temppelissä; hän sulki silmänsä, taivutti
punasen päänsä taaksepäin niin että aataminpala hyvästi näkyi ja veisasi
ja lauloi. Hän meni jo niinkin pitkälle, että lauloi yli määrän, -- kun
pappi vaan antoi alttarilta hänelle merkin. Ja sitten luki hän kauniisti
ja laulaen ja hänen äänensä ilmaisi ihastusta, vapistusta, ja iloa.
Pappia ei hän erityisesti rakastanut eikä pappikaan häntä, ja usein
sanoi hän minulle:
-- Millainen tuo pappi on! Hän ei olekaan pappi vaan rumpu, jota puute
ja tottumus palikoina pärryttää. Jos minä olisin pappi, niin palvelisin
sillä tavalla, että eivät ainoastaan ihmiset -- vaan pyhät
pyhäinkuvatkin itkisivät.
Ja se olikin totta -- papista ei ollut minnekään; hän oli nykänenäinen,
musta kuin ruuti, leveäsuinen, hampaaton, parta takkuinen, hiukset
pitkät, otsalta kalju, ja pitkät kädet. Hänen äänensä oli käheä ja hän
huohotti aivan kuin olisi kantanut raskasta taakkaa. Tämän lisäksi oli
hän vielä ahne ja aina vihanen siitä syystä, että hänellä oli suuri
perhe ja kylä oli köyhä, talonpoikain maat laihoja, eikä mitään
sivutuloja ollut saatavissa. Kesällä, jolloin sääskikin on rikas, olimme
me Larionin kanssa yöt päivät metsässä lintuja pyytämässä tai virralla
kalastamassa. Äkkiä sattuu onnettomuus, minulla ei enään ole ukkoa enkä
tiedä, mistä hänet löytäisin. Kaikki kylän pojat ajetaan etsimään häntä;
he juoksevat kuin jänikset ja huutavat:
-- Ukko! Larion! Tule kotiin!
Mutta eivät löydä häntä... Pappi on pahalla päällä ja uhkailee, vaan
talonpojat -- nauravat.
Larionilla oli yksi ystävä, Savelka Migun, tunnettu varas ja patajuoppo,
joka usein oli saanut selkäänsä varkaudesta ja vankilassakin istunut,
mutta muuten harvinaisen hyvä ihminen. Hän lauloi lauluja ja kertoili
satuja niin, että niitä on mahdoton olla ilman ihmettelyä muistelematta.
Minä kuuntelin häntä usein, ja nytkin on hän ilmielävänä edessäni
kuivalloisena, vikkelänä, parta kolmessa osassa, tykkänään repaleissa,
naama pienenä ja kiilamaisena, vaan otsa suurena ja sen alla loistavat
iloiset varkaan silmät kuin himmeät tähdet.
Ennen muinoin toi hän mukanaan pullon viinaa tai pakoitti Larionin
ostamaan, ja sitten istuivat he kahden puolen pöytää, ja Savelka lausui:
-- No nyt, ukkoseni, alapas laskea katumusvirsiä!
He ryyppäävät... Larion on hieman levoton, mutta laulaa, ja Savelka
istuu kuin naulattuna paikoillaan, iskee silmää ja pudistelee partaansa.
Hänellä on silmät kyynelissä, kädellään silittelee hän otsaansa,
hymyilee ja koettaa sormillaan pyyhkiä kyyneleitä poskiltaan.
Sitten hän äkkiä hypähtää ylös kuin pallo ja huutaa:
-- Erinomaisen hyvin, Larja! Nyt minä kadehdin Herraa Jumalaakin tuosta
laulusta. Ihminen, Larja? Mikä on ihminen, kuinka hyvä ja rikas onkaan
hänen sielunsa? Mutta eikö hänen sittenkin ole vaikea mennä Jumalan
eteen? Sillä hän -- no niin -- Sinä et, Herra, anna minulle mitään, vaan
minä annan Sinulle -- koko sieluni!
-- Elä herjaa! -- sanoo Larion.
-- Minäkö? -- huutaa Savelka. -- Enpä suinkaan. En ainakaan tahallani!
Miten minä herjaan? En mitenkään! Minä iloitsen Herrassa Jumalassa -- ja
siinä kaikki. No, nyt laulan minä sinulle!
Hän nousee seisomaan, ojentaa kätensä ja alkaa laulaa. Hän lauloi
hiljaan, salaperäisesti, silmät selällään ja niissä omituinen tuli, ja
hänen kuivat sormensa olivat ainaisessa liikkeessä aivan kuin olisivat
etsineet jotakin tyhjästä. Larion nojasi käsillään penkkiin ja katselee
suu auki kummastuneena; minä makaan uunilla ja minun sydämeni on
pakahtumaisillaan surullisesta ihanuudesta. Savelkan kasvot muuttuvat
mustiksi, ainoastaan hänen valkeat hampaansa loistavat, kuiva kielensä
värähtelee kuin käärmeen kieli ja hiki muodostuu suuriksi pisaroiksi
hänen otsalleen. Hänen äänellään -- ei ole loppua, vaan virtaa ja
liekehtii se kuin vesipuro niityllä. Mutta vihdoin lopettaa hän,
heiluttelee itseään, pyyhkii otsaansa kämmenillä, molemmat ryyppäävät ja
ovat pitkän aikaa ääneti. Sitten sanoo Savelka:
-- No, nyt, Larja, otetaan "Meren aallot".
Ja sillä tavalla he koko illan seurustelivat keskenään, kunnes juopuivat
molemmat. Nyt alkaa Migun kertoella rivoja satuja papeista, maaherroista
ja kuninkaista. Minun ukkoni nauraa ja minä myös ja Savelka kertoo
väsymättä sadun toisensa jälkeen ja niin huvittavasti, että olemme aivan
kuolla naurusta.
Mutta vielä paremmin lauloi hän juhlapäivinä kapakan edustalla. Hän
nousee kansan eteen, rypistää karvojaan, että rypyt ulettuvat ohimoille
asti, ja alkaa laulaa; kun silloin katsot häntä -- niin näet ikäänkuin
laulu olisi itse maasta tullut hänen rintaansa, -- ja maa lausuu sanat
hänelle ja antaa voiman hänen äänelleen. Talonpojat seisovat tai istuvat
hänen ympärillään; mikä heistä pää kumarassa pureskelee oljenkortta,
mikä katselee pelkkänä hymynä Savelkan suuhun, ja akatkin häntä
kuullessaan itkevät.
Kun hän lopettaa, -- niin pyytävät:
-- Annapas tulla vielä!
Ja tuovat juotavaa.
