Yhä edelleen.
Vuosia on kulunut. Juho Oukkari ei ole enään poikanen vaan aikainen
mies. Leveä-hartiainen, lyhyenläntä, tanakka mies on hän. Kaikki
pienuudesta pitäen kohdanneet puutokset ja kärsimiset eivät olleet
voineet turhaksi tehdä hänen kehkeentymistänsä.
Oukkari ei ole enään Käkelässä. Siinä on hän ollut yhteenkolmatta
ikävuoteensa asti. Siinä oli hän käynyt kunnialla rippikoulun, siinä
kasonnut mieheksi ja saanut luottamusta, arvoa ja kunnioitusta. Hyvä ja
ystävällinen väli oli koko ajan vallinnut Käkeläisten ja Oukkarin
välillä; ei ainuttakaan harkkasanaa oltu koko sillä pitkällä ajalla
vaihdettu. Alusta alkain oli hänen vaatteistansa pidetty hyvää huolta,
niin että hänellä aina oli ehyet, terveet, puhtaat ja lämpymät verhot.
Rahapalkkaakin hänelle maksettiin viimeiseltä hyväsestään ja se tuntui
Oukkarista joltakin.
Eräänä kertana tuli Käkelään Römölän isäntä.
"Minkälainen on tuo Oukkari-vainajan poika?" kysyi hän Käkeläiseltä.
"Mitä parasta olla saattaa," vastasi Käkeläinen.
"Mutta Kitsalan isäntä sanoi, ettei hänestä tule ikänä ihmistä.
"Hym! Mitä Kitsalaisista. Ketä he juuri ihmisenä pitävät, paitsi
itseään? -- Hänestä on tullut jo ihminen, ja kelvos on tullutkin,"
vakuutti ukko.
"Vieläkö teidän haluttaa häntä pitää? Ottaisin hänet rengiksi."
"No, kyllähän tuota --. Mutta olenhan ajatellut, että tulisimme aikaan
poikasemmallakin, mutta miten voisimme erota," sanoi Käkeläinen.
"No, mutta ellette te häntä enään niin välttämättömästi tarvitse, niin
minä koetan saada hänet rengikseni. Minä maksan hyvän palkan, sillä olen
minäkin luullut huomanneeni hänet kelpo pojaksi."
Oukkari kutsuttiin saapuville.
"Mitä sanot? Römölä tahtoo sinua rengikseen," sanoi Käkeläinen pojan
tultua.
Poika säpsähti, sillä mitään semmoista ei hän ollut odottanut.
"Mitä sanot?" kysyi ukko toisen kerran, kun poika ei vastannut
ensimäiseen kysymykseen.
"No, ettekö te sitten enään...? Minä luulin, että te vielä..." sanoi
poika punastellen.
"Enhän minä sinua ... mutta kun tulisimme poikasella toimeen... Eikähän
sinua vähällä palkalla ilkeä, niin..." sanoi Käkelän ukko hämyillen.
"Kun te ette enään, niin kyllä kaiketi minä," sanoi nuori Oukkari
ujosti.
"Niin, rupea vaan meille, minä maksan hyvän palkan. -- Kyllä meilläkin
on työtä ja ruokaa," sanoi Römöläinen.
Hän esitteli Oukkarille, mitä hän antaisi palkkaa ja kysyi, olisiko hän
siihen tyytyväinen.
"Onhan sitä siinä liiaksikin," sanoi nuorukainen, katsettaankaan
lattiasta kohottamatta.
Kun sitten muutto-aika tuli, täytyi hänen muuttaa Römölään. Vaikealta se
tuntui, sillä olihan Käkelän isäntä ja emäntä olleet hänelle niinkuin
toinen isä ja äiti, ja muu väki niinkuin veljet ja sisaret. Vesissä
silmin jätteli hän kaikki hyvästi ja lähti astelemaan Römölää kohden.
