Käsityöläiset työskentelevät avokadulla. Se on oikein lystiä nähdä,

kuinka väsymättömiä ja uutteria he ovat. Köyhemmissä kaupungin

kortteliloissa istuvat vaimot rukkinensa kadulla ja kehräävät

sitä karkeata lankaa, josta sitten kudotaan heidän yksinkertaista

leninkikangastaan. Sukkien asemesta heillä tavallisesti ei ole muuta

kuin ilmasto, etenkin arkipäivinä. Mutta pyhäksi pynttäävät he itsensä.

Yksinkertainen leninki, kirjava nauha, tekokulta-koristuksia kaulassa

ja korvissa, ja sitten vallattoman hyvä mieli. Se on heidän paras

koristuksensa. Miltei mieleni tehnyt heidän kanssaan naurella, hilastaa

ja olla yhtä hillitön ilossa kuin he, mutta mitä sitten minusta olis'

aateltu Landsberger-kadulla? Meillä kaikki noudattavat muoteja, yksin

palvelus-piiatkin. Muoti tuo murheita muassaan, ja semmoisia tuntee

Neapelin tytär yhtä vähän kuin lunta huhtikuussa. Kenen tähden hän

vaivaisi itseänsä ja kuluttaisi varojaan? Sulhasensa. Hänkään ei ole

mikään muodinnarri. Muitten ihmisten tähden? Hän on iloinen ja hilpeä

vaikk'ei hän vaatteillaan voi nostaa muitten kateutta. Ja kuinkas

iloinen ja hilpeä eikö hän ole!

Eilen illalla olimme Chiajan'issa. Siinä oli "italialainen yö" ynnä

soittajaisia. Neapelin ylhäinen mailma ajeli Corsolla. Neljä vaunuriviä

rinnan, ja mitkä loistavat ajovehkeet! Mimmoiset vaatteukset! En

mointa ole ikänäni nähnyt! Corsolla ajelevat herrasväet komeissa

kattovaunuissa vaan, sinne eivät kelpaa troskat toista luokkaa, tuskin

ensimäistäkään. Ja kuinkas iloisilta näyttivät kaikki! Puistossa sitten

sytytettiin satoja kaasuvalkeita. Palmut olivat oikeita palmuja,

eikä viheriäksi maalattua ranta-peltiä. Meri kohoilee ihan likellä

puistoa, aaltojen polske yhtyy soitantoon, ja kun soitanto taukoo,

huvittelevat aallot omin päinsä, niinkuin ihmisetkin. Keskellä puistoa

kohoaa kaunis valkonen rakennus, jonka seiniä kaasuliekit heleästi

valaisevat. Se seisoo siinä hiljaisena ja totisena, niinkuin vieras

keskellä tätä viehkuria, vaunuin jyminätä, ihmisjoukon hälyä ja

soittokunnan säveliä. -- Vieras se onkin, se on stettiniläisen toht.

Anton Dohrn'in rakentama eläintieteellinen asema. Saksan valtio antoi

sen rakentamiseksi 100,000 markkaa, Berlinin yliopisto kustanti pienen

höyryaluksen vesieläinten-pyyntiä varten. Muutkin valtakunnat antoivat

apuja, mutta saksalainen asema se on kaiketikin. Jos kohta se kaikkein

kansain luonnontutkijoille tarjoaa tilaisuutta töihin ja tutkimisiin,

niin se on saksalaisen perustama, ja siis saksalainen. Kalleni sanoi:

"Reuhaa sinä, Neapel, ja riemuitse sydämen pohjasta! Kaiken tään melun

keskellä on Saksanmaa Neapelin ihanimmalla paikalla pystyttänyt tiedon

tamppelin, ja se minua miellyttää enemmän kuin kaikki mistä sinä

ylpeilet. Mintähden? Koska isänmaani kunnia on minunkin."

Toledo on Neapelin Friedrichin-katu, vaikka hälisevämpi ja noin

neljännes sen pituudesta. [Ken kauniina pyhä-iltana on nähnyt

Spielbuden-torin S:t Paulin luona Hamburgissa ja noita kaupustelijoita

kärryinensä, ilmoittajia ja ihmis-vilinää siinä, se voi likipitäin

kuvailla mieleensä elämää Toledolla, kun vaan otaksuu hälinätä sata

kertaa kovemmaksi, ja että on kapea katu leveän torin asemesta.

Toim. muist.] Minusta on ihme, ett'ei ihmisiä joudu pyöräin alle,

sillä siihen olisi joka silmänräpäys mitä oivallisinta tilaisuutta.

Mutta ihmiset ovat niin vikkeliä ja tarkkasilmäisiä, ett'ei ennätä

tapaturma tulla. Yhtenänsä töytäisee ihmisvilinään ajovehkeitä,

troskia, yksivetoisia vaunuja, yhteisvaunuja, lukemattakin muuleja.

Kaupustelijoita kulkee sinne tänne ja kiljuu, juuri kuin olisi puukko

heillä kurkussa. Ja mitä he kauppaavat? Kolme, neljä parsakasvia,

joitakuita lihamakkaroita tahi kastanjia, vähän kalaa, vanhaa hattua

taikka, kuten kerran nä'in, köyttä. Kaupustelija huutaa kunnes

on tavannut oikean ostajan köydellensä, taikka kunnes äänensä on

sorruksissa. Mutta eipä se sorru ennen kuin hän on saanut tavaransa

kaupaksi. Ja siinä hän hieroo, tinkii, koikehtii ja reutoo, aivan kuin

koko olemisensa olisi kysymyksessä. Vaan niin on tapa täällä.

En tiedä, mikä mieltä enemmän kiinnittää, maako vai maan asujamet, vai

kuuluvatko kumpasetkin yhteen niinkuin soitto tanssiin?

* * * * *

Tähän loppuvat minun muistoonpanoni Neapelista; ei ollut minulla aikaa

pitemmältä harjoitella sivistyneessä kirjoitustavassa, semmoisessa kuin

jotenkin auttava päiväkirja vaatii.

Kliebischin herrasväki lähtivät pois, oltuansa täällä kaksi päivää

vaan. Herra Kliebisch kävi meillä tuomassa tuon täyttämänsä pullon

ja ottamassa jäähyväisiä. Hänen vaimonsa ei voinut hyvin, sanoi hän,

Henrietta ei suvainnut tuota ijankaikkista sitroonivettä. Itse hän

oli syönyt simpukoita ja niistä käynyt niin kipeäksi kuin Henrietta

oli Garda-järvellä. Henrietta oli vielä sitten niin arkaluontoinen,

että hän vapisi kuin haavanlehti, kohta kun lähistössä joku rupesi

huutamaan ja hoilottamaan. No, kummako se oli, eihän Neapelissa saa

unta silmiinsä tuon alituisen melskeen tähden. "Me lähdemme Venedigiin,

siellä voin olla järvellä", päätti hän selityksensä ja sitten meni.

Mutta eno Fritz ilmoitti minulle oikean syyn, "mintähden Mattinsa

ottivat koulusta pois". He olivat, näette, olleet ulkona kävelemässä

satamakatua, jota Santa Luciaksi sanotaan -- eno Fritz sattui

siinä olemaan hieromassa kauppaa erään kalastajan koralleista ja

näkinkengistä -- ja olivat silloin katselleet toisiinsa niin erittäin

laupiaasti.

Siitä heille naurelivat miehet, vaimot ja lapset, sillä Neapelilainen

kohta keksii ulkomaalaisten naurettavia ominaisuuksia, ja tuo rakas

pariskunta oli joutunut yleisen huomion esineeksi. Paitsi sitä oli

varas vienyt Kliebischin kellon.

"Tästä kaikesta he suuttuivat niin, ett'eivät enää löytäneet mitään

miellyttävää Neapelissa; ja jos sinä olet ymmärtäväinen, niin neulot

kiini miehesi takataskut, jott'ei niihin pääse varas."

"Kalleni ei anna varastella varojaan", vastasin minä, ja sillä hän oli

vaiti.

Santa Luciata kiitellään suuresti, ja näköala lahden ja saarien yli

on todellakin sangen ihana; nuo monilukuiset laivat johdattavat

aattelemaan kaukaisia mailman-osia, mutta sataman luona on kivimuuri,

ja muurin päällä taikka juurella, missä paraiten passaa, maata

lötköttää päivänpaisteessa ihmisiä iso joukko, joista enimmällä osalla

ei ole muuta peitettä kuin pelkkä iho vaan. Välttäisihän tuokin, mutta

he pitävät myös jahtia siinä. Mitä otusta pyytävät, sit' en huoli

sanoa. Jos ottaisivat kamman, niin saisivat sitä kai enemmän, mutta

nyt käyttävät hyppysiä vaan ja saavat kiini ainoasti yhden kerrallansa

niitä -- esineitä, jotka ovat heillä vastuksena; ja heillä kun on

niin tiheä ja takkuinen tukka, niin kyllä tarvitaan harjaantumista ja

tottumusta.

Emme ole käyneet yhdessäkään noista kolmestasadasta kirkosta,

sitävastoin olimme kansallismuseossa, jossa säilytetään ne kuvapatsaat,

seinämaalaukset ynnä muita kaluja kosolta, mitkä Pompejista ja

Herkulanumista ovat esille kaivetut. Tauluista ja muista taideaarteista

en puhu nyt mitään, min' en ehtinyt edes lukea niitä. Sitä ei voi

käsittää, kuinka paljon tavarata löytyi Pompejissa yksin jo, jos esim.

aattelee vateja ja pannuja vaan. Jotkut astiat näyttivät minusta

semmoisilta, kuin olisi niillä muinoin tarkoitettu tyyten toista, kuin

että seista näin pöydällä säädyllisten ihmisten nenän edessä.

Entäs kaikki nää marmori- ja pronssi-kuvapatsaat! Moneen pronssikuvaan

oli kiinnetty maalatut, luontomaiset silmät, niin että näyttivät siltä

kuin näkisivät he. Mutta koska tämä oli todiste taiteen riutumisesta,

kuten kirjassa seisoo, niin menin ohitse penseänä, vaikka oikeittain

minusta olivat hyvin koreita nuo kuvat; joitakuita oli kierosilmiäkin.

Petteissä tulin erääsen pieneen saliin, jota minä vielä nytkin kauhulla

aattelen. Kentiesi on rouva Kliebischkin siellä ollut, ja käynyt siitä

niin arkahermoiseksi, sillä kyllä tarvitsee olla niin luja luonto

kuin minulla on, miel' kestää tuommoista näkyä. Missä piilee Neapelin

sivistysvallinto, koska ei mokomia kuvia oteta takavarikkoon? Ainakin

pitäisi laittaa eri herrain- ja naisten-huonekertoja, niin saisi asia

toki tieteellisen muodon. Mutta sepä on mielestäni ihan vissi, että

kyllä nuo Pompejilaiset olivat kauniita poikia? -- Oikein olin iloinen,

kun olimme ulkona taas.

Kerjäläisiä on Neapelissa hirmuisesti. Vierasta hätyyttävät ei ainoasti

sokeat, rammat ja raajarikot, vaan terveetkin kököttävät käsiänsä,

saadaksensa veronsa hekin.

Vielä pahempia vieraan kiusaajia kuin kerjäläiset, ovat sentään

troskan-ajurit. Tuskin on matkustaja tullut hotellistaan ulos, niin

ajavat ne suoraan uhriansa kohti, ja niin likeltä käyvät kimppuun,

että estävät kulkemasta. Jos on onnistunut päästä yhdestä erille, niin

tuskin kaksikymmentä askelta otettua jo tulee toinen taikka lähtevät

kaksi tai kolme kilpaa ajamaan saadaksensa vieraan kiini.

Ja sitten nakuttavat kengän-puhdistajat harjalla puulootaansa ja

tapailevat sivutsemeneviä koipiin. Kaikki nää ihmiset: kerjäläiset,

kukkaistytöt, valokuvan-kauppiaat ja muut nurkkasaksat vinkuvat,

huutavat ja kiusaavat äkkinäistä reissuvaista kaikella tavoin, niin

että hän viimein pelossaan hyppää troskaan, ja on iloinen ett'ei

esille-ajettaessa varpaansa rutistuneet pyöräin alle. Monesti minun

silmissäni vivahti viheriältä ja keltaselta, mutta kumminkaan en voi

kieltää sitä, että tässä sekasoassa on jotain hurmaavaa.

Kansaa pitää katsella iltasilla Strada di Portolla. Siinä katuloilla

kihisee öljypannuja, joissa keitetään polypeja ja pläkkikaloja, siinä

syö Neapelilainen maccaroonejaan, joita kokki kepillä urkkii kattilasta

ja ruokavieras sitten korkealta laskee suuhunsa. Kuhina, öljyn haju,

melu, kampiurkuin, kitaarein ja mandoli-kanteleiden sointi, vallaton

iloisuus -- tää kaikki on jotain sanomatonta. Ja sama elämä on päivästä

päivään, illasta iltaan.

Jolla ei ole varaa ostaa maccaroonia eikä melonikappaletta, voipi

pienellä vaskirahalla saada kourallisen kurpitsansydämiä, joita hän

sitten pureksii ympäri-siekaillessaan. Jos hän vielä päälliseksi saapi

lasin jähdytettyä tulikivivettä, semmoista kuin Santa Lucian lähteestä

pulppuaa ja pahenneista munista haisee, sekä sitroonin, josta hän

pusertaa nesteen vesilasiinsa, niin ei hän vaihda onneaan minkään

berliniläisen pankkiirin kanssa, sillä tämän täytyy käydä Karlsbadissa,

vaan sit'ei tarvitse lazzarooni.

Jolla taas ei ole rahoja penniäkään, hän noukiskelee poisviskatuita

meloninkuoria ja kuiviksi puserretuita sitrooneja, leivänkannikan ehkä

antaa isäntä jossakin pienessä siivottomassa ravintomajassa. Almuja

annetaan aivan tottumuksesta, ja köyhä on niin nöyrä ja tyytyväinen. Hän

tietää saavansa roposen, jos ei nyt niin toisenkerran.

"Minä luulen, että ihmiset ovat Neapelin suurin sulo", sanoin minä

Kallelleni, "sillä itse kaupunki ei ole erittäin kaunis".

"Meidän pitää nähdä se ulkoapäin kerta", vastasi hän.

Eräänä ihanana iltapäivänä ajoimme Pompejiin. Koska eno Fritz taas oli

asioimispuuhissa, lu'in minä ahkeraan opaskirjoja ja nä'in niistä, että

tie sinne meni Porticin kautta.

"Porticissa syömme iltasta", sanoin, "siinä on varmaankin joku hotelli

nimeltä 'Mykkä' tai 'Masaniello', joss' on orangipenkereitä, näköala

lahdelle j.n.e."

Kyllähän oli. Jopa kai. Narratuiksi tulimme.

Neapelilla ei ole päätä, ei perää. Kaikki lahden rantamaa on Neapelia,

ja kurja, ikävä ja likainen osa siitä on Portici. Keskellä likaa ja

kärpäsiä riippuu maccarooneja kuivamassa vastapäätä katurännejä,

mutta tehtaissa on sentään siivompi toiminta kuin luulinkaan, jos

kohta taikinanvastekoneita joltisen välin päässä pannaan liikkeelle

sen ruumiin osan avulla, minkä päällä muiden, jotka eivät ole

maccarooni-leipureja, on tapa istua mietteissä. Katupölyn ja kärpästen

käyntikortit voipi pestä pois noista pitkistä, jauhotaikina-putkista.

Porticissa ei ole hotellia ei "Mykkä" eikä "Masaniello" nimistä,

mitä huonoimpia krouvia vaan. Vähän matkaa vielä, niin tulee Resina,

sitten Torre del Greco, sitten Torre del Annunciata, mutta koko

roskan yhteinen nimi on sittenkin Portici. Muuten ei näköalaa eikä

muutakaan. Pölyä, huoneita ja korkeita puutarhanmuuria, joitten ylitse

kukkivia puita pilkallisesti pistää latvojansa. Kaksi tuntia ajettuamme

seisautti ajuri "Diomedes" hotellin edessä, ja niin olimme ennenkuin

tiesimmekään Pompejissa. Ryöväriluola.

Minä nyt pistän postiin helppotajullisen kirjeen tyttärilleni.

Hyvät lapseni!

Eilen olimme Pompejissa. Se on ainoasti aika-ihmisille!

Kummallisimmilla tunteilla astuin minä, sittekuin isä oli meidän

sisäänpääsystä maksanut neljä liraa, pyöreportista sisään ja

rappusia alas tuonne entiselle satamaportille joka nyt on

kuivilla ja on Pompejin pääportti. Kun siitä olimme läpi, osotti

opastaja kadunlaskuun ja siinä näimme niitä rattaanraitioita,

joita vaunut vähintäkin kaksituhatta vuotta takaperin olivat

sinne uurtaneet. Se koski voimallisesti mieleen. Sitten

katselimme valannaisia, joitten seassa oli koirakin. Se raukka

oli tukehtunut tuhkasateessa ja kaiketi ollut suuressa tuskassa.

Eräs saituri, joka koetti korjata aarteitansa hävitykseltä,

tukehtui hänkin. Ei pidä kovin kiintymän tuohon turhaan

mammonaan, sillä silloin käy hullusti. Se oli hänelle oikein.

