Voitte kysyä Bergfeldtskalta, onko hän milloinkaan kuullut

puhuttavan Bassanosta taikka Biberasta, ja kertokaa hänelle

sitten, että teidän äitinne jo kaukaa tietää toisistansa eroittaa

näiden vanhemman taiteen pylväsmiesten maalauksia.

Jos etualassa oikein lihava poika on polvillansa selän alapuoli

yleisöön päin, silloin on taulu todellinen Bassano; jos taas

kurttuinen ukko katselee pääkalloa arvataksensa, kuinka kauan

täytyy vielä nuturoida tullakseen yhtä kuivaksi, silloin se

on yksi Riberan maalaama Pyhä Hieronymos. Toisinaan maalasi

Bibera Hieronymosta ainoasti pään ja toisen käden, ja levitti

kaapun muun kaiken yli. Mutta niin hän teki vaan kun huonosti

maksettiin, sillä silloin hänen ei kannattanut yhteen hintaan

antaa toista kättä eikä jalkoja.

Niin selkenevät Italiassa taiteen tiedot niin sanoakseni

ihan itsestänsä, mutta tietysti tarvitsee olla sivistynyt ja

vaikutusten vastaan-ottoon kykenevä. Tää on vaan vero totuudelle.

Ylipäätään ei olekaan taiteis-oppi niin vaikeata kuin moni

luulee. Kun vaan mestarien nimet opitaan, kyllä ymmärretään

sitten loput hyvin helposti, mutta siin'on sekin tarkasti vaarin

otettava, onko maalaus palttinan vai puun päällä, onko se tehty

temperalla vai öljyllä. Jos vielä sitte muistaa, kuinka korkea

ja leveä taulu on, niin tulee jo pidettäväksi suurena tuntijana

eikä sitten enää tarvitse suvaita vastaväitteitä. Mutta nyt kai

kysytte, hyvät lapseni, mitenkä teidän äitinne näin tavattoman

pian on osannut taiteen salaisuuksiin? No, se kävi tällä lailla.

Me katselimme palatseja, isänne ja minä ja eräs maalari,

herra Spannbein, joka oli yhtynyt meidän seuraamme. Eno Fritz

hän meni omia teitänsä tavatakseen kauppatuttuja. Kun olimme

palazzo Doriassa (lukekaa Schillerin Fiesco, lapset!) niin herra

Spannbein äkkiä lähestyi erästä nuorta ja kaunista tyttöä.

Tämä seisoi siinä keskellä palatsin suurta salia seurassa

vanhanpuoleisen herran, joka tarkasteli kattomaalauksia. Tyttö

punehtui ja herra Spannbein punehtui myös, sanalla sanoen,

he tunsivat toisiansa. Herra Spannbein esitti meille tuon

vanhan herran. He olivat professori Qvenglhuber tyttärinensä

Münchenistä. Qvenglhuber on suuri taiteenoppinut, ja Italiaan

tullut antaaksensa ulos uuden teoksen kattomaalauksista. Tää

professori aukasi minulle todellisen taiteis-opin portit, hän

sanoi minulle: "Mitä tauluihin on kuvailtu, hyvä rouva, se on

yhtäkaikki, kun vaan ovat vanhat ja alkuperäiset". Ja siinä hän

oli ihan oikeessa, sillä kun ainoasti alkuperäisyyden merkkejä

tulee tarkastaa, käypi taiteen-opinta hyvin helpoksi. Hän oli

väsymätön neuvomisissa, mistä se ja se mestari tunnetaan,

niin esim. Wouwermann valkosesta hevosesta, Carlo Dolci

samaskaisista hahmoviivoista, Raphael madonnistaan, Tizian n.s.

kulta-vivahduksesta (se lähtee, luulen-ma, pesussa), Michel

Angelo jäntäreistä, j.n.e. Samalla tavalla meidänkin aikamme

mestarit tunnetaan, esim. Makart lihastansa ilman sielua, Gabriel

Max sieluistansa ilman lihaa, j.n.e. Herra professori Qvenglhuher

opetteli väsymättä minulle tätä kaikkea. Hän on suuresti

kohtelias.

Näette siis, hyvät lapset, että täällä vietämme tiedollista

elämää ja että sisumme hehkuu taiteen pyhästä tulesta. Pitäkää

vaan lämpöstä yllänne tuossa ilkeässä Berlinin ilmassa, ett'ette

vilustu. Kevätleningit olkoot teettämätä siksi kun tulen kotiin.

Täällä on mitä ihanin päivänpaiste, ja isä voipi hyvin.

Terveisiä Krausen, Weigeltin ja poliisiluutnantin herrasväelle

kuin myös muille meidän tuttaville. Eno Fritz myös lähettää

terveisiä.

Teidän hellä äitinne.

J. L. Kysykää rouva Bergfeldtilta joskus, tokko hän tietää missä

päin maanpalloa Genua on, ja näyttäkää hänelle sitten tään

kirjeen kuori posti-merkkineen. --

Ensi osotteemme on: _Roma, Albergo del oriente, via del Tritone

6_.

Teidän _la madre_.

Genualaiset palatsit ovat todellakin oikeita aartehistoja niin

hyvin taiteen-ystäville kuin muille ihmiselle. Missä ei riipu

tauluja jos jonkinmoisia niinkuin taulustoissa, vaan nää taulut

ovat kallis-arvoisimpina koristuksina saliloissa, jotka eivät näytä

laisinkaan taide-menaaserioilta, ja joissa tulee pitämään paljoa

suuremmassa arvossa itsekutakin esinettä eriksensä.

Ulkoseinille on toisinaan vale-levypuolia maalattu, joten

rakennustaideteoksia paljon on säästynyt, sisältä sitävastoin on

komeutta runsaasti: nää jämeillä pilari-käytävillä piiritetyt pihat,

koreat rappuset, altaanit, kukkivia kasvaimia täynnä, suihkulähteet ja

riippuvat ryytimaat, kuvapatsaat ja moniväriset marmoriseinät, kaikki

vaikuttavat silmiin kuin loistavin ruhtinaan-linna.

Italialaiset palatsit ylipäätään, niin Genuassa kuin Romassa,

Florenz'issa ja muuallakin, ovat kauniimmat sisältä. Ulko-näöltänsä

ovat yksinkertaisia, totisia ja juhlallisia, seinää enemmän kuin

akkunoita. Meidän palatseissa, jotka ovat vuokrattavina, on enemmän

akkunoita kuin seinää; he kääntävät kaiken koreutensa kadun puoleen.

Sisällä niissä harvoin löytää kunnollista peiliseinää ja sijaa

sohvalle, jossa sopisi olla pitkällään. Tällaisten päivänloistoisten

pihain asemesta on Berlinissä noita pimeitä, pieniä nelis-nurkkia, ja

tampurit tai porstuat ovat täynnä jos niihin ripustaa neljä hattua ja

kolme päällysnuttua.

Genuassa rakennetaan korkeudelle, kaupunki kun on vuoren rinteellä;

enimmät huoneukset ovat siis pitkiä kuin pyyheliinat, mutta ylhäältä

katsoen tarjoavat niiden kiviliuskakatot niin miellyttävän näön, että

eno Fritz päätti Genuan olevan oivallisen paikan unessa-kävijöille.

Juuri jotkut kadut ovat niin leveitä, että niitä pääsee vaunuilla

ajamaan, muut ovat kaikki solukoita, johon pikkusen pilkistää

taivasta. Mutta haju on sama sekä leveissä että kapeissa, vaikka

se viimeksi mainituissa paremmin pakkaantuu ja sentähden vaikuttaa

voimallisemmin. Ruoka ravintoloissa maistui öljyltä, kadut taas

käryävät pohjaan-palaneelta öljyltä. Vohveli-koju torilla meillä

ei haise niin rasvalta ja öljyltä kuin Genua joka loukossa. Mutta

mitenkä se muuten olisikaan, sillä joka paikassa kauppapuotien edessä

kihisee öljy-kattila, jossa sitten laitetaan kalaa, pannukakkuja

ja muuta kaikenlaista. Mutta kauheinta kaikesta on polypit. Tuosta

inhottavasta elävästä, jonka imukkeet ovat kuin rokon-paisumat, ei

lähde henki, hakkaili sitä tahi runttasi seinään miten tahansa, se vaan

värähtelee kuoleman-teossa kunnes viimeinkin pääsee kiehuvaan öljyyn.

Siinä se arvon on hiljaa. Pienten ravintomajain edessä on vatiloilla

piiputeltuja polypeja. Kellä nälkä on, noukkii palan itselleen; isäntä

pyörittelee sitä jauhossa ja viskaa sen sitten öljykattilaan, ja kun se

on valmis, haetaan se sieltä ylös kepillä taikka kauhalla.

Näkin-kenkiäkin he paistavat parilaalla ja syövät kaiveltuansa

puutikulla elävän ulos kuorestaan. Minä kauhistuin niitä nähdessäni jo,

mutta nää hirveät herkut näkyvät Genualaisille maistuvan oivallisilta.

Kyllä me näissä kohdin kumminkin olemme enemmän sivistyneitä, sillä

semmoista roskaa emme syö.

Professori, joka suuresti oli ihastunut minuun ja jonka viisaus minua

ihan hämmästytti, vei meitä erääsen ravintopaikkaan sataman lähistössä,

näyttääksensä meille rahvaan-elämätä. Mutta minusta tuntuu, kuin olisi

rahvaan-elämä enemmän herrain kuin rouvas-ihmisten nähtävä, ja että

sitä paremmin opiskelee kodissa kuin krouveissa. Joka tahtoisi tutustua

Berlinin rahvaan-elämään vaan anniskelupaikoissa ja olutkapakoissa,

saisi siitä varsin väärän käsityksen; kumminkaan en tahdo kieltää,

että kyllähän kauneina pyhäiltoina Hasenhaidessa, Treptovissa tahi

Pichelswerden'issä voipi hyvin nähdä, miten berliniläiset huvittelevat

ja viettävät jouto-aikaansa luonnon helmassa lapsinensa likkoinensa.

Kaikkialla kansaa tuhansin, ja kaikki ovat iloisia, juovat olutta

taikka kahvia ja mosuuvat vahvoja voileipiä. Ja jos ei aina tiedäkään

mitä makkarassa lienee -- niin se on kumminkin vissi, että polypeja

siinä ei ole.

Mutta professori on niitä ihmisiä, jotka mieltyvät kaikkeen mitä

ulkomaalla näkevät, ja hän päätti, että pitäisihän meidän maisteleman

noita polypeja, sillä herkullisempaa ei voinut löytyä kuin tää

oivallisessa öljyssä taitavasti keitetty vesielävä. Minä kiitin

kauniisti, mutta Kalleni antoi narrata itseään, ja herra Spannbein

litkasi niitä kuolon-halveksimisella, herra professorin kunniaksi.

Kumma kyllä, jäikin Kalleen mitä hän oli syönyt, ja kun kysyin häneltä:

"Miltä maistui?", vastasi hän: "Meren ajokasta taisi olla!"

Minua nauratti katsellessani herra Spannbeiniin, joka kuollaksensa

rakasti professorin tytärtä. Minun mielestäni he soveltuisivat sangen

hyvin toinen toisellensa. Nuorukainen tosin on vähän löllimäinen

käytökseltään, ja tuota pitkää taiteilijan-tukkaa voisi hän kyllä

leikkuuttaa vähän lyhemmäksi, mutta on hän sentään korea poika.

Neidellä on erinomaisen kauniit silmät, hän on hiljaluontoinen, vaan

vakavatuumainen kuitenkin, niinkuin toisinaan ovat nuoret tytöt, kun

heillä on kiukkuinen isä, jonka elämää he koettavat sulostuttaa, koska

häntä rakastavat. Professori oli nimittäen monestikin hyvin äreä,

varsin kun ei oltu aivan yhtä mieltä kuin hän.

Ei aikaakaan niin olin lappaellut herra Spannbeinista hänen

salaisuutensa. Hän rakastaa professorin-tytärtä ja professorin-tytär

häntä. Mutta isä innoksii noita vanhoja mestareja ja väheksii

nyky-aikaista maalaustaidetta, -- herra Spannbein taas ei pidä kovin

suuressa kunniassa noita vanhoja, vaan suosittelee kaikesta sydämestä

uudempaa maalaustapaa; siis ei ole paljon toivomista saada professorin

suostumusta. Ja herra Spannbein tietää sen, että vasten isänsä tahtoa

ei Ottilia -- niin on armaan nimi -- milloinkaan mene hänelle.

Kävi sääliksi todellakin tuota miesparkaa, kun hän valitti surujansa

minulle ja siten antoi minulle oikeuden kohdella häntä äidin tavalla.

"Aluksi siis on laita se", sanoin, "että Ottilia ja te rakastatte

toisianne, se on pää-asia."

"Mutta isä?" vaikeroi hän.

"Hänen saamme helposti puolellemme. Kuinka usein eikö tapahdu niin,

että ihmiset tyyten muuttavat mielensä. Heittäkää siis pois uudet

tapanne ja kääntykää vanhoihin. Maalaustaide kuin maalaustaide,

yhden-tekevähän se on."

"En minä käänny pois taiteestani, en koskaan!"

"Ette tarvitsekaan. Voittehan pilata palttinaa kuinka paljon tahansa

ja töhriä pyhimyksiä ja jumaloita aivan kuin professori tahtoo. Mutta

jos itsepintaisuuttanne sanotte taiteeksi, sitten ei tule milloinkaan

pariskuntaa teistä ja Ottiliasta. Muistakaa se!"

Hän meni pois pahoilla mielin, mutta sehän seuraus on aina, kun koettaa

saada ihmiset järkeen. "Neuvo viisaasti, vaan ei vastaan", sanoi

entinen tyttö.

Eno Fritz seurusteli yhtenänsä kauppatuttavain kanssa, sillä hän piti

tärkeänä huolena yhtyä liittoihin ja tehdä kansainvälisiä kauppoja,

joita suuresti edes-auttoi tuo uusi Gotthardin rautatie. Italiassa on

tuotteita joita me kaipaamme, ja Saksassa on meillä tuotteita taas

semmoisia, joita italialaisilta puuttuu, ja kun kansat kummaltakin

puolen tajuavat tämän, niin kyllä kauppaliike kohta kukoistaa. Niin eno

Fritz oli aprikoinut.

Meidän oli siis apunamme ainoasti herra Spannbeinin kielitaito, ja hän

kun alin-omaa juoksenteli Ottilian jälessä, jonka taas täytyi olla

isänsä seurassa, niin jopa vihdoinviimein kyllästyimme taiteesen.

Tuskallista oli myös nähdä, miten professori, joka nuuskaa ahkeraan,

katto-maalauksia katsellessaan sai nuuskut nenästä kurkkuunsa, niin

että Ottilian ja herra Spannbeinin täytyi mätkiä häntä selkään,

jott'ei ukko läkähtyisi ihan heidän silmäinsä edessä. Tilasimme siis

eräänä aamuna vaunut ja ajoimme Pergliin, samaan paikkaan jossa

meidän kruunu-prinssimme perheinensä asuu, kun hän käy Italiassa, ja

sitä ei taida kummastella. Luontoa siinä minun on mahdoton kuvaella,

vaan siellä ollessa tuntuu aivan kuin lukisi kauniin runoelman,

jossa palmut humisevat, vesi loiskii, meri avaantuu, linnoja kohoaa

korkeilla kallioilla, ruusuja ja hyasintteja kukkii ja tuoksuu, ja

jossa kumminkin itse ihka elävänä käyskentelee keskellä kaikkea tätä

runollisuutta. Ja paitsi sitä sinä päivänä oli ilma mitä ihaninta,

sini-kirkkainta olla taitaa!

Me soutelimme pienessä venosessa puiston lampiloilla ja viilsimme läpi

viidakon pitkin kauneimpia japanilaisia ruusuja. Se oli satumaista,

ja jos en olisi vähän vähkyräinen, melkeinpä olisin luullut itseni

keijuksi. Mutta keijut kai ovat vähän hoikempia vyöltä. Vaikka

sanotaanhan, että he Viktoria-teatterissa ovat hyvinkin lihavia, sillä

siinä yleisö pitää enemmän pulleudesta kuin suikeudesta.

Lepopäivä Jumalan ihanassa luonnossa virkisti voimiamme. Tuo

ihmeellisyyksien katselu tekee ihmisen untevaksi, ja minä neuvon siis

kutakin kohdaltansa vähän väliin olemaan niistä joutosassa jotta pää

selviäisi, sillä se on työlästä tointa että muutamissa viikoissa

arvostella mitä vuosisatain kuluessa on laadittu. Mutta kylläpä ennen

mailmassa olivat ihmiset ahkeria sekä taiteen että teollisuuden alalla,

vaikk'ei heillä ollut kaasua eikä fotogenia iltapuhteilla! Se on ihan

ihmeellistä!

Eno Fritzillä oli toimimista vielä yhden päivän. Me sinä päivänä

aamusta kävimme kirkkoja katselemassa. San Lorenzossa säilytetään pyhä

Gral, mutta kun ei ollut meillä luvan-todistusta mitä esille vetää,

niin sitä ei näytetty meille. Ennen sanotaan pyhän Gralin tehneen

monta ihmettä, mutta sitten kun oppineet tulivat havaitsemaan, hänen

ei olevankaan smaragdikiveä vaan ainoasti lasia, on hänen mahtinsa

menehtynyt. Niin se on kotilääkkeidenkin laita, niihin tulee uskoa,

muuten eivät auta.

