Elämää vaan.
On kulunut joku aika. Eteenpäin on pyritty Oukkarissa ja eteenpäin on
laillaan mentykin. Juho on vointinsa mukaan koettanut purastaa peltoa.
Paljon ei sitä karttunut, sillä kovaa vastarintaa tekivät kankaan kivet
ja ikikorven kannot. Vähitellen karttui sitä kuitenkin, niin että
voitiin kylvää perunaa ja vähän muutakin viljaa. Niittypalasia oli Juho
myös kokenut raivata korven laiteille, mutta eipä sitäkään paljon
tullut, sillä: "yhtäällä on yhden jälki", varsinkin uutta taloa
tehdessä.
Hyötymään päin sitä kuitenkin oltiin yhdessä ja toisessa suhteessa.
Rukiita oli saatu ensimäisestä halmeesta kokonaista kaksi tynnyrillistä
ja se oli paljon; toista kaskea oli kaadettu. Vasikat olivat kasonneet
aikaisiksi elukoiksi; ne olivat poikineet ja lypsivät nyt maitoa.
Petäjät seisoivat yhtä uljaina ja hyväntahtoisina kuin ennenkin,
tarjoten nahkaansa yhtä alttiisti kuin ennenkin perheen tarpeeksi, jos
muutoin entiset petäjä-varat puuttuisivat. Lintumaat sekä marikot olivat
entisessä kunnossa; siis entiset edut olivat aivan samat kuin ennenkin
ja mitä oli työn kautta hyödytty, se oli pelkkä voitto.
Kun näin hyvästi asiat olivat, oltiin hyvässä toivossa. Juho jo usein
puhui uuden ja paremman asuinhuoneen teosta, mutta siltäänpä se aina
jäi.
"Jospa meillä heti alussa olisi ollut näin vapaa ja ominainen
talonpaikka, niin toisin olisivat nyt asiamme ... olisi parempi tupakin,
vaikka hyvä tämä näinkin on, parempi kuin mitenkään muutoin... Jospa
oltaisiin edes nuorempia," arveli Juho joskus.
Eipä kummakaan, vaikka Juho tavasta näin arvelikin. Hän oli jo ikämies.
Päälliseksi olivat koko elämänaikaiset ankarat ponnistukset, nälkä ja
kärsimiset hänet ennen aikaansa vanhantaneet. Kai tunsi Juho voimansa
vähenevän edellä mainituita sanoja lausuissaan.
Niin. Olihan hieman edistytty kaikilla aloilla, mutta eräässä suhteessa
oli taloudellinen edistys suurin ja huomattavin. Talon emäntä, Riettu,
oli, näette, siunatussa tilassa, ja kun kesä tuli kauneimmilleen,
lahjoitti hän perheelle yhden henkilön lisää. Tämä oli kuudes heidän
elävistä lapsistaan ja tytär se oli.
Tuskin koko elämässään oli Juho ollut niin tukalassa tilassa kuin nyt.
Ei ollut ajattelemistakaan saada lasta hengissä viedyksi kirkolle
kastettavaksi. Kastamatta ei hän tahtonut missään tapauksessa lasta
jättää, sillä Juhosta tuntui synti ja pakanuus pääsevän pesimään
perheesen, jos vaan lapsi jäisi pitemmäksi aikaa kastamatta.
"Mutta mitenkä saada pappi tänne näin synkälle salolle, johon oli niin
pitkä matka ja johon ei ollut minkäänlaista tietä, eipä edes
polkupahastakaan? Ja jospa jotenkin saisi papin, mistä saisi kummit,
sillä eipä ole ihmisiä lähellä, ja kukapa turhan-päiten lähtisi
semmoista vaivaa näkemään?" mietti Juho.
Vuorokauden vaivasi Juhoa nämät ajatukset, mutta sitten teki hän
päätöksensä.
Ensinnä rupesi hän pitämään kummeista huolta, sillä papin saantia ei hän
niinkään paljon epäillyt. Kolmen neljänneksen päässä Juhon mökistä oli
toinenkin uudis-asukas. Tämä oli Juhon esimerkistä rohkaistuneena
ruvennut haluamaan päästäksensä oman turpeen mieheksi. Kappaleen aikaa
jälemmin kuin Juho, perusti hänkin mökkinsä kruunun metsään ja tuli niin
Oukkarin likimmäiseksi naapuriksi. Kirveläksi kutsuttiin tätä uutta
naapuritaloa.