Sitten katselimme kaivoa, jossa vielä oli selviä merkkejä miten

Pompejilaiset siitä olivat juoneet, sillä marmorisuumalo, josta

vesi juoksi, on puoleksi poisjuotu samaten kuin Pietarin varvas

Pietarinkirkossa on poissuudeltu. Aatelkaas, meille näytettiin

lähes 2,000 vuotta vanhaa leipää, joka juuri oli paistumassa

kun mujut ja tuhat hautasivat Pompejin, ja jota nyt vasta on

löydetty. Se on ihan mustaksi korvehtunut, eikä tietysti enää

kelpaa syötäväksi. Isis- eli Ibis-temppelissä asuu valokuvaaja.

Missä ennen oli uhrialttari, siinä nyt saa istua rauta kaulassa,

ja tuossa salaisessa kellarissa jossa ennenaikaan orakeli höpisi,

valmistellaan nyt kohdelasit.

Englantilaiset ahkeraan otattivat kuvansa, jotta saisivat

todistimia Pompejissa käynnistään. Teidän äitinne, hyvät lapset,

halveksii semmoisia näytäntökeinoja; eikä niistä olis' vetää

esille Bergfeldtskalle, jok'ei tiedä Ibiksestä ei niin mitään.

Suullisesti sittemmin kerron enemmän Pompejista -- valikoimalla;

sen voitte uskoa, että kyllä Pompejilaiset olivat aika sikoja,

ja kun tää rangaistustuomio tuli heidän päällensä, niin olivat

sen hyvin ansainneet. Mutta te olette liika nuoret vielä,

voidaksenne sitä ymmärtää. Että sanomalehdet, jotka muuten kyllä

valvovat yleistä siveyttä, siihen aikaan suvaitsivat semmoisia

seinämaalauksia ja koristuksia, kuin ne ovat, mitkä vieläkin

kauhistavat kunniallista vaimoa, sit'en voi ymmärtää. Paino

oli luultavasti huonolla kannalla. Kentiesi eivät tohtineet

toimittajat sanoa mitään, syystä kun itsekään eivät olleet

enkelejä niinkuin nykyaikana, jona heillä on kaikki aivan

moitteetonta, poislukien vaan heidän huonon paperinsa; totta

ne itsekin vaelsivat jumalattomain teitä. Hyvät lapset, se oli

parhaiksi että Pompeji tuli tuhan alle. Sillä elämällä, minun

luulteni, se ei voinut kauemmin menestyä.

Teidän ei pidä luuleman Pompejia pieneksi lelukaupungiksi. Ei

suinkaan. Se on melkein yhtä suuri kuin Spandau, vaikka Pompeji

on erilainen näöltänsä ja tyhjä sekä sotaväestä että muistakin

asujamista. Kaikki on hiljaista, kuollutta. Huoneissa ei ole

kattoa eikä ovia, seinät vaan ovat jälellä, ja aurinko ja kuu

valaisevat raunioita. Melkein voisi luulla, että Pompejia on

ruvettu rakentamaan "gründen'ein" aikana, ja sitte, kun yritys

meni päin mäntyyn jätetty sikseen ennenkuin siinä katon alle

päästiin. Senpätähden on Vesteno Berlinissä monessa kohdin

kokonaan Pompejin näköinen; aatella pitää sentään lisäksi lahtea,

iltaruskossa hehkuvia vuoria ja tuota suitsukekosta Vesuviota. --

Isä on terve kuin pähkinän sydän; hän sanoo teille sydämellisiä

terveisiä, niin myös eno Fritz. Huomenna nousemme tulivuorelle.

Se tulee olemaan uhallista!

Teitä hellästi rakastava äitinne.

J.L. Me olemme niin tottuneet italiankieleen jo, että oikein

täytyy miettiä miten saksaksi sanotaan. Kun tulen kotiin ja käyn

kauppapuotissa, niin pelättävä on että sielläkin kysyn: "_Quanto

costa_?"

_Addio! -- Rivederci!_

Teidän _la madre_.

* * * * *

Opastajamme kehoitti, saksaa solkaten, meitä menemään ruoalle Pompejin

edustalla olevaan Albergo del Sole'en, sekä selvitteli meille, että

Vesuviolle pääsee kahdella tavoin: _funiculia_ eli vedinrataa myöten

25 lirasta miestä päälle, taikka Torre Annunciatan uuden kuletusyhtiön

hevosilla à 7 liraa. Rata oli kai mukavampi, mutta hinta arveluttava:

75 frankia kolmelta hengeltä.

"Wilhelmina", sanoi Kalleni, "tosin minä mukavinta valitsisin, mutta

jos tietäisit kuinka paljon kapsäkkimme ovat ylipainoa maksaneet."

"Kalle, älä puhukaan kapsäkeistä, ne olivat sula hulluus. Minun

leninkini on ihka pilalla, ja kuka täällä pitää valkoista vaatteusta.

Ei kukaan ihminen, sillä katuloilla paistuu, ja huoneissa, kirkoissa ja

museoissa on niin kylmä kuin jääkellarissa, niissä taas vilustuu jos

ei ole villasta päällä. Ja mintähden Italialaiset ovat hattu päässä

kahvihuoneissa ja ravintoloissa? Jotta ei sisällä vilustuisi päänsä,

joka ulkona on kuumennut. Tuo haalea kesävaatteus oli minun ylpeyttä

vaan. Ja jos se on liiallista ylipainoa maksanut, suostun mielelläni

rangaistuksekseni luopumaan mukavuuksista."

"Olet sinä toisinaan hyvin ymmärtäväinen kumminkin, Wilhelmina",

naureli Kalle, lemmekkäästi taputtaen minua selkään. "Paitsi sitä se

on paljon enemmän oikein italialaista nousta Vesuviolle selkähevosella

kuin vetimellä. Tuommoinen uusimuotinen laitos soveltuu vanhalle

Vesuviolle niinkuin suola hätärään."

Me saimme kelpo päivällisen Sole'n rehellisen isännän luona, ja

päiväkirjasta, kun se tuotiin esille, näimme, ison joukon ihmisiä,

tunnetuita ja kuuluisiakin, jo ennen meitä katsoneen täällä olevan

oivallisen olla, sekä siitä syystä kirjoittaneen niin runomittaan kuin

suorasanaisesti siihen kiitoslauseita, ylistellen lystikästä isäntää

ja hänen kohteliasta perettään, ja kehuen hänen hyviä ruokiaan. Että

kärpäsistä valitettiin yhtä usein kuin Sole'n isäntää kiiteltiin,

oli minusta aivan paikallansa. Enemmän ja röyhkeämpiä kärpäsiä en

ole missään nähnyt. Olihan eräs kapucini-munkki siellä, joka silloin

tällöin koetti palmuoksalla karkoittaa noita roistoja, ja sentähden

hänelle annettiin pieni lahja; mutta minä varon, että kärpäset tiesivät

siitä että munkki oli käynyt vähän hassunsekaiseksi silloin kun hänen

luostarinsa suljettiin, sillä mitä enemmän hän hyppi ja huiski, sitä

pahemmin ne pakkasivat kiusaa tekemään.

Minä kirjoitin tähänkin päiväkirjaan niinkuin tavallisesti: _Signor

Carlo Buchholzio con moglie di Berlino, Strada Landsbergia_, sillä niin

laveasti kirjoittavat enimmät Saksalaiset. Herra Kliebisch'kin aina

pisti: _Signor Klibicio con moglie di Weimersdorfio in Pommerania_. Eno

Fritzin mielestä tämä oli typerän näköistä, mutta kun vieraissa maissa

matkustaa, niin tottahan sikäläisiä tapoja tulee noudattaa. Meyerbeer

myös kirjoitti itsensä Giacomoksi, vaikka hän oli Berliniläinen ja

nimensä Jaakko.

Vähäis-kauppiasten rihkamista ostimme kaikellaisia koralli- ja

laava-koruja lapsille hämmästyttävän halvalla hinnalla. Vaikka kauppias

pyysi kolme liraa, sai hän viimein yhden vaan, niin olin oppinut

taitavaksi tinkimään.

Sole'n isännänkin ryytimaa oli, kuten muuallakin yleisesti

rikkaruohoista puhdas; ja täällä sain selvän siitä mintähden niitä

niin tarkkaan kitketään: niillä nimittäen ruokitaan hevoisia ja

muuleja. Kurjallisessa vajassa pienen ryytimaan pohjukassa seisoi

hevonen, aasi ja muuli; tuskin tuulelta ja sateilta suojattuina, --

ja edessä oli niillä äskettäin penkkilöistä kitketyltä ruhkaruohoja

mukeroittamiseksi: Minä hain raukoille leipä-palasia, joita

päivällisestä oli jälellä. Ne katselivat minuun kun annoin leipää

niille ja silittelin niitä kaulasta. Hevoset ja aasit eivät missään

mailmassa saa selkäänsä niin armottomasti kuin Italiassa, ja etenkin

Neapelissa. Kun eivät nää liiallisesti lastatut eläimet pitemmältä

jaksa, niin ajaja ilman vähintäkään sääliä hakkaa niitä vahvoilla

kurikoilla verivisvaisiin haavoihin; se on synti ja häpeä. Ja kun

sortuu eläin kuolijaksi, tekevät siitä makkaroita. Vasta semmoisina

pääsee eläinraukka ruoskasta.

Seuraavana aamuna kävimme katsomassa eläintieteellisen aseman

aqvariota. Se kuuluu olevan kaunein aqvario koko mailmassa, siihen kun

yhäti tuodaan uusia eläviä Välimerestä. Minä en eläintieteestä ymmärrä

paljon, mutta aatellessani, että näissä säiliöissä on vähän näytteitä

vaan Neapelin lahden elävä-rikkaudesta, että sen pohjassa rehottaa

ryytimaa, jonka taimina on meriruusuja, Neptunonviuhkaimia, koralleja

ja ties' sen mitä kaikkia, jossa saaliin ha'ussa on hirvittäviä

polypeja, läkkikaloja, merihevosia, krapuja, merihämähäkkejä, heleästi

hohtavia kaloja ja mitä muita tursaita lieneekään, että kummallisimpia

meduusoja, kuuleita, kirkkaita, sinisiä, sileitä, ripsusia ja jos

jonkin muotoisia ajelehtaa vedessä, niinkuin perhoset ilmassa, --

niin näytin minä omissa silmissäni sangen oppimattomalta ja minä

päätin, kun kotiin tulen, hankkia heti Brehm'in "Eläinten elämän" ja

ahkeraan lasten kanssa käydä Berlinin aqvariossa. Kun ihminen löytää

loven sivistyksessään, niin on velvollisuutensa parsia se. Vahinko

vaan, ett'eivät meriruusut pysy koreina muuta kuin veden pinnan alla,

sillä kauniimpia koristuksia hatun-reunukseen ei voi aatella. Etenkin

nuo haalean-viheriäiset ruskealle vivahtavat ovat väriltänsä ihan

muodinmukaisia; se olisi siis tärkeä asia, että tiede tutkimisillaan

saisi meriruusut käytettäviksi. Vanhemmillekin naisille sopisivat

sangen hyvin.

Herra tohtori Schmidtlein, jonka ylivalvonnan alla aqvario oli,

tarkkautti kohteliaisuudessaan meidän huomiota moneen harvinaiseen

esineesen. Milloin en oikein ymmärtänyt, sanoin: "Erin-omaista!" Sillä

tulee toimeen hyvin kyllä museoissa, taulustoissa, aqvarioissa y.m.;

voipi käydä sangen oppineesta, vaikk'ei sanaakaan sen enempätä sano.

Tohtori vei meitä erään säiliön luo, jonka edessä hän kehoitti Kallea

ja eno Fritziä ottamaan hatut päästä. Niin tehtyä, otti hän kourallisen

hiekkaa säiliöstä ja näytti meille noita pieniä hopealta kimelteleviä

kaloja siinä.

"Tämä on lansettikala", selitti hän, "Darwinin ja Heckelin mukaan

ihmissuvun alkunainen kanta-isä. Teidän täytynee myöntää, että olemme

velkapäät kunnioittamaan kanta-isää."

Minäkin niiasin nöyrästi kalan edessä, mutt'en voinut olla kysymättä:

"Mintähden sitten tää kala on jäänyt kalana olemaan, eikä ihmiseksi

muuttunut?"

"Luultavasti hänellä ei ollut luonnonlahjoja korkeampaan", sanoi eno

Fritz ilveellisesti minulle.

"Hän on selkäpiillisten eläväin alinta kantaa", sanoi tohtori

Sohmidtlein, "sillä hänellä on ainoasti niin sanottu selkärankaliuta

eikä aivoja ollenkaan".

"Erin-omaista!" sanoin minä.

"Hänpä olis' tulli-virkamieheksi soveltunut", virkkoi Kalleni, "ainakin

silloin selkenisi, mintähden kinkkua toisinaan sanotaan palttinaksi,

plakkia lasiksi ja suolattua lihaa lakieratuiksi rautakaluiksi".

"Tapahtuuko niin missään mailmassa?" kysyi tohtori. "Kyllä vainen",

vastasi Kalle, "aattelijain maassa ovat ajatukset monesti vähän

laidalta pois".

Me läksimme nyt tuosta opikkaasta aqvariosta, söimme aamiaista (minulla

oli aina lihamehu-pönttönen muassa) ja menimme jälestä puolenpäivän

Camaldoliin. Nyt vasta tajusin Neapelin erinomaisen kauneuden, kun

luostarin puutarhasta katselin kaupunkiin ja lahteen minun allani,

niinkuin taannoin katselin tuota jaloista Romaa Janiculus-vuorelta.

Täällä riemuitsee luonto; se hengittää ja hehkuu kuten nuoruuden

kukoistuksessa oleva nainen tanssissa armaansa kanssa. Peninkulmain

päähän lentää silmäys meren ja saarien yli, sekä sen hedelmäpuutarhan

yli monilukuisine kylinensä, jota onnelliseksi Campaniaksi sanotaan; ja

etäällä kohoa Vesuvio ja sen löyhyvä savupatsas, mi toisinaan laskeikse

pilvenhaituvana maan päälle. Toisella puolella taas näkyy Pozzuoli

ynnä Solfatara, joka myöskin savuaa ja on ikäänkuin Vesuvion poika.

Kauempana siintää Curid, jossa on Sibyllan kamano, mailman vanhimman

ennustaja-vaimon, jonka ennustukset monasti kävivät toteen. --

Koiranluola ja rauniot Bajæn, entisten Romalaisten kesähuvilan, missä

kerjuu nykyiseen aikaan on vieläkin suurempi tuota hurjaa tuhlausta

ennen. Posilippo eroittaa tätä köyhyyden ja tulikiven maata Neapelista.

Posilippolla kasvaa mahdottomia määriä viiniköynnöksiä, joiden sadosta

Franskalaiset vievät suuren osan Bordeaux-viinin valmistamista varten.

Meitä ei maittanut Posilippo-viini, sillä me emme ole niinkuin

Bergfeldtska, josta ei maistu voi hyvältä ellei siinä ole uurreastian

makua, ja me kielsimme kiitollisesti tuomasta tuota viiniä, joka voisi

onnitella itseään jos sais makunsa tynnöristä. Ummehtunut on sille

säädyllisin nimi.

Köyhyydestä, raunioista ja niistä vaaroista jotka piilevät tällä

maanalaisen tulen syömällä alalla, ei Neapelilainen pidä lukua

paljo ollenkaan; semmoisiin, tähän paratiisilliseen palstaan

kuuluviin sivuasioihin hän on yhtä tottunut kuin tuohon huonoon

Posilippo-viiniin. Hän pitää arvossa ainoasti hymynsä nyt, mitä hän

huolii harmaasta entisyydestä ja tuntemattomasta tulevaisuudesta.

Eräs munkeista tarjosi meille virvokkeita, kultaista viiniä, orangia

ja tuhkapuun-marjoja. Minä pyysin eno Fritz'iä kysymään häneltä, eikö

onnellisuus asunut täällä ylähällä tään kaiken ihanuuden helmoissa?

Vanhus puisteli päätään surumielisesti.

"Onnellisuudella ei ole pysyväistä asuntoa", vastasi munkki, "me olemme

onnelliset ainoasti niin kauan kuin onnellisuutta tapaelemme".

Luostarin kirkosta kimahti hopeanheleästi pieni kello. Munkki nyykkäsi

ystävällisesti jäähyväisiksi ja meni viiniköynnösten kaihtamaa

sivutietä luostariin, kuihtuneissa käsissään liipotellen rukousnauhansa

kuulia. Me viivyimme vielä, emme paljon puhelleet vaan katselimme

kaukaisuuteen, mereen, kaupunkiin ja kaikkialla rinteillä kukkiviin

pensaisiin. Siinä oli niin unelmallista, niin hiljaista aivan kuin

olis ollut kuutamo-yö keskellä päivää. Väkinäisesti erosimme tästä

rauhallisesta paikasta, mennäksemme hotelliimme tuossa reuhaavassa,

riehkuvassa Neapelissa, mutta sinne täytyi, sillä varjot pitenivät

pitenemistään illan tullessa.