Migun kertoi usein seuraavan kertomuksen: joku mies varasti kylässä,
hänet saivat talonpojat kiinni, panivat köysiin ja sanoivat:
-- No -- nyt on sinun työsi loppu! Me hirtämme sinut, sillä sinä olet
meille kiusaksi.
Mutta vangittu vastaa:
-- No, elkääpäs nyt, talonpojat, liika kiirettä pitäkö. Varastamani
tavaran olette te jo ottaneet minulta -- ettekä siis ole menettäneet
mitään ja pelto antaa teille yhä uutta, mutta sellaista miestä kuin minä
-- mistä te hänet otatte? Kukahan teitä lohdutteleekaan, kun minua ei
enään ole?
-- Lörpötyksiä, -- sanovat he, -- pidä suusi kiinni!
Häntä lähdettiin viemään metsään hirtettäväksi, mutta tiellä hän alkoi
laulaa. Ensin kulettiin kiireesti, mutta sitten laattiin kiirehtimästä
ja saavuttiin metsään -- ja nuora oli valmiina, mutta odotettiin vaan,
että hän ensin lopettaisi laulunsa, ja sitten puhelevat talonpojat
keskenään:
-- Laulakoon hän vielä yhden laulun, ja se olkoon hänen kuolinlaulunsa.
Ja taaskin lauloi hän ja sitten taas, kunnes aurinko nousi. Talonpojat
katsahtivat taakseen ja näkivät kirkkaan päivän nousevan idästä, Migunin
siinä hymyilevänä seisomassa, ja odottamassa ilman pelkoa kuolemaa.
Talonpojat hämmästyivät.
-- Nyt, pojat, saamme antaa hänet piruille! -- puhelevat he keskenään.
-- Jos me hirtämme hänet -- niin teemme syntiä.
Eivätkä he tohtineet enään kajota Miguniin.
-- Taituruutesi tähden me kumarramme sinua, --puhuvat he, -- mutta
varkautesi tähden täytyy meidän ainakin antaa sinulle keppiä.
Ja sitten he pieksivät häntä hyvin vähän, ja yhdessä heidän kanssaan
lähti Migun takaisin.
Koko tuo kertomus oli ehkä hänen mielikuvituksensa synnyttämä, mutta
hyvin miellyttävästi puheli hän ihmisistä ja osasi saada itsensäkin
hyvään valoon. Ja ajatelkaa tätäkin: jos ihminen osaa noin sujuvasti
kertoa taruja, niin ei hän olekaan läpeensä turmeltunut, ja siinähän on
asian ydinkohta!
Savelka ja Larion eivät ainoastaan laulelleet, he puhelivatkin paljon ja
useimmiten -- perkeleestä, jota he eivät pitäneet juuri suuressa
arvossa.
Minä muistan, kuinka ukko kerran sanoi:
-- Perkele on sinun pahuutesi esikuva, heijastus sinun henkisestä
pimeydestäsi...
-- Se on siis sama kuin minun tyhmyyteni? -- kysyy Savelka.
-- Niin on -- eikä mitään muuta!
-- Ehkä niin onkin! -- sanoo Migun nauraen. -- Sillä jos hän olisi
elävä, niin olisi hänen aikoja sitten pitänyt viedä minut!
Larion ei yleensä uskonut piruun. Minä muistan, kuinka hän kerran viljaa
puidessa riiteli vanhauskoisten talonpoikain kanssa ja huusi heille:
-- Ei perkeleellinen, vaan -- järjetön! Hyvää ja pahaa -- on ihmisessä.
Jos tahdotte hyvää -- niin tulee siitä hyvää; jos taas pahaa tahdotte,
niin syntyy paha teissä! Jumala ei pakoita teitä hyvään eikä pahaan. Hän
on luonut teille vapaan tahdon ja te voitte saada aikaan sekä hyvää että
pahaa. Ja teidän perkeleenne -- se on puute ja pimeys! Inhimillisyys on
todellakin hyvää, sillä se on -- Jumalasta, mutta teidän pahuutenne ei
ole -- perkeleestä, vaan se on omaa järjettömyyttänne.
He huutavat hänelle:
-- Kadotettu kerettiläinen!
Mutta hän pitää puoliaan.
-- Minkätähden, -- kysyy hän, -- perkelettä sanotaan sarvipäiseksi ja
pukinjalkaiseksi, ell'ei juuri sentähden, että hän on eläimellisyyden
alku ihmisessä.
Mutta kaikkein parhaiten puheli Larion Kristuksesta. Minä muinoin itkin
aina nähdessäni Jumalan kirkkaan pojan surullisen kohtalon. Hän oli
kokonaisuudessaan -- esiintymisestään asti viisaitten miesten kanssa
temppelissä Golgatalle asti -- minun edessäni kuin kaunis ja puhdas
lapsi sanoin selittämättömässä rakkaudessa kansaansa kohtaan. Hänellä
oli hyvä hymy kaikille, lempeä lohdutuksen sana jokaiselle, -- mutta hän
oli aina lapsi, ja häikäisevän kaunis!
-- Ja mitenkä tämä lapsi Kristus seurusteli temppelin viisaitten kanssa,
-- puheli Larion -- ja siitäpä syystä hän yksinkertaisessa viisaudessaan
näyttääkin olevan heitä korkeammalla. Sinä, Motja, muista tämä ja koeta
aina koko elämäsi ajan pitää sieluasi lapsellisena, sillä siinä on --
totuus!
Ja minä kysyin häneltä:
-- Tuleeko Kristus taas pian maan päälle?
-- Tulee pian! -- vastaa hän. -- Pian hän tulee, sillä kuuluu, että
ihmiset ovat uudestaan alkaneet etsiä häntä.
Muistaessani nyt Larionin sanoja tuntuu minusta kuin olisi hän pitänyt
Jumalaa kaiken kauneuden suurena luojana ja ihmistä ymmärtämättömänä
olentona, joka oli eksynyt kulkemaan maallisia polkuja. Ja siitä syystä
surkutteli hän ihmistä, suurten rikkauksien ymmärtämätöntä perillistä,
jotka rikkaudet Jumala oli kieltämä häneltä ollessaan maan päällä.
Hänellä ja Savelkalla oli samanlainen usko. Muistanpa, mitenkä kerran
pyhäinkuva ihmeellisesti ilmaisi itsensä meidän kylässä. Kerran syksyllä
tulee eräs eukko varhain aamulla ottamaan vettä kaivosta, ja näkee äkkiä
pimeän kaivon pohjalla -- valoa. Akka alkoi heti koota kansaa,
kylänkirjuri saapui paikalle ja pappikin tuli. Larion juoksi myöskin
paikalle, ja silloin juuri laskettiin mies kaivoon, ja hän toi sieltä
mukanaan "Palamattoman pensaan" kuvan. Heti alkoi kuulua ympäriltä
rukouksia, ja päätettiin rakentaa rukoushuone kaivon päälle. Pappi
huutaa:
-- Oikeauskoiset, uhratkaa!
