Odottamaton pulma.
Joku määrä on taaskin aikaa kulunut. Elämä Oukkarissa ei ole entisestään
paljon muuttunut, se vaan, että lapset olivat kasvaneet isoimmiksi ja
vaativat enemmän ruokaa ja vaatetta, mutta isoja työn-apuja ei heistä
vielä ollut. Talouttakin oli koetettu parantaa niin paljon kuin oli
voitu, mutta se kävi niin hitaasti, ettei elämä siittänsä parannut, jos
ei juuri pahennutkaan, ja pettu ei vaan leivästä poistunut. Kun
edistyminen kävi näin tasan varttuvain leivänpurijain kanssa, jäi uuden
tuvan laittaminenkin yhä kaukaisemmaksi ajatukseksi, mutta toivoa ei
kuitenkaan heitetty.
Oukkarissa ei juuri usein nähty vieraita, mutta eräänä syksynä
syyskierän aikana nähtiin se kumma, että Oukkarin pihalle ajettiin
oikein hyvissä värkeissä olevalla hevosella; näyttivätpä reessä olevat
miehetkin herrasmiehiltä.
Juho oli tullut juuri ansateiltään. Hän oli laskenut lintukonttinsa
mökin eteen ja könttinyt mökkiin, jossa hän istui väsyksissä kannon
nokkaan.
Kun hän kuuli, että kartanolle tuli joku hevosella, raotti hän mökin
ovea, nähdäkseen, keitä tulijat olisivat.
Äkkiä vetäsi hän mökin oven kiinni ja sanoi hätääntyneellä äänellä:
"Herra Jumala! nimismies ja lautamies! He eivät varmaankaan ole hyvällä
asialla ... -- mitähän pahaa minä olen tehnyt!"
Samassa nykästiin mökin ovi auki.
"Ohhoh! Täällähän on niin pimeä, ettei eteensä näe; ottakaahan toki
valkea," sanoi nimismies sisään kömpiessään.
Juho otti valkean päreesen.
Oudoksuen katseli nimismies huoneen sisustusta, jossa niin monta
ihmishenkeä asui.
"Eihän täällä käsi käänny, ei jalka jakaannu. Täällähän on väkeä kuin
helluntain epistolassa, niin että aivan silmämunalta paistaa," sanoi
nimismies.
"Eihän täällä perin väljä ole," koki Juho sanoa, vaikka hän vapisi niin
ettei ollut sanaa suustaan saada.
"Kylläpä teillä on kurja asunto!" arveli nimismies.
"Eihän tämä taida monenkaan mielestä häävi olla, mutta meillä ei ole
tämän parempaa," koki Juho sanoa, vaikka ääni tahtoi tukehtua kurkkuun.
Juho olisi niin mielellään kysynyt, mitä asiaa vierailla oli, mutta ei
uskaltanut, sillä hän pelkäsi saavansa kuulla jotakin hyvin hirveää;
ehkäpä ovat tulleet häntä kiinni panemaan. Tästä tukalasta tilasta
päästi hänet nimismies.
"Olemme tulleet tänne ikävän asian kanssa," aloitteli hän.
Juho istahti kannolle, sillä hän ei voinut seisoa, eikä vastannut
mitään.
"Olemme tulleet häätämään teitä pois mökiltänne," pitkitti nimismies.
"Mitä pahaa me sitten olemme tehneet?" huusi Juho tukahtuneella äänellä.
"Te olette omin lupinne asettuneet kruunun metsään asumaan ja sen vuoksi
häädetään teidät tästä pois," selitti nimismies.
"Eikö kruunun metsässäkään, vapaalla maalla, joka ei ole kenenkään oma,
saa köyhä ihminen asua?" kysyi Juho kauhistuen.
"Ei saa ilman luvatta. Eikä olisi mikään vissi, että hakemallakaan
olisitte lupaa saaneet, sillä kruunu pitää metsiään isossa arvossa, eikä
anna niihin mielellään uudisasutuksia perustaa. -- Ja kyllä kruunulla on
täysi omistusoikeus maihinsa," selitti nimismies yhä.
