Eteenpäin vaan.
Aurinko oli jo korkealla, kun he heräsivät. Juho ja Riettu tunsivat
itsensä virkistyneiltä ja sydän oli toivoa täynnä. Juhlalliselta tuntui
se hetki, kun he oman mökkinsä edessä kannon nenässä istuivat kauniina
kesä-aamuna. Ilma oli tyyni ja aurinko loimotti pilvettömältä taivaalta
täydellä terällä, valaisten ja lämmittäen kolkkoa korpea. Linnut
lauloivat ja visertelivät aamuvirttänsä liiaksikin lähellä uutta taloa
olevissa puissa. Hyönteiset surisivat, survoivat, pyörivät ja tanssivat
suurissa parvissa mökin ympärillä olevalla aukiolla. Yksi ja toinen
lintu tuiskahti puusta alas ja noukasi lennosta hyörivän hyönteisen
suuhunsa, lentäen sen kanssa poikiensa luo pesään, siten hankkien heille
einepalaa. -- Niin, olihan luonto heille avoinna, niinkuin kaikille
muillekin.
Tämä näky teki Juhoon syvän vaikutuksen. "Voi kuinka Jumala on hyvä!"
huudahti hän. "Katsokaat taivaan lintuja, eivät he kylvä, eivätkä niitä,
eivät myös kokoo riiheen, ja teidän taivaallinen Isänne ruokkii heidät.
Ettekö te paljon enempi ole kuin he," lisäsi hän sitten raamatun omilla
sanoilla.
Kauvan eivät he joutaneet kuitenkaan tätä vakuuttavaa ja ihanaa luonnon
kauneutta nauttimaan, sillä elämän velvollisuudet kutsuivat heitä
toimintaan. Piti ruveta einettä hankkimaan --; niinkuin lintuisetkin
olivat tehneet.
Riettu rupesi virittämään tulta ja Juho meni Lemmeslammesta noutamaan
vettä padalla ja tuohisella. Juhlallisen hetken kunniaksi keitettiin
selvästä viljasta nytkin puuro; sopihan nyt juhlia, sillä olihan se
ensimmäinen ateria heidän toisessa kodissaan.
Lapset olivat nukkuneet yhtä kytkää aina siihen saakka kuin puuro tuli
valmiiksi, mutta nyt he herätettiin syömään. Makeata tuli puuro, vaikka
silmänä oli vaan suolavettä ja vaikkei särvin ollut sen parempaa kuin
Lemmeslammin vettä. Kummako se, sillä kauvan oli siitä, kuin perhe oli
selvää puuroa syönyt.
Talouden parantamisen puuhat tulivat nyt joka-aikaiseksi huoleksi. Kesä
kyllä oli jo jotenkin kulunut, mutta ei kuitenkaan niin, ettei vielä
voinut kaskea kaataa. Tähän työhön ryhtyivätkin Juho ja Riettu nyt
kaikkein ensiksi. Lemmesvaaran rinteelle alkoivat he halmetta hakata
yksistä neuvoin. Eipä kauvan viipynytkään, ennenkuin heillä oli
semmoinen ala aukiona, etteivät luulleet sen enempää voivansa kylvöön
saada.
Nyt ruvettiin hankkimaan huoneita lisää. Oli päätetty hankkia pari
vasikkaa talveksi, että saataisiin ajanoloon lehmiä. Piti ruveta niiden
varalta hankkimaan navettaa ja rehulatoa. Navetta rakennettiin paljoa
isompi kuin tupa -- --; mikäpä sen tietää, vaikka talo vielä
paisuisikin, täytyi olla varuillansa. Ja eipä ollut nyt konstikaan
isompaa huonetta tehdä, sillä olihan heitä nyt kaksi, että voitiin
pitempiä hirsiä liikutella. Rakennukseltaan ei uusi rakennus tullut
yhtään parempi kuin tupakaan, sillä eipä Riettu ollut parempi
rakennusmestari kuin Juhokaan, mutta navetta siitä kumminkin tuli.