Kylänkirjurikin käskee, ja antoi itse kolme kopeekkaa. Talonpojat
avoivat kukkaronsa, akat haalasivat kokoon palttinaa ja viljaa, ja koko
kylä riemuitsi. Minäkin olin iloinen kuin olisi ollut pääsiäissunnuntai.
Mutta jo rukousten aikana näin minä, että Larionin kasvot olivat
surullisen näköiset eikä hän katsonut kehenkään, ja Savelka hymyili
itsekseen. Minä läksin yöllä katsomaan ilmestystä. Kuva oli kaivon
kannella ja levitti ympärilleen savunkaltaista sinertävää valoa,
aivankuin joku näkymätön olisi hellästi hengittänyt siihen ja saanut sen
valoisaksi ja lämpimäksi; minulle se oli raskasta ja samalla hauskaa.
Minä saavun kotiin ja kuulen, mitenkä Larion puhelee surullisesti:
-- Sellaista Jumalan Äitiä ei ole!
Ja Savelka nauraa pitkäveteisesti:
-- Minäpä tiedän. Elihän Mooses aikoja ennen Kristusta! Merkillistä, vai
mitä? Ah, te ihmeitten tekijät!
-- Vankilaan pitäisi panna sekä kylänkirjuri että pappi tuon ihmeen
vuoksi! -- lausui Larion hyvin hiljaan. -- Kas, kun eivät vielä voiton
himonsa vuoksi tappaneet Jumalaa ihmisten nähden.
Minusta tuntuu tuollainen puhe vastenmieliseltä ja minä kysyn uunilta:
-- Mitä te nyt puhelette setä Larion?
Molemmat vaikenivat, kuiskuttelivat keskenään ja olivat nähtävästi
hämmästyneitä. Sitten huutaa Savelka:
-- Mitä sinä? Itse sinä haukut ihmisiä konniksi, ja itse sinä,
häpeemätön, teet konnan Matveikistä! Minkätähden?
Sitten lähestyi hän minua ja puhui:
-- Katsohan, Motka, tässä on tulitikkuja! Näes, minä hieron niitä
käsissäni... Näetkö! Sammuta tuli, Larion!
Lamppu sammutettiin, ja minä näen Savelkan käsien loistavan
samankaltaisella sinertävällä valolla kuin löydetty pyhäinkuvakin. Sitä
oli hirveä nähdä, ja samalla tuntui se loukkaavalta.
Savelka puheli jotakin, mutta minä kätkeydyin uunin nurkkaan, suljin
sormilla korvani ja olin ääneti. Silloin tulivat molemmat luokseni, --
ottivat viinaakin mukaansa, -- ja kauvan kertoi kumpikin minulle
todellisista ihmeistä ja yrityksistä pettää ihmisten uskoa. Ja heidän
puhuessaan nukuin minäkin vihdoin.
Mutta kahden kolmen päivän kuluttua saapui meidän kylään paljon pappeja
ja virkamiehiä. He ottivat takavarikkoon pyhäinkuvan, eroittivat
kylänkirjurin virastaan ja peloittivat pappia oikeudenkäynnillä. Silloin
minäkin uskoin, että tässä oli petos, vaikka minun olikin vaikea
selittää, minkätähden tuo petos oli pantu toimeen juuri sen vuoksi, että
eukoilta saataisiin pellavat ja ukoilta rahat.
Kun minä olin seitsenvuotias, alkoi Larion opettaa minua lukemaan
kirkollisia kirjaimia, ja kahden vuoden kuluttua avattiin meidän kylässä
koulu, jolloin hän vei minut sinne. Alussa minä hieman pelkäsin
Larionia. Oppiminen kyllä viehätti minua, ja minä pidin paljon kirjoista
niin että hän kuulusteltuaan läksyni lausui:
-- Erittäin hyvin, Motka!
Ja kerran hän sanoi:
-- Sinussa on hyvää verta, eikä sinulla nähtävästi ole tyhmä isä!
Silloin kysyn minä:
-- Missä hän on?
-- Kukapa sen tietää!
-- Onkohan hän -- talonpoika?
-- Varmuudella voi sanoa, että hän oli mies. Mutta hänen säätynsä -- on
tuntematon. Tuskin hän sentään lie ollut talonpoika. Sinun kasvoistasi,
ihostasi -- ja luonteestasi -- päättäen on hän herrassäätyä!
Nämät hänen sattumalta lausumat sanansa painuivat muistooni ja tuottivat
minulle paljon ikävyyttä. Koulussa kun sanovat minua lehtolapseksi, niin
silloin minä heti raivostun ja huudan tovereilleni:
-- Te olette -- talonpojan lapsia, mutta minun isäni on -- herra!...
Ja minä vakaannuin tuossa luulossa. Piti puolustautua toisten
pilkkasanoja vastaan eikä muuta puolustuskeinoa tullut mieleeni. Minua
ei rakastettu, alettiinpa kutsua äpäräpojaksi, -- ja minä ryhdyin
tappeluun. Olin siihen aikaan vahva nulikka ja tappelin helposti. Mutta
nyt alkoivat ihmiset, isät ja äidit, valittaa tästä sedälleni sanoen:
-- Hillitse nulikkasi!
Ja toiset taas ryhtyivät oman käden oikeuteen repien minua korvista niin
paljon kuin heitä halutti. Silloin sanoi Larion minulle:
-- Ehkä olet sinä, Matvei, kenraalin poika, mutta ei se ole suurikaan
asia. Jokainen syntyy samanlaisena maailmaan ja jokaisella on oma
kunniansa.
Mutta hän oli myöhästynyt, -- olin siihen aikaan kahdentoista vuotias ja
tunsin syvästi loukkauksen. Minut eroitettiin nyt ihmisistä, minä
lähestyin taas setääni, koko talven kuleskelin hänen kanssaan metsässä
pyydystämässä lintuja, ja oppiminen kävi huonosti.
Minä lopetin koulun kolmentoista vuotiaana, ja Larion alkoi ajatella,
mitä hän nyt tekisi minusta. Me soutelemme vesillä, minä -- airoissa,
hän -- peräsimessä, ja silloin kulettaa hän mielikuvituksissaan minua
kaikilla ihmiselämän poluilla ja kertoilee erillaisista elämänaloista.
Ja hän on näkevinään minut pappina, sotamiehenä ja päällysmiehenä, mutta
mikään ala ei ollut hyvä minulle:
-- Mitä siitä pidät, Motka? -- kysyy hän.
Sitten katsahtaa hän minuun ja sanoo nauraen:
-- No ei se mitään kun ei pelkää! Ellet laske, niin nouset. Mutta vältä
sotaväkeä, sillä sotamiehenä oleminen on syntiä.