Näiden likimmäisten naapureinsa puoleen kääntyi Juho ensi hädässään. Hän
meni Kirvelään, esitti asiansa ja pyysi sekä isäntää että emäntää
tulemaan kummeiksi vastasyntyneelle lapsellensa, luvaten papin noutaa
kotiinsa. Ilolla lupasivat he sen tehdä ja Juho lähti sieltä suoraan
metsiä myöten samoamaan pappilaa kohden. Päästyänsä likimmäiseen taloon,
meni hän huoneesen ja pyysi arasti isäntää ja emäntää kummiksi.
"Kyllähän sitä pitäisi, mutta onhan sinne niin pitkä matka, eikähän
sinne osaisikaan, kun ei ole tietä eikä mitään," sanoi isäntä, pyörien
selin Juhoon, maahanluoduilla silmillä.
Emäntä myös ei ollut Juhoa näkevinäänkään, kuljeskelihan vaan siinä
maatapäisenä.
Juho ymmärsi oitis, ettei heidän haluta. Alakuloisena lähti hän. Pihalla
tapasi hän talon rengin ja piian.
"Ehkä nuot... He eivät ole rikkaita," ajatteli Juho.
Hän läheni heitä ja pyysi kummeiksi.
"Ei häntä tiedä ... mutta voisihan sitä sentään... Mietitäänpä häntä
tässä asiaa," sanoi renki, mutta Juho luuli huomanneensa, että renki ja
piika vilkasivat pilkallisesti toisiansa silmiin.
Eräässä toisessa talossa kävi Juho samalla asialla ja samansuuntaisia
vastauksia sai hän siellä kuin edellisessäkin talossa. Sitten ei hän
puhunut kenellekään mitään koko kummijutusta. -- --
Päivä oli puolessa, kun Juho astui sisälle kirkkoherran virkahuoneesen.
Hän oli myöhän joutunut kotoaan lähtemään ja asiainsa sekä pitkän matkan
tähden oli hänen täytynyt olla välillä yötä.
"Mitäs Oukkarille kuuluu?" kysyi kirkkoherra tavallisuuden mukaan.
"Kuuluuhan sitä... Minulle taas on syntynyt pikkunen," sanoi Juho.
"Nyt vielä!?"
"Niinpä meidän Herramme on nähnyt hyväksi tehdä."
"Eipä silti. Mitä hän tekee, se on kaikki hyvin tehty. Mutta mitä te
oikein tarkoitatte, lasta kastetuksi, vai mitä?" sanoi kirkkoherra.
"Semmoinen on tarkoitukseni."
"Onko lapsi täällä?"
"Eikä ole, se on kotona."
"No kuinka sitten voidaan kastaminen toimittaa, kun ei lapsikaan ole
täällä?" sanoi kirkkoherra kummastellen, ja katsoi kysyvästi Juhoa
silmiin.
"Tarkoitukseni oli, että tuota ... niinkuin että ... pyytää kirkkoherraa
sinne kotiin lasta ristimään," puheli Juho.
"Miks'ei lasta tuotu tänne?"
"Sitä ei voi; heikkoa lasta ei voi hengissä tänne saada."
"Panisitte hätäkasteesen."
"Kukapa senkään tekisi; ... ei pistättele meillä vieraat."
"Kyllä se on mahdoton, että minun lähteä sinne; niin pitkä matka, eikä
tietä minkäänlaista."
"Mentäisiin sen mukaan kuin jaksettaisiin... Oltaisiin välillä yötä."
"Kuka minulle kaikki tämmöiset vaivat maksaa?" sanoi kirkkoherra,
ikäänkuin huomaamatta, sillä hän oli jo tuntonsa kanssa ahtaalla.
"Semmoiset vaivat maksetaan vanhurskasten ylösnousemisessa... 'Minkä te
teitte yhdelle näistä pienimmistä, sen te teitte minulle'. Muistakaa
näitä Vapahtajan omia sanoja," muistutti Juho terävästi.
