Toiset tuumat.
"Kuinkahan se on...? Näinköhän se käypi laatuun? Minusta tuntuu, etteivät
asiat ole oikein... -- Tuo lapsihan se...", aloitteli Riettu eräänä
iltana maata pannessaan puhelemaan.
"Niinkö sinustakin...? Niin minustakin," sanoi Juho.
"Vaikkeivät isäntä ja emäntä ole mitään sanoneet, olen minä kuitenkin
huomaavinani, ettei ole niinkuin ennen," jatkoi Riettu.
"Niin minäkin."
"Eiköhän meidän ole elämäämme muuttaminen? Rupeaisimme vaikka
huonemiehiksi," esitteli Riettu.
"Eihän toki huonemiehiksi...; ei sekään hääviä... Parempihan toki
torpparinakin..." arveli Juho.
"Niin, niin. Parempihan olisi oma mökki kuin toisen huoneen nurkka ...
vaikkapa huonompikin -- eihän olisi muiden tiellä. Mutta eivät hekään
kaikki niin hyviä päiviä elä," arveli Riettu.
"Maailma on niin monittain...; eläväthän Käkeläisetkin ... -- onhan
ihmisessä itsessäänkin useinkin vikaa," puolusteli Juho jo kauvan
hautuneita mielipiteitään.
"Kunhan saataisiinkin hyvä torpan maa, semmoinen kuin Käkeläisilläkin --
voi kun olisi hyvä; sittenhän emme olisi muiden tiellä ja saisimme elää
itsenäisinä ja tehdä työtä omalla maatilkullamme --; olisihan se niin
hyvä -- Juho kulta," tuumaili Riettu, halaillen Juhoa.
"Älähän nyt tuossa -- olenhan sitä jo kauvan miettinyt. Kiverän isäntä
kuuluisi ottavan torpparin, ja olen miettinyt mennä hänen kanssaan
kaupantekoon," ilmoitteli Juho.
"Niinkö? Sittenhän ajattelet samaa kuin minäkin. -- Voi Juho-kulta! Mene
heti kaupantekoon, että päästäisiin itsenäisiksi ja saataisiin oma mökki
-- olisi niin hyvä. Mene Kiverän luo jo huomenna, tuumailemaan asiasta,"
hopitti Riettu.
"Maltahan nyt -- kyllähän minä, kun joudun," sanoi Juho ja käännähti
toiselle kyljelle.
Huomen päivän illalla oli Juho Kiverässä kauppaa hieromassa.
"Kyllä kaiketi minä -- miks'eikäs, kun vaan kaupoissa sovitaan --
miks'enkäs minä... Koko hakapalstan saat haltuusi, mutta maksuja myös
täytyy olla -- sehän on tietty... Eihän sitä toki muutoin," tuumaili
Kiverä kaupanteon aikana.
"Enhän minä muutoin toki tahdokaan, -- kuinkas muutoin," myönteli Juho.
"Senhän minä tiedänkin --... Olethan sinä... Kyllähän sinä osaat työtä
tehdä -- kyllähän minä uskallan, mutta hyvä kirjuri meidän pitää saada,"
tuumaili Kiverä.
"Mistähän se saataisiin?"
"Kyllähän niitä on, kun kirkolle mennään -- onhan niitä, mutta kyllä
siltavouti, Kiskonen, on hyvä, paras näillä tienoilla; sopiihan mennä
hänen luoksensa," esitteli Kiverä.
"Kyllä kaiketi, mutta emmeköhän ota mukaamme Käkeläisenkin?" ehdoitteli
Juho.
"Mitäpä me hänellä...? Kyllä kaiketi se siltavoutikin... Hän on
ymmärtäväisempi kuin kaikki Käkeläiset yhteensä...; kyllä hän ymmärtää,"
vastusteli Kiverä.
Lähdettiin sitten yksistä tuumin kirkonkylään torpan kirjoja teettämään.
Siltavoudin luo sitä sitten mentiin ja hyvästipä siellä otettiinkin
kirjain teettäjät vastaan.
Niinkuin käytännöllinen mies ainakin, ryhtyi siltavouti heti työhön;
Kiverä selitteli ehtoja ja kirjuri laati ne paperille. Ensimäiseksi
vuodeksi pantiin vain päivätöitä joka viides viikko omassa ruoassa,
toisena joka kolmas ja kolmantena joka toinen viikko. Tämmöisenä
pysyivät sitten päivätyöt kaksi vuotta, mutta sitten piti torpasta olla
joka päivä mies talon työssä. Kun nämät ehdot olivat paperille pantu,
esitteli Kiverä kirjaan pantavaksi vielä seuraavan määräyksen:
"Maan-omistaja olkoon oikeutettu tekemään torpalle sittemmin
koroituksia, jos hän sen tarpeelliseksi näkee."