Elokuussa heti Uspenin päivän jälkeen lähdin minä hänen kanssaan
Ljubushinin syvänteelle monneja pyytämään. Larion oli ehkä vähän
humalassa, ja hänellä oli viinaa mukanaankin. Maistettuaan pullostaan
puhdisti hän kurkkuaan ja lauloi niin että koko joki sai kuunnella.
Hänellä oli huono vene, pieni ja heiluvainen, hän liikkui siinä liian
rohkeasti, vene kaatui -- ja me molemmat jouduimme veteen. Tämä ei
sattunut ensi kertaa, enkä minäkään pelästynyt. Kun minä olin noussut
veden pinnalle, näin minä Larionin uivan vieressäni. Hän pudisti päätään
ja sanoi:
-- Ui sinä rannalle, minä viheliäinen koetan ajaa tätä purtiloa myös
sinne.
Lähellä rantaa oli virran juoksu heikko. Minä uin aivan rauhallisesti ja
tunsin äkkiä kuin joku olisi kiskassut jalat altani tai minä olisin
pudonnut jääkylmään veteen. Minä käännyin katsomaan taakseni ja näin
veneemme pohja ylöspäin, mutta Larionia en nähnyt missään. Hän oli
poissa.
Aivankuin kivellä olisi isketty päähäni, iski kauhistuskin sydämeeni.
Minua puistatti ja minä sukelsin pohjaan.
Samaan aikaan tuli pellon piennarta pitkin paikalle läheisen maatilan
päällysmies Jegor Titoff ja näki, miten me vedessä melskasimme. Hän oli
myöskin nähnyt Larionin katoamisen, ja kun minä aloin hukkua, niin
Titoff alkoi rannalla riisua vaatteitaan. Hän se veti minutkin kuivalle,
mutta Larion löydettiin vasta yöllä.
Larionin hellä henki oli sammunut, ja minusta alkoi kaikki tuntua niin
pimeältä ja kylmältä. Kun hän haudattiin, niin makasin minä sairaana
enkä voinut saattaa hautausmaalle minulle rakasta miestä. Mutta
päästyäni jalkeille, menin minä ensi työkseni hänen haudalleen, istuin
siellä, mutta -- en voinut itkeä ilmoille tuskaani. Minä muistan hänen
äänensä, hänen vilkkaat puheensa, mutta sitä miestä, joka aina ennen
laski hellän kätensä pääni päälle, ei enään ollut maan päällä. Kaikki
tuntui niin omituiselta ja etäiseltä... Minä suljin silmäni. Äkkiä --
nostaa joku minut ylös, tarttuu käteeni ja kohottaa minua. Minä
katsahdan häneen -- hän on Titoff.
-- No, -- sanoo hän, -- eihän sinulla täällä ole mitään tekemistä.
Mennään pois!
Ja sitten alkoi hän taluttaa minua. Minä seurasin häntä.
Ja hän puhuu minulle:
-- Minä näen, että sinulla, lapsi, on hyvä sydän. Hyvä on muistaa
vainajia.
Minun tuli nyt keveämpi olla. Vaikenen. Mutta Titoff jatkaa:
-- Siihen aikaan kun sinut jätettiin tänne, ajattelin minä, mitähän
olisi, jos ottaisi lapsen omakseen, mutta en ennättänyt. Nyt näen, että
se on Jumalan tahto, sillä -- Hän on uudestaan antanut sinun henkesi
minun käsiini. Se merkitsee sitä, että tuletko sinä asumaan minun
luokseni?
Minusta oli silloin yhdentekevää elinkö vai enkö ja kenen luona. Ja niin
siirryin minä itsekin tietämättäni uusiin oloihin.
Jonkun ajan kuluttua aloin minä katsella ympärilleni. Tuo Titoff -- oli
pitkäkasvuinen ja juro, hiukset leikatut kuin sotamiehellä, parta
ajeltuna ja pitkät viikset. Hän puhui verkalleen aivan kuin olisi
pelännyt sanovansa liian paljon tai ei olisi itsekään oikein uskonut
sanojaan. Hän piti aina käsiään selän takana tai taskuissa, aivan kuin
olisi hävennyt niitä. Minä tiesin, että kylän talonpojat -- ja
muittenkin kylien -- eivät rakastaneet häntä, ja pari vuotta sitten oli
Malininan kylässä häntä piesty seipäilläkin. Kerrottiin, että hän nyt
aina kävi pistooli taskussa. Hänen vaimonsa, Nastasia Vasilijevna, oli
kaunis nainen, vaan aina sairas; sitä paitse oli hän laiha, kasvot
verettömät, ja hänen suurista silmistään liekehti kuiva ja pelokas tuli.
Heillä oli tytärkin, Olja, joka oli kolme vuotta nuorempi minua ja
myöskin kivulloinen sekä kalpeakasvoinen.
Ja kaikkialla heidän ympärillään oli hiljaista. Lattialla oli paksut
matot, jotta askelia ei kuulunut, ihmiset puhuivat hiljaan, puoliääneen,
ja kello seinällä kävi hyvin varovaisesti. Pyhäinkuvain edessä paloivat
sammumattomat tulet, kaikkialle oli liisteröitty tauluja ja me näimme
siinä viimeisen tuomion, apostolien tuskat ja pyhän Barbaran
rääkkäämisen. Mutta leposohvalla nurkassa makasi vanha kissa paksuna ja
savunkarvaisena sekä katseli viheriöillä silmillään kaikkea tätä
hiljaisuutta. Tässä varovaisessa hiljaisuudessa en minä voinut pitkään
aikaan unohtaa Larionin laulua enkä lintujemme viserrystä.
Titoff vei sitten minut konttooriin ja alkoi opettaa minulle
kirjanpitoa. Tämä elähdyttää minua. Mutta minä näen, mitenkä Titoff
seuraa minua, katselee töitäni ja on ääneti aivan kuin olisi odottanut
minulta jotakin. Se tekee taas elämäni sietämättömäksi.
Minä en milloinkaan ollut enään iloinen, vaan tulin siitä ajasta alkaen
synkkämieliseksi. Ei minun haluttanut puhuakaan kenenkään kanssa. He
kysyivät minulta -- Titoff ja hänen vaimonsa -- Larionistakin, mutta
minua ei huvittanut kertoa hänestä, sillä se vaan häiritsi elämääni.