Vesikierteet nousivat kirkkoherran silmiin. Hän tarttui syliksi
ryysyiseen Juhoon ja virkahti:
"Olette oikeassa, veliseni. Te olette antaneet minulle terveellisen
muistutuksen; kiitos siitä! -- Kun minä otan vähän ruokaa, niin sitten
heti lähdemme," sanoi kirkkoherra.
Juho meni väenpuolelle odottamaan ja kirkkoherra toimitti hänellekin
ruokaa.
Kirkkoherra oli hyvänluontoinen mies ja valmis palvelemaan ja auttamaan
kaikkia, samassa kuin hän uskon vakuutuksella ja tunnon rauhalla teki
työtä sielun hoidossa, eikä vaan palkan edestä ja elääkseen. Mutta
vaikka näin oli, tuntui tuo matka hänestä liialliselta ja
vastahakoiselta, jopa siihen määrään asti, että oli horjahtua pois
oikealta laidalta.
Pian tuli kirkkoherra ja sitten lähdettiin tallustelemaan Juhon mökkiä
kohden.
Kirkkoherra oli paljon nuorempi Juhoa, norja ja voimakas mies.
Ravakkaasti ja kepeästi käveli hän ja kulkeminen tuntui hänestä
leikinteolta.
Kankeasti ja kömpelösti kävi rapistuneen ja vaivoistaan väsyneen Juhon
kulku, mutta varmasti. Sääliksi kävi kirkkoherran, kun hän paksuissa,
monikertaan paikatuissa sarkavaate-pantuksissa ja tuohivirsuissa mennä
väännätteli eteenpäin kuumalla kesähelteellä.
Paljon ei puhuttu taipaleella.
"Tokkohan vaan jaksatte kävellä perille asti?" sanoi kirkkoherra
muutamasti.
"Olenpa minä tämän välin niin monasti ... kunhan vaan itse jaksaisitte,"
arveli Juho.
"Eikö noihin teidän virsuihinne mene vesi?" kysyi kirkkoherra eräällä
vetisellä rämeellä.
"Tottahan menee jos tuleekin... Pahemmin on teidän laitanne, sillä
teidän kengissänne ei ole tuloreikiä ja menopaikkoja kyllä löytyy,"
arveli Juho.
Pian ilmestyi kaksi vastakohtaa. Juho virkistyi sitä paremmaksi
kävelijäksi, mitä enemmän hän kulki, mutta kirkkoherra teki uupumusta.
Kangistuneet ja köntistyneet jäsenet norjenivat ja notkistuivat vaan
Juholla, kun hän sai niitä kiusailla ja liikutella, jota vastaan
kirkkoherran vähemmän kärsineet ja harjoitetut raajat alkoivat uupua ja
veltostua.
Juhon vauhti kävi viimein niin sietämättömäksi, ettei kirkkoherra ollut
mitenkään voida perässä pysyä. Kivi kiveltä, kanto kannolta ja mätäs
mättäältä otti Juho semmoisia harppoja, että olisi luullut jonkun jousen
häntä nakkelevan.
"Ai, ai, Juho! Älkää kävelkö niin hurjasti, minä en voi seurata," sanoi
kirkkoherra viimein.
"Joko nyt?" sanoi Juho ja hiljensi vauhtiansa.
Illalla ehdittiin muutamaan taloon ja jäätiin siihen yöksi.
"Meidän pitää lähteä auringon noustessa, että kerkeän palata huomenna
kotiin," sanoi kirkkoherra Juholle.
"Kyllä."
"Herätä sinä minua, jos en minä itse heräisi, pyyteli kirkkoherra.
"Kyllä."
Kovin kipeinä ja kankeina olivat kirkkoherran kintut, kun Juho hänet
aamulla herätti. Tuntui siltä, ettei niillä ensinkään voi kävellä.
Kuitenkin lähdettiin taipaleelle. Kaikessa kömpelyydessään ja
kankeudessaan oli Juho nyt verrattain parempi kävelymies kuin
kirkkoherra. Vähitellen vertyivät kirkkoherrankin jalat niin, että
voitiin mennä tavallista kytkää.
"Onko täällä kummejakaan?" kysyi kirkkoherra, kun oli kappaleen aikaa
kävelty.
