Kivelle meni.
Tuli kova katovuosi. Oukkarikin on niittänyt torpas taan hallan paneman
laihon, huonomman kuin moni muu -- eipä kummakaan, sillä olihan se
syrjäinen paikka. Se oli viimeinen niukka sato, jonka hän torpastaan
korjasi, sillä Kiverä hääti todellakin hänet pois pesiltään. Oukkari ei
ollutkaan enään omissa pienissä ja rakkaissa huoneissaan, vaan hän oli
perheensä kanssa loisena eräässä pienessä syrjäisessä talossa. --
Huoneetkin olivat menneet "almänninkeihin".
Kovat ajat tulivat nyt tilattomalle kansalle. Tilalliset kokivat tulla
toimeen niin vähällä työväellä kuin suinkin mahdollista oli. Tämän
tähden ei köyhä kansa saanut työtä ja jos joku saikin, eivät saaneet
muuta palkkaa kuin ruoan ja silläkin oli työmiehiä tarjona vaikka kuinka
paljon. Seuraus siitä oli se, että työmiesten perheet jäivät lumelle
suin ja muuta neuvoa ei ollut kuin että heidän täytyi lähteä mierolle.
Oukkari oli kuitenkin tänä tukalana aikana paremmassa asemassa kuin moni
muu vertaisensa. Torpastansa oli hän kuitenkin saanut jotakin pöhnää
leivän lisäksi ja paitsi sitä oli heillä lehmiä, joista oli iso apu
heidän elämiselleen.
Vaikka seuraavat vuodet eivät olleet katovuosia, ei työväen tila siitä
paljon parannut, sillä kova katovuosi oli maakunnan niin tyhjentänyt,
ettei se ollut siitä ensinkään toipua ja työpalkat olivat niin pienet,
ettei perhe niistä paljon kostunut. Oukkarikin koki raataa niinkuin
orja, niin paljon kuin voimat vähänkin riittivät, mutta ansiot eivät
riittäneet perheen toimeentuloksi, sillä se oli käynyt jo
monilukuiseksi. Tämän tähden hupenivat hänen entiset varansa
hupenemistaan; lehmä lehmän perästä, kalu kalun jäljestä meni, ja
viimein menivät kaikki niin tarkkaan, ettei ollut jäljellä muuta kuin
tyhjät kädet ja alaston, nälkäinen joukko.
Pitäjässä oli tapana, että kaikki itselliset pantiin tilallisien
holhouksen alaisiksi; yhdellä isännällä oli tavallisesti useampia
itsellisiä perheitä kaitseltavana. Semmoisen holhouksen alle pantiin
Oukkarikin.
Nämät holhouksen alle pannut henkilöt eivät saaneet isäntänsä
kirjallisetta luvatta liikkua paikkakunnastansa mihinkään muuanne
työn-ansiota etsimään, vaikkeivät omassa pitäjässä olisi palkakseen
saaneet mitään muuta kuin ruoan. Tilalliset kyllä osasivat näitä
sääntöjä hyväksensä käyttää, niin etteivät työmiehet nytkään juuri
paljon työpalkoistansa kehuneet. Tämän tähden vallitsi monessa perheessä
kova hätä ja puutos. Usealla ei ollut vieläkään muuta neuvoa kuin että
latoa ja turjustaa lapsiliutansa isoon koriin ja lähteä kelkalla niitä
vetelemään pitkin tietä, elääkseen armoleivästä. Mutta kun kerjääminen
on kovasti kielletty, kävi tämänkin elinkeinon tavallisesti niin, että
he tuotiin kyydillä kotipaikoillensa ja kustannukset sai kunta
suorittaa. Tämmöistä ja nälkäkuolemaa välttääkseen, turvaannuttiin
yleiseen pettuleipään, jolla tavallisesti ei ollut muuta höysteenä kuin
yhtä karvaat kyyneleet kuin leipäkin oli.