Minun sieluni oli raskas, eikä minua miellyttänyt Titoffin epäluuloa
herättävä hiljaisuus. Minä aloin nyt käydä kirkossa ja auttaa Vlasiaa,
kirkon vahtimestaria, sekä uutta setääni, -- joka oli nuori ja kaunis ja
kuului opettajistoon; jumalanpalvelukseen asti koetin minä saada aikani
kulumaan papin kanssa, suutelin hänen kättään ja juoksin koirana hänen
kintereillään. Minua huudetaan, mutta turhaan, sillä minä tunsin virkani
yhtä hyvin kuin hänkin ja tein tehtäväni.
Tähän aikaan minä myös aloin raskaan elämäni -- Jumalaa rakastaa.
Kun minä kerran ennen iltajumalanpalvelusta korjasin kynttilää Jumalan
äidin kuvan edessä, niin näin, -- miten Hän ja Pienokainen katsovat
vakavasti ja sydämellisesti minuun... Minä aloin itkeä, lankesin
polvilleni Heidän eteensä ja aloin rukoilla Larionin puolesta. Kuinka
kauvan lienen rukoillut -- en tiedä, mutta minun tuli helpompi olla,
tuli oli syttynyt sydämeeni ja elähytti minua.
Vlasi työskenteli alttarilla ja soperteli siellä ymmärtämättömiä
puheitaan. Minä menen hänen luokseen, hän katsahtaa minuun ja kysyy:
-- Mikä sinut nyt on noin iloiseksi tehnyt, oletko löytänyt kopeekan?
Minä tiesin, minkätähden hän niin kysyi, -- minä löysin usein rahaa
lattialta -- mutta nyt tuntui hänen kysymyksensä vastenmieliseltä
aivankuin hän olisi tahtonut kuristaa sydäntäni.
-- Minä rukoilin Jumalaa, -- vastaan minä.
-- Mitä jumalaa? -- kysyy hän. -- Niitä on meillä enemmän kuin sata,
jumalia nimittäin. Mutta missä on hän, elävä jumala? Missä se oikea
jumala eikä puusta tehty. Etsi häntä!
Minä tiesin kyllä, minkä arvon hänen puheelleen voi panna, mutta
sittenkin loukkasi se nyt minua. Vlasi -- vanhanaikuinen mies, joka
tuskin jaksoi liikuttaa vääriä jalkojaan, käveli ehtimiseen kuin nuoran
päällä heiluen sinne tänne; suussa ei hänellä ollut ainoatakaan
hammasta, kasvonsa olivat tummat ja vanhat, ja niistä katseli pari
mieletöntä silmää. Vlasin kuoleman enkeli oli myöskin vanha, -- se ei
voinut kohottaa kättään ukon päälle, vaikka tämä oli jo järkensäkin
menettänyt; joku aika ennen Larionin kuolemaa alkoi hän houraillakin.
-- Minä en ole kirkon vartija vaan lauman, -- puhuu hän. -- Minä olen
paimen, paimeneksi olen syntynyt ja paimenena kuolen! No, -- pian lähden
kirkosta laitumelle.
Hänen ei tiedetty milloinkaan paimentaneen karjaa.
-- Kirkko, -- puhuu hän, -- on kuollut hautausmaa, raatojen pesäpaikka,
mutta minä tahdon päästä elävään työhön, minun täytyy saada paimentaa
karjaa, sillä kaikki minun esi-isäni ovat olleet paimenia, ja niin olin
minäkin kahden viidettä ikään.
Larion nauroi hänen puheilleen ja kysyi kerran nauraen:
-- Eiköhän muinainen Veles, karjan jumala, ollutkin sinun esi-isäsi!
Vlasi pakoittaa nyt Larionin puhumaan Velesistä ja kuunneltuaan tarkasti
sanoo hän:
-- Olkoon niin! Minä olen jo kauvan tietänyt, kuka minä olen ja pelkään
pappia! Mutta odota sinäkin, ukkoseni, eläkä virka hänelle mitään! Kyllä
tulee vielä sekin aika, -- jolloin minä kerron...
Ja vaikka minä tunsin hänen vähäjärkisyytensä, saa hän kuitenkin minut
hämilleni.
-- Katso vaan, -- sanon minä, -- taikka Jumala rankaisee sinua.
Mutta hän tokaisee tähän:
-- Minä olen itse -- Jumala! Niin!
Ja yht'äkkiä tarttuu hänen jalkansa jakkaraan, hän on kaatumaisillaan,
mutta minä nostan hänet ylös.
Siitä hetkestä asti rakastin minä intohimoisesti kaikkea kirkollista.
Lapsen sydämen kaikella lämmöllä kiinnyin minä kirkkoon, ja kaikki
tuntui olevan pyhitetty minua varten, kirjat, pyhäinkuvat,
kynttiläjalat, suitsutusastiat, hiilet ja -- tietkin. Minä tunsin
vapistusta ja ihanaa riemua kosketellessani esineitä kirkossa, ja kun
menen alttarille -- niin sydämeni hourailee, ja minä olen valmis
suutelemaan lattian kiviäkin. Minä tunnen, että kaikkinäkevä näkee
minutkin, ohjaa askeliani, täyttää minut taivaallisella voimalla
loistaen samalla itse niin kirkkaalla valolla, että silmät sokeutuvat.
Eikä ihminen silloin enään näe muuta kuin itsensä. Minäkin seisoin yksin
temppelissä, pimeys oli ympärilläni, mutta sydämessäni -- valo, sillä
siellä asui minun Jumalani, siellä ei ollut sijaa lapsellisille
suruille, ei loukkauksille eikä inhimilliselle elämällekään. Jumalan
läheisyys vie kauvas ihmisistä, mutta siihen aikaan en minä
luonnollisesti voinut sitä ymmärtää.
Minä aloin lukea kirkollisia kirjoja, -- kaikkia, mitä käsiini sain, --
ja minun sydämeni täyttyy jumalallisen sanan ihanuudella; minun sieluni
juo ahnaasti elämän lähteestä ja siihen avautuu kiitollisuuden kyynelten
vuo. Minä saavuin kirkkoon ennen muita ihmisiä, lankean polvilleni pyhän
Kolminaisuuden kuvan eteen ja vuodatan kyyneleitä hiljaan ja nöyrästi,
ajattelematta ja rukoilematta; sillä minä en tietänyt, mitä olisin
pyytänyt Jumalalta, ja nöyrällä sydämellä minä kumarruin Hänen edessään.
Ja nyt muistan Larionin sanat:
-- Jos sinun suusi lukee rukouksia, niin rukoilee se ilmaa, vaan ei
Jumalaa; sillä Jumala ottaa huomioonsa ihmisen ajatukset ja mielen, vaan
ei sanoja.
Mutta minulla ei ollut ajatuksiakaan; minä olin vaan yksinkertaisesti
polvillani ja lauloin äänetöntä riemulaulua, sillä minä iloitsin siitä,
että ymmärsin, -- ett'en ole yksin maailmassa vaan lähellä Jumalaa ja
Hänen suojeluksessaan.