Kuta likemmäksi paluumatkalla tulimme Neapelia sitä selvemmin kuului

kaupungin tavallinen pauhe, kunnes me, tultuamme rauhan ja levon

kodista, jälleen olimme keskellä elämän hälinätä. Oli meillä aikaa

vielä sen verran että pistäydyimme katsomaan sitä paikkaa, jossa Anjoun

Kaarle mestautti Konradin, viimeisen Hohenstauferin. Silloin Saksanmaan

nurisematta täytyi kärsiä tuommoista nurkkipuustia vasten silmiä,

sillä silloin se oli onnettoman eripurainen ja heikennyt. Kalleni

kävi hyvin totiseksi, kun seisoimme sen kaivon edessä joka lorisee

samalla kohdalla, missä ennen oli mestauslava. Tässä Konrad huudahti

kyyneleistä tukahtuneella äänellä: "Oi äitini, minkä surun tuotan

sinulle".

"Sitä verta, jota täällä silloin vuodatettiin, ei pese kaiken mailman

vesi pois!" sanoi Kalleni mielenliikutuksessa, "joskohta häväistys on

kostettu. Ei Saksanmaata solvaise enää kukaan rangaistuksetta. Jumala

siunatkoon sinua, Hohenzollern-suku."

Näyttää siltä kuin olisi tämä paikka, jossa Masaniellokin hääri

kapinan-yllytyksissään, rikosten ja häpeän pääpesä. Tässä yhtyy monta

kapeaa, likaista katua, joissa murha ja tappo menestyy, ja keinossaan

tuiki taitavia voroja ja pahantekijöitä asuskelee. Minulle kerrottiin,

että kun kerran mustalaisia oli majautunut Neapelin lähistöön, niin

Neapelilaiset varastivat niiden hevosen. Semmoista ei ollut koskaan

vielä tapahtunut, sillä mustalaisillahan on ikivanhoista ajoista

patentti varastamiseen. Mustalais-joukon päämies olikin ruvennut

sureilemaan niin ett'ei hänestä tullut oikein tervettä enää. Arvattava

siis on, ett'ei meidän ollut mieliin kävely näissä solissa, mutta muuan

karabinieri tuli kanssamme varjelijana, pimeäksi kun kävi jo, ja saatti

meitä eheinä hotelliin.

Pranzolla söin läkkikalaa ihan tietämättäni. Vasta atrian syötyämme

sanoi minulle eno Fritz, mitä ne olivat nuo paistetut pienet renkaat.

Samassa kun vielä sitten eräs englannitar naistenhuoneessa alkoi

epäsointuisella pianolla takoa vastahakoista kappaletta siten, että

koira olisi pelästynyt vallan hassuiksi, niin ovelle minä kiiruhdin

ja aattelin myötätuntoisuudella rouva Kliebischiä. En käynyt sentään

ihan niin kipeäksi, kuin hän oli ollut. No, kaikilla ei ole yhdenlainen

luonto.

Myöhäisempään kuin kello viiteen ei nuku Neapel. Sitten se vähitellen

havaa. Joku porakurkku panee ääneen, muut yhtyvät, ja seitsemän aikana

aamulla on eilispäivän rähinä taas täydessä vauhdissa ja kestää puoleen

yöhön asti. Päivät, illat on Neapelilainen kadulla, huoneet ovat

hänellä vaan yömajoina.

Meidän täytyi nousta varhain ehtiäksemme seitsemän seudussa Torre

Annunoiataan Vesuviolle-viejien tykö. Tänä päivänä oli meillä aikomus

kiivetä manalan vanhan takanpiipun päähän.

Minä luulen kaiken käyvän ajan-pituuteen jokapäiväiseksi, niin meren,

metsän, ylängön, tasamaan, vaan vuoresta josta nousee päivällä savua

ja yöllä tulta, siitä ei voi olla väliä pitämättä koskaan. Kukapa sen

tietää, mitä mielessä on tuon hirviön, josko se on sivistynyt vai

aikoneekohan ensi silmänräpäyksessä lähteä hävittämään ketoja, kyliä,

ihmisiä, eläimiä. Tuli on kuin onkin vaarallinen asia, jos ei sitä saa

hallituksi.

Päivällä kun Vesuvio etäällä haamottaa sinisessä sumuvaipassaan, ja

ehtoolla kun sitä laskeva päivä kultaa ruskean-keltaiseksi ja hämärä

vetää vuoren rotkot tummansinerviksi, silloin se on ihmeellisen sorea

savupatsaallansa, joka milloin on kohtisuorassa milloin häälyy tuulen

edessä; Vesuvio on silloin aivan kuin vahingoittamaton suitsukekonen

vaan.

Mutta kun pimenee! Nytpä hehkuvat tulisina höyryt vuorensilmään aika

ajoin nousevasta laavasta, ja joka viides tai kymmenes minuutti

välähtää huipulla kamala kuume. Kun yö on pimeimmällänsä ja vuorta

ei voi nähdä enään, kiiluu korkealla ilmassa tuli. Tää suurenee ja

kirkastuu ensimmältä, sitten se vähitellen vaalistuu ja sammuu viimein

tyyten. Vähän väliä, niin jo näyttäikse toistamiseen sama ilme, milloin

heikommin milloin selvemmin, vaan aina kummitusnä'yn kaltaisena ja

kauhistavana. Vesuviota silmä hakee missä vaan voi sitä nähdä, siitä

hetkestä kun Neapeliin tullaan siihen saakka kun viimeisen vilkauksen

luo lahteen ja sen paratiisilliseen rannikkoon. On aivan kuin tuo vuori

lumoisi ihmisen: sinne täytyy nousta.

Rautatie Torreen viepi rantoja myöten; sille on puhkaistu pääsy

kivettyneen laavavirran läpi, joka Vesuviosta tulvi mereen, niin että

vesi kuohahti korkealle ja mantereelle syöksähtäen tappoi neljäsataa

ihmistä. Siin'ei sateenvarjot auta, ja valtiokin semmoista vastaan on

voimaton. Neapelilaiset sanovat: Neapel tekee synnit ja Torren täytyy

ne sovittaa. Ja niin se onkin, sillä Torre del Greco, Torre dell'

Annunciata, Portici ja Resina saavat kärsiä enimmästi noista Vesuvion

puhkeamisista. Kyllä se mahtaa olla hirmuista kun on niin paksusti

tuhkaa ilmassa, ett'ei näe kättänsä edessään eikä tiedä tiestä mitään,

kun tulista laavaa virtaa kyliin ja kaupunkiloihin, sytyttäen kaikki

mitä vaan tulen ottaa, ja kun huoneet horjuvat ja hajoovat raunioiksi.

"No", sanoin minä, "hyvä jos tuo pysyy siivolla sen aikaa kun me olemme

kukkulalla".

Kuljetus-toimimossa tapasimme matkailijoita. Berliniläisiä tietysti

jotka pyrkivät ylös vuorelle. Tulimme tutuiksi tuokiossa. Toinen

herroista oli professori Paulsen, tuo kuuluisa maalari, ja toinen

tohtori Julius Stinde. Hän tunsi minun ja minä hänen nimeltä, sillä

kumpikin kirjoitamme Schorerin Familienblatt'iin, joka Neapelissakin on

saatavissa. -- Samassa kaupungissa asumme ja tapaamme toisiamme vasta

Vesuvion juurella. Berlin on liiaksi mailmankaupunki.

Minä sanoin heti: "Herra tohtori, nyt täytyy teidän antaa minulle

opetustuntia: minä aion kirjoittaa kirjan Italiasta, ja jos voisin

sinne säistää vähän verran tiedettä, niin olis' oikein oivallista. Ette

voi uskoa, kuinkas muodinmukainen tiede on tätä nykyä."

Tohtori vastasi, ett'ei, ikävä kyllä, hänellä ollut kirjansa mukana,

eikä siis voivansa tehdä minulle mieliksi; mutta minä en päästänyt

häntä helpolla, vaan kysyin, josko hän halusta söi hanhenpaistia? Kun

hän sitä myönsi, jopa herkkusuun hymyllä, sanoin:

"Syksyllä kutsun teitä maistamaan hanhenpaistia, semmoista kuin rouva

Buchholz osaa laittaa. Tottahan tulette?"

"Hanhenpaistia? -- No se on tietty."

"Hyvä! Ottakaa kirjat mukaan, niin sitten käy kuin isän hihasta."

Kaikki tulee siihen miten ihmisten kanssa kohdaksi osaa. [Hanhi oli

todellakin oivallinen, sillä rouva Buchholz kaataa kylmää vettä sen

päälle niinpiankuin se rupeaa kärventymään, ja niin saapi nahka

ideaalisen mureuden. Toim. muist.]

Johan minä edeltäkäsin tiesin, herra tohtorin ei voivan olla niin

epäkohteliaan, että antaisi minulle rukkaset, sillä en ole koskaan

huomannut hänen koettavan moitiskella seuraystäviänsä minkäänlaisilla

nuhdesaarnoilla sanomalehdissä. Taisin siis edellyttää hänessä olevan

sivistystä.

Asioista sovittua konttorissa, vietiin meitä poskessa olevalle

sivukadulle, missä hevoset olivat odottamassa. Jos näitä ennen olisi

näytetty meille, olisimme jättäneet koko ratsastamisen siksensä, sillä

ne olivat mitä huonoimpia luuskia, sennäköisiä kuin eivät osaisi

kauroja syödä syystä ett'eivät olleet semmoisia eläissään nähneet.

Minua varten oli valkko, rouvassatulalla varustettu. Totta puhuen,

en ollut satulassa istunut siitä asti kuin lapsena ratsastin

aasin selässä, ja olisin sentähden aivan mielelläni luopunut koko

yrityksestä; mutta pelon voitti se ajatus, että tohtori voisi kertoa

minusta sanomalehdissä, ja Bergfeldtska siten saada vihiä minun

pelkuruudestani. Ennen taittukoot niskat!

Tulinpa sentään satulaan helpommin kuin luulinkaan, mutta siinä kun

eheänä istuin, eipä hevosen tahto ollut minun tahtoni mukaan. Hän meni

vasemmalle kun oikealle minä tarkoitin, takaperin eikä eteenpäin,

kunnes, yleisön suureksi huviksi, lutisti minut puutarhan muuriin;

minua harmitti sitä enemmän, kun ei ollut minulla ratsasleninki.

"Muista se, ett'ei tuo hevonen ole Kalles", huusi eno Fritz, "ja anna

sille vähän enemmän vapautta".

Tilani oli valitettavasti niin tukala ett'en päässyt vastaamaan

ylenkatseella niinkuin hän olis' ansainnut.

Opas, vanhanpuolinen mielevä mies, otti hevosta kiini suitsista ja

talutti; hellittäen ohjakset minun kädessäni, neuvoi hän, ett'ei minun

tarvitsis' pitää hevosta niin kireällä. Sitten hoki hän: piano, piano,

ikäänkuin olisin soittamista oppimassa eikä ratsastusta. Mutta hevonen

ymmärsi häntä hyvin.

Kymmenen minuutin kuluttua olivat hevonen ja minä yksi sydän, yksi

mieli; minä olisin voinut antaa vierasrolleja Renzissä. Nyt tuntui

tää matka oikein huvittavalta. Korkealla hevosen selässä, viinimäkien

kautta, joissa kasvaa Lacryma Christi'ä, sivutse talojen, öljypuun- ja

saksanpähkinäpuun-metsien, sinisen pilvettömän taivaan alla aamulla

varhain. Se oli riemullista!

Meitä oli koko uljas matkue. Etupäässä ratsasti opas, sitten me viisi

ratsuillamme ja viimeksi toinen opas jalan, ynnä tusina isompia

ja pienempiä poikakurikoita, jotka seurasivat hoputtajina muka ja

kantoivat eväslaukut joita oli meillä kolli kullakin.

Ja iloinen matkue se oli! Aina kun kyliin tulimme, tervehtivät meitä

nuoret ja vanhat ihan indiaanimaisilla ilohuudoilla, joihin meidän

lazzarooni-kaarti vastasi niin että korvia huikaisi. Sitten siuhahtivat

kepit hevosia selkään, jotta nää hypähtivät ja menivät karkua kylän

läpi. Minä pelkäsin juoksijani huippausten tärisyttävän minusta

sydämykset ulos, mutta ei auttanut vastustelemiseni, meidän Rosinantein

piti näyttämän kykyänsä milloin vaan kylän kautta kulettiin. Puolen

tunnin perästä tunsin aivan hyvin, että satulassa istuin. Me

ratsastimme erään kylän kautta, jonka nimi on Bosco tre case, syystä

että laava on hävittänyt kaikki muut sen huoneet paitsi kolme. Siinä

pysähtyimme pikimmältä ja virvoittelimme hyvällä Vesuv-viinillä, jota

myös ostimme muutamia pulloja perillä nautittaviksi.

Ylemmällä viinamäkien hyötyisyys väheni vähenemistään, kunnes eteemme

avautui ruskeita, autioita laava-lakeita vaan, joita sitten on ylös

tuhkakartioon asti, mikä näyttää aina suuremmalta ja jyrkemmältä mitä

likemmäksi tullaan.

Viimeisellä korkeudella kuolehtuu kaikki kasvuisuus; ei pensasta, ei

tainta, tuskin heinäkorttakaan nouse laavamaasta, ei yksikään lintu

käy tässä erämaassa. Me olemme palopaikalla jossa ei ole elämää

eikä liikuntoa minkäänlaista. Melkein voisi luulla kaiken mailman

kahvinporot tänne kaadetuiksi yhteen läjään, niin mustaa ja rösöstä on

se murentunut laava.

Jospa vaan ei olisi ollut noita häijyjä hoputtajia! Kun hevonen tällä

vaivaloisella matkalla hiljentää käyntiänsä, heti vänkäävät kepillä

selkään ja rääkyvät: "Hrrrah, Maccaro, hrrrah!" aivan kuin vauhkot

aasit. Siitä kavahtaa ratsu karkuun ja rouva Buchholz hyppää ilmaan ja

alas satulaan taas, niin että kylkiluut luskavat ja henki salpautuu.

Mutta poikanulikat käyvät, kaksi kolme kerrallaan, hevosen häntään

kiini ja retostavat perässä vähän matkaa kunnes hevonen taas käyden

kulkee. Ja sitä kiusaa kestää kaiken matkaa. Vihdoin vimmastuin.

Minä pyysin Kallen antamaan keppinsä, ja sen kun sain käsiini, löin

noita veitikoita sormille heti kun yrittivät kajota minun juhtaani.

Sepä auttoi. Ja kun piti hevosen juokseman paremmin, en tarvinnut

muuta kuin huutaa sille: "hrrrah, Maoearo, hrrrah!" niin kyllä matka

joutui. Hevosilla ja aaseilla ei täällä alaalla ole nimiä niinkuin

meillä, ne ovat "Maccaro'ja" vaan, kunnes torille tulevat "Salami'na".

Ja liikaahan se onkin antaa mielinimiä olennolle, jonka osana on tulla

rääkätyksi vaan; niin orpolapsiakaan ei sano kukaan sydänkävyksi eikä

lemmiksi.

Matkamme kului hitaammin kuta korkeammalle noustiin. Oltuamme kolme

tuntia tiellä, seisahtuimme keilan juurella ja ihailimme näkö-alaa,

joka varmaankin olisi ollut vielä ihanampi jos me pehmeämmin olisimme

istuneet hevosten selässä, sillä samaten kuin ahtaat kengät pilaavat

iloisimmat tanssiaiset, niin hämmentävät ruhjotut jäsenet suloisimman

luonnon-ihastelemisen, vaikka kohta, niinkuin tässä tilaisuudessa,

se ei naama ollutkaan jota oli rääkätty. Mutta onkos ihmisen

ruumiinrakennus sitten pelkää naamaa? Minä kysyin tohtorilta, miten

hän voi. Hän vastasi: vallan hyvin. Vaan minä olen lujasti vakuutettu

siitä, että hän yhtä kernaasti kuin minä astui maalle maccaron selästä.

Mutta nyt vasta alkoivatkin todelliset vaivamme. Hevoistyö oli

päättynyt, sillä keila on niin jyrkkä, että ihmisten täytyy kavuta

jalan, jos tahtovat likeltä katsella sitä savua, joka paksujen

harmaanruskeiden pilvien kaltaisena taukoamatta tupruelee silmästä.

Kartio on kokonansa pelkkiä pimpsi-kiviä, ja jalka vajoo joka

askeleella tähän somerikkoon. Kaksi askelta eteenpäin ja yksi

takaperin, muulla tavalla ei pääse siinä kulkuun.

Pahempi kiusa sentään kuin tuhka ja somerikko ovat lazzaroonit,

jotka tarjoutuvat runsasta maksua vastaan vetämään vieraan ylös

taikka kantamaan hänet sinne kantotuolissa. Enhän minä, tuon tavarain

ylipainon tähden, voinut maksaa kolmekymmentä liraa tuolista, ja

yhtä mahdotonta oli antautua tuommoisen miehen raahattavaksi, sillä

hän haisi niin hirveän häijyltä kun vaan likelle tuli. Me siis

pimpsisoreikkoon.