"Eiköpä niitä liene," sanoi Juho, eikä kääntänyt päätänsäkään, kävellä
telsi vaan.
Se oli ainoa haastelu, mitä tällä viime taipaleella puhuttiin.
Nyt tultiin perille. Mikä näky. Kauhean korkean vaaran kupeella,
pienessä jylhän ja synkän korven silmässä on Juhon asumus, mataloine
asuin-, navetta- ja vaja-huoneineen. Kevätkesän aamupäivän aurinko
lempeästi ja lämpymästi valaisi ja lämmitti kolkkoa ja jylhää seutua ja
Lemmeslammen tyyni ja peilikirkas pinta näytti siltä, kuin se silmää
iskien olisi kuiskinut: täälläkin asuu ihmisiä, joilla on sydän.
Kirkkoherra oli kyllä kuullut puhuttavan Oukkarin yksinkertaisesta ja
alkuperäisestä elämästä ja asunnosta, mutta tämmöiseksi ei hän ollut
sitä käsittänyt; mielikuvitus kertomusten johdosta oli synnyttänyt
väärän kuvan. Omituisilta siis näyttivät todellisuudessa nämät talouden
huoneet jo päältäkin päin, pitkine tasaamattomine nurkkineen ja
veistämättömine hirsineen.
Pihalla vastaan-ottamassa oli koko Oukkarin lapsiliuta ryysyvaatteineen,
ja sieltä täältä pilkisti heidän paljas ihonsa repaleisten ryysyjen
alta. Kullakin heillä oli aivan uudet tuohivirsut jalvoissa, ja siitä
piti ymmärtää, että he olivat oikein juhlatamineissaan. Etunenässä
seisoi Kirvelän Tahvo lakki kourassa; hänelläkin oli uudet virsut
jalvoissa ja yhtä monikertaan paikatut vaatteet päällä kuin
Oukkarillakin. Syvästi kumartaen toivotti hän kirkkoherran
tervetulleeksi.
Kirkkoherra astui esille ja tervehti vastaan-ottajia. Sitten rupesi hän
pyrkimään huoneesen ja Juho avasi tuohi-ovensa. Köykkysissään astui
kirkkoherra sisälle. Huoneessa oli melkein pimeä, sillä ne muutamat
lasinsirpaleet, jotka Juho oli seinään sovittanut, olivat savun ja lian
kanssa niin piintyneet, ettei tiennyt juuri, oliko huoneessa ikkunoita
olemassakaan. Sitten vasta kun silmä oli tottunut tuohon ankaraan
hämärään, huomasi parilla seinällä jotakin mustan-punaiselta kuultavaa
pientä reikää.
Heti kun kirkkoherra oli huoneesen astunut, painoi Juho oven kiinni.
Köykkysissään yritti kirkkoherra astumaan eteenpäin, mutta ensimäisen
askeleen otettuansa, kompastui hän kantoon ja kaatui ylönkuppuraisiaan.
Ponnahtaen siitä ylös, löi hän päänsä kattoon, sillä hän oli tavallista
pitempi mies.
"Antakaa oven olla auki. Täällä on niin pimeä, etten näe vähääkään
eteeni ja loukon itseni palasiksi," kehoitti kirkkoherra ulkopuolella
ovenvartiana olevaa Juhoa.
Juho totteli ja nyt rupesi kirkkoherra paremmin näkemään eteensä.
Omituinen näky aukeni kirkkoherran eteen täälläkin. Korkeita kantoja oli
siellä täällä permannolla, eikä minkäänlaista lattiaa ollut, paljas maa
vaan kantojen välillä. Perällä makasi talon emäntä lapsivuodettansa.
Vuoteena oli hänellä vanha rikkinäinen takareki, jonka päällä oli
joitakin kirveellä veistetyitä lautoja. -- Joiltakin mastopuun
hakijoilta oli särkynyt takareki, jonka vuoksi he heittivät sen
kelpaamattomana metsään. Tämän sattui Juho löytämään ja hänen mielestään
oli väärin, että semmoinen taideteos saa jäädä metsän hyväksi. Sentähden
kantoi hän sen kotiinsa ja nyt hän oli sovittanut sen tärkeään
toimeensa, ja semmoisena oli se talon ainoana ylellisyys-tavarana.