Nyt oli Oukkari alhaisesta tilastaan kohonnut rengiksi, oikein
isopalkkaiseksi rengiksi. Tuo yhteiskunnan liika, joka oli ollut
tarpeettomana rasituksena ja vaivallisena kuormana useankin mielestä,
oli kuitenkin siitä huolimatta käynyt semmoiseksi kaluksi, että häntä
voitiin nyt edullisesti käyttää.
Juho itsekään ei ollut huomaamatta tätä ylennystään. "Olenhan nyt jo
niinkuin muutkin ihmiset, vaikkeivät sanoneet minusta ihmistä tulevan
-- -- ainakin renki-Pekan veroinen ... jos en vähän parempikin ... eihän
hänellä niin isoa palkkaakaan ... olenhan rippikoulun käynyt mies ja
ensikerrallapa tuota pääsi, hyvinpä pääsikin, etunenässä vaan, vaikka
hyvätkin käyvät useita vuosia... Kitsalan Kallekin kahdesti," mietti
Juho itseksensä ja kummaili itsekin, kun hänestäkin tuli semmoinen
ihminen, jota tarvitaan.
Römölä oli varakas talo. Isäntä ja emäntä olivat hyvän luontoisia ja
niitä harvinaisia rikkaita ihmisiä, jotka pitävät työmiestäkin ihmisenä
ja antavat heille arvoa. Tämän tähden ei Juhosta paikkojen vaihdos
tuntunut niin pahalta kuin hän pelkäsi. Kuitenkin oli hänellä ensimältä
ikävä Käkelään ja sen vuoksi kävikin hän siellä niin usein kuin
tilaisuus salli. Pian perehtyi hän kuitenkin uuteen kotiinsa.
Vaikka Juho olikin jo näin nuorena saanut luottamusta, ja sai suuremman
palkan kuin moni muu, ei hän ollut kuitenkaan mikään monipuolinen mies.
Kun hän ei ollut nuoruudessaan saanut minkäänlaista ohjausta ja oppia
minkäänlaiseen teollisuuteen, eipä vielä saanut itsekseenkään
harjoitella siihen, jäi hän tökeröksi, niinkuin moni muukin, ja niin oli
kun olikin hänellä "peukalo keskellä kämmentä". Kuitenkin oli hän nyt
mies, omatakeinen mies, ja tämän voimasta oli hän hankkinut itsellensä
tuon jo poikasesta pitäin niin kovin halutun puukon, sillä eihän kuka
voinut häntä sitä itsellensä hankkimasta estää.
Niin teki Oukkari, mutta mitäpä siitä oli enään hyvää. Salaa muilta,
aivan ypö yksinänsä, koetteli hän vuolta jykerrellä ja valmistella yhtä
ja toista kaluntapaista, sillä tunsipa hän vielä nytkin itsessänsä
jonkunlaista puutetta siinä suhteessa ja samassa halua jotakin opetella.
Mutta "ruuna" aina vaan tuli, yritti hän vielä mitä yrittikin. Näitä
yrityksiään ei hän tuonutkaan koskaan muiden näköön, vaan särki ne
palasiksi, ja niin ne menivät samaa tietä kuin syntyneetkin olivat.
Näin tavoin supistui Juhon puukon virka päretten kiskomiseen ja vitsojen
karsimiseen. Ennestään jo tiedämme, että hän oli jonkunlainen verkon
kutoja. Ja kun vielä lisäämme, että hän oli oppinut lisäksi nuotan
tiheimmässä perukassa tekemään silmän yhdellä pistolla -- joka taito oli
hyvinkin tarpeellinen, kun ei töpelö sormen pää mahtunut pieneen silmään
-- niin ovat kaikki käsityöt luetellut, mitä Oukkari-poika kykeni
tekemään. -- -- Eipä vielä aivan kaikki, sillä Kitsalasta paimenessa
kulkiessaan oli hän oppinut tekemään hyviä tuohisia.