Mitä ylemmäksi kämmimme sitä kuumemmaksi kävi. Ylähältä poltti aurinko,

alaalta vuori, ja siinä sitä täytyi soreikossa kahlata ilman mitään

mistä kiini saisi.

"Kalle", sanoin puolen tunnin kuluttua, "maksaisin kokonaisen markan,

jos nyt saisin seidelin olutta!"

"Eikös pullo ole eno Fritzillä?"

"Pullo?" kysyi eno Fritz, "totta se teillä on, vai eikö herra Kliebisch

ole antanut sitä takasin?"

"Se unehtui minulta", sanoin minä häpeissäni. Onneksi oli maalari

Paulsenilla ja tohtori Stindellä puteli konjakkia. Siemaus siitä

virkisti minua, samaten kuin huilunsävelet erämaan laivaa kun se

väsähtyy.

Maa oli kuuma kuin uuni. Ei voinut kuin pikimmältä pistää kätensä

tuhkaan. Vaikka huipulle oli vähän matkaa vielä, nousi jo savua

rei'istä joita opas kepillään teki hienompaan tuhkaan. Vihdoin-viimein

olimme yläällä. Tätä vaivausta oli kestänyt yli puolen toista tuntia.

Siinä nyt seisoimme tulivuoren-silmän reunalla ja kurkistimme

alas pimeään, röysteiseen rotkoon, josta valkoista savua purnusi.

Kaikellaista punasta ja viheriäistä, myrkyllistä tulikiven-kaltaista

moskaa -- tohtori sanoi sen olevan rauta- ja vaski-yhdistyksiä -- oli

kivien päällä niinkuin mitä hornanruostetta, ja keskellä tätä haisevaa

kitaa kohosi toinen pienempi keila, jonka huipusta työntäytyi hirveitä,

synkkiä savutuppuria. Aika välistä jymähti vuoressa ikäänkuin kumajava

tykinlaukaus, ja sitten sateli pimpsikiven-kappaleita, joita tää

hirmukas oli ilmaan purskahuttanut, ratisten sen suuhun takasin. Mutta

minä sanoin: "Hyvät ystävät, älkäämme olko millämmekään; ensin syömme

aamiaista, ja sitten tarkastamme tätä ihmeellisyyttä."

Pilvi oli laskeutunut Vesuvion kukkulalle, niin ett'ei mikään näkö-ala

meitä häirinnyt. Vesuvio sai sähistä, möristä ja jyrytä miten tahtoi,

me emme siitä välittäneet, meille kun oli tullut sudennälkä näistä

kaikista rasituksista. Neapelista mukaan otetut eväät olivat hyvät:

kylmää kananpaistia, kyljyksiä, voita, leipää ja hedelmiä. Munia

paistoivat oppaat ja pojat laavassa, jota paikkapaikoin oli kraterin

kulmalla ja näytti sakealta metallisulatokselta. Kun sitten vielä muuan

mies toi meille jäistä vettä ja maksua vastaan antoi meille lasiakin,

niin taisimme tarjota viiniä tavallisella tavalla ja kilkistää

keskenämme. Kodin oli ensimäinen malja. Ja Vesuvio piti huolta siihen

kuuluvista tervehdys-ampumista.

Kun sitten ruumis ja sielu ruoan ja juoman kautta oli saavuttanut

luonnollisen virkeytensä, vikeltelimme tulikivirotkojen yli ja

kiipesimme sisemmän keilan päälle. Vaan vaikka seisoimme nyt ihan

savureiän reunalla, emme noilta höyryiltä päässeet näkemään mitään.

Tohtorikaan, vaikka kuinka kurkisti alas, ei tullut sen viisaammaksi

ja päätti, vulkanismon olevan yhä selvittämättömän ongelman. Minun

täytyy tunnustaa, että tää lausunto järkytti minun uskoa tieteesen,

sillä kun ei tiede edes sitä tiedä, miten Vesuvion laita on, joka

kumminkin on sen silmäin edessä, niin mitäs se sitten voi tietää

asioista, jotka miljoonia vuosia takaperin maan päällä tapahtuivat ja

joissa se ei ole ollut osallisena vaikka sanoo silloin käyneen sillä

ja sillä tavalla. Sentähden en kumminkaan tahdo alentaa sen ansioita,

sillä jos ei tiedettä olisi, niin ei meillä olis' anilin-paineita eikä

salicyl-happoa, -- vai mitäs olisi inhimillinen elämä näitä molempia

aineita vajaalla? Väritön, taudillinen tyhjyys! Ei; mikä oikea on, se

pitää tunnustettaman: tieteellä on kyllä ansioita.

Minä ilmoitin näitä mielipiteitäni tohtorille ja kysyin, eikö hänen

tutkimushalunsa ollut niin suuri, että hänen tekisi mieli antaa laskea

itsensä rautavitjoilla tuonne silmään, johon hän kuivasti vastasi "ei".

Vaan jos hänen täytyisi sinne mennä, niin ottaisi hän minut seuraansa.

"Tohtori", huusin minä kauhistuneena, "kuinkas voitte pyytää, että minä

menisin elävänä palamaan tuossa uunissa!"

"Kah", vastasi hän varsin vilpittömän näköisenä, "minä luulin teillä

olevan niin hartaan halun tieteesen, ett'ette väliä pitäisi, tulipa

teihin pari neliö-jalkaa palo-rakkoja enemmän tai vähemmän".

"Mitä ajattelette!" vastasin minä. "Tiede on pääasiallisesti olemassa

meidän, naisten, huviksi, ja sitä varten että maapallo tulis' meille

edes jokseenkin mielitehtoiseksi".

Tohtori oli vielä enemmän vilpittömän näköinen, ja sanoi sitten:

"Te olette oikeassa, nykyaikaan tiedettä tuskin voi eroittaa

huvituslukemisista, mutta ei siltä tarvitse oppineiden panna henkeänsä

alttiiksi yhtä hyödyttömästi kuin nimeänsä".

Minun täytyy tunnustaa ett'en oikein ymmärtänyt mitä tohtori tarkotti,

mutta varon varmaan olleen jotakin häijyä. [En minä milloinkaan ole

häijy. Toim. muist.]

Tässä tulisessa kuumuudessa en nähnyt soveliaaksi ruveta sanakiistaan;

missä tuli-vuoret puhuvat, siinä tulee ihmisten vaieta. Vuori piti

semmoista ääntä kuin olis se oikein äissään, mutta se kun on, niin

sanoakseni, Neapelin lapsia, eihän siltä voi vaatiakaan tyventä ja

hiljaista käytöstä. Tohtori oli vielä sitten niin hyvä ja kertoi

minulle, että Vesuvion puhkeamisessa 26 p. huhtikuuta 1872 oli keila

äkkiä revennyt halki toiselta puolelta ja laavaansa tuhonnut jotkut

matkailijat jotka olivat halunneet likeltä katsella sitä näytelmää.

Minun jo ennestään vähän väipästelevä turvallisuuden-tuntoni alkoi

arveluttavasti heiketä. Ilman korkeudesta alas putoavat pienet kivet,

joista muutamat meihin sattuivat, kuuma alusta ja tulikivi-höyryt

ajoivat meidät pian pakoon, mutta ennenkuin menimme huudahdin minä:

"Hyvät herrasväet, minä pyydän teitä viipymään vielä silmänräpäyksen.

Näette nämät skat-kortit? Minä olen vannonut laittaa ne sinne mihin

oikeittain kuuluvat -- helvettiin!" -- -- --

Viimeistä sanaa lausuen, viskasin nuo eno Fritzin säilöstä narratut

kortit vuoren ammottavaan kitaan. Eno Fritz huusi: "Wilhelmina, sinä

olet --"

Mutta enempätä hän ei ehtinyt sanoa, sillä samassa räjähti vuoren

sisässä niin kauhean kovasti että maa tärisi jalkaimme alla; isoja

kivisipruja sitten satoi meille päähän. En minä viivytellyt paetessani,

vaan tulin aika kyytiä sieltä alas; minä luulin vuoren halkeavan

taaskin ja valavan päälleni tulista laavaa. Polveni vapisivat vielä

ison aikaa jälestäpäin. Minne Vesuvio purskahutti kortit, se on kai,

niinkuin vulkanismokin, ijäti oleva arvoitus.

Paluumatka oli kidutus, noissa teräväsärmäisissä tuhkarakeissa kun

piti kaalata rikki-hiestatuilla kengillä ja polttavilla jalkapohjilla;

mutta sittenkin se oli huvia vaan verraten sitä seuraavaan hutjumiseen

selässä tuon juhdan, joka pikemmin soveltuisi konttorintuoliksi kuin

ratsuhevoseksi. Joka kerta kun hevonen hetkahutti minua satulasta

ylös aattelin tuskalla noita kapsäkkiä, sillä niin mureaksi kuin

maccaro minua sai, en varmaankaan olis' tullut vedinradalla. Vasta kun

Neapelissa istuimme Vermouth di Torinon ravintolassa tuukatun pöydän

ääressä ja maalari Paulsen tarjoili meille pullon Chantia joka veti

vähintäkin viisi literia, rupesimme vähittäin ihmisiksi virkomaan.

Kalle söi paistetun, risottolla alustetun peltopyyn. Minä kysyin:

"Miten maistuu?"

"Sitä syö vaikka onnettomin ihminen", vastasi hän.

Minä käskin itselleni samallaista.

Koska professorilla ja tohtorilla oli aikomus aamulla lähteä Capriin

ja minä pidin tärkeänä huolena taata itselleni jälkimmäisen apua kun

kirjani joutuisi ulosannettavaksi, niin sanoin meilläkin olevan saman

tuuman. Sitten puhelimme paljon tieteestä ja taiteista. Kysyttyäni

professori Paulsenilta, miks'ei enää nykyaikoina madonnia maalattu,

mitkä olivat vanhain mestarien mieli-aineita, pyyhkäsi hän partaansa

ja sanoi, ett'ei hän vaan vielä ollut koettanut. Sitten kysyin häneltä

hiljaa, eikö hän ottaisi maalatakseen minun kuvaani salaa, jotta

voisin sillä ihastuttaa miestäni hänen syntymäpäivänään, mutta sen

kuvan hänen pitäisi tekemän yhtä kauniiksi kuin eräs hänen maalaamansa

taulu oli, minkä näyttelössä olin nähnyt ja jota kaikki katselijat

ihmettelivät. Hänen myönnettyä tähän, teimme tarkempia sopimuksia

tuuman toteuttamisesta, ja hintaankin nähden hän oli hyvin kohtelias ja

mukaan päin.

Mutta kukas tään iloisan yhteytemme pilasi muu kuin eno Fritz; hän

oli käynyt puodissa ja sieltä ostanut uudet kortit. Minä siis hyvissä

aioissa läksin mieheni kanssa kotiin. Kävely hotelliin runnikoidulla

ruumiillani oli kova koetos, sillä nyt vasta, kun vähän aikaa olin

istunut, rupesivat tuntumaan nuo ratsastuksen vaikutukset. Pakotti aina

lapaluihin asti.

"Kalle", ohkasin, "jos toki saisit hankituksi vähän sinappiviinaa millä

voisin hieroa itseäni."

"Tiedätkös mikä siihen on sana italian kielessä?"

"Hae se tasku-sanakirjastas'."

Vaikka kuinka ahkeraan Kalle haki, ei löytynyt sinappiviinaa

siinä. Hän osasi kyllä monta sanaa, niinkuin esim. _il moccatojo_,

kynttilä-niistimet; _il pozzo_, kaivo; _la nuora_, miniä, mutta

sinappiviinaa hän ei ollut koskaan nähnyt oppikirjoissaan.

"Epäiltävä on, josko huomenna pääsen paikalta, ellen nyt saa mitään

apua", vaikeroin.

"Kuuleppas! Ota konjakkia ja hiero sillä, viinaahan sekin on."

"Sinä olet sentään enemmän keinokas kuin luulisi, Kalle. Anna tänne

pullo! Toihan Kliebisch täyden takasin."

En voi sitä sanoakaan kuinka kauhean yön vietin, sillä konjakin

asemesta oli Kliebisch ostanut jotakin makeata likööriä, josta kävin

ihan sokuriin.

"Kliebisch on hölmö", lausuin vihoissani. "Huomenna varhain täytyy

minun kylpeä. En huoli nähdä Neapelia enää."

Kalleni sittemmin usein ilveili minun kanssani, sanoen, että niin maire

kuin Neapelissa, en ollut vielä koskaan.

Höyrylaivalla tapasimme meidän matkakumppanimme Vesuviolta, ja kun

masiina lähti liikkeelle ja kaupunki ympäristöinensä avautui niinkuin

mahdoton suuri maalaus, joka sumustui sumustumistaan kuta edemmäksi

pääsimme, -- unhotin minä kärsityt vaivani ja harmini, nähdessäni

tätä panoraamaa, johon ei reiän kautta tarvitse kurkistaa, vaan joka

luonnollisessa ihanuudessaan on silmäin edessä. Kun vielä sitten

tohtori hartaista pyynnöistäni taipui edistyttämään minun kirjaani

Italiasta, niin olin ylen-onnellinen.

Laiva oli väkeä täynnä, ja muuan soittoseura soitteli siinä ja lauleli

mitä iloisimpia lauluja. Tuskin voi mieleensä kuvailla, mitä viulu,

kitarri, mandolini ja kolme neapelilaista kurkkua saavat aikaan. No,

lapsuudestahan ne ovat tottuneet rähinää pitämään. Puolen päivän aikana

tulimme Caprin saarelle. Veneitä tuli laivaa vastaan, ja niissä seisoi

avojalkaisia poikia, jotka tahdissa taputtivat käsiänsä ja lauloivat:

"Muss i denn, muss i denn zum Städtle hinaus."

Mitäs tää! Saksalainen laulu tulotervehdyksenä tällä kalliolla Neapelin

lahdessa? Suloisia kotimaan-säveliä, kuinkas odottamattomasti, kuinkas

unhottumattomasti eikös se liikuttanut meidän sydämiä! -- Nyt sateli

pieniä rahoja.

Jos lensi lantti veteen, heti pojista joku suinpäin sukelsi mereen ja

tuli ylös raha suussa.

Ja niinkuin ensimäinen tervehdys, niin oli sitten koko Capri.

Seuralliset, tyytyväiset Caprilaiset, joitten seassa varasta ei löydy,

ovat mieltyneet kaikkeen saksalaiseen. He laulavat saksalaisia lauluja,

yksin die Wacht am Rhein'iäkin, ja ovat hyvin ystävällisellä kannalla

jokaisen tedescon eli prussianon kanssa.

Englantilaisia sitävastoin sanovat Bottojoni'ksi, s.o.

nappi-maakareiksi, ja pitävät heitä sen arvoisina vaan, että voipi

kerjätä heiltä rahoja.

Lähes neljätoista päivää vietimme tällä saarella, joka, jos ei ole

paratiisi se, ainakin on hyvin semmoisen näköinen. Me soutelimme

veneessä saaren ympäri, kuin myös tuon sinisen luolan sisään, jossa

taivas leijaa allamme ja maa ylähällä, -- me istuimme kallioilla,

joita vastaan aallot tyrskähtivät huoneen korkuisiksi kun sirokko

tuuli Afrikasta, -- me sidoimme kukka-kimppuja metsä-hyasinteistä,

valkoisista päivän-kukista, punasista kurenmiekoista, myrtistä ja

laakerista, -- ja iltasilla, kun kuu heitti pitkän hopeasillan merelle,

kuultelimme satakielen säveliä orangisaloissa, joista raitis tuoksu

levisi ilmaan.

Eräkäs-munkkiakin Tiberion linnan raunioissa kävimme tervehtimässä

ja vastaan otimme mielellämme näpöohdakkeen viikunoita, joita

hänen lystikäs vanha kyökkipiikansa taitavasti eroitti niiden

piikkisistä kuorista; näiden vanhain kehoituksesta heittelimme myös

kiviä korkeudesta lakkapäihin laineisiin. Mutta se joka ei kyllin

voimallisesti heittänyt, ei osannutkaan mereen, vaan kallioihin

tahi viuhka-palmuihin, jotka verangon loukoissa kasvoivat. Ja näin

kun olimme iloisia kuin lapset ja riemuelimme jos joku meistä

heitti kivensä yhtä suurella taidolla kuin tuo vanha rattosa

eräkäs-kyökkipiika, niin siinä katseli meihin viheriäisiä sisiliskoja

viisailla silmillään. Luulenpa, ett'ei ole Caprissa sitä kiveä, jonka

päällä ei lehottelisi sisilisko puolenpäivän aikana. Nuo pienet elävät

ovat todellakin sangen somia.

Eräkkään seurassa on Viktor Scheffel tyhjentänyt monta pulloa

Capri-viiniä, sepittäessään runoa "Trompeter von Säkkingen." Minun

Kalleni mielestä maistui kumminkin viini, jota eräkäs meille tarjosi,

liiaksi tulikiveltä.

Italian kielessä kun emme olleet ihan harjaantuneet, ei tullut

kunnollista kanssapuhetta arvoisan yksin-olijan kanssa. Minä olisin

mielinyt tietää, josko hänellä ei koskaan ollut halua mennä naimisiin,

ja mintähden hän oikeittain täällä istuskeli? Nyt hän on ison matkaa

niistä vuosista, jolloin hän olis' voinut toivoa saavansa jokseenkin

sievän akan.