Vaikka navetan teko oli vienyt paljon aikaa, piti kuitenkin saada vielä
rehu-vajakin, sillä tarvitsihan laittaa kesän aikana rehua aiottuin
vasikkain varalla. Kasken poltto ja muut kiireiset työt estivät, ettei
rehusuojaa joudettu perin vankkaa tekemään. Vedettiinhän vaan neljä
hirrenkaitturaa rakennuksen pohjaksi. Niihin hakkasi Juho kirveellä
jonkunlaisia lovia ja pystytti niihin pönkkien turviin patsaat. Sitten
vedettiin toiset neljä hirttä; nekin lovitettiin ja patsaat
ruodotettiin. Patsasten neniin hinattiin lovitetut hirret, kurki-hirsi
pantiin ja veistetyitä kouruja katoksi, ja niin oli vajan ulko-asu
valmis. Sisustamatta se kuitenkin vielä oli, sillä Juho tahtoi siihen
rakentaa vielä oikein parvekkeen erilaisia tarpeita varten. Ympäri
rakennusta kiertävä aita rakennettiin muka sitä varten, etteivät eläimet
saisi syödä vajaan kertyneitä varoja, vaikkeihän siellä mitään eläimiä
ollut, joku sattumalta sinne osaantunut kulkuhevonen toisinaan vaan.
Tosin tämä rakennus tehtiin vaan väliaikaiseksi, mutta vahva ei siitä
tullutkaan rakenteeltaan. Vähimmälläkin tuulella vapisi se kuin sarpa
virrassa ja kovemmalla tuulella heilui se niin kovasti, että luuli sen
siinä paikassa kaatuvan. Juhossa ei ollut miestä koneellisesti
pöngitsemään huojuvaa vajaa, mutta kuitenkin koki hän tukea sitä maahan
lyödyillä tu'eilla minkä voi. Paljon ei se siitäkään parannut, mutta
vähän kuitenkin. Semmoiseksi se sitten jäi kauaksi aikaa, sillä:
"Siltään on sikasen kärsä, kun se kerran kesken jää."
Sitten poltettiin kaski ja laitettiin kylvökuntoon. Kun vielä oli
hankittu rehua vasikkain varalta ja pantu talteen uuteen vajaan, olivat
tärkeimmät talon kesätyöt tehdyt.
Uudessa talossa ei ollut ensimältä minkään muunlaista astiaa kuin pata
ja tuohinen, ne mitkä tullessa tuotiin. Juurisaavi koselo ja
rappeentunut ämpäriresu, perheen entiset ja ainoat astiat, jotka Juho
mökille jälestäpäin kuljetti, eivät suuresti lisänneet talon niukkoja
astiavaroja.
Juhossa ei ollut miestä tätä puutetta poistamaan, sillä hän ei osannut
senkään verran puuta toisiinsa liittää, että hänen tekemänsä astia olisi
pitänyt pieniä kivejäkään; eipä hän olisi saanut astiaa niin paljon
kokoonkaan, että pitämistä olisi voitu edes koettaakaan.
Vaikka niin olivat asiat, ei kuitenkaan Juholla mennyt käsi päähän, eikä
hän tullut neuvottomaksi. Hän oli käytännöllisempi mies nyt kuin koskaan
ennen, eikä häntä estänyt mikään pulma, sillä hän tahtoi kaikista
vastuksista huolimatta perustaa oman vapaan ja muista riippumattoman
elämän.
Juho oli kaikessa tökeryydessään varttunut erittäin hyväksi tuohisen
tekijäksi. Jo Kitsalassa ollessaan oli hän paimenessa kulkiessaan siihen
taiteesen itseään harjoitellut. Puukkoa ei hän tosin Kitsalasta mukaansa
saanut, niiden pyhyyttä kun niin ankarasti valvottiin. Kuitenkin
kaiketenkin onni Juhoa ohjasi. Hän, näette, tapasi retkillään usein
toisia paimenpoikia, mitkä eivät olleet niin tarkan yhteiskunnan
kasvatuksen alaisia kuin Juho. Heillä oli veitset mukanaan ja heiltä sai
Juhokin tavasta niitä lainaksi. Laittipa Pirjokin joskus hänelle veitsen
mukaan salaa Kitsalassa ollessaan. Niissä tiloissa koetettiin usein, ken
parhaan ja pitävämmän tuohisen saapi. Tässä ammatissa harjaannuttiin
niin, että raaka-aineetkin tutkittiin ja valikoitiin tarkoin
kilpailemaan ruvetessa. Tuohen piti olla paksua, pehmeää, nuorteaa ja
pieni-ällästä. Kyllä kaiketi varjokkaissa korveissa oli hyvinkin
paksutuohisia koivuja, mutta niiden tuohi oli rauskaa, haurasta ja
tiheää ja pitkä-ällästä, eikä niinmuodoin kelvannut kelpo tuohisen
aineeksi. Korven sydämeen ei yritettykään aineita etsimään, vaan
etsittiin ahojen laidoilla olevia urpakoivuja ja nämätpä useinkin saivat
nahkansa heittää tuohi-teollisuutta harjoittaville paimenpojille. Totta
kyllä, etteivät nämät tämän käsityön harjoittelijat olleet mitään
mittaus-opillisia yrittelijöitä, sillä eihän heillä semmoisista ollut
mitään tietoa. Kuitenkin he osasivat aivan tarkoin niitata tuohilevyjen
kulmat, samassa valvoen, ettei tuohinen vaan tulisi laidoiltansa löysä.