Oukkarikin koki ponnistella kaikki voimansa, saadaksensa perheellensä
elatusta, mutta vähäksipä näkyivät miehen voimat. Hän mietti päänsä
ympäri löytääksensä jotakin keinoa, joka auttaisi tässä tukalassa
tilassa, mutta eipä sitä ollut helppo löytää. Vihdoin päätti hän mennä
vieraisiin paikkakuntiin parempaa työn-ansiota hakemaan. Siinä
tarkoituksessa meni hän kaitsija-isäntänsä luo, saadaksensa häneltä
lupaa hankkeillensa.
"Mitäs Oukkari nyt asioitsee?" kysyi kaitsijamies viran-omaisesti.
"Olisihan sitä vähän, aikoisin -- tuota..."
"Mitä aikoisit?"
"Aikoisin mennä ... kun tuota täälläkin niin huonosti... Kun antaisitte
kirjan, niin menisin..." aloitteli Juho arasti.
"Mihin menisit? Sano asiasi suoraan, en minä jouda yhden asian kanssa
kauvan venyttelemään," sanoi isäntä.
"Menisin muualta työtä etsimään, kun saisin kirjan...; niinhän tuota
täälläkin vähän..."
"Ei ajatustakaan. Pysy vaan koreasti paikoillasi; kyllä täälläkin on
työtä, ken sitä vaan tehdä haluttaa," sanoi isäntä kaikella
virkamahtinsa painolla.
"Joukko kuolee nälkään, enkä minä kerjäämäänkään..." sanoi Juho ja lähti
alakuloisena pois.
Huomena meni Juho nimismiehen luo, pyytämään häneltä työkirjaa, mutta
tämäkään ei sitä antanut, kun ei ollut kaitsijamiehen lupaa.
Katkeralla mielellä palasi Juho kotiin. Sinne päästyänsä huusivat lapset
leipää, mutta sitä ei ollut antaa. Tämä teki kovin kipeää Juhon
sydämelle ja koko seuraavana yönä ei hän voinut nukkua silmän täyttä.
Omasta näljästään ei hän suurin lukua pitänyt, mutta vaimo ja lapset kun
kärsivät, sitä ei hän voinut kestää. Epätoivo tahtoi valloittaa sielun
ja mielen. Hän oli kaikkensa koettanut, kaikkensa yrittänyt, ajatellut
sinne ja tänne, mutta aina vaan oli suo siellä, vetelä täällä ja apua ei
kuulunut kustaan. -- -- --
Täysi kesä oli jo. Aamulla sivui Juho tyhjän kontin selkäänsä ja alkoi
astella pois kylästä niine kirjoineen. Ei kukaan muu kuin hänen vaimonsa
tiennyt, mihin hän meni. Tuskan pakottamana täytyi Juhon, huolimatta
kaikista säännöistä, lähteä ulompaa hakemaan edullisempaa työtä. Pitkät
matkat kuljettuaan, tapasi hän vihdoin S----n pitäjässä kuokkatyötä. Hän
sai mielestänsä edullisen urakan ja alkoi siinä raataa kuin nälkäinen
karhu.
Kun hän oli siinä ollut noin kolmisen viikkoa, tuli nimismies
kyselemään, onko Juholla passia. Tästä hämmästyi Juho niin, että hän
lensi punaiseksi kuin leppäkerttu. Hän ei voinut sanoa ainuttakaan
sanaa, ja hän oikein vapisi pelvosta.
"Onko sinulla passia, vai eikö ole? Sano suoraan," sanoi nimismies
virka-innossaan.
"Ei minulla ole mitään passia...; minä en saanut, vaikka tahdoin," sanoi
Juho vapisevalla äänellä.
"Se on huono puolustus; sen enemmän on syytä epäillä sinun
rehellisyydestäsi," sanoi nimismies.
"Kyllä minä rehellinen mies olen," puolusteli Juho itseänsä.
