"01en ma häntä vaan ollut," sanoi Juho, eikä siitä sillä kerralla sen
selvempää tullut.
Riettu koki panna miehellensä ruokaa mitä parasta voi: petäjäistä,
perunoita ja muikkuja.
"Ostamme, Riettu, kaikella rahallamme viljaa ja panemme paljon
petäjäistä sekaan ... aion olla kauan omassa ruoassa," sanoi Juho,
ahkerasti pistellen ruokaa suuhunsa.
"Tehdään vaan niin, mutta mitä sinulla todellakin on mielessä?" sanoi
vaimo.
"No, saahan tuon sinulle sanoa, vaikkeihän tuota sinunkaan muille...
Minulla on taasenkin uuden talon alku ... semmoinen pieni," sanoi Juho
iloisesti ja hänen suunsa vetäysi oikein hymyyn.
"Älähän nyt toki narraa minua, Juho; mitenkäpä me enää saisimme
pahaisenkaan mökin ja kukapa meille maata antaisi?" sanoi vaimo
epätoivoisasti.
"Enkä narraa...; se on totinen tosi. Enkä minä Kiverältä, ja muilta
laisiltansa maata tahdokaan, minä otan sitä isommasta talosta," vakuutti
Juho.
"No mistä vainen?"
"Kruunulta."
"Kruunulta! Onko keisarillakin maita?" kysyi Riettu ihmeissään, joka ei
juuri paljon tiennyt kameraalillisista asioista.
"Silläpä sitä onkin oikein oloksi asti," sanoi Juho.
"Missä se talonpaikka on?"
"Tuolla Lemmesvaaran kupeella."
"Enhän tiedä missä koko Lemmesvaara onkaan...; onko se kaukana?"
"Onpa sinne... Ei ole ainuttakaan taloa kahta peninkulmaa lähempänä,"
sanoi Juho arvokkaasti.
"Olkoonpa vaan, vaikka kuinka kaukana tahansa. Kunhan vaan saadaan oma
mökki, vaikkapa vaan pahanenkin, ja omaa maata palanenkaan haltuumme,
niin siinä on kyllä. Voi, voi, Juho, kuinka hyvä mies sinä olet --
aikapa tässä nyt suremaan, vaikka kiinnikin panivat, kun ei ole
kuitenkaan mitään pahaa tehnyt," sanoi vaimo iloisesti, kietoen kätensä
miehensä kaulaan.
Hän tiesi nyt varmasti, ettei Juho häntä narrannut ja toivon säde
valaisi hänenkin epätoivoista sydäntänsä.
Seuraavana maanantaina lähti Juho taasen astelemaan, kontti selässä,
Lemmesvaaraa kohden. Sinne päästyänsä, teki hän ensitöikseen erään
tuuhean kuusen juurelle hakokotuksen, johon hän sitten kokoili kuivia
sammalia. Tässä lepäsi hän yönsä, sillä kesäiset ilmat eivät olleet
kylmät.
Vaikka Juho oli ollut vaan kolme päivää talonpaikalla työssä, oli
hänellä kuitenkin jo huoneen alkua. Vaaran rinteeltä oli hän puukangilla
vieritellyt kiviä kivijalaksi ja niitä saatuansa, rupesi hän lyömään
hirsiä kokoon; niin tulivat multahirret paikoilleen.
Tätä aloitettua työtänsä rupesi Juho nyt innolla jatkamaan. Hänellä ei
ollut piilua, seinävaraa, luotilautaa, vääntiötä, kuorimarautaa eikä
sahaa, mitkä työ-aseet ovat salvumiehelle niin välttämättömät -- ei
muuta kuin kirves vaan, mutta sillä huimi hän tarmonsa takaa.
Turhiapa nuot niin monilukuiset työ-aseet Juholle olisivat olleetkin,
sillä eipä hän olisi edes tiennyt, mitä kummia kaikilla noilla
tehtäisiinkään. Entisen torppansa huoneet ja muut tarpeellisimmat kalut
oli hän silloin voinut teettää säästetyillä palkkarahoillansa, mutta
milläpä hän nyt teetti, kuin ei ollut muuta kuin suuri joukko ja kaksi
tyhjää kättä. Täytyipä nyt itse tehdä mitä voi, vaikkapa jälki kuinka
huonoa vielä olisi tullutkin.