Siinä ei vielä kaikki. Tämän omituisen, ryysyillä peitetyn vuoteen
kohdalle seinään oli lyöty jotenkin pitkä, koukkupäinen ja tukeva
puunaula. Pitkästä vitsasangasta riippui naulan koukussa tavattoman iso
tuohinen. Se oli tehty eri tavalla kuin tavalliset tuohiset. Ensinnäkin
oli se tavattoman pitkä leveytensä suhteen ja kaksinkertainen joka
paikasta, paikoin useamman kertainenkin. Tuohia oli pantu pitkittäin ja
poikittain ja selvästi näki, että se oli tehty useammasta kappaleesta.
Lutasimia oli siinä tavallista enemmän, laidoillakin, ja paikoittain oli
niitä pantu ristiinkin, ikäänkuin koristukseksi. Huomiota herätti sekin,
kuin siinä joka paikassa oli tuohen ihopuoli päälläpäin, aivan
päinvastoin kuin tavallisesti.
Oitis herätti tuo kummallinen koukusta riippuva tuohinen kirkkoherran
huomion. Hänen ajatuksensa pyörähtivät juuri miettimään tuon kummallisen
esineen merkitystä, mutta samassa sai hän elävän ja todellisen
vastauksen kysyville mietteillensä. Pieni, kireä ja äkkinäinen kirahdus
kuului kummallisesta tuohisesta, ja vaimo ojensi heti kätensä ja alkoi
liikuttaa riippuvaa tuohista. Kirkkoherra oikein säpsähti tuota outoa
ilmiöä. "Kehto", mutisi hän puoli-ääneen. Vaimon liikutellessa
pienokaistaan, huomasi kirkkoherra, että tuossa uuden-aikaisessa
kehdossa oli tuohen ihopuoli kehdon sisäpuolella samoin kuin päälläkin
päin. -- Juho oli ollut näin juhlallisessa tilassa oikein
taitelijatuulella.
Kirkkoherra oli nähnyt kylläksi. Hän kömpi ovesta ulos, missä Juho ja
Tahvo, ynnä talon lapset olivat uskollisesti vahtia seisomassa.
"Ketä tässä kirjoitetaan kummeiksi?" kysyi kirkkoherra.
"Eipä tässä näy muita vieraita, kun tuo naapurin isäntä," selitti Juho.
"Eikö hänen emäntäänsäkään?"
"Hän olisi kyllä kernaasti tullut, mutta hän tuli kipeäksi, kovin
kipeäksi, juuri kun piti lähteä ... ei kyennyt lähtemään," selitti
Kirvelän Tahvo.
"Mistä nyt kummeja saadaan?" kysyi kirkkoherra.
"Otetaan mitä on. Kirkkoherra rupeaa yhdeksi, Tahvo toiseksi ja kyllä
minäkin rupean...; mistäpä tässä nyt enemmän... Pilkkana pitivät muut
kummiksi kutsutut," selitteli Juho.
Kirkkoherra kirjoitti sitten kummeiksi mitä saatavissa oli.
"Huoneessa ei saata lasta kastaa, siellä ei sovi," sanoi kirkkoherra.
"Jos niin on, niin toimitetaan kastaminen täällä ulkona, onhan nyt
kaunis ilma," arveli Juho.
"Parasta on. Laittakaa tänne kaste-vettä," toimitti kirkkoherra.
Juho lähti liikkeelle. Suorastaan meni hän navettaan. Pian palasi hän
sieltä. Hänellä oli tuohinen kädessä ja hän kiirehti sen kanssa lammesta
vettä noutamaan. Sieltä tultuaan asetti hän vedellä täytetyn tuohisen
aivan metsän rintaan pitkän kannon päähän.
Tämän tuohisen oli Juho vasituisesti tehnyt kastemaljaa varten. Se oli
tehty samaan malliin kuin tavalliset tuohiset, mutta yhtäkaikki oli Juho
osannut laittaa sille sen merkityksen, minkä tämmöinen juhlallinen
tilaisuus vaati. Hän, nimittäin, oli ottanut tuohen hilsepuolelta pois
ensimäisen yli asti lähtevän ohkasen hilsekerroksen ja tehnyt tuohisen
nurin päin, niin että hilsepuoli oli sisällä ja ihopuoli päällä. Kun
tähän sitten pantiin vettä, näytti siltä kuin vesi olisi peljännyt
tuohisen pintaa, sillä niin erillään se siitä koki pysytellä.