Tätä opittua taitoaan käytti nyt Juho tökeröisyytensä palkinnoksi.
Pehmeimmät, nuorteimmat, tuhteimmat, paksuimmat ja ällittömimmät tuohet
valitsi hän aineikseen ja ajanpitkään rakensi hän leväys-aikoina mitä
kauneimpia ja tiviimpiä tuohisia semmoisen paljouden, ettei niitä
suinkaan ollut vähä; olipa semmoisiakin joukossa, jotka vetivät
ummelleen kaksi kappaa.
Jonkun ajan kuluttua oli Juholla uuden navetan perällä semmoinen kasa
tuohisia, ettei niiden olisi luullut mihinkään mahtuvan. Nämätpä sitten
olivatkin astioina talon kaikissa tarpeissa, olivatpa ne minkä laatuisia
tahansa. Niinpä olivat ne suola- ja jauho-kopsina, vesi-, ruoka- ja
sarvin-astioina, aina vaan, missä asiassa milloinkin vaan astiaa
tarvittiin.
Kun näin oli varattu, mitä varata voitiin, täytyi Juhon lähteä
pois kotoa. Kotiin jäävistä ruokavaroista huoli hän viisi.
Petäjänkuori-levyjä oli kylläksi puiden oksilla kuivamassa ja saihan
toisia metsästä, elleivät entiset riittäisi. Juho oli Lemmeslampeen
tehnyt jonkunmoisen katiskan tapaisen. Vaikkei se häävi ollutkaan, eksyi
sinne kuitenkin aina joku sydänmaan oppimaton ja pöllö kala, sillä eihän
heitä kukaan ollut milloinkaan käynyt kiusaamassa ja kavaloiksi
opettamassa. Niinpä sai perhe joskus lammesta petäjäiselle höystöä ja
tätä pidettiin tarkasti kuin yrttiä, etteihän vaan kovin pitkiä välejä
tulisi. Kun vielä päälliseksi metsä antoi marjoja särpimeksi, niin
mitäpä Juholla oli syytä huolehtia kotiin jääneen perheensä eväistä. --
Kyllä kai elävät, sillä yhteisestihän täytyi kärsiä uutta taloa
tehdessä.
Niin, se seikka ei ollut ensinkään syynä Juhon poismenemisellä. Hänellä
oli toiset tuumat, sillä eihän heillä ollut vielä vasikoita ja kuitenkin
oli niitä varten jo navetta tehty ja rehua laitettu. Niitä täytyi nyt
lähteä hankkimaan yhdellä tai toisella tavalla, muutoinhan ei päästäisi
koskaan karjaan käsiksi ja eikä toimeentulo koskaan paraneisi.
Juho lähti nyt hakemaan semmoista työpaikkaa, mistä saisi ansaita rahaa
vasikkain hinnaksi taikka suorastansa vasikat. Talosta taloon kulki hän
näitä etuja kyselemässä, mutta turhaan, sillä kaikkialla tarjottiin
hänelle vaan jyväkappa päiväpalkaksi. Tämmöiseen kauppaan ei Juho voinut
suostua, sillä eihän hän sillä tavalla olisi saanut vasikoita.
Kun hän oli aikansa kulkenut ja kysellyt, eikä mitään semmoista
tienestiä löytänyt, alkoi hän käydä epätoivoiseksi koko vasikkojen
saamisesta. Epätoivossaan päätti hän lähteä pitkän sydänmaan poikki
polkutietä menemään toiseen pitäjääsen etsimään, että eikö tuota sieltä
löytyisi vasikka-työtä. -- Ei hän peljännyt kiinnipanoakaan.