Tästä kaikesta saattamattomuudestansa ei Juho nyt joutanut suurin lukua
laskemaan, sillä hänen piti saada oma mökki, tulkoon se sitten kuinka
huono tahansa.
Ei hän yrittänytkään pälkkimään ja veistämään hirsiä kirveellään, hän
vaan ne kuori ja koloi. Sitten hän vyörytteli ne teloja myöten mökin
alun seinälle. Koiran kaulalle hän sitten telskitti hirsien salvointen
kohdat. Tavasta muljautti hän hirren suullen, tunnustellaksensa, joko se
läheneisi toisen hirren selkää. Kun se painui likimaihinkaan, oli Juho
tyytyväinen, sillä varauksista ja muista tiheyksistä huoli hän viisi.
"Pannaan rohtua rakoon, onhan metsässä niitä," mutisi Juho itseksensä
tyytyväisenä. Tulivatko nurkat yhtäpitkät, se oli Juholle yhden tekevä
ja tämän yhtäkaikkisuuden vuoksi tulivatkin toiset nurkanpäät
kyynärittäin pitempiä kuin toiset.
Ei Juhon rakennus ollut suuri, kahdeksakyynäräinen vaan. Ei voinut
vankkakaan mies yksin hallita pitempiä, sylintäyteisiä ja satavuotisia
korven honkia. Työtäpä oli niitäkin väännellessä ja seinälle pusatessa.
Kovin pakotti hartioita illalla maata pannessa, mutta kun pääsi
pitkäkseen sammalvuoteelle hakokotukseen, tuntui niin hyvältä ja
mukavalta.
Ei Juho saanut rakennustaan erin korkeaksikaan, sillä ei hän voinut
yksin hirsiä korkealle saada. Hätinä sai hän sen niin korkeaksi, että
pitkällainen mies voi suorana seisoa kurkihirren alla. Kun hän sai
harjavuolen pannuksi, rupesi hän veistelemään onsista petäjistä kouruja
vesikattoa varten. Niitä riittävästi saatuansa, latoi hän ne katoksi.
Voi kuinka hyvä nyt oli Juhosta, kun oli oma suoja. Vaikka kuinkakin
olisi myrsky raivonnut ja taivas vettä valunut, ei vaan ne tuntuneet
tuvassa, eikä sade niskaan valunut. Sinne hän muutti sammalvuoteensa ja
siellä oli niin hyvä levätä, olipa ulkona minkälainen ilma tahansa.
Sitten tuli muurin teko. Puulapiolla kaivoi hän savea ja vaaranrinteeltä
sai hän kiviä ja hiekkaa. Mökin teelmän luo teki hän maahan kolon ja
siihen hän kantoi kontilla hiekkaa, ja savea ja vettä isolla tuohesta
tehdyllä töselöllä Lemmeslammesta. Kolossa hän sitten polki paljain
jalvoin aineksia niin kauvan, että siitä vihdoin tuli jonkunlaista
muurisaven tapaista. Sitten hän vyörytteli kiviä mökkiin, eikä ollut
arka niitä valikoidessaan, sillä mistäpä Juho tiesi mikä niistä mihinkin
paikkaan sopi. Niitä hän koki sovitella paikoillensa kuten parhaiten
taisi, ja puulastalla lapikoitsi hän savea rakoihin. Kun hän oli melkein
pari viikkoa muhjannut uunin teon kanssa ja päätänsä vaivannut
miettimisellä, miten siitä hyvä tulisi, sai hän uunin valmiiksi. Ei se
ollut mitään sievintä laatua, mutta uuni, tai oikeimmin kiuvas se
kumminkin oli.
Niinkuin ennestään jo tiedetään, ei Juho ollut mikään erin-omainen
mestari semmoisiin töihin, mutta sen käytännöllisempi hän oli. Mökin
siaa tiheään korpeen peratessaan, hakkasi hän kantojen päät
tasapäisiksi, varustellen siten jo istuimia mökkiinsä. "Nepä eivät säry,
eivätkä lapset voi niitä kaadella ja kolistella ... ja mistäpä tässä
paremmat nikkarit tulevat," mietti Juho ja hän oikein iloitsi
keksinnöstään.