"Samaa sanoo suurin konnakin itsestänsä," sanoi nimismies.
Pitemmittä mutkitta pisti nimismies Juhon kiinni ja passitti hänet
vangin-kyydillä vietäväksi sen nimismiehen luo, josta Juho ilmoitti
itsensä olevan.
Mustaakin mustemmaksi kävi nyt Juhon mieli. Hän oli vankina, vaikkei hän
ollut neulan edestä yhdellekään ihmiselle mitään pahaa ja vääryyttä
tehnyt. Sallimus ja koko maailma näytti hänet kietoneen pauloihinsa,
kiristääkseen, piirittääkseen ja ahdistaakseen häntä joka puolelta, niin
ettei ollut mitään mahdollisuuden toivoakaan siitä pois päästä. Entinen
elämänsäkin muistui nyt Juhon mieleen aina lapsuudesta saakka. Ruusujen
ja kukkasten päällä kävelemistä ei sekään ollut, mutta ei häntä
kuitenkaan koskaan ennen oltu vangittu. Kaikki tämä kävi niin Juhon
sydämelle, ettei hän vankirattailla istuessaan voinut katsoa vastaan
tulevia ihmisiäkään silmiin, vaan koki vältellä heidän katseitaan niin
paljon kuin voi. Yö- ja syöttöpaikoissa oli kaikkian pahin, sillä
silloin oli hän kaikkien uteliaisuuden esineenä. Kaikki häntä katselivat
niinkuin lehmä uutta konttia ja melkein kaikki kyselivät Juho raiskalta,
mitä pahaa hän oli tehnyt, koska oli kiinni pantu ja nyt vangin kyydillä
kuljetettiin. Pitkiä selityksiä eivät he tosin Juholta saaneet, vaan
mitäpä sekään Juhon surua auttoi.
Koko sillä ajalla, kun hän kotimatkalla viipyi, ei Juho voinut syödä
yhtään palaa, vaikka ruokaa kyllä oli tarjolla. Ei hän myös silmää
ummistanut niinä kolmena vuorokautena, mitkä matkalla kuluivat, niin
apeana oli hänen mielensä.
Kun he tulivat kotipitäjän nimismiehen luo, ei tämä ollut kotona, eikä
sanottu tulevan ennenkuin illalla. Päiväkauden sai hän istua kytkettynä
väentuvan penkillä, kaikkein katseltavana ja arvosteltavana. Yksi ja
toinen kuiski toisille: "Mitähän pahaa Oukkari on tehnyt, koska on
kiinni pantu?"
Juho kuuli kaikki nämät kuiskeet ja ne kävivät kipeästi hänen
sydämelleen kuin puukon pistokset. -- Häntä luullaan nyt varkaaksi,
kenties murhamieheksikin, mietti hän.
Kun nimismies tuli kotia, meni hän heti väentupaan Oukkaria katsomaan,
sillä hän oli jo saanut asiasta tiedon. Hänkin oli kuullut noita
ihmisien kuiskeita ja arveluita. Niin paljon kuin ihmisiä saapuvilla
oli, hyömäsi nimismiehen perässä väentupaan, kuulemaan, mitä tämä
Oukkarille sanoisi.
Nimismies otti vanginkuljettajan mukana olevan matkapassin ja silmäili
sitä.
"Se siitä tulee, kun lähtee passitta toisiin pitäjiin työhön," sanoi
nimismies ja päästi Juhon irti.
"Eikö sillä sen pahempaa rikosta ollutkaan?" kyseli monikin nyt
toisiltaan kummastellen; tuntuipa siltä, että he olisivat mieluummin
kuulleet Juhon olevan ison rikoksen tekijän, kuin viattoman miehen.