Puolivälissä taivalta oli Heikale niminen uudistalo. Nämät olivat
pitkällisen taistelun jälkeen päässeet siihen asemaan, että he
tarentelivat jo pitämään vierasta väkeäkin, lisätäksensä viljelyksiään.
Heillä oli puute viljasta ja rahasta, mutta he olivat kasvattaneet
eläimiä ja niitä he olisivat antaneet työpalkaksi, mutta eivät he olleet
ketään sillä kaupalla saaneet.
Tähän saapui Juho väsyksissä myöhään illalla. Hyvän-illan sanottuaan
istahti hän penkille ja huokasi raskaasti.
"Mistäs sitä ollaan?" kysyi Heikaleen isäntä.
"Tuolta ollaan vaan oman pitäjään Metsäkulman takalistolta," sanoi Juho.
"Mihin sitä ollaan matkassa?"
"Olenpahan vaan kuljeskellut etsimässä, mistä saisi ansaita työllä rahaa
tai vasikkata."
"Rahaa meillä ei ole, mutta elukkata meillä kyllä olisi työstä antaa,"
sanoi isäntä.
"Näinköhän?" sanoi Juho ja oikasi itsensä suoraksi, tuhraten nokkaansa.
"Kyllä olisi, kun vaan kaupoissa sovittaisiin," sanoi isäntä.
"Mikäpä olisi sopeissa... Minkälaista elukkata teillä olisi?"
"Isompata, pienempätä, vanhempata, nuorempata, mikä vaan sopisi."
"Pitäisi olla lehmäsiä."
"Niitä ne juuri ovatkin."
"Minkäslaista työ on...? Minä en ole juuri mikään mestari," sanoi Juho
pelvollaan.
"Oja-työtä."
"Sitä kyllä voin tehdä, mutta oja ei tule minulta oikein suoraa," sanoi
Juho yhä vielä arkana.
"Ei haittaa mitään, sillä vedellä on notkeat niskat... Mutta vielä on
eräs paha juttu... Oma ruokako?" puheli isäntä.
"Ei suinkaan minun eväilläni paljon työtä tehdä," sanoi Juho nolosti.
"Meillä on petäjä-leipä," sanoi isäntä vähän häpeissään.
"Eikö sen pahempaa? Kyllä siihen olen tottunut... Se ei haittaa mitään,
kun vaan pääsen talon ruokaan," sanoi Juho jo vähän ilostuneena.
"Kun vaan siihen tyydytte, niin aivan kernaasti saatte ruveta talon
ruuassa työhön. Nyt lepäämme ja aamulla katselemme elukat ja työn,"
sanoi isäntä.
Sattumalta olivat semmoiset ihmiset tavanneet toisensa, mitkä toinen
toistaan tarvitsivat. Yhteiset puutokset ja ponnistukset olivat
pysyttäneet heidät samalla arvo-asteella, jonka vuoksi he pian
ymmärsivät toisensa, vaikka ensimältä huonouttansa häveten vähän
ujosteltiin.
Juhon sydän tuli nyt niin keveäksi, että tuntui siltä kuin monen
leiviskän painoinen kuorma olisi sieltä pois pudonnut. Olihan nyt toivoa
saada vasikat, joita hän niin hartaasti halusi -- "niin ja miks'eikäs
sitä vasikkain ja ojaamisen hinnoista sovittaisi, koska häntä tähänkin
asti," mietti Juho. Hän tunsi itsensä niin virkistyneeksi ja
voimistuneeksi, että hän olisi paikalla tarttunut työhön kiinni, kun
vaan olisi ollut päivä. -- "Ei ole kuin petäjäleipää -- no kaikkiakin
häntä sitten peljätäänkin, ikäänkuin ei se kelpaisi ja sillä toimeen
tulisi," tuumaili Juho iltasta syödessään ja puri pettua niin vinhasti
ja hyvällä halulla kuin se olisi ollut ranskan pullaa.
Aamulla lähdettiin elukoita katsomaan, ennenkuin ne metsään laskettiin.
"Siinä ovat, valitkaa mitä vaan haluatte, nuorempata tai aikaista
elukkata," kehoitti isäntä.
