Yhä vaan.
Kauvan ei joudettu tässä riemun valossa hekumoimaan. Kova talvi oli
tulossa ja täytyi varustella sitä vastaan-ottamaan. Huoleksi ei se kyllä
Oukkarin isäntäväelle käynyt, mutta olisihan ollut peräti huonosti
tehty, ellei olisi mitään huolta pidetty pitkän talven varalta. Tosinhan
heillä oli tynnyri ruista petäjäisen höystöksi ja se oli heistä paljon,
mutta kuitenkin älysivät he, ettei se riitä lukuisan perheen
elatukseksi. Petäjänkuori-levyjä oli kyllä varattu suuri karsinallinen
navetan nurkkaan, niin ettei niistä puutetta tullut, mutta pitihän
haalia jotakin särvinvärkkiäkin.
Ruvettiin kokoilemaan kaikenlaisia marjoja, mitä saatavissa oli. Tässä
työssä oli osallisina kaikki lapsetkin, mitkä vaan kynnelle kykenivät.
Pian oli suurin osa suuresta tuohisjoukosta täytetty monenlaisilla
punapintaisilla marjoilla. Lemmeslammen vettä saivat marjoilla täytetyt
tuohiset vielä niin paljon kuin niihin mahtui, ja siinä oli niiden
höysteleminen ja maustaminen.
Lemmesvaaran kylkeen kaivoi Juho luolan alle jotenkin välkeän kuopan.
Tänne sioitettiin marjatuohiset ja tämä oli tästä lähtien talon
varsinaisena kellarina. Eikä tämä semmoiseksi turhanpäiväinen ollutkaan,
sillä kylmä oli kallioinen luola; eikä siellä talvella mikään
jäätynytkään, sillä Juho laitti jonkunlaista katosta kuopan päälle ja
piti aukon aina suljettuna ja peitettynä.
Syksympänä ruvettiin ansojen punontaan ja linnun pyyntiin. Tökeröisiä
tulivat ansat ja tökerösti kävi pyytäminenkin. Juho oli niin kömpelö ja
tottumaton siihen toimeen, ettei koko tuumasta olisi tullut niin mitään,
ellei Riettu olisi ollut hieman nokkelampi ja kätevämpi; vanhimmat
lapset jo myös vähin auttivat. Ei se pyynti käynyt sittenkään
rivakkaasti ja sälevästi. Paksuja olivat seljäspuut, paksuja
viritystikut ja ansat. Vihit tehtiin niin korkeita ja vankkoja, että ne
melkein olisivat pidättäneet lehmikarjan --; sen vuoksi kai niin
tehtiin, etteivät linnut ylitse pääsisi.
Vaikka pyydykset olivat tämmöisiä kölsyjä, käpertyi kuitenkin yksi ja
toinen metso, koppelo, ukko- ja akkateeri, pyy ja riekko ansaan. Ne
harvat loukkaat, mitkä olivat pyydystämässä, olivat niin kömpelösti
tehdyt, ettei niillä saatu ainuttakaan päätä.
Jospa Juho olisi voinut pyssyä käyttää, olisi hänellä ollut kyllitellen
metsänriistaa tarjona kaikesta nimestä, metsän kultaiseen kuninkaasen
saakka. Niin, kyllä kaiketi, mutta mistäpä tuli Juholle pyssyt, ruudit,
lyijyt? Ja jospa niitä olisi ollutkin, mitäpä hän olisi niillä tehnyt,
sillä koko elämänsä ajalla ei hän ollut laukassut pyssyä kuin yhden
ainoan kerran, eikä osannut silloin riihen seinäänkään; siitä saakka
pelkäsi Juho pyssyä pahemmin kuin kuolemaa.
Niin. Saatuja lintuja ei suinkaan hauskoin pidetty. Pikkuisen keitettiin
tavasta lintua petäjäisen särpymeksi ja tuntuipa se liemineen antavan
petäjäiselle aika kyydin, sillä eipä se nyt joutanut suussa pyörimään.
Mitä vähänkin voitiin säästää, suolattiin ne ja paistettiin; näin
laitettuna pantiin ne tuohisiin ja vietiin kuoppaan talven varaksi.
Näin tavoin oli heille karttunut melkoiset määrät lintua ja marjoja.
Hyvällä ja iloisella mielellä ottivat he vastaan kovan ja pitkän talven.
Tästä kaikesta hyvästä kiitteli Juho usein Jumalaa, kun hän on heitä
niin paljon auttanut ja heille näin paljon hyvyyttä uskonut.