Eräästä talosta kylällä oli hän saanut pari vanhaa navetan pientä
akkuna-purria tienatuksi. Pienet ne olivat ja rikkeimiä ruutujakin
niissä oli, mutta olipa niissä kylliksi kokoa muuttaa toisesta päästä
terveet ruudut rikkeinten siaan, ja yhtäkaikki oli niissä ruudullisissa
päissä yllin kyllin kokoa Juhon uuden rakennuksen akkunoiksi. Tätä
lasimestarin virkaa toimittaissaan särkyi kuitenkin Juholta muudan
tarpeellinen ruutu ja toista ei ollutkaan sialle panna. "Voi
voikanenkin," sanoi Juho silloin ja raapasi korvan taustaansa.
Neuvottomaksi ei hän kuitenkaan nytkään tullut, sillä pitemmittä
miettimisittä pisti hän rikkeimmen sialle kahdesta vastakkain ommellusta
tuohesta toisen, ja sillä se asia oli autettu. Näin varustetut akkunat
kantoi hän sitten mökillensä ja alkoi sovitella niitä paikoillensa.
Kirveellä alkoi hän seinän ulkopuolelle reikien pieliin jyskyttää
jonkunmoista lovea, johon vanha navetan akkunapuite mahtuisi
kokonaisuudessaan rikkeimine ja terveine ruutuineen; kuitenkin koki hän
sovittaa terveet ruudut seinässä olevien läpien kohdalle.
Oven teki Juho myös mökkiin omalla laillaan. Hän, näette, veisteli
hienollaisia kuusia litteiksi ja sovitellen liitteli niitä jonkunlaiseen
puitteen muotoon. Tämän kokoon saatuansa, naulasi hän niihin
puunauloilla niin monin kerroin tuohilevyjä, että niitä tuli paria
tuumaa paksusti. Sen hän sitten sovitti puusaranoilla ovenreiälle, ja
niin oli ovi valmis.
Lattiasta huoli Juho viisi. Hän kantoi vaan kontilla hiekkaa permannolle
ja levitteli sen kantojen väliin, ja sillä se sai kelvata.
Kuusi viikkoa oli Juho telminyt uuden mökkinsä rakentamisessa, ja siihen
oli hän uhrannut sielunsa ja ruumiinsa voimat niin tarkkaan, ettei
niistä olisi ollut muruakaan muuhun suuntaan pois antaa. Mutta senpä
hedelmänä olikin nyt uusi ja aivan oma mökki, jonka kanssa ei Juho
luullut olevan kenenkään muun tekemistä kuin hänen oman itsensä, ja se
oli hänen mielestänsä nykyisissä oloissa iso asia.
Kun hän oli uuden keksintönsä saanut näin pitkälle toteuntumaan, riensi
hän keveällä mielellä sitä vaimollensa ilmoittamaan, esitellen, että
muutettaisiin omaan mökkiin.
Sitä iloa ei voi kukaan kuolevainen kuvailla, minkä tämä uutinen
vaimossa vaikutti. Toivotonna oli hän jo maailman menoa kauvan
katsellut, ja tuntenut olevansa perheensä kanssa auttamattomasti
pinnistettynä siihen kuiluun, jossa he ovat kaikkien syötävänä, mutta
eipä kukaan heidän. Hänkö -- hekö... Heilläkö olisi nyt oma mökki --
ihan semmoinen, jota ei voisi enään kukaan heiltä mielivaltaisesti pois
ottaa, eipä itse Kiveräkään... Tämähän oli vaimonkin mielestä jotakin
suurta ja kekseliästä Juhonkin puolelta ajateltuna, ja näitä tuntiessaan
ei hän voinut muuta kuin ihaella Juhonsa suurta miehuutta, pontevuutta
ja kekseliäisyyttä.