Parempaa viiniä kuin tällä hurskaalla vanhuksella, on Möhlin

ravintolassa "Deutsche Weinwirthschaft" Anacaprissa. Mohl on

Würtembergiläinen ja naimisissa la bella Margeritan kanssa, erään

caprilaisen kaunottaren, jolla on mustat silmät, mustat silmänripset ja

monta viinamäkeä.

Kauniista Margeritasta on jo kokonaisia kirjoja kirjoiteltu, kertoi

meille herra Mohl. Mutta kaikkityyni turhaa lorua. Minä luulen,

että jos hän vaan olisi saanut tietää minunkin kirjoittelevan, olis

hän karannut minun kimppuuni lyöden ja pieksäen, niin hän vihaa

naiskirjailijoita, ne kun ovat hänen kauniista rouvastaan valhetelleet

romaaneja, joissa ei ole pontta ei perää. Valitettavasti valhettelevat

vallan häpeällisellä tavalla monet minun kanssa-sisareni. Toivon

olevani heistä eroavaisuuden.

Iltasilla toisinaan tanssittiin "Hiddigeigillä" tarantellaa.

Soittokuntana oli käsirumpu, ja nuo avojalkaiset tanssijat ja

tanssijattaret olivat väsymättömät tässä huvituksessa. Ylemmille

tyttökouluille ei ole, luulen minä, tarantella sentään sovelias, jos

se tanssitaan oikealla italialaisella tavalla; mutta Caprilaiset eivät

edes tule ajattelemaan siinä tanssissa voivan olla mitään säädytöntä,

sillä ei niitä kasvateta niin hienoiksi ja siveiksi, kuin ovat

meidän lapset, jotka oppivat niin tarkasti eroittamaan säädyllistä

säädyttömästä, voidaksensa oikealla ajalla olla loukattuin näköisinä,

jos jotain luonnollista sattuisi heidän läsnä-ollessaan, sekä näyttää,

että hyvin tietävät mikä on sopivaista, mikä ei. Mutta ihmeellistä

on, että Caprin asukkaat, vaikka ovat köyhät, kumminkin ovat niin

iloisia ja turmeltumattomina pysyneet, vaikka niin usein seurustavat

muukalaisten kanssa.

Mitenkäs niin päivät pakenivat tällä tehotulla kalliolla, jota sininen

meri syleilee ja luonto niin rakastaa, että röysteistä kiveäkin kukilla

koristaa? Missä unelmat ovat, kun havaa?

Soimassa seilasimme Amalfiin, jota Englantilaiset sanovat

"Emmelfei'ksi". Saracenit ovat rakentaneet osan tätä kaupunkia. Me

majailimme albergo della Luna'ssa, joka ennenaikaan oli maurilainen

luostari. Meille näytettiin vierasten päiväkirjassa se paikka, johon

Bismarck oli kirjoittanut nimensä, käydessänsä tässä vuorenrotkoon

perustetussa kaupungissa; vaan muuan matkustaja oli sitten leikellyt

nimen pois itselleen. Mutta läpi paperissa pidetään vielä tänäkin

päivänä Amalfissa suuressa kunniassa.

Eno Fritz kertoi, niiden italialaisten kauppiasten, joiden kanssa

hän oli ollut asioissa, aina suuresti ihmetelleen tätä miestä ja

kadehtineen Saksanmaata. Eno Fritz oli siitä ollut hyvin ylpeillä

mielin. Tosin ei pidä ihmisen ylpeilemän, vaan toisinaan se kumminkin

on hänen velvollisuutensa ylvästellä. Meillä on koko Bismarck, ei lehti

ainoastansa johon hän nimensä on kirjoittanut -- tää suuri jaloinen

mies!

Eno Fritz myös sanoi hyödylliseksi jokaiselle Saksalaiselle joskus

käydä vieraissakin maissa, tullaksensa käsittämään, miksi vallaksi

Saksanmaa on muuttunut ja kuinkas upealta linnalta se etäällekin

näyttää. Silloin hän oikein oppii rakastamaan sitä, ei niinkuin

talonpoika lypsylehmäänsä tai syöttilässikaansa, edun vuoksi,

vaan niinkuin poika rakastaa äitiänsä, niinkuin jotakin pyhää,

syyhynpuuttumatonta.

"Kun ei Saksalainen olis' semmoinen apina", vastasi Kalle. "Hän luulee,

että kaikki mitä ulkomaa tarjoo on tuhannen kertaa kauniimpata ja

parempata kuin kotimaan tuotteet; eikä hän pyri apinoimaan toisten

kansain ylistettäviä omaisuuksia, vaan ainoasti niiden turhuuksia ja

paheita."

"Voi kuin olet oikeassa, enkelini, Kalle!" huudahdin minä. "Ennen

pidimme pönkkähameita, nyt olemme sileätä vartta vaan. Ja nuoret herrat

katselevat nuoriin naisiin semmoisilla silmillä, kuin olisivat herrat

kuvanveistäjiä ja naiset heidän arvosteltaviaan malleja."

"Ja kuinkas paljon eikös ole topattua vartta!" virkkoi eno Fritz.

"Sitä sin'et ymmärrä, vanha poika poloinen kun olet. Jos oikea

Saksalainen olisit, niin sinulla olis' jo kaksi poikaa lukiossa".

Näin puhelimme kulkeissamme Amallista Salernoon, jonne kalliolla viepi

tie merenrantaa myöten. Vielä voi nähdä vanhain vahtitornein raunioita,

joissa torneissa ennen aikaan aseellisia miehiä oli vakoilemassa,

josko Saracenein laivoja oli näkyvissä; nää tulivat, näette Siciliasta

ryöstämään ja jos mahdollista anastamaan valtaansa valloitettua maata.

Sitten syntyi kovia taisteluja. Jos tornit olivat tarpeeksi asti väellä

varustetuita, saivat Saracenit selkäänsä, vaan jos taas nämä olivat

voitolla, niin pelmuttivat linnaväen pahanpäiväiseksi. Siihen aikaan

oli Italia paloteltu moneen monituiseen pieneen valtakuntaan. Toinen

vapaavalta kadehti toista, toisen asukkaat seisoivat ristissä käsin

toisen rajalla ja katsastivat karsaasti naapurin puoleen. Seurauksena

oli tietysti mitä pahimpia riitoja ja kahakoita, ja koska he vihaltansa

ja häijyydeltänsä eivät päässeet toinen toista auttamaan, vaan jättivät

ahdistetun aina hänen oman onnensa nojiin, niin tuli Saraceni, se

kunnonmies, ja valloitti palstan toisensa perään ja asettui sinne

hyvässä rauhassa.

"Mitenkähän meidän olisi käynyt vuonna seitsemänkymmentäyksi", sanoi

Kalleni, "jos Saksanmaa vielä olisi virunut pienten valtakuntain

kapaloissa? Ei sitä tiedä, vaikka nyt olis' täytynyt meidän puhua

franskaa Berlinissä."

"No", sanoin minä, "olisin ehkä suostunut franskaa oppimaan, mutta

torunut olisin aina vaan saksaksi!"

Castellamaren kautta tulimme takasin Neapeliin, josta oli mielestäni

vaikea erota, siellä kun niin on iloisa elämä.

Ei voi kylliksensä katsella tuota taukoomatonta touhua, ei kylliksi

kuulla tuota kohua ja hälinätä. Ennen olin siinä luulossa, että

neapelilainen kansa kävi niin koreissa vaatteissa kuin sitä näkee

operassa "Mykkä Porticista", missä köörin naisilla on punaset, siniset

ja viheriät pienet hameet ja mitä nätimmät valkoiset esiliinat, ja

herroilla somasti käheröitty tukka ja mitä ihanimmat punaset posket,

mutta minä olin mieleeni väärin kuvaillut todellisuuden ja olen nyt

vallan vakuutettu siitä että Neapelissa on niitä monta, joll'ei

eläissään ole ollut uutta eikä edes eheää pu'inta päällä. Vaan vähät

siitä, ei Neapelilainen siitä sure.

Ylipäätään Neapelilaisella monessa kohdin on aivan toisellaisia

mielipiteitä kun meillä, etenkin kun on eroitettava mikä on minun ja

sinun, sillä viimeisenä päivänä minkä Neapelissa vietimme, varastettiin

Kallen takintaskusta uusi silkki-nenäliina ja sikaarikotelo ihan

avokadulla; minä siitä suutuin kovasti.

"Vartokaas vaan, te Neapelilaiset!" huudahdin harmissa. "Tuosta Vesuvio

vielä kerran sylkee silmiinne. Teidänkö hyväksenne, te roistot, minä

tuskalla ja omantunnon vaivalla salaa kuletin sikaarit rajan yli."

Eno Fritz muistutti antaneensa minulle sen neuvon, että neuloisin

mieheni taskut kiini. Mitä muuta varten olin matkalle tullut seuraan?

Kalleni oli pahoillansa sikaareista vaan: nenäliinaa ja koteloa hän ei

puoliksikaan niin kaivannut.

Kun läksimme taas Romaan, ja lahti katosi silmistämme ja Monte Somma

esti näkyvistä Vesuvion ja koko komeuden, tuntui sentään vähän

raskaalta mieli. Eno Fritz hyräili laulua, jota kuulimme Caprin

höyrylaivalla: Addio, miá bella Napoli, ja Kalleni sanoi:

"Jaa, nyt on ilo lopussa!"

Vähitellen kotia päin.

Mintähden Roma on koko työ. -- Beatrice Cenci. -- Mintähden jumalien

ei sovi olla Berlinissä. -- Mintähden rouva Buchholz tahtoo olla

giraffi. -- Mintähden pyhä Praxedis makasi kiven päällä. -- Tivoli. --

Mintähden rouva Buchholz tahtoi saada töykkäyksen. -- Mintähden vävyt

ovat kalliita Berlinissä. -- Mintähden herra Spannbeinin ja professorin

välit rikkoontuivat. -- Florenz. -- Mintähden rouva Buchholz turhaan

on käynyt Italiassa. -- Mintähden eno Fritz lauloi. -- Venedig. --

Viimeinen ilta Italiassa. -- Kotona taas.

Saadaksemme vastaavata rahoistamme, piti meidän viipyä Romassa vielä

muutaman päivän. Mutta kyllä siinä työtä teimme otsamme hiessä.

Toisesta ihmeellisyydestä toiseen yhä edelleen vaan. Minä olin

iltasilla välisti niin väsyksissä, ikäänkuin olis meillä ollut kuuruu-

ja pesupäivä.

Onneksi yhdytimme herra Oehmichenin Glauchausta. Hän aina haeskeli

mynsterinjohteita, joita hän sanoi löytäneensä ainoasti puolet

kelvollisia. Miksi? Hänen täytyi ensin tyylistyttää johteet. Kuinkas

mukavasti eikös käynyt päinsä arkitehtein tehtävä, ne voivat ottaa

johteensa semmoisina kuin nää ovat, ja jos vaan oikein nurin närin

kääntelivät kamansa, niin ei hoksannut kukaan, mistä he viisautensa

olivat saaneet.

Koska herra Oehmichen hyvin ahkeraan oli katsellut merkillisyyksiä

täällä, otimme hänet kernaasti oppaaksemme. Yhdessä hänen kanssaan

kävimme Pantheonissa katsomassa Victor Emanuelin seppelöittyä hautaa ja

Rafaelin muistopatsasta.

Me olimme myös Vatikanissa, jossa sanotaan olevan yksitoista tuhatta

huonetta. Tahtoisinpa tietää, kuka niitä siivoo? -- Voi kuin oli taas

paljon noita kuvapatsaita, tauluja ja seinämaalauksia! Olin pyörtyä

pelkästä taiteesta. Sama oli laita Vatikanissa kuin Villa Albanissakin;

joka paikassa luulin olevani lasareetissa muinaisteoksille, jotka siinä

odottivat katkenneita jäseniänsä ja liimapannua; mutta puuttuva, sehän

tuntijan mielestä on oikeassa taidearvossa.

Entä ne monet monituiset taulut palatseissa! Vaan eihän useampia niistä

ihmisistä tunne, joita näihin tauluihin on kuvattu. Kyllä kaiketi se on

vallan vaikeata tutustua jok'ainoaan; ja minä käsitän sen hyvin, että

toisinaan tulee ostaneeksi väärän Rubensin oikean asemesta, sillä joka

kaiken ikänsä yhteen kovaan arvottelee tauluja, sepä viimeinkin käy

ihan sekapäiseksi.

Huvittava nähdä oli palazzo Barberini, johon tulimme oikeastansa

sattumalta vaan. Herra Oehmichen tuli nimittäen eräänä aamuna

meille hyvin iloissaan ja kysyi, saisiko hän näyttää meille jotakin

erinomaisen kallis-arvoista? Me myönsimme.

Tiellä kalliuteen oli Barberinin-palatsi. Herra Oehmichen sanoi:

"Täällä ei ole johteita mitään, mutta sitävastoin on täällä Rafaelin

armahisen kuva, jonka hän itse on maalannut".

Tietysti teki minun mielen' käydä katsomassa, minnäköinen se nainen

oli, joka viehätti niin kuuluisaa taiteilijaa kuin Rafael, ku olis

kelvannut vävyksi parhaasen perheesen. Mutta totta puhuen, olisinpa

odottanut hänessä enemmän kaunetuntoa, sillä tämä donna näytti olleen

vastenmielinen, keltaihoinen, pitkänenäinen ihminen. No, rakkaus on

sokea, sehän tiedetään.

Sitten on siinä erään kälvetystautisen nuoren naisen kuva, Guido Remin

maalaama; se on Beatrice Cencin kuva. Nuo Cencien ilkeät perhejutut

ovat sen sorttisia, ett'en niitä taida kertoa, sillä kun isä rupeaa

rakkauden-asioihin oman tyttärensä kanssa, tämä antaa murhata oman

isänsä, oikeus siitä mestauttaa tytön ja äitipuolen, antaa kurikalla

lyödä kuolijaksi vanhemman veljen sekä armahtaa nuorinta hänen

nuoruutensa tähden, niin ovat semmoiset jutut hävyttömiä. Paavi Paul V

lahjoitti Cencien suuret, kiinnipannut talot Borgheseille. Sittemmin

tuli ilmi, että kaikki mestatut olivatkin syyttömiä, mutta päätettiin

olla asiasta mitään hiiskumatta. Kun sitten Borghesit toisinaan

niskoittelivat paaviloita vastaan, sanottiin heille, että pitäisi

taasen tarkastella Cenci-jutun vanhoja protokollia, ja niinpiankin

Borghesit sen kuulivat, nöyristyivät ne heti. Ei kuka hyvänsä anna

takasin väärinsaatua omaisuutta.

Me jätimme tämän hirveän historiallisen alan pitkin

kuusikymmen-asteisia kiertorappusia ja tulimme palatsin paraasen

saliin, jossa kattomaalaukset ovat niin kauniita, että niskat taittuvat

niitä katsellessa. Kaikki Olympon jumalat ja jumalattaret siinä

pilvissä makaavat, etummaisena tietysti Venus, jolta kuten tavallisesti

taas vaatteus on säästytetty. Italiassa sopii näiden lihanväristen

jumalain olla, täällä etelässä kun on niin hyvä ilma, ett'ei lämmitetä

koskaan, mutta pohjaismaissa vähän viluttaisi niitä nähdessä; tokkohan

semmoisia suunnattomia saleja kuin näissä palatseissa on, saisikaan

meillä lämpösiksi.

Palatsien omistajat eivät asu näissä loistosaleissa, jotka näkyvät

olevan pikemmin noita juomarahaa-nyhtäviä palvelijoita varten.

Omistajilla on sangen sieviä asuinhuoneita aivan kuin muilla

ihmisillä, jonka tulin tuntemaan siten että suurella rohkeudella,

minkä englantilaisten naisten käytöksestä olin oppinut, aukasin ovet

yksityisiin huoneisiin ja nuuskelin siellä kunnes olin nähnyt kyllin.

Jos sitten lakeija tai joku semmoinen tuli ajamaan minut ulos, niin

mullistin silmiäni jäykkänä ja sanoin: "Aouh, yees!" ja sillä sain

aina olla rauhassa. Sillä sen tietävät Italialaiset: matkustaja-missi

tekee mitä hän tahtoo eikä miten tapa on, hän kun on varma siitä, että

jos joku, vaikkapa kuinka suurella oikeudella, astuisi hänen pienelle

varpaalleen, heti huutaisi koko Englanti kanavan tuolla puolen: "Aouh!"

Kalleni sanoi usein: "Wilhelmina, täällä Italiassa saat minusta

mielelläni olla olevinasi Englannitar, sillä siitä on oivallinen apu

meillä, mutta pyydänmehän jo ennalta ettäs Berlinissä heität pois nuo

giraffi-tavat." Giraffeilla tarkoittaa Kalle noita pitkäkaulaisia

kappaleita englantilaista sukuperää.