"Minä haluan vasikoita; aikaisiin ei varani ja voimani riitä...; yhden
aikaisen hinnalla saan hyvässä lykyssä kaksi vasikkata," arveli Juho.
"Olkoon sitten niin," sanoi isäntä.
Ja kaksi viimetalvista vasikkaa valitsi Juho.
Nyt lähdettiin ojamaata katsomaan. Ojattava maa oli korpi-rämettä ja
hyvin vesiperäistä. Siinä oli paljon pystyssä olevia tuoreita puita ja
liekojakin oli maassa runsaasti. Ennenkin oli siinä kaivaa rääpöstetty
vähän ojaa, niin että ojamaan kovuus oli kaikki näköisällä.
Ikäänkuin aavistaen, oli Heikaleen isäntä miettinyt, että korvesta voisi
ehkä tulla viljamaa. Omilla voimillansa koetti hän tätä aatettansa
toteuttaa, mutta pian huomasi hän, että yhtäällä on yhden jälki. Hänen
tointansa, apuansa ja työtänsä tarvittiin joka paikassa ja tämän tähden
ei hän voinut mitään uudistusta aikaan saada. Tämä pulma se oli
Heikaleen isännän saanut miettimään, että eiköhän tuota saisi elukoilla
uudistyön tekijää, vaikka onkin petäjäleipä syötävänä.
"Paljonkohan tällaiseen maahan kaivaisitte ojaa kahdesta vasikasta?"
kysyi isäntä.
"Niin paljon kuin tahdotte."
"Vaan pitäisihän olla joku määrä."
"Pankaa sitten semmoinen."
"Se on vähän vaikea, sillä pitäisihän tietää, montako penniä syleltä ja
montako syliä," mietti isäntä.
"Mitä niillä tiedoilla tehtäisiin?"
"Eihän muutoin tiedä, kuinka paljon kahdella vasikalla ojaa saapi,"
väitteli isäntä.
"Minä en ymmärrä penni- ja sylilaskuja, vaan kyllä minä ojaan mutkille
ja muuten, ja niin kauvas kuin vasikalla pääsee...; sanokaa sitten kun
piisaa," vakuutti Juho.
Siihen selitykseen tyytyi isäntäkin ja hyvällä syyllä kylläkin, sillä
eipä hänkään ollut mikään pätevä laskumies.
Nyt ryhtyi Juho työhön täydellä innolla. Korpi huiskui ja lekahteli, kun
hän siellä ryskäsi ja huimi. Märjässä maassa väänteli hän sylin kanssa
juurineen kaatuneita puita ja poikkihakatuita liekoja. Tämän tähden oli
hän yltä päältä niin murassa ja rapakossa, ettei hänessä ollut muuta
valkosta näköisällä kuin silmävalkuaiset. Tuskin malttoi hän hetkeäkään
huovahtaa syömän-aikoinakaan, ja aamulla ani varahin, ennen muiden
ylösnousemista, oli hän jo työssä. Illasta oli hän niin myöhään kuin
vaan vähänkin näki. Mutta väsynyt olikin Juho iltasilla taloon
tullessaan. Usein kävi niin, ettei hän voinut kättään ojentaa
oven-linkkua avatakseen. Niissä tapauksissa täytyi hänen kolkuttaa, että
huoneessa-olijat tietäisivät tulla ovea avaamaan.
Ensimäisellä viikolla kävi Heikaleen isäntä katsomassa Juhon työtä.
Tosiaankaan ei ollut oja erin suoraa ja kaunista, mutta kokoa siinä oli
hyvällä varalla ja sitä näytti tulevan rutosti, niin kovaan maahan
nähden.
Luottaen kokemuksesta saatuun vahvaan uskoon, että vedellä on notkeat
niskat, ei isäntä piitannut mitään vähäisistä mutkista; kokoahan siinä
oli hyvästi ja se oli pää-asia. Kaiken tämän tähden ei hän pitkin
pistätellyt Juhon työtä katsomassa, sillä näkihän hän, että ojaa sitä
tulee; paitsi sitä oli hänellä itselläänkin kylliksi työtä ja hommaa,
niin ettei hän suinkaan pitkin joutanut muiden kintereillä pyörimään.
Kun aikaa oli kulunut useampia viikkoja Juhon työhöntulosta, arveli
isäntä, että kyllä pitäisi käydä katsomassa taasen vasikkain ansaitsijan
työpaikkaa.