Eihän muuta. Ehdottomasti suostui vaimo Juhon esitykseen, että
muutettaisiin heti omaan mökkiin. Olihan hänkin kyllikseen saanut nähdä
ja tuntea, minkälainen on olla toisen huoneen nurkassa ja muiden
isäntävallan alaisena. Olihan hän ihmisenä ja perheen äitinä kokenut
toimia perheensä eduksi ja siinä uhrata kaikki voimansa ja tarmonsa,
mutta yhtäkaikki oli heidän täytynyt olla alla-airoin ja muiden
armoilla.
Tämän ilosanoman palkinnoksi Juholle ei ollut vaimolla muuta antaa kuin
vanhentuneet käsivartensa. Nämät kiersi hän miehensä kaulaan, ja tämän
teki hän yhtä suurella rakkaudella, helleydellä ja varmuudella, kuin jos
sen olisi tehnyt joku nuori, vasta naitu, urhoollista ritariaan
syleilevä aatelis-nainen.
Eipä tuo Rietun syleily ollut vaikutukseltaankaan vähäisempi, sillä
vedet kiertyivät Juhon silmiin ja eikä hän hennonnut häiritä tätä
sydänten kohtausten lämmintä tulta.
Kun näin oltiin yksimielisiä majanmuuton suhteen, ei siinä pitkiä
neuvotteluita tarvittu, vaan ryhdyttiin tuumasta toimeen. Ei siinä
liioin tarvittu pitkää aikaa muuttamisen varustamiseen, sillä pian
olivat vähät tavarat koolla. Juho pani kontin pohjalle pienen padan,
vähäisen suola- ja jauhopussin ja päällimmäksi pettuleipiä. Sitten
kieppasi hän kontin selkäänsä, koppoi nuorimmasta vanhimman lapsen
syliinsä ja alkoi astella. Vaimo kääri nuorimman lapsen ryysyihin, otti
sen syliinsä ja kiirehti Juhon jälkeen; vanhimmat lapset saivat kävellä
perässä. Siinä se sitten oli.
Ei ollut mikään helppo tehtävä kuitenkaan tuo majanmuutto. Ei oltu vielä
kovinkaan pitkältä menty, kun jo kävelevistä nuorin lapsi alkoi
nihkailla ja ehtimiseen valittaa väsymystänsä. Koettiin usein istahtaa
ja viihdyttää lasta sekä kehoittaa häntä kaikin tavoin jatkamaan matkaa,
mutta ei tämäkään keino kauvaksi auttanut, sillä yhä tiheämpään
päivitteli lapsi uupumistaan. Vaikka Juholla oli ennestäänkin kyllä
tarakkaa, ei ollut muuta neuvoa kuin nostaa uupunut lapsi kontin päälle
istumaan; sitten sitä taasenkin mennä ponnistettiin eteenpäin.
Minkäänlaista tietä ei ollut. Kylästä lähtein oli tosin karjan-polkuja,
mutta pian nekin loppuivat. Aivan poluttomia maita ja korpia samottiin
nyt Lemmesvaaraa kohden. Juho kömpi edellä, taivutellen ja taitellen
puunoksia pois tieltä, että joukko pääsisi jäljessä, ja joukko se
seurasi Juhoa niin luottavasti ja turvallisesti kuin olisi hän heitä
vienyt johonkin isoon palatsiin. -- Niin paljon kuin mahdollista, koki
Juho vältellä veteliä soita ja rämeitä, mutta kaikesti ei se ollut
mahdollinen. Oli niin laajoja nevoja, että olisi peninkulmittain
jatkunut matka, jos olisi lähtenyt niitä kaikkia kiertämään; sen vuoksi
täytyi rämpiä joskus niiden ylikin. Usein pudottiin vyötärettä myöti
vetelään suohon, mutta sieltä kömmittiin jälleen ylös ja vuovattiin
eteenpäin.
Matka oli siksi pitkä, ettei voitu yhteen menoon perille päästä.
Lapsetkin alkoivat ehtimiseen nälkäänsä ja väsyänsä päivitellä. Tämän
tähden täytyi muutaman ison suon poikki päästyä ruveta ruokailemaan ja
levähtämään. Kun oli mättäille istuttu, otti Juho vaimon seljässä
olleesta kontista, jossa oli kaikenlaista keveämpää kamuskaa, ison
tuohisen ja lähti kävelemään. Lähtiessään kehoitti hän joukkoansa
odottamaan niin kauvan, kun hän palaa takaisin. Kauvan ei hän viipynyt
sillä retkellä. Tullessaan toi hän tuohisen täyden kypsiä suomuuramia.