Maria maggiore, yksi Roman kahdeksasta kymmenestä Maria-kirkosta,

viehätti minua astumaan sisään, sivutse mennessämme. Kirkko on

jaloinen, sen ymmärtää siitäkin, että toinen sivukupu, jota sanotaan

borghesilaiseksi, on maksanut yli miljoonan scudia. Scudi on

tasa-luvussa 4 markkaa 50 pfennigiä; tekee siis 4 1/2 miljoonaa

Riikinmarkkaa. Mitä eikös koko kirkko sitten maksa? Sanokaamme

kerrassaan ruhtinaskunnan. Ja Romassa ei ole kirkoista puute!

Kylläpä ennen-aikaan hurjasti hukattiin rahoja rakennuksiin. "Mekin

Saksanmaassa olisimme rakennuksista ja kirkoista rikkaampia", sanoi

Kalleni, "jos ei niitä sotia, jotka paavia koskivat, olisi käyty Saksan

maalla. Kolmenkymmen vuoden sota hävitti Saksanmaata ja köyhdytti,

sentähden täytyy meidän aatella tulevia aikoja, jos meidänkin maa on

tuleva komeaksi, ja siitä huolen pitää meidän valtio-kansleri."

Herra Oehmichen ei suonut meille aikaa kaikkia koreuksia katselemaan,

hän kun kiirehti näyttämään meille tuota luvattua kalleutta. Ei ollut

pitkä matka kävellä, sillä aivan Maria maggioren vieressä on kirkko

Santa Prassede, johon hän vei meitä.

Vasemmassa sivukuvussa osotti hän äänettömässä ihmeksimisessä erääsen

vuolittuun kiveen. Me katselimme ensin kiveen, sitten herra Oehmicheen

ja sitten taas kiveen, vaan emme keksineet mitään erinomaista.

"No, hyvä herra, mitäs merkillistä tässä nyt on?" kysyi eno Fritz.

"Ettekö näe?" äkitti herra Oehmichen. "Voipiko kauniimpata löytyä kuin

tää kivi?"

"Mikä kivi se on?" kysyin minä jyrkästi.

"Muinainen pöytäpuolisko, mutta pyhä Praxedis on sen päällä maannut.

Miksi? Koska tyhjäkin sänky hänestä tuntui liika pehmeältä. Onhan monta

ihmistä jotk'eivät suvaitse risooria."

"Herra Oehmichen, mitä se teihin kuuluu, ja mitä minuun, minkälaisen

alusen päällä pyhä Praxedis makasi, kunhan se hänelle itselle oli

terveellistä. Missä kallius jota tahdoitte näyttää meille?"

"Tämä kivi!" huudahti hän. "Katsokaas kuinka kaunis pohja -- himeä

katechunkarvainen luonnos villalankakuteilla on naturel -- ja sitte

nää mustat ja valkoset pilkut! Oletteko koskaan nähneet kauniimpata

housukangasta?"

Minä ällämystyin ihan puhumattomaksi; eno Fritz sanoi:

"Jaa mutta se on minun mieleeni, voitte minua varten varassa pitää sitä

kokonaiseksi asuksi."

"Minä valmistan vaatetta oikeittain ainoasti _en gros_", vastasi herra

Oehmichen, "mutta teitä varten voin pitää pari meteriä. Miksi? Teidän

tähden ja kun olen niin iloissani tästä mynsteristä."

Lukkari tuli ja kysyi, tahtoisimmeko katsella pylvässäässynätä, ja

aukasi ristirautaisen sivu-oven. Kun minä aioin astua sisään, esti mies

minua, sopottaen jotakin en tiedä mitä lie ollut. Sitten tuli selville,

että naisväkeä päästetään tähän säässynään ainoasti paastopyhinä,

miehiä sitävastoin milloin hyvänsä kun vaan maksavat. Eno Fritz kertoi,

suututtaakseen minua, säässynän sisustan olleen taivaallisen ihanan;

pelkää kultaa ja kivikutomaa, mintähden sitä sanottiinkin paratiisin

yrttitarhaksi. Mutta merkillisin siinä oli ruoskimuspylväs.

"Älkääpäs huoliko", sanoin harmistuneena. "Vai ei meitä naisia lasketa

sisään. Mutta se on vissi, että minä kärkästytän kaikki hotellin

englannittaret tälle säässynälle ja lähetän ne tänne. Katsokoon sitte

tuo hävytön lukkari miten hän misseistä pääsee, ja katsokoot missit

miten he sisään pääsevät. Sepä oivallinen kepponen."

Tää ajatus sai minut heti paremmalle tuulelle. Vähästäpä ihminen tulee

hyvillensä, kun hän vaan on sävyisä ja vilpitön.

Corsolla kulkiessani olin aina erittäin hartaalla mielellä, sillä

sen varrella on se huoneus, jossa Goethe asui kun Romassa oleskeli.

Roman porvarit ovat asettaneet huoneelle taulun kirjoituksella: tässä

huoneessa runoeli ja sepitti Goethe ikimuistettavia teoksia.

Hänen Erlkönig lienee kyllä ikimuistettava, niinmyös hänen Faust,

jos olis tää tullut mailmaan ilman tuota toista osaa, joka,

kuten kirjoitellaan, ei ensinkään sovellu näyteltäväksi. Kuinkas

hyödyllisesti eikös Goethe olisi voinut käyttää sitä aikaa, minkä vei

tuo toinen osa, -- sepittämällä vielä toisia Erlkönigiä ynnä muita

kauniita kappaleita, joista on semmoinen puute. Kaiketi olisivat

teatterit tervetulleina pitäneet myös useampia ensimäisiä osia Faustia.

Mitä muuta hän on kirjoittanut, ei juuri koskaan lueta. Sitävastoin

on kiista, ken suurempi on Schillerkö vai Goethe, yhä vireillä,

vaikka nuorin tyttäreni jo melkein ratkaisi kysymyksen eräässä

tutkintokirjoitelmassaan, jossa hän näyttää toteen, että se on

makuasia. Ja kumminkaan ei ole hän lukenut noista molemmista muuta kuin

mikä seisoo tuossa vähäsessä kirjallisuushistoriassa, jossa kaikki

nää seikat esitellään. Lapsellani on, näette, niin terävä ja tarkka

päättämyslahja.

Popolo-portin kautta myös kävelimme aina terveyslähteelle asti, josta

Goethe joka aamu joi kivennäisvettä. Pyysin minäkin saada sitä pikarin,

mutta ei minuun noussut minkäänlaisia runoilemisen yllytyksiä, josta

päätän, ett'ei tosin vesi sitä itsestänsä tee, että hän sepitti niin

kauniita kertomarunoja.

Vastapäätä Goethen huonetta on palazzo Rondinini. Se on kuuluisa

siitä kun sen pihalla on eräs Michel Angelon keskenjäänyt teos. Jos

ei tuota vanhaa möhkälettä jalonihanaksi ihmettele, niin joutuu

typeränä pidetyksi. Aivan toisellainen on nimittäin laita italialaisten

taiteilijain kuin saksalaisten. Kuinkas suuri eikös olisi Cornelius,

jos hän olisi Italialainen tahi Franskalainen -- vaikka kyll'en minä

ymmärrä hänen ylenluonnollisia kuviaan kansallismuseossa.

Neljän päivän kuluttua olivat hermoni pilalle heikenneet tuosta

alituisesta kurkistamisesta kuviin.

"Kalle", sanoin, "toivoisin olevani Caprissa".

"Käykää Tivolissa!" neuvoi herra Oehmichen. "Miksi? Siinä on teillä

luontoa".

"Onko Tivoli olutkapakka?" kysyin.

"Ei, vesilaitos vaan ilman humalaa ja maltasia", vastasi herra

Oehmichen.

Hän oli oikeassa. Vesiputoukset Tivolissa, johon pääsee rautatietä

avaran campagnan ylitse, ovat ihmeelliset. Jos ne olisivat Berlinissä,

pian älykäs ravintolanisäntä onnensa löytäisi.

Mutta enemmän vielä kuin nuo vesitulvat mitkä kohisten syöksivät

syvyyteen, miellytti minua Villa d' Esten puutarha, sillä siellä

löysin sitä rauhaa jota Caprissa sain niin runsaasti nauttia. Vaikk'en

ikinä ollut tänne puutarhaan jalkaanikaan astunut, tuntui se minusta

niin tutulta, aivan kuin olisin ennen siellä käynyt, nähnyt sen

laakeriaitoja, sen kukkivia pensaita, viiniköynnöksissä piileviä

huoneita ja rappeutuneita kuvapatsaita siinä, sekä sisääni henkinyt

tuoksua, minkä väräjävä, lämmin kevät ilma kantaa kukkivista puista ja

pensaista. Ei vaan johtunut mieleeni, missä sitä olin nähnyt; siitä

tulin jo tuskalliseksi, niinkuin aina käy kun kaimoo jotakin, eikä sitä

oikein muista.

Mutta yht'äkkiä ihastuin -- minä tiesin missä olin.

"Kalle", sanoin, "nyt tunnen tämän puutarhan. Minä nä'in sen piennä

ollessani. Kun äitini iltahämärässä kertoeli minulle sadut prinsessa

Ruusukaunosta, silloin oli selvästi mielessäni kuvailtuna tuo tenhottu

linna ruusuinensa, murattinensa ja tiheine pensainensa -- aivan sama

puutarha kuin tämä. Katsos vaan, kuinka tuhansia ruusuja, vaalean-

ja tummanpunasia, penkereiltä liepehtii kuin kukkaishuntu, kuinka

ruusukiehkuroita on peittämässä pääsyn viileisiin kamanoihin ja kuinka

Neptuno pasengissaan on niin ympäröitty ruusuilla kuin kuuluisi hänkin

prinsessan hoviseurueesen. Emmekä kuule muita ääniä kuin vesisuihkujen

polskumista ja lintusten liverryksiä. Kalleni, jos ei tää ole sadun

maa, niin sitten sit'ei ole missään."

Me istuimme kivipenkille noiden suurien, tummien kypressikatajien

kalveessa, silmillämme seuraten tietä joka linnaan nousi

ruusupeitteisten penkereitten poikki, rappusia reunustavien

rikkinäisien lemmeksien ohitse, vesilaitosten ja kimeltävien suihkujen

sivu; viimeisinä silmäpiirissä olivat linnan katolla kuvapatsaat,

jotka leijuvilta näyttivät taivaan sinisellä pohjalla. Ja oikealla ja

vasemmalla oli kukoistusta ja tuoksua, kranaattipuiden heleänpunaset

silmikot puhkeilivat, agavit ojentivat kauhean pitkät kukkaperänsä

elähyttävässä päivänpaisteessa, mi myös kypsytti hedelmän orangi-

ja sitroonipuissa, joissa samalla oksalla on sekä hedelmiä että

kukkia, ikäänkuin eivät puut tietäisi miten heidän oikeittain pitäisi

rikkauksiaan antaman, ja tarjoovat niitä siis niin kuin paraiten voivat.

"Kalle", sanoin, "töykkäse minua pikkusen, jotta tiedän olenko oikein

valveella".

Kalle antoi muiskun. Kyllä hän on sentään erinomaisen hyvä, tuo

Kalleni. Eno Fritz olisi varmaankin töykännyt niin, että kyllä olis

tuntunut. Mutta hänellä oli, Jumalan kiitos, asioita taas Romassa.

Ehtoolla olimme hyvin virkeillä mielin ravintolassa, jossa tavallisesti

söimme iltasta. Sillä välin kun herrat skat'iaan jauhasivat, oli

minulla tapa kirjoitella muistikirjaani päivän tapahtumia, niin

tänäkin iltana. Siinä kun olin paraassa puuhassa, puhutteli minua eräs

vanhanpuoleinen nainen:

"Me olemme kai kanssasisaria?"

"Kuinka niin?"

"Minä olen kirjailijatar, ja kun nä'en teidän kirjoittavan, otin

luvakseni --"

"Hyvin hauskaa tulla tutuksi teidän kanssa!"

Oikein todella tää yhdyntä oli minulle tervetullut, sillä nyt sain

kerrankin nähdä kirjailijatarta, ihka elävää. Meistä tuli pian ystäviä,

ja nainen -- hän kirjoittelee saksalaisiin sanomalehtiin vaihtonimillä

-- antoi minulle monta tietoa elämästä Romassa.

"Voih", sanoi hän, "ei ole kaikki kultaa kuin kiiltää täällä, vaikka

matkustava muukalainen niin luulee. Köyhyyttä on enemmän kuin voi

aatellakaan! Oletteko iltapäivillä Monte Pinciolla nähneet noita

komeita ajokaluja ja noita vielä komeampia ihmisiä jotka niissä

istuvat?"

"Monte Pinciolla -- jaha, siellähän nuo soreat nuorukaiset käyvät

naisia mielittelemässä".

"Aivan oikein. Siellä on monta ulkomaan naista joukossa."

"Mutta mitenkä ne ovat niin suuresti suosiollisella kannalla nuorten

herrain kanssa?"

"Kaikki tarkoittaa tutustumista vaan. Herroilla on ylhäisiltä kaikuvia

nimiä, mutta se on vaan ulkonaista kultausta."

"Vai niin, mansetit ovat siis paitaa paremmat".

"Aivan. Semmoisia herroja sanotaan täällä Mascalzoneiksi eli kahden

liiran miehiksi. He nauttivat jossakin yksinkertaisessa ravintolassa

muutaman soldin edestä maccaroonia, ja pistäytyvät sitten upeaan

ravintolaan, josta kohta astuvat kadulle, puikko, hampaissa, siten

luulotellakseen ihmisiä että ovat siellä syöneet päivällistä."

"Huokeata, vaan hienokasta!"

"Italiassa perii vanhin poika omaisuuden, nuoremmat ovat köyhiä ja

kokevat ilman työtä pysyä ylhäisyyden loistossa. Naiset ovat tietysti

sangen simasukaisia kun semmoisia nimiä kuin conte Annibale, conte

Orazio jopa marchese Eduardo on heidän hoviseurueessaan".

"Jaa, kyllä kuuluu kauniimmalta kuin koska kotona meillä Myllerit ja

Lehmanit kutsutaan kanssa".

"Nuoret herrat pitävät paljon lystimpänä käydä rikkaiden

ulkomaan-naisten luona kunniuksissa, kuin seisoa Corsolla tai Piazza

di Colonnalla ja syljeskellä katukiviin. Eivätkä koskaan kiellä

tulemasta kun heitä kutsutaan hyvälle päivälliselle, ottavat myös

kernaasti vastaan pienen timanttineulan taikka sallivat, ilman

vastaanväittelemistä suorittaa heidän räätärinrätinkinsä; siitä hyvästä

silmänsä sitten vilkailevat vielä lemmellisemmin."

"Meillä on taas toista", vastasin minä. "Jos Berlinissä suurisukuinen

nuorukainen alentaikse seurustelemaan rikasten onnen kohottamain

kanssa, niin hänellä enimmiten on velkoja sekä tarkoitus päästä

vävyksi rahakkaassa perheessä. Ensin menee suuria summia karhujen

kurikoimiseksi, ja sittenpä pitää hyviä myötäjäisiä määrätä, jotta hän

voisi perityt tuluksensa saada kuntoon sekä kustantaa kilpahevosia

ja jahtimetsiä. Mutta jos hän huomaa, ett'ei tulekaan muuta kuin

neularahoja, niin hän kohta puikkii tiehensä, ja samminmäähnät,

kalkkunat multasienineen, fiini punaviini ja kaikki samppanja ovat

ihan kuin akkunasta ulosheitetyt. Ja jos tyttö saakin hänet ja arvon:

'rouva von', niin pitävät miehen omaiset miniätä sittenkin talmi'na

vaan. Ja kuka apelle takaa, ett'ei vävy hanki yksityislainoja korkeita

prosentteja vastaan, ja onkos tämä taas varma siitä, ett'ei appi

menetä liikkeessään olevata suurta omaisuutta? Jos niin kävis', niin

ei vävyllä voittoa muuta olis kuin rouvansa vaan, ja tää ei tule

kauniimmaksi ajan pituuteen."

"Mascalzoni on vähemmin vaatelias, hän arvaa hehkuvaisen silmäyksen

muutamaksi soldiksi".

"Näissä oloissa on teillä vallan hyviä aineita kynällenne, hyvä

kanssasisar", sanoin minä.

"Eipä niinkään", vastasi hän, "täällä tahdotaan oikeita italialaisia

tarinoita vaan, joissa murhataan ja tapetaan. Tapahtumat ovat

sijoitettavat Abruzzeihin. Sankarin tulee olla ryöväri, sankaritar

rakastaa saksalaista maalaria taikka rikasta, kummantapaista

ulkomaalaista, jonka sitten ryöväri ampuu kuolijaksi; mutta siitä

sankaritar joko saattaa hänet oikeuden käsiin tahi työntää omalla

kädellään tikarin häneen. Jos tietäisitte kuinka monta ihmistä minä jo

olen surmannut paperin päällä, niin pitäisitte minua ihan petona. Mutta

täytyyhän ihmisen elää. Paitsi että kirjoitan pitää minun hoitaman

taloutta. Mieheni on nimittäin maalari."

"Mitä hän maalaa?"

Rouva huoahti.