Hopeakirkkaana seisoi vesi tuohisessa, korkeammalla keskeltä kuin
laidoilta ja helmeili ympäri reunojansa niin kauniisti, että olisi
luullut kaikkein kauniimman helminauhan käärityn tuohisen reunoille.
Juhlallinen oli hetkikin, mutta kylläpä Juhokin oli kaikki taitonsa
pannut liikkeelle, saadaksensa kaikki oikein juhlalliseksi.
Kirvelän Tahvo nouti nyt lapsen mökistä ja toimitus alkoi. Tahvo piti
lasta, ja Juho ja hän asettuivat kahden ison petäjän väliin, jotka
olivat niin parhaanlaisen matkan päässä toisistansa, että he parhaaksi
mahtuivat niiden väliin: lapset pilkistelivät mikä minkin puun takaa,
kummastellen tätä outoa toimitusta.
Koko toimituksen ajan lauloivat linnut monenkaltaisilla äänillänsä
iloisia ja kauniita säveleitänsä puiden latvoissa, niin että koko seutu
tuntui olevan yhtenä sävelistönä. Lempeä, mutta jotenkin navakka tuuli
humahteli ja suhahteli petäjäin latvoissa ja oksissa, ja tämä tuntui
siltä, kuin tuuli olisi yhtynyt lintujen lauluun ja soittanut passoa
sekaan.
Kuinkahan lienee niin sattunut, mutta samassa kun kirkkoherra kysyi
kummeilta: "Tahdotkos sinä kastetta tämän uskon tunnustuksen päälle?"
lentää tohautti muutamia teeriä aivan pihan aukian äärimmäisien puiden
latvaan, vaikkei suinkaan ollut se vuoden-aika, jolloin teeret puissa
istuvat. Metsän asukkaat näyttivät itsekin oudostuvan tätä asemaansa,
sillä ne kääntelivät itseänsä joka suunnalle niinkuin viiri, päät ja
pyrstöt pystyssä. Niidenkin petäjien latvoissa oli muutamia, joiden
välissä Juho ja Tahvo lapsen kanssa seisoivat.
Kun kirkkoherra pani vettä omituisesta kastemaljasta lapsen päähän,
sanoen: "Minä kastan sinun, Kreeta, nimeen Isän" j.n.e., kuikistelivat
teeret pitkäkaulaisina puista alas, ikäänkuin tiedustellen, mitä kaikkea
siellä alhaalla on tekeillä. Sitten ne muutaman kerran ännähtää
kuhauttivat ja lähtivät lentämään.
Koko toimitus tuntui kirkkoherrasta Väinämöisen soitolta. Hänen
mielessään väikkyi semmoinen tunne, että Lemmeslammen pinnalle
nousisivat rynttäillensä Ahto Vellamonsa ja tytärtensä kanssa, sillä
Tapioa ja metsän kultaista kuningasta ei hänen mielestänsä puuttunut,
koska Juho ja Tahvo hänen mielikuvituksissaan, paksuissa
paikkanutuissaan seisoessaan puiden seassa korven varjokkaassa
siimeksessä, näyttivät hänestä semmoisilta.
Toimitus tuli nyt päätetyksi. Lapsi oli tullut otetuksi kristillisen
kirkon ja seurakunnan jäseneksi. Niinkuin tiedämme, oli hän tyttö ja
hänestä tehtiin äidin kaima, sillä ennestään ei heillä semmoista ollut;
mutta tuskinpa yksikään lapsi on juhlallisemmin kastettu kuin tämä.