Mutta vaikka Juho olikin näin tökerö käsityön tekijä, raatoi hän isoa
työtä kahden edestä. Kun hän pääsi kovan työn rintamaan, kas silloin oli
hän oikeassa elementissään. Siinä hän raatoi kuin karhu, hellittämättä
ja helpottamatta vähääkään, oli paikka kova tai pehmeä. Poissa piti
silloin olla keppamiesten. Aamusta varhain, illasta myöhään, myllehti
hän yhtä ahkerasti ja samoin teki hän, oli yksin tai kaksin, joukossa
taikka itsekseen. Ei häntä tarvinnut nukittaa eikä nakittaa, vaan hän
teki aina yhtä uutterasti, olipa asiat miten olivat; työ oli vaan hänen
käskijänsä. -- Niin, kelpasipa Römöläisen semmoista renkiä pitää.
Tämä olikin Römölän isännän mielestä pää-asia, sillä eipä koko pitäjässä
harrastettu eikä harjoiteltu yleiseen käsityön tekoa.
Juho ei ollut mikään mallikas mieskään, niinkuin ennestään tiedämme.
Päälle päätteeksi oli hänellä niin leveät kämmenet, että kun hän puristi
vanhan virsikirjan pitkän painoksen kouraansa, ei sitä näkynyt eikä
kuulunut.
Kun hän oli pienuudesta pitäin oppinut yllänsä pitämään tavattoman
suuria aikamiesten vanhoja mekkoja, oli hän siihen niin tottunut,
etteivät parhaankokoisetkaan vaatteet ottaneet häntä aikaisenakaan
oikein seuratakseen. Ne näyttivät olevan ikäänkuin Juhon vieressä, ei
erin kaukana, mutta ei oikein lähelläkään. Aina ne näyttivät vaan
hänestä erilleen pyrkivän, eikä hän huolinut niitä suurin kohennella.
Tavasta hän kuitenkin rinnuksista riuhtasi takkiansa lähemmäksi, kun se
kovin kaukana miehestä avonaisena reuhotti ja kohautti molemmin käsin
housujansa, kun ne kovin alas valuivat. Paidankaulus se ei koskaan ollut
huivin alla, vaan huivi oli paljaalla kaulalla, niinkuin mikäkin vanne,
joka on pantu jonkun pölkyn päähän, estämään sen hajoamista. Kengätkin
ne tahtoivat olla läntässä milloin yhdelle, kulloin toiselle puolelle.
Niinkuin arvata sopii, ei Oukkari ollut kaiken tämän tähden mikään
tyttöjen hempukka. Eikäpä Juhokaan heistä näyttänyt piittaavan niin
mitään, eleli ja oleili vaan itseksensä omaa elämäänsä, niinkuin tyttöjä
ei olisi olemassakaan.
Kylän kulkija ei Juho ensinkään ollut. Se ei tullut kysymykseenkään että
hän olisi yöllä kyliä kulkenut, sillä sitä ei hän koskaan tehnyt. Mutta
päivilläkään ei hän halunnut kodistansa mihinkään liikkua,
tilaisuudenkaan tarjoutuessa. Pyhäpäivätkin istui hän tavallisesti
kotona, lueskellen ahkerasti raamattua, virsikirjaa ja muita kirjoja.
Nuorten hommista, puuhista ja leikeistä ei hän välittänyt suurin mitään,
mutta kun he kisapaikaksensa valitsivat Römölän taloa lähellä olevan
tasaisen hiekkanummen ja kokoontuivat siihen iloansa pitämään, pistäysi
Juhokin toisinansa sinne. Ei hän kuitenkaan osaa ottanut toisien iloon,
seisoi vaan ullankanteella ja katseli heidän iloaan. Kun sitten sattui
miellyttävä ja riehakka kohtaus, vetäysi Juhonkin suu nauruun, mutta
ääneensä se ei koskaan päässyt.
Sattuipa sitten niin, että eräänä kesäisenä pyhä-iltana Kitsalankin
pojat tulivat Römölän luona oleviin nuorten kisoihin; Oukkari sattui
myös olemaan siellä. Toisten siinä remutessa, sattui Kalle vihdoin
huomaamaan Juhon.
"Kas vaan! Eikö totta vieköön meidän istukas-Jussikin ole täällä ... eipä
olisi uskonut," räyhähti Kalle, kävellen samassa Juhon luo ja potkasten
häntä kintuille.