Iltapuolella olimme kuuluisassa Campo Santossa. Se oli samallainen kuin

Milanossa, enemmän suuremmoinen vaan, ja enemmän marmorikuvia täällä

näytteeksi aseteltu. Paluumatkalla tuli vastaan kymmenen vaunua; joka

vaunuissa oli neljä henkeä, paksuja, pieniä, -- vanhoja ja nuoria,

miehiä, naisia yhteen-sullottuina. Se oli "seuramatka", ja heitä

vietiin ympäri aivan kuin lammas-laumaa. Ajurit nauraa hekottivat ja

ruoskivat hevosiansa, ja niin kuin tuo raju metsän-ajo Noita-ampujassa

huhahti vaunu-karavaani sivutsemme.

"Kalle", sanoin minä, "nuo onnettomat ihmiset eivät saa levähtää

milloinkaan. Tahtoisitko sinä tulla tällä tavoin piiskalla kiidätetyksi

kautta Italian?"

"En", vastasi hän, "minä en tahdo Italiata nauttia niinkuin nautitaan

olutta klasillinen, jonka jossakussa aseman-ravintolassa hätimmiten

kulahuttaa kurkkuunsa. Semmoisena pidettäväksi se on liika ihana."

Tiellä takasin kaupunkiin hoksasin jotain, joka minua suuresti suretti.

Useasti jo olin huomannut teillä, missä vähänkin vettä lirisi, isoja

kivi-ruuhia, joitten tarkoitusta en tiennyt, mutta nyt sain siitä

selkoa. Näissä ruuhissa vaimot pesevät pyykkiä. Mutta millä tavalla?

He hierovat pyykkivaatteita suovalla, pistävät veteen ja panevat

niitä ruuhen leveälle reunalle; siinä niitä sitten muokataan kaikin

voimin isolla kivellä, kunnes kylliksi ovat saaneet. Sitten huuhdotaan

niitä ja ripustetaan akkunoista pistäville keppilöille kuivamaan

päivänpaisteessa. Tuo voi kyllä olla kuvan-ihana näky maalareille --

ja onhan noita valkosia ryysyjä melkein joka ainoassa italialaisessa

taulussa -- mutta tuollainen peseiden piteleminen oikein vihloo

sydämeen huolellista emäntää. Ja minä kudotin Kallelleni matkaksi ihka

uusia paitoja hienokaisilla poimuilla, jotta hän täällä näyttäisi

oikein somalta. "Hyvä luoja", aattelin, "minkä näköisiä nekin ovat, kun

kotiin pääsemme?" Niin oli kuin arvasin, niissä oli kahdessa raamuja

aivan kuin veitsen viiltämiä. Mutta mitenkä voi olla niin tyhmä ja

kivillä hangata pesuvaatteita, täytyyhän niiden mennä rikki. Ja tätä

surua sain ihan yksin kantaa, sillä mitä miesväki ymmärtää siitä mikä

liinavaate-kaappiin kuuluu?

Seuraavana aamuna läksimme pois Genuasta, mutta ilman herra

Spannbeinia. Hän saatti meitä asemalle ja otti toimittaakseen kapineet

junalle. Ylipaino minua taasen hyvin harmitti, vaan en antanut eno

Fritzin huomata mitään, ett'ei hänelle tulisi oikeus.

"Hyvästi toistaseksi", sanoi herra Spannbein.

"Ja miten nyt on noiden vanhain mestarien laita?" kysyin minä.

"Minä olen luvannut piirustaa kattomaalauksista kuvia Quenglhuberin

kirjaa varten", vastasi hän alakuloisesti.

"Terveisiä Ottilialle!" huusin hänelle, junan lähtiessä.

Riviera di' Levante.

Sunnuntai-ajatuksia. -- Miten ihmisen ei pitäisi oleman koppamadon.

-- Mielitehtoinen yhdyttäminen. -- Mintähden rouva Buchholz pelkää

paholaista. -- Kummitus. -- Mintähden on isoja ja pieniä kelloja. --

Mintähden erästä murhenäytelmää ei voi näyttää loppuun asti. -- Miten

eno Fritz huvitteli. -- Mintähden rouva Buchholz tietää kuinka monta

on asujainta Civita Vecchiassa. -- Miten matkailijat olivat tulla

estetyiksi näkemästä Roman ilmaantumista.

Oli sunnuntai. Oikealla kädellä kiilteli meri, ja missä vuoria

nousi rautatietä vastaan, siinä oli tunneli puhkaistu. Kallioilla

kasvoi agaveja ja puutarhoissa olivat sitrooni- ja appelsiini-puut

täynnänsä hedelmiä; alempana pavut kukkivat, ja viikunapuiden isot

lehdet puhkeilivat, ja laakeripensaista oli kokonaisia lehväsaleja

-- herneetkin kukoistivat, kaikki oli komeata. Eno Fritz sanoi,

että vereksillä ruokakasveilla voisi tehdä hyviä kauppoja täältä

Berliniin, vaikk'eivät nää kasvakset likimainkaan ole niin hyviä ja

mehevän-makuisia kuin meidän, sillä tässä kuumuudessa ne kypsyvät liika

pikaisesti. Berlinissä kun syödä loskaavat mitä tahansa, miellytti

meitä sitä enemmin nähdä mitä kaikkea täällä vihanteli ja kukoisti,

semminkin kun minun Kalleni mielestä silpoherneiden soveliaisuus

hamburginkanaan on viisas luonnon laitelma. Kun tunnelin läpi olimme

karahutelleet, avaantui aina viehättävä näköala, ja niinpiankuin

juna johonkin paikkaan pysähtyi, kuului rantamainingin loisketta

ja kirkonkelloin kumahtelemista. Se oli niin juhlallista, niin

päivän-loistoisaa ja ihmeellisen rauhallista, ett'en saanut puhutuksi,

ja jos ei tuo juna olisi rähissyt ja melunnut, olisin luullut, että

joku minulle lauleli tuutulaulua ja että kaikki mitä silmä näki oli

haavekuvia vaan. Mutta tulipa tunnelia viimein jo liika tiheään, ja

minä huudahdin närkästyksissäni:

"Eihän toki ihminen mahda olla mikään koppamato!"

Riviera di Levante'lla tahtoisin asua joitakuita viikkoja kesällä,

mutta tietysti siinä jossa tuo muinaisjäännöksien raunioille rakennettu

maantie viepi asuttujen seutujen kautta, eikä noissa luolissa joitten

läpi höyryveturi vyräjää.

Sitten Spezzian lahti tuli näkyviin, tää Italian sotasatama

laivoinensa. Kumma kun eivät ihmiset koskaan voi elää rauhassa

keskenänsä! Ensin rakennetaan kartanoita, palatseja ja kirkkoja, ja

sitten kaikkityyni ammutaan raunioiksi ja pirstoiksi. Mitäs hyvää siitä

on? Kellä siitä on hyötyä? Voittajalla, sanotaan. Voi olla, mutta saa

hänkin silmänsä mustaksi.

Siinä nyt sotalaivat kiikkuvat auringon kullassa kimeltelevillä

laineilla, ja rantaan asti leviää hedelmällisiä ketoja, ihana puutarha

niin pitkälle kuin silmä kantaa. Kunnakkeilla harmaita öljypensastoita,

losopaikoissa ketoja puutarhan hedelmiä, ja siellä täällä taloja,

joissa ahkeria ihmisiä asuu. Sanotaan aina italialaisten olevan muka

laiskoja. Mutta tahtoisinpa minä tietää, viljeleekö täällä maa itse

itseään, sitovatko viiniköynnökset itsensä, istuttavatko puut itsensä

ja putoaako kukkakaali taivaasta tänne? Ei, tähän kaikkeen tarvitaan

työtä. Ja eikö se ole kyllä että ihmisten täytyy taistella luonnon

kanssa, pitääkö heidän välttämättömästi vielä hävittämän toinen

toisensa ja sen, minkä he vaivalla ovat saaneet eloon? Minun mielestäni

nuo sotalaivat eivät ensinkään soveltuneet tähän pyhäaamu-maisemaan.

Kauempana Carraran vuoristo tuli silmiin. Luulisipa sen olevan lumen

peitossa, mutta se on sorastaan vaan valkea. Avenzan asemalla näimme

suuria marmoriharkkoja, joita sinne oli kuletettu Carraran louhoksista,

ja muutaman mahdottoman ison möhkäleen edessä seisoi ja tarkasteli sitä

eräs herra.

"Kah, professori Sohaper'han se on Berlinistä", huudahdin minä, "häntä

täytyy minun puhutella".

"Etköhän erehdy, Wilhelmina?" kysyi Kalleni.

"En erehdy, minä tunnen hänen, näinhän minä älyn suudelmaa hänen

otsallaan silloin kun hänen jalo teoksensa, Goethen muistopatsas,

paljastettiin Thiergartenissa."

Minä vaunuista ulos, ja sanoin hänelle nimeni. Hän oli hyvin

avomielinen, eikä ensinkään ylpeä niinkuin monet kuuluisat miehet,

sanalla sanoen, kaikin puolin ihmisentapainen.

"Herra professori, aiotteko tehdä uusi Goethe tahi jotain muuta

jalon-ihanaa?" kysyin osoittaen harkkoon.

"En", vastasi hän, "marmori on Viktoriaa varten joka Kunniasaliin

tulee".

"Kuinka se on mahdollista", kysyin sitten, "että herra professori voipi

luoda tuosta mahdottomasta kivestä niin eloisia kuvia".

"Oh, mikäs siin' on", vastasi hän hymyillen, "kuvat ovat harkoissa jo,

niitä pitää vaan hakata niistä näkyviin".

"Näkeekö herra professori sitten päältäpäin jo mitä harkot sisällä

pitävät?" kysyin kummastellen, ja siihen hän vastasi, että sepä olikin

taide.

Ensimäinen lähtömerkki annettiin, ja minulla siis valitettavasti

oli vaan muutaman minuutin aikaa puhella professorin kanssa. Se on

todellakin suuresti mielitehtoista kohdata kuuluisaa taiteilijaa niin

sanoakseni täydessä luomispuuhassa. Mitä mainiollista kirjoitelmaa

eikös voisi kokenut kynä kolhia Gartenlaubeen tämmöisen yhdynnän

johdosta!

Kalleni arveli vähän tunkeilevan näköiseksi että näin ryhdyin

professori Sohaperin puheille.

"Vielä mitä!" vastasin minä. "Antoipa hän kuin antoikin minulle luvan

käyttää tätä puhelemista."

"Mitenkä niin?"

"Näet, kun sanoin, että minusta olisi sangen lystiä saada mainita häntä

kirjassani jollakulla kiittelevällä lauseella, niin vastasi herra

professori sanasta sanaan näin: 'Sitä en voi estää.'"

"Se oli kielto, Wilhelmina."

"Älä pahaksi pane, Kalle, mutta oppineiden puhetapoja minä tunnen

paremmin kuin sinä. Säädyllisemmin ei voinut hän ilmoittaa

suostumustansa."

Kalleni kohautti olkapäitään, mutta minä painoin mieleeni joka sanan,

jonka olin kuullut. Siihen velvoittaa kunnioitus kuuluisia miehiä

kohtaan kun niitä intervievaa.

Tulimme sitten Pisaan. Kaupunki on hiljainen, mutta sievän-näköinen.

Virvoiteltuamme, menimme kuuluisaan tuomiokirkkoon. Mutta ennenkuin

sinne pääsimme, pakkasi meihin oppaita iso joukko. Eno Fritz sanoi

meille, ett'emme semmoisia tarvinneet, sillä hän tuli aivan hyvin

aikaan Bädekerillä, jonka ohjauksia helposti osaa noudattaa, vaan kun

miehet millään muotoa eivät ottaneet eretäkseen, puhutteli hän heitä

sujuvalla italiankielellä, josta minä suuresti hämmästyin.

"Taidatko sinä italiankieltä puhua?" kysyin.

"No mitenkäs muuten; täytyyhän sen, joka tekee kauppoja italialaisten

kanssa, toki ymmärtää heidän kieltään käyttää."

"Ja sitä sanot nyt vasta?"

"Minä odotin kunnes opin oikein osaamaan", vastasi hän, "ja nyt koetan

puhua ei ainoasti ennakko-opintojen johdolla, vaan myös korvakuulon

mukaan, sillä se on pääasia. Jos meidän kielen-professorit opettaisivat

korvan, eikä vaan gramatikan mukaan, niin ei tarvitseisi heidän itsensä

eikä oppilaansa vieraissa kielissä jäädä takapajulle renkilöistä ja

kyyppariloista."

"Ja sinä taisit kylmäkiskoisesti katsella, miten minun Kalleni vaivasi

päätään italian lukemisella. Kylläpä olit ilkeä!"

"Hän tulee hyvin vielä tarvitsemaan tietojansa, silloin kun en minä ole

teidän kanssanne ja herra Spannbein armastelee Ottiliaa. Muutenkin se

oli parasta mitä hän tais' tehdä."

Olimme sillä välin nousseet tuomioylängölle, joka kohoaa kaupungin

perillä ja on kuin suuri tarjotin, minkä päällä tuomiokirkko,

tuomiokappeli, Campo Santo ja nojaava torni seisovat; ja siitä

tarjottimesta ei niitä nouki pois kukaan, siihen koetukseen ne ovat

liika suuria. Tuomiokirkon pääportin edustalla vätjästeli köyhiä

kosolta ja kerjäsi apua kaikenmoisissa äänissä. Genuassa ja Veronassa

ei kukoista kerjääminen niin kuin täällä, siis olivat kohta Kallelta

kuparit kaikki. Kun kerjäläiset näkivät, ett'ei enempätä ollut,

jättivät meitä rauhaan. Eno Fritz myös tiesi laittaa ne luotaan; hän

teki etusormellansa vihjan, jonka he ymmärsivät ja joka merkitsi: tässä

ei anneta mitään. Sen hänelle oli opettanut Berlinissä eräs ystävänsä,

joka tunsi Italian perin pohjin.

Rakennukset ovat komeat, mutta niiden ihanuuden vaikutusta himmentivät

minun silmissäni muutamat kamalat asiat. Koska parast'aikaa pidettiin

messuja tuomiokirkossa ja me emme tahtoneet tulla häiritsemään, niin

kävimme ensiksi katselemassa Campo Santoa. Se on nelisnurkkainen

piha pylväskäytävän sisällä, ja sinne on tuotu laivalastittain

multaa Jerusalemista; sillä ennen luultiin, että autuaammin levätään

siinä mullassa, mutta sittemmin on tiede todistanut niin ei olevan.

Pylvästön rinnakkaisella seinällä on maalauksia, jotka kuvailevat

viimeistä tuomiota ja helvettiä. Se on ihan hirvittävää, kuinka pirut

piinaavat sielu-raukkoja ja viskelevät niitä tulikivi-järveen. Ainoasti

noille hurskaille erakoille he eivät tee mitään pahaa; niiden luokse

tulee enkelejä ja vie ne taivaasen, ja siitä nousi kuin paino minun

omalle-tunnolleni, sillä Kalleni ja minä emme ole erakoita, emmekä

ole koskaan aatelleetkaan paastoamista eikä lihamme kurittamista.

Sydäntäni siis kovin ahdisti ajatellessani, että tuommoinen pukkijalka

piru kentiesi kerran voisi viskata minutkin kihisevään pikikattilaan,

ja vielä sitten toinen työntää haarukkansa minun enkelin-hyvän mieheni

läpitse. Sillä viisastelkoot oppineet miten paljon tahansa, ett'ei muka

helvettiä ole, niin ei sitä tiedä ihminen, mitä eteen tulee, ja pirua

ei saa kukaan katoamaan minun luulostani. Ilman viatta ei ole kukaan

ihminen, ja olisin minäkin monesti voinut olla lemmekkäämpi Kalleani

kohtaan; siis tunsin itseni syntiseksi ja rangaistavaksi, siinä kun

kävelin hautojen ja synkeiden kypressien välillä, ja kauhistuin

kuolemata ja pirua. Täälläpä niitä oli seinälle maalattu.

"Kas niin!" sanoin kun olimme kadulla taas, "nyt en mene enää

hautuumaalle milloinkaan, sillä en minä ole tullut Italiaan

peloitettavaksi ihan kuolijaksi. En ollenkaan!"

Tuomio-kirkossa vielä veisattiin. Oli siis tuon nojaavan tornin vuoro

tulla tarkastuksemme alle. Eno Fritz ehdotteli nousta sinne ylös.

"Tuohonko pahukseen, joka niin kallellansa seisoo?" huudahdin

säikäyksissä. "Voipihan se kaatua minä silmän-räpäyksenä hyvänsä. Kalle

sin' et saa mennä sinne!"

Mutta mitäpä rukoilemisista apua, kun miesten päähän joku hulluus on

astunut; eihän muuten tulisikaan toimeen tuommoisia vetoja, että juoda

pitää kaksikymmentä absinthryyppyä tahi juosta ravia Charlottenburgiin,

joista sitten ruumiina ovat kahden vuorokauden kuluttua. Niin tälläkin

erää, sillä täytyihän tietysti Kallen nousta torniin. Mutta koska

kolme miestä välttämättömästi tulee olla kun sinne kavutaan, syystä

että kahden pitää käydä kiini kolmanteen, jos tään rupeaa tekemään

mieli syöstä itsensä sieltä alas, niin luulin voivani estää torniin

nousemista siten ett'en minä myöntynyt tulemaan heidän kanssaan; mutta

jätinpäs lukuun ottamatta tuota roistoväkeä; kerjäläisistä, näette, saa

parilla vaskilantilla kenen hyvänsä heittämään henkensä alttiiksi ja

menemään mukaan, jos kolmatta miestä tarvitaan.