Tällä välin oli Juho möyrästänyt työpaikalla mielensä mukaan ja jälkeä
sitä oli tullut.
Suuriksi kävivät isännän silmät, kun hän huomasi, mikä muutos korvelle
oli tullut. Ennen hyllyvä ja porahteleva korpi oli muuttunut
miehenkantavaksi maaksi ja torvenaan vaelsi vesi Juhon kaivamia ojia
myöten tiehensä. Tätä näkö-alaa oli näinkin lyhyessä ajassa karttunut
niin paljon Juhon työstä ja sehän se isännästäkin oli kumma.
Näitä katsellessaan ja ymmärtäessään tuli hän niin ymmälle, ettei
tiennyt mitä ajatella ja päättää; olipa pelkoa, etteivät vasikat enään
piisaisikaan. Kiireen kynttä lähti hän pois eikä puhunut Juholle
hiotuista sanaa.
Oli siinä peninkulman päässä eräässä uudistorpassa asumassa tavaton
kirjamies, jonka taitoa koko paikkakunta ihmetteli. Hän tiesi sanoa,
kuinka monta ohranjyvää menee pääksyttäin ryssänvirstaan ja annakan
osasi hän lukea niin tarkkaan, ettei lukematta jäänyt ainuttakaan
pilkkua. Kaikki kuun syntymiset ja auringon pimenemiset osasi hän
selittää niinkuin viisi sormeansa. Olipa hän oppinut ennustamaankin,
milloin aurinko tulee semmoiselle paikalle, jolloin se ennustaa tuhoa
tai onnea.
Tämän luo laputti nyt Heikaleen isäntä hädässään. Tietomies lähti hänen
mukanaan, tähystelemään, onko Juho todellakin kaivanut ojaa niin paljon
kuin vasikoista olisi pitänyt kaivaa.
Isäntä ja tietomies tulivat yhtenä Juhon työmaalle. Juho ei ollut
millänsäkään heidän tulostaan, kaivoi ja myllehti vaan, niinkuin ei
olisi mitään tapahtunut.
"Minusta näyttää, että Juho on enemmän tehnyt kuin tehdä olisi pitänyt
kahdesta vasikasta," sanoi annakka-mies.
"Niin minustakin tuntuu."
"No, miks'ette häntä kiellä?"
"Enhän itsekään tiedä mitenkä se on ... onkohan nyt jo liian paljon?"
sanoi isäntä.
"0npa vaan... Jos ette tahdo maailmaa nurin saattaa, ja kaikkea
omaisuuttanne menettää, niin teidän tulee hänet hyvän-sään aikana
kieltää. Eikö se ole oikeus ja kohtuus?"
"Kyllä kaiketi, mutta en vieläkään käsitä, mitä te oikeastaan
tarkoitatte," sanoi Heikaleen isäntä.
"Mitäkö minä tarkoitan -- --? sepä on kumma. Asiahan on aivan selvä:
Oukkari on tehnyt työtä liiaksi kahdesta vasikasta," sanoi tietomies.
"Niin, vain kokonaisuudessaan ... onkohan hän jo liiaksi...? Mitä minun
pitäisi tehdä?"
"Ei mitään muuta kuin antaa hänelle ensinnäkin vasikat ja korvata sitten
liika työ," selitti tuo rehellinen tietomies.
"Paljonkohan minun pitäisi vielä korvata?" kysyi isäntä peloissaan.
"Noo ... ehkä noin tynnyri ruista," arveli luottamusmies.
"Eihän se paljon olekaan, kun katselee tätä työ-alaa...; luulin
enemmänkin ... kyllä minä sen mielellänikin," tuumaili isäntä
luottavasti.
Siitä sitten lähdettiin Juhon luo. Parhaaltansa oli hän sylikaupalla
vääntämässä kantoja.
"Kuule, Juho. Sinun ei tarvitse enään vasikoista kaivaa," sanoi isäntä.
"Näinköhän," sanoi Juho ja oikasi selkänsä suoraksi.
Hän näytti kummastelevan, että joko nyt on loppu.
"Niin; olet tehnyt työtä liiaksikin ja nyt saat heittää," sanoi isäntä.
"Onkohan? -- Enhän ole luullut vielä toistakaan vasikkaa ansainneeni...;
onkohan niinkuin sanoitte?" sanoi Juho ja katsoi isäntää silmiin
kysyvästi.