Paheksumisen nurinaa rupesi kuulumaan joukosta.
Juhon ahavoitunut leveä naama lensi entistäkin punaisemmaksi. Hänen
huulensa värähtelivät ja kaikki luulivat, että hän ankarasti kostaa tuon
julkean hävyttömyyden.
"Minä en ole enään teidän istukkaanne, enkä teidän kiusattavanne ja
potkittavanne; ne ajat ovat menneet. -- Voisin ehkä kostaa tuon
hävyttömyytesi, mutta minä en tahdo," sanoi Juho vaan sävyisästi.
Hän oli oppinut hillitsemään itsensä.
Kaikki kummastelivat Juhon mielen malttia ja tyyneyttä noin sokaisevassa
kohtauksessa. Heidän kunniantuntonsa tuli loukatuksi tuon Kallen
hävyttömyyden tähden niin, että he rupesivat yksistä neuvoin häväisemään
Kallea ja tämä kävi viimein niin ankaraksi, että Kitsalan pojat
katsoivat parhaaksi pötkiä sääriinsä.
Kun sitten palkollisten pestuu-aika taasen tuli, kutsui isäntä Juhon
kamariinsa.
"Mitenkä se on, Juho, vieläkö haluat olla meillä renkinä?" kysyi isäntä.
"Kyllähän tuota -- ... mitäpä se hyppelemälläkään paranee."
"Kuinkas sen palkan kanssa on?"
"Kyllä sitä siinä on, mitä minulla nyt on ollut," sanoi Juho lakkiaan
pyöritellen.
Sillä ne olivat kaupat tehty, eikä siitä sen enempää puhuttu. Ja niin
kauvan kuin Juho Römölässä oli, ei niistä rengin-kaupoista piitattu
yhtään mitään. Isäntä ei pyytänyt ei koskenut Juhoa, eikä Juho kysynyt,
saako hän olla vielä talossa tahi ei. Kun palkan makson aika tuli,
maksoi isäntä palkan ja siihen oli Juho tyytyväinen. Sitten oli hän
edelleenkin Römölässä niinkuin kotonaan ainakin.
Eräänä vuonna koetti eräs talon isäntä saada Juhon rengikseen, luvaten
vielä isomman palkan kuin hänellä Römölästä oli.
"Kyllä siinä on palkkaa minun laiselleni miehelle, enkä minä lähde tästä
talosta pois," sanoi Juho ja siihen se asia jäi.
Tämmöistä elämää elänyt, tämmöistä aikaa viettänyt oli Juho Römölässä jo
yhdeksän vuotta ja sen enempää ei oltu koskaan kysytty ei käsketty. Yhtä
yhtäkaikkinen oli Juho koko ajan tyttölöille kuin muullekin maailman
humulle; oli niinkuin hän olisi katkeroitunut jostakin syystä maailman
menoa vastaan.
Mutta kaikella on rajansa. Tulipa Juhon kymmenentenä palvelusvuotena
Römölään uusi piika, tuolta toisesta Nätkinän kylästä; Riettuksi häntä
kutsuttiin. Hän oli tuommoinen luja jässäkkä, joka ei vähästä kummasta
rutistunut korviansa riputtamaan, eikä vaivojansa valittamaan. Leveä- ja
punaposkisena, lyhyt ja paksuvartaloisena raatoi hän paksuilla
käsivarsillansa kaiket päivät mitä raskaampia maantöitä, kertaakaan
uupumatta ja nurkumatta.
Heti kun Riettu Römölään tuli, huomasi hän, ettei Jussi ole Pekkoja
pahempi. Vähät huoli hän siitä, etteivät Juhon vaatteet tahtoneet
seurata miestä, jos ei paidankaulus pysynyt huivin alla ja jos eivät
kengänkannat olleet aina niin suorassa; ne olivat pikku asioita hänen
mielestään, sillä Riettu katseli, minkälainen hän oli työnrinnassa;
samasia tähtäili Juhokin Rietusta. -- Oli miten oli, mutta he eivät
katselleet huonoilla silmillä toisiansa, eikä Juhosta Rietun paksu
vartalokaan näyttänyt miltään muulta kuin semmoiselta, jommoisen sen
ollakin pitää.