Kalleni nousi kuin nousikin torniin, ja minä jäin odottamaan alhaalla.

"Jos nyt torni romahtaa nurin, juuri kun Kalleni on ylhäällä!"

aattelin. "Kaatuahan sen täytyy, jok'on noin vino, sillä kuinka

monta uutta rakennusta eikös kukistu maahan kohta kun ovat valmiita,

ja tää torni on seisonut kuka sen tietää kuinka kauan -- vanhuuden

heikkoudesta kai se ei enää pysy suorassa! Mitä tulee eteen minulle

lapsiparkain kanssa, kun tuo on raunioihinsa haudannut heidän isänsä ja

elättäjänsä, ja minä jäänyt mailmaan yksin, turvattomana leskenä?"

Kuta enemmin katselin tornia, sitä vinommalta se näytti ja sitä

suuremmaksi kävi minun tuskani. Minä ummistin silmäni jott'en

pyörtyisi, ja rukoilin sydämen ahtaudessa: "Herra Jumala taivaassa,

anna tornin pysyä seisallaan edes niin kauan kunnes enkelin-hyvä

Kalleni on päässyt siitä alas, niin minä mielelläni anteeksi annan

Bergfeldtskalle kaikki hänen ilkeytensä, vaikka se aina on hän joka

alkaa, ja min'en tahdo hänelle mitään pahaa. Sitten käyköön miten käy,

siihen kun ei voi mitään. Varjele meitä pahasta äkillisestä kuolemasta,

rakeista ja vaarallisesta ilmasta, tulipalosta ja valkean hädästä,

ruttotaudista, sodista ja kalliista ajasta, ja vapahda meitä väijyjän

paulasta. Amen!"

Samassa kosketti minua joku, ja minä käännyin. En toivo kenellekään

ihmiselle semmoista säikähdystä, kuin minua valtasi, nähdessäni nyt

hirmuisen kummituksen aivan edessäni. Alapuolelta se vähän näytti

munkilta, mutta yläällä ei ollut mitään ihmisen-kaltaista, sillä

eihän ihmisen asua ole tuollainen mahdoton, suippo yömyssy, johon

on leikattu kaksi ympyriäistä aukkoa silmiä varten, ja joka on pään

yli vedetty. Minä huusin kohti kurkkua ja juoksin pakoon, sillä en

voinut muuta aatella kuin että se oli ihan ilmetty paholainen, joka

nyt tuli noutamaan minut, keittääksensä minua ynnä noiden Campo Santon

sieluparkain kanssa piessä ja tulikivessä. Mutta mihin päästä piiloon

keskellä tätä aukeata tuomiokirkko-toria? Ei puuta, ei pensasta.

Nojaava torni oli ainoa turvani. Minä edellä, kummitus kintuilla,

täyttä ravia tornin ympäritse. Jos se kaatuu niin kaatukoon; saahan

siinä kummituskin osansa.

Miten kauan tätä jahtia kesti, en tiedä, sen vaan muistan, että jalat

uupuivat allani ja henkeni salpautui, niin ett'en voinut edes huutaa

apua; minä olen nimittäin vähän pulsakka varreltani, enkä ensinkään

luotu kilpajuoksuun soveliaaksi. Minusta nyt olikin yhtä, otti minut

kummitus tahi tukahduin minä luonnollisella tavalla, sillä pitemmältä

en jaksanut.

Kummitus lähestyi verkkaisesti, kun se huomasi, minun seisahtuneen

hengästyksissä, eikä se tuon pitkän kaapunsa kanssa päässytkään ihan

kovaa vauhtia.

"Älä tule tänne!" huusin. "Muuten raappasen!"

Mutta siitä huolimatta se tuli likemmäksi, ja astuen eteeni ojenti

minulle jotakin vaivais-tukkia.

"Vai niin", huudahdin, "pitääkö nyt rahoja koottaman helvetinkin

hyväksi? Sitähän tavallisesti tehdään taivaan takia vaan!"

Kummitus ei ymmärtänyt minua. Siitä vasta älysin, ett'ei se ollutkaan

mikään henki, ja annoin hänelle viidenkymmenenpennin-rahan, joka

unehduksissa oli piillyt minun kukkarossani Berlinistä asti. Silloin

kummitus liikahtihe niinkuin kiitosta tarkoittaen ja meni, sanaakaan

sanomatta, tuomiokirkkoon.

Niin kamalaa kohtausta en ollut eläissäni kokenut. Lukeehan sitä

toisinaan romaaneissa naamioista, eikä niistä pidä lukua mitään, ja

näkeehän semmoisia teaattereissa, jolloin ne, varsin murhenäytelmissä,

ovat oikein naurettavan näköisiä, kun astuvat esille vanhoissa

kaapuissaan ja käyttävät itsensä aivan kuin tahtoisivat peloittaa

lapset sänkyyn; mutta kun tuollainen elävä muumio keskellä päivää tulee

ja taputtelee ihmistä olkapäälle, juoksee hänen jälestään, vieläpä

kerjää häneltä pennilöitä, niin voipihan se ihminen kummastua.

Kun Kalleni taas oli alaalla, vankalla maalla, syleilin häntä niin

rajusti, että hän ihan hämmästyi siitä, kuin myös kyynelvirrasta, jota

nyt en voinut pitemmältä pidättää; eikä tää käytökseni tullutkaan

tyydyttävästi selitetyksi, sillä ei tainnut Kalle saada tolkkua minun

katkonaisesta kummitus-jutustani. Minua lohdutti sentään se asia,

että Kalleni eheänä oli jälleen sylissäni, ja olin siis kohta itkenyt

mieleni tyyneksi taas. Tuomiokirkkoon kun en ottanut tullakseni,

sanoen sen täydeksi kummituksia, jotka säikähyttävät ihmisiä selvällä

päivälläkin, näkyi Kalle aattelevan, että eiköhän ollut ajuni

hourauksissa; ja kun kehoitin häntä menemään itse vakuuttumaan,

puisteli hän vaan päätänsä ja meni eno Fritzin kanssa tuomiokirkkoon.

Takasin tultuaan, taisi eno Fritz selvittää minulle, miten tuon

kummituksen laita oli.

"Se oli joku Misericordia-veljeskunnan jäseniä", sanoi hän; "siihen

kuuluu niin hyvin rikkaita kuin köyhiä, ja kaikki, olivatpa mitä säätyä

hyvänsä, ovat velvolliset auttamaan köyhiä, hoitamaan sairaita ja

hautaamaan kuolleita. Voipi siis tapahtua, että herttua on kantamassa

kerjäläisvaimon ruumiin-arkkua, että nuori teikari virvoittelee

kuolinvuoteella kituvaa ukkoa ja että rikas kauppamies kulkee,

tulisoihtu kädessä, sen paarin edellä, jonka päällä hautuumaahan

viedään köyhä ratus, joka puutteista kellistyi kuolemaan. Ja

ett'ei näitä laupeuden-töitä estäisi mikään turha häpeäminen, eikä

kukaan pääsisi taas kerskailemaan hyvillä töillänsä, sentähden

Misericordia-veljet kääriytyvät pitkiin munkkikaapuihin ja vetävät

pussin päähänsä."

"Jos se oli kreivi eli herttua, joka tässä äsken kummitteli, niin

olkoon se tällä kertaa hänelle anteeksi annettu", sanoin minä, "mutta

se on vissi, että Berlinissä ei olisi Misericordiasta, sillä kaikki

kaupungin katupojat juoksisivat noiden naamariherrain jälessä."

"Eikä niillä olis onnea keräyksillänsäkään", lisäsi Kalle, "sillä

useat ihmiset eivät anna isompia rahoja, elleivät saa julkisesti

kuittia niistä sanomalehdissä. Eikä voisi kukaan saada tähteä takkiinsa

hyvän-tekeväisyydestään, kun se näin olisi valepuvussa tehtävä."

"Tahtoisinpa tietää", säisti eno Fritz, "ottaisikohan monta

rouvas-ihmistä harjoittaakseen hyväntekeväisyyttä, kun heidän täytyisi

tämmöinen ruma puku ottaa yllensä? Ja kuinkas monta eikö luule

laupeuden-töillä voivansa torjua moitteet maineeltansa, kun he silloin

tällöin suurella humulla heittävät Saksan valtakunnan pöydälle pari

sataa markkaa hyvänteon-laitoksia varten."

"Monet luulevat, että julkinen hyväntekeväisyys on hypoteekki

taivaalle, vaan että siitä pitää ottaa voittoja jo täällä maan päällä",

sanoi Kalle. Ja niin me kävelimme, hauskasti ja kummaltakin puolen

opettavaisesti puhellen, Pisan hiljaisia katuja; eno Fritz vaan väliin

pyysi neuvoa Bädekeristä ja tarkkautti huomiotamme katseltaviin

esineisiin.

Tuomiokirkon pronssinen kynttiläkruunu, joka johdatti Galileita

keksimään lerkkukelloja, jäi valitettavasti minulta näkemättä, kun

pelkäsin tuota kummitusta.

Eno Fritz nyt selitti siitä minulle sanoen suuren kruunun kiikkuvan

vitkallensa, sinne tänne, vaan pienten lamppujen jotka siitä riippuvat,

keikkuvan hilpeästi, kilin-kalin, kilin-kalin. Kun Galilei tämän

huomasi saarnansa aikana, joka jo oli liika pitkäksi venynyt, tuli hän

selville siitä, että täytyi keksiä kelloja -- isompia kirkkoa varten,

jotta saarnat saisivat kohtuullisen pituuden, ja pienempiä kotia

varten, jotta paakut eivät kiehuisi liika kauan.

Galilei harrasti hyvin edistymistä ja yleistä parasta, vaan

vastustajat vainosivat häntä ja pakottivat häntä valalla kieltämään

väitöstänsä maan liikunnosta. Kun hän oli vannonut valansa, sanoi

hän: "Hyvät herrat, ei tää auta mitään -- se liikkuu sittenkin!"

Silloinpa suuttuivat papit. Entäs sitä! Ja nyt tietää pieninkin

lapsi, että kaikki mailmassa on liikuntoa ja ikuisia luonnonlakeja,

ja köyhimmälläkin on kello, jonka hän hätätilassa voi panna pantiksi.

Siitä kaikesta tulee meidän kiittää pisalaista Galileita.

Mutta täytyy täydellisesti tajuta Galilein merkillisyyden, jos mieli

voida oikein arvossa pitää sitä paikkaa, jossa hän eli ja vaikutti;

minä en tahdo ruveta ketään tarkoittelemaan, mutta siitä olen

varma, että löytyy ihmisiä, jotk'eivät tiedä tään taivaallista koko

Galileista, ja siis en tahtoisi hänestä puhua yhtä sanaakaan rouva

Bergfeldtin läsnä ollessa.

Katselimme sitäkin palatsia, missä Byron asui, jonka "Manfred'iä"

kerran näimme operassa. En muista varmaan oliko Manfred jotain

unhottanut, vai tahtooko hän jotain unhottaa -- oli miten oli, mutta

koko kappale puhuu muistia vaan, ja lopulla tulee kummituksia, jotka

vievät hänet mennessään. Mistä lordi Byron on kummitukset saanut,

se nyt on selvällä, sittenkuin tiedän että ne Pisassa katuloilla

juoksentelevat omissa valloissaan.

Nälkätornista on ainoasti historiallinen pohja jälellä. Tähän torniin

arkkipiispa Ruggieri salpasi kreivi Ugolinon ynnä hänen viiden lapsensa

kanssa, eikä antanut heille ei leivänpalaa, ei vesitilkkaa eikä muuta

lukemista kuin vanhan ruokalistan. Alusta luuli kreivi, että hänen

arkkipiispallinen vihamiehensä pilanpäiten vaan pidätti heiltä ruoan,

mutta kun ei kyypparia kuulunut ja lapset nälissään rupesivat syömään

toinen toisensa, silloin näki hän, että tässä olikin täysi totuus.

Arkkipiispalta sittemmin väänti paholainen niskat nurin. Eno Fritz

kertoi kauniista murhenäytelmästä nimeltä "Ugolino", jossa kaikki

nälkään-kuolemisen tuskat kuvaillaan viidessä näytöksessä, mutta tätä

kappaletta ei milloinkaan loppuun asti näytetä, sillä kun nuorinkin

poika rupeaa nääntymään ja vaikeroitsee mahassaan mynkyävän, jo valtaa

surku katselijoita kalleriassa niin, että viskoilevat poikapoloiselle

voileipiä ja makkaraa, pelastaaksensa häntä kuolemasta, ja siten tulee

näytelmä pilalle. Ylipäätään tahtovat ihmiset ennen nähdä ilveilyksiä

kuin murhenäytelmiä, koska useimmat luonnoltaan ovat taipuisat

rakastamaan, eikä läheskään niin monta ole luontoansa murhamiehiä.

En voi sanoa, että Ugolino sai minut lystille tuulelle, ja minulle

siis oli mieleistä pistäytyä Livornoonkin, jonka reissun muuten olimme

maksaneetkin jo, kun kiertomatka-pilettejä ostimme. Eno Fritz sanoi

ystävänsä, Hamburgin tohtorin, varoittaneen häntä Livornoon menemästä.

"Minä en voisi silmiäni ummistaa tässä kummituskaupungissa", vastasin

minä. "Voimmehan huomenna varhain lähteä Romaan aivan yhtä hyvin

Livornosta kuin Pisasta."

Loppu laulusta oli se, että minä ja Kalleni läksimme, ja eno Fritz ja

tavarat jäivät Pisaan.

Tää matkanen oli, sen tunnustan kernaasti muiden varotukseksi, tyhmä

tuuma. Seutu ei ole sanottavaksi mitään, ja katseltavia ei, kuulen-ma,

löydy Livornossa päivälläkään. Iltahämärässä tulimme ja aamuhämärässä

menimme, eikä meillä koko Livornosta ollut muuta kuin öljykalan-haisua,

harmia ja vastuksia.

Sinne tultuamme, otimme troskan hotelliin ja sovimme ajurin kanssa eli

vetturinin, miksi täällä ajuria sanotaan, vaikka vähän nimestä, nylkee

hän reissuvaisia yht'hyvin, olipa sitten min-niminen tahansa -- että

hänen piti saaman kaksi liraa kyydistä. Kaikissa Italian kaupungeissa

ajavat vetturinit edeltäpäin sovitusta maksusta, ovat kohteliaita ja

nöyriä, sekä kiitollisia kun heille antaa vähän juomarahaa päälle.

Livornossa vaan saimme kokea, että voipi toisinkin olla, sillä

päästyämme hotelliin, vaati tuo veitikka neljä liraa kyydistään. Me

viittasimme sopimukseen, ja sitä ei kieltänytkään ajuri, vaan sanoi

tarkoituksensa olleen kaksi liraa kultakin hengeltä, ja kun ylikyyppari

ja portinvartija pitivät hänen puoltaan, niin täytyi meidän maksaa.

Ei se ole noiden kahden liran tähden, kun tätä tapahtumaa mainitsen,

sitä teen harmissani vaan tuollaisesta julkisesta peijaamisesta

ja hävyttömästä valehtelemisesta. Hotelli, jonka palvelijat näin

vetturinin kanssa astuivat salaliittoon matkustavia vastaan, oli

nimeltä "Grande Bretagne". Varokoon sitä pesää ken kova onni vie

Livornoon.

Yöllä nukuin onnettoman huonosti, sillä minussa oli vielä nytkin tuo

kummitusten-pelko ja paitse sitä oli vereni sappeutunut harmista.

Kuinkas ihmeen-ihanaa italiankieltä eikö Kalleni ollut puhunut

vetturinille, ja enkös minä sitten pauhannut, mutta mitäpä siitä apua,

kun ei mies ymmärtänyt saksaa sanaakaan. Kalle sanoi minun huutaneen

unissani niin että hän havahti; mutta taisinko nukkua muka makeasti

kuin lapsi kätkyessä, kun semmoista unta näin, että kummitus kyyditsi

minua troskassa helvetin portille, jossa sitten ylikyyppari ja

portinvartija sieppasivat minut ja lähtivät viskaamaan tulijärveen? Se

oli kauheata.

Puolen neljän aikana täytyi lähteä taas, kulahuttaa kahvin suuhunsa,

ajaa asemalle, seista ja tömistellä odotussalissa, Italiassa kun

ei niissä ole tarpeeksi asti istuimia, ja sitten soilottaa Pisaan

semmoisessa matkustajajunassa, jota mitkä yhteisvaunut tahansa

pystyisivät saattamaan häpeään. Pisassa piti muuttaa sille junalle, mi

Genuasta oli tullut ja oli täpösen-täynnä englantilaisia, jotka tällä

junalla aina ajavat Romaan.

Eno Fritz odotti meitä.

"Kiiruusti", huusi hän, "muuten joudumme eroitetuiksi; kapineet ovat

merkityt jo. Dalli! Dalli!"

Minä huomasin tyhjän vaunun ja syöksin siihen nuolen nopeudella,

Kalleni ja eno Fritz perässä. Tuskin olimme istahtuneet, niin töyttäsi

samaan vaunuun vielä joitakuita henkilöitä. Ne olivat englantilaisia.

Minä tietysti ihastuin.