Kesällä ei tietty ahtaudesta mitään, kun tarjettiin maata heinävajassa
ja navetassa. Mutta ahtaalta tuntui ensi-alussa maja, kun perhe
talven tullen sinne kokoontui. Ei siellä ollut paljon käden eikä jalan
siaa, mutta siellä sitä kuitenkin oltiin ja toimeen tultiin. Ei tuota
rakennusta tehdessä ollut mikään arkkitehti mitään piirustusta antanut,
eikä laskenut lukua, kuinka monta kuutiojalkaa siinä tulee ilmaa kunkin
huoneessa olijan osalle. Paljon ei sitä olisi osaksi tullutkaan, sillä
makuulla kun oltiin, oli kylki kyljessä kiinni, ellei vaan kannot
sitä estäneet. Ei siinä kyllä ollut venttiilejä, eikä muita
ilmanvaihtotorvia, mutta onneksi oli Juho semmoinen rakennustaituri,
että hän kyllä oli kohti miettimisin osannut rakentaa niin, että siinä
oli kylläksi ilmanvaihtoa hataruutensa tähden; lakeen heitetty reppana
täydensi sen vielä täydellisemmäksi.
Siellä pärevalkean ääressä luki Juho vanhaa raamattuansa, virsikirjaansa
ja katekismoansa. Hän opetti lapsiansa lukemaan ja silloin istuivat
lapset piirissä kantojen nenissä, isä keskellä; näyttipä se
jonkunmoiselta koululta. Ei kukaan lapsista niskoitellut ainuttakaan
kertaa, kun isä antoi merkin, että nyt lukeminen alkaa, vaan hiljaisina
kokoontuivat he hyvässä järjestyksessä niinkuin luokalle ainakin. Niissä
tilaisuuksissa opetti Juho lapsillensa kykynsä mukaan Jumalan pelkoa ja
rakkautta, samassa tyrkyttäen heille, minkälainen ihmisen velvollisuus
on lähimmäistään kohtaan. Tällä ei kuitenkaan ymmärrettäkö sitä, ettei
Juho milloinkaan muulloin olisi lapsilleen puhellut Jumalasta kuin
lukuhetkillä, ei, sillä se oli hänen ainaisena huolenansa ja
tehtävänänsä, mutta luku-ajoilla oli se välttämätön tehtävä.
Semmoinen koulu se Oukkarin lapsilla oli.
Paljon ei työtä tehty Oukkarissa talvella. Juho vaan hakkaili
tarvittavat pirttipuut ja vähän aidaksia, joita hän luuli tarvittavan
syksyllä raivaamallensa niitylle. Koetettiinpa pyydystellä jäniksiäkin
särpymen lisäksi, mutta ei yksikään pitkäkorva takertunut heidän
pyydyksiinsä, niin kömpelösti olivat ne laitetut. Syksyllä oli Juho
kyhäillyt muutamia katoksia puiden alle ja viritellyt niihin ansoja.
Niitä kävi hän tavantakaa katsomassa ja korjailemassa; joskus hän niiltä
retkiltään toi jonkun koppelon tai teeren.
Siihen rajoittuivat talon talviset ulkotyöt.
Sisätöistä ei ollut puhettakaan. Lukuun-ottamatta sitä, että niin
pienessä mökissä olisi ollut mahdoton mitään semmoista yrittääkään,
olivat he -- kuten tunnetaan -- niin kykenemättömiä mihinkään
käsityöhön, ettei semmoista voinut tulla kysymykseenkään. Ei kuulunut
mökistä karstan karsketta, ei rukin surinaa, eikä pirran pauketta; ei
siellä myös kirves kapsahdellut, ei höylä hissahdellut eikä saha
karnahdellut. Kuitenkin kuului mökistä joskus jotakin outoa kolketta,
joka ei suorastaan kuulunut käsitöihin, vaikka se oli laillaan
sisätyötä. Silloin kuin tuo kolke kuului, survottiin mökissä isossa
haapaisessa huhmarissa puu-petkeleellä petäjän kuoria hienoksi. --
Semmoinen oli talon mylly, semmoiset syötävät suurukset. --
Näin elettiin Oukkarissa talven yli ilman ihmisten avutta, muiden turvan
tuottamatta. Kaikki ihmiset ihmettelivät, että millä herran voimalla he
hengissä pysyvät, kun Juhoa ei talvikautena näkynyt kylillä apua
etsimässä. Usea oli hommassa lähteäkseen katsomaan, oliko heistä enään
ainuttakaan päätä hengissä. Pelkkään aikomiseen nuot huolehtimiset
kuitenkin jäivät ja oukkarilaiset jäivät kuin jäivätkin oman onnensa
nojaan. Juho huolehti kaikkian vähimmän tämmöisistä asioista, sillä
petäjäistä oli yllin kyllin; olipa selvää viljaakin pitkin talvea
silloin tällöin linnusta keitettyyn laimeaan liemeen velliksi vispata,
ja marjoja ja marjavettä pistettiin suuhun petäjäiselle kyytimieheksi
--. Hätäkös silloin oli. Se vaan, että talossa oli keväällä aika kasa
oikein isoja ja paksuja rukiin-olkeja, jopa niin isoja, että olisivat
kelvanneet vaikka minkälaisen huoneen seinälle, nimittäin kuorituita --
petäjiä.