Kuitenkaan nämät eivät tulleet milloinkaan muiden näkyviin, sillä
kumpikin heistä oli olevinaan, niinkuin ei mitään olisi.
Vaikka niin oli, viihtyivät he kuitenkin aivan hyvin, silloin kuin he
yksissä olivat. Oliko heistä toinen tahi toinen poissa joltakin
työpaikalta, tunsi siellä ollut sydämessään salaista kaihoa ja ikävää.
Ei ollut oikein selvillä, mitä se oli, mutta painoi se vaan mieltä niin
oudosti ja sydän-alassa tuntui niin somalta. -- Ja Riettu se kohteli
Juhoa niin ystävällisesti ja miellyttävästi. Ei hän koskaan halveksijan
lailla pisteliäästi Juholle puhunut, vaan aina hänen puheensa oli
jonkunmoista kunnioitusta ja myötätuntoisuutta Juhoa kohtaan.
Tämmöisessä myötätuntoisuudessa kului aikaa toista vuotta. Tällävälin
oli kuitenkin jotakin muidenkin silmiin pistävää ilmi tullut. Ei oltu,
nimittäin, koskaan nähty, että Juho olisi kenenkään muun piian kengistä
pitänyt semmoista huolta kuin Rietun. Joka ilta kuin Riettu riisui
jalkansa, tarkasteli Juho, olivatko kengät rikki tai tervan puutteessa.
Molemmissa tapauksissa korjasi Juho puutteen ja ehyenä ja täydessä
voimassa löysi Riettu kenkänsä aamusilla ylösnoustuansa uunin pankolta.
Samoin olivat asiat päinvastaisessa tapauksessakin, sillä eipä
Juhollakaan ollut nyt koskaan rikkinäisiä vaatteita, vaan erinäisellä
huolella olivat ne aina eheiksi paikatut. Ketkä näitä kaikkia tekivät,
ei Juhon ja Rietun mielestä ollut olevinaan ensinkään selvillä, vaikka
muut kaikki sen älysivät, ja kuitenkin Juho ja Riettu sen parhaiten
tiesivät.
Tällä menolla kului aikaa pari vuotta.
Eräänä pyhä-iltana sattui niin, että kaikki muu väki luisti pois, mikä
mihinkin, ja Juho ja Riettu jäivät kahden huoneesen.
"On nyt niin lämmin ja kaunis ilma," aloitteli Riettu.
"Niin on, mutta onhan nyt kaunein kesäkin," sanoi Juho, katsellen
häpeillen ulos ikkunasta.
"Kaikki ovat menneet kylään, tai mihin lienevät menneet," jatkoi Riettu.
"Paitsi me," jämäytti Juho.
"Niin, paitsi me ... mehän olemme täällä kotona, vaikka kaikki muut ovat
menneet. Ja se on kumma: ei minun haluta mennä mihinkään," jatkoi
Riettu.
"Eikä minunkaan."
"Se on kummallista -- -- ... miksi me molemmat, sinä ja minä, olemme
niin yhdenlaisia...; oikein minusta on kumma! -- -- ettei haluta
kyläänkään," tuumaili Riettu.
"Niinköhän."
"Niinpä se on," sanoi Riettu vähän kylmentyneenä Juhon
yhtäkaikkisuudesta, joka yhä vaan katseli ulos akkunasta.
Seurasi pitkä äänettömyys ja Juho naputteli sillä välin sormellaan
akkuna-ruutua.
"Mitenkä on, Riettu, kävisiköhän se...?" sanoi Juho viimein ja kääntyi
Riettuun päin.
"Miks'ei se kävisi," sanoi Riettu, mutta hän kävi entistä punaisemmaksi.
-- -- --
Seuraavana pyhänä tuli Juho aamulla varhain isännän kamariin.