Tuo aika, hiljaisen ilon juhla, teki hyvää minulle. Minä olin mielelläni
yksin temppelissä, ja kun ympärilläni ei ollut melua eikä hälinää, niin
tässä hiljaisuudessa minä unohdin itseni, olin nousevinani kohden pilviä
ja täältä ylhäältä en voinut nähdä ihmisiä enkä ihmiskuntaa.
Mutta Vlasi häiritsi minua: hän laahaa jalkojaan pitkin lattiata,
vapisee kuin puun varjo tuulessa ja murisee hampaattomasta suustaan:
-- Enkö minä saa olla, miten tahdon? Minä olen itse jumala, kaikkein
maailman laumain paimen, ja huomenna minä lähden niitylle. Miksi minä
olen ajettu tänne kylmään ja pimeyteen? Eikö sekin ole minun oma asiani!
Hänen herjaavat puheensa säikäyttivät minua, sillä -- ajattelin minä --
hän saastuttaa temppelin pyhyyden ja hänen olonsa temppelissä loukkaa
Jumalaa.
Siihen aikaan alettiin jo huomata minun jumalanpelkoani ja intoani, ja
joka kerta kun pappi tuli minua vastaan, kuorsasi hän omituisella
tavalla nenällään ja siunasi minut; ja silloin täytyi minun aina
suudella hänen kättään, joka oli kylmä ja hikinen. Minä kadehdin häntä
siitä syystä, että hän sai olla lähellä jumalallisia salaisuuksia, mutta
en rakastanut häntä, vaan pelkäsin.
Ja Titoff alkoi yhä tarkemmin katsella minua pienillä, himmeillä,
nappimaisilla silmillään. Kaikki he käyttäytyivät varovaisesti minua
kohtaan, aivan kuin minä olisin ollut lasista, ja Olga sanoi hyvin
usein:
-- Tuleeko sinusta pyhimys?
Hän oli arka minun kanssani ollessaan, vieläpä silloinkin, kun minä olin
hänelle hellä ja kertoilin pyhimystaruja tai muuta kirkkoon kuuluvaa.
Talvi-illoin luin minä ääneen kirkkokäsikirjaa tai hartauskirjaa. Ulkona
rauhaton lumimyrsky lakaisee maata, kolkuttaa seiniä, ähkyy ja puhkaa,
ja levittää kylmyyttä. Mutta täällä sisällä huoneessa on hiljaista,
kaikki istuvat liikahtamatta. Titoffin pää on vaipunut alas, jotta hänen
kasvojaan ei näy, Nastasia katselee jäykästi minuun, Olgunjka uinailee,
pakkanen paukkaa -- hän havahtuu, katsahtaa taakseen ja hymyilee hiljaa
minulle. Tai toisella kertaa sattuu, että hän ei ole ymmärtänyt jotakin
slaavilaista sanaa, hän kysyy sitä -- hänen pehmeä äänensä kajahtaa, ja
sitten syntyy taas hiljaisuus, ainoastaan siivekäs lumimyrsky laulaa
ulkona surullista virttään ja etsii lepoa lentäen pitkin kenttää.
Ne pyhät marttyyrit, jotka saivat kärsiä Herran tähden ja todistivat
kuolemallaan Hänen voimaansa, ne tulivat nyt lähelle minun sieluani;
hyväntekijät ja autuaat, jotka jättivät ihmisille rakkautensa,
liikuttivat minua, ja samoin ne, jotka Jumalan tähden luopuivat
maailmasta, läksivät luoliin ja erämaihin erakoiksi. Enkä minä voinut
ymmärtää sanoja: Saatana oli liian voimakas heille.
Larion kielsi Saatanan, mutta hänet täytyi ottaa mukaan, pyhäin
elämäkerrat pakoittivat siihen, sillä -- ilman Saatanaa ei ymmärrettäisi
ihmisen lankeemusta. Larion näki Jumalan maailman ainoana luojana,
kaikkivaltiaana ja voittamattomana, -- mutta mistä sitten on kotoisin
synti? Pyhien elämäkerroista näkyy, että kaiken pahan alkujuurena on
Saatana. Minäkin pidin häntä sellaisena: Jumala luo kirsikkapuun,
Saatana -- takkiaisen; Jumala -- leivon, Saatana -- pöllön.
Mutta vaikka minä tunnustinkin Saatanan olemassa olon, en minä
kuitenkaan uskonut häneen enkä pelännyt häntä; Saatana oli minusta
ilmestys pahan olemassa olosta, mutta samalla häiritsi se minua
alentamalla Jumalan suuruutta. Minä koetin olla ajattelematta sitä,
mutta Titoff vei ehtimiseen minun ajatukseni syntiin ja perkeleen
voimaan.
Kun minä luen, niin hän silmiään näyttämättä kysyy:
-- Matvei, mitä merkitsee sana "kamo"?
Minä vastaan:
-- Minne...
Oltuaan hetken vaiti puhuu hän:
-- Minne (kamo) menen (grjadu) minä Sinun kasvoisi edestä ja minne
(kamo) pakenen minä Sinun vihaasi?
Hänen vaimonsa henkäsee syvään ja katselee vielä pelokkaammin minuun
aivan kuin odottaen jotakin. Ja Olga vilkuttaa sinisiä silmiään sekä
ehdottaa:
-- Eiköhän metsään?
-- Sana "grjadu" merkitsee "menen"? -- kysyy Titoff taas.
-- Niin.
Minä muistan, että hän nyt otti kädet taskustaan ja alkoi kierrellä
pitkiä viiksiään, mutta hänen kulmakarvansa värähtelivät. Sitten
piilotti hän taas äkkiä kätensä ja puhui:
-- Kuningas Daavid kysyy: minne pakenen! N-no! Kuningas, ja kuitenkin
pelkää. Perkele oli nähtävästi paljon väkevämpi häntä. Jumalan voideltu,
mutta Saatana voitti... Minne menen? Pirun luokse -- eihän sitä
kysyäkään tarvitse. Niin se on! Eli merkitsee se sitä, että meillä
orjilla ei ole valikoimisen varaa, koska kerran kuninkaatkin sinne
kiirehtivät.
Hän tuli usein tähän kysymykseen, ja vaikka minä en ymmärtänyt hänen
puheitaan, olivat ne kuitenkin aina minusta vastenmieliset. Minun
jumalisuudestani alettiin puhua yhä enemmän, ja Titoffkin alkoi sanoa
minulle:
-- Rukoile ahkerasti, Matvei, minun ja perheeni puolesta! Minä pyydän
sitä sinulta, rukoile. Olkoon se palkka siitä, että minä olen antanut
sinulle suojaa, lämmintä ja hyväilyjä!
