JOHDATUKSEN ASEMESTA.

Kennst Du das Land,

Wo die Citronen blühen.

Ote kustantajan kirjeestä toimittajalle.

-- -- -- Niin luulen siitäkin syystä hyväksi mainita teitä

toimittajana, kun kaksi nimeä nimi-lehdellä näyttää paremmalta ja

tekee kahta paremman vaikutuksen. Mitä satunnaisiin korjauksiin tulee,

niin kyllä niistä pian sovitte rouva Buchholz'in kanssa, jonka teosta

mielelläni otan kustantaakseni, semmenkin kun nais-kirjailijat ovat

hyvin "en vogue".

Teidän j.n.e.

Kaarle Freund.

Berlinissä 2 p. huhtikuuta 1883.

Toimittaja kustantajalle.

-- -- -- Jos olisin voinut aavistaa, että rouva Buchholz oli tosissaan

kun uhkasi kirjoittaa kirjan Italiasta, olisin ollut niukempi

myönnytyksilleni Vesuvion juurella. Lunastan-ma-han sentään lupaukseni

ohjaajana edes-auttaa hänen teostaan, ellei vielä viimeisenä hetkenä

onnistu peloittaa häntä pois sitä julkaisemasta.

Tällä tarkoituksella kirjoitin kunnioitettavalle rouvalle, tietysti

niin valtaviisaasti kuin mahdollista, -- että minua oikein arvelutti

tuo hänen käsi-kirjoituksensa. Ensiksikin otin luvakseni muistuttaa

siitä, ett'ei hänen aineessansa ollut läheskään pohjaa. Sitten

viittasin hänen pitkä-puheisuuteensa, joka välttämättömästi sieti

lyhennyksiä jos hän tahtoisi vähänkään väliä pitää lukijan huvista.

Painavin muistutukseni oli kumminkin se, joka koski koko joukon

kummallisia mielipiteitä, tyyten erilaisia nyky-aikoihin perehtyneistä,

mitkä mieli-piteet kaikin mokomin piti poistettaman, jos ei rouva

Buchholz varsin halunnut joutua kivitetyksi.

Mitä kirjoitus-laatuun tulee, pelkään -- mutta olkoon se meidän kesken

vaan -- että noiden jotenni jokapäiväisten sanain käyttäminen, vaikka

kohta ne n.s. "slangs'enä" suuresti kiitellään englantilaisten ja

amerikkalaisten humoristien kirjoituksissa, tulee nostamaan kovan

vasta-rinnan, saksalaiset kun ovat niin hellä-tuntoisia kielensä

kauneudelle. Niinpiankuin vastinta saan, tulee se teidän tiedoksenne.

Teidän j.n.e.

Toht. Julius Stinde.

Rouva Wilhelmina Buchholz toimittajalle.

-- -- Kyllä minä näen, että tahdotte luikaella erille minusta.

Mutta siit'ei tule mitään. Te sanotte ett'en ole likelläkään pohjaa

Italia-aineessani. -- No kuka sitä on tarkoittanutkaan? Olenko minä

missään kontrahdissa sitoutunut tyhjentämään Italian? -- Menkää te

kotiinne maata.

Lyhennyksiin en suostu. Mitenkä ne ihmiset tulisivat aikaan, jotka

lukevat kirjoja pikemmin nukkuakseen, -- mitenkäs niiden kävisi,

jos en pitkästi puhuisi. Ei, kyllä niidenkin parasta on katsominen.

Sitävastoin näen sen hyvin mielelläni, että pistätte muistutuksia

miten mahdollista monta minun kirjaani, sillä kun ottaa klassikon

käteensä, onhan siitäkin muistutuksia jopa enemmän kuin itse tekstiä,

ja minä olisin hyvilläni jos minua klassikkona pidettäis'. Älkää minun

mieli-piteistäni murehtiko, te, -- kyllä jos minua kivitetään, minä

kivitän takasin. Siis toimitatte kirjani julkisuuteen, ja sillänsä

pysyy.

Teidän j.n.e.

Wilhelmina Buchholz.

J. L. Hellä-tuntoisiin kohtiin sallin mielelläni teidän lisätä vähän

"Schwung'ia," ja kai pidätte huolta myös päälle-kirjoituksista, niissä

kun en ole oikein tavastunut.

S:a.

Kustantajalle.

-- -- -- Niinkuin näette, ei ollut minun verukkeistani vaikutusta

mitään. Hyvin olisi mieleistä minulle, jos rouva Buchholzin kirjeitäkin

voisi julkaista, jott'en joudu minä edesvastaukseen hänen synneistänsä.

Teidän j.n.e.

Toht. J. St.

Toimittajalle.

-- -- -- Painattakaamme johdatuksena koko kirjevaihdon. Tosin sitä

tapaa ennenkin on käytetty, kun nimittäin Ingermannin "Münchhausen"

annettiin ulos, mutta tokko yleisö tämän tunteekaan, eihän se

milloinkaan muuta lue kuin Marlittia. Mutta mitäs teemme sitten noilla

kallis-arvoisilla alku-kirjeillä?

Teidän j.n.e.

K.F.

Kustantajalle.

-- -- -- Ne lahjoitamme valtion-arkistoon.

St.

Toiseen painokseen.

Rouva Wilhelmina Buchholz toimittajalle.

-- -- -- Kumpiko oikeassa oli, minä vai te? Tekö, joka salaa koetitte

panetella minun kirjaani meidän yhteisen kustantajan edessä, ettekä

tahtoneet suoda sen pitää yhtä ainoatakaan hyvää omaisuutta, -- vai

minäkö, jok'en huolinut teidän lörpötyksistänne vähääkään. Nyt on

tuskin puoli vuotta kulunut, ja toiseen painokseen jo ruvetaan. Kuka

siis oli oikeassa? Minä arvattavasti, sillä jos teidän ennustuksenne

olisivat toteutuneet, olis' koko painos vielä jossakin vinnin sopessa,

ja siitä olisin ollut pahoillani jo kansi-lehdenkin vuoksi, joka

näyttää niin sievältä kirjakaupan akkunassa.

Mutta mitä tarkoitin teiltä kysyä oli tää asia: painatanko kirjan

semmoisena kuin se oli, vai voinko siihen lisätä yhtä ja toista, joka

sittemmin on johtunut mieleeni. Tiedättehän, että ken raastuvantornista

astuu alas, on nähnyt entistä enemmän. Tahtoisinpa vielä sitten

antaa Bergfeldtskalle vähän enemmän nahkasiin; hän on, kuulin

poliisi-luutnantin rouvalta, pitänyt minusta hyvin loukkaavaista lorua.

Hän on, näette, sanonut, ett'en ole kirjoittanut kirjaa itse, vaan sen

olis' tehnyt nuori ylioppilas, joka siten pyrki päästä vävykseni. Te

asian paremmin tiedätte, herra tohtori, sillä te olette nähneet minun

omakätistä käsikirjoitustani, ja jos oikeuden käyntiä syntyisi, toivon

minä, että te suoraan sanotte miten asian laita on, ettekä kerskaile,

niinkuin monet muut muuten arvossa pidetyt kirjailijat.

Teidän j.n.e.

Wilhelmina Buchholz.

Toimittaja rouva Wilhelmina Buchholz'ille.

-- -- -- Nyt totuudessa neuvoisin teitä käyttämään tätä hyvää

tilaisuutta, toisen painoksen ulos-annettaessa, kirjoitus-laatunne

siistentämiseksi sekä alhaistapaisten sananparsien poistamiseksi, ja

noudattamaan vihjauksia kritikin puolelta, joka, muistaakseni, tosin

teitä kiitteli, vaan monessa kohdin moittikin. Mieli voittaaksenne

saksalaisten professorien suostumusta, on kirjoitustapa säälimättömästi

korjattava, -- jos tasottaa tahdotte taas suuttumuksen rypyt eräiden

arvostelijain otsassa, täytyy teidän omien mielipiteittenne siirtää

sijansa yleisesti hyviksi katsotuille aatteille, jotka eivät nosta

pahennusta siellä eikä täällä. Pyyhkikää pois pahan-elkisyydet, tehkää

rauha rouva Bergfeldtin kanssa, kirjoittakaa akademiallisesti puhdasta

kieltä ja olkaa puolueeton kun on mielipiteistä kysymys. Sitten on

jotenkin vissi, että tulette ylistettäväksi mainiona ilmauksena

nykyajan kirjallisuuden alalla.

Teidän j.n.e.

Toht. Julius Stinde.

Rouva Wilhelmina Buchholz toimittajalle.

-- -- -- Miks'ei? Jos eivät professorit pidä minun kirjastani, niin

onpa se mieli molemmin puolinen, sillä minä en myöskään tykkää niiden

kirjoista. Jos arvostelija nuhtelee minua siitä, että olen muka

liika tunnokas isänmaan-rakastaja, niin vähättelen; sillä jos en

ennenkään sydämellisesti olisi rakastanut maatani, niin täytyi tulla

sitä rakastamaan tuolla toisella puolen Alppeja vieraassa maassa.

Ja rakkaus on kuin onkin jotain, joka tuntoon perustuu. -- Yksi

ainoa moite minua närkästytti, se nimittäin minkä Theophil Zolling

toi esiin "Gegenvart'issa", missä hän arvelee, että me Italiassa

annoimme konjakki-pullon pyöriä käsissämme liika ahkeraan. "Joku

franskalainen kultuuri-historioitsija", sanoo hän, "voisi pian

todellakin luulla väkeväin nauttimisen omituisuudeksi saksalaisen

pääkaupungin porvaristossa, vaikka niin ei suinkaan ole". -- Vai minä

typerän franskalaisen tähden vähentäisin meiltä ainoatakaan siemausta?

Ei se tule kysymykseenkään. Vaiko herra Zolling'in arka-tuntoisuutta

säästääkseni? Jopa!

Muuten olen noudattava kaikki arvostelijain neuvot, kuin myös

teidänkin, s.t.s. vasta kerran, sillä nyt "Porvari-väkeä matkalla"

tulee olemaan semmoinen kuin on. Juuri muutamia lisäyksiä säistetään

siihen ja vielä yksi konjakkiryyppy, jonka unhotin.

Teidän j.n.e.

Wilhelmina Buchholz.

Berlinissä 1 p. Joulukuuta 1883.

Kolmanteen, neljänteen j.n.e. painokseen. Korkeasti kunnioitettavalle

yleisölle.

Taas on uusi painos toimitettava. Kustantajani sanoo, ett'ei sekään ole

viimeinen; mutta esipuheita ei enää oteta, ne ovat itse pää-asialle

haitaksi vaan. Olen pahoillani siitä, sillä tuommoinen esi-puhe on

kirjan-tekijän mielestä aivan kuin ojennettu käsi, joka odottaa

lukijan kättä, jotta tervehdyksiä vaihdettaisi kuin hyvien ystävien

kesken ainakin. -- Olen nyt suurella tarkkuudella poiminut pois kaikki

paino-virheet, joita suinkin voin löytää, mutta kyllä maar' taivas

siitä huolen pitää, että uusia tulee taas. Kunnioitettava yleisö on kai

niin hyvä ja hakee niitä ylös itse. Hyvin lystiä tointa se. -- Kaikille

lukijoille ja lukijattarille lähettävät sydämellisimpiä terveisiä minun

Kalleni, eno Fritz ja

heidän nöyrin

Wilhelmina Buchholz,

Berlinissä, Toukokuussa 1884.

Valmistuksia.

Mintähden herra Buchholz lähti Italiaan ja rouva Buchholz hänen

seurassaan. -- Eno Fritz. -- Mintähden rouva Buchholz riitaantui

rouva Bergfeldtin kanssa. -- Kielitieteellistä. -- Vaatetuspuuhia. --

Mietteitä historiallisista seuduista.

Tuskin unissakaan olisin osannut aatella sitä, että minäkin eläessäni

pääsen näkemään tuota maata jossa sitroonit kukoistavat ja vanhojen

mestarien taide kasvoi niin maan-mainioksi. Mutta tulipa täytymys

ja sanoi: "Wilhelmina, nyt ei auta vastustella, sinun pitää mennä

Italiaan!"

Tää täytymys oli jäsen-kolottaja, joka vaivasi minun hyvää

miestäni, minun ylitse kaikkea rakasta Kalleani, ja jok'ei totellut

tohtoroimista. Siinä kun ei ollut apua salicylhapoista eikä

sähkötyksistä, puisteli päätään meidän kotilääkärimme, toht. Wrenzchen,

ja lausui, että tässä oli paraasta päästä ilmaston-vaihettaminen

tarpeellinen, muuten pääsis' kolotus kiintymään niin, ett'ei sitä

sittemmin rautavartaallakaan saisi pois. -- Olihan meillä ilmasto

Berlinissäkin, mutta mimmoinen! Allakassa seisoi kevät, ja katot olivat

kaikki lumessa. Sanalla sanoen, roska-ilma pihalla.

"Lähde sinä etelä-maille!" sanoi tohtori Wrenzchen. Kalle pani vastaan

arvellen, että höyrysaunasta olis' aivan sama hyöty. Nuorempi veljeni,

jota lapset aina sanovat eno Fritz'iksi, rupesi nyt tohtorin puolelle

ja tarjoutui tulemaan kanssa, koska hän tahtoi itse käydä kauppoja

tekemässä Italiassa.

"Saatpa nähdä, eikös meille molemmille tule hiivatin lysti tuolla

alaalla!" sanoi hän minun Kallelleni.

Tämä koski minun mieleeni. Useinkin oli ollut minulla syytä penätä

Fritziä luopumasta tuosta vaarallisesta naimattomasta säädystä, ja

nyt aikoi hän ja hänen seurassa minun Kalleni saada hiivatin lystiä

vieraassa maassa jossa asui nuo tulisilmäiset kaunottaret, ja jossa

muukalainen pistettiin tikarilla kuoliaaksi heti kun hän vähänni

näytti mieltyneensä johonkuhun heistä. Sitä en voinut enkä saanut minä

suvaita! Sankarimaisen päätöksen tein ja huudahdin:

"Kalle, min'en anna sinun lähteä yksinäsi tuonne ryövärien ja

murhamiesten maahan; uskollinen vaimosi seuraa sinua!"

Eno Fritz tosin veti veuloon suu-pielet kun kuuli minun sanani, mutta

Kalle löi minulle kättä vastaten:

"Wilhelmina, sinä olet enkeli. Mutta kyllä se kalliiksi käy!"

"Älä huoli murhetta pitää pahasta mammonasta, Kalleni. Enkö ole saanut

aina sievää palkintoa kirjallisista toimistani, ja voisinko miten

käyttää säästöjäni paremmin kuin matkaksi sinun saattonasi julmassa

tuntemattomassa maassa? Eikä niihin rahoihin tule kymmentä penniäkään

talous-kassasta, sen vannon kaiken kalliin ja pyhän kautta!"

Sillä siis poistettiin tärkein vastaanväitös, ja kun keskustelimme

matka-asiaa vähän enemmän, selveni siitä selvenemistään, että tein

sangen viisaasti ja tarkkatuumaisesti siinä kun päätin lähteä mukaan.

Eno Fritzkin vihdoin myönti, että jos nappi olis' neulottava kiini,

voisin minä sen hyvin tehdä, eikä hän pitemmältä vastustellut minun

tulemistani yhteen seuraan. Eikä hän vastustuksillaan olis'kaan

voittanut mitään.

Nyt annoimme matka-valmistuksia itsekullekin osansa. Eno Fritzille

määrättiin toimeksi matka-ohjelman laadinta, opaskirjan hankinta kuin

myös kuulusteleminen Italiassa käyneiltä, miten siellä paraiten tuli

aikaan. Minun tehtäväni oli varsinainen matkavarustus, ja Kalleni, tuo

poloinen kolotuksen-uhri, sai työkseen päntätä italiankieltä päähänsä,

koska hän vaivoiltaan ei päässyt paljo muita asioita ajattelemaan.

Se oli mieltä-liikuttavaista nähdä marttyriparan istuvan kakluunin

vieressä ja opettelevan tuota outoa kieltä. Kahdeksan päivän kuluttua

arveli hän olevansa jotensakin selvillä jo, ja lähtöpäivänä hän sanoi:

"Nyt ei italiankielessä enää löydy vaikeuksia minulle!" Sekös saattoi

minua samalla ylpeäksi ja onnelliseksi!

En istunut minä ristissä käsin sillä ajalla, sillä ensiksikin tuo

haalakanharmaa reisuleninki piti saataman kuntoon; ei saanut puuttua

minulta löyhyvä kesäleninkikään noita gondolisouteluja varten

Neapolissa. Sitten valmistin Kalleni uudet liinavaatteet ja valkoisen

päällyspuvun. Oikean italialaisen olkihatun päätimme ostaa perillä.