"Hän oli kai liika nuori vielä kun tuli Romaan, eikä kylliksi

omantakeinen taiteessaan; hän ehkä luuli piankin vievänsä voiton

noilta vanhoilta -- nyt hän niitä jäljentää halpaan hintaan. -- Köyhä

kun oli, täytyi hänen tienata. Hänen omia kokoonpanojaan ei ostanut

kukaan, sillä Romalaiset eivät hukkaa rahoja uudenaikaisiin maalauksiin

ja ulkomaalaiset tilaavat vaan jäljennöksiä vanhain mestarein

kuuluisimmista tauluista. Niin on vuosien vieriessä hänen itsetyinen

luomisvoimansa menehtynyt, ja nyt hänen täytyy jäljentää, saadaksensa

jokapäiväisen leipänsä, ja minun täytyy kirjoittaa. Hornissakin,

taiteiden kodissa, voipi taiteilija joutua häviölle, sillä hänen on

mahdotonta kilpailla noiden vanhain mestarien kanssa, ne sortavat

hänet. Onnelliset te tuolla Alppien toisella puolella, jossa uusi

pirteä elämä suopi heikommallekin taidonlahjalle pienen vihannan alan

missä se pääsee vaurastumaan. Saksanmaa, sinä kohoava tähti, miksi

me, sinun lapsesi, olemme kuihtuneet täällä Italian kuumuudessa ja

vajonneet siihen sydämettömään ihmisvirtaan, mi Romaan tulvailee?

Meille kohosit liika myöhään."

Hän pyyhki kyyneleet silmistänsä, sillä hänen miehensä astui sisään.

Minä katselin tulijaan tarkasti. Se oli ensimäinen murheiden vanaama

muoto, minkä täällä kesämaassa olin nähnyt.

Me käänsimme puhelun toiselle tolalle. Rouva kysyi minulta, miten

villaista paraiten pestään. Haaleassa vedessä kun sitä kihnuttaa

soodalla ja viheriällä suovalla vähän, niin se käypi pehmeäksi. Rouva

kiitti.

Siis -- tällainen oli Roma yhdeltä puolen.

Seuraavana päivänä menimme siihen kuuluisaan sixtiniseen kappeliin.

Se on ihan rappiolla ja huonossa siivossa, mutta sen äärettömän

kuuluisuuden tähden kiittelee sitä velvollisuuden tunnosta jokainen

katselija jalon-ihanaksi, sillä ihmisten laita taiteesen nähden on

sama kuin tuon kipeän kilpahevosen, joka ei tahtonut rohtoja nauttia

ennen kuin niitä kauan aikaa kehuttiin hänelle. Kaiketi teen itseni nyt

vikapääksi julkeaan kerettiläisyyteen taiteen alalla, mutta kuitenkin

tunnustan suoraan, monen vaskipiirroksen miellyttävän minua enemmän

kuin nää alkuperäiset teokset, jotka ovat rannistuneet ja peitetyt

vanhuuden ruosteella niin runsaasti että voisi kylvää nousuruohoa

siihen.

Maksaako se vaivaa, kavuta kaksitoista rappusta ylös katsomaan kuinka

Rafaelin kalkkimaalaukset ovat pilalla?

Mutta juomarahoja ottavat oikein kelpo lailla noitten turmeltuneiden

taideteosten katselemisesta.

Sixtinisessä kappelissa, joka oikeittain on suuri sali vaan

Vatikaanissa, oli paljon kansaa; monet olivat sepo selällänsä

penkkilöillä, voidaksensa paremmin kiikarin kautta katsella Michel

Angelon kattomaalauksia, jotka näyttivät hyvin karkeilta, rouhituilta.

Korkealla telineillä istui eräs taiteilija ja jäljenti osaa katosta. Se

oli herra Spannbein.

Kohta kun näimme toisiamme, tuli hän alas ja tervehti meitä. Hänen

oli huonosti laita. Quenglhuber kovisti häntä noilla kattomaalausten

piirtämisillä professorin kirjaa varten.

"Jospa hän edes hyväksyisi minun työtäni", valitti herra Spannbein,

"mutta hän tarkastelee minun piirustuksiani, katselee sitten noihin

kirottuihin kirjoihinsa ja sanoo: taidollisesti tehty, mutta minä

kaipaan sitä kirkkaan ideaalisuuden ilmeisyyttä, mikä kirjan mukaan on

alkuperäisessä teoksessa."

"Miks'ei hän vertaile niitä itse alkuperäisiin?"

"Hänen on nenänsä niin onnettomasti tukossa, kuten tiedätte. Toisinaan

ei auta vaikka kuinka mätkii häntä selkään, hän rykii niin että luulee

hänen läkähtyvän siihen paikkaan. Hän kulettaa sentähden kirjat mukana,

lukee niistä Ottilialle ja kysyy: 'Onkos kuva semmoinen?' Jos Ottilia

vastaa: on, niin pistää hän merkin kirjaansa ja pyytää minua piirtämään

jäljennöksen kuvasta. Mutta jos Ottilia sanoo: ei, niin mutisee

ukko: 'En minä sitte väliä pidä siitä kuvasta.' Keventääkseen minun

olemistani, sanoo hyvä tyttöseni useammin ei kuin on. Onhan edes jotain

hyötyä tuosta nuuskusta."

"Teinä olisin aikoja sitten paiskannut koko työn hänen jalkainsa

eteen", sanoi eno Fritz.

"Sit'en voi; kuta enemmän olen Ottilian seurassa, sitä rakkaampana sitä

tyttöä pidän."

"No paetkaa, tyttö kanssanne, -- ja antakaa nuuskuriäijän tohria

teostansa vanhain lunttainsa mukaan."

"Johan minä uskalsin kerran ehdotella semmoista Ottilialle, mutta hän

pelkää, että isänsä sydän pakahtuisi, jos pakenisimme".

"Tietääkö hän että te ja Ottilia rakastatte toinen toistanne?"

"Juuri koska hän sen tietää, niin hän kiusaa minua."

"Sitten ei ole hänellä sydäntä, joka voisi pakahtua", sanoin minä.

"Meidän on täällä olomme lopussa, jo näinä päivinä lähdemme

Florenziin", sanoi eno Fritz. "Lähtekää kanssa!"

"Minä otan Ottilian siipeini suojaan", puutuin minä puheesen.

"Ei se käy!" ähkäsi herra Spannbein.

"No olkaa sitte auttamaton."

Iltasella olimme Morteossa Corsolla ja joimme olutta. Sinne tulivat

myös Quenglhuber ja herra Spannbein. Taiteesta tietysti puheltiin.

Quenglhuber viimein sanoi, nykyajan taiteen ei olevan mistään kotoisin,

vanhat vaan olivat taiteilijoita.

"Mutta eihän nyt enää käy teettäminen tauluja noilla vanhoilla

mestareilla", voikahdin minä, "täytyy siis olla uusia."

"Näiden tulee noudattaa vanhaa, ijäti ihanata sekä muodon että värin

puolesta. Jos eivät sitä tee, niin ei kritiikki huoli toden päältä

kajota heihin."

"Kritiikkiä joka niin on vanhan aikuisella kannalla eivät taas

taiteilijat pidä täytenä totena", vastasi herra Spannbein, joka

harmissaan joi jotenni tiheään ja paljon.

"Mitä?" huusi Quenglhuber. "Te puhutte halveksimisella kritiikistä?

Tykkänään toiseksi täytyy taiteen muuttuman; tähän asti se on pelännyt

vaan, eikä parantunut."

"Minä en pelkää", huusi herra Spannbein, "ja jos vaan tietäisin, kuka

se oli se salakähmäinen arvostelija, joka pilalle panetteli minun

'Ylhäistä naista papukaijan kanssa', niin kyllä hän saisi vasten

silmiään. Se taulu oli saavuttanut taiteilijain hyväksymisen ja olisi

ostajalle mennyt, mutta tämä pelästyi pois kun luki tuota herjaavaa

arvostelua. Ja mitä virheitä siinä oli? Siltä puuttui muka käsitystä,

ideaalisuutta ja antiikin muodon ihanuutta. Ei sen vähempätä. Tuo

nimetön kyhäilijä ei tiedä taiteesta mitään!"

"Te olette kapinoitsija!" tiuski professori.

"Puolustatteko todella tuota poroseppää?" kysyi herra Spannbein

ynseästi.

"Tietysti, minähän se olin joka kirjoitin tuon arvostelun."

Rätsis! ruukku rauskahti tuhansiin kappaleisiin.

"Minä en peräytä sanaakaan", lausui herra Spannbein vakaasti, "ja

ilmoitan tässä nyt, ett'en vast'edes vähääkään väliä pidä mokomista

taideloruista. Vanhat ovat kuolleet, ja me nuoret elämme nyt vuoromme.

Sen verran sitä."

Quenglhuber lähti pois Ottilian kanssa. Tyttö loi surullisen silmäyksen

maalariin kun menivät, vaan tää pysyi synkeänä paikallansa.

"Te kiivastuitte vähän liiaksi", sanoin minä herra Spannbeinille, kun

Quenglhuber oli sulkenut oven jälessään.

"En muuta voinut", vastasi hän, "jousi oli jännitetty liika kireälle,

sen täytyi ritkahtaa poikki. Mikä oikeus tuolla miehellä on häväistä

minun taiteellista tointani sanomissa kaiken mailman edessä siitä

syystä vaan, että hänen mielipiteensä taiteesta ovat toiset kuin minun?

Mikä ylipäätään oikeuttaa häntä kyhäilemään kiitosta taikka moitetta?

Hänen tietonsa? Ne eivät ole erhettymättömiä! Hänen kokemuksensa?

Taide tuottaa uutta, ja tään tuntemisesta tulee kokemus. Kukas hänet on

määrännyt yleisön holhoojaksi? Ei kukaan muu kuin hän itse!"

"Jos ei hänen arvostelultansa hyväksyttäis', niin kai yleisö eroittaisi

häntä kirjoitustoimesta", virkkoi Kalleni.

"Oletteko koskaan kuulleet virastaeroitetuita arvostelijoita

olevan?" kysyi herra Spannbein mielipahoissa. "Kyllä valtaistuinten

hirmuvaltioita on poisajettu, vaan ei läkkihornia milloinkaan.

Niinkuin edelliset luulivat kansan olevan olemassa, ainoasti niitten

tähden, niin luulevat jälkimäiset taiteilijain valmistavan teoksia

heidän tähden vaan, jotta he, arvostelijat, saisivat aineita mistä

kirjoittavat ja samalla myös toimeentulonsa."

"Siinähän ikäviä epäkohtia; mitä yleisön silmissä maksaa taide, jos

arvostelu alenee käsityöksi? Mitenkä silloin taiteilijaa voi edesauttaa

hänen pyrinnössään, ja yleisöä johdattaa ymmärtämään?"

"Joka julkisuuteen astuu työllänsä, hänen täytyy taipua joutumaan myös

julkisen arvostelun alle", sanoi Kalleni.

"Entä kun Quenglhuber tulee ja arvaa omalla mitallaan ja kuuluuttaa

kaikkeen mailmaan väärän arvostelunsa."

"Tosin", vastasi Kalleni, "minä aattelin että taiteilijat joskus

valmistavat vähemmin onnistuneita teoksia, vaan että arvostelija

voisi väärin tuomita, sit' en olisi luullut; mutta nyt näen, että jos

siltä puolelta punnitsee asian, niin ovat sekä kiitos että moite yhtä

arvottomia."

"Sentähden olen nyt kuitti Quenglhube'rista", lausui maalari. "Minä

olen paljon saanut kärsiä hänen väärästä arvostelemisestaan, mutta

hyvä on että tiedän nyt hänen olleen sen, joka kirjoitti tuon ilkeän

kappaleen."

"Entä Ottilia?" kysyin minä.

Herra Spannbein nousi ylös vastaamatta mitään ja meni. Minusta

hän oli oikeassa, sillä kyllähän se oli surkeata, että tään

nuoren, toivorikkaan maalarin täytyi näivettyä vanhain mestarien

jäljentämisessä, aivan kuin laita oli minun kanssasisareni miehen.

Seuraavana päivänä tuli herra Spannbein minun tyköni. Hän kysyi, josko

ottaisin Ottiliaa huomaani, sillä tämä oli päättänyt lähteä pois isänsä

luota. Ukko oli vaatinut tytärtä luopumaan sulhasestaan, mutta silloin

oli tyttö oikein tuntenut, kuinka sydämellisesti tätä rakasti.

Tämähän on mahdottoman romantillinen seikka, aattelin, ja vallan omansa

sinun käsiis', Wilhelmina.

"Mutta lapseni", kysyin, "mitä tästä sitten tulee?"

"Se on minusta yhtä", vastasi hän. "Sen vaan tiedän, että olen

rakastettu niin kuin ei kukaan ennen minua."

No, sen luulee jokainen joka tulee rakkauden tuntoon, sitä samaa sanoin

minäkin kun menin kihloihin Kalleni kanssa, vaikka nyt rakastan häntä

paljon hellemmin kuin sinä päivänä, jona isäni sanoi: "Wilhelmina,

herra Buchholz on pyytänyt sinut vaimoksensa, jos olet yhtä mieltä kuin

minä, niin otat hänen."

* * * * *

Iltajunassa matkustimme Florenziin. Ottilia oli tyyni ja vakava

käytöksessään, en olisi sitä odottanut tuolta hennolta tytöltä. "Isäni

on ollut paha hänelle", sanoi tyttö, "minun tulee sovittaa isäni

vääryydet."

Olimme olleet jo useita päiviä Florenzissa, mutta eipä kuulunut herra

Quenglhuberista mitään tietoa, vaikka varmasti olin sitä odottanut.

Kuta kauemmin asia näin oli epäselvällä kannalla, sitä enemmän se

rupesi minua tuskastuttamaan, semminkin kun ei ollut ensinkään

Kalleni mieleen, että puutuimme koko kauppaan. Minä kehoitin häntä

sananlennättimellä ilmoittamaan professorille missä asuimme, sillä

jotain piti tehtämän.

Olinpa ottanut aika ristin niskoilleni, nyt kun piti yhtäpäätä

olla vartijana. Jos menivät nuoret Florenzin eläintarhaan taikka

Cascineihin, aina täytyi minun olla kanssa. Jos niiden teki mieli

iltasella kävellä kaupungissa, taas minä kolmanneksi, kun he

Boboli-puutarhoissa kareissansa kuleksivat, oli velvollisuuteni

istua kylmillä marmoripenkkilöillä ja kuunnella niiden puhelemista

äärettömästä rakkaudestaan. Mitä se minua liikutti?

Ja varsin vastahakoista oli minusta iltasilla seurata heitä, sillä

hyvin usein sattui jostakin ristikadusta tulemaan joukko naamioittuja

kummituksia semmoisia kuin Pisassa oli; he kantoivat käsissä

tulisoihtuja ja olkapäillä ruumista, ja veisasivat oneita hautuuvirsiä.

Kuinka kauheata tämä oli ja kuinka minä säikähdyin joka kerta kun

Misericordia-veljet äkkiarvaamatta astuivat meitä vastaan, se on ihan

sanomatonta. Kuinkas usein eikö huokaillut: "Jospa tää tukala tila

olisi ohitse jo, muuten käyn peräti synkkämieliseksi."

Eräänä aamuna kun olimme Uffizioissa n.s. Niobein salissa, pidin

tilaisuudesta vaarin ja annoin kihlatuille hienoja vihjauksia.

"Mintähden nää kuvat ovat niin surkean näköisiä, herra Spannbein?"

kysyin vilpittömästi.

"Apollo ampuu Nioben lapset kuolijaiksi nuolillaan; auringon jumalan

säteet ovat nimittäen nuolia."

"En ole koskaan kuullut päivän purreen koko perhettä yhtähaavaa",

vastasin minä.

"Niin ei ole tässä asia ymmärrettävä", vastasi herra Spannbein, "jos

kohta Apollon nuolet merkitsevät auringon säteitä. Niobe nousee jumalia

vastaan --"

"Ja silloin he ampuvat? Vielä mitä, se olis vähän liikamoista.

Taiteilija on vaan tahtonut osottaa siihen, kuinka voipi paljon

onnettomuutta yhtähaavaa kohdata perhettä, ja sentähden pitäisi

jokaisen, joka aikoo avioliittoon, tarkoin miettiä, tuleeko

onnelliseksi, jos puuttuu häneltä isän siunaus. Isän taikka äidin

kirous saattaa upeimmatkin huoneet raunioihin."

Tuskin olin saanut nämät sanat sanotuiksi, niin Ottilia kalveni ja

tyrskähti itkuun; hän oli yhtä surumielisen näköinen kuin vaimo ja

lapset tuon Niob-herran, joka kumminkaan itse ei ole täällä marmorista

hakattuna.

"Hän kuolee!" huusi herra Spannbein.

Minä otin Ottiliaa sylin käsin kiini, istuin hänen viereen penkille ja

puhuin hänelle.

"Eihän se niinkään vaarallista ole", lohduttelin, "kyllä saa kirota

kauan aikaa, ennenkuin yksi ainoa seinä kaatuu kumoon."

"En olisi ikinä jättänyt isääni ellette olisi luvanneet minulle turvaa

teidän luona", nyhki hän. "Oi, rouva Buchholz, te olette syynä siihen

että isäni minut hyljää ijäksi!"