"Minä en niitä asioita ymmärrä, mutta minusta tuntuu niin
kummalliselta... Tekeekö kruunu itse peltoa ja niittyä metsäänsä?" utasi
Juho jo vähän toipuneena.
"Ei suinkaan, mutta kruunu suojelee maitansa metsien vuoksi." vastasi
nimismies.
"Tuota noin ... -- ettäkö kruunu metsien vuoksi ei anna maitaan
viljellä...? Mutta -- sen mukaan kuin minä ymmärrän -- kansa ei voi
lisääntyä ilman leivättä, ja leipää ei saada, ellei maata viljellä.
Kruunulla on tässäkin pitäjäässä paljon viljelykseen kelpaavaa maata,
muttako ei anna niitä viljellä metsien vuoksi...? Vaikken minä niitä
asioita ymmärrä, tuntuu kuitenkin niin oudolta ja somalta -- --. Kuinka
se on, sanokaa te, joka ymmärrätte: onko maa kruunun vai kansan?"
tuumaili Juho, joka kerran vertyneenä oli uteliaampi ja puheliaampi nyt
kuin kenties koskaan ennen.
"Luultavasti maa on paremmin kansan kuin kruunun ja paljonhan kansalla
onkin maata, jota se saapi viljellä, paljon enemmän kuin kruunulla. Sitä
paitsi kruunu tarvitsee myös omansa," sanoi nimismies.
"Kyllähän on kansaa, joilla on maata hallussaan, mutta paljon on, joilla
ei olekaan ja ne nääntyvät puutoksiinsa. Mutta kuinka se on? Onko kansa
kruunua varten vai kruunu kansaa varten?" kysyi Juho taas.
"Luultavasti ne ovat yhtä tarpeelliset niin toinen kuin kumpainenkin,
sillä ei suinkaan kruunua tarvittaisi, jollei kansaa olisi; toisaalta
taas ei ole koskaan krunnutonta kansaa; siis tarvitsevat ne toinen
toistaan."
"Vai niin! Mutta kumpi on kruunulle parempi: sekö, että maassa on paljon
väkeä, vaan se, että on vähän?"
"Tiettävästi on se kaikille hyödyksi, kun on paljon väkeä."
"Niin, mutta kun tahdotaan paljon väkeä, niin niille pitää antaa
maata...; muutoin liiat ihmiset, tuota, kuolevat nälkään... Mutta mitä
se kruunu metsällä tekee, onko sillä niin paljon taloja, että se
tarvitsee semmoisen joukon metsää polttopuita varten?" sanoi Juho
totisena.
Nimismies naurahti.
"Tuskin te tiedätte, mikä kruunu onkaan?" sanoi hän sitten.
"En minä häntä niin tarkoin tiedä, mutta eiköhän se vaan ole korkea
esivalta," arveli Juho.
"Likipitäin. Ja nyt saat tietää, ettei kruunu polttopuikseen metsiä
tarvitse, vaan se myöpi pölkkyjä metsistään. Pitäisihän sinun se
tietämään, sillä olethan itsekin usein ollut tukkitöissä," selitteli
nimismies.
"01en kyllä ollut muiden töissä, vaan en koskaan omasta puolestani...
Olen luullut isäntäin vaan myöneen metsiään kauppiaille... Mistä minä
sitten tiedän, että kruunu... Mutta minun mielestäni ei kruunu pidä
juuri niin tarkkaa huolta metsiensä myömisestä. Voi sitä petäjän
paljoutta, mikä näilläkin laajoilla kruununmetsäsaloilla kaatuneena
maassa mätänemässä makaa; parhaat puut ovat siellä ja kuka niistä nyt
hyötyy? Olisi kai niistä saanut vaikka montakin kirkkoa. Niillä maar
rahaa olisi saatu, kun ne aikanaan olisi myöty," päätteli Juho.