Iltasilla luin taidehistoriaa, sillä ei mikään voi olla hullumpata

kuin mennä Italiaan ilman minkäännäköistä tietoa taiteista. Se, joka

sinne lähtee jäsenkolotuksesta päästäkseen, se olkoon vapaa soimuusta,

siihen katsoen kun hänen on päätarkoitus tulla lauhkeaan ilmastoon.

Mutta mitä niillä on tekemistä Italiassa, jotk'eivät tiedä mitä

antiki merkitsee ja mitä renessans, jotka eivät ole koskaan kuulleet

puhuttavan toskanilaisesta eikä umbrilaisesta koulusta, ja joill'ei ole

yksinkertaisimpiakaan käsitteitä arkitektuuri-kysymyksissä? Parempi

että semmoiset ihmiset pysyvät koreasti kotona, kuin että tulevat

toilailemaan taideteoksiin niinkuin lehmät uuteen konttiin.

[Minun kunnioitettava ystävättäreni menee tässä vähän liian pitkälle,

mutta hänen puolustuksekseen olkoon sanottu, että hänessä näkyy

vallitsevan vaan tuo aivan yleiseksi levinnyt mielipide, mi arvelee

Italian olevan museon, jota ei pidä katsella huviksi, vaan opinmääränä,

ja jota saksalainen ruhjustaa läpi voidakseen noista eri esineistä

lorutella luultuja tietojansa ja päästäkseen kotona pöyhkeilemään

yhä ylenevästä opistansa. Mutta koska ihminen ylipäätään ei ole

mikään tutkittava elävä eikä häntä vaadita valalla vahvistamaan

taiteis-oppiaan, niin voipi hyvinni Italiassa käydä sekin, jonka sydän

riemuitsee hänen ihaillessaan Italian ihanuutta, ja joka ei huoli

hämmentää tätä iloa milläkään tyhmän häpeän tunteella siitä kun ei

voi hän oikeaan luokkaan kohdistaa joka ainoaa maalausta, joka ainoaa

murtunutta marmorikappaletta, joka ainoaa kumoon kaatunutta kivimuuria.

Toim. muist.]

Ilman harmitta en saanut olla tällä valmistuksen ajalla, suuttua

kun täytyi ensin eno Fritz'iin ja sitten Bergfeldtin rouvaan. Eno

Fritz sanoi minulle lasten kuullen, ett'en minä ollenkaan tiennyt

miten mukavasti matkustaman piti, sillä kaikki toimintani tarkoitti

muka saada meille raahattavaksi ulkomaille niin monta kapsäkkiä kuin

vaan mahdollista oli. Kesäleningin voisin heittää kotiini ja mieheni

valkoinen vaatetus oli ihan joutavanpäiväinen.

"Oletkos ollut Italiassa?" kysäsin tuikeasti. "En", sanoi hän.

"Älä sitten puhu asioista joita et ymmärrä. Missä appelsiinit kypsyvät,

siinä on lämmin, ja missä lämmin on, siin ei talviasussa kävellä. Olet

kai pitänyt karttaa ylösalaisin ja luullut Samojeedin maata Italiaksi!"

Tähän ei hän osannut vastata mitään. Hän tosin kohautti olkapäitään,

niinkuin tahtoisi hän sanoa: "Minusta se on yhtäkaikki", mutta

kelvollisia syitä hän ei voinut esiintuoda ei yhtäkään.

Kalleni sillä välin oli katsastanut sanakirjaansa ja huudahti:

"Ylös-alaisin se on italiaksi _sopra e abasso_!"

"Mene sinä ja opi jotain niinkuin muutkin ihmiset!" huusin minä.

Ilkeästi irvistellen sukaisi eno Fritz tiehensä.

Toisen harmin tuotti minulle Bergfeldtin rouva. Hän oli luonnollisesti

kuullut puhuttavan meidän matkasta, ja laski uteliaisuudessaan meille.

"Vai Italiaan sitä mennään!" sanoi hän ja jatkoi: "jaa, meikäläisten

porvariväen ei kannata sinne mennä, täytyy tyytyä Treptoviin".

Minä selitin hänelle, että mieheni ja sen kolotus teki tuiki

tarpeelliseksi tämän matkan, mutta hän vaan päätti, että hänen

miehensä ei muuta olis' tarvinnut kuin opodeldoo'ia, ja mitä minulla

oli tekemistä Italiassa, terveemmän näköinen kun olin talonpoikaista

emäntääkin.

Tähän iskuun en vastannut mitään, vaikka kieltäni kutkutti; kotjosti

hymyillen kaasin hänelle kolmannen kupin kahvia. Kun hän sen oli saanut

sisäänsä, kysyi hän:

"Ja missä tulevat teidän molemmat tyttärenne olemaan sill'aikaa?"

"Täällä kotona".

"Aivan kahden?"

"Vanha Maija, meidän piika, pitää heistä huolen".

"En minä teidän sijassa semmoiseen huoleen tyytyisi".

"Mitenkä niin?"

"Piiatkin voivat tyhmyyksiä tehdä".

"Nyt en ymmärrä teitä, hyvä rouva Bergfelt!"

Bergfeldtin rouva naureli ilkkuisesti itsekseen ja sanoi: "Ovathan ne

jo isoja tyttöjä kumpikin, ja juuri sillä iällä silmällä pidettävät.

Täällä Berliinissä vätjästelee niin paljon joutilaita nuorukaisia;

sotaherroja mainitsemattakin!"

Nyt oli kärsivällisyyteni lopussa. "Älkää pelätkö, te, hyvä rouva,

minun molemmat tyttäreni eivät ole ollenkaan hulluja uniformuihin,

eivätkä kiidä katsomaan lasista, kun sotaherroja sivuitse menee. Minun

tyttärieni ei tarvitse istuskella muka kirja kädessä Eläintarhassa

Floran vieressä kosijoita houkutellakseen!"

"Ei minunkaan", vastasi Bergfeldtska äkäisesti.

"Se on iloista kuulla", huudahdin, "mutta siinä ne istuvat kumminkin".

Se oli ilkeätä panettelemista, intti hän. Minä vastasin, ett'en

suvainnut kenenkään puhua pahoin minun lapsistani, ja mitä olin

sanonut, se ei ollut kuin totuutta vaan. -- No, me erosimme ei juuri

sydämellisinä ystävinä.

Bergfeldtskan mentyä, sanoin miehelleni: "Kalle, lähtekäämme kuta

pikemmin sitä paremmin. Tuo kapine koettaa karvastuttaa minun iloani.

Tiedänhän minä, että voin luottaa lapsiin ja vanhaan Maijaan. Pyydän

vielä Krausen herrasväkeä toisinaan käymään katsomassa".

"Tee niin, Wilhelmina!" vastasi Kalle. "Minäkin halajan päästä

lauhkeampaan ilmaan. Nyt on jo toinen päivä huhtikuuta ja ulkona

pyryilee lunta. Huhtikuu, Aprilis se on helppo oppia, se on

italiaksikin _aprile_".

Seuraavana aamuna varhain eno Fritz meni makuuvaunu-konttoriin Unter

den Lindenin varrella, ja osti siellä kolme kiertopilettiä sekä

makuuvaunupilettiä Müncheniin. Minun mieheni, se kärsivällinen karitsa,

tarvitsi mukavuutta, ja minäkin mieluummin olen pitkälläni yöllä, kuin

istua kökötän vaunuin nurkassa. Mitä Fritz-enoon tulee, niin hänpä

parasta tahtoo aina; melkeinpä hän luulee makuuvaunuja keksityiksi ihan

vaan hänen mukavuuttaan varten.

Ilta-päivällä astuimme Anhaltin asemalla makuuvaunuihin, ja kello

puolivälissä kolme riennätti meidät pois tuo n.s. Roman juna. Samalla

junalla matkustivat ennenaikaan Saksan keisaritkin Italiaan [Tässä

rouva Buchholz mellastelee vähän vallattomasti vuosisadoilla, mutta

kun hän näin vaihetuksen vuoksi painaa nyky-aikaa takaperin, noudattaa

hän siinä vaan noita meidän-aikuisia, muinaismielisiä pyrinnöitä.

Toim. muist.], ja siis alkavat, tarkkaan katsoen, historialliset alat

Askanisella torilla jo, ja kestävät kunnes Italiassa ihan saa kahlata

pelkässä vanhassa historiassa. Mutta sitä ennen pitää matkailijan

mielessä olla antikista jotain luettua tahi kuultua, asiantuntevien

kertomaa; muuten hän pitää tuota historiallista maata tavallisena

sorana vaan, eikä hän kun sitä astelee, aattele enempätä kuin

kävellessänsä Metsävuohi-vuorten ohitse Berliinissä ja lukiessansa

tuota tauluun kirjoitettua: Tähän saa ajaa rikkoja.

Mutta historian selkeässä valossa on vähinkin asia mieltä-kiinnittävä,

ja se joka on arka luonnoltansa, kauhistuu historiallisilla seutuvilla

enemmän vielä kuin lukiessa tuota Rikosjuttu-lehteä, jota herra Krause

tilaelee ja jota me toisinaan saamme lainata. Vaan, niinkuin sanottu,

ennakkotietoja on tarpeen.

Eteenpäin.

Makuuvaunuissa. -- Herra Oehmichen. -- Antiki katsottu hyödyn kannalta.

-- Ensimäinen skat'in-lyönti. -- Herra Spannbein ja taide-braminit. --

Adam ja Eva. -- Mintähden Kufsteinin linnaa ei voi valloittaa. -- Miten

vuorimaisemia maalataan. -- Bozen. -- Mintähden herra Buchholz jäi

toria saamatta.

Berlin oli kaukana, Lichterfeldekin kadetti-tehtaineen oli aikoja

sitten silmistämme kadonnut, ja eteenpäin vaan kiidämme avaraan

mailmaan. Ajatukseni vielä viipyivät lasten luona ja sydämeni oli

hellä. "Ei", arvelin itsekseni, "minun molemmat tyttöni eivät

kurkistele ikkunasta nähdäkseen nuoria herroja. Bergfeldt-rouva on

vanha häijy myrkkyinen louhikäärme!"

Siinäpä sievästi istuttiin makuu-vaunuissa, jotka todella olivat

varustetut aivan kuin pikku ravintola. Konduktööri -- hän oli nimeltä

Stoll -- toi meille erittäin hyvää kahvea, ja siinä kun oli oluttakin,

jähdyttimessä, ja muita virvoittavia juomia, taisi saada mitä vaan

tahtoi, ja minun Kallelleni teki lasi lämpöstä varsin hyvää.

"Jos voisimme saada skat-pelin toimeen, niin ei olis' meillä hätää

mitään", arveli eno Fritz.

"Hyi!" huudahdin. "Kuinka jokapäiväistä! Klassiselle maalle matkamme

on, ja sinä tulet tyhmällä korttipelilläs'!"

"Wilhelmina", vastasi eno Fritz, "jos nuo vanhat greekkalaiset ja

roomalaiset olisivat osanneet skat'ia, eivät olis' ne niin pilailen

kuihtuneet, sillä skat pitää mieltä rohkeana".

"Niinpä näkyy, paratkoon Jumala", huokailin, "eihän teitä koskaan saatu

ennen sydän-yötä erkenemään sotamiehistänne ja rouvistanne".

"Miten olis', Miinaseni, jos kolmen miehen pelattaisi erän

kuuttakymmentäkuutta".

Eno Fritz piti Kalleni silmäin edessä ihka uuden korttipakan, ja sanoi:

"Tämän avulla saamme vielä monta ikävätä hetkeä Italiassa kulumaan".

Syvästi loukattuna käännyin pois-päin, ja katselin, sanaakaan

virkkamatta, akkunasta maisemaan. Mutta ei minua tää ilahuttanut hyvin

paljon, sillä peninkulma peninkulmalta piisasi tuota yhtä ijankaikkista

tasankoa vaan jossa ei ollut kunnollisempaa kunnaketta ei ainoatakaan.

Kun Kalleni sitten pyysi minuakin peliin, en siis ollut vastaan, ja

saapuessamme Leipzigiin, olin nyhdellyt heiltä markan ja kaksikymmentä

penniä joilla rahoilla aseman-ravintolasta ostin savustetulla kielellä

katetuita voileipiä, ja ne maistuivat meille sitten sangen hyviltä.

Leipzigissä nousi meidän vaunuun eräs herra, jonka kanssa kohta tulimme

tutuiksi. Hän oli herra Oehmichen, housuvaatemynsterin-vaprikantti

Glauchausta, ja matkusti Italiaan opintoja varten, kuten sanoi. Kun

hänen kanssaan alottelin sivistynyttä puhelemista antikista, josta

viime aikoina olin lukenut monta opettavaista kirjoitelmaa, sanoi

hän: "Ei, hyvä rouvaseni, antiki ei ole minun asioitani." "Miksi?"

"Koska sillä on niin varsin vähän vaatteita yllä." "Mutta sepä

olis' ihmeellistä, jos en löytäisi Italiassa monituisiakin johteita

kelvollisiksi housuvaatemynstereiksi." "Miksi?" "Koska noilla vanhoilla

mestareilla kai oli hyvä somuuden-tunto, mitenkä olisivat muuten niin

kuuluisiksi tulleet."

Nyky-ajan maalareita herra Oehmichen ei juuri kiitellyt. Hän sanoi

niillä ei olevan mieli-kuvatista merkkiäkään; voisi kuleksia

kokonaisten taide-näyttelöjen läpi pääsemättä vilaukseltakaan näkemään

kelvollista johdetta. "Miksi?" "Koska he aina vaan maalaavat semmoisia

kankaita, jotka vuosi-kausia sitten olivat muodissa ja jommoisia

tietysti nyky-aikana ei mene kaupaksi. Ja kuinka kauniita tauluja eikös

tulisi, jos vaan maalarit viitsisivät kuvata uusia vaate-mynsteriä.

Kyllähän ne yhtenään puhuvat kolorit'istansa, mutta mynstereistä eivät

näy lukua pitävän vähääkään."

"Kuinka niin?" kysyin minä herra Oehmicheltä.

"Se on sillä tavalla, näette", sanoi hän, "että uudenaikaiset

taiteilijat ovat erityisyyksistä vallan huolimattomat. Katsokaas

jotakin Lenbachin maalaamaa muoto-kuvaa. Hän pistää useimmiten

kädet selän taakse, ja jos hän milloin niitä maalaa, ovat ne aivan

sennäköiset kuin kimppu Frankfurtin-makkaroita Rembrandtin valossa."

Minä vastasin: "Eihän kädet olekaan tärkein asia, ei, tärkein on

aatteinen henki."

"No niin", vastasi hän, "on sekin, mutta pitäähän tuommoisella hengellä

olla käsiä ja jalkoja, kumminkin -- ja sitte jotain yllä."

Herra Oehmichen oli, niinkuin saksilaiset ainakin, skatin-lyöjä

luontoansa, ja tuo ikävöitty peli saatiin siis aikaan. Herrat siinä

pelasivat, kunnes me Reichenbachissa otimme melkoisen makuista

iltaista; ja sitten ei muuta kuin kömpiä koikkuun.

Herra Kleines makuuvaunu-toimistossa oli laittanut niin, että Kalleni

ja minä saimme erityisen sievän koppilon kahdella makuu-sijalla. Nää

olivat niin viehättävän näköisiä, että päätin heti mennä levolle, ja

kun en tahtonut voimistelulla vaivata kipeätä Kalleani, otin osakseni

ylemmän vuoteen. Sinne pääsin paljoa helpommin kuin olin aatellut, ja

siinä kun loikoilin, sanoin itsekseni: "Parempi sinun ei voi olla,

Wilhelmina. Maata pitkällänsä sängyssä, ja sieltä tulla Italiaan --

oikein se on taivaallista".

Seuraavana aamuna olimme Münchenissä, vaan koska makuuvaunuissa olimme

ei ainoasti levänneet oivallisesti, vaan myös siistittäneet itsiämme

ja juoneet kahvia, taisimme virkeillä voimilla heti matkata edelleen.

-- Paitsi sitä ei ollut ilma niin hyvä, että se meitä olis vietellyt

viipymään. Mitä Münchenistä nähtiin, oli lumen peitossa, ja taivas oli

sennäköinen, kuin ei se itsekään olisi tiennyt, pitikö itkemän vai

nauraman.