"Jos olisimme ajoissa asemalle tulleet, niin olisimme vähäisellä

juoma-rahalla voineet saada sievän eri vaunun", sanoi eno Fritz.

"Livorno kai oli niin teidän mieliinne, että nyt otatte muutamia

englantilaisia kernaasti kaupan päälle".

"Fritz älähän ivaile, sinä olit oikeassa, Livornosta ei ole mihinkään.

Toivottavasti sinulla on ollut parempi huvi".

"Minulla on ollut sangen lysti", vastasi hän, "sillä eräässä erittäin

somassa Lung-Arnon kahvihuoneessa tulin tuntemaan joitakuita hyvin

herttaisia pisalaisia, jotka, niinkuin kaikki italialaiset, olivat

suuresti kohteliaita vieraalle, joka niin näytti ihastuneelta heidän

maahansa ja kansaansa."

"Fritz, oliko naisia seurassa?"'

"Oli."

"Kauniita?"

"Hyvin kauniita."

"Mitä naisien kanssa puhelit?"

"Siitä, kuin on onnellista olla naimatonna."

"Se on suoraan sanoen hävytöntä."

"Hyvä Wilhelmina, säästä minua kuulemasta viisauttasi, se nyreyttää

niin mieltä toisinaan."

Kalleni nukkui ja minäkin olin väsyksissä niin kuin murmeli, joka

sen sijaan että olis' pitänyt olla horroksissa, on saanut kaiken

talvea hankkia elatustansa hyppäämällä vanteen läpi, mutta taisinkos

oikoa sohvalle, kun nuo englantilaiset tuossa olivat? Ei, mutta

olipa heistä jo toinen ruotto aikeessa venyä pitkälleen. Mitä hän ei

olisi uskaltanut englantilaisen naisen läsnäollessa, sitä hän koetti

saksalaisen rouvan ja perheen-emännän saapuvilla ollessa, mutta minäpä

loin häneen koukomaisen katseen ja sanoin:

"Istukaas heti siivolla, muuten näytän teille --!"

Nyt hän veti koivet luokseen ja painoi itsensä omaan nurkkaansa

niinkuin me muutkin. Siitä otimme riemuryypyn päästä päähän.

[Sivistynyt englantilainen eroaa räätärin vaan ja kähertäjän

siistimistä maanmiehistään yhtä paljon kuin muissakin kansoissa

sivistyneet semmoisista heikäläisistä, joiden kasvatus on ollut

huolimaton. Kun häntä likemmältä tuntee, on hän hyvinkin hauska ja

jotensakin vapautunut tuosta umpimielisyydestä seuraelämässä. Mutta

tavallinen matkustaja-englantilainen (ja valitettavasti myös tyttäret

ja veljentyttäret) saattaa itsensä käytöksensä kautta niinhyvin

_en grus_ kuin _en detail_ niin mahdottomaksi muitten kärsiä että

paraskin ihmis-ystävä empii kokemasta, piilisiköhän näin runsaan

julkeuden, röyhkeyden ja naurullisuuden takana muita omaisuuksia, jotka

ansaitsisivat satunnaista tutustumista. Toim. muist.]

Eno Fritz oli Bädekeristä saanut tietää, sen seudun, jossa meidän

tänä aamuna oli kuljettava, ei olevan juuri ihanuudesta kehuttavan,

ja voisin siis minä vähän nukahtaa, ilman pelotta että kauniimpia

maisemia jäisi minulta lasista katsomatta. Mutta tää seutu on pahassa

huudossa kesäkuumeista. Talvella ja keväällä ovat asukkaat täällä yhtä

terveitä ja iloisia kuin nuo noromaissa laiduntavat karjalaumatkin,

mutta niinpiankuin päivät lämpenevät, nousee laaksoihin malaria,

ja ihmiset pelastuvat kuumeesen sairastumasta ainoasti siten että

pakenevat vuorille ja jättävät kylät ja talot sikseen, kunnes ilma

syksynpuoleen taas raitistuu. Sanottiinhan meille, ett'ei malariata

vielä ollut olemassa, mutta otimme sentään siemauksia vähän tiheämpään,

sillä kuumebakteriot pomppoavat paljoa paremmin pois vahvistetusta

elinrakennuksesta kuin huonosta. Ja kaadetaanhan hyvää rommia tai

konjakkia myös hillottujen hedelmien päälle, jotta säilyisivät hyvinä

ja tulisivat homehtumasta varjelluiksi; niin ovat meidän-aikaiset

tauditkin, kuten olen lukenut, sisällistä homehtumista vaan. Sentähden

onkin tätä nykyä niin monta nuorta ihmistä, joll'ei ole oikeata neroa

eikä ryhtiä -- ne ovat lahoutuneet ja ravistuneet ennen aikojansa.

Minä olin pyytänyt eno Fritziä havauttamaan minua Civita Vecchiassa,

sillä se kaupunki oli mielessäni unhottumatonna aina lapsuuden ajoista

asti. Eräällä maantiedetunnilla, näette, opettaja sukaisi minua

korvalle tään kaupungin tähden, kun en tiennyt, montako siinä oli

asujainta.

Silloin olin sangen onnettomalla mielellä, sillä semmoinen tollakka

olin ett'en vähääkään väliä pitänyt siitä, oliko niin ja niin monta

tuhatta ihmistä siinä tai siinä kaupungissa, johon en kumminkaan ikänä

pääsis' käymään; mutta sittemmin kyllä havaitsin, että asujainten

määrä kaupungeissa onkin maantieteen ydin. Ei suinkaan julenne luulla

saaneensa kasvatusta nuoruudessaan se, joka ei täsmältä tiedä,

onkos kuinka monta asujanta esim. Aberdienissä, Filippopolissa tahi

Pampelonassa. Nuo numerot tosin sitten haihtuvat mielestä, asukasten

määrä myös enenee taikka vähenee, mutta on sitä kumminkin kerran

tiedetty. Ja tieto on mahti!

Nyt katselin suopeasti tuohon kaupunkiin meren rannalla, sen

linnantorneihin ja kukkiviin niittuloihin, jotka ulottuivat aina

muurien juurelle saakka.

"Kuuleppas, pikku Civita Vecchia, sinun tähtes' sain kerran

korvatillikan, mutta älkäämme siltä olko vihamiehiä. Siihen aikaan

sinussa oli 10,734 asujainta; semmoista ei unhota hopussa." Kumma

kyllä tään kaupungin nimeä äännetään Italiassa väärin. Italialaiset

nimittäen sanovat Tschivita veckja, vaikka pitää oleman Sivita vekkiä,

niinhän koulussa opetettiin. Saksilaiset sanovat myös Berne ja Dräsen,

vaikka sivistyneen suussa nää nimet kuuluvat Pirna ja Dresden.

Maakunnan-murteita kai.

Kahdessa tunnissa piti pikajunalla päästä Romaan. Ei siis enään tullut

torkkumisista mitään, sillä minä odotin ilomielin, aivan kuin lapsi

joulua, jo kohta saavani nähdä tuota ikuista kaupunkia, niinkuin sitä

runoniekat nimittävät. -- Roma! Mitä kaikkea eikös ole tapahtunut

Romassa! Milloinka vaan mailman historiata on tehty, siin' on aina Roma

ollut kaupassa osallisena. Roma, se nyt on se oikea historiallinen ala.

Ja nyt tulisin sitä astahtelemaan minä, Wilhelmina Buchholz, syntyisin

Fabian, Landsbergerin kadulta. Se oli melkein uskomattoman ideaalista!

Jok'ainoa minuutti kurkistin akkunasta katsellakseni, eikös Romaa vielä

näkynyt, vaan sen asemesta näin semmoisen maiseman, joka näytti silmään

niin sanoakseni taudilliselta. Se osa Italiaa, jonka kautta tässä

ajoimme, on ihan vajaalla semmoisia metsiä kuin meillä Saksanmaalla

on, meidän pyökkien ja tammien voimaa ja mehua. Ikivanhoina aikoina

sanotaan Italiassakin olleen kauniita metsiä, silloin kun vielä

luultiin, jumalien asuvan metsän piiloissa, ja joka ainoata puuta

pidettiin niin pyhänä, kuin nyt vahtikojua Wilhelminkadulla, vaikka

niissä ei asunut sotamies, vaan ainoasti luonnon-impi, jonka täytyi

kuolla samalla kuin puunsa menehtyi. Sittemmin kuin Italialaiset

älysivät kehnonpäiväisiksi sekä jumalat että immet hakkasivat he puut

kumoon ilman omantunnon arveluita, vaan jättivät huolta pitämättä

uusista istutuksista, ja niin katosi ajan pituuteen se siunaus, joka

siihen saakka heillä oli ollut metsistään ja saloistaan. Nyt nousi

vesi ja vei peltomullan mennessään, nyt tuli helle ja kuivetutti

kasvullisuuden, nyt ilmaantui kuumetauti ja levisi näille maille.

Sievät kylät hävisivät, rikkaiden romalaisten kesähuvilat hajosivat

pirstaleiksi, ja jumalien temppelit raukenivat raunioiksi. Se oli

jumalattomuuden ja ahneuden rangaistus. Metsää tulee säästää, se on

sangen kallis-arvoinesta.

Kun ei ole heillä enää oikeita metsiä, joista saisivat halkoja, niin

täytyy Italialaisten mistä vaan löytävät hakea polttopuita kuin myös

risuja aituuksiksi taikka herneiden ja sitroonien peittämiseksi

hallaöinä. Ei mikään puu ole heille liika korkea, he kiipeevät ylös ja

leikkelevät oksat pois, kunnes yksi ainoa lehvä on latvassa jälellä,

ja senpä tähden näkee haaskaamattomia puita hyvin harvassa vaan.

Kypresseille sentään ei tehdä pillaa, niillä kun on niin hienot

haarat; ja koska kypressit paraasta päästä ovat hautuumailla, saavat

ne siitäkin syystä olla rauhassa. Hedelmäpuissa heitetään ainoasti

hedelmiä-kasvavat lehvät, jotta kaikki puun voima pääsisi hedelmää

väettämään; ja samaten tehdään mulperi- ja öljypuille. Muita puita

pidellään varsin pahasti, ja nuo kuuluisat Italian piniot olisivat

ihan toisennäköisiä, jos ei niitä leikeltäisi. Mutta ajan pituuteen

on totuttu pitämään näitäkin vaivaisia kauniina. Minä olen Neapelissa

nähnyt pinioita joita ei saatu karsia, ja niiden ja tavallisten pinioin

välillä oli yhtä suuri eroitus, kuin kerityn ja keritsemättömän

villakoiran. Köyhällä Italiassa ei ole polttopuita, koska hänen

esi-isänsä ne ovat korjanneet jo aikoja ennen hänen syntymistään, -- ja

sentähden hän ottaa niitä missä lähimpänä löytää.

Myrttipensaita myös kassaroidaan ja niilläkin uuneja lämmitetään. Niin

on joka maalla eri tapansa; me sidomme myrtistä morsiuskruunuja. Mutta

meillä on taas turpeita niin paljon.

Nytpä avaantui näköala avaran maiseman yli, jota ilmanrannalla

vuoristo rajoitti. Siin' on Albanian ja Sabinian vuoret, ja tää vähän

epätasainen alamaa on Campagna. Se kun olisi meillä Berlinissä!

Sotaharjoituksia varten varsin mainio. Ja nyt pisti näkyviin

kupukattoja ja torneja. Se on varmaankin Roma! Samassa asettuivat

nuo molemmat englantilaiset vaunuakkunasta katselemaan, joten tyyten

estivät meitä näkemästä mitään. Juuri nyt, kun minä tahdoin tervehtää

ikuista Romaa, nousi kaksi englantilaista selkälappeata minun ja tuon

pyhän kaupungin väliin! Mutta nuo ruutuiset nuorukaiset eivät vielä

tunteneet rouva Buchholzia eikä hänen kyynäspäidensä voimaa.

"Olkaapas tunkeilemata!" huusin. "Muutkin ihmiset ovat maksaneet!"

Minä painoin heidät paikoillensa, ja järjestin niin, että saimme kaikki

samasta akkunasta katsella, ilman ettei toinen ollut toisen tiellä.

Siinä on nyt Roma kirkkoineen, palatsineen, huviloineen ja

puutarhoineen, hökkelineen ja raunioineen! Me ajamme alatse muinoisen

vesijohdon, sitten Tibervirran yli, luostarien ohitse, viinamäkien

sivutse. Yhä useampia kupukattoja tulee näkyviin. Pyramidi näkyy;

taustassa kohoaa komea kupulaki kaikkien muiden rakennusten ja tornien

yli -- se on Pietarinkirkko. Höyryveturi viheltää, massina malttuu ja

juna seisahtuu perrongin eteen. Me olemme oikein todella Romassa!

Seitsemän kukkulan kaupungissa.

Mintähden englantilaiset naiset matkoilla ovat murhevaatteissa. --

Terveisiä Schvabiin. -- Mintähden rouva Buchholz ei ole yhtä mieltä

Mommsenin kanssa. -- Mintähden Nero oli niin kelvoton. -- Uusi

pylvästarha Berlinissä. -- Mintähden apostoli Pietarilla ei ollut

hyvä näköala. -- Mintähden vetturini ei ollut mikään tyhmeliini.

-- Mintähden herra Buchholzia pidettiin Memroninpatsaana ja rouva

Buchholz rupesi runoa kirjoittamaan. -- Miten Hadrianon tuhka on sijaa

siirtänyt. -- P. Pietari. -- Mintähden eno Fritz sanoi sieraintensa

vuotavan. -- Soitannollisia tietoja. -- Skat'ia.

Me emme olleet sentään ainoat vieraat Romassa, sillä puolet Englannin

asujamista oli täällä myös. Mainittava on, että useimmat englantilaiset

naiset ovat suruvaatteissa kun käyvät katsomassa Italiassa; niill'ei

ole valkoista, ei vähintäkään viirua kaulassa eikä ranteilla. Eno Fritz

väitti, että näin pukeutuvat puhtaisuudesta, koska likaa ei eroita

läheskään niin pian mustalla pohjalla kuin valkoisella, mutta minä ja

Kalleni olimme yksimieliset siitä, että me puolestamme tahdomme pitää

siistiä liinavaatteita, särkekööt pyykkiakat niihin vaikka kuinka monta

kiveä.

Hotellin yhteisvaunuun emme menneet, vaan ajoimme somassa troskassa

kaupunkiin, jotta ei joku töykeä englantilainen naama pääsisi pilaamaan

meidän hyvää mieltämme. Jo aseman vastapäätä näkee raunioita vanhasta

Uomista, nimittäin Diokletianon kylpylaitoksen, jossa kirjastosali on

tehty kirkoksi. Tää on niin suuri, että Berlinin tuomiokirkko hyvin

mahtuisi siihen, sitä päätin, kun sittemmin siinä käytiin. Salvator

Rosa tässä kirkossa lepää; nuo harmaakaapuiset karthusiani-munkit

näyttivät meille hänen hautaansa. Ja se vanha munkki, joka saatti

meitä, oli Schvabista; hän lähetti terveisiä koti-maallensa, jota hän

luultavasti ei eläissään enää tulisi näkemään. Näitä terveisiä toimitan

täten.

Sieltä menimme Aqva felicen sivutse; se on yksi Roman monista

vesilaitoksista ja ensimäinen fontana, minkä vieras näkee. Sitten

yhdytimme hevois-rautatien, ja se katu, johon nyt käännyimme oli yhtä

uuden-aikainen kuin hevois-rautatiekin. Romassa on kaikki kirjavata

sekoitusta: ikivanhaa, vanhanpuoleista, uutta ja uusinta, sikin sokin.

Täälläpä on salaneuvoksen-kortteerikin, vaan ei puoleksikaan niin komea

kuin Berlinissä. Sitävastoin sanotaan hyyrit huokeammiksi.

Kun seisahduimme Orient-hotellin eteen, tuli portinvartija vaunuin

luo ja sanoi saksaksi, nyt ei olevan tilaa meille, ja että ylipäätään

tulisi olemaan vaikea saada huoneita, sillä kaikki paikat olivat täynnä

ulkomaalaisia, enimmiten englantilaisia, joita pääsiäis-viikolla

suurissa parvissa samoaa Romaan. Hän neuvoi meitä toiseen hotelliin,

jossa saimmekin majaa, upeita huoneita upeisiin hintoihin, pääsiäisen

aikana kun on Romassa kaikki varmaankin kolme kertaa kalliimpata kuin

muulloin.

"Kalle", sanoin minä, "voimmehan yhden päivän olla parooneja

olevinamme, koska nyt kerran Romassa olemme. Mutta huomenna lähdemme

Neapeliin emmekä tule tänne takasin ennen kuin vieraat ovat suorineet

tiehensä ja hotellit käyneet, huokeammiksi."

Eno Fritzinkin yhdyttyä tähän tuumaan, vaatetimme itsemme niin

hienoksi, että kun sitten menimme ruokasaliin aamiaiselle, kyypparit

riensivät meitä palvelemaan ja kunnioittivat meitä excellenzoiksi.

Minäpä käyttäydyin niin pönäkästi mutta samalla niin ailahtavasti, että

Kalleni useasti ihan hämmästyksissä katseli minuun, ja eno Fritz nauroi

kyyppareille että oli kuolla. Minä nuhtelin häntä vakaasti ja arvolla

tästä talonpoikamaisesta käytöksestä, vaan ei se auttanut, päinvastoin,

hän sanoi:

"Jos nyt näkisit itseäs, Wilhelmina, niin varmaan toivoisit, että

voisit viedä itses tuollaiseksi täytettynä kotiin Berliniin."