Kovin alakuloisena lähti Juho astelemaan majataloansa kohden. Tuntui
siltä, kuin hän todellakin olisi joku iso pahantekijä ja että häntä
ajettaisiin takaa ja pantaisiin taasen kiinni. Tämän tähden säikähti hän
jokaista lentoon pyrähtävää lintustakin. Jos hän näki jonkun ihmisen
metsäisellä tiellä vastaansa tulevan, pökäsi hän suoraa päätä metsään,
ettei vastaan tulija häntä huomaisi. Väsymys ja uupumus rupesi häntä nyt
niin mielenliikutuksen kanssa yksissäneuvoin vaivaamaan, että kaikki
esineet rupesivat näyttämään ihmisiltä ja hänen täytyi poiketa muutamaan
metsätaloon, jonka saunaan hän kenenkään huomaamatta hiipi, sillä nyt
oli jo yö. Sen penkille oikaisi hän väsyneen ruumiinsa ja vaipui
levottomaan uneen.
Kun aurinko nousi, hiipi hän kenenkään huomaamatta saunasta ulos ja
alkoi astella pesäpaikkaansa kohden.
Nälkäisenä olivat siellä vaimo ja lapset. Ei heille jäänyt Juhon
lähtiessä muuta syömistä kuin muutamia pettuleipiä ja pianhan semmoiset
varat olivat syödyt. Kovalla oli nälkä pitänyt perhettä sillä aikaa, kun
Juho oli ollut poissa, mutta olihan kuitenkin hengissä pysytty. Vaimo
oli kokenut kaikin tavoin ansaita suurus-hiukkaa petäjäisen sekaan ja
armelijaat emännät antoivat hänelle joskus hiukan muikun silakkata ja
piimä-pisaretta, etteivät kaikenai hiukeneisi. He olivat odottaneet,
että isä lähettäisi heille vähänkään varoja, että saisivat ankaraa
hätäänsä lievitetyksi, mutta kovin kummaksi kävi heille, kun isä tuli
näin äkki-arvaamatta ja aivan odottamatta kotiin.
Nolona istui Juho jakkaralle kotiin päästyänsä. Ei hän eikä vaimonsa
puhuneet isoon aikaan ainuttakaan sanaa, sillä vaimokin aavisti,
etteivät asiat ole oikeassa.
"Pianpa sieltä tultiinkin," sanoi vaimo vihdoin.
"Pianhan tuota."
"Eikö saanut sielläkään työtä?"
"Kyllä kaiketi, mutta..."
Siihen jäi keskustelu hyväksi aikaa.
Pitkän ajan päästä rupesi Juho hitaasti kaivamaan poveansa. Vihdoin sai
hän näkösälle liivin povitaskun, joka oli äimällä ja nuoralla ommeltu
kiinni. Tätä rupesi hän varovasti ratkomaan auki. Sen tehtyään veti hän
taskusta esille kokoon käärityn likaisen rievun, joka oli vielä langalla
kiinni solmieltu. Sitä hän nyt rupesi auki kehittelemään ja kun se oli
vihdoin tapahtunut, otti hän sieltä muutamia setelirahoja ja ojensi ne
vaimollensa.
"Tuossa on vähän rahaa, että saat itsellesi ja lapsille ruokaa," sanoi
hän sitten.
Vaimo oikein säikähti. Hän ei ollut osannut aavistaakaan, että Juho
olisi sillä ajalla mitään saanut kokoon.
Vapisevin käsin rupesi hän rahoja levittelemään ja ihmeekseen huomasi
hän niitä olevan kolmekymmentä markkaa. Tämän summan oli Juho ennen
kiinnipanoansa kerinnyt ansaita ja isäntä, jolle hän kuokki, oli
rehellisesti maksanut joka pennin, mitä hän oli ansainnut, vaikka
hänellä olisi ollut hyvä tila juonitella Juhon äkkinäisen kiinnipanon
vuoksi.