Niin hauskaa kuin makuuvaunussa ei ollut niissä vaunuissa, joihin nyt

täytyi nousta, mutta siinähän meni. Herra Oehmichen jäi toistaiseksi

Müncheniin koettaaksensa siellä nuuskia tietoonsa mynsteri-johteita;

ja siitä olin pahoillani, sillä ylipäätään hänellä oli hyvin viisaita

ja lujia mieli-piteitä. Saimme nyt kumminkin toisen tuttavan: nuori

maalari nousi meidän vaunuun. Näkyi heti, että hän oli suuresti

sivistynyt; hänellä oli silo-hansikkaita ja tukkansa oli koreasti

käheröitty, josta muuten maalarit eivät ole juuri tunnetuita. Pianpa

puheleminen pääsi vauhtiin, sillä minä olen niitä, jotka tahtovat

tutustua matkakumppaniensa kanssa; tuon isoisen itseensä-vetäytymisen

kokonaisen pitkän matkan ajalla pidän sangen ikävänä. Tokihan toisiakin

ihmisiä tahtoo oppia tuntemaan, ja se joka ei mitään kysy, ei hän

tule tietämäänkään mitään. Herra Spannbein näytti olevan oivallinen

nuorukainen, ja kohtakin eno Fritz kunnioitti häntä siemauksen annolla

konjakkipullosta.

Saadakseni puhelemisen soveliaalle tolalle, kysyin, oliko Münchenin

maalarikoulu tätä nykyä kukoistavassa tilassa? Herra Spannbein sanoi

niin olevan lisäten että Münchenissä joka vuosi löydetään tusina

kuuluisia taiteilijoita, etenkin puolalaisia ja venäläisiä, mutta

viiden vuoden perästä löytäjät eivät muista enää niiden nimiäkään.

Taide-bramineja oli kumminkin Münchenissä yhtä runsaasti kuin muualla.

"Mitä taide-braminit oikeittain ovat?" kysyin häneltä.

"Ne ovat ihmisiä, jotka kirjoittelevat taiteesta eivätkä taiteesta

tiedä tään taivaallista", vastasi hän. "Älkää koskaan lukeko kirjaa

taiteesta, hyvä rouva. Katsokaa itse, arvostelkaa itse ja ostakaa ne

taulut, joihin miellytte. Siinä oikea taide-tunto."

"Mutta täytyyhän siinäkin sivistyä opilla!" virkoin.

"Oppivatko vanhat greekkalaiset tietopuolisesti? Oliko Fidiaalla kirja,

jota opetteli ulkoa? Ovatko vanhat mestarit maalanneet taide-historian

mukaan, vai onko taide-historia tehty heidän teostensa mukaan? Ei,

taide oli olemassa ennenkuin kritiki, aivan kuin keitto-taito ennen

kokkikirjaa!"

Minun täytyi se tunnustaa, ett'en ollut vielä katsellut taidetta tältä

kannalta, enkä myös tavannut ketään, joka olis' lausunut tietoja tuossa

vaikeassa aineessa niin varmasti ja selvästi kuin herra Spannbein.

"Hukassa se, joka kokki-kirjan mukaan lähtee keittelemään", vastasin

minä. "Kuinka eikös mene munia vaan! Taitava talon-emäntä ei tarvitse

kuin puolet".

"Aivan samaten on käsityksen laita maalaus-taiteen alalla", vastasi

herra Spannbein. "Siinä tulee aikaan paljoa vähemmällä kuin yleisesti

luullaan. Minä tunnen maalareja, joiden tauluissa on käsitystä niin

viljalta ett'ei niitä viitsi katsellakaan. Niiss' ei ole väriä, ei

piirrustusta, ei taidollisuutta -- mutta käsitystä. Ja semmoisen

tuherruksen eteen taide-braminit paltaantuvat, silmät sokeina päässä,

ja ovat vähällä kaasuna kohota ilmaan sulasta ihastuksesta. Mutta

kunnollisesti maalatuita tauluja ne polkevat pahanpäiväisiksi; hoo,

kyllä tuota tunnen!"

Minä lainasin pullon eno Fritzin hoteista, ja virvoitin herra

Spannbeinia, jonka oli puheesta palava. Sitten kysyin häneltä: "Mutta

mistä semmoiset kuin minä ja minun vertaiseni saisivat ymmärrettä

taiteesta, jos ei kirjoista?"

"Katsokaa luontoon ensin ja sitten taide-teoksiin", huudahti herra

Spannbein. "Jos löydätte luontoa taiteilijain teoksissa, silloin ne

ovat todella hyvät."

Tähän vastasin minä, ett'ei ollut laadullista katsella kaikkea

luonnollisuudessa, niinkuin esim. Adamia ja Evaa, ja ilmoitin hänelle

herra Oehmichenin mielipiteitä antikista. Herra Spannbein veti suunsa

surkuttelevaan nauruun ja sanoi:

"Taiteessa on kaikki laadullista. Muuten ei teidän tarvitse pelätä

muinais-teoksia Italiassa, sillä noiden kainojen englantilaisten

naisten tähden ovat kaikki veistokuvat taidevarastoissa ja museoissa

koristetut viikunalehdillä, ikäänkuin olisivat ne syntiin-lankeemukseen

vikapäät. Synti se todella oli, että antoivat kaivella heidät ylös

semmoisten ihmisten, jotka pukevat vaatteita esi-isiensä jumalojen

päälle, jotta koulutytöt eivät pitäisi niitä shocking'ina."

Minun Kalleni, joka tähän asti ahkeraan oli lukenut

italian-kielioppiaan, ei näyttänyt hyvin mieltyneeltä meidän

kahden-puheesemme taiteen syvimmistä salaisuuksista. Hän kysyi herra

Spannbeinilta, eikö hän pelannut skat'ia? Tuskin tää oli vastannut

"kyllä pelaan", niin jo oli peli valmis. Tällä kertaa keskeyttäminen

sattui hyvin, sillä herra Spannbeinin mieli-piteet eivät ollenkaan

soveltuneet niihin opetuksiin, joita äskettäin olin saanut kirjoista;

olin siis vähän huumeuksissa, ja täytyi vähän levähtää jotta

katselemalla maisemaa saisin mieleni rauhoittumaan.

Lunta ei juuri näkynyt enään. Kedot ja niitut vivahtivat vihannilta,

mutta puissa ei ollut vielä lehti puhjennut; kuusikot tummassa

puvussaan antoivat vähän osoitusta millainen maisema oli, kun kesä tuli

taas. Vuoristo oikealla ja vasemmalla kävi yhä korkeammaksi. Vuorien

huiput olivat lumen vallassa vielä, mutta alhaalla laaksossa kukki

kelta-esiköitä aivan rautatien vieressä. Ne toivat kevään ensimmäiset

terveiset; hän vielä viipyi tuolla Alppien toisella puolella, ja me

menimme häntä vastaan, kun ei voinut hän tulla meille, koska hänelle ei

ollut vielä tarpeeksi asti lämpöstä pohjois-maissa, sillä oppineiden

uusimpien tutkintojen mukaan, kevät ei tuo kanssansa lämmintä, vaan

lämmin kevään; siitä luin taannoin Perheen-emännänlehdessä. Kuinka

eikös näytä luonto toisellaiselta, kun sitä katselee tieteen kiikarilla!

Junamme tulla suhisi Kufsteinin asemalle. Tää Kufstein on joen rannalla

vielä, soleine tornineen; korkealle niiden yli kohoaa äkki-jyrkkiä

kallioita, joitten harjalla on linnoitus, mahdoton valloittaa muuten

kuin dynamitin avulla, niinkuin eräs nästin-näköinen itävaltalainen

upsieri aseman-sillalla vakuutti minulle. Ainoasti sillä tavalla, että

reikä porataan kallioon aivan linnan alle, se täytetään dynamitilla,

tää sytytetään tuli-langalla ja koko röykkiö räjähytetään ilmaan --

ainoasti sillä lailla voipi vihollinen kukistaa tätä vankkaa västinkiä.

Semmoiset vehkeet ovat kuitenkin mahdottomat, sillä ulkona seisoo

aina vahti, jonka on käsky kohdastaan ilmoittaa linnan-päällikölle

vähintäkin poraus-koetta. Vahtimiehen mökin näin omilla silmilläni.

Vaikka Kufstein on kauniilla paikalla, en sentään siihen mieltynyt,

sillä se on samalla itävaltalainen tulli-asema, ja tulli-katselmus

pilaa parastakin iloa. Siinä täytyy astua esille arkkuinensa ja

laukkuinensa, ja myöntää tullimiehille katsauksen kaikkiin vaattehiston

salaisuuksiin. No, minä olen Jumalan kiitos säädyllinen rouvas-ihminen,

ja voin missä hyvänsä näyttää mitä otan päälleni; mutta oli se

tuskastuttavaa kumminkin, kun tuo nuori mies kyseli, josko tavaroissani

oli aseita ja tupakkia, ja haeskeli revolleja ja sikaareja minun

paitojeni välillä.

"Ei", sanoin minä, "ei hyvä herra! Minä en polta sängyssä maatessani,

enkä ammu; niin emansipeerattu ei ole rouva Buchholz!"

Päästyämme kunnialla katselmuksesta, menimme ravintolaan jotain

virvoketta saamaan, mutta mieleni oli niin kuohuksissa, ett'ei mikään

oikein maittanut; kiitin kun pääsimme taas junalle ja saimme lähteä

pois sieltä, jossa minun hellätuntoisuuttani niin syvästi oli loukattu

tuon tullilaitoksen etuus-oikeuksien kautta.

Nyt oli meillä italialaiset vaunut. Ensimmäinen luokka on kuin meillä

toinen, ja toinen luokka eroaa meidän kolmannesta pääasiallisesti

siinä, että sohvat ovat guttaperkakankaalla päällystetyt. Siitä emme

sen enempätä huolineet; olimme iloisia vaan kun saimme vaunun eriksensä

meille neljälle. Herra Spannbein tuli, näette, meidän seuraamme taas.

Tyroolin halki nyt matka piti. En olis' koskaan uskonut niin

mahdottomasti vuoria olevan maailmassa, enkä voinut olla tuon tuostakin

lausumatta iloani siitä. Herra Spannbein sanoi, ett'ei hän ymmärtänyt

minun ihastustani ollenkaan; jos Schveizissä olisin käynyt, en olisi

tämmöistä melua nostanut noiden myyrän-mättäiden takia.

Tää solventaminen suututti minua.

"Minä iloitsen siitä mitä minä näen, enkä semmoisesta jota muut

ihmiset pitävät parempana ja jota en tunne enkä tiedä", sanoin vähän

tuikeasti. "Muuten olkoon mainittu teille, että minä tulen tasamaalta,

jossa, Kreuzbergiä ja Pichel-vuoria Havelin varrella pois-lukien,

ei ole melkoisempia mäkiä, korkeudelleen mitattavia. Täällä minulle

avaantuu aivan uusi mailma. Nää romeiset kallion-rinnat, nää jylhät

hongikot, nää monet sievät kylät kirjavine huoneineen, kaikki minua

suuresti miellyttää. Jos vielä tuuli ajaisi noita sumupilviä vähän

hajalle ja sitten siintävistä raoista pilkkisi päivän valossa välkkyviä

lumi-huippuja, tekis'pä mieli huutaa junalle että vähäksi aikaa

seisahtuisi. Ja tätä iloani tahdotte karvastuttaa!"

Herra Spannbein puolusteli sanoen, ett'ei hän suinkaan tarkoittanut

pilata minun iloani, mutta eihän se ollut hänen syynsä, että vuoret

Schveizissä olivat kuin olivatkin korkeampia kuin vuoret Tyroolissa.

Maalarilla muuten oli yksi ja sama, kuinka korkea vuori oli, tauluun se

tuli siltä. Minä kysyin, taisiko hän maalata semmoista.

"Ei mikään ole helpompi vuori-maisemaa", vastasi hän. "Ei muuta se kuin

yleis-väri valmistetaan, tahritaan sitä alaalta ylöspäin ja yläältä

alaspäin, kremsen-valkosta vähän taivaaksi ja sitten -- yks' kaks' --

hongat sinne paiskatut penselillä. Jos ei tee mieli maalata kokonaista

vuorta, peitetään siitä isot osat pilvillä ja usmilla. Vuorimaalareilla

on sama hyöty pilvistä kuin tappelu-maalareilla ruudin-savusta. Missä

heidän taiteensa ei riitä, sinne heti tupruttamaan."

"Ja mitä te maalaatte oikeittain?" kysyi Kalleni.

"Tapa-maalauksia", vastasi herra Spannbein oman-arvon tunnolla.

Vähän allapäin sanoi hän sitten: "Mutta juuri tapa-maalauksiin nuo

taide-braminit paraasta päästä iskevätkin. Milloin on heidän mielestään

aine sopimaton, milloin väri, milloin itse työ huonosti tehty.

Käsitystä he eivät koskaan löydä niissä."

"Sehän on hyvin ikävätä", lohduttelin häntä.

Hän oikein innostui ja kertoi eräästä hänen maalaamastaan taulusta,

"ylhäinen nainen papukaijan kanssa". Tätä taulua oli muuan

taide-bramini arvostelussaan haukkunut niin tyyten kelvottomaksi, että

hän (Spannbein) tuskin ilennyt enää näyttää silmiään ihmisten joukossa.

Ja kumminkin olivat kaikki hänen kumppaninsa kiitelleet tuota taulua.

Se oli hyvin tehty, sen sanoivat kaikki. Mutta hän oli masentunut, ihan

kuin selkäänsä saanut.

Eno Fritz muistutti, että pitkään aikaan ei ollut tilkka otettu.

Nytkään ei jäänyt herra Spannbein osattomaksi konjakista.

Ennen kuin tiesimmekään, olimme Innsbruckissa jo. Sepä kauniilla

paikalla on! Kaukana oli nähtävä Zillerthalalpit, luonnon-laulajien

kotiseutu, -- kuin myös ne vuoret jotka kohoovat kahden puolen sitä

leveää laaksoa, minkä pohjalla Inn virtaelee. Ellei Kalleni olis' ollut

sairas olisin minä ehdotellut viipymistä yhden päivän siellä, mutta

Kalle sanoi: "Wilhelmina, tohtori on toimittanut minua etelä-maille,

ja sanotaanhan siellä olevan paljon ihanampia maita kuin tällä puolen

Alppeja".

"Kyllä se kovalta pitää", sanoin minä.

"Te ette ole vielä nähneet Schveiziä", puuttui maalari taas puheesen.

"Mitä tapamaalari maisemista ymmärtää!" ärjäsin hänelle. Nyt hän oli

vaiti.

Me istuimme ääneti muutkin, kunnes alat muuttuivat arveluttaviksi.

"Miten junan nyt käy?" kysyin. "Ei suinkaan se pääse tuon vuoren yli

meidän vastassa".

"Oh, täytyyhän toki", virkkoi eno Fritz. "Saat nähdä miten sit' on

opetettu kiipeemään".

Niin olikin. Minä olen tosin Cercus Renz'issä ja Valhallassa nähnyt

sekä ihmisten että järjettömäin luontokappalten tekevän monta

nurin-niskaista konstia, esim. elehvanttia jotka putelien päällä

kävelevät, ja pieniä lapsia jotka päällään seisoen hurisevat isänsä

ympärillä kuin suden-korennot, mutta kun nä'in, miten tään ehdottomasti

ihan järjettömän höyry-veturin onnistui nousta vasta-vuoreen aina

kukkulalle asti, kyllä kunnioitan silloin ihmis-järkeä, joka tällaista

oli aikaan saanut. Kuta korkeammalle noustiin, sitä enemmän tuli

talven-tapaiseksi taas, sillä Brenner oli aivan lumen peitteessä.

Ylhäällä asemalla seisahduimme. Me näimme Brenner-järven viheriän veden

lumi-huippujen keskellä kiiltävän, ja Eisackin kuohuvan vesiputouksen.

Ken täällä ylähällä yksin asuisi, hän ei kuulisi muuta kuin kosken

kohinata yöt ja päivät; mutta nyt tulee tuo höyryveturi kahdesti

päivässä tänne käymään, ja se ulvoo ja pitää semmoista elämätä, että

kaikki runolliset mielen-liikutukset haihtuvat peräti. Mutta eikös

niin ole laita joka paikassa? Ihmiset reutovat ja kiirehtivät läpi

elämän, juuri kuin maa ei olisi muuta kuin rautatien-asema, ja se on

ihan ihmeellistä, että runoilijoita vielä on olemassa, jotka tyytyvät

rauhassa kirjoittelemaan. Sentähden onkin hyvä, että nuoria taidokkaita

kohdellaan niin kovasti kuin mahdollista; heistä, näette, hellemmät

tunteet katoavat, ja he voivat työnsä tehdä keskellä tuota reutomista,

aivan kuin runotaito olisi jotain kiven-tikkausta vaan.