Tuskin oli hän tätä sanonut, niin kyyppari, joka meitä oli passaellut,

juoksi hihittäen ulos; sitten saimme tietää, hänen olevan saksalaisen

ja siis ymmärtäneen kaikki puheemme. Eno Fritz enemmiten ei osaa

kohottaida korkeampaan lentoon, mutta mitäs siihen saa kun on nuorempi

veli semmoinen. Eihän siinä pääse valitsemaan.

Ulkona paistoi päivä kultaisena, ja me päätimme heti lähteä Romaa

katselemaan. Tuo saksalainen passari haki meille sangen somat vaunut ja

neuvoi ajurille minne menemän piti. Me nousimme istumaan ja hetkuimme

läpi Italian pääkaupungin.

Kalleni oli ihka uudessa valkoisessa puvussaan erinomaisen uljaan

näköinen, ja minä sovelluin hänen seuraansa oivallisesti haaleassa

kesäleningissäni, mustassa pitsisaalissani ja punasinertävissä

hansikkaissani; eno Fritz sitävastoin harmaanviheriäisessä

matka-asussa, kädessä sininen, pumpulinen sateenvarjo, näytti vaan

visu-tarpeiselta matkailijalta. Kansa kaduilla seisahtui ja katsoi

meihin ihmeissään, niin että tuo eno Fritzin vaatetus minua oikein

suututti.

Mutta suuttumaan ei joutanut kauaksi, sillä kaikkialla oli katsomista

ja tarkastamista. Kulta- ja kalliskivi-kaupat Corsolla, suuret

valokuvat, vaunuja, ihmisiä -- kaikki hämmästystä herättävää. Ja nyt

ajaa kuskari hiljemmin ja sanoo: "il campidoglio", osottaen jotenni

korkealla olevaan rakennukseen. Se on Capitolium, jonka sanotaan

ennenmuinoin hanhien pelastaneen; siitä ovat sitten muinaistutkijat

tulleet siihen varmaan päätelmään, että vanhat romalaisetkin keittivät

mustaa-rokkaa, mutta josko sitä laittelivat omenoilla ja veskunoilla

seassa, niinkuin me, siitäpähän aikanansa otetaan selvä, toivon minä.

Sitten sanoo ajuri: "il foro", ja osottaa paikkaan, jossa on temppelien

ja muitten rakennusten jäännöksiä ja jota sivistyneet ihmiset sanovat

forumiksi. Ja nyt pidämme Colosseumin edessä, ja sinne menemme sisään.

Kyllähän Veronan arena on koko lavea laatikko, mutta mitäs se on

Colosseumiin verrattuna? Tää oli mailman suurin teatteri, siihen mahtui

87,000 katselijaa, ja 90 ovea oli tässä neljän kerroksen korkuisessa

rakennuksessa. Nyt on kolmas osa vaan jättiläisrakennuksesta jälellä,

muut kaksi kolmannesta ovat jalot romalaiset keskiaikana tahi niillä

vaiheilla käyttäneet kirkkoin ja palatseinsa rakennuksiin, ja mistäpä

ne mukavammin olisivat saaneet valmiiksi tikatuita kiviharkkoja kuin

Colosseumista. Kalkkiakin muuraustyöhönsä tiesivät helposti hankkia

siten, että murtivat marmorivuolut seinistä ja polttivat kuvapatsaat,

sekä sotkivat kalkkia vedestä ja niiden tuhasta. Kolme semmoista

kalkkihautaa on löydetty forumissa, jossa useimmat muinaisteokset ovat

olleet pystytettyinä; ne menivät niin helposti muruiksi ja niistä sai

parasta kalkkisekoa, kun olivat mitä hienointa marmoria ja mainion

sirotekoisia.

Ensimäisiä näytäntöjä Colosseumissa kesti sata päivää ja niissä

tapettiin 5,000 petoa. [Tästä tiedosta kuin myös monesta muustakin

selityksestä antikin alalla, tulee, minun kiittää tohtori Karl

Theodor Gedertziä, joka on mahdottoman tavastunut näissä asioissa.

Kun kysyn "Tohtori, missä se on kirjoitettuna?" niin hän sanoo:

Pliniossa sivusta 911 taikka Tacitossa taikka Juvenalissa, ja se on

aina oikein osattu. Pyydän saada lausua syvimmät kiitokseni tälle

meidän perheen ystävälle. Wilhelmina Buchholz.] Vielä nytkin voipi

nähdä petojen häkit, vesijohdot meritappeluja varten, ja suunnattoman

suuren kellarirakennuksen, jossa oli koneistoja, vaatetushuoneita sekä

syötävien gladiatorien ja orjien odotushuoneita. Voi, mahtoipa olla

komeata tää kaikki, silloin kun vielä hyvin menivät asiat! Viisituhatta

villiä petoa! Se oli toista kuin tuo eläimistö minkä minä mennä vuonna

nä'in Berlinissä!

Colosseumin pihalla oli Neron aikana tekojärvi ja tämä taas sen uhkean

puutarhan sisällä, jonka hän oli teettänyt kultaisen kartanonsa

ympärille. Kun ei ollut tarpeeksi tilaa tätä varten, anasti hän ison

osan Romaa murhapolton kautta. Se oli hänen mielestä helpoin ja halvin

neuvo, koska silloin ei kukaan yksityinen voinut voittaa kartanollansa,

joka oli juuri sillä kohdalla missä uusi katu tuli avattavaksi.

Minä olen Nerosta paljonni tuumaillut ja lukenut, sillä hän on luonne

ja voisi sangen hyvin soveltua sankariksi historiallisessa romaanissa,

jos ei hän olisi liika törkeä naisen kynän kuvailtavaksi. Se työ lienee

siis jätettävä Ebersille, Ecksteinille tahi Dahnille, vaikka minäkin

mielelläni pistäisin voitot siitä taskuuni.

Minun ajatukseni Nerosta eroavat monessa kohdin muitten mielipiteistä,

esim. Mommsenin; naisen päätelmät, näette sen, ovat useastikin

tarkemmat kuin miesten, joilta tyyten puuttuu kodin tuntoa,

niinpiankuin työssä ovat mailman-historian kanssa.

Nerosta ei ollut paljo mihinkään, siit'ei epäilemistäkään. Nuo

alinomaiset näytelmätkin jo ovat moitittavat minun luulleni, sillä

seuranäytelmistä syntyy usein ikäviä tapahtumia, ja voipi olla iloinen,

jos niistä vihdoin-viimein saadaan aikaan edes jotakuinni hyväksyttävä

naimiskauppa.

Nuorukaisella tavallisesti on hyviä luonnonlahjoja vaan ei omaisuutta

vähääkään, neitosella taas on rahoja vaan ei luonnon-lahjoja

minkään-arvoisia, vaikka kohta hän näyttelee pääosissa. He ovat

aina yhdessä losoksilla, he katselevat toisiinsa, he pitävät kiini

toisistansa, he syleilevät ja suutelevat soinen toistansa, ja

sanovat vielä sitten, että niin on heidän osansa. Mutta minä sanon:

"Seuranäytelmien kautta on jo moni turmeltunut, ja kukas sen tietää,

josko ei tuo alinomainen näytelmäin-peluu tuonut vahingollista

vaikutusta Neronkin luonteesen?"

Ja millainen oli Neron vaimo? kysymme vielä, käännellessämme lehdet

entuuden kirjassa, sillä sehän on tietty asia, että huono vaimo

voi pilata paraankin miehen, kun taas hyvä vaimo helpostikin voi

huonotapaisen miehen saada hyveitten tielle taas. Neron ensimäinen

vaino, Octavia, sanotaan olleen siihen aikaan nähden jotenni siivon,

mutta hänen vikansa oli, ett'ei hän tiennyt miten Neroa oikein oli

piteleminen. Seuraus siitä oli se, että Nero eli lopen kauheasti,

monesti hän ei tullut kotiin ei päivällä eikä yöllä, ja sitten hän

oppi tuntemaan erään Poppea Sabinan, jonka hän naikin, mestautettuansa

Octavian. Tämä Sabina, hän nyt oli mitä sopimattomin vaimo semmoiselle

kuin Nero. Johan hänen vaatetuksistaankin miehensä olisi voinut hävitä!

Muulit, jotka vetivät häntä, kengitettiin kultakenkiin, ja joka päivä

kannettiin hänen kylpytiinuunsa viiden sadan muulintamman maidot.

Se oli ihon hienoudeksi muka. Mutta tuommoinen kun oli rouva, niin

täytyihän Neron joutua harhateille, sillä se joka maidossa kylpee,

mitä semmoinen sitten tahtoo kahviinsa? Sulatettuja helmiä kai, kuin

Kleopatra -- ja tälläkin lopullisesti ei ollut muuta neuvoa kuin että

omilla rinnoillaan imettää käärmeitä, niinkuin niin usein näkee vanhain

mestarein tauluissa.

Vähin puhumin, Nero oli kauhea, mutta ken vähänkin tuntee inhimillistä

elämätä, hän ei voi kieltää sitä, että molemmat rouvat olivat syynä

siihen huonoon todistukseen, minkä mailmanhistoria muistokirjassaan

hänelle antaa.

Ja kun sitten "Uarda'sta" tahi "Keisari'sta" tahi muista ihanista

kirjateoksista näkee, ett'ei siihen aikaan aateltu eikä puhuttu

hiukkastakaan toisin kuin meidän aikoina Landsberger-kadulla, paitsi

että sanottiin esim. forum Maitotorin sijassa, Memphis eikä Leipzig ja

papyros sanomalehden asemesta, niin täytyyhän pitää minun käsitystä

Nerosta oikeana, sillä minä asun Landsberger-kadun varrella.

Kaiketikin luulen minä turhaksi vaivaksi kaikkia koetuksia saada

Nerosta muka kelvollista, kun ei Rubinsteinkaan operallaan voinut

pelastaa häntä kunnollisesta kommelluksesta.

Mahdotonta on kertoella niitä tunteita, jotka valtaavat ihmisen mielen,

kun hän nyt viimeinkin on sillä historiallisella alalla, mistä hän

sitä ennen on hankkinut niin pohjallisia tietoja selväsisältöisissä,

opettavaisissa ja sivistävissä, yleisesti ymmärrettävissä,

kansantajuisissa, naismailmalle nimen-omaan tarkoitetuissa teoksissa.

Se on meidän aikamme suurenmoisia tunnusmerkkejä, että voimme saada

mitä taidetta tahi tiedettä tahansa, aivan kuin kylmää ruokaa

vähäsen, markasta annos. Ainoasti luvunlaskukirjoja eivät ole saaneet

huokeatajullisiksi vielä, sentähden täytyy edelleen oppia noita

neljää laskutapaa saman vanhan opetusmuodon mukaan suurella vaivalla,

kiusauksella ja päänpuhkaisulla. Siitä nuorison liika vaivaus!

Kalleni oli Colosseumista ihan ihmetyksissä; kerta toisensa perään

huudahti hän: "Mitäs on Berlinin uusi pylvästarha tähän verraten?" --

Voipiko Berliniläinen paremmin ylistää vierasta kaupunkia kuin koska

hän näin julkisesti ja kernaasti myöntää sen etuuksia ja kentiesi

paremmuutta? Ja kuitenkin sanotaan hänestä, ett'ei mikään saa suosiota

hänen pääkaupunkilaisten silmäin edessä. No niin -- panettelemista ei

puutu.

Annettuamme juomarahoja ja tyydytettyämme joitakuita kerjäläisiä,

ajoimme eteenpäin katselemaan S. Peter in Montoris'ta niin sanotulla

Janiculus-vuorella. Siinä apostoli Pietari piinattiin kuolijaksi; ja

sieltä oli hänellä vielä viimeisellä hetkellä mitä ihanin näköala

yli Roman ja Campagnan aina Albanian ja Sabinian vuoriin saakka,

mutta koska romalaiset pyövelit ristiinnaulitsivat tuon vanhan

miehen ylös-alaisin käännettynä, ei voinut hänellä olla suurta iloa

näköalasta, veri kun varmaan pakkasi päähän.

Tää näköala Romaan on valtava, siinä nyt on se entinen mailman

hallitsijatar, siinä se silmäimme eteen levittää aikain vanaaman

kauneutensa. Kaikkialla pistää näkyviin raunioita ja taittumia,

vesijohtojen kaaria, pylväitä ja patsaita, temppeliä ja palatsein

jäännöksiä. Colosseum, Pantheon ja kauempana Hadrianon hauta,

Enkelilinna. Se on se vanha Roma, jota keski-ajan Roma ei voinut sysätä

syrjään, se kun oli liika jättiläis-suuri.

Jälkimäiseen kuuluu palatsit ja kirkot kupulakeineen ja tornineen

-- 400 kirkkoa ja kappelia luetaan -- ne ovat suurin komeus, minkä

kaupunki vielä omaa. Uusin Roma sitävastoin on uutta, muuta siitä

ei ole sanomista. Huoneukset ovat nelisnurkkaisia ruohonpäisillä

akkuna-luukkuloilla ja asukkaina on niissä pääsiäisen-aikana mylordeja

ja myladeja. Kaikki kaupungin erilaisuudet yhtenä ovat sentään sitä

ihaninta, mitä milloinkaan olen nähnyt; ennenkuin kuolen, tahtoisin

vielä kerran katsella Romaa Janiculolta. Se herättää aattelemaan!

Albanian vuorien takaa nousi musta pilvi, joka heitti synkät varjonsa

vuorten yli, vaan itse Roma oli kirkkaimmassa päivän valossa. Yhä

pimeämmäksi peittyi taivaan ranta, kunnes siitä ei näkynyt mitään; ja

ainoasti kun salamata iski, välähtivät Fraskatin valkoset talot ja

huvilat kummuilla näkyviin, ja tuikkasi vuorien harja pimeydestä esiin.

Vetturini kysyi, saisiko hän viedä meitä katsomaan erästä merkillistä

paikkaa. Kun siihen myönsimme, ajoi hän kaikellaisia aidatuita teitä

ja seisahutti viimein jonkin vanhan romalaisen vesijohdon raunion

edessä. Siinä, osotti hän kiviseinässä näkyvään tykinkuulaan, ja

puheli suurella vilppaudella. Minä eroitin hänen puheesta ainoasti:

_"Garibaldi" -- "Italia unita" -- "Evviva Italia" -- "Evviva il re"_,

ja päätin hänen olevan aika tyhmeliinin; eihän siinä ollut mitään

katsomista muuta kuin rojua ja pirstoja.

Mutta eno Fritz sanoi:

"Minun on tää poika mieliin. Hän kun näkee vierasten silmissä että

he Romaa ihailevat, niin hän näyttää heille; sen rautakuulan, minkä

Franskalaiset sinkahuttivat hänen kotokaupunkiinsa kun tulivat paavia

auttamaan Italiata pitämään sorron alla. Hän huutaa innostuneena:

Eläköön Garibaldi, eläköön yhdistetty Italia, eläköön kuningas!

Pelastajata kurjuudesta ja häpeällisen vallan alta hän ei unhota,

vaan kunnioittaa häntä miten paraiten taitaa, ja se on minulle

mieleistä. Tule tänne Italialainen, tässä saat vähän juomarahoja, juo

malja onneksi isänmaasi, sekä sen vapauttajan ja hallitsijan. Näytä

jokaiselle vieraalle kuula, vaikk'ei tää muuriromu ole likimainkaan

Heidelberg'in-linna. Mekin tyhjentäkäämme tänään pullo parasta viiniä

Saksanmaan onneksi; emmehän toki isänmaan-rakkaudessa jääne jälelle

romalaisesta troskan-ajurista."

Hän antoi vetturinille kourallisen pientä rahaa, ja tämä huusi

iloisesti:

"_Evviva Germania! Evviva Bismarko_!"

"Se on hyvä, anna mennä. _Avanti, avanti_!"

Muutaman minuutin ajettuamme tuli eteen kauniita kasvitarhan laitoksia,

erinomaisen hienoja, kukkapenkereillä koristetuita nurmikoita,

palmuja ja agaveja, kukkivia Japanin ja kotimaan ruusuja; se oli

Paolo-fontana, joka on paljoa upeampi fontanelleja Brandenburgin portin

edustalla, vaikka näillä taas ei ole vertaistansa mieltä-liikuttavassa

yksinkertaisuudessa. Täältä ai'oimme mennä Doria Pamphilis-huvilan

puistoon, mutta koska vaunuja sinne päästetään ainoasti maanantaina ja

perjantaina kello yhdestä -- yksivetoisia vaunuja ei milloinkaan --

niin astuimme vaunuista pois, sillä oikea "villa" täytyi meidän saada

nähdä. Franskalaiset ovat ampuneet murskaksi monta huvihuonetta, ja

haavoittaneet monta kuvapatsasta, aivan kuin olisivat nää ihmisiä,

mutta sittenkin on puisto sangen kaunis ja näkö-ala Pietarin-kirkkoon

ja Vatikaniin vallan viehättävä.