Vaimon mielestä se oli paljon, odottamattoman paljon. Kaukaan aikaan ei
oltu niin rikkaita oltu; hätäkö nyt elää ja olla. Vaimon huolet
poistuivat kerrassaan niinkuin tuhka tuuleen ja lapsetkin tulivat
iloisiksi kuin käki metsässä; oliko kumma, sillä olivathan he kuulleet
saavansa ruokaa.
Heti meni vaimo talosta ruokavärkkiä ostamaan. Pian palasi hän sieltä;
pari kappaa perunoita ja muutaman naulan muikkuja toi hän tullessaan.
Pian olivat perunat kuorineen padassa kiehua porisemassa. Lapset eivät
tahtoneet malttaa odottaa niiden kypsymistä. Terävillä tikuilla
pistelivät he pataan heti kun perunat rupesivat kiehumaan; olipa äidillä
koko työ, saadaksensa lapsia pysytetyksi ulohtaalla niin kauvan kuin
perunat kypsyivät.
Kauvan ei viipynyt, ennenkuin ne isossa puukupissa höyrysivät pöydällä.
Niiden höyryävä tuoksu tuntui lasten mielestä niin hyvältä, että oikein
vesi kielelle valui.
Lapset kääreentyivät perunakupin ympärille niine käskemisine ja äiti
kiiruhti heidän perässään, pitämään järjestystä. Eivät ne lapset
joutaneet kuorimaan ja perkkailemaan perunoita. Olipa se mikä rupinen
tahi muu vikanainen peruna tahansa, mutta armotta se rutistettiin
kouransilmässä rikki ja pudotettiin muikun silakkakuppiin. Siitä ne
sitten paksujen puulusikoiden avulla luisuivat hyvästä putouksesta alas
ja pettuleipäkin sai siinä samassa semmoisen kyydin, ettei äsken ollut
mointa saanut.
Perunain ääreen päästyänsä näki vaimo ihmeekseen, ettei Juho tullutkaan.
Tavallisesti oli hän aina niine käskemisine tullut syömään, kun näki,
että ruoka oli pöydällä ja että muutkin menivät.
"Tule nyt Juho, sinäkin syömään...! Tietystihän sinullakin on nälkä,"
sanoi vaimo.
Juho ei liikahtanut paikaltakaan. Hän istui vaan yhdessä ja samassa
paikassa, mihin hän oli kotiin tullessa istunut. Pää käteen
nojauntuneena oli hän aloittanut istumisensa ja niin hän istui vieläkin.
Kun joku ulkonainen asia häiritsi häntä mietteissään, kohautti hän vähän
itseään ja tuhrasi käsiseljällään nokkaansa.
Niin hän teki nytkin, kun vaimonsa perunakupille kutsui.
"Etkö kuullut?" sanoi vaimo, kun huomasi, ettei Juho ollut kuten ennen.
Juho ei liikahtanut entistä enempää, tuhrasi vaan taasenkin nokkaansa ja
jäi entiselleen. Vaimon mielestä näytti siltä kuin joku luonnoton asia
olisi painamassa hänen mieltään, ja niinhän olikin.
"No, tule nyt, Juho, perunat loppuvat ja sinä jäät ilman," kehoitti
vaimo, kun näki, ettei Juho ollut taallaankaan.
"Enhän minä -- en tarvitse," sanoi Juho, vähän itseään liikuttaen.
Niin. Juholla oli jotakin toista miettimistä kuin nälkä, perunat muikun
silakoineen ja kaikki muut hyvät yhteensä. Hän oli ollut vankina ja
sehän oli jotakin hirveää, joka saatti kaikki ruumiilliset tarpeet ja
puutokset tuntumattomaksi. Kova sielun tuska raivosi hänen sydämessään
ja hän tunsi itsensä kaikkian kurjimmaksi ja vihelijäisemmäksi
ihmiseksi, mitä maa kantaa, huonommaksi renki-Pekkaakin, sillä eihän hän
toki ollut koskaan vankina ollut.