Kun olimme kävelleet jalkamme lämpösiksi lumessa, astuimme taasen

sisään, ja nyt meni myötä-mäkeen. Valkoiset huiput olivat kohta

takanamme, ja ilma lämpeni lämpenemistään. Ja nyt tuli viheriöitseviä

puita, ja kun olimme laaksossa taas ja juna alkoi tavallista vauhtiaan,

jopa lensimme läpi ihanimman kevään. Mikä kevät! Kukkivia puita

yltä-ympärillä -- kukkais-lunta talven-lumen sijassa. "Kalle", sanoin

miehelleni, "ihan olen samalla mielin nyt kuin olin ennen mailmassa,

kun ensimäisen kerran mummon kanssa pääsin maalle ja kirsimarja-puut

kukkivat. Täällä tietysti on enemmän vuorista ja suurenmoista, ja

viinapuun-kantojen asemesta kasvoivat siellä pellot perunoita; muuten

on melkein yhtä."

Kaikkien niiden paikkain nimiä joitten sivutse kiidimme, en tullut

tietämään, sillä herra Spannbein ei näkynyt olevan hyvin perehtynyt

maan-tieteessä. Mutta miellytti siltä nähdä noita pieniä kaupunkiloita

ja somia kyliä, ja etenkin noita kauniita kirkkoja, jotka siinä,

hautakivet ympärillä, olivat kuin kanat poikineen, kun nää illan

tullessa pakkaavat siipien suojaan. Elää on kai lystimpi kaupungissa,

mutta haudattaa on parempi maalla. Ruumiin-polttoa olen vallan vastaan,

sillä eihän ihminen ole maailmaan tullut pideltäväksi paistina.

Ilta-puolella jotenni myöhään tulimme Bozeniin, joka on kuuluisa

hedelmä-hilloistaan. No, jossa hedelmiä niin viljalta kasvaa, mikäs

konsti siin' on hillota niitä. Mutta mikäs tulee eteen meillä kotona,

kun, niinkuin mennä vuonna kävi, reine-claud'it eivät joudu kypsiksi?

Ei muuta kuin tehdä niistä etikka-plummonia.

Bozenissa olimme yötä, sillä Kallen täytyi huilata. Ilma oli niin

mietoa, että vielä myöhällä kävelimme kuutamossa pitkän matkan. Eno

Fritz osasi erääsen olut-kapakkaan ja sysäsi meidät sinne. "Tästä

lähtein ei saadakaan olutta enään", sanoi hän. Minä olin vallan

vihoissani. Mutta nähdessäni, miten herra Spannbein, joka kumminkin on

taiteilija, hyvällä halulla nautti oluensa, join minäkin sitä seidelin;

vaikka kohta olin ihan selvillä siitä, ett'en tälle matkalle ollut

lähtenyt istuakseni olut-tuopin ääressä haikuisessa kapakassa, enkä

katsellakseni kuinka herrat skat'ia löivät. Minä olin nyt, niinkuin

monesti ennenkin tässä elämässä, ainoa tunnokas sielu pelkkien

puupökköjen joukossa, ja oikein ilahutti aatella, että eno Fritz monta

viikkoa eteenpäin tuli olemaan ilman olutta, jota hän niin rakasti

ett'ei raahtinut mennä naimiseenkaan. Kalleani varten valmistin pienen

ilta-ripityksen, matta kun kolotus oli kovempi taas, säästin sitä

toiseen kertaan. Kaikella on aikansa.

Tuolla puolen Alppeja.

Vaimo Regie-sikaarien uhrina. -- Tulli-säikähdys. -- Mintähden se on

onni, ett'ei maalareja mailmassa hallitse. -- Verona. -- Mintähden

Italialle rauha on toivottava. -- Varjelus-enkeli raunioissa. -- _Molto

interessante._ -- Eläin-opistoja. -- Wilhelmina Buchholzin päähän

pistää eräs aate. -- Julian hauta. -- Vaisu. -- Kapsäkit.

Varhain seuraavana aamuna matkasimme eteenpäin. Me tulimme oikealla

ajalla asemalle ja menimme odotussaliin; siellä olivat ihmiset

eilen poltelleet sikaaria ja niistä oli haju huoneissa vielä.

Jotain niin hirveätä haisua ei ollut nenäni koskaan kokenut. Kun

eno Fritz sitten selvitti minulle, että se oli Regie-sikaarien

haju, surkuttelin suuresti kaikkia niitä rouvia mailmassa, joiden

miehet polttivat Regie-tupakkaa, sillä eihän tuommoista hajua saa

haihtumaan kartiineista ja huone-kaluista ei kuuna päivänä. Ja mitenkä

voi kajota syleilemään miestä jossa on niin rutollinen haisu, että

siihen verrattuna Panken [Panke on Spreen lisä-jokia] vesi on kuin

eau-de-cologne. Herra Spannbein arveli paraaksi, että koettaisin tottua

siihen, sillä Italiassa oli tupakka vielä huonompata kuin Itävallassa.

"En tässä mailmassa!" vastasin jyrkästi ja kiiruhdin raittiisen ilmaan.

Vähän aikaa, niin tuli Kalle perässä.

"Wilhelmina", virkkoi hän nöyrästi, "sinun pitäis' auttaa minua".

"Mitenkä niin?" kysyin kummeksien.

"Minun onnistui saada itävaltalaiselta tullilta salatuksi vähän

Sikaareja, mutta herra Spannbein tässä äsken sanoi, että Ala'ssa

Italian rajalla haeskelevat tupakkia tarkemmin vielä kuin Kufsteinissa.

Mitäs jos ottaisit sinä joitakuita tukkuja hoteisis'?"

"Kalle!" huudahdin kauhistuen, "tahdotko vietellä minua rikoksiin!"

"Sinusta ei kukaan hae Sikaareja".

"En minä voi ruveta valtiota pettämään".

"Tulli on niin hullusti korkea", vastasi Kalleni, "ja tahdotko että

minun täytyy polttaa Regie-sikaareja?"

"En", vastasin, "silloin koko reissuni menisi pilalle".

"Suostut siis?"

"Tokkopa siinä muu auttaa?" huokasin. "Voi kuitenkin, ja minä kun

luulin Italiaa taivaalliseksi kukkaistarhaksi, huomaan nyt jo, että

kasvaa siinä polttiaisiakin. Koetan-ma-han minkä voin, Kalle!"

Juna tulla jyryytti taas esille. Me vaunuihin, joissa saimme itsekukin

nurkkasijansa akkunan luona. Vaikka luonto oli kaunista, en voinut

sitä oikein ihailla, sillä noista sikaareista oli mieli paha. Ei ollut

Kallenikaan iloinen. Hän veti esiin italian-kieliopin ja luki sitä

ahkeraan.

Rakennukset olivat toista tyyliä kuin tähän asti; siellä täällä seisoi

tummia, suippolatvaisia kypressi-katajia kirkkojen lähistöllä, aivan

kuin totisia huuto-merkkejä luonnossa. Kaikki muuttui toisellaiseksi,

ja pelolla aattelin sitä, että muuta kieltäkin ihmiset puhuivat,

ett'eivät he saksaa enää ymmärtäneet, emmekä me italienskaa. Mutta

lohduttelin kun näin, miten Kalleni opetteli niin että hiki tippui

otsasta.

"Kalle," kuiskasin hänelle, "miten noiden sikaarien laita on?"

Kalle kuiskutti sitten pari sanaa eno Fritzin korvaan, ja eno Fritz

sai kuin saikin herra Spannbeinia pistämään päänsä vaunun akkunasta

ulos. Hän myös teeskeli kuin täytyisi hänenkin välttämättömästi ihailla

maisemaa, ja oli siinä tiellä ett'ei herra Spannbein päässytkään

päätänsä vetämään sisään. Kalleni otti nyt esille sikaari-kääryt, ja

minä pistin ne -- -- no niin. Jos herra Spannbein tällä välin olisi

kääntynyt meihin päin, luulenpa, että olisin lattian lävitse vajonnut,

vaikka kohta juna olis' jauhannut minua mäsäksi. Kun näyttäitä taisin

taas, hymyilin niinkuin ei mikään olisi tapahtunut, mutta mieleni

oli niin pahoittunut, että milt'en tahtonut kääntyä pois kotiin, jos

olis' käynyt laatuun. Onneksi osui eno Fritzin päähän katsella taas

tuota pulloa, ja siitä seurasi meille toki niin hyvä mieli, kuin tässä

tukalassa tilassa oli mahdollinen. Herra Spannbein tarkkautti minun

huomiotani vuoren-vierroksen jälkiin, jonka sanottiin raunioiksi

ruhtoneen kokonaisen kukoistavan kaupungin. Muussa tilaisuudessa olisin

sydämestäni surkeillut noita onnettomia ihmisiä, mutta nyt en sitä

voinut, sillä sikaarit olivat minulle suureksi vastukseksi.

Vihdoin ajettiin Ala'n asemaan. Minä olin tukehtua. Meidän kapsäkkimme

kannettiin sisään ja pantiin pitkille pöydille. Eräs tulli-virkamies

astui esille tarkastaaksensa meidän matka-kapineitamme; hän kysyi

minulta jotain ja viittaeli kiivaasti käsillään. Min' en ymmärtänyt

yhtä sanaakaan hänen puheestaan. Tämä hetki oli kauhistava.

Rukoilevaisesti katsahdin Kalleeni, mutta huomasin hyvin, ett'ei

hänkään tuosta rengon-kielestä tullut hullua viisaammaksi. Ja hän oli

kumminkin niin ahkerasti opetellut italian-kieltä.

Kaikeksi onneksi tuli herra Spannbein avuksi hätään; hän osasi

selvitellä seikat virkamiehelle, ja tämän käytös oli säädyllisempi kuin

olimme odottaneet, sillä kun tavaroihin oli vähän vilaistu, saimme

mennä rauhaan. Eno Fritz, jolla oli pieni käsilaukku vaan, näkyi toisen

tarkastajan kanssa tulevan aikaan aivan hyvin. Miten hänen näin hyvin

kävi, en voinut käsittää.

Käydessämme odotus-saliin, sain nähdä hirvittävän näytelmän: eräs

rouvas-ihminen pakoitettiin astumaan huoneesen, jossa tulli-nainen

oli häntä tarkasteleva. Rouva teki vastarintaa, mutta turhaan, ja ovi

suljettiin tuon onnettoman jälessä. Silloin vannoin valan, ett'ei

koskaan enään salakähmässä kulettaa mitään, ja enemmän kuolleena kuin

elävänä tulin odotus-saliin. Mutta sikaarit olivat pelastetut.

Kieleni kuivui kiini kitalakeen tuosta säikähdyksestä.

"Kalle", sanoin minä, "hanki minulle pullo selterivettä; minä kuolen

janoon."

En unhota ikänäni Kallen katsantoa kun hän kysyi minulta:

"Tiedätkö sitte, mitä selteri-vesi on italian-kielellä".

Minä huusin herra Spannbeinia; häntä ei kuulunut.

"Kalle, minä näännyn!"

Kalleni rohkaisi mieltänsä. Hän astui tiskille. Minä näin, miten hän

puheli ravintolanpitäjän kanssa ja miten tämä antoi hänelle pullon.

Kalle tuli takasin.

"Selteri-vettä en voinut saada", sanoi hän vähän alakuloisena, "mutta

tässä on puolipulloa viiniä."

Hän täytti lasin ja minä otin aika pausahuksen. Mutta mitäs tää oli?

Kalleni oli nuuskinut ylös katkeraa maruna-viinaa ja tuonut sitä

selteri-veden asemesta!

"Kalle", sanoin minä, "siinäkös nyt on koko italian-kieles? Jos teet

useampia tällaisia kielivirheitä, saat minut piankin hautuu-maahan; en

minä mokomaa myrkkyä siedä. Juuri selteri-vettä sinun olisi pitänyt

opetella kaikkea ensinnä, sillä sehän on parhaastansa tarpeen."

Hän silmäili tasku-sanakirjaansa, mutta eno Fritz olikin vienyt

sen vihon, jossa S:stä lähdettiin. Sekunti sekunnilta jano kävi

vaikeammaksi, semmenkin tuon katkeran ryypyn perästä. Ei siinä auttanut

muu, minä rohkaisin mieltäni, menin itse tiskille ja pyysin selvästi ja

kuuluvasti:

"Yksi seltteri!"

Mies nyykäytti, ja kohta kyyppäri toi minulle vetopilli-pullon.

"Näet sen, Kalle," huudahdin hyvilläni, "seltteri on italiaksikin

seltteri."

Sitten kysyi Kalle kyyppäriltä "_qvanto costa_?" Ja tämä antoi hänelle

takasin muutamia vaski-lanttia itävaltalaisesta guldenista. Hänen

mentyään pois, sanoi Kalle: "Luulenpa, että kyyppäri taisi pettää

minua"; mutta minä lohdutin häntä sanoen, että se oli oppirahaa vaan,

jota jokaisen täytyi maksaa vieraassa maassa; hänen ei tarvitseisi olla

pahoillaan, kyllä tässä kohta toimeen tullaan.

Oikein iloinen olin vasta silloin, kun kaluinemme kampsuinemme mennä

höyräytettiin pois, ja Ala tullinensa oli takanamme. Nyt olimme siis

Italiassa ja vapaat kaikista vaaroista. Tosin olisi seutu voinut olla

kauniimpikin, mutta mieleisiä olivat nuokin vainiot, joissa vilja

vihoitti ja joissa vielä sitten oli istutettu mulperi-puita, minkä

puunlajin lehdistä silkkimadot elävät. Niin pitkältä kuin silmä kantoi

kasvoi puita, ja puusta puuhun suikerteli viini-köynnöksiä aivan kuin

kukkakiehkuroita. Vähän väliä oli taloja, ja maaseudun asemilla näimme

myös ihmisiä, mutta ne eivät olleet silkkiin puetut, vaan karkeisiin

vaatteisiin ja näyttivät surkeilta keskellä luonnon runsautta. Herra

Spannbeinin mielestä nuo joukot olivat hyvin kuvan-ihania, mutta minä

niistä päätin, että näkyivät tarvitsevan tutustella suovan eli saippuan

kanssa. Eno Fritz oli samaa mieltä ja sanoi, että nuo paljas-jalkaiset

kakarat olivat oikeita ryötyksiä. Se on suuri onni yhtä kaikki, ett'ei

maalarit mailmassa hallitse, sillä muuten se menehtyisi likaan tuon

kuvan-ihanan vaikutuksen vuoksi.

Sitten tuli näkyviin linna-varustuksia, niiden läpi kuljettiin, ja niin

oltiin Veronassa. Yhteis-vaunu vei meidät _albergo S. Lorenzo'on_, ja

siellä meitä vastaanotti kyyppäri joka puhui saksaa sujuvasti. Tästä

olin minä hyvin mielissäni, ja Kalleni vielä enemmän.

Kalleni ja minä saimme huoneen näkyalalla virtaan ja siintäviin

Alppeihin lumi-huippuinensa. Siinä seisoin ja katsoin akkunasta,

ihailemiseen vaipuneena, kun Kalle keskeytti:

"Wilhelmina, nyt voit antaa minulle sikaarit takasin".

Vaikka vähän närkästytti, kun hän näin häiritsi runollisia ajatuksiani,

olin kumminkin iloinen siitä että pääsin vapaaksi noista tuskan

tuottaneista esineistä, ja irroitin puntit päältäni. Kalle ihastui

saadessansa ne takasin; vaan yhden puntin hän näytti minulle ja virkkoi

vähän nuhtelevaisesti.

"Wilhelmina, etkös olisi voinut varoisammin säilyttää niitä? Juuri

paraita olet istunut murskaksi."

"Kalle", vastasin minä, "kiitä luojaa, ett'en tuskassani musertanut

niitä kaikki-tyyni. Minä olen tehnyt sinun edestäsi mitä olen voinut!"

Kalleni halaili minua ja me menimme ruokasaliin.

Eteistuvassa oli levitetty pöydälle mitä kauniimpia ruokakasveja

ynnä metsän riistaa ja lintuja jos mihin sorttiin, jotta siinä saisi

valita mitä paraiten maittaisi, mutta herra Spannbein ja eno Fritz kun

odottivat jo, niin emme siellä kauan olleet. Me istahduimme pöytään

ja annoimme, noudattaen herra Spannbeinin neuvoa, tarjota meille

Veronalaisen päivällisen. Soppa oli erittäin kummallinen, sillä siihen

oli sotkettu kaiken mailman kasvaksia, ja vielä kummallisemmaksi se

kävi, kun siihen ripottelimme hienonnettua parmesan-juustoa, joka

sulaneena venyy langankaltaiseksi. Olemme sittemmin useinkin syöneet

semmoista soppaa, mutta vasta kun minun mieleeni juolahti se viisas

tuuma, että ostaa pienen pönttösen lihamehustetta ja sekoittaa sitä

hiukan tuohon kasvi-liotukseen, jota italialaiset sopaksi sanovat, --

vasta silloin se kävi meille kelvolliseksi. Sitten tarjottiin parsaa.