Kontti otettiin nyt käsille ja sieltä vedettiin esille pettuleipiä ja
suolapussi. Niiden ympärille kokoontui nyt perhe. Poikkeuksena noista
niukoista ruokavaroista loisti keskellä muurama-tuohinen niin
viettelevän ja viehättävän näköisenä. Nuorimmat lapset eivät olleet
koskaan ennen semmoisia nähneet ja heitä se enimmän ihmetytti;
käsittivät kuitenkin sen, että suuhunpantavia ne olivat. Juho murti
pettua palasen kullekin ja niin oli ateria alkanut. Pettua kastettiin
suolaan ja haukattiin hyvällä halulla. Juho kehoitti, että otettaisiin
tuohisesta palalle painoa. Kun lapset panivat ensikerran suuhunsa
muuramia, eivät he tienneet mitä sanoa ja ajatella. Koskaan eivät he
ennen olleet saaneet niin makeata ja hyvää särvintä ja pettu se huilasi
nyt taasen niin mielellään kurkusta alas.
"Voi, isä! Mitä tämä on?... Ei ikään me ole näin hyvää ruokaa saaneet...
Onko siellä uuvessa ko'issa tämmöistä särvintä...? Isä, onko?! -- Onko
teillä vielä tämmöistä, onko, isä --? Antakaa vielä," hälisivät lapset
yhteen ääneen, pyörien isänsä ympärillä, samalla nykien häntä takin
liepeestä.
Juho ei voinut vastustaa lastensa pyyntöä, niin väsynyt ja uupunut kuin
hän olikin. Hän otti tyhjennetyn tuohisen ja lähti toisia muuramia
korvesta noukkimaan. Ja lapset ne niin iloisesti ja luottavasti
hyppelivät ja iloitsivat; olihan syytäkin, sillä oltiinhan nyt menossa
omaan kotiin.
Kun Juho palasi täysinäisen muurama-tuohisensa kanssa, tyhjensivät
lapset sen riemuissaan, sillä olihan nyt entistä parempi.
"Ken ei syrji syötyään, sille ei sikiä sian porsaat, eikä kasva lampahan
karitsat," sanoo sananlasku. Syrjälleen paneminen täytyi tapahtua
Oukkarinkin perheessä tämän syömisen jälkeen. Sillä vaikkei ateria ollut
sen väkevämpi, raukasi se nälistyneet ja väsyneet lapset niin, etteivät
he voineet paikalta päkähtää. Kun heitä kehoitettiin lähtemään,
päivittelivät he, etteivät jaksa kävellä. Heidän silmänsä laukkasivat ja
luppailivat, ja viimein heistä yksi ja toinen kellistyi mättään koloon
nukkumaan. He olivat ryystäneet tuohisen pohjalta hyvästi kypsyneistä
muuramista valunutta nestettä ja tämä oli mennyt heidän heikkoihin
jäseniinsä. -- Niin, olihan heidän ateriallansa nyt oikein juomisiakin.
Ei vanhemmat parhaalla tahdollaankaan voineet tälle odottamattomalle
pulmalle mitään, vaikka mieli paloi matkaa jatkamaan. Ei ollut muuta
neuvoa, kuin että heidänkin täytyi panna pitkäkseen, odottamaan lasten
heräämistä. Väsyneetpä heidänkin raajansa olivat, mutta siitä eivät he
olisi mitään huolineet, kun vaan olisivat päässeet eteenpäin samoamaan;
kyllähän he semmoisia olivat oppineet elämässään näkemään.