Sillä välin kuin me, luonnon ihanuutta ahmustaen, kävelimme lehtokujia,

joita tiheässä reunusti talvitammeja, öljypuita ja muita outoja

puunlajeja, pimeni taivas niin äkkiä, että meidän oli mahdoton päästä

sadekuuroa pakoon portin edessä odottaviin vaunuihin. Se roikkasi meitä

niskaan niin rajusti, ikäänkuin sadetta valmistelevat enkelit taivaassa

olisivat sanoneet: "Tuossa kävelee rouva Buchholz, uusi leninki yllä,

annetaanpa hänelle ruiskutus!" Jos se sade, joka täällä kaasi alas

neljännestunnissa, olisi Berlinissä tullut maahan, niin sitä olis'

kestänyt vähintäkin kahdeksan päivää. No, minä olin läpikastunut,

ennenkuin sade pääsi oikeaan alkuunsakaan, ja Kalleni oli surkean

näköinen valkoisissa vaatteissaan, jotka tuossa tuokiossa olivat

likomärät, -- hänet olisi voinut ripustaa kuivamaan siposillänsä.

Vieläpä päälliseksi lähti väri minun uusimuotisista punasinertävistä

hansikkaistani. Ja leninkini oli onnettomassa siivossa.

"Enkös minä sanonut että tuommoisia turhia retuja sinun olis pitänyt

jättämän kotiin", sanoi eno Fritz. "Jos asuisit Romassa viikkokausia

ja kävisit vieraissa, sitten olis' tuo hienokas puku paikallansa.

Matkoilla pidetään matkavaatteita, muista se. Ja nyt joutuin hotelliin,

lankoparka louskuttaa leukaluitansa vilusta valkoisissa vaatteissaan.

Jos hänelle jotain tulee, niin saat sitä omalle-tunnollesi."

"Missä on konjakki?" huudahdin.

"Hotellissa."

"Kuinkas voit sitä sinne unohtaa?" karjasin eno Fritz'ille. "Jos Kalle

raukka vilustuu, niin se on sinun syy eikä minun."

Me kiiruhdimme hotelliin niin nopeasti kuin mahdollista oli, ja veimme

Kallen sänkyyn. Hän valitti luistavan, häntä vilusti ja värisytti.

"Kun ei vaan olisi hänessä kuume tulossa!" aattelin kauhistuen. Minä

hieroin häntä kelpo lailla, ja eno Fritz sillä välin juotti hänelle

groggia paraasta konjakista, jonka hän oli piilossa pitänyt juhlallisia

tilaisuuksia varten; ja niin kävi Kalleni niin lämpöseksi ja koreaksi

ja niin hyvälle mielelle, että hän monta kertaa lausui, Romassa olevan

erinomaisen lysti, ja minun olevan hänen kulta-eukkosensa.

Kun hän oli nukkunut, sanoi eno Fritz:

"Kyllä hän kohta tointuu, voin siis huoleti mennä katsomaan,

min-näköinen Roma on iltasilla. Hyvästi Wilhelmina!"

Minä ripustin kreivilliset vaatteet kuivamaan komeassa kammarissamme,

ja käskin tuomaan ruokaa meille huoneesen. Kyyppari, kun tuli sisään,

töllisti vaatteisiin, Kalleeni joka sängyssä makasi, sitten minuun,

vaan ei virkannut sanaakaan. Jos ei olisi ollut säädytöntä minun tehdä,

niin kyllä olisin mielelläni antanut kyypparille aika kyydin, niin

suututti minua hänen luihu nenäkkyytensä. Niin hävyttömästi voivat

ainoasti saksalaiset kyypparit käyttäidä, ne luulevat vierasten olevan

heidän tähden, eikä heidän olevan siinä vierasten tähden! Mutta mistä

tulee tuo käsitystenhämmennys? Joo, siitä ett'ei ole ammattikouluja

kyypareja varten. Vasta sitten kun on saatu aikaan semmoisia kaikkine

professoorineen ja muine tarvekaluineen, vasta silloin voipi tässäkin

kohdin odottaa parannusta.

Rengiksi aikoville olisi myös koulu tarpeen, eikä kuuruuakkojakaan

haittaisi heidän askareisiinsa valmistava oppilaitos, sillä heistä ei

ole monta, jotka ovat pohjallisia ja puhdistavat joka loukon.

Niin näytteli nykyinen vuosisata avoimia haavojansa minun särjetylle

sydämelleni, siinä kun istuin vieressä Kalleni, joka nukkui kuin

Memnonin-patsas, mi myöskin, kuten tiedetään, valitti, kun sitä

unessaan häirittiin. Tässä yksinäisyydessä, mailman-murheitten

vallassa, aattelin noita vanhoja jumalia, Apollo di Belvedere'ä --

runo-taitoa!

"Oi runottaret", kuiskaelin jott'en nukkuvaa häiritsisi, "jos ette

par'aikaa ole kummeina jollekulle noita monilukuisia, valantehneitä

saksalaisia runoammatin miehiä, niin lentäkää tänne ja tuokaa mukananne

Delphin tuoli, sillä minulla on kova halu runoella!"

Kun Kalleni havasi puolen-yön seudussa, eikä muuta valittanut kuin

janoa, niin taisin julkilukea hänelle yhden värsyn sitä runoelmaa,

jota tarkoitin omistaa Danten haamulle ja nimittää "Tiberin ihanalla

rannalla". Tää värsy kuului kuin seuraa:

"Oi muinaisuuden maa, mi appelsiinines

Niin ihmeellinen oot, niin suur' ja ihana!

Kuin jalon-ihanat on taide-teokses,

Kuin suuri mestaries' kunnia!

Jos kappaleissa onkin monta kuvaa vaan,

Antiikin henki heistä ei koskaan katoa:

Puu hedelmistäns helpost' tunnetaan,

Niin haljennutkin mahdista vanhain muistuttaa."

Mieheni sanoi tätä pätkää hyvin kauniiksi, vaan että runoelmat häntä

vähän väsyttivät, ja antautui siis taasen unen valtaan. Eno Fritz

taas sanoi aamulla, että värsy oli kauhea. Kuka nyt on oikeassa,

ja ketä pitää totella? Vähäksi aikaa ainakin on minulta poistettu

tuo runoilemisenhalu; sittenpä tulevat kevätvaatetukset, kesällä

kylpyreissu ja syksyllä taas hilloin-keittämisiä y.m., eikä silloin

ole aikaa. Mutta onkos värsy todellakin kauhea? [Jos rouva Buchholz

aikoo jatkaa runoelemistaan, niin on parasta että hän astuu johonkin

kirjalliseen seuraan keskinäistä kiittelemistä varten. Runoudessa on

kilpailu kova. Toim. muist.]

Neapeliin ei tullut vielä lähdettyä, sillä Kalleni täytyi levätä

tarpeeksensa. Kuinka enkös ollut onnellinen siitä että ne sikaarit,

jotka henkeni kaupoilla pelastin, maittoivat hänelle, sillä noita

pitkiä Cavouria, joita Italiassa poltellaan, ei hän pistänyt suuhunsa

sitten kun kerran koetti niitä. Silloin ei käynyt hänen paremmin kuin

Italialaisten itsensäkään, jotka, missä niitä vaan näkee kävelevän tahi

seisovan, syleksivät kuin laama-eläimet. Niin kauan kuin hän poltti ja

ison aikaa jälestäpäinkin, oli siis Kallenikin aivan laamana.

Otimme nyt lujat matkavaatteemme ylle, ja läksimme aamiaisella oltuamme

taas huviajelulle Romaan.

Kosk'ei nyt enää käynyt meidän pöyhkeileminen korkeimmassa

somuudessamme, se kun yhdessä liossa yhäti riippuu kotona hotellissa,

niin emme nostaneet minkäänlaista huomiota. Parempi se olikin sillä,

niinkuin sitten kuulin, Italialaiset pitävät niitä, jotka ovat

nyppyvaatteesen ja nankkiniin puetut, tyyten parantamattomina. Itse

he tarkasti karttavat vilustumista, etenkin niissä seuduissa, joissa

kuumetauti vaanii, ja joihin valitettavasti Romakin kuuluu, jos kohta

jotkut korttelit ovat terveellisiäkin.

Romalainen pyrkii pois kotiin kun päivä laskee, ja oleilee kotona

muutaman tunnin auringon laskettua, sillä sillävälin kuumehöyryt

nousevat lämminneestä maasta ja leviävät viilistyneesen yö-ilmaan.

Mutta sitten hän taas lähtee liikkeelle, käy tuttavia tervehtimässä

taikka menee kahvilaan taikka siekailee Colonna-torilla tai Corsolla ja

käyttäikse laaman tavalla noiden väkevien sikaarien takia.

Mitä hyötyä nyt on omistajilla noista kallis-arvoisista huviloistaan?

Borghesen huvila esim. on keskellä komeata puistoa, joka on aivan

sennäköinen kuin olisi se perustettu vanhojen vaski-piirrosten mukaan,

vaikka päinvastoin vaskipiirrokset ovat sen mukaan piirretyt, ja

huvilan sisällä on marmorikuvia, niin kuuluisia, ett'ei kukaan ihminen

niitä pysty maksamaan; mutta kuumetaudin tähden täällä ei uskalla asua

kukaan.

Ompa merkillistä, että useat kuvapatsaat, jotka opaskirjoissa ovat

kahdella tähdellä varustetut, minusta näyttivät aivan niinkuin olisivat

ne, samaten kuin useat ihmiset, saaneet yhden taikka useamman tähden,

ilman että on tietoa siitä, mistä hyvästä heitä näin on koristeltu.

Saavathan monet tähtejä syystä että ovat päässeet taluttamiseen

tarpeelliseen ikään, ja siis aattelin, että monet antiikeistakin

ovat tähtensä saaneet sentähden kun ovat niin vanhat. Kun ei ollut

saapuvilla professori Quenglhuberia eikä herra Spannbeiniä, minulle

selittämässä, mintähden ruma monesti on kaunis ja kaunis monesti ruma,

niin täytyi minun omin päin tutustua kuvapatsaisiin ja itse haalia

kokoon mitä maksoi vaivan heitä tietää.

Mieltäni kiinnitti villa Borghesessa eräs pronssinen poika, koska se

oli spartalainen olevinaan. Nuo Spartalaiset olivat eriskummaista

kansaa, jossa kaikki tarkoitti ruumiin-voimia vaan; me sitävastoin

pidämme paremmin yhdenvuoden-vapaaehtolais-tutkinnosta, paljosta

opista, heikosta rinnasta ja likinäköisyydestä. Kun tuommoinen

spartalaisen pojan jalka aamupäivän kilpa-juoksussa sattui katkeemaan

-- sillä sporttimies oli jok' ainoa Spartalainen jo luontoansa

-- ja haavalääkäri väänti sitä sijoilleen taas niin että luut

narskuivat, niin poika lauloi vaan täyttä kurkkua: "Hei lai la, hei

hoi vaan." Jälestä puolenpäivän jo juoksi hän kilpaa taas, ja jos

ei hän ensimäistä palkintoa saanut, saattoi tapahtua että sydämensä

seisahtui surusta ja häpeästä ja poika, perille päästyänsä, putosi

kuolleena maahan. Siitä syystä oli minusta tää kuvapatsas niin erittäin

mainittava, vaikk'ei sille ole katsottu hyväksi antaa tähteä; ja

vasta vanhuuden-historian valossa nähtynä, se saakin täyden arvonsa.

Ei ainoasti taide ja kauneus anna arvoa taideteokselle, sitä tekevät

myös ne tarinat ja jutelmat, mitkä voidaan kertoa teoksesta, tekijästä

taikka kuvan merkityksestä. Senpätähden sanotaan arvostelijoilla

olevan tukalan työn kun kirjoitettavaksi tulee taideteoksesta, josta

ei tiedetä minkäänlaista ryövärikaskua, ja tää puute mahtanee myös

olla syynä heidän alituisiin valituksiin, ettei muka historiallisia

tauluja enää maalata, sillä kun pääsevät semmoisesta kirjoittamaan,

tarvitsee heidän hakea vähän historiasta vaan taikka tietosanastosta,

saadaksensa semmoisia opettavaisia tietoja kuin nekin ovat jotka tässä

olen esiintuonut tuosta spartalaisesta pojasta. Mutta onkohan se

taiteilijain asia huojentaa arvostelijoille elämä?

Villa Borghesessa on vielä sitten kuvapatsas: Napoleonin sisar

Venuksena. Kyllähän minä antiikissa suvaitsen jos jotakin, syystä

että siihen aikaan ei ollut muoteja, koska nuo vanhat kreikkalaiset

säästyttivät senkin vähäisen trikoomäärän, jota vailla tätä nykyä

ei saa kukaan Herkules eikä Ilmatar esille astua; mutta kun nainen

marmoritilassa makuusohvalla loikoilee ja tahtoo luulotella ihmisiä

ett'ei hänellä ole ollut mitään yllensä ottaa, ja kumminkin on keisarin

sisar, jota keisari vähästä hänen pyynnöstään olis' koristellut

kiireestä kantapäähän pelkillä timanteilla, vaikkapa varasti ne, niin

on se jo melkein hullua. Vaan se mahtanee olla sukuperäistä, sillä

Napoleonilla Milanossa ei ole mitään päällänsä, eikä hänen sisarellaan

Romassa sen enempätä. Kalleni oli aivan yhtä mieltä kuin minä, eno

Fritz sitä vastoin sanoi meidän mielipiteitämme poroporvarillisiksi.

Mutta minä olen ihan vakuutettu siitä, että jos minä, hänen täysi

sisarensa, seisoisin kipsi- tahi marmori-Venuksena hyllyllä

vieraskammarissamme, niin hän olisi ensimäinen huutamaan hävyttömäksi

tuollaista taideteollisuutta.

Muista kuvapatsaista en mitään sano, syystä että vasta tuomiopäivänä

pääsisin kertomukseni loppuun jos lähtisin lavertelemaan kaikista

kuvista, joita näkee täällä sekä itse kaupungissa että huviloissa.

Kaikkialla toriloilla havaitsee, millä oivallisella tavalla

ennen-aikaan Romassa tiedettiin käyttää kuvanveistäjäin taidetta,

kaupungin kaunistamiseksi mahdollisuutta myöten.

Nähdessäni noita kauniita, marmorikuvilla koristetulta suihkukaivoja,

toivoin että semmoisia olis' meillä Berlinissä. Romaan tulee ulkomaalta

tuhannen tuhansia vuosittain, mutta mikä Berlinissä vieraille

tulee eteen, jos ei ole katseltavia muutamaksi viikoksi? Ajamiseen

kaupungin-radalla he kyllästyvät viimeinkin, eikä kanavan-rakennuskaan

heidän mieltä viehätä.

Tiedustellessamme kirjeitä "Orientissa", olikin siinä kirje meidän

tyttäriltä. He olivat terveitä ja virkeitä, vaan uutisia ei ollut

heillä erinäisiä, paitsi että koirain-karanttenia taas oli kuuluutettu

ja että muuan salakähmänen vaimo-ihminen kuleksi Kukkais-kadulla ja

tempaili korvarenkaat pienten lasten korvista. Se oli tietysti minusta

yhtäkaikki, täällä kun olin Romassa. Vielä sitten valittivat, minun

viimeisen kirjeeni olleen niin korkea-oppisen, ett'eivät he sitä

ymmärtäneet. Minä päätin siis vasta kirjoittaa selkeämmin.

Kun olimme taas menemässä ulos, kuului äkkiä tuttu ääni:

"Herra Jesta, rouva Buchholz, tässähän he ovat!"

Rouva Kliebisch ja hänen keskenkypsymätön miehensä tulivat alas.

Jälleennäkeminen oli hyvin iloisaa, sillä matkoilla kun yhdyttää --

olipa neljännestuttaviakin vaan, niin silloin sen vasta oikein näkee,

että ihminen on seuraelävä, ja siitä sitten tulee paremmin tuntemaan,

mikä meillä määränä on.

Rouva Kliebisch kysyi, josko halutti meitä kuulla Allegrin mainiota

Miserereä, jota oikeana saa kuulla ainoasti Romassa. Koska Sextinista

soittokuntaa ei enää käytetty kirkollisissa toimituksissa, niin

annettiin englantilaisia varten joka päivä miserere-soittajaisia, jotka

alkoivat kello neljä jälestä puolenpäivän.

"Jos se on mainio", sanoin minä, "niin täytyyhän meidän se kuulla".

"Kuuluisampaa musiikkia ei ole", vakuutti rouva Kliebisch. "Mieheni

tosin tykkää enemmän operetista, mutta tänä päivänä tulee hän minun

tähteni mukaan. Eikö niin, Hinnerich?"

"Miserere on niin kuuluisa, Henrietta!" vastasi herra Kliebisch

keveällä huokauksella.

Kun soittajaisista sopimuksia oli tehty, läksimme Pietarin-kirkkoon.

Vaikka se vähän minua harmitti, että Kliebischien herrasväki asui

huokeammissa huoneissa "Orientissa", johon minä itse olin heidät

neuvonut, kun taas meidän täytyi majailla hotellissa jossa oli

kreivillisiä hintoja, en ollut sentään suutuksissa Henriettalle,

päinvastoin kiitollinen hänen huomiollisuudestaan miserere-pilettien

suhteen. Me kävelimme Enkeli-sillan yli. Marmori-enkelit, jotka

ovat siltapatsaille pystytetyt, ovat kummallisen mustankirjaviksi

sammaltaneet. Muutamilla on valkoinen vartalo vaan mustat kädet,

toisilla tummat posket ja valkoinen nenä, toiset taas ovat ihan

hallavia; mutta kun kuuluu olevan yhteensä 60,000 kuvapatsasta Romassa,

niin niitä ei jouda puhdistamaan niinkuin meillä linnansillalla, jossa

kuvien siivonta vie puolen vuotta. Jos samaten tehtäisiin Romassa, niin

johan ensimäiset kuvapatsaat olisivat sammaleen vallassa taas aikoja

ennenkuin viimeiset joutuisivat harjattaviksi. Se olisi yhtä hyödytön

työ, kun jos syksyllä ruvettaisiin Unter den Linden'issä liimaamaan

kaikki maahan karisseet lehdet oksiin kiini jälleen. Paitsi sitä

ovat nää kaksitoista suunnatonta enkelinkuvaa, Bädekerin mielestä,

todisteita vaan senaikuisesta vajanaisesta kaavaustaidosta. Senpätähden

eivät ansaitse parempata kohtaloa kuin että muuttua mustiksi.