Kalleni oli odottanut saavansa nyt oikein herkutella, sillä kyljykset

parsain kanssa on hänen paras ruokansa; mutta kun eteemme asetettiin

pitkävartisia puikeloita jotka jo olivat siementymässä ja paitse

sitä maistuivat kovin katkeralta ja olivat sitkeitä kuin seililanka,

niin sanoi Kalle: "Wilhelmina, Italia voi olla hyvinkin jalon-ihana,

mutta parsain päälle he eivät täällä ymmärrä yhtään". Sitten otimme

maccaronia jotka olivat hyviä, sekä söimme viimeksi kananpaistia. Se

oli kerrassaan herkullista. Ja kaalikset olivat oivalliset. "Jos ei

olekaan meillä berliniläistä ruoka-laitosta täällä", sanoin minä "niin

elostaa täällä sentään hyvin kyllä". Atriamme loppui hauskemmin kuin se

oli alkanut, ja parahimmalla tuulella läksimme kaupunkia katselemaan.

Ihmeellinen on tää Veronan kaupunki; voisipa luulla sen kerran

nukkuneen eikä enään voivan havata. Katujen varrella on suuria

palatseja, mutta niissä ei asu kukaan, ja akkunain eteen on lyöty

lautoja. Palatsien vieressä on muita huoneuksia, joiden oviloista

köyhää kansaa kurkistelee. Keskellä erästä katua kohoaa vanha

voitto-portti, mutta ei siitä nyt enää kukaan kulje loistolla ja

prameudella; ja kun vielä edemmäksi mennään ollaan kohta sillä

tenhotulla tilalla, jossa Veronan entisyys lepää. Siinä on, näette,

Scaliger-perheen hautarakennukset; ja Scaliger-perheen vallan alla

Verona viimeisen kerran kukoisti ja oli onnellinen. Korkeilla

jalasteilla seisovat kivi-arkut, ja niiden syrjillä on kuvapatsaita,

yhtä liikkumattomia kuin nuo kuolleetkin joita vartioivat, ja

yltä-ympäritse komea rautakalteri piirittää tämän paikan, niinkuin

orjantappurahäkki tenhotun linnan. Mutta kenenkä syy se oli, tää

muutos? Toinen veli murhasi toisen avo-kadulla, ja niin oli mennyttä

kalua koko jaloisuus; ja vaikka nyt molemmat veljet lepäävät saman

häkin sisällä ja sama päivänpaiste valaisee molempain hautapatsaita,

niin ei tuota hirmuista rikosta saa siltä tekemättömäksi, ja siitä

ajasta asti nukkuu Verona.

Uuden-aikaisissa kartanoissa asuu uuden-aikaisia ihmisiäkin, ja se

on Uusi Verona; mutta tietysti vähemmin se meitä houkuttelee, koska

huomiomme pää-asiallisesti tarkistuu historialliseen alaan.

Tuo eno Fritzin hankkima Bädeker on todellakin kaikin puolin

oivallinen, ja sen avulla tulemme aivan hyvin aikaan joka kohdassa.

Sinne on merkitty kaikki mitä on katseltavaa ja otettu myös kosolta

muitakin opetuksia, niin että heti saa tietää, pitääkö innostua

jostakin teoksesta vai eikö pidä, ja siten tulee ihmeellisyyksien

tutkinta paljoa helpommaksi. Eno Fritz sanookin Bädekeriä lyhykäisesti

resepti-kirjaksi vaan.

Me kävelimme umpimähkään pitkin katuja ja kummastelimme miehiä, jotka

kuvan-ihanasti poimuttelivat yllensä heilukaapuja, -- naisia joill'ei

ollut hattuja päässä, vaan ainoasti pitsi-huntuja kulmilla, -- ja

sotamiehiä, joilla on kukon pyrstösulkia hatuissaan semmoinen kimppu,

ett'ei Kalleni ollenkaan voinut käsittää, miten he saivat tähdätyksi,

kun sulat aina häilyivät heidän silmissään. Upseerit pitivät mustia

hansikkaita, ja kaikki he olivat laihanläntäisiä kuin oravat. Niin

pulskan näköisiä eivät he ole ensinkään kuin meidän sotamiehet, mutta

kun sota sattuu vuorimaissa, sanotaan heidän osaavan kiivetä kuin

vuorivuohet, ja siinä heillä on voitto verraton muihin, jotka eivät ole

niin sukkelia jalaltansa. Eno Fritz oli kuitenkin sitä mieltä, että

parasta olis' Italialle ikuinen rauha.

Siinä kun käveltiin, lähestyi luoksemme pikku tyttö ja sanoi jotakin.

Tietysti emme ymmärtäneet lapsen puheesta vähääkään, mutta kotvasen

kyseltyä sai herra Spannbein selväksi, että tyttö tiedusti, josko

tahtoisimme katsella erästä lähellä olevaa, muinais-aikuista teater'ia.

Kun myönsimme siihen, ojenti lapsi kätensä, ja Kalleni antoi hänelle

vaskirahan. Sen saatuansa juoksi tyttönen tiehensä kiiluvin silmin ja

huutaen: "Aprile, aprile!"

"Hän on narrannut meitä", sanoi Kalleni, "sillä aprilli on italiaksi

_aprile_".

Minä olin juuri vihastua tuohon pieneen, avo-jalkaiseen tyttö-pahaseen,

niin hän samassa tulikin takasin ja hänen kanssa kaksi roiston

näköistä rojoa, joista toinen viittasi kädellänsä meille ja aukasi

niinkuin ladon-oven, minkä kautta me sitten astuimme tuon muinoisen

teatterin raunioille. Ei siinä paljon ollut katselemista, en ainakaan

minä saanut mitään tolkkua noista koloista ja käytävistä. Minulta

puuttui tarpeellinen mielen-rauhakin voidakseni oikein käsittää näitä

raunioita, sillä olin huomannut miten vieläkin kaksi rosvomaista miestä

hiipsahti ovesta sisään, ja kun olivat sisällä, sulki tuo ensimäinen

mies oven.

"Kas nyt", aattelin, "nyt ei päästä pois, ja kohta meidät

sala-murhataan".

Olin lukenut hyvän joukon hirvittäviä tarinoita Italiasta, ja näin jo

miten ryöstettyinä ruumiina maattiin muinoisen teatterin murenevilla

käytävillä. Mutta samassa osui minun silmiin tuo tyttö.

"Ei", sanoin minä itsekseni, "lapsen läsnäollessa he eivät suinkaan

rupea tappamaan meitä", ja kun sitten se pikku tyttö tuli ja toi

minulle kourallisen koreita saniaisia ja kukkasia, joita oli poiminut

ylähältä muurien harjalta, niin otin syliin häntä ja suutelin; tuntui

aivan kuin olis' sylissäni ollut yksi niitä pieniä enkelejä joita

maalarit kuvailevat tauluihinsa. Joka kerta kun sittemmin vanhoissa

mestarin-teoksissa näin enkelin noiden surkean-näköisten mies- ja

naispuolisten pyhimysten vieressä, sanoin: "Tuoss' on tuo lapsi

Veronassa".

Miehet eivät tehneet meille mitään pahaa. He saivat juoma-rahojaan,

ja olivat vallan kohteliaita: minä olin tyhjästä lähtenyt pelkäämään.

Mutta mitä vasten sitten niin paljon tyhmyyksiä kirjoitetaan Italiasta.

Saisivat hävetä jotka sillä lailla suotta säikäyttävät ihmisiä.

Herra Spannbein sitten kuletti meitä kirkosta kirkkoon, ja minua

nauratti nähdessäni miten niissä tauluja katsellaan. Useimmat taulut

riippuvat nimittäen niin pimeissä komeroissa ja sivu-holveissa, ett'ei

ensimmältä tiedä niistä mitään. Mutta suntio sytyttää vaha-kynttilän,

jonka hän kimittää pitkän kepin nenään, ja sillä hän valaisee yhden

pään erästänsä. Monet muodot ovat tästä menetyksestä jo mustuneet niin,

että -- niinkuin herra Spannbein sanoi -- nyky-aikainen mestari, joka

käyttää kimröökkiä kovasti, hyvin helposti voisi maalata semmoisia,

mutta taulut ovat tähdellä merkityt Bädekerissä ja ovat siis sangen

kauniita eli, kuten lukkarit sanovat: _molto bello_, taikka -- jos ei

niistä eroita enää paljo mitään: _molto interessante_.

Eräässä näitä kirkkoja -- se oli S. Maria in Organo -- näimme kuorissa

ja sakastissa puun-veistoksia, jotka muuan munkki nimeltä Fra Giovanni

oli tehnyt rukousten lomina. Ne olivat niin kauniita, että niidenkin

tähden kannattaisi matkata tänne. Kyllähän Berlinissäkin panevat

koreita puun-veistoksia kattoon ja seiniin, mutta ne ovat paraasta

päästä kipsistä vaan.

Kaikesta tästä kuleksimisesta väsyimme vihdoin ja menimme siis erääsen

kahvilaan. Se on merkillistä, miten kahvilat ovat yhden-näköisiä joka

paikassa. Marmori-pöytiä, ikäviä ihmisiä, sanomalehtiä ja juomarahoja

-- semmoinen on kahvila. Mutta täällä näkyi arena aivan edessämme,

ja tuskin olin vironnut vähänkin, jopa kehoitin lähtemään sitä

katselemaan. Se vasta olikin oikein historiallista alaa, johon nyi

astuimme, sillä arenassa pidettiin ennen muinoin peto-tappeluksia.

Voipi vieläkin nähdä häkit, joissa leijonat säilytettiin, ja

vanki-huoneet noita ihmis-parkoja varten, joitten piti petojen kanssa

taisteleman. Tuolla ylhäällä marmori-penkeillä istui katselijoita

tuhansittain. Nyt laskettiin vangit taistelu-tantereelle. Ne

tervehtivät katselija-kuntaa totisina ja kuolon-halveksimisella,

sillä ne tiesivät kyllä syöneensä viimeisen ateriansa. Jo viittasi

maistraatti, joka ynnä kaupungin valtuusmiesten kanssa istui

erityisessä parvekkeessa, häkit avattiin ja villit pedot syöksähtivät

pihalle. Paraasta päästä pääsivät leijonat voitolle ja nautiskelivat

sitten halukkaasti uhrinsa, ja katselijat huusivat hyvä, hyvä! Kun

pedot olivat saaneet mahansa täyteen, menivät ne takasin talliinsa ja

arvelivat, heillä olleen hyvin hauskan iltapäivän. Arenasta laastiin

pois jälelle jääneitä ruumiin-tynkiä, ja veri valahutettiin pois

vedellä eräästä kaivosta, joka vieläkin on olemassa. Minua värisytti

kauhusta, nähdessäni näitä entisten julmuuksien jälkiä.

Kuinka eikös ole ihmisellinen meidän aika sentään, verraten

muinaisuuteen! Mutta -- en ole kuitenkaan ihan varma siitä, ett'eivät

nyky-aikanakin tuommoiset petoin ja ihmisten tappelut saisi täydet

huoneet koroitetuillakin hinnoilla.

Herroihin nää kamalat muistot menneistä päivistä eivät kumminkaan

tehneet minkäänlaista jalostuttavaa vaikutusta, sillä tuskin oli

iltainen syöty ravintolassa, niin alettiin jauhata tuota ijankaikkista

skat'ia taas ja minä sain olla siinä kuin viides pyörä vaunuin alla.

Min'en tohtinut puhella, itkeä ei ole minun tapani niinkuin monen muun,

mutta kirjoittaa -- sitä taisin. Lähetin siis hakemaan läkkiä ja pännää

ja rupesin paperille uskomaan mitä olin nähnyt ja kokenut. Vähän aikaa

kuluttua kysyy Kalleni:

"Mitäs, siinä teet, Wilhelmina?"

"Minä alotan kirjaa Italiasta".

"Älähän ole hassu, johan Italiasta niin paljon on kirjoiteltu".

"Sinä pelaat skat'ia huvikses', ja minä kirjoittelen huvikseni",

vastasin.

Kalleni sanoi "grand neljä" ja minä vaelsin hengessä arenan

veristetyllä hiekalla.

Seuraavana aamuna pidettiin markkinoita piazza dell' Erbellä. Herra

Spannbein ahmasi kuvan-ihania kohtauksia torilla. Huoneuksilla näkyi

jälkiä vielä vanhoista kalkkimaalauksista: vähän punasta, vähän

sinistä ja siellä täällä jotain ihmisen ruumiin tai muodon tapaista,

mutta ei mitään selvää. Ne ovat siis _molto interessante_. Torin

muoto oli enemmän minun mieleeni. Siinä oli pöytä pöydän vieressä,

ja laveiden liinaisten sateen-varjoin alla istui joilla oli kaupan

appelsiinejä, juustoja isoja kuin vaunuin-pyörät, munia, kasvaksia,

kaloja ja kaikellaista ruokatavaraa. Lintuja myytiin kappalettain.

Mikä osti toisen kynkän kanasta, mikä toisen, yksi osti rinta-palan,

toinen taka-kappaleen, kolmas maksan ja muuan köyhä eukko kaulan.

Niin sai jokainen vähän kanaa kattilaansa. Kanan-pojista myydään

samaten kappaleita, ja kaupustelija käänti joka kerralta nahan-liuskat

lihan päälle, juuri kuin kaapin-ovia, jotta kärpäset eivät pääsisi

ahnastelemaan, liha kun oli pidettävä mehukkaana. Miehiä on ja

vaimoväkeä torilla niin että vilisee; he hierovat kauppaa ja tinkivät,

koikehtivat ja ovat niin iloisia, aivan kuin olisi torilla levitettyinä

kaikki Indian aarteet, ja itse kansa nabobeja joka sorkka. Minusta

oli, kuten sanoin, tori paljo enemmän _molto interessante_ kuin nuo

huoneiden kirjavat tahrat, joita nyt koetetaan uudistaa. Eno Fritz

arveli, että heidän pitäisi sekoittaman Jacobsenin casein-vernissaa

maaliinsa, niin se kestäisi jos mitä säätä.

Kun kävelee ruokakasvi-toria alespäin, tulee kohta sille kadulle,

jossa on Julia Capuletin vanhempien talo. Tätä katua asteli se armas

olento tuon ihmeen kauniin Romeon rinnalla, näissä kapeissa solukoissa

löivät ihmiset kuoliaiksi toinen toisensa, ja nyt saisin nähdä sitä

huonetta, jossa Julia asui ja jossa hän kuuli sata-kielen liverröksiä,

silloin kun he salaa vihittyinä ensi kerran olivat kahden kesken,

ihan kuin Lohengrin ja Elsa'kin. Mutta surkea oli katsella tätä

kartanoa. Ylhäällä vanhan palatsin akkunoissa kuivatti Veronalainen

rouva rikkinäisiä pyykki-vaatteitaan. Alhaalla pihalla, jossa ennen

kranaatti-puu kasvoi ja suihku-lähteen vedet kuunvalossa kimeltivät,

oli nyt iso tunkio, ja tuossa tilavassa tallissa, joka kai ennen oli se

tanssi-sali missä Romeo rakastui Juliettaan, kumppanusteli nyt kaksi

muulia, jotka jättivät höystöä tuohon läjään. Oli siinä vielä sitten

kurjallinen viini-krouvi yhdessä noita pihalle päin olevia, ennen

niin loistavia vieras-huoneita, vaan se oli enemmän ryöväri-luolan

kuin ravintolan näköinen, ja vanhan Capuletti-rouvan sänky-kamarissa

mellikoi nyt eräs köyhä kuvan-veistäjä.

"Pois täältä!" huudahdin. "En minä huoli enempätä nähdä Julian kodista.

Lähtekäämme nyt katsomaan hänen hautaansa, tuon tytön kohtalot koskevat

minun mieleeni".

Ei kukaan näyttele Romeona niin viehättävästi kuin Ludvig. Kauniimpata

ruumista ei voi nähdä, siinä kun hän makaa arkun vieressä ja Julia

nousee ylös, aavistamatta, että hän jo on leskeksi jäänyt siltä

mieheltä, jonka hän tuon täsmälleen sekunnille vaikuttavan uni-juoman

kautta oli tehnyt luulluksi leskimieheksi. Kun hän siitä saa tiedon

tulee hän mielipuoleksi ja surmaa itsensä.