Lapset nukkuivat kauvan. Iltakin alkoi lähetä ja matkaa oli vielä
pitkästi. Suurella vaivalla saatiin he viimeinkin hereille, mutta kovin
raukeita he vielä sittenkin olivat. Kuitenkin lähdettiin matkaa
jatkamaan, mutta kovin kävelevät lapset päivittelivät kinttujaan
kipeiksi ja muutakin väsymystään. Ja tosiaankaan ei heidän tilansa juuri
kadehdittavalta näyttänyt. Risut, kivet ja kannot olivat repineet heidän
paljaat jalkansa rikki, niin että veri juoksi pitkin kinttuja, sillä
heillä ei ollut minkäänlaisia jalkineita.
Ilta läheni ja ilma rupesi jäähtymään, mutta vielä oli pitkästi matkaa
uuteen kotiin. Kaiken muun hyvän lisäksi rupesi vielä kylmäkin
hätyyttämään vetelissä soissa rämpiviä, läpi märjiksi kastuneita lapsia.
Kipeästi kävivät edellä meniöiden sujuttamat ja takaisin ponnahtavat
varpujen nauvahdukset, risujen reväisemiset, kantojen kopsahdukset ja
kivien kömähtelemiset rikki revityihin ja kylmästä turtauneisin
raajoihin, mutta eteenpäin piti vaan päästä. Voi kuinka mielellään Juho
ja Riettu olisivat ottaneet nihkaa tekevät ja paapattavat lapsensa
kuormansa lisäksi, mutta heillä oli jo tarakkaa liiaksikin, eikähän
heillä ollut ylimääräisiä voimia.
Ilman kylmeneminen vaikutti sen, että maasta nousi niin ankara sumu,
ettei parin kolmen sylen päähän voinut toista ihmistä nähdä. Tämä teki
vielä hankalammaksi ennestäänkin jo niin vaivaloisen matkan. Täysi työ
oli vanhuksilla saada koossapidetyksi yhä jäljemmäs jääviä lapsia.
Viimeiseltä ei ollut muuta neuvoa, kuin että täytyi heitä kädestä
taluttaa.
Olisipa luullut, että niin synkällä, oudolla, poluttomalla sydänmaalla
ja niin paksussa sumussa vielä eksyminenkin tulisi vaaraksi kaiken muun
hyvän lisäksi, ja tätä vaimo kovin pelkäsikin. Turha oli kuitenkin se
pelko, sillä vaistonsa avulla osasi Juho määräpaikkaansa yhtä varmasti
kuin joku tuiki tarkka maanmittari.
Aurinko kohoitteli laitaansa synkän korven yli, valaisten paksun ja
synkän sumun vaalean savun kaltaiseksi usvaksi. Tämä näky virkistytti
majanmuuttajat ponnistelemaan viimeiset voimansa ja pian olivatkin he
perillä.
Voi kuinka hyvältä tuntui Juhosta ja Rietusta, kun he saivat laskea
raskaat tarakkansa oman mökkinsä eteen. Oli niinkuin kaikki se
sortovalta, jota he elämässään olivat niin runsaassa määrässä osaksensa
saaneet, olisi heidän hartioiltaan yhdellä kerralla pois vierähtänyt.
Sanomaton ilo ja vapauden tunne valtasi heidän mielensä, sillä olivathan
he nyt taasenkin vapaita ja itsenäisiä ihmisiä ja aivan riippumattomia
kenenkään oikuista ja mielivallasta. Molemmin he itsekseen päättivät
hiljaisuudessa, että he kaiken voimansa ja tarmonsa takaa koettavat tätä
uutta vapaata elämää perustaa.
Kauvan ei kuitenkaan ollut aikaa tunteitten vallassa olla. Kova väsymys
vaivasi niin lapsia kuin vanhempiakin; täytyi ruveta toimimaan niin,
että saatiin tuota niin välttämätöntä ruumiin lepoa.
Juho avasi mökin oven ja perhe astui "sisälle". Varaselta oli hän
laittanut sinne sammalista vuoteita perhettänsä varten. Hyvältä tuntui,
kun sai oikaista väsyneet raajansa pehmeälle sammalvuoteelle ja vielä
aivan omassa mökissä. Turtaantuneet ja kangistuneet jäsenet alkoivat
vähitellen lämmetä ja norjeta, ja oikein tykytti selkää ja muita
raajoja, niin hyvää teki lepääminen. -- Pian nukkuivat he kaikin
virkistävään uneen.