Juho oli unhottanut pelkonsa ja hämmästyksensä keskustelun ajalla niin,
että hän voi vapaasti puhella ja hänellä oli semmoista salaista luuloa,
että hän on puheessa voittanut nimismiehen ja hän ei uskallakaan häätää
häntä pois mökiltään.
Seurasi hetkinen äänettömyyttä.
"Niin, tässä kuluu aika turhia jaaritellessa. Teidän täytyy muuttaa
täältä pois ensi puolipastoksi. Ellette silloin ole muuttaneet, olen
minä pakoitettu repimään teidän mökkinne," sanoi nimismies virallisesti.
"Oikeinko se on täyttä totta?" kysyi Juho hyväsestään jo masentuneena.
"Enpähän minä nyt toki leikilläni semmoisia puhu --. Tässä on
kuvernöörin häätämiskäsky," sanoi nimismies, ottaen paperin taskustansa
ja tarjoten sitä Juholle.
"Mikä siinä on oikeastaan syynä, että meidät mökiltämme?... En tiedä
mitään pahaa tehneeni," sanoi Juho nolosti, sillä hänellä alkoi kapuilla
tosi hätä.
"Äskettäin jo sanoin, että olette omin lupinne asettuneet kruunun
metsään asumaan. Siinä syy, jonka vuoksi teidät pois ajetaan. On sitä
vikaa teissäkin, eikä vaan aina kruunussa," sanoi nimismies voitollisen
pisteliäästi.
"Enhän minä kruunua...; esivalta olla pitää... Mihinkä sitä, jos ei
lakia ja asetuksia... Enhän minä muuta, kun sanoin, että köyhä kansa
tarvitseisi maata... Ei suinkaan vallesmanni nyt siitä..." höpötti Juho
hätäyksissään, sillä kaiken muun hädän lisäksi pelkäsi hän puhuneensa
pahasti esivallasta, ja joutuvansa siitä kiinni.
"Ettehän te ole mitään liikoja puhuneet; olkaa siitä huoleti," sanoi
nimismies, jota Juhon tukala tila alkoi säälittää.
"Kiitoksia, hyvä vallesmanni...! Mutta keneltä minun olisi pitänyt
pyytää lupaa mökkini perustamiseen tänne kruunun salolle?" kysyi Juho.
"Kuvernööriltä tietysti. Jos hän olisi hakemukseen suostunut, olisi hän
velvoittanut maanmittarin mittaamaan ja paaluttamaan teille maat; muussa
tapauksessa olisi hän hyljännyt koko pyyntönne," selitti nimismies.
"Kuka niitä semmoisia ymmärtää ja mistä ne rahat sitten...?" sanoi Juho
nolona.
"Tässä on tämä kuvernöörin häätämispäätös, saatte valittaa sitä vastaan,
jos niin tahdotte," sanoi nimismies, ojentaen paperia Juholle.
"Mitäs, herran tähden minä ... kyllähän minä esivaltaa... Enhän osaa,
enkä tahdo valittaa muille kuin teille -- --. Mutta se minua
kummastuttaa, että mistä se kuvernööri tietää, että me täällä...;
taitaahan se esivalta kaikki tietää... Kovin paha mieleni on kuitenkin,
kun pitää pois mökeiltään," sanoi Juho värisevin ja tukehtunein äänin.
"Ei kuvernööri tiedä, missä kaikissa mikin asuu, mutta Kiverä on
kirjoittanut kuvernöörille ja vaatinut teidän häätämistänne," sanoi
nimismies.
"En täälläkään rauhassa...! Joka paikassa minua vainotaan ja ahdistetaan
kuin metsän petoa. Miksikä lienen syntynytkään tähän maailmaan ja mihin
minä onneton nyt joudun huonon joukkoni kanssa?" puhkesi Juho valittavin
äänin sanomaan.