[Minä olen pyytänyt rouva Buchholz'ilta lupaa saada pyyhkiä pois

tään selityksen, mutta hän ei mitenkään siihen suostunut. Ja kun

nyt kerran niin hurjasti paljon romuskaa on kirjoiteltu ja vielä

kirjoitellaan Shakespearesta, niin olkoon tääkin selitys paikoillaan;

muistutan-ma-han vaan, ett'ei rouva Buchholz ole mikään professori,

eikä myös ole tingannut itselleen Avonin joutsenta. Toim. muist.]

Vaunuilla ajettiin vanhaan luostarin-puutarhaan, jossa Julian hauta

on nähtävänä kammoittavassa loukossa joka on kappeli muka. Meidän

täytyi maksaa liran (80 pfennigiä!), ennenkuin pääsimme katsomaan

tuota pyhää allasta, missä armaan Julian luut säilytettiin, mutta joka

hämmästyksekseni olikin tyhjä ja ilman kantta!

Kun sitä kummastelin, ilmoitti herra Spannbein, ett'ei sillä

milloinkaan kantta ollut, eikä se myöskään ollut mikään ruumiin-arkku,

vaan ihan tavallinen sian-kaukalo.

"Sehän on mahdotonta!" huudahdin minä. "Eihän toki eläinten-ruuhia

marmorista tehdä?"

"Saatte Italiassa nähdä marmorikaluja kaikenmoisia", vastasi herra

Spannbein. ["Nuova Guida in Verona. 1880. Giovanni Nardini" todistaa

herra Spannbeinin luulon sivu 77: La tomba di Giulietta (Ohime:

potrebbe ben essere un abbeveratogo pel bestiame!) i posta in un

piccolo giardino, j.n.e. Muistakaamme, että Berlinissäkin pöydät Cafe

national'ssa ovat marmorisia. Toim. muist.]

"Ja tuommoisesta tyhjän-päiväisestä he peijaavat rahoja

reissuavaisilta? Kukas sitten saa niitä rahoja, joita maksetaan tästä

humbug'ista?" huusin suutuksissani.

"Totta Shakespearen perilliset saavat siitä tulonkin", arveli eno

Fritz, "sillä ilman hänettä ei olis' koko kaukalo-konstia saatu

toimeen".

Oikein se oli hyötyisä yritys, portti-kello kilahti yhtenään, ja aina

vaan uusia vieraita lähestyi uteliaasti kaukaloa, ja he katselivat sitä

niin surullisesti, ikäänkuin olisivat erittäin paljon pitäneet siitä

siasta, joka viimeksi siitä oli syönyt.

Etenkin eräs nuori pariskunta kiinnitti meidän huomiotamme. Mies oli

hyvin nuori ja kurkisti mailmaan jotenni typerästi vesi-sinisillä

silmillään, ja hänellä kun vielä sitten oli keltaisen-harmaa matkapuku,

liina-tukka ja maitovalkoset viikset, näytti ihan siltä, kuin ei olisi

hän joutunut oikein kypsäksi, vaan täytyisi olla vaisuna kaiken ikänsä.

Nainen sitä vastoin oli niinkuin sanotaan "intressantti:" tumma, synkät

kehät silmien alla, musta kiharatukka, ohuet huulet ja kalmakkaat

kasvot. Pari astui kaukalon eteen.

"Tässä se siis on!" kuiskaili nainen, nostaen nenäliinan silmilleen.

"Oi Julia, kuka on ollut rakastettu niin kuin sinä!"

Hän todellakin itki.

"Vaivaako sinua mikä?" kysyi herra. "Ei, ei. Sin' et vielä ymmärrä

minua ihan, kultaseni, mutta kyllä kohta tulet minua ymmärtämään".

Nainen meni vielä likemmäksi kaukaloa, katseli sitä surkumielin ja

suuteli sen marmorisyrjää. Se oikein mieltäni käänti, sillä minusta se

on inhoittavaa nähdä ihmisten suutelevan elottomia kappaleita, taikka

koiria ja kissoja, ja tämä nyt oli vielä hullumpata. Eno Fritz oli

pakahtua tukahdetusta naurusta.

Musta-kiharainen nousi pois. "Lähtekäämme täältä!" kuiskasi hän. "Tää

näkö on syvästi mieltäni liikuttanut".

"Meidän olisi pitänyt jäämän ennen ravintolaan", sanoi herra hellästi.

Nainen katsahti häneen suru-mielin hymyillen ja kääntyi hänen puoleensa

huoaten. Sitten menivät.

Mekin olimme jo saaneet kylläksi, ja vaikka herra Spannbein sanoi

Veronassa olevan vielä paljon enemmän katseltavaa, päätin minä

kumminkin paraaksi, että matkaamme eteenpäin.

"Ei Verona pois juokse, ja Italiata on kartalla vielä hyvä pätkä. Mitä

muuta täällä on katseltavaa, katselemme paluu-matkalla."

Puolenpäivän aikana läksimme pikajunassa Milanoon. Asemalle tultiin

ajoissa, mutta tavarain punnitus siinä viivytti meitä vallan kauan.

Eno Fritz neuvoi, että jättäisin kapsäkit Veronaan ja ostaisin ennen

uusia kapineita, mitä tarvitsin. Olis'pa pitänyt totella häntä. Mutta

siitä sitten. Tällä kertaa olivat kapsäkit syynä siihen, että vasta

viimeisenä minuuttina pääsimme vaunuihin. Ja siinä, johon astuimme,

istui jo tuo vaisu ja hänen hoitajattarensa. -- Nuo helkkarin kapsäkit!

--

Veronasta Milanoon.

Kuka tuo vaisu oli. -- Lempi-viikot. -- Milano. -- Mintähden rouva

Buchholz otti mieheltään opera-kiikarin pois. -- Humbugi. -- Mintähden

italialaiset poliisit ovat hännystakkiin puetut. -- Marmorinen

muotilehti. -- Mintähden rouva Buchholz mieli tietää mitä Milanon

vallasnaiset ottivat yllensä.

Mitäpä siinä muuta neuvoa ollut kuin, tuon yhdynnän johdosta Julian

haudalla, tehdä lähempätä tuttavuutta. Nimet sanottiin kahden puolen.

Vaisu oli nimeltänsä Hinnerich Kliebisch, kotoisin Pommerista, ja

naisen nimi oli Henrietta. Hinnerich joka palveli vuotensa Berlinissä,

oli sillä ajalla tullut tuntemaan Henriettaa, joka taas opetteli

soittoniekaksi eräässä yksityisten soitanto-opistossa, ja oli

aikomuksensa kiivetä soittajais-pianistaksi. Mutta havaittuansa, että

pianon-soittajia kohta karttui yhtä monta kuin kuuntelijoitakin, päätti

hän heittää pianon-peluun sikseen ja naida Hinnerich Kliebisch'in,

tuon nuoren, varakkaan hovinhaltijan-pojan Weimersdorfista Pommerista.

Kaikkea tätä sain tietää piankin, sillä kun minä tahdon jotain tietoa,

kysyn sitä kohdastansa. Herra Kliebisch ei virkkanut paljo mitään,

mutta rouva Kliebisch oli hyvin avo-sydäminen minua kohtaan ja uskoi

minulle, että he nyt olivat lystäilymatkalla häiden jälkeen, ja

Veronassa he olivat olleet neljä päivää.

"Minun Hinnerichini on enkeli", sanoi hän, "hänen ainoa toivonsa on

sulostuttaa minun elämäni".

"Niinhän olla pitää lempi-viikkoina", suottailin ja kysyin: "Oletteko

tekin suloinen häntä kohtaan?"

Hän punehtui ja kuiskasi:

"Minä teen kaikki mitä hän tahtoo, ja hän tekee kaikki mitä minä

tahdon".

"Niin on oikein", myönsin ja kysyin, olivatko he nähneet kaikki

ihmeellisyydet Veronassa, esim. tuota muinoista teatteria?

"Ei".

"Arenaa?"

"Ei"

"Entä kirkkoja?"

"Ei, mutta Julian haudan!"

"Ei siis muuta kuin tuota kaukaloa? Missä olette viettäneet kaiken

aikaa?"

"Ravintolassa", sanoi hän; "minun Hinnerichini ei pidä paljon lukua

ihmeellisyyksistä: hänen on enemmän mieleistä soudella ja onkia".

Minä heitin silmäyksen vaisuun; siinä hän istui sohvan nurkassa,

pää taapäin, ja sulostutti nyt olemistansa makealla unella. -- Ja

tuommoiset matkustavat Italiaan!

Rautatien oikealla puolella alkoi nyt välähdellä, ikäänkuin korvollinen

sini-painetta olisi kaadettu laksoon. Se oli Garda-järvi. Yhden kerran

olen nähnyt tätä järveä kuvattuna, ja luulin silloin, että kuvan-tekijä

oli maalannut sitä pöyhkäykseksi ystävänsä, jonkun sinisen-painajan,

hyväksi, mutta itse luonnossa on järvi vieläkin sinisempi. Herra

Spannbein sanoi, että niin silmiin pistävää sinistä kuin tämä järvi

ei pitäisi luonnossa löytymän ensinkään, mutta kun se kerran oli,

niin ei voinut se taiteilija, joka vähänkin väliä pitää värien

tunnusta ja yleis-vaikutuksesta, muuta kuin katsoa ikäväksi tällaista

liiallisuutta. Kun hänelle muistutin sitä, että hän juuri itse oli

kehoittanut minua tarkkaamaan luontoa voidakseni arvostella taidetta,

sanoi hän huomattavan olevan, _kuinka_ luonnosta vaarin-otetaan. Monet

eivät milloinkaan sitä oikein opi. "Ketä nyt tarkoitatte?"

"Taide-bramineja", vastasi hän.

Minä tarkoitin tähän sanoa, että järvi, jos se oli siniseen ihastunut,

kai varsin vähän otti huoliakseen herrain maalarein ikävittelemisestä,

mutta samassa rouva Kliebisch heittihe nuoren puolisonsa päälle ja

huudahti:

"Hinnerich! Rakas olento! Nyt ollaan jo Lago di Gardan rannoilla.

Havaa, sydänkäpyni!"

Hinnerich selvitteli unestaan, rouva hymyili hänelle, hän hymyili

rouvalle, rouva suuteli häntä, hän suuteli rouvaa j.n.e., j.n.e. Se

oli olemisen-sulostuttamista yleisessä rautatie-vaunussa, meidän

muitten mielestä jotenki jolpon-näköistä. Rakkaus on tosin korkeitten

asian-omaisten omissa silmissä jotakin hyvin koreata, mutta ei siitä

ole vierasten katsottavaksi.

Desenzanossa Garda-järven rannalla astui pariskunta pois, sillä herra

Kliebischin teki mieli järvelle. Henrietta kysyi, josko me olisimme

tavattavissa pääsiäisen aikana Romassa, he tulivat sinne silloin ihan

varmaan kuullaksensa mainiota _Miserere'ä_ ja tutustuaksensa Italian

soitannollisiin suhteisiin. Minä ilmoitin hänelle, että Romassa aioimme

ottaa asuntoa ravintolassa "Orient". Kalle mutisi; ja olisinpa voinut

jättää tekemättä tuota lupausta tulla heidän kanssaan yhteen.

"Kalle", sanoin, "he ovat ainakin luonnon-lapsia, heidän mielestään ei

ole Garda-järvi liika sininen".

Herra Spannbein ymmärsi yskän; hän oli sitten nurjan-näköinen ja

katseli vaan lasista.

Minä olin iloinen kun tulimme Milanoon, sillä maisemat eivät olleet

sanottavasti koreita. Minun huomiotani vetivät puoleensa ainoasti

nuo tulvan vallassa olevat riisipellot, missä ihmiset paljain jaloin

työskentelivät; mulperipuut, viini-köynnökset ja viljavat pellot olivat

minusta jo kuin vanhat tuttavat. Kaikkeen uuteen kohta tottuu.

Milano miellytti minua varsin mahdottomasti heti alusta; kaupunki on

näöltänsä sangen soma, eikä vanhan-aikuinen kuin Verona. Kaduilla on

vilkas liike, kauppa-puodit ovat mahtavia ja ihmiset soreasti puetuita.

Sitä jo huomasin, ennenkuin hotelliin tulimme, ja sanoin siis:

"Kalle, täällä täytyy ottaa fiinit vaatteet esille, Milanolaiset

ymmärtävät sievää vaatteusta".

Ennenkuin menimme atrialle, jota Italiassa "pranzoksi" sanotaan,

kävimme tuomiokirkkoa katsomassa. Kirkot Berlinissä eivät ole

puolenkaan sen kokoisia kuin täällä; ei likimainkaan, -- mikä hyvänsä

niistä voisi kävellä ympäri Milanon tuomiokirkon sisällä. Tää kohoaa

korkealle muiden rakennusten yli: lumi-valkosena lukemattomilla

sakaroilla ja huipuilla, ihan kuin se olisi sokurileipojan kokoonpanema

dragant-pihalla. Mutta kun tarkemmin katsoo, havaitsee hyvin, että

huiput ovatkin koko torneja, ja sakarat marmori-kuvia. Niitä kuuluu

olevan kahteen tuhanteen tuon tuomiokirkon ulkosärmillä. Johan

semmoisella joukolla Berlinissä voisi koristaa koko Pariserplatzia ja

Linden'iä aina linnaan asti; vaikka joka kaasulyhdyn viereen kuvapatsas

asetettaisiin, jäisi niitä sittenkin kylliksi Charlottenburgin-tienkin

koristeiksi.

Nää ajatukset pyöriskelivät minun päässäni kävellessämme tuomiokirkon

ympärillä; ainoasti se, joka mietiskelee niistä esineistä, mitkä

osuvat hänen verkkokalvoonsa -- ainoasti se saapi hyötyä matkoista.

-- Kadulla oli paljon väkeä, ja naisten puvut heti kiinnittivät minun

huomiotani. No, olinhan minäkin korea kyllä uudessa reisuleningissäni,

ja ylentävältä tuntui minusta kun taisin suurellisella ryhdillä näyttää

heille, että mekin Berlinissä osasimme olla ihmisittäin.

"Kalle", sanoin minä, "meidän täytyy teeskennellä, niinkuin ei kaikki

tää komeus olleenkaan vaikuttaisi meihin; ja muuten, eihän niillä ole

kaupungin-rautatietäkään täällä!"

Tunnustaa täytyy, että komea on tuomiokirkon sisusta: mutta koska

taiteen-tuntijat kirjoittavat, että sen vaikutus tavallisiin

meikäläisiin on suurempi sen taiteellista arvoa, niin pidätin

Kallea aina kun hän yritti ilmoittaa ihmeksimistä, sanoen hänelle:

"Älähän ihmettele, muuten sinua pidetään tyhmänä", ja töykkäsin

häntä kyynäs-päällä kylkeen huomatessani hänessä ihastumisen alkua.

Sivistynyt Berliniläinen ei viehäty vaikutusten havittelemisesta. Mutta

minun täytyy se myöntää, että sekä eno Fritz että herra Spannbein

julki lausuivat ihastustansa katsellessaan noita korkeita kaarroksia,

lasi-maalauksia ja mitä muuta siinä oli. Jälkimäinenpä taiteilijana

vähän aleni minun arvostelussani.

Iltasella menimme Scala-teatteriin. Suunnattoman suuri sali, ja

näyttämö samaten. Töin-tuskin saimme istuimia parketissa. Parvekkeet

ovat kaikki ennakolta tilatut, ja koska jokaisella on valta koristella

parvekettansa miten itse tahtoo, niin on niistä mikä keltasella

silkillä, mikä sinisellä, mikä taas punasella sisustettu, ja siten

saavat parveke-rivit sangen kirjavan ulko-näön. Annettiin opera,

josta min' en ymmärtänyt mitään, ja jota en hyvin kuullutkaan,

italialaiset naapurimme kun puhelivat kesken laulua ja yhtyivät

hyräilemään jos sattui heidän mielisäveliään. Ei parvekkeissakaan

pidetty paljon lukua koko operasta, sillä siellä he istuivat ihan

selin näyttämöön ja pakinoitsivat. Naiset viuhuttivat varjostimillaan

ja herrat liehittelivät, samalla aikaa kuin näyttämöllä otettiin

myrkkyä, murhattiin ja kuoltiin, juuri kuin olisi murhaaminen ollut

jotakin seuraleikkiä vaan. Että laulajien mielestä oli lysti kuolla,

päätin siitä, kun niin hilpeitä valsseja ja polkkia pelattiin

heille henki-heitoillansa ollessa. Mutta jotakin mieleistä ariaa

alettaessa, hiljeni yleisö ja odotti, kunnes erittäin korkea ääni

tuli laulettavaksi. Silloin jos hyvin meni, nostettiin hurjia

hyväksymys-huutoja ja luikattiin "bis" (samaa mi saksaksi on da capo).