"Koroituksia!? Mitä ne koroitukset ovat? Minun mielestäni on siinä
kylläksi koroituksia, kun joka päivä mies on työssä," sanoi Juho ja
kohotti päätään ylemmäksi.
"Mitä, vaadinkos minä torpasta heti täydet päivätyöt, vaikka olisin
voinut...? Eikähän se niin vaarallista ole, mutta sinä et ymmärrä -- --
ainahan se on tavallista... Ja enkähän minä suinkaan väkisten...;
kyllähän minä muitakin -- --... Vai mitä te arvelette, eikö se ole aivan
tavallista?" tuumaili Kiverä, kääntyen viimeistä kysymystä tehdessään
siltavoudin puoleen.
"Joo. Kyllä sitä paljon käytetään 'almänninkein' vuoksi," sanoi
siltavouti, kohottaen päätänsä ja silmälasejansa.
"Mitä ne almänninkit ovat, onko semmoisia Käkeläisenkin torpan
kirjoissa?" kysyi Juho tohtunnena.
"Kyllä niitä on aina ja ovat ne Käkeläisenkin ... kuinkas muutoin,"
ehätti Kiverä sanomaan.
Niihin selityksiin tyytyi Juho ja niin tehtiin kauppakirjat valmiiksi,
oikein kaksipuoliset, joista toisen sai Kiverä, toisen Oukkari.
Kiverä ei ollut ennestään mikään kartanon omistaja, mutta muutoin
varakas mies. Hän oli muualta vasta paikkakuntaan muuttanut ja oli
nykyään ostanut Laholan laajan, mutta rappiolla olevan tilan. Hän oli
paljon kulkenut maata ja tullut tuntemaan torppari-olot kovimmissakin
muodoissa. Hän aikoi nyt ottaa usiampia torppareita laajalle
maatilallensa ja niillä hyödyttää itseään.
Voi kuinka vapaalta ja itsenäiseltä Juho nyt mielestänsä tuntui,
astellessaan vaimonsa luo, kun oli torpan kirjat lakkarissa.
Oitis ryhtyi Juho toimeen. Hän oli hyvin säästäväinen mies. Koko pitkän
palveluksensa ajalla ei hän ollut hukannut ainuttakaan penniä muihin
kuin välttämättömiin tarpeisiin... Tämän tähden oli hänellä säästössä
useammat sadat markat. Näillä teetti hän huoneet ja muut tarvittavat
kalut, sillä eipä hän töpelyytensä vuoksi kyennyt koemmin huoneen
nurkalle kuin muuhunkaan parempaan puutyöhön. Itse ryhtyi hän heti
innolla hirsien, halkojen ja aidaksien hakkuusen, ja sitä hän kyllä
osasi. Kesällä kaatoi hän kaskea, raatoi peltoa, raivasi niittyä, pani
aitaa --; niin, kyllähän sitä aina työtä on, semminkin niin uudessa
talossa.
Ensi syksyn tullessa päästiin oman katon alle asumaan ja se tuntui
joltakin. Keväällä kaadettu kaski oli saatu paloksi ja kylvetyksi.
Varoja oli vielä jäljellä, että voitiin ostaa viljaa talven varaksi ja
laakkasarvinen kyttökin mylvi navetassa. Olihan hyvä elämän alku, toivoa
ja elämää täynnä, ja kahta kertaa paremmaksi ja onnellisemmaksi tunsi
Juho itsensä renki-Pekkaa, joka vielä naimatonna yhä koki olla
kötyytellä joutuisasti pienenevällä palkalla renkinä; silmin nähtävästi
ei ollut enään kaukana se aika, jolloin hänestä tulee vakinainen
istukas.
Oukkarin torpan tilukset olivat todellakin laajat, mutta karut ne
olivat. Siitä huoli Juho kuitenkin viisi, mutta itseensä luottavana teki
hän vaan työtä, laskematta vähääkään lukua, oliko siinä vähän vai paljon
työtä, oliko maa karua taikka lihavaa. Tämmöinen itsensä uhraavaisuus ja
ponnisteleminen ei voinut mennä vastaavitta hedelmittä ja heidän
toimeentulonsa vaurastui aika ajalta.
Pitkin aikaakin oli Juho ahkera lukemaan, mutta nyt päässeenä oman kodin
rauhaan, jossa etäisyyden vuoksi eivät vieraatkaan juuri usein
häirinneet, tuli tämä kaikkina joutohetkinä hänen varsinaiseksi
työkseen. Tästä sai hän yhä enemmän ja enemmän uutta valoa. Sillä
vaikkei hänen ymmärryksensä ollutkaan juuri terävintä laatua, selkeni
hänelle kuitenkin ajan-oloon yksi ja toinen ennen ymmärtämätön kohta ja
paikka, jopa semmoisiakin, joita ei hän osannut aavistaakaan. Viimein
vakaantui tämä tieto Juhossa syväksi uskonnolliseksi vakuutukseksi; ja
panipa hän niissä asioissa monen viisaammankin häpeään. Nyt hän rupesi
käsittämään, minkälaista rakkautta se on, jolla Jumala ihmisiä rakastaa
ja kuinka äärettömästi hän on häntäkin rakastanut hamasta lapsuudestaan,
vaikka hän ymmärtämättömyydessään ensinnä nurkui tätä Jumalan
järjestystä vastaan. -- Voi kuinka onnellisilta ja itsenäisiltä he nyt
mielestänsä tuntuivat.