Mutta minä? Minun rukouksessani ei ollut sisällystä, se oli kuin linnun
laulu auringolle, -- minä aloin kuitenkin rukoilla hänen puolestaan,
hänen vaimonsa puolesta ja kaikkein enimmin Olgunjkan puolesta, -- joka
oli kasvanut hyvin kauniiksi tytöksi, oli hiljainen, ihana ja hellä.
Minä käännyin Jumalan puoleen Daavidin psalmin sanoilla ja muilla
rukouksilla, jotka tunsin, ja minusta tuntui hauskalta toistaa
sointuisia sanoja, mutta aina kun Titoff johtui mieleeni, sanoin minä:
-- Armahda, Herra Jumala, suurella laupeudellasi orjaasi, sinun
Georgiasi...
-- ja äkkiä jähmettyy sydämeni, rukousteni lähde kuivuu, todellisuus
häiritsee minun iloani, minä alan hävetä Jumalan edessä -- enkä jaksa
enempää! Ja katse maahan luotuna, jotten näkisi pyhimyksen kuvan
kasvoja, nousen minä ylös hieman -- suuttuneena, hieman -- hämilläni.
Tuo sai minut levottomaksi, miksi näin sattui? Minä en sitä voinut
ymmärtää, mutta surulliseksi kävi mieleni, kun iloni pakeni tuon miehen
tähden.
Niinkuin ihmiset minua kohtelevat, niin kohtelen minä myös heitä.
Kun minä juhlapäivinä tulen kadulle, niin katselee kansa uteliaasti
minua, toiset tervehtivät sopivalla tavalla, toiset nauraen.
-- Kas, -- sanovat he, -- meidän rukoilijamme!
-- Katso vaan, Matvei, taikka tulet pyhäksi!
-- Elkää te siinä ilvehtikö, pojat, ei hän ole pappi eikä rahasta usko
Jumalaan.
-- Niinkuin ei talonpoikia sitten olisi pyhimysten joukossa?
-- Onko hän sitten talonpoika? Hän on salainen herra!
Ja niin jatkavat he puhuen mairittelevasti ja loukkaavasti.
Minulla oli siihen aikaan sellainen mieliala, että minä halusin kaikkein
kanssa elää rauhassa ja nauttia kaikkein hyväilyistä. Siihen halusin
päästä, mutta ihmisten pilkka esti minun toiveeni täyttymästä.
Erittäinkin kiusasi minua Savelka Migun. Kun hän näki minut, lankesi hän
polvilleen, kumarteli ja alkoi puhua:
-- Teidän pyhyytenne, -- kumarran teille maahan asti! Rukoilkaa
Savelkankin puolesta, sillä Jumala ei ymmärrä hänen oppiaan. Opettakaa,
miten voin olla Jumalalle mieliksi, miten voin varastamishaluni lykätä
tuonnemmaksi, tai -- jotta se pysyisi alallaan -- mistä saan puudan
painon sen päälle.
Kansa nauraa, mutta minusta tuntui omituiselta ja suututtavalta Savelkan
pistoksien kuunteleminen.
Mutta hän jatkaa:
-- Oikeauskoiset, kumartakaa vanhurskaalle! -- Konttoorissaan pettää hän
laskussa talonpojan, -- kirkossa hän lukee kirjaa, Jumalaa ei kuulu,
vaikka talonpoika kuinka kiljuisi Häntä.
Minä olin silloin seitsentoista vuotias ja olisin voinut piestä hänet
verille tuon pilkkansa tähden, mutta minä aloinkin vältellä Migunia, ja
kun hän huomasi sen, ei hän päästänytkään minua käsistään. Hän laati
minusta laulun; juhlina hän kulki kylän raitilla ja lauloi säestäen
lauluaan balalaikalla:
/p
Herra tyttöä syleileepi,
Tytön vatsa vahvistuupi.
Herrassulhostapa sitten
Syntyy nartun poikanen.
Herralle hän sitten viedään,
Vaan ei herra suotta ruoki,
Panee penun konttooriinsa
Talonpoikain harmiksi.
p/
Laulu oli hyvin pitkä, kaikki saivat siinä osansa, mutta Titoff ja minä
enimmin. Savelka sai minut niin pitkälle, että kun näin hänen
liuhupartansa, paljaan päänsä ja lakki korvalla, niin rupesin
vapisemaan; minua halutti todellakin hakata hänet palasiksi.
Vaikka minä siihen aikaan olinkin nuori, niin ymmärsin minä kuitenkin
hillitä sydäntäni; Kun hän, Savelka, kävelee perässäni laulellen
lauluaan, niin minä en näytä, miten raskasta minun on sitä kuunnella,
vaan kävelen kiirehtimättä aivan kuin en kuulisi mitään.
Ja minä aloin nyt rukoilla entistä enemmän. Sillä minä tiesin, että
minulla ei ole muuta turvaa kuin rukous, mutta nyt tuli rukoukseeni
valituksia ja katkeria sanoja:
-- Minkätähden, Herra? Onko se minun syyni, että isäni ja äitini
erkenivat minusta ja heittivät minut kuin kissanpojan pensaikkoon?
Muuta syytä en minä itsessäni löytänyt -- ihmiset ovat elämässä
sekaisin, jokainen on tottunut työhönsä, tottumuksesta on tehty laki,
jota vastaan vieras voima kiihoittaa minua.
Mutta kuitenkin aloin minä katsella enemmän ympärilleni, sillä minä
tulin yhä rauhattomammaksi ja levottomammaksi.
Meidän isäntämme Konstantin Nikolajevitsh Loseff oli rikas mies ja
hänellä oli paljon maatiloja, mutta meidän tilalle tuli hän hyvin
harvoin. Häntä pidettiin onnettomana perheellisissä suhteissaan, sillä
hänen äitinsä oli tukehtunut, enonsa pudonnut hevosen selästä ja
kuollut, ja vaimonsa karannut. Minä näin hänet kahdesti. Hän oli
isokasvuinen ja täyteläinen ja hänellä oli kultaiset silmälasit,
alusliivit ja punareunuksinen lakki. Kerrottiin hänen olevan tsaarin
tärkeä palvelija ja niin oppinut, että kirjoittaa kirjoja. Titoffia hän
kuitenkin pari kertaa löylytti oikein hyvästi ja pui nyrkkiäänkin hänen
nenänsä alla.
Mutta Sokolin maatilalla oli Titoffilla kaikki valta ja voima. Tila ei
ollut suuri; viljaa kylvettiin vaan taloustarpeiksi, ja muu maa
vuokrattiin talonpojille. Sitten käskettiin alentaa vuokria ja kylvää
pellavaa, -- lähiseudulle oli nimittäin saatu uusi tehdas.