Suuresti mielistyneenä toisti laulaja liirujaan. Mutta toisella

kerralla jos äänensä painui josko hiukkasen vaan, jopa nousi yleisössä

kovin korvia-kiduttava ulvina, millä se ilmoitti tyytymättömyytensä

laulaja-paralle, joka häpeissään hiipsutti kulissien taakse.

Kun nyt laulaja taikka laulajatar -- sillä naisiakaan ei säälitty

-- oli saanut qvantum satis, alkoi taasen parvekkeissa armastelu:

naiset hymyilivät ja viuhuttivat. Naisten vaatteus oli hienokas,

he olisivat voineet mennä suorastaan parhaisiin tanssiaisiin;

herroilla myös oli prakit ja valkoset kaulaiset. [Italian isommissa

kaupungeissa pidetään hyvin harvoin pitoja; vaan ihmiset tapaavat

toinen toisiansa teatterissa joka ilta, he ovat juhlapuvussa, käyvät

vieraisilla parvekkeissa ja puhelevat siinä aivan kuin yksityisessä

salissa. Ennen lyötiin korttiakin näytäntöjen aikana. -- Meilläkin on

soitanto paras neuvo, jos mielii saada kanssa-puheita alkuun, mutta

meikäläiset siinä suhteessa tyytyvät johonkin Beethovenin sonaattiin

tai muuhun semmoiseen, eivätkä tahdo suurta operaa. Toim. muist.] Minä

olin hyvilläni siitä kun minunkin vaatteuksestani oli nähtävä, että

Buchholz-rouvallakin on mitä ottaa yllensä. Mitäpä ihmiset muuten

minusta olisivat aatelleetkaan.

Nautittuamme operaa kaksi näytöstä, tuli balettia, ja sitä kun Bädeker

kehuu, taisin minäkin ihastella ilman omantunnon vaivaa. Sitten taas

tuli operata, ja lopuksi baletista viimeinen näytös ihmeen-kauniilla

kohtauksilla, toinen vaan toista ihanampi. Kerran ei ollut näyttämöllä

pohjussisustusta mitään, vaan rampista teatteri-taivaisiin asti oli

pelkkiä avo-olkaisia impiä. Silloin otin Kalleltani kiikarin pois.

Viktor-Emanuelin kalteri-salissa otimme näytännön loputtua vähän

virvokkeita. Se on paljoa suurempi Berlinin Passagia, mutta Panoptikum

puuttuu. Siinä Berlin on edellä ja voipi isotella kun yö-sydännä sillä

on kokous täytetyitä murhaajia, oikea Kunniasali pahantekijöille ja

siksi aikoville. Suureksi mieli-hyväkseni huomasin Milanossa tätä

ilmeistä vajautta sivistyksessä ja opissa.

Herra Spannbeinin johdolla kävimme seuraavana aamuna Brerassa,

taulustoa katselemassa. Kaikki maalaukset ovat alkuperäisiä, vanhain

mestarien teoksia, ja kun kumminkin herra Spannbein sanoi, tään

kokoelman ei läheskään vertoja vetävän Roman, Florenzin ja muiden

italialaisten kaupunkien museoille, niin minä suuresti ihmettelin

esi-isiemme ahkeruutta. Totta vanhat mestarit käyttivät isompia

pensselejä ja saivat sillä keinoin taulunsa joutumaan valmiiksi

pikemmin kun uuden aikaiset mestarit. -- Pihalla seisoo Napoleonin

pronssinen kuva-patsas. Hänellä ei ole mitään yllä, ei tuota

kolmi-kolkkasta hattuakaan, eikä siis tahdo tuntea koko miestä. Täältä

menimme siihen luostariin, jossa Leonardo da Vincin maan-mainio

Ehtoollinen näytetään, mutta minä pidän tätä näyttelöä humbug'ina,

sillä tuo maalaus on peräti pilalla jo ja vaatii välttämättömästi

uudistamista.

Muut muukalaiset olivat hartauden haltioissa olevinaan -- mutta minä

aattelin pääsy-rahaa. Cantianplatz'in taide-näyttelössä, jota minä käyn

katselemassa, maksaa pääsy ainoasti viiskymmentä penniä, ja kuinkas

eikö siellä saa nähdä rahoistaan paljon enemmän! -- "Jos nuo vanhat

mestarit eivät saaneet sen parempata aikaan", sanoin, "olisivat yhtä

hyvin voineet olla mitään maalaamatta".

Soman-näköisiä sitä vastoin ovat poliisit kaduilla, niin hyvin

täällä Milanossa kuin muissakin Italian kaupungeissa. Niitä sanotaan

_carabinieri'ksi_, ja niillä on prakit ja päässä kolmi-kolkkaiset

hatut. Eno Fritz väitti, että ne ovat hännys-takkiin puetut

siten kunnioittaaksensa hallituksen puolesta noita monilukuisia

ulkomaalaisia, jotka tulevat Italiaa katsomaan. Minä en nähnyt niiden

kirjoittelevan muistokirjoihinsa niin usein kuin meidän poliisit, mutta

Berlin onkin älyn kotokaupunki.

Jälestä puolen-päivän pistäydyimme silmäilemään hautuu-maata eli _Campo

santo'a_, niinkuin täälläpäin sanotaan. Vasta nyt tulin siitä selville,

mitä kaikkea ihmis-kädet saavat marmorista tehdyksi. Siinä oli miehiä,

vaimoja ja lapsia, luonnollisessa koossa marmorista veistetyltä; he

seisoivat itse muistopatsaina haudoillaan, taikka olivat vainajan

omaiset lähettäneet heidän omat kuvapatsaansa sinne vieraisille, ja

ne nyt omaisten sijassa surevat rakkaiden Tuonelaan menneiden tuhan

luona. Leskivaimot varsinkin tuottavat kaupungin kuvanveistäjille hyvää

tienastia. Siinä saa nähdä, miten sureva marmoripuoliso pitsihunnussa

ja viimeisen muodin mukaisessa silkkileningissä on astuvinaan

sisään sen hautakammion puoliväliin avatusta ovesta, jossa hänen

mies-vainajansa lepää, ja jonka kuvalle hän lemmekkäästi hymyilee.

Ja siinä hän seisoo niinkuin kummitus yöt, päivät. "Tahtoisinpa

tietää", aattelin, "josko todellinen leski säikähtyy itseään, kun

hän tulee hautuu-maalle? -- Josko häntä harmittaa, kun uusi muoti

syntyy, jota hänen marmorikuvansa ei taida noudattaa? -- Ja josko hän,

jos menee toisiin naimisiin -- sanoo toiselle miehellensä, ett'ei,

kun tääkin muuttaa tuonne hautakammioon, hänen enää toista kertaa

tarvitse teettää kuvaansa, nykyinen kuvapatsas kun on kahdellekin

tarpeeksi asti tuskaisen-näköinen? -- Nuorten herrain sopii kävellä

hautuu-maalla tarkastelemassa leskirouvia, eiköhän niistä joku olis'

otettava, taikka tarvitsee heidän vaan tirkistellä marmori-tyttäriin

isän tahi äidin haudalla, niin tietävät mitä heidän on tehtävä. Minun

täytyy se tunnustaa, ett'ei tuo marmorinen muotilehti saanut minussa

hereille minkään-näköisiä hartauden tunteita. -- Siinä sopessa,

jossa köyhät lepäävät, kukki orjantappura-pensaita siellä täällä

mataloilla hautakumpuloilla -- ja minä luulen, että se rakkaus, joka

istutti orjantappura-pensaat, useinkin oli yhtäsuuri kuin se, joka

kuvanveistäjille hankki jokapäiväisen leivän. Mutta köyhät, niillä

kun ei ole sukuhautaa, haudataan erillensä toisistaan. Lapset eri

hautaan, miehet tuolla puolella, vaimot tällä. Ei sitten satukaan

sopimattomuuksia."

Oikein tuntui keveämmältä sydämeni, kun jätimme tuon kuolon komutarhan;

sillä minun käsitteeni sitä sentään liiaksi oudoksuivat. Vielä

ilta-puolella, kun kävelyllä näin noita hienokkaasti puetuita naisia,

katselin jokahista erikseen arvellakseni, minkänäköinen se ja se tulisi

olemaan marmorista veistettynä hautuu-maalla, ja mitä hän oli yllensä

ottava. Milano tuntui minusta äkkiä kolkolta, vaikka se alusta minua

niin miellytti.

Siis kehoittelin poislähtöön, semmenkin kuin lasten piti lähettää

ensimäisen kirjeensä Berlinistä osotteella Genuaan. Ja tietysti se on

lysti saada tietää, miten kotona voidaan.

Genua.

Laulun ja puuro-tenorien kotomaa. -- Matkustavan Berliniläis-rouvan

velvollisuudet. -- Museoita ja taulustoja. -- Ilahuttavia edistyksiä

seurustelemisessa kotoasukkaiden kanssa. -- Mintähden täytyi muuttaa

toiseen vaunuun. -- Kirje lapsille. -- Professori Qvenylhuber. --

Mintähden herra Spannbein söi polypejä. -- Mintähden rouva Buchholz

oli luulla itseänsä keijukaiseksi. -- Pyhä gral. -- Mintähden herra

Buchholz ei pitänyt Italiaa lasina olutta.

Taas istuimme vaunuissa niinkuin tavallisesti. Kalleni ei nyt enää

niin valittanut kolotustaan, hän tunsi jo, että Italian lauhkea

ilma oli matkaan-saattanut helpoitusta. Eno Fritz tarjosi hänelle

konjakki-pullon, vaikka päivä oli vasta alussa, eikä siis ryyppy-aika

vielä. Siitä seurasi meille siemaus itsekullekin. Fritz kertoi

ystävänsä Felixin, joka monesti on käynyt täällä kesämaissa, sanoneen,

että parempata ei ollut neuvoa malariata vastaan kuin konjakki nautittu

oikeaan aikaan. Annoimme sentähden pullon käydä kädestä käteen vielä

kerran, ja sitten olimme sangen hyvällä tuulella.

Herra Spannbein vaan oli harvapuheinen.

"Onko teille kuka tehnyt mitä?" kysyin minä säälien.

"Ah, jos tietäisitte --!" huokaili hän.

"Genuassa ehkä jo ratkaistaan minun onneni".

"Kuinka niin?"

"Sallikaa minun pitää se omassa povessani vaan; sielulla on

salaisuuksia, joita on parasta olla ilmoittamatta".

"Miten tahdotte, mutta jos kaipaatte myötä-tuntoista sydäntä, niin

rouva Buchholzilla on semmoinen".

Me puhelimme sitten Milanosta. Eno Fritz kysyi, oliko tuo yöllinen

laulu katuloilla meitäkin häirinnyt, johon vastasin, ett'en minä vielä

ollut tyytyväinen, sillä päättäen niistä kirjoista joita olin lukenut,

odotin minä vähintäkin yhden nelislaulu-kunnan katukulmaa päälle.

Kalleni sanoi:

"Kyllähän niitä oli monta, jotka laulelivat operan-säveliä kotiin

mennessään, mutta laulajilla oli jokahisella puuroa kurkussa".

"Se tulee siitä paljosta maccaronin syönnistä", arveli eno Fritz.

"Min'en ole koskaan kuullut katurauhaa hätyytetyksi niin monella

puuro-tenorilla kuin täällä".

Minä närkästyin tuosta moitteesta ja muistutin, että Italia on laulun

kotomaa, sekä sanoin ikäväksi, ett'ei nuori rouva Kliebisch nyt ollut

läsnä; hän joka oli käynyt soitanto-koulua, olisi varmaankin toista

mieltä kuin Fritz, joka valitettavasti hänkin on erään lauluyhtiön

jäsenenä, eikä sieltä pääse menemään naimisiin. Se on naurettava,

sanoin, kun saksalaiset luulevat osaavansa laulaa, sillä siinä nyt

kerta italialaisilla on patentti. Riita tuli kuin tulikin, eikä

loppunut ennenkuin kysäsin: "No mistäs ovat nuo sulosointuiset

positivit?" Nyt hän oli masennettu.

Kostaaksensa tappion lähti eno Fritz taas jankuttamaan noista suurista

kapsäkkilöistä ja ylipainosta, sanoen vihdoin: "Nuo ylenpalttiset

kampsusi vievät sinulta koko joukon rahoja, Wilhelmina".

Silloin minä suutuin ja vastasin:

"Berliniläistä rouvaa ei pidä Italiassa luultaman homsaksi. Minä

kuulun perheesen joka tietää, mihin sen oma arvo velvoittaa. Ja jos et

sinä pidäkkään lukua sivistyksestä, niin on se minun, sinun vanhemman

sisaresi, velvollisuus kannattaa hyvää nimeämme, jos ei muitten, niin

kumminkin minun lasteni ja naapurieni tähden. Koko Landsberger-katu

pitää minua kunniassa, sinua taas yksin yövartiatkin pitävät pilkkana,

kun tulet niin myöhällä kotiin."

Kalleni valitteli rauhaa, muistuttaen siitä, että tässä tulimme olemaan

koko päivän yhdessä, ja että riita ja tora tekee ajan kahta pitemmäksi

vaan. Mutta oliko minun syy?

Herra Spannbein ehdotteli pysähtymistä Turiiniin, jossa saisimme

nähdä oivallisen tauluston. Siihen vastasin, että minä vähäksi aikaa

olin kylläinen Milanon tauluista jo, ja kysyin häneltä, maalailivatko

ennen mailmassa nuo vanhat mestarit museoita varten? Hän sanoi niin

ei olleen, vaan vanhain mestarien maalanneen yksityisille, milloin

niiden kannatti tilata, kuin myös luostareja, kirkkoja j.m.s. varten;

taulustot olivat vasta uudemman ajan laitoksia.

"No niin", vastasin minä, "mutta nyt kun siinä riippuu vieretysten jos

jonkinmoista, aivan kuin viidenkymmenen-pennin kaupoissa, en taida minä

ainakaan tähdystyä jokaiseen tauluun eriksensä. Niitä joko on liika

paljon yhtä sorttia yhdellä seinällä, taikka sulavat ne silmissäni niin

yhteen, ett'en ehdi toista tarkemmin katsella, ennenkuin jo vilkaisen

toiseen, saadakseni nähdä mitä taas siihen on kuvailtu."

"Taiteen-tuntija", sanoi herra Spannbein opettavaisesti, "valitsee vaan

joitakuita mestarin-teoksia ja kiinnittää kaiken huomionsa niihin".

"Minä puolestani", vastasin, "tahdon nähdä kaikkityyni; sentähdenhän

minä maksan pääsy-rahan".

Eno Fritz oli samaa mieltä kuin minä, ja sanoi toistaiseksi

kyllästyneensä madonniin; toinen oli melkein yhden-näköinen kuin

toinenkin, ja kaikki olivat ruoka-huiluulla taikka nukahtamaisillaan.

"Olivatpa taulut itsessään mimmoiset tahansa", virkahdin minä, "mutta

minun ensimäinen ajatukseni aina on, että pitäisi niitä vähän tuhertaa

suovalla ja harjalla!"

"Taide-braminien silmissä vasta vanhuuden n.s. patina tuottaa tauluille

oikean arvon", sanoi herra Spannbein.

"Miks'eivät sitten uuden-aikaiset taiteilijat heti maalaa patinalla?"

kysyin.

"Sitä monet tekevätkin".

"Mutta onhan luonto puhdas ja lempeä".

"Maalarien tulee antaa taululleen vaikutetta".

"Vai vaikutetta?" huudahdin. "Saapasmusteella? Kiitoksia paljon".

Kalleni, jota tää puheleminen ei näkynyt huvittavan, sanoi:

"Wilhelmina, eiköhän olisi parasta, että ensin vähän harjaantuisit

taiteentiedossa, ennenkuin päätöksiäs lausut."

"Ihan ilman syytä noita mestareja ei suinkaan niin suuressa arvossa

pidetty kun he elivät ja olivat, ja jotain kai löytyy heidän

teoksissaan, josta vielä tänäkin päivänä on heidän isäin-maallensa

kunniaa. Herra Spannbein on taiteilija ja enemmän tavastunut näissä

aineissa kuin sinä; älä siis väitä vastaan, vaan noudata hänen

opetuksiaan!"

"Kalle", vastasin minä, "mitäs sinä puhut joutavia? Sinä olet täällä

jäsenkokouksesi vuoksi, etkä taiteen tähden."

Eno Fritz oli sill'aikaa asettanut käsikapsäkkinsä sohvain välikköön,

levittänyt huopapeittonsa sen päälle ja ottanut esille kortit.

Skatin-lyöntiin siis jälleen. Minä rupesin pitkälleni sohvalle,

niin mukavasti kuin Kallea vaivaamatta taisin, ja koetin nukahtaa.