Hadrianon hauta on Enkeli-linnaksi nimitetyssä linnoituksessa. Keskellä

tuota summattoman suurta varustusta on se pieni hautakammio, johon

hänen tuhkansa siunattiin säilöön. Mutta tuhan he ovat heittäneet

hunningolle. Ei sitä tiedä, kuka vielä mailmassa leikittelee meidän

luilla, kun Hadrianustakin kohtaan on voitu käyttäidä näin pahasti.

Minä olen nähnyt montakin hänen rintakuvaansa; hän näkyy hyvin halusta

ottaneen kuvansa kuvanveistäjissä, sillä joka museossa on vähintäkin

puoli tusina Hadrianuksia, ja minä niitä nähdessäni aattelin:

"Miesparka, keisarina ollessasi moni sai jalat allensa sinun tähtes',

tuhkana täytyy sinun itsesi siirtää sijasi; toivon kumminkin, että

sinulla nyt on hyvä sija ijankaikkisessa autuudessa."

Sitten ajoimme P. Pietarin edustalla patsaskäytäviä, joissa kolme

vaunua voi ajaa rinnakkain ja jotka ovat maksaneet ainoasti kolme

ja puoli miljoonaa. Keskellä toria seisoo obeliski, jota ei saatu

ylös, ennenkuin vettä päälle kaattiin. Kahden puolen heittelevät

kaksi suihkulähdettä kuohuvaa vettänsä ilmaan ja kastelevat torin

kivikutomasiltaa sillä puolella mihin milloinkin tuuli pirskoittaa

vesipisarat. Ennen obeliski seisoi Caligulan circus'ella, jossa

Nero piti näytelmiänsä. Tätä obeliskia tapaeli noiden elävien

tulisoihtujen himeä kuume. Nää olivat kristin-uskolaisia, joita oli

kääritty tulen-ottaviin aineisin ja sitten sytytettiin palamaan, jotta

Nero iltahämärässä paremmin näkisi, miten villit koirat raatelivat

eläintennahkain sisään neulotuita ihmisiä, tulisoihtujen velilöitä ja

sisaria.

Siinä jossa tällaisia hirveitä asioita tapahtui, kohoaa nyt

Pietarin-kirkko, suurin kirkko koko mailmassa.

Me astuimme alas vaunuista, ja nousimme ylös noita leveitä astuimia,

jotka pääporttiin vievät. Joka noustavalla ylenivät ylenemistään nuo

jämeät pilarit eteis-salin ovella, josta minä pyörähdin sisään niinkuin

olenkorsi kurimukseen. Eteishuone oli jo kirkko itsessään, kuinka eikös

sitten olis' suunnaton P. Pietari?

Minun täytyy se tunnustaa, että sydämeni sykki sievemmin

sisään-astuessani, mutta kun pari askelta olin ottanut, hajosivat minun

odotukseni. Olin luullut kaikkea vielä suuremmaksi!

Tosin hämmästytti minua eriväristen marmoriseinäin loisto, kultahohto

holveissa, nuo huikaisevan valkoiset pyhimysten kuvat, ja etäällä nä'in

pienten liekkein pilkkivän kultaisessa seppeleessä, ne olivat kai

vahakynttilöitä -- mutta missä oli tuo suunnaton suuruus?

Kalleni kulki pikaisemmin edellä ja lähestyi toista pylvästä oikealla,

jonka vieressä pieni marmori-enkeli seisoo ja ojentaa sisäänastuville

pyhällä vedellä täytettyä näkinkodan kaltaista kuppia. Nyt kun Kalleni

saapui aivan enkelin eteen, nyt nä'in kuinka pieni Kalleni oli, ja

kuinka mahdottoman suuri taas enkeli, jota olin pitänyt ihan pienenä

kuvana. Yht'äkkiä tuntui minusta ikäänkuin olisi kirkko käynyt

suuremmaksi, ja minä aina pienemmäksi. Henkeni salpautui ja minua

valtasi pelko. En voinut olla itkuun purskahtamatta.

Kalleni tarjosi minulle kätensä, mutta kauan kesti, ennenkuin mieleni

oli asettunut.

Kun virkesin taas tyynemmin ajattelemaan, enkä enää pelännyt tätä

suurta huonetta ja sen valtavata loistoa, vaan rupesin tarkemmin

katselemaan erityisyyksiä, tulin siinä eno Fritzin luo, joka

Bädekeristään haki selkoa, mitä se ja se merkitsi ja mintähden se oli

vetänyt luokseensa taidetta tuntevan yleisön silmät.

"Mitä hän sanoo! P, Pietarista, onko hän ihan ihmetyksen innossa?"

kysyin.

"Katsotaan", vastasi eno Fritz ja luki sitten: "Pietarinkirkon

ulkomuoto on moitteelle alttiiksi annettava, sisusta sitävastoin

vaikuttaa voimallisesti mieleen, vaikka se on niin ylellisesti täytetty

sekasortoisilla, mutuilla koristuksilla. Siinä kaikki."

"Vai niin hän sanoo? Muatuita koristuksia? Katsoppas mokomaa! -- Kun

marmoriseinät ovat niin kauniita, ett'en kauniimpia minä voi aatella,

ja kuvat suunnattomassa suuruudessaan kuitenkin ovat ihan paraan

kokoisia ja sangen ihania, komeroistaan kun katselevat, niin tää kaikki

on muatuita koristuksia. Tahtoisinpa nähdä millaisia oikeat koristukset

ovat, koska nämät ovat vääriä."

"Se on todellakin vahinko", sanoi eno Fritz, "että niin useat vanhat

mestarit, maalarit, kuvanveistäjät ja arkkitehdit, niin vallan vähän

ovat voineet tehdä herrain taidetuomarien mieliksi. Jos olisivat

aavistaneet, joutuvansa kerran haukutuiksi matka-käsikirjoissa, niin

kaiketi olisivat joko vaivanneet itseänsä vielä enemmän tahi --."

"Tahi?"

"Käyttäinneet mielin kielin sen-aikaisia arvostelijoita kohtaan,

pyrkineet heidän ystävyyteensä ja ennen kaikkea uskoneet yhtä lujasti

ja vakaasti kritikin kaikkivaltaisuutta kuin yleisön tyhmyyttä. Silloin

olisi etevämpien käynyt paremmin, eikä keskinkertaisten niin hyvin".

"Minä toivon, ett'et minua lue tuohon tyhmään yleisöön?"

"Minä puhun vertauskuvallisesti vaan, Wilhelmina, sillä minä puhuu

antiikin ajoista; meidän vuosisadalla semmoista tietysti ei tule

kysymykseenkään. Nythän vallitsee sula oikeus, kadehtimattomuus,

puoltamattomuus, tieto, ymmärtäväisyys ja hyvä päättämystaito, eikä

mikään pahuus, kaupan-alaisuus eikä kavaluus. Jokainen on niin

sivistynyt että hän kyllä tietää, tyhmyyden olevan lahjan jota ei saa

väärinkäyttää!"

"Se on oikein. Ja tulevat sukupolvet vielä selittävät tätä meidän

ideaalista, ihmisellistä aikakautta ansion mukaan."

"No mitenkäs muuten", vastasi eno Fritz.

Mitä minä olin luullut kultaiseksi seppeleeksi, oli, likeltä

katsellessani, monilukuisia lamppuja, jotka, kultaisten haarain

kantamina, palavat apostoli Pietarin muistoksi. Hänen hautansa on tään

tabernakelin alla; ylähällä kohoaa kirkon kupulaki; kun siihen katsoo,

ei voi ymmärtää, sen olevan niin mahdottoman korkean.

Täällä nä'in myös pronssi-kuvapatsaan: pyhä Pietari avaiminensa;

kuvan isosta varpaasta ovat hurskaat jo suudelleet puolet pois. Tämä

apostolinkuva on noiden suurien urkujen alla, jotka ovat pienten

pyöräin päällä ja siis helposti saadaan kulkemaan minnekä milloinkin

jumalanpalveluksessa soittoa tarvitaan.

Pietarinkirkko on kaikin puolin ihmeellinen. Ylhäällä kirkon katolla

asuu koko siirtokunta työväkeä ja vartijoita. Heillä on siinä

ryytimaita, vuohia ja muita eläviä, -- oma mailinansa, johon hyvin

tyytyvät. Taivas ylähällä ja kaikkein kirkkoin kirkko alla; ei voi

siinä kohdata heitä mikään paha. Kupulaki on niin suuri, että se aina

kaataa varjon; ja miel' istua viileämmässä, täytyy tuolinensa väistyä

väistymistään kupoolin ympäritse. Kupoolin nuppiin sopii kuusitoista

henkeä tahi kymmenen à kaksitoista, jos ovat lihavia.

Ennenkuin jätimme P. Pietarin, katselin rippikojuja, joita on

kaikkia kansoja ja kieliä varten, ja jotka siinä ovat aivan kuin

tullipaviljonkeja tiellä ijankaikkisuuteen. Lelettäviä lapsukaisia

varten vaan ei ollut niitä. Keskiportin tienoissa näytti eno Fritz

meille siltaan kiinnetyn kivikutoman, jonka päällä Saksan keisarit

ennen aikaan kruunattiin.

"Nyt on loppu noiden kruunausten", sanoi Kalleni. "Hän, joka on tehnyt

maansa keisarin-valtakunnaksi, hänen on kruunu samassa. Siihen ei

tarvita kolmatta."

Minä olisin paljon antanut, jos nyt olisimme päässeet oikein makuisalle

aamiaiselle jossakin Berlinin paremmassa ravintolassa, mutta meidän

täytyi kuin täytyikin tyytyä tuohon pahaan italialaiseen ruokaan.

Eno Fritz kestitsi meitä Asti spumante-viinillä, jota sanovat

kototekoiseksi samppanjaksi. Kahdesta markasta pullo ei muuta voi

tahtoa, ei edes jäätä jähdykkeeksi, jota siis ei saatukaan.

Suurissa hotelleissa on jotenkin hyviä ruokia, vaan koska kohtuulliset

amerikkalaiset eivät juo ruokapöydässä, vaan päihdyttävät itsensä

huoneissansa, niin täytyy nälkäisen saksalaisen kantaa noita korkeita

table-d'hôte-hintoja. Sittemmin söimme useinkin Corodottissa ja

Morteossa, ja olimme hyvin tyytyväisiä. Morteossa corsolla on

wieniläistä oluttakin: pieniä kuppia kuin lintusille, kaikki kallista,

mutta viileä ja hyvä olla.

Niinkuin luvattu oli, menimme noutamaan Kliebischin herrasväkeä,

ja sitten kuuntelimme kaikki miserereä. Sali oli täpötäynnä

englantilaisia, paraasta päästä naisväkeä suruvaatteissa. He

mulkoilivat silmiänsä kadehdittavassa hartaudessa; mutta minusta se

oikein kävi kamalalle, sillä kuului aivan kuin neljällä vierettäin

olevalla pihalla olis' seisonut laulukunta kussakin ja nää samalla

aikaa olisivat lähteneet vetämään eri nuottiansa kukin. Oli siinä

ihmisiä taikka kissoja, se on yhtäkaikki. Ensimäisten kymmenen minuutin

kuluttua sanoi eno Fritz sieraintensa vuotavan, ja puikki tiehensä.

Mutta englantilaiset! Heidän ihastuksensa yltyi yhä.

Rouva Kliebischinkään mielestä ei ollut miserere kaunista, ja herra

Kliebisch nurisi siitä että olivat lähteneet hotellista tämmöisen

kurjanpäiväisen konsertin tähden. Minäkin olisin paremmin tykännyt

jostain tunnollisemmasta, kuin esim. "On kaino kukka niityllä". Rouva

Kliebisch sanoi, että semmoisia lauluseuroja kuin meillä on, ei ole

koko Italiassa, ja siinä hän oli oikeassa. Kun me toisinaan lähdemme

huvimatkalle jonkun lauluseuran muassa, kuinkas viehättävän kauniisti

eikös silloin lauleta! Aatelkaappas kuinka juhlalliselta näyttää, kun

laulajat astuvat asentoon, aivan kuin olisi mestaus kysymyksessä.

Johtaja jakelee äänet. Muutamat käyvät kalpeiksi, niin he pelkäävät.

Sitten kajasee. Kyllä kelpaa kuunnella!

Jos ei ole lauluseuraa mukana, niin eihän tietysti sitten voi olla

vaatelias; täytyy tyytyä, jos herrat saavat alkuun laulua "Riemu, säen

taivahasta", vaikk'eivät laulaisikaan sitä loppuun asti. Näkeehän

sentään heidän hyvän tahtonsa. Enempiä lauluja he tavallisesti eivät

osaa, heillä kun ei ole mukana laulu- eikä nuottikirjoja. Senpätähden

se olisi varsin soveliasta, jos mieleisimmät laulelmat olisivat

hattujen sisusteelle painettuina, niin eivät herrat lauluveljet

sanoista ainakaan joutuisi pulaan, sillä ei mikään niin tuskastuta

naisia seurassa kuin nähdä miten siinä pinnistävät ja pinnistävät,

ilman että siitä sittenkään syntyy sen valmiimpata.

Mutta ennen minä jätän kuulematta olipa mitä laulua tahansa, kuin

kuultelen kerran vielä miserereä. Pää käy kipeäksi jo kun aattelen

tuota miserereä.

Minua kumminkin kummastutti se, kun moniaat laulajista saivat äänensä

niin korkealle, ja sitä rouva Kliebischkin oli huomannut. Eno Fritz

selitti meille, että näiden n.s. paavillisten laulajain jo piennä

pitää vannoman ett'eivät milloinkaan nai, ja sitten heitä opetetaan

näin kimeästi laulamaan. Rouva Kliebisch oli iloinen siitä ett'ei

hänen Himmerichinsä ollut ruvennut tuommoiseksi miserere-laulajaksi,

Henrietta kun, toisin käytyä, ei olis saanut häntä.

Minä kysyin rouvalta, mitä hän muuten piti musiikista täällä Italiassa?

Hän sanoi, että mitä täällä enimmästi kuuli, oli operakappaleita;

hän luuli, että lauluja semmoisia kuin Brahmsin, Jensenin, Naubertin

ja Hoffmanin sepittämät, ei lauleta Italiassa, ja päätti semmoista

tuomiokirkko-laulua, kuin Berlinissä on, ei saatavan täällä aikaan.

"Kyllähän italialaisissa kirkoissa soitto hilpeältä kaikuu", sanoin

minä; "ja jos kansa on tottunut hartauttaan harjoittamaan valssin

mukaan, niin se on heidän oma asia." Eno Fritz myös myönsi paraaksi,

että itsekukin saisi huvitella mielensä mukaan, ja kysyi, josko herra

Kliebisch pelasi skat'ia.

"_Josko_ pelaan?" vastasi tää.

Onni oli että rouva Kliebisch sai miehensä tulemaan pois hotelliin

oikealla ajalla, muuten herrat olisivat korttipöydässä istuneet selvään

päivään saakka. Mutta minä vannoin sydämeni pohjassa kostonvalan, ja

ennenkuin nukuin olin päättänyt kerrankin näyttää herroille, missä

korttileikki Italiassa on pidettävä.

Neapelin lahden rannalla.

Mintähden rouva Kliebisch ei suvainnut kuuttakahdeksannesta tahtia

eikä sitrooneja. -- Soitannollista kurjuutta. -- Rosvo. -- Yhtäläisyys

auringon edessä. -- Saksalainen tiedon temppeli. -- Santa Lucia. --

Mintähden rouva Buchholz toivoi, ett'ei olis käynytkään koko museossa.

-- Mintähden neapelilainen lazzaroni ei huolisi vaihtaa onneansa

berliniläisen pankkiirin onneen. -- Neapel ulkoa. -- Koira ja saituri.

-- Kärpäset ja Capuciinilainen. -- Mintähden rouva Buchholz niiaa

kalan edessä. -- Mintähden Vesuvio hurjistui. -- Capri. -- Mintähden

Amalfissa erästä reikää päiväkirjassa kunnioitetaan. -- _Addio, mia

bella Napoli_.

Nyt mennä jyryytettiin kohti Neapelia.

Kliebischin herrasväki oli yhtynyt meidän seuraamme; herra skat-pelien

vuoksi -- Henrietta minun hyvien neuvojen tähden, sillä vanhempi rouva

on tietysti enemmän mailmata kokenut kuin nuori, joka hääreisullansa on.

Minä kysyin, josko oli ollut rattoista Garda-järven rannoilla.

Olihan se sentään ollut.

Oliko hän sielläkin nähnyt appelsiineja ja sitrooneja?

"Näin, valitettavasti."

"Valitettavasti -- miten niin?"