Juho rupesi laittamaan kirkkoherralle ruokaa, sillä eihän emäntä nyt
miten voinut sitä tehdä. Kahden pitkän kannon päähän pihalle asetti hän
kirveellä veistetyn laudan, jolle hän alkoi tuoda ruokavarojansa. Hän
oli hankkinut tätä tarvetta varten vähän melkein selvää leipää. Aivan
uusissa tuohisissa kantoi hän laudalle voita ja viiliä kuopasta. Olipa
hänellä vielä varastossa tuoresuolasta lahnaakin, sillä hän oli
onnistunut Lemmeslammesta saamaan niitä muutamia joku päivä sitten. Kun
hän oli vielä tuonut laudalle puukkotölänsä ja tökeröisesti tehdyn
puulusikka-koliskon, niin oli pöydän kattaminen päättynyt.
Juho kehoitti nyt kirkkoherraa syömään. Nälkä kaivelikin kirkkoherran
sydän-alaa, sillä hän ei ollut voinut syödä aamulla, varhain kun
yöpaikasta lähdettiin. Mielellään totteli hän kehoitusta ja istuuntui,
ei pöydän, vaan laudan ääreen. Voi ja viili oli niin puhdasta, että
kirkkoherra oikein ihmetteli sitä mielessään, vertaillessaan tätä
vastakohtaa heidän muuhun elämäänsä. Viilissäkään ei ollut ainutta
rikkaa, eikä tomun hiukkaa. Paksu päällinen oli vaan puhdas ja valkea
kuin kiko, ja hieno-röyhelöinen pinta osoitti, että piimiminen oli niin
hyvässä järjestyksessä onnistunut kuin se suinkin onnistua saattaa.
Hyvällä halulla pisteli kirkkoherra ruokaa suuhunsa omituiselta
pöydältä, kummallisista astioista ja oudossa ruokasalissa. Viili se
seisoi jäykkänä ja jyrkkälaitaisena pohjaa myöti kuin seinä, eikä
lievahdellut vähintäkään siihen koloon, josta kirkkoherra ahnaasti
poskeensa pisteli; petunsekainen leipäkään ei yhtään kaakarrellut vanhan
viilin mukana alas mennessään.
"Kuinka te olette noin hyvää voita ja viiliä voineet saada?" kysyi
kirkkoherra syömästä päästyään.
"Lehmäthän niitä antavat," sanoi Juho, oudoksuen kirkkoherran kysymystä.
"Minä tarkoitan sitä, kun voi on niin puhdasta ja maukasta, ja viili
niin hyvästi piimynyttä," oikasi kirkkoherra.
"Ei käy lehmän-antiin paneminen sekaa niinkuin leipään ... tuota --: ja
-- ja meillä on hyvä kuoppa," selitti Juho viattomasti.
"Tuohisissako te piimitätte kaikki maitonne?"
"Joka tipan, mitä ei muutoin syödä."
"Onko teillä ensinkään muita astioita kuin tuohisia?" kysyi kirkkoherra.
"On pata ja juurisaavi."
"Kirnu?"
"Sekin on tuohesta ... mutta saattaahan tuota silläkin..." arveli Juho.
"Kyllä teillä on viheliäisin ja kurjin elämä, mitä olla saattaa." arveli
kirkkoherra.
"Kuinka niin?" kysyi Juho loukatun tunnolla ja rengautti silmänsä
suuriksi kuin suitsirenkaat.
"Teidän asuinhuoneenne on niin kurja, etten ole koskaan moista nähnyt,
ja teidän koko elämänne osoittaa suurinta kurjuutta ja puutosta, sillä
teiltä näyttää puuttuvan välttämättömimmätkin elämän tarpeet," sanoi
kirkkoherra avonaisesti.
"Näinköhän arvelette? ... minä ajattelen toisin -- mikäpä meillä täällä
olisi hätänä? Olemmehan itsenäisiä ihmisiä, eikä kukaan täällä meitä
sorra, polje eikä tee mitään vääryyttä. Päinvastoin on Jumala antanut ja
uskonut meille liiankin paljon ja kaikesta hyvyydestään kiitämme häntä.
Loistoa ja ihmisten seuraa emme kaipaa ...; syömme mitä saamme ja olemme
osaamme tyytyväiset, sillä meillä on Jumala, johon luotamme ja hän kyllä
pitää huolen meistä," tuumaili Juho luottavasti,
"Olette oikeassa siinäkin asiassa. Suurin onni ihmiselle on se, että on
osaansa tyytyväinen ja pelkää Jumalaa," sanoi kirkkoherra ja tarttui
Juhon käteen, merkiksi, että hän on täydellisesti ymmärtänyt Juhon
tarkoituksen.