Mutta ei ollut siitä unesta kehumista, sillä niinpian kuin juna

jossakin paikassa pysähtyi huusivat konduktöörit, kantajat, vahdit ja

vaihettajat, kaikki yhteen suuhun, aseman nimeä kunnes sitä oikein

ymmärrettiin, ja kun taasen lähtemän piti, huusivat he lakkaamatta:

_partenza -- partenza-a-a_, juuri kuin tahtoisivat he säikähyttää

höyryveturia pilttoutumaan. Nukkumisesta ei tullut mitään.

Alessandriassa astuin vaunuista ulos jaloittelemaan vähän, ja

ostaakseni appelsineja, joka vallan hyvin käy päinsä kun on kielessä

vähän harjaantunut. Otetaan, näette yksi tahi useampi appelsiini ja

kysytään: _qvanto costa?_ Tähän vastaa kaupustelija jotain tolkutonta

ja ojentaa joitakuita sormia. Ostaja puistelee päätänsä, ja yksi

sormista poistuu. Hän puistelee vielä. Taas sormi pois. Hän vielä

kerran puistelee. Silloin puistelee myyjäkin, ja pitemmältä siin'ei

tingitä. Sitten maksetaan kaupustelijalle niin monta soldia kuin on

sormia vielä pystyssä, ja kauppa on tehty. Samaten ostetaan noita

sieviä, kopsissa piileviä viinipulloja, joita täällä tarjotaan

kaupaksi. _Quanto costa? -- Una lira!_ Kaupustelijalle annetaan seteli,

hän kuorii pois öljyn, joka viinin pinnalla uiskelee, ja ojentaa

ostajalle pullon sangen kohteliaasti.

Liransa hän pistää lakkariin ja sanoo naurusuin niin että valkoiset

hampaansa näkyvät: grazie, joka on sitä paljon kuin kiitoksia.

"Jospa Bergfeldtska olisi näkemässä", ajattelin, "miten minä täällä

vieraassa maassa olen ihan kuin kotona Alexandersplatz'illa, kun on

markkinat siellä, ja mitenkä minä italiankielessä tulen aikoihin,

aivan kuin olisin imetetty italialaisella maidolla; hän kai kateudesta

kävisi kipeäksi heti". Minä naureskelin itsekseni aatellessa herrain

hämmästyneitä silmiä, kun olin astuva sisään näillä virvokkeilla, joita

ensi kerran omissa valloissani olin ostellut, vaan kun tungin sisään

vaunun-ovesta, appelsinit ja viinipullo käsissäni, säikähdyin, sillä

tään puolen nurkkasijoilla istui ventovieraita ihmisiä.

"Suokaa anteeksi", lausahdin, "tässä ei ole teille tilaa. Tämä on

meidän vaunu."

Vieraat eivät liikahtaneet. "Pyydän huomaamaan, tää on minun sijani",

sanoin rouvas-ihmiselle, joka istui minun nurkassani. Hän irvisteli ja

tuijotti minuun harmaansinisillä silmillään, ikäänkuin hän tahtoisi

myrkyttää minua.

"Hyvä herra", sanoin minä nyt hänen kumppanilleen, "yhden näistä

nurkkasijoista vaadin kaiken mokomin".

Hän irvisti niinkuin äsken rouvakin, eikä ottanut liikkuakseen.

"Kalle", huudahdin, "mitä ihmisiä nää ovat?"

"Englantilaisia", sanoi Kalle. "Kyllä me jo koetimme ajaa niitä ulos,

mutta eivät menneet".

"Mintähden päästitte heidät sisään?"

"Ne tulivat ett'emme sitä älynneetkään, peli kun juuri kääntyi

erinomaisen mieltä-kiinnittäväksi".

"Tuo onneton peli! Mutta nyt se on teidän asia toimittaa minulle

paikkani takasin; minä tahdon katsella näköaloja. Huutakaa

konduktööriä."

Konduktööri tuli, hän puheli, Kalleni puheli, herra Spannbein puheli,

eno Fritz puheli -- englantilaiset vaan eivät puhuneet sanaakaan,

he tuijottivat edelleen meihin kellahtavilla silmillään eivätkä

liikahtaneet paikalta. Eikä niistä päästykään.

Tässä nyt kiidin Italian kedoilla, mutta ihan ilman tarkoitusta. Tosin

herra Spannbein jätti minulle sijansa toisen akkunan luona, mutta mitä

hyötyä minulla siitä oli, veturin-savu kun laskihe sillen puolelle ja

pilviinsä peitti kaikki maisemat? Ja kortinlyöntiä katsellakseni en

ollut Alppien yli matkannut.

Ei siis kukaan taida minua moittia, jos olinkin vähän vihoissani.

Mielihyvällä olisin heittänyt nuo molemmat englantilaiset arenan

villien petojen eteen, ja hyvä! olisin huutanut jos leijona nakerti

missiä luihin asti ja tiikeri puraisi misteriltä kurkun poikki. Jaa,

kyllä vähän sisuni kuohui ja minua pahoitti se, kun ei peto-tappeluksia

enää ollut muodissa. Tuo vanha hyvä aika oli sentään monissa kohdin

kiitettävä.

Siinä tuumaillessani tepposia noille nurkkavieraille, juolahti minun

mieleeni se että englantilaiset naiset eivät suvaitse tupakan-savua;

oli kerran lady, joka seitsemän päivää makasi tainnuksissa siitä, kun

muuan herra hehkuva sikaari suussa oli tullut sisään naisien huoneesen.

Minä siis yllytin herroja polttamaan, ja jos paperossia olisi ollut

meillä, olisin itsekin tupakoinut, tuli siitä sitten mikä seuraus

hyvänsä.

Tupakan-poltosta oli apua. Missiä rupesi ryittämään, ja hän kun istui

tuulen puolella, niin hänen täytyi pitää ikkuna kiini.

"Kyllä te tuprutattekin aivan kuin leipomauunit vähää ennen joulua",

pilailin.

Ilman-laatu vaunussa kävi jotenni häkäiseksi. Nyt nousi englantilainen

ylös ja pyysi herkeemään polttamasta. Mutta kyllä hänelle annettiin

sana sanasta, kaksi paraasta! Eno Fritz, joka sokeroi vähän engeliskaa,

teki hänelle selväksi asian kantaa sanoen, että ensimäisessä luokassa

sai olla neljä henkeä vaan kussakin vaunussa. Englantilainen taas

väitti, ett'ei saanut polttaa, jos joku matkustajoista sanoi vastaan.

Me viittasimme siihen, ett'ei hänellä ollut tässä vaunussa tekemistä

mitään. Minä sanoin: "Polttakaa, pojat, minä annan luvan".

Ensi asemalla kutsuttiin taas konduktööri. Älyttyänsä, että

englantilainen valitti meidän päälle, yhtyi hän tyynesti tämän

puolelle ja kielsi meitä polttamasta. Sepä ei ollut Kallen mieliin.

Junan-johdattaja haettiin ja hän haki aseman-inspehtorin. Loppu

laulusta oli se, että meidän täytyi muuttaa toiseen vaunuun --

syystä että edellisessä ei ollut tupakan-poltto sallittu. Tuskin

olimme ulkona, niin englantilainen julkeasti sytytti sikaarin ja oli

sennäköinen, kuin ei meitä olisi ollut olemassakaan.

"Siinä näemme missä mahdissa englantilainen on ulkomailla, ja miten

saksalaista siellä ylen-katsotaan", huudahti Kalleni kun mennä

höyryytettiin taas eteenpäin. "Minä olen vakuutettu siitä, että tuo

englantilainen on joku Lontoon-suutari, sillä hävyttömyys ja sivistys

eivät menesty yhdessä. Mutta hän kuuluu tuohon suureen brittiläiseen

kansakuntaan, ja ottaa siis luvaksensa olla röyhkeä."

"Oikeus oli meidän puolellamme, mutta kuka saksalaista ulkomaalla

auttaa tämmöisissä vähäpätöisissä asioissa. Ei hänen apunaan voi

olla muu kuin arvon-anto, ja kuinkas vieras saattaa arvossa pitää

ihmisiä, jotka eivät anna arvoa omalle isänmaallensa? Niin kauan

kuin vielä olemme vierasten kansain apinoita, niin kauan kuin emme

rakasta isänmaatamme niin sydämellisesti, että se on meille mahdotonta

-- oli se sitten liehittelemisellä tai inhoittavalla nöyristelyllä

kaiken ulkomaalaisen edessä -- alentaa sitä muiden maiden hyväksi,

vieläpä pilkata sitä, -- niin kauan saa saksalainen ulkomailla kaivata

vahvinta tukeansa, parasta turvaansa, mi on se kunnioitus joka hänelle

Saksanmaan kansalaisena on tuleva."

Näin puhui Kalleni harmistuneena, ja täytyi valitettavasti, siihen

nähden mitä meitä oli kohdannut, yhtyä hänen ajatukseensa. Eihän koko

tää asia, tarkkaan katsoen, ollut kuin melkoinen vähäpätöisyys vaan,

mutta suututti se siltä, siinä kun tulimme näkymään niin armottoman

vähäisiltä. -- Englantilaiset jäivät istumaan, mutta meidän täytyi

mennä tiehemme. Ja kumminkin olimme aivan yhtä hyviä kuin he. Todella

ilkeätä!

Hämärti jo, kun Genuan merenlahdelma tuli silmiin. Olimme rientäneet

tunnelien läpi ja siltojen yli, ja juuri kun kaunis maisema oli

nähtävissä, pujahdimme taas tuommoiseen pitkään, pimeään koloon; siitä

päästyämme olimme asemalla. Insinöörien pitäisi toki matkustavan

yleisön hyväksi rakentaman rautatiet vähän enemmän kuvan-ihanasti,

jotta jotakin saisi nähdä rahoistaan.

Kun olimme astuneet pois, kummastutti minua se, että eräs nuori mies

univormun-tapaisessa puvussa kulki meitä kintuilla ja katseli meihin

silmiänsä eroittamatta. Minä huomautin herra Spannbeinia siihen, vaan

ei hänkään tiennyt mitä se merkitsi. Ottaessamme kapineemme tavarasta,

astui tuo nuori univormu-herra esille ja sanoi meille jotakin

kohteliaasti, mutta hyvin vakaasti.

"Mitä hän tahtoo, herra Spannbein?"

"Hän kysyy, josko on teillä tullaamattomia sikaaria."

"Mitä se häneen kuuluu?"

"Hän on tulli-virkamies."

"Me olemme aikoja sitten tullirajan ylitse päässeet."

"Hän tyytyykin kun vaan saa nähdä tullikuitin raja-, asemalta."

"Sen olemme hukanneet", sanoi eno Fritz.

Nuorukainen oli pahoillaan, mutta herrasväki oli vaunuissaan polttanut

sikaareja jotka eivät hajunneet Regialta. Sitä olivat konduktööri,

junan-johdattaja ja aseman-inspehtori valmiit todistamaan.

"Nuo helkkarin engelsmannit!" huudahdin minä.

Nyt piti ruveta tutkimaan. Mutta menipä se minun mielestäni jo

liikanaisiin.

"Jaa", sanoin minä, "saattakaa vaan toimeen vastuksia meille; mutta

huomenna minä kirjoitan Bismarckille, ja kyllä hän -- --"

Tuskin tapasi nuorukaisen korvaa tuo sana Bismarck, niin jopa hän

muuttui sangen kunnioittavaiseksi ja kysyi, olimmeko _tedeschi?_

"_Prussiani_", sanoi eno Fritz.

"Kaupungista _Berlino_", lisäsin minä.

Nuorukainen puhui pari sanaa, kumarsi ja meni matkoihinsa. Me

kiipesimme hotellin yhteis-vaunuihin ja ajoimme pois mekin.

"Näet, Kalle", sanoin pöyhkeillen, "Bismarckia he pelkäävät. Huomasitko

kuinka hän hämmästyi heti kun sen nimen mainitsin?"

"Toivoisinpa oman-tuntomme olleen puhtaamman tässä asiassa", sopisi

Kalle.

Mutta min'en tiedä, mikä on suurempi synti: polttaa italialaisia

Regie-sikaareja vaiko salaa viedä kanssaan hyvän, sisääntuodun

Berliniläis-havannan? Siitä ottakoot papit selvän; sanotaanhan

niiden monesti ymmärtävän paremmin tupakkaa kuin noita vanhoja

perustus-kirjoja.

Me kulimme hirveän kapeita katuja tornin-korkuisien huoneiden keskellä.

Meidän hotelli oli sekin jonkunlainen leveä torni, sillä vasta

kolmannessa kerrassa oli parterri, pieni kurjallinen ala.

Lapset olivat kirjoittaneet. He olivat terveet ja virkeinä. Ilma

oli kylmää Berlinissä, ja uutta ei ollut tapahtunut mitään. Lopuksi

kertoivat he, Bergfeldtskan käyneen heillä ja sanoneen, että kaikki

naapurit ihmettelivät mitä minulla oli Italiassa tekemistä, enhän

minä ollut likimainkaan kylliksi sivistynyt sinne mennäkseni. Siihen

he olivat vastanneet, että naapurien pitäisi ennen hoitaman omia

asioitansa kuin sekaantuman toisten toimiin ja tekemisiin, ja nyt

kysyivät he, josko olivat olleet kylliksi epäkohteliaat.

Minä annoin kirjeen Kallelleni sanoen:

"Niinpian kuin kotiin tulemme, pyydän hänet oikeuteen; tuo kateellinen

akka siellä käy ja koettelee panetella minua lasten edessä. Se on

säätyvihaa ja sukuvainoa, siit'on vankeutta vähintäkin!"

Kalleni koetti lepyttää minua ja pyysi minua olemaan, tyynellä mielin

ainakin päivällispöydässä.

"Olen niin tyyni kuin taidan, Kalle, mutta oletkos sinä tyyni, jos joku

sylkee sinun soppaasi? Ensin englantilaiset ja sitten Bergfeldtska!

Iloinen alku Genuassa!"

Ruoassa oli eriskummainen maku, mutta min'en tiennyt, oliko mieleni

vai ruoan valmistaminen syynä siihen, että joka ruokalaji maistui

samallaiselta. Kalleni veti suunsa irviin ja eno Fritz pureskeli hyvin

hitaasti.

"Tää on oikeata italialaista ruoanlaitosta", selitti herra Spannbein.

"Mitenkä niin?" kysyin.

"Kah, ettekö tunne, että kaikessa ruoassa on öljyä seassa?"

Nyt ymmärsin, mintähden kaikki lajit maistuivat yhdenlaiselta. Italia

kävi yhä enemmän italialaiseksi, sen huomasin hyvin.

Täällä pistän postiin ensimäisen kirjeen tyttärilleni, sillä minä

lupasin kirjoittaa heille usein. Siitä olin vaan pahoillani, kun ei

mieleni nyt ollut lemmellisempi; kynään tartuttuani, täytyi minun

melkein pakoittaa itseni kirjoittamaan jotenni lauhkeita lauseita.

Genuassa.

Hyvät lapseni!

Minua ilahuttaa kuulla, että hyvin voitte, ja jos Bergfeldtska

toiste tulee käymään, niin terveisiä hänelle, ja sanokaa, että

minulla on erinomaisen lysti ja että poimin appelsineja puusta.

Eilen, näette, kävimme katsomassa useampia palatseja ja eräässä

niistä -- se oli palazzo Balbi -- näin puutarhassa ensimäiset

appelsinipuut. Nyt vasta, hyvät lapseni, ymmärrän Goethea kun

hän sanoo: "Jo lehdistöstä kulta-he'elmä kiiluu". Semmoista

pitää nähdä jos miel' sitä uskoa, ja minä voin vaan sanoa, että

jalon-ihanalta se näytti. On meilläkin tauluja ja kuvapatsaita

vanhassa museossa, mutta appelsiinipuita ulkona ja niin suuria

vielä sitten, niitä ei ole meidän puolella.

Taidetta en sentään suinkaan halveksi. Ei, päinvastoin sitä

opin arvossa pitämään yhäti enemmän. Nää salit, hyvät lapseni,

nää huonekalut, nää marmoriseinät, gobelinit ja veistokset,

nää pöydät kallis-arvoisine maljakkoineen, hopeakannuineen ja

kolpakkoineen -- hämmästyttävää kerrassaan. Entä sitten taulut

seinillä: palatsien entisten omistajain muotokuvia, Antonio

van Dykin maalaamia, kaikki niin ylhäisiä, että tuskin tohtii

äänessä puhua, pyhimyksiä ja pyhyyttömiä, kuuluisimpien mestarien

teoksia; Raphaelin, Tizianin, Veronesen, kaikkien maalauksia

täällä saa nähdä.