Tämmöisissä oloissa oli kulunut aikaa kymmenkunnan vuotta. Oukkarin
elämä oli niin vaurastunut, että he elivät ja tulivat toimeen omasta
varasta. Vaikka päivätyöt olivat niin raskaat, ei niistäkään ollut
jäänyt koko ajalla ainuttakaan päivää rästiksi, sillä Juho oli
vuonnavuotuistansa palkannut miehen niitä tekemään.
Koska tällä ajalla ei Kiverä käynyt torpassa ainuttakaan kertaa, mutta
nyt tuli hän sinne eräänä päivänä. Juhoa kummastutti tämä tapaus kovin,
eikä hän ymmärtänyt oliko se hyvä tai paha, mutta oudolta se vaan
tuntui. Niin arvokkaalle vieraalle koettiin heti toimittaa istuinta,
samassa kehoittaen häntä istumaan.
"Te tulette tässä hyvästi toimeen," aloitteli Kiverä.
"Kyllähän, Jumalan kiitos, kun tekee kovasti työtä," myönteli Juho.
"Kyllä teillä on hyvä torppa," kehuskeli Kiverä.
"Kyllähän... Työnteollahan ne karutkin maat paranevat," arveli Juho.
"Teidän täytyy nyt jo ruveta tekemään koroituksia," sanoi Kiverä.
"Mitä? -- Eivätkö kaikki päivätyöt ole rehellisesti tehdyt?" kysyi Juho
ällistyneenä.
"Noo -- kyllähän, mutta..."
"Mitä siinä sitten on puhumista?"
"Onpa siinä. Kuka näin laajatiluksisen ja hyvän torpan antaa sen
vertaisella maksulla?"
"Kovalla työnteolla tässä elää kituuttaa, mutta ei sen kadehdittavaa
elämää luulisi olevan. Minusta on tästä maksua kylläksi ja ovathan ne
torpan kirjoissa määrätyt," selitteli ja puolusteli Juho.
"Niin, mutta minä pidätin itselleni oikeuden tehdä koroituksia, jos ma
tahdon ja minä tahdon...; se on sanottu --. Jaa-a," sanoi Kiverä
voitollisesti.
"Semmoisiako ne teidän almänninkinne olivatkin?" sanoi Juho
alakuloisesti, sillä hän alkoi käsittää mitä nuot koroitukset ja
almänninkit merkitsivät.
"Niin, semmoisia ne olivat. Jokaisen täällä tulee pitää itsestänsä
huolta," sanoi Kiverä ilkkuen.
Tämä vaikutti Juhoon niinkuin salahman isku. Hän alkoi käsittää, mikä
nyt on edessä ja että heiltä aiotaan riistää elämisen mahdollisuuskin.
Kaikki vastukset, vaivat ja ponnistukset, joita hän oli perheensä eduksi
uhrannut, näytti nyt raukeevan tyhjäksi, ja kauhea epätoivo ja tyhjyys
tuntui ammottavan kitaansa, nielläksensä kaikki yhdellä nielauksella.
Kaiken tämän tähden ei Juho voinut sanoa kaukaan aikaan mitään, istui
vaan kumarassa, tukien toisella kädellään päätään.
"Minkälaisia koroituksia te sitten tahtoisitte panna?" kysyi hän vihdoin
epätoivon ponnistuksella.
"Kaksi tynnyriä rukiita, kaksi leiviskää voita vuosittain ja joka toinen
päivä hevospäivätyö lisäksi entisille päivätöille," luetteli Kiverä
koroituksiaan.
"Siihen en voi mennä, koska on sula mahdottomuus saada niitä maksetuksi.
Tässä on työtä niukasta elämisestä nukkaan asti ja jos siihen vielä
lisämaksuja tulee, niin on varma perikato edessä," sanoi Juho ja
kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä.
"Siihen en minä voi mitään... Olkoon kauppa sitten purettu," sanoi
Kiverä kylmästi.
"Ja kuitenkin voitte, jos tahdotte. -- Seuratkaa nyt omantuntonne ääntä
ja antakaa kaupat olla entisellään," sanoi Juho, turvaten pyytelemiseen
ja Kiverän omaantuntoon.
"Minkä minä olen sanonut, siinä minä pysyn, siinä eivät auta tunnot
eivätkä itkut," sanoi Kiverä pilkallisesti ja meni vihoissaan pois.