Kun kirkkoherra oli einehtimisensä päälle vähän levähtänyt, hankki hän
itsensä paluumatkalle. Emännän ja joka lapsen jätteli hän erikseen
hyvästi, ja Kirvelän Tahvo odotti lakki kourassa vuoroaan; viimeiseksi
jätteli kirkkoherra hänet hyvästi, lämpymästi kättä puristaen.
Nyt lähti kirkkoherra vuovaamaan kotiansa kohden Juhon opastamana, sillä
eihän hän kuuna kullan valkeana olisi omin neuvoinsa osannut sieltä
takaisin tulla.
Kotoa lähteissään sieppasi Juho ison sangallisen tuohisen kuopasta ja
otti sen mukaansa; se oli tiviisti peitetty tuohi-kannella. Se riippui
sangastaan koko taipaleen joko Juhon käsikoukussa tai muutoin kädessä.
"Mitä teillä tuossa tuohisessa on?" kysyi kirkkoherra, kun he olivat jo
pitkät matkat kulkeneet.
"Onpahan."
Se oli ainoa sananvaihto, mitä talottomalla taipaleella heidän keskensä
puhuttiin.
"Kyllä tästä osaan jo itsekin, saatte palata takaisin," sanoi
kirkkoherra Juholle ensimäisiin taloihin tultua.
"Ei ole vississä...; vielä on sekavia, tiettömiä paikkoja ... vien
perille saakka...; periltä olen teidät noutanutkin," sanoi Juho.
Myöhään illalla päästiin pappilaan. Tuohisine päivineen tunkeusi Juho
kirkkoherran jäljessä virkahuoneesen. Väsyneenä istahti kirkkoherra
tuolille, mutta Juho jäi ovipieleen seisomaan. Kirkkoherra kehoitti
häntäkin istumaan, mutta Juho tuhrasi vaan nokkaansa ja sioittteli
jalkojaan.
"0tin tämän tuohisen," alkoi hän tovin päästä. "... Muuta antamista ei
minulla ole suurista vaivoistanne... Siinä on voita -- -- pyydän sen
saada jättää teille," sanoi Juho matalalla äänellä.
"Ei, en missään tapauksessa minä ota teidän voitanne," sanoi
kirkkoherra, hypähtäen ylös tuolilta.
"En minä olisi sitä uskaltanutkaan ... mutta kun sanoitte meidän voin
olevan semmoista, että sitä saattaa syödä," sanoi Juho, taasen tuhrasten
nokkaansa.
"Kyllä kaiketi, mutta kuitenkaan en voi sitä ottaa. Kenties on se ainoa
voi, mitä teillä on, ja eihän teillä muutoinkaan ole isot varat; voinne
tarvitsette kyllä itse," vastusteli kirkkoherra.
"Ei se tee mitään ... olkoon vaan viimeinen ... ei haittaa...; kyllä
lehmät toista antavat. -- Onhan meillä lehmiä... Tänne minä sen jätän,
vaikka kuinka vastustaisitte. Te olette tehneet suuren rakkauden työn
-- -- antaisin enemmänkin, mutta minulla ei ole...; minun tuntoni sanoo
sen..."
Näin sanoen laski Juho tuohisensa kirkkoherran virkapöydän alle
lattialle. Sanaa sanomatta puristi hän kirkkoherran kättä ja kyyneleet
vyöryivät hänen karkeita kasvojansa myöten. Sitten poistui hän hitain
askelin.
Kyynelet kiertyivät kirkkoherrankin silmiin Juhon pois mentyä. "Hänellä
ei ole maallista rikkautta eikä viisautta, mutta hän omistaa suuren
aarteen, jota ei kaikilla ole -- hän pelkää Jumalaa ja hänellä on
rehellinen sydän," mutisi kirkkoherra. -- -- --
Jonkun vuorokauden kuluttua löysi Juho eräänä aamuna mökkinsä edestä
pari kantamusta jauhoja. Ei ollut Juhon vaikea arvata kenen toimesta
jauhot olivat tuodut. --