"Niin on. Vasikat olet nyt ansainnut," vakuutti isäntä.
"Mutta olenkohan niistä jo kylläksi tehnyt?" arveli Juho yhä epäillen.
"Olet kuin oletkin, siitä et pääse mihinkään. Onhan tässä ojaa niinkuin
luodevettä, enkä minä liikoja tahdo," vakuutti isäntä.
"Jokohan niin ... tuumitaanpahan sitten, mutta ojaani en minä voi kesken
heittää," sanoi Juho, ja taasen lyödä läimäytti hän työ-aseellaan niin
että korpi kajahti.
Kun Juho tuli kotiin ja kolkuttamalla saanut oven aukeamaan, oli isäntä
häntä vastassa.
"Olet kaivanut vasikkain edestä ja vielä muutakin ... lisäksi -- --;
vasikat ovat nyt sinun ja toivon että ylimääräisestä työstäkin
sovitaan," tuumaili isäntä kotiin tulleelle vasikkain tienaajalle.
"Näinköhän? Oletteko laskeneet, mitä vasikka ja ojasyltä maksaa?" arveli
Juho.
"01en laskenut ja tullut siihen päätökseen, että saat vasikkain
päälliseksi vielä tynnyrillisen rukiita," selitti isäntä.
"Eihän toki! Kyllä kai ne vasikatkin... Entäs oman perheenne leipä?"
arveli Juho salaperäisesti.
"Se ei kuulu väliimme. Söimme me mitä söimme, se ei kuulu sinuun. Mutta
ruistynnyrin annamme sinulle liiasta työstäsi kuitenkin, ajattele siitä
mitä vielä ajatteletkin. Mun ei auta, ja se on sanottu, mikä on
sanottu", sanoi Heikaleen isäntä, vähän liiaksi itsetietoisesta.
"Kylläkaiketi minä, mutta olisinhan minä vielä..." sanoi Juho
ällistellen.
Niin sen kävi kuin Heikaleen isäntä oli sanonut ja päättänyt: vasikat
olivat nyt Juhon ja vieläpä ruistakin talven varaksi. Juho ei ollut
osannut aavistaakaan, että hän nyt olisi jo vasikat ansainnut ja sitä
kummemmalta tuntui hänestä koko juttu. Hän hommasi nyt lähteä vasikoita
yksin kotiinsa viemään, mutta Heikaleen isäntäväki katsoi sen perin
mahdottomaksi. Sentähden laittivat he Juholle kumppanin avuksi, jonka
piti saattaa hänet perille asti. Juholle pantiin kovasti evästä konttiin
kotimatkan varalle. Ja kuin eronhetki tuli, oli Juhon oikein vaikea
erota niin hyvistä ihmisistä. Kyyneleet kierähtivät hänen silmiinsä, kun
hän hyvästijätöksi mykkänä puristi isännän ja emännän kättä. -- -- --
Sitä iloa ei voi kukaan kuvailla, mikä Oukkarissa nousi, kun Juho
vasikoineen kotiin tuli. He eivät olleet saaneet minkäänlaista tietoa
sen koommin kuin Juho kotoa lähti, mihin päinkään hän on mennyt.
Vasikatkin heillä muistuivat usein mieleen, mutta sen ajatuksen kokivat
he kuolettaa, sillä semmoinen rikkaus tuntui heistä peräti
mahdottomalta. Mutta nyt. Isä tulikin näin pian ja äkki-arvaamatta
kotiin, kahden kauniin vasikan kanssa. Kilvan hyväilivät vaimo ja lapset
isää ja vasikoita ja tämä teki elämän niin iloiseksi, hauskaksi ja
rattoisaksi. Kahdenpuoliset kärsimykset, vaivat ja ponnistukset
unhotettiin taasenkin ja nautittiin vaan hetken tuottamaa iloa ja
riemastusta. -- Niin. Tuskin suurin sotapäällikkökään voittoretkiltä
kotiin palattuansa on suurempaa riemua ja sydämellisyyttä voinut
perheensä keskessä aikaan saada kuin Juho nyt.
Vasikoista pidettiin erin-omaista huolta. Itsekukin koetti tarjota
niille mehevimmän palan ja Juho sanoi, ettei niiltä suinkaan petäjävelli
saa puuttua.