"Voi hyvä rouva Buchholz, mitäs enkös ole saanut kärsiä. Hinnerich ei

tyytynyt, ennenkuin olimme höyrylaivalla. Järvi kuohui yhä kauheammin

kuta pitemmälle päästiin, minä vapisen vielä sitä aatellessa. Laiva

keikkui, ylös alas kuudenkahdeksanneksen tahdissa aivan kuin jossakin

Hillerin sepittämässä rondossa."

"Ja sitten teidän rupesi mieltä vääntämään?"

"Ei, ei ihan vielä, minä olen jotenkin tottunut musiikkiin. Hinnerich

kun näki miten minusta tuntui pahalta laivassa olo, oli lohtumaton

ja koetti virkistää minua kaikellaisilla virvokkeilla. Kaikkea, mitä

vaan neuvottiin hänelle, kantoi hän minun nautittavakseni: kahvia,

selttervettä ja viimein yhden kuoritun sitroonin, jonka pitäis' muka

tekemän minua terveeksi."

"No, tokko se auttoi?"

"Jotta päästä puremaan sitrooniin, täytyi minun avata suutani, ja se

oli onnettomuudeksi. Samassa oli, näette, minun uusi samettileninkini

ja Hinnerichin haalea päällystakki peräti pilalla; minussa oli sen

verran tuntoa vielä, että sitä huomasin. Mutta sitten minulta katosi

kaikki, paitsi tuota kuudenkahdeksannen-tahtia, joka lakkaamatta

piti häijyä nakutustaan minun pyörtyneessä päässäni. -- Hinnerich

sittemmin kertoi minulle, että hän ja eräs merimies olivat laahanneet

minut polttokajuuttaan, jolloin minä olin ollut aivan kuin katkennut

lemmenkukka. Hinnerich oli ihan epätoivoisena ja huusi minulle: 'minä

olen tappanut vaimoni, minä olen Henriettan murhaaja, mintähden annoin

hänen astua tähän petolliseen laivaan? Voi kuinka kadun tuota onnetonta

kiihkoani lähteä järvelle!' Tätä hän sai kertoa minulle vissiinkin

sata kertaa, sitten kun taas olimme mantereella, ja minä aina suljin

suudelmalla hänen suunsa ja sanoin: 'Voi sydänkäpyni, mitä tuskaa

olet nähnyt! Minä tahdon palkita sinun uskollista rakkauttasi ja

hellyyttäs'. 'Ja minä tahdon sulostuttaa sinun elämätäsi, enkelini',

sanoi hän sitten lemmekkäästi, 'miten paraiten voin; sinä saat paljoa

korkeamman samettileningin kuin tuo oli joka pilaantui, sen lupaan niin

totta kuin olen Hinnerich Kliebisch.' -- Mutta voi hirveätä, min'en

tuosta tapauksesta lähtein siedä sitroonien hajuakaan, enkä voi kuulla

mitään Hillerin sepityksiä -- heti tulee meritauti."

"Hirveätä todella. Olitteko myös Milanossa?"

"Olimme."

"Näittekö tuomiokirkon?"

"Ulkoa vaan."

"Näittekö Napoleonin, joll'ei ole mitään yllä?"

"Ei."

"Näittekö Ehtoollisen?"

"Ei."

"Mitäs sitten näitte?"

"Hyvä rouva Buchholz, minä olin niin kipeä, ett'emme, tuskin ollenkaan,

olleet hotellista poissa; Hinnerich ei luopunut minuutiksikaan minun

tyköäni. Milanosta läksimme Bolognaan."

"Mitä siellä on?"

"Hyvin hyvä hotelli ja kaksi nojaavaa tornia."

"Kaksi? Bolognaan minä en mene, minä olen saanut kylliksi jo yhdestä

nojaavasta tornista. -- Kalle, katsoppas, eikö Vesuviota rupeaa

näkymään?"

"Koht' sillään, eukkoseni -- ruutua pöytään, sanoi entinen lasimestari.

Herra Kliebisch, te olette etukynnessä."

"Rakas Hinnerichini, mikäs vuori tuoss' on vasemmalla kädellä?"

"Odota pikkusen, Henrietta -- valttia vielä; ja vieläkin kerran!"

"Jatkakaa vaan niin kauan kuin olette sisällä, herra Kliebisch", sanoi

Kalleni.

"Onhan sinulla Bädeker, Fritz, katso siitä."

"Tuossa paikassa, Wilhelmina; näet, Kalle, nää kortit puhuvat latinaa,

luulen!"

"Lopuskat otan minä!"

"Teillä jako, herra Kliebisch."

"Minun olisi pitänyt lyömän herttakympin lautaan, kyllä sitten olisivat

olleet pahemmassa kuin pulassa", sanoi herra Kliebisch sakatessaan.

"Vielä mitä, minulla oli kuningas ja pari lankkua sen turvaksi."

"Me tahdomme tietää, mitä vuoria nuo ovat?" muistutin minä tuikeasti.

Sillä välin kun herra Kliebisch sakkaeli, katseli eno Fritz kirjasta.

"Ne ovat Abruzzit!" lausui hän.

Rouva Kliebisch säikähtyi yhtä kovasti kuin minäkin. Me olimme siis

näin likellä Abruzzeja, jossa ihmishenki on huonommassa kurssissa vielä

kuin Elbeim-osakkeet. Ja meidän luonnolliset varjelijamme vaan löivät

korttia. Varmuuden vuoksi toki suljettiin akkuna.

"Kalle", huudahdin minä, "etkö tiedä että rosvoja on aivan

ympärillämme?"

"Teidän herra miehenne nyhtää meistä rahoja, ihan kuin olis' hän

kotoisin täältä", sanoi herra Kliebisch leikkisästi. Minua harmitti tuo

vaisu vielä entistä enemmän, sillä kokkapuheita miehestäni en suvaitse.

Rouva Kliebisch'in tuli jo vedet silmiin.

"Hinnerich ei rakasta minua enää", uikerti hän, "koko tuntiin hän ei

ole suudellut minua kertaakaan."

"Voittehan hotellissa ottaa vahinkonne takaisin", vastasin minä

ilkamoiten.

Hän loi minuun nuhtelevan katsauksen ja sanoi ihkuen:

"Oi, jos tietäisitte kuinka minä lemmin Hinnerichiä. Mitä olisin minä

ilman hänettä? Surkea pianisti, jonka täytyisi elää muitten ihmisten

armoilla, ja opetustunneilla kuuden groschen'in hinnasta tunnilta.

Mitäs ovat ne konsertit, mitkä me vähäarvoiset soittoniekat annamme

-- mitä ovat ne muuta kuin soitannollista kerjuuta? Meitä kutsutaan

seuroihin soittamaan, kuta useammin sitä paremmin kai, ja siitä

hyvästä sitten ostetaan meidän soittajaisiimme, kun niin pitkälle

pääsemme, muutama tusina pilettejä, joita sitten jaellaan ilmaseksi

köyhille sukulaisille tahi emännöitsijälle ja hänen perheellensä.

Semmoisella kuulijakunnalla ei kunniaa kartu. -- Entä rahavoitto?

Voipi olla iloinen, jos on 10 à 12 markkaa jälellä, kun sali, kaasu,

painokustannukset ja apumiesten vaivat ovat maksetut. -- Te ette tunne

tuota loistavata soitannollista kurjuutta. Te ette tiedä, kuinka

vaikeata on meikäläisten päästä eteenpäin kun tähän aikaan ihmisillä

on niin mahdottomia vaatimuksia. Voi, pianpa huomasin, ett'en minä

konsanaan tulisi kuulumaan noiden valikoituin joukkoon, minä tunsin,

miten haihtuivat minun uneksimani kunniat ja kuuluisuudet, miten

todellisuus tuli ja kahletti minua pianoon, jossa seuraksi sain, ei

taidetta, vaan puutteita ja nöyryytyksiä, joita niin kosolta kohtaa

tuota silkkileningillä ja pestyillä hansikkailla koristettua köyhyyttä.

Näistä kahleista vapautti minut Hinnerich, ja jos ei hän minua enää

rakastaisi, niin surmaisin itseni."

"Rouva Kliebisch", sanoin minä, "puupukissa voi toisinaan olla talia

enemmän kuin luullaan. Senpätähden en ole niinkään epäsuosiollinen

teidän Hinnerich'iänne kohtaan, vaikk'ei hänellä juuri ole minun

intohimojanikaan."

"Ah, jos oikein tuntisitte hänen!" virkahti rouva.

Minä katsoin tarpeelliseksi tämän mielenliikutuksen päälle ehdotella

pikku virvoittajaa. Ensin ottivat herrat, koska juuri sattui pysähdys

peliin jakamisen tähden, ja sitten antoivat pullon meille.

Kun rouva Kliebisch oli maistamaisillaan tätä oivallista

virvotus-ainetta, noputti samassa joku akkunaan, ja muuan musta

muoto pyysi päästä sisälle. "Rosvot!" parkaisi rouva Kliebisch ja

pudotti pullon maahan. Herrat kavahtivat ylös. Mutta säikähdys

oli joutavan-päiväinen, sillä tuo ryöväriksi luultu olikin

kivihiili-savusta mustunut konduktööri vaan, joka ilmoitti, että kohta

ollaan Neapelissa. Hän ehkä tuumi saavansa, juomarahoja, mutta tuon

säikähdyksen tähden siit'ei tullut mitään.

En ole vielä ihan selville aprikoinut sitä asiaa, ovatko nuo juomarahat

jotain ryöväystä säädyllisemmässä muodossa vai eikö? Kun hotelliin

matkustaja majoittuu, niin tiettyhän se on, ett'ei hänen itsen sovi

laasta huonetta, petata, lankata saappaita eikä tuoda kahvea ja ruokaa

kyökistä. Mutta niinpian kuin hän tekee lähtöä, jopa ovat juomarahojaan

pyytämässä kaikki ne ihmiset, jotka näitä välttämättömiä askareita ovat

toimittaneet. Miksikä semmoista nimittäisi?

Hyvällä saksan kielellä sitä sanotaan abruzzeri'ksi. Pitääkö ostaa

hotellein palvelusväen suosiota pienillä ratoilla? Onko ylipäätään

minkäänlaista järkeä siinä, kun pitää tuolla turhalla mammonalla ostaa

vielä kotorengin suopean hymyn? Onko se ylimyksellistä pyrkiä sisäpiian

kunnioittamaksi rahalla-raskautetulla kädenlikistyksellä? Ei suinkaan

-- vaikka eno Fritz tässä kohdassa on toista mielipidettä kuin minä.

Hän nimittäin väittää, että matkustaja tulee paremmin passatuksi,

jos tää, vieras kuin on ja muukalainen, antaa hotellin palvelijoille

juomarahoja, mutta mitä varten pitää erittäin palkita palveluksia,

joita hotellin tulee tarjona pitää ilman eri maksutta? Hulluuttahan

se on. Ja josko tuommoinen poikaloppi mustassa hännystakissa tahi

taas joku pölyrätin donna on minua kohtaan enemmän suosiollinen kuin

toiselle vieraalle taikka antaa minun astua tuuman korkeammalle hänen

yksiomaisessa kunnioituksessaan, niin se on minusta kaikki yhtä.

Englantilaiset ja Amerikkalaiset eivät ole tottuneet

juomaraha-liikkeesen, eivätkä annakaan niitä. Ja kuitenkin, tahi ehkä

juuri sentähden, heille osoitetaan enintä kohteliaisuutta, he saavat

paraat huoneet, paraat paikat ruokapöydässä, ja heidän on kaikin puolin

hyvä olla.

Juomarahain antamisella olemme itse päällemme vetäneet suorakohtaisen

veron, joka menee miltei mahdottomiin. Nuori mies, joka syö

päivällisensä ravintolassa ja iltasella juo lasin olutta, ei pääse

vähemmillä juomarahoilla passarille, kuin kymmenen penniä kultakin

kerralta, jos mieli välttää herra kyypparin epäsuosiota. Se tekee

vähintäin kuuskymmentä markkaa vuodessa. Jos valtio hyödyllisiin

tarkoituksiin pyytäisi hänen varoistaan nää kuusikymmentä markkaa,

kuinka eikös hän valittaisi, kuinka eikö sanomalehdissä meluttaisi,

kuinka paljon pakinoimista eikö nousisi valtiopäivillä! Jos hänen

täytyisi antaa nää rahat köyhille, kuinka eikös hän vääntelisi

ja kiemurtelisi? Mutta kyypparin suosio on hänestä niin suuresti

täydellinen. Voipiko naurettavampaa ajatella!

Että Italiassa enemmän vielä kuin muualla harmistuu jnomaraha-verosta,

se on mitä luonnollisin asia mailmassa, sillä täällä kaikesta saa maksaa

pakkoalmun, taiteesta, luonnon ihanuudesta, elämästä tällä ja tuolla

puolen hautaa. Oikea Italialainen luulee, että yli-enkeli Gabriel, kun

oli ajanut pellolle ensimäiset ihmiset kontrahdin-rikkomisen tähden,

pyysi Adamin antamaan hänelle juomarahaa, vaan kun hän ei mitään

saanut, syystä ett'ei vaski eikä nikkeli vielä ollut keksitty, niin hän

sitten ei päästänyt ensimäisiä vanhempiamme enää sisään.

Italia on kyllä paikkapaikoin paratiisi, mutta ilman noita juomarahoja

se olisi vielä enemmän paratiisin kaltainen.

Herrat lopettivat nyt tuon tärkeän-tähdellisen pelinsä, ja sitten

keräsimme kokoon kaikki kalut ja kamsut, jotta olisimme valmiina

perille tullessa. Tyhjän pullon otti herra Kliebisch täytettäväksi

omalla kustannuksellaan, joka älyntodiste teki minut vielä enemmän

leppyisäksi häntä kohtaan. Niin luonnollinen asia ei koskaan olis'

johtunut herra Spannbeinin päähän, sillä taiteilijat ovat liiallisesti

tottuneet ilmaseksi saamaan virvoituksia, vieläpä paikkapaikoin

maksuttomia voileipiä juuston kanssa.

Me kulimme kautta viljamaiden, jotka enemmän sentään näyttivät

hedelmäpuutarhoilta, missä puissa uhkeita viiniköynnöksiä suikerteli,

-- sekä sivutse ryytimaiden, joissa kaikki oli niin mehuisan ja uhean

näköistä. Olipa niissä kaalia, paratiisi-omenia, kurpitsoja, kurkkua,

sallaattia, papuja tai herneitä, niin kaikki kasvoi niin raisusti, kuin

aikoisi joka laji viedä ensimmäisen palkinnon ryytimaa-näyttelössä.

Maat olivat somat kuin tuukatut pöydät, tiet suorat kuin viivainen

mukaan vedetyt, pensas-aidat koreasti karsitut, ja niiden välillä

orangi- ja sitrooni-puita sekä noita japaanilaisia mistelejä, joitten

pienet keltaiset, hapahkat hedelmät olisivat vielä makuisampia,

elleivät niiden kovat sydämet olisi niin petollisesti isot.

Rikka-ruohoista ei tietty mitään.

Vesuviota ei näe rautatieltä, sillä Monte Somma on edessä. Neapeliin

tulee junalla ihan niinkuin muihinkin kaupunkeihin; sama tulo, sama

hälinä, joka paikassa. Eno Fritz sanoi: "Vai niin, tämä siis on

Neapel. -- No, välttäähän tuo!" -- Ja sitte oli meillä taas, niinkuin

tavallisesti, kiusaa noista helsingin kapsäkkilöistä.

* * * * *

Ote päiväkirjastani.

Me olemme olleet jo kolme päivää Neapelissa ja vieläkin olen minä

kuin pyörryksissä. Miten nyt alan kertomustani tästä kaupungista?

[Vanhaan tapaan likipitäen näin: Neapel on pohj. lev. 40° 5' kohdalla,

pohjois-puolella sitä lahtea, jonka 7-8 maantieteellisen peninkulman

pituista kehää rajoittaa luot. Capo Misene ja kaakk. Punta della

Campanella ja jota vielä sitten merestä eroittavat Procidan ja Ischian

saaret länn. ja Caprin saari etel. j.n.e. j.n.e. Toim. muist.] Eihän

täällä pääse rauhalliseen olentoon ei ollenkaan. Kaikki on elävyyttä.

Taivas elää, meri elää, päivä, koko luonto. Entä ihmiset? Ne pitävät

elämätä ikäänkuin koulupojat jotka juuri ovat päässeet ulos koulusta ja

pois koulumestarin vallasta.

Romassa vallitsi jotain suurellista; niin, ja kuka nyt hautojen

kesken kaarestaisi? Neapelissa sitävastoin, mikä on ollut ja mennyt

se unohtuu pois, niin kuin mekin unohdamme talven, kun ensimäinen

kesäpäivä on käsissä; ja täällä on ainainen kesä. Joka päivä tuo uuden

eloisuuden, ja tarpeet kun ovat vähät, ei huoli kansa surra huomisesta

päivästä. Senpätähden se ei murehdi eilispäivästäkään. Jokainen on

itsehensä tyytyväinen semmoisena kuin on eikä pidä itseänsä huonompana

kuin naapuriansa, vaikka tämän nutussa on yksi reikä vähemmän. Minä

tarkoitan köyhiä, joiden iloksi sininen taivas, meri ja lekkoinen päivä

on olemassa yhtä hyvin kuin rikkaiden. Köyhinkin tietää iloita, oli hän

kuinka kapiköyhä tahansa.

Neapelilaisia sanotaan laiskoiksi, kun moni heistä hyvin vähällä työllä

pysyy leivässä; heitä myös sanotaan tyhjän-toimittajiksi. Se on väärin.