"Kävisiköhän se ... -- minä olen ajatellut..." aloitteli Juho.
"Mikä niin?" kysyi isäntä, ollen vielä unen horroksissa.
"Minä olen ajatellut -- tuota noin, että..."
"Että mitä?"
"Että tuo Riettu."
"Minä arvaan...; olenhan sen huomannut. -- Sinä tahtoisit kai sanoa,
että menisitte naimisiin."
"Niinhän sitä."
"Ja"
"Enhän minä olisi uskaltanut, mutta..."
"Mutta tahtoisit minua puhemieheksi?" autteli isäntä.
"Niinhän sitä..."
"Mutta eihän kerkeä enään täksi pyhäksi -- muutoin aivan mielelläni,"
sanoi isäntä.
"Eihän sillä niin kiirettä..." sanoi Juho ja lähti pois kamarista.
Mitään muutosta Juhon ja Rietun elämässä ei huomattu seuraavalla
viikolla; he olivat vaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, eikä
vakava isäntäkään siitä mitään virkannut.
Kovinpa ihmiset ällistelivät ensi pyhänä, kun Juho ja Riettu
kuulutettiin avioliittoon.
"Kuka olisi uskonut, että tuo meidän istukaskin..." sanoi Kitsalan
emäntäkin.
"Mitä kummempi asia se on kuin monen muunkaan," tokaisi siihen
Käkeläinen.
"Niin, mitäs teidän ... kyllähän teidän," sanoi emäntä hieman häveten.
"Mitä väliä siinä on...? -- Ihmisiähän hekin ovat," sanoi Käkelän ukko,
käänsi halveksivaisesti selkänsä emännälle ja lähti mennä pynttäämään
pois.
Mieliharmissaan lähti Kitsalan emäntä hamppasemaan toisaanne päin --
orleanssi vaatteet ne pieksivät kinttuja niin ahkerasti, huolimatta
siitä vähääkään, vaikka helmukset olivat saaneet lisäpainoa ja väriä
kaikenlaisesta rapakosta ja liasta.
"Nuokin nyt ... tuommoinen tollisko tuommoisen sarsi-Rietun, jolla ei
ole yllä muuta kuin villavaatetta, mukaistaanhan mullikin puskee ...
kyllähän minä tiedän kuinka siinä käypi: laittavat vaan uusia istukkaita
taasen ja ehkä mekin saamme niistä osamme... Ja tuo Käkeläinenkin
sitten..." mutisi Kitsalan emäntä itsekseen, arvostellen maailman menoa
omalta kannaltaan.
Kun kuulutukset olivat laillisessa järjestyksessä loppuun tulleet,
pidettiin Juhon ja Rietun häät. Ei ne olleet mitkään loistavat, mutta
siirappi-viinaa niissä oli runsaasti ja kaikkian enimmän sitä tarjottiin
Römölän ja Käkelän isäntä-väelle.
Näin oli Juho kohonnut niin paljon, että hän oli etevämpi renki-Pekkaa,
sillä olipa hänellä nyt oma puukko, niinkuin Pekallakin, mutta vieläpä
Riettukin, jonkalaista Pekalla ei ennen ollut, eikä vastakaan saanut.
Edelleenkin oli Juho Riettuneen Römölässä, niinkuin ei olisi mitään
tapahtunut; alkuperäisillä puheilla olivat he talossa niinkuin renki ja
piika ainakin.
Ajan-oloon kävi kuitenkin niin, että eräs Oukkari tuli entisten lisäksi
Römölään, ja tämä ei ollut Juhon ja Rietun mielestä oikein sopevaa
siihen asemaan nähden, missä he tunsivat olevansa. Vaikkei talon
puolelta tätä vastaan tehty pienintäkään muistutusta, vaivasi se asia
kuitenkin Juhon ja Rietun mieltä, sillä myötäänsä täytyi kuitenkin
jonkun henkilön olla heille erotetussa huoneen nurkassa hoitelemassa
vaativaa pikku Oukkaria, jos heidän mieli oli myötäänsä olla työssä.