Paitsi minua istui konttoorin nurkassa Ivan Makarovitsh
Judin, vähäpuheinen ja juopotteleva mies. Hän oli ollut
sähkölennätinvirkamiehenä, mutta oli saanut eron juoppouden tähden. Hän
piti kirjaa, kirjoitti kirjeet, suoritti keskustelut talonpoikain kanssa
ja oli niin paljon ääneti, että se suorastaan herätti ihmettelyä. Kun
hänelle puhuttiin, niin nyökäytti hän vaan päätään, nauraa hissutti
hiljalleen ja joskus voi sattua, että hän sanoi:
-- Niin!
Siinä kaikki.
Hän oli kasvultaan pieni, laiha, kasvot pyöreät, silmiä tuskin näkyi,
kaljupäinen ja käveli varpaillaan äänettömästi ja epävarmasti kuin
sokea.
Kasanin päivänä juottivat talonpojat Judinille viinaa niin paljon, että
hän kuoli, -- ja silloin jäin minä yksin konttooriin. Titoff määräsi
minulle palkkaa neljäkymmentä ruplaa vuodessa ja pani Olgan minulle
apulaiseksi.
Jo aikuisemmin minä olin nähnyt, että talonpojat kuljeskelivat
konttoorin ympärillä kuin sudet sudenloukun ympärillä. He näkivät loukun
-- heillä oli nälkä ja syötti kutsui, no, mutta myöskin turma.
Kun minä jäin yksin konttooriin, sain nähdä kaikki kirjat ja
suunnitelmat, ja silloin pienikin järki jo sanoi, että meidän tilalla
kaikki oli rosvoutta, ympäristön talonpojat olivat veroilla raskautetut,
kaikki he olivat velassa ja työskentelivät ei omaksi hyväkseen vaan
Titoffin hyväksi. Minä en voinut sanoa, että ihmettelin tai häpesin
tätä. Ja vaikka minä nyt ymmärsin, minkätähden Savelka minua haukkui, en
pitänyt häntä sittenkään oikeudenmukaisena, -- sillä enhän minä ollut
tätä rosvousta suunnitellut!
Minä näin nyt, ett'ei Titoff ollutkaan syytön isännän edessä, sillä hän
koetti täyttää omat taskunsa mahdollisimman täyteen. Minä olin
aikasemminkin käyttäytynyt jotenkin rohkeasti häntä vastaan tietäen,
että hän tarvitsi minua, mutta nyt ajattelin minä: tarvitseehan hän
minua puolustamassa itseään Jumalan edessäkin.
Hän kutsui minua siihen aikaan rakkaaksi pojakseen ja samoin hänen
vaimonsa. He vaatettivat minut hyvästi, ja minä luonnollisesti lausuin
heille siitä kiitokset, mutta sydämeni ei lämminnyt heidän hyväilystään.
Mutta Olgan kanssa tulin yhä läheisemmäksi toveriksi, hänen hiljainen
hymynsä miellytti minua, hänen hellä äänensä ja hänen rakkautensa
kukkiin.
Titoff ja hänen vaimonsa kulkivat Jumalan edessä pää alas painuneina
kuin kammitsaan pannut hevoset ja koettivat nöyrällä ujoudellaan peittää
syntiään, raskasta varkautta. Titoffin kädet eivät miellyttäneet minua,
-- hän koetti ehtimiseen kätkeä niitä saaden siten pahat ajatukset
heräämään -- ehkä olivat nuo kädet kuristaneet ihmisen, ehkä olivat ne
veressäkin?
Ja ehtimiseen pyytää hän -- ja hänen vaimonsa -- minulta:
-- Rukoile meidän syntisten puolesta, Motja!
Kerran kun olin kärsimättömällä tuulella vastasin minä:
-- Oletteko te sitten kovinkin paljon syntisemmät kuin muut ihmiset?
Nastasia huokasi syvään ja meni pois, Titoff taas kääntyi syrjin minuun
eikä vastannut.
Kotona oli Titoff aina ajatuksiinsa vaipunut, hän puhui vaimonsa ja
tyttärensä kanssa vähän ja silloinkin talousasioista. Talonpoikia ei hän
milloinkaan haukkunut, vaan oli heille ylevämielinen -- ja tämä oli
pahempi kuin ruokottomain puheitten lasketteleminen. Hän ei milloinkaan
missään asiassa antanut heille perään. Minkä hän kerran oli sanonut, sen
hän piti, vaikka toinen olisi maahan asti kumarrellut.
-- Heille pitäisi tehdä edes vähän myönnytyksiä! -- sanoin minä kerran.
-- Elä anna tuuman vertaakaan perää ihmisille, sillä -- silloin olet
hukassa.
Toisella kertaa taas -- hän oli juuri pakoittanut minut laskemaan väärin
-- sanon minä hänelle:
-- Ei niin saa tehdä!
-- Miksi ei?
-- Se on synti!
-- Et sinä pakoita minua tekemään syntiä vaan minä pakoitan sinut.
Kirjoita, niinkuin olen käskenyt, sinulta ei sitä asiaa milloinkaan
kysytä, sillä sinä olet minun käteni! Etkä sinä sillä rehellisyyttäsi
riko, elä sitä pelkää. Ei yksikään ihminen voi kymmenellä ruplalla
kuukaudessa elää kunnollisesti, en minä eikä kukaan muukaan.
Ymmärtänethän sen!
-- Äh, sinua, -- ajattelen minä, -- osaat sinä heittää hiekkaa silmille!
-- No, nyt on tarpeeksi, -- sanon minä sitten. -- Kaiken tällaisen
täytyy loppua! Ja ell'ette te lakkaa tällaisista konsteista, niin kerron
minä joka kerran kylälle, kun sellaista sattuu.
Hänen viiksensä nousivat nenään, olkapäät korviin ja hän kiristeli
hampaitaan sekä pyöritteli pyöreitä silmiään. Me mittaamme silmillämme
toisiamme, kumpi meistä on pitempi.
Sitten kysyy hän hiljaa:
-- Onko se totta?
-- On!
Titoff naurahti, aivankuin pivollinen kahden kopeekan rahoja olisi
vierinyt lattialle, ja sanoi:
-- Lörpötyksiä, sinä vanhurskas! Minun täytyy tehdä siten -- sillä
surkeatahan on ruplan asemasta pyydystellä kopeekkaa. Ja jos varkaita
ahdistellaan, -- niin alkavat he elää kunniallisesti.
Ja hän läksi ulos paiskaten oven kiinni niin kovasti, että ikkunan lasit
helisivät.
Minusta näytti siltä kuin Titoff olisi siitä päivästä alkaen lopettanut
kujeensa, mutta varma en siitä ole. Minua hän ainakin lakkasi
viekottelemasta.