Hän sortui nyt kauhean surun valtaan. Entinen kolkko, kova ja hyödytön
elämän taistelu aukesi yhtähaavaa hänen eteensä, ja synkkä, toivoton
tulevaisuus haamoitti kaikkine sortovaltoineen mustana irvikuvana hänen
edessään. Hädissään koetti hän ajatella sinne tänne, hakien jotakin
pelastuksen keinoa, mutta kaikki turhaan, sillä apua ei kuulunut
kustaan.
Näitä tuntiessaan ja miettiessään, valtasi Juhon oikein äänekäs itku. --
Vaivattu, ahdistettu ja vanhentunut karhea sydän murtui elämän kuorman
alla, ja puhkesi päällekin päin näkyväksi myrskyksi murtuissaan.
"Eihän tämmöisen talon tähden sovi noin kovin pahakseen panna; hennoohan
tästä lähteä," sanoi nimismies.
"Tämä on yhtä isosta arvosta meille kuin paras hovi monelle muulle...;
me emme tahtoisi parempaa ... me tyytyisimme tähän...; mihin me nyt
joudumme?" koki Juho änkyttää.
Nimismies oli hyvänluontoinen mies. Kovin kävi hänen säälikseen Juhon
suru ja hätä. Hänkin rupesi miettimään jotakin keinoa, joka voisi auttaa
Juho-parkaa tukalasta tilastaan. -- Semmoisen luuli hän nyt
löytäneensäkin.
"Älkäähän nyt niin kovin sureko, ehkä tässä joku keino keksitään," sanoi
nimismies lohdutellen.
"Jos vaan voitte, niin auttakaa meitä; nyt on apu tarpeesen," sanoi Juho
rukoilevasti.
"Hakekaa tämä mökkinne kruunun torpaksi," kehoitti nimismies.
"Saisimmeko sitten tässä asua niinkuin tähänkin asti?" kysyi Juho
toivovasti.
"Saisitte aivan vapaasti, vieläpä paljon helpommalla verolla kuin
uudistalolaiset."
"Mutta enhän ymmärrä, enkä osaa mitään, miten ja missä sitä
haettaisiin ... eikä ole varojakaan," sanoi Juho, alkaen taasenkin
nolottumaan.
"Mutta jos minä ottaisin sen asian ajaakseni."
"Voi hyvä vallesmanni...! Tehkää se, hyvä vallesmanni... Voi kun te
olette hyvä, vallesmanni... -- Mutta milläs minä teille palkan maksan,
hyvä vallesmanni?" höpisi Juho iloissaan, tietämättä itsekään mitä hän
oikeastaan sanoi.
"Kyllähän niistä sovitaan. Jos satutte saamaan lintuja ja tuotte jonkun
linnun, sitten kuin asia on päättynyt -- jonka minä luulen onnistuvan --
niin sillä se on maksettu," sanoi nimismies.
"Voi, vai linnuilla! Kyllähän niitä täältä saloilta saamme. Kytkin on
minulla mökin edessä lintukontti, sen annan nyt aluksi," sanoi Juho
iloissaan.
"Ei, ei; en minä sitä tarkoittanut. Minä en tahdo mitään, ennenkuin asia
on päässä," eitti nimismies.
"Kyllä teidän täytyy tämä kontti rouvallenne tuliaisiksi... Konttineen
lintuineen pitää se teidän...; kyllähän me näitä..." väitti Juho ja
ottaa piti nimismiehen.
Nimismies lähti nyt pois ja hän oli Juhosta kirkkoherran jälkeen paras
mies maailmassa.
Juhon suru ja pelko lakkasi nyt siihen paikkaan. Elämän huolet eivät
vaivanneet häntä nyt kovemmin kuin ennenkään ja hän luotti niin lujasti
nimismiehen lupaukseen, että piti jo itseänsä oikein laillisena mökkinsä
omistajana, jota ei kukaan enään voisi häneltä pois ottaa. -- Tunsipa
hän olevansa paljon viisaampikin entistänsä.