"Jaa", sanoi herra Spannbein, "te olette syynä kaikkeen meidän

onnettomuuteen. Te yllytitte minua viemään Ottilian pois."

"Vai niin! Senhän eno Fritz teki."

"Totta hän ei saa nyt rauhaa omalta tunnoltansa."

"Kylläpä vähän tunnette eno Fritziä. Soveltuuhan se muuten sangen

mukavasti, ajaa minun syyksi rakkaudenvehkeitänne. Sen näen nyt, että

liika hyvä minä olen tälle mailmalle. Minusta saatte mennä perikatoon.

Minä en huoli enää auttaa teitä!" -- "No pääsinpä heistä", aattelin.

Mutta siitä ei tullutkaan mitään. Ottilia piti minusta kiini ja

rukoili ett'en jättäisi häntä. Hän ei ollut, tuskin ollenkaan,

tuntenut äitiänsä, ja minua kun näki, oli hänestä heti tuntunut kuin

tarkoittaisin minä hänen hyväänsä hellästi niinkuin äiti. Hän pelkäsi

Spannbeinia, tämän päällä kun vielä sitten oli isän kirous. "Suojelkaa

minua", voivotti hän, "jos tekin minut hyljäätte, niin ei ole minulla

koko mailmassa ketään mihin turvautua." Hän vaipui polvillensa minun

eteeni ja likisti minua. Minä kallistuin hänen tykönsä ja loin

nuhtelevan katsahduksen herra Spannbeiniin, ikäänkuin olisi hän Apollo

ja minä Niobe, jonka pieneen tyttäreen hän on ampunut kuolettavan

nuolen.

"Näette nyt, mitä pahaa nuoret herrat saattavat toimeen, kun rakkauden

varjon alla tunkevat perheisiin, joita ei ole valpas äiti varjelemassa.

Hyh, herra Spannbein. Se on häpeällistä."

Hän töllötti siinä ääneti, ja kun ei Ottilia enkä minäkään mitään

puhunut, niin olimme ihan noiden muinaisten marmorikuvain näköisiä,

sillä eroituksella vaan, että meillä oli vaatteet päällä ja että sinne

emme asettuneet ikuiseksi ryhmäksi, vaan menimme salista pois.

Ottilia jäi minun luokseni, ja kävelölle läksimme milloin minä katsoin

soveliaaksi. Eno Fritz sittemmin kertoi minulle, Spannbeinin sanoneen

kiittävänsä Jumalaa ja luojaansa siitä ett'en ollut minä anoppinsa,

sekä päättäneen kritiikin juuri sentähden olevan niin hirmuisen kun

se oli taiteen anoppimuori, joka luuli tehneensä hyvin jos ei vaan

ilmeistä vahinkoa aikaan saanut.

Onneksi herra Spannbeinille, tuli tämän ilkeys tietooni vasta Alppien

toisella puolella, kyllä muuten hänellä olis ollut huono vointi vähäksi

aikaa.

Vihdoin viimein tuli herra Quenglhuber. Minä juuri istuin huoneessamme

kirjoittaen Kliebischin herrasväelle että tilaisivat muille majaa

Venedigissä, ja Ottilia oli minun luonani, kun hän astui sisään.

Hän seisahtui ovessa ja sanoi ainoasti: "Ottilia!" Tämä hypähti ylös ja

lankesi isänsä syliin.

"Sinä siis rakastat minua vielä?" kysyi isä hiljaa.

"Herra professori", puutuin minä puheesen, "lapset ovat lapsia, kuta

enemmän heille ikää karttuu, sitä enemmän murheita heistä; minulla on

myös kaksi tytärtä".

"En tahdo toivoa teille, että kerran mailmassa joku on avullisena

viemässä niitä pois teidän luota", vastasi professori, "se on vanhalle

hyvin karvastelevaa kun hän täällä maan päällä rakastaa."

"Jumala varjelkoon!" huudahdin minä.

"Isä", kysyi Ottilia, "voitko anteeksi antaa hänellekin?"

"Mikäpä siinä auttaa, kun et muuten pysy minun luonani", vastasi hän

kolkosti. "Mitä minun elämästäni, jos sinä luovut luotani!"

"Sinä olet pahoittanut häntä, mutta hän unhottaa kaikkea sitä, niinkuin

sinäkin olet unhottava. Ja paljon mieluisammin kuulee hän neuvojasi,

jos rakkaudella, kuin jos toralla ja tylyydellä niitä annat."

Professori suuteli tyttärensä otsaa. Minä jätin ne kahden kesken ja

menin katsomaan missä herrat olivat.

"Kummallista", aattelin, "isänä hänellä on sydän, mutta arvostelijana

on hän kylmä kuin jää. Ja kumminkin sanotaan aina, että taide jalostaa

ihmistä!"

Iltasella vietimme ratulia. Miten professorin ja herra Spannbeinin

kesken välit mukautuvat, sit'en vielä voi arvata, mutta luotan

Ottiliaan, hän kai löytää oikean tien täydelliseen sovintoon.

Kihlajaisissa oli melkein yhtä paljon iloa kuin joissakin

hautajaisissa. Se oli surkeata. Huvittavampi on lukea kirjoissa

romantisuudesta, kuin nähdä sitä todellisuudessa. Oleskelun Florenzissa

teki ikäväksi tää Quenglhuber-Spannbeininen juttu. Lohduksena oli

minulla tosin taulustot Uffizioissa ja palazzo Pittissä; täällä olivat

taulut ikäänkuin portteja, joista saa katsoa ihanampaan mailmaan.

Sitä vaan en voi ymmärtää, miten sama selittämätön tunne haimiona

tuosta toisesta mailmasta valtasi minua katsellessani myös niinhyvin

italialaisia pyhimysten kuvia kuin Hollantilaisten maalauksia

porvari-elämästä ja Dürerin muotokuvia. Se kai on taiteen salaisuus.

Kun Quenglhuberille ilmoitin tämän ajatuksen, sanoi hän, että minä

olen vielä kaukana totisesta taiteen tuntemuksesta. Minä olen siis

turhaan käynyt Italian monissa taulustoissa, sillä niitähän katsellaan

pääasiallisesti sitä varten että sitten korkeintaan viidessä viikossa

valmistua täydelliseksi taiteen tuntijaksi.

Hyvin hauskan päivän vietimme Fiesolessa, ja ilman Quenglhuberin

joukkoa. Tuossa muinoisessa teatterissa olimme sangen iloisia. Kalleni

ja minä istuimme katselijain salissa ja eno Fritz lauloi teatterin

vielä jotakuinni eheällä näyttämöllä laulelman jälki-värsyllä:

"Poika istui lähteellä,

ei veteen ylttänyt."

Sitten eno Fritz vuorostansa oli yleisönä ja Kalleni ja minä

tanssasimme näyttämöllä skottiskaa. Me tahdoimme tulla tuntemaan, miltä

näytti teatteri ulkona ennenmuinoin, ja eihän entuutta oikein ymmärrä

ennenkuin sitä virkistää uuteen eloon.

Meidän kiertopilettimme eivät enää kauan olleet kelvollisia,

ja täytyihän toki Venedigiäkin nähdä. Spannbein palasi Romaan

Quenglhuberein kanssa, siellä uutterasti piirustamaan kuvia tuohon

kirjateokseen kattomaalauksista; sillä sitä oli hänen täytynyt luvata

professorille. Onnea vaan työhön. Minä toivon että hän tottuu vanhoihin

ja Quenglhuber uusiin. Minä tarkoitan uusia Spannbeiniloita. Kun ukko

saa jotakin hyödyllistä toimimista, kuin esim. pitää silmällä lapsia,

olla niiden hevosena j.n.e., niin hän ihan itsestään heittää nuo

arvostelemiset hunnikolle. Ehkä hän vielä vävynsä hyväksi kirjoittaa

semmoisia pöyhkäyksiä, että tämä parissa vuodessa kiipee mahtavaksi

mestariksi, joll'on joka ilta kun maata menee laakeriseppele päässä. --

Venedigiin tultua kun astuimme asemalta ulos, oli leveä salmi

edessämme, ja huoneukset seisoivat vedessä. Portaiden vieressä

uiksenteli kummallisia, mustilla kuomiloilla varustetuita veneitä,

jotka olivat aivan kuin ruumiin-arkkuja.

"Raivoaakos täällä rutto", kysyin minä, koska niin monta yhdellä kertaa

haudataan?

Minulle sanottiin uiksentelevien ruumisvaunujen olevan noita kuuluisia

gondooleja.

"Kiitoksia vaan", vastasin, "huoneensa rakentavat veteen ja

ruumiin-arkuissa lähtevät ajelemaan. Tottahan Venedigillä on

höyryalus-yhtiö?"

Ei auttanut, meidän täytyi, jos miel' päästä pois, astua gondooliin,

vaikka kuinka hirveältä se minusta näytti. Siinä soutelimme kapeitten

kanavain sokkelossa. Ja niin oli hiljaista keskellä päivää, että kuuli

kuin airo polskui veteen; hiljaisuutta ei voi olla enemmän huoneessa,

jossa joku on kuoluksissa.

Hotellissa odotti meitä Kliebischin herrasväki; he olivat hankkineet

meille huoneita. He olivat iloisia ja tyytyväisiä, sillä täällä ei ollut

kadulla melua heitä häiritsemässä, niinkuin Neapelissa oli. Herra

Kliebisch ylisti noita gondoolimatkoja, varsin kun merelle mentiin

ongelle.

Hän oli oikeassa. Noihin mustiin apinan häkkilöihin kohta tottuu; ja

kun iltasilla kuutamossa, loikoen pehmeillä tyynyillä, kiitää Canale

Grandella, kun toisia gondooleja, kiiluvine lyhtyineen, tulee vastaan,

kun kuulee laulelemista ja soittoa järvellä, niin se on todellakin

ihmeellistä.

Jos vaan ei olis' kaikki niin huonossa korjuussa Venedigissä. Nuo

rappeutuneet palatsit ovat sennäköisiä kuin olisi onni heittänyt ne

tyyten ja ijäksi päiväksi. Kuuvalossa vaan näyttää kaikki uudelta taas,

silloin uneksii Venedig entistä komeuttaan, ja me uneksimme myös.

Markustori on Venedigin suuri juhlasali. Iltasilla kun

sotaväen-soittokunta siellä pelaa, tulvailee yleisöä edes takasin.

Soitosta voipi kuulla joka säveleen. Venezialaiset eivät pidä hälinätä

kuin Neapelilaiset. Päivällä tulee torille tuhansittain kyhkysiä. Ne

syövät kädestä; ja kun näkevät jonkun aikovan antaa heille ruokaa, niin

koko parvia lentelee luokse. Muuten myös ovat ne hyvin siivokkaita.

Markus-kirkon kellotapulin kulmalla pidetään joka pyhä arpajaisia.

Arpakaupat ovat Italiassa yleisiä; joka kaupungissa on niitä varten

toimistolta, joissa köyhyys muutamalla soldilla ostaa toivoa, vaikka

valtio sitten vie paraan voiton. Kun numerot ilmoitetaan, paltaantuu

ihmisiä, pää pään viereen, omin korvin kuullaksensa. Ei hiiskuntakaan

häiritse äänettömyyttä. Selvään voi eroittaa, mitkä numerot ovat

tulleet ulos. Joka numerolta äänettömyys kävi yhä juhlallisemmaksi. Ei

vielä mitään. Mutta viimeistä numeroa sanottaessa -- se oli viitonen

-- silloin kaikui ilohuuto. Muutamia avojalka-poikia tunki esille

väkijoukosta, ja riemuiten huutaen: "_Le cinque! Le cinque_!" riensivät

he hurjaa kyytiä torin leveillä paadeilla, viedäksensä kiireimmiten

kotiin sen iloisen sanoman että viitonen oli voittanut. Toiset taisivat

nyt tehdä uusia sisäänpanoksia.

Historiallinen ala Venedigissä on hirvittävä. Nuo vankihuoneet

doogin-palatsissa, jotka vieraille näytetään, ovat kauheita. Ne ovat

vieretysten pitkän pimeän käytävän varrella, jonka päässä on matala

ovi. Täällä mestattiin kuolemaan tuomitut. Veri juoksi siltaan kaivetun

reiän läpi alas veteen, ja ruumis viskattiin ovesta gondooliin, joka

lähti merelle päin upottamaan sen syvyyteen. Vangit eivät voineet

nähdä mitään, vaan kuulla taisivat noiden pienten henkireikäin kautta,

mitä käytävällä tapahtui, miten pyövelit tulivat, miten mestauspölkky

sysättiin esille, miten piilua teroitettiin. Kun siinä viimeinen rukous

oli luettu, taisivat vangit ristissä käsin valmistaita kuolemaan ja

odottaa vuoroansa ensi kerran. Sitten oltiin ulkona hiljaa, hyvin

hiljaa, vangit kuulivat vähän liikuntoa vaan ja henkäyksiä niiden,

joita eivät nähneet. Sitten tömähti kirveen isku, ja hiljaisuus loppui.

Tuomarit menivät pois, pyövelit raivasivat pois teloituslaitokset,

viimeinen askel soinnahtui -- ja vangit jäivät yksinään pimeyteen ja

hirveä tuskansa heidän seurana, jokaisen heistä kun oli mestaus edessä.

Suuren raadin salissa riippuvat doogien muotokuvat seinällä pitkässä

rivissä rinnakkain. Yhdessä paikassa kumminkin on musta huntu maalattu

muotokuvan asemesta. Tämä sija oli aiottu Marino Falierin kuvalle; --

hänkin mestattiin. Minun mieltäni kiinnitti tämä tyhjä väli, sillä

olen kerran nähnyt sydämeen koskevan murhenäytelmän "Marino Falierin",

Heinrich Krusen tekemän. Kuinkas emmekö ole kiitollisuuden velassa

runoilijoille siitä, kun he entuuden hipusesta laativat kokonaisen

mailman, jota katsoja yhtä vähän unhottaa kuin matkailija niitä

luonnonnäkymiä, joita hän kerran ihasteli. Sanotaanhan runoilijan

vievän ihmisen runouden ihmeellisille maille, ja onhan sekin

matka. -- --

Me sanoimme jäähyväisiämme Kliebischin herrasväelle; heidän teki

mielensä vielä viipyä täällä.

"Minusta oli hyvin hauska tulla tutuksi teidän kanssa", sanoin minä.

"Jos milloin tulette Berliniin, niin käykää katsomassa".

He lupasivat. Rouva Kliebisch sanoi, että ken haluaa hyvää musiikkia

kuulla, hän menköön Saksaan; ja Berlinissä kuulee kaikesta paraan.

"Niin, ja niin runsaasti sitten!" myönsin minä. Eno Fritz erkani

meistä, mennäksensä taas Genuaan, jossa hän tarkoitti hyväksensä

käyttää saavutetun kokemuksen koskien useita asioita.

"Terveisiä ystävällesi rouva Bergfeldtille", huusi hän minulle, kun

junamme mennä höyräytti Veronaan päin. Tuo eno Fritz ei voi elää jos ei

hän saa suututtaa minua.

* * * * *

Me olimme Veronassa taas, ensimäisessä italialaisessa kaupungissa jossa

tulomatkalla kävimme. Se nukkui nyt niinkuin silloinkin. Mutta mitä

emmekö olleet nähneet ja kokeneet kaiken sen ajan!

Kalleni ja minä istuimme giardino Giustissa, jonka salamielisten

kypressein latvoissa lämmin iltatuulahdus suhisi, ikäänkuin tahtoisi se

kutsua meitä takasin ihanille etelä-ilmoille. Mintähden se houkutteli

niin viehättävästi? Tiesikö, että mekin olimme juoneet Fontana di

Trevista Romassa ja että sydämissämme nyt asui ainainen halu Italiaan?

Kaupunki ja virta oli edessämme, etäällä ruskottivat Alppien lumihuiput

laskevan päivän purppurassa.

"Viimeinen ilta etelämailla!" sanoi Kalleni. "Tuolla vuorien takana

on meidän Saksanmaamme. Siellä odottavat meitä elämän toimet ja

vaivaukset. Tahtoisitko tänne jäädä?"

"En, Kalle, vaikka kuinka on ihana täällä suvimaassa, halajan kumminkin

kotiin".

Hämärti jo, kun läksimme pois puutarhasta. Veronan kaduilla vallitsi

hiljaisuus. Mekin menimme maata. Hyvää yötä, Italia!

* * * * *

Miten tuntui mielessä kun Anhalt-aseman katoksen alle ajoimme, sit'en

taida kertoa.

"Berlin", riemuitsin, "nyt olemme täällä taas! Terve tuhannesti,

Berlin!"

Asemansillalla odottivat lapset. Mikä ilo! Otimme avotroskan. Unter den

Lindenissä olivat puut hempeimmässä vihannuudessaan. Mitäs etelämaat

tietävät pohjoismaiden keväästä?

Palatsista liehui hilpeästi keisarillinen lippu kirkkaassa

päivänvalossa. Me katsahdimme ylös nurkka-akkunaan, vaan emme

eroittaneet keisaria. Hän istui kai työssään.