"Voi voi! Ethän sinä ole enään entiselläsi, et kuule etkä näe enään
yhtään mitään, olet vaan niinkuin kuollut, eikä sinusta saa mitään
selvää," sanoi vaimo ja siihen se hänenkin syömisensä jäi.
"Mikä sinua vaivaa, kun sinä olet noin kummallinen?" kysyi hän sitten
miehensä luo astellen.
"Panivat minut kiinni ja toivat vankina vallesmanniin," sanoi Juho.
"Herra Jumala...! Panivat kiinni!? Ethän, herran tähden vaan noita
rahoja...? ilmankos niitä olikin niin paljon," sanoi Riettu ja hän
oikein vapisi kauhusta.
"Sinäkinkö semmoista... Ettäkö minä...? Älä minusta semmoista luule...
Vaikka paikalle kuolisin, en sittenkään... Kovalla työlläni olen rahat
ansainnut," sanoi Juho ja katsoa muljautti Riettua silmiin.
"No miksikä ne sitten sinut kiinni panivat?"
"Kun ei minulla ollut kirjoja."
"Senkö vuoksi vaan? Eihän se ole rikos, eikä mikään... Olethan yhtä
kunniallinen mies kuin ennenkin. En minä tuommoisen asian vuoksi antaisi
surulle noin suurta valtaa," sanoi vaimo ilostuneena, kun kuuli, ettei
Juho ollutkaan mitään rikosta tehnyt.
"Niin, vain kun ei enään saa omassa vapaudessakaan olla, panevat kiinni,
vaikkei ole mitään pahaakaan tehnyt. Millä me nyt elämme, kun ei pääse
muualle työtä hakemaan? -- Kuolema kai tässä..." sanoi Juho ja kyynelet
valuivat alas hänen karkeita poskiansa myöten.
Siihen jäi Juho miettimään ja suremaan. Hänestä tuntui elämä niin
tukalalta, pahalta ja kiusalliselta, jopa täydelliseltä orjan
elämältäkin. Tästä halusi hän päästä ja hän koetti keksiä keinoja tästä
pelastuakseen, mutta niitäpä ei vaan löytynyt, vaikka kuinkakin olisi
koettanut päätänsä vaivata. Hänen mieleensä muistui heidän entinen
rauhaisa torppansa, jossa sai elää ja olla aivan oman mielensä mukaan,
eikä siellä ollut kenenkään tiellä ja nyrvittävänä, eikä kukaan tullut
kiinni panemaan. Voi kuinka hyviltä ja vapailta ne ajat tuntuivat
Juhosta. "Jospa sen olisi saanut pitää ja siinä asua ja olla, niin,
jospa. Vääryydellä ja kavaluudella oli sekin heiltä viety, ja sitten oli
Kiverä myönyt heidän hikensä ja vaivansa muille korkeasta hinnasta.
Koettaisiko aloittaa uudestaan, mutta mitenkäpä aloitti, lapsia oli jo
paljon ja eikä ollut muuta kuin tyhjät kädet ... mitenkäpä aloitti --?
Ja jos alottaiskin, niin mistäpä saisi maata...? Kukapa antaisi, ei
kukaan, ja vaikkapa antaisivatkin, niin pettäisivät taas kuitenkin,
niinkuin ennenkin."
Näitä mietti Juho ja hänen mielensä kävi entistäkin katkerammaksi ja
synkemmäksi. Tässä piirissä pyörivät ja risteilivät hänen ajatuksensa,
eivätkä ne osanneet ulos siitä sokkelosta. Vaikka kuinkakin hän olisi
koettanut niitä toisaalle johtaa, eivät ne kuitenkaan mihinkään muualle
lyöneet eivätkä laskeneet.
Siinä istui Juho sen päivän ja melkein koko yönkin; vasta aamupuolella
yötä kömpi hän vuoteesen maata.