Parempaan päin.
Itkeä nyrrytellen suuntasi poika askeleensa maantielle vievälle kujalle.
Tielle päästyänsä istui hän metsän suojaan kivelle, miettimään onnetonta
tilaansa. Hän ei ollut sanonut kenellekään hyvästikään lähteissään,
mutta se ei häntä vaivannut, sillä ei hän tuntenut olevansa heille
kiitollisuuden velassakaan. Mutta Pirjo, häntä olisi poika tahtonut
tavata, sanoa hyvästi ja kiitellä häntä kaikesta hyvyydestä, mitä hän
oli osoittanut häntä kohtaan. "Kunpa olisivat edes antaneet sen
marjatuohisen hänelle antaa, mutta ei ... vaikka olihan se aivan omani
--. Takaisin on mahdoton palata, sillä pieksäisivät ja haukkuisivat
vielä enemmän," mietti poika ja hänen surunsa yhä vaan lisääntyi.
Samassa rupesi kuulumaan jalan kapsetta toisaalta päin. Poika kääntyi
sinnepäin ja oikein hän säpsähti, kun näki Pirjon sieltä tulla kapsivan.
Pirjo ei ollut uskaltanut suoraan lähteä pojan jälkeen, vaan oli
kaaratellen rientänyt hänen eteensä, ettei häntä huomattaisi.
"Voi Junnu raukka! Käyt niin kovin säälikseni, kun he ovat niin pahoja
sinulle ... nytkin aivan syyttömästi... Toin vähän evästä, että saat
edes kerran nälkäsi sammuttaa -- -- ja, ja sukat, että tarkeneisit,"
sanoi Pirjo ja istui pojan viereen kivelle.
Poika pillahti uudestansa itkemään. Kaksinkertaisella kauhulla aukesi
nyt hänen eteensä kurja ja turvaton tilansa, kun oli joku, joka säälien
otti osaa siihen sortotilaan, jota hän alusta alkain oli saanut kärsiä.
Tähän sekaantui vielä kiitollisuuden tunne Pirjoa kohtaan ja tämä teki
pojan surun hellemmäksi ja sydämellisemmäksi, poistaen sieltä pois
paljon sitä mielen katkeruutta, jota jo niin nuorena oli hänen
sydämeensä niin runsaassa määrässä juurrutettu.
"Älä itke, Junnu! Kyllä Jumala pitää huolen köyhistä ja orvoista," koki
Pirjo lohdutella.
"Kun kaasi ne marjatkin...; teillehän minä ne olisin antanut ja sitä
varten ne poiminkin," sanoi poika itkunsa seasta.
"Minä tiedän sen -- tiedänhän minä sen ... minä kuulin kaikki, kun
Kallen kanssa inttelit...; se on yhtä hyvä kuin olisin ne saanut -- ole
siitä huoletta... Vedä nämät sukat jalkoisi, että syksympänä
tarkenet...; eihän sinulla ole sukkia olemassakaan. Tässä on voinpala ja
leipää, että saat pureskella, kun kovin nälkä tulee," toimitti Pirjo ja
pisti nyytin pojan käteen.
"Mihin päin aiot mennä?" lisäsi hän sitten.
"Eiköpä tuota tuonne kirkolle päin," sanoi poika.
"Koe nyt jo lähteä, pitkä on matka ja tulee yö. Minunkin pitää mennä,
etteivät arvaisi. Hyvästi nyt ja olkoon Jumala kanssasi!" sanoi Pirjo ja
puristi pojan kättä.
Poika katsoi Pirjon jälkeen niin kauvan kuin häntä näkyi. Hänestä tuntui
kaikki niin autiolta ja tyhjältä; oli niinkuin hän olisi kadottanut
kaiken toivonsakin, jos hänellä jotakin semmoista olisi --. Löytäisikö
hän maailmassa enään ainuttakaan säälivää sydäntä -- niin, löytäisikö?
Kitsalasta oli kirkolle matkaa kaksi peninkulmaa, josta heti talosta
lähtien peninkulma asumatonta taivalta.
Muistaissaan matkan pituutta ja lähenevää yötä, havahtui poika
haaveksimisistaan. Hän kapsahti kiveltä ylös ja alkoi astella nurpotella
tietä myöten. Alkoi jo hämärtää ja matka oli pitkä. Tämän tähden
kiirehti hän kulkuaan minkä voi. Mutta ilta pimeni pimenemistään;
päälliseksi meni vielä paksuun pilveen ja vettä rupesi sataa vihmomaan.
Eipä olisi poika raiskalla ollut muuta neuvoa, vaan olisi täytynyt yöpyä
taivas-alle, ellei joku kovan-onnen sortama mies olisi viime keväänä
rakentanut mökkiään puolivälille talotonta taivalta. Tämä muistui nyt
pojan mieleen ja hän koki kaikin tavoin ehättää sinne. Kuitenkaan ei se
ollut helppo tehtävä, sillä vettä rupesi satamaan kuin saavista kaatain
ja oli pimeä kuin säkissä; sitä paitsi oli mökki hyvän matkan päässä
tieltä. Vihdoin löysi hän sinne vievän polun ja alkoi sitä myöten
kompuroida mökkiä kohden.
Mökki oli sangen pieni, kokoon kyhätty veistämättömistä pölkyistä. Ei
ollut asumus loistava, mutta voi kuinka hyvältä se kuitenkin pojan
mielestä näytti, semminkin kuin niiden muutamien lasinsirpaleiden
lävitse -- jotka akkunan virkaa toimittivat -- näkyi valkea.
Poika koperoitsi oven ja kömpi mökkiin. Heikko valkea palaa kituutti
liedellä ja loi hiukan valoa pieneen ja kurjaan asuntoon. Useita lapsia
oli mökissä ja semmoinen ahtaus, ettei käsi kääntynyt, jalka
jakaantunut; tuskin mahtui poika oven sisäpuolelle seisomaan.
"Kenen poika sinä olet, joka näin myöhään ja tämmöisellä säällä olet
liikkeellä?" kysyi Tukalan Antti, mökin isäntä, pojalta.
"Oukkarin Juho vainajan," sanoi poika,
"Sinäkö olet Kitsalassa ollut ruoti-poikana?"
"Minä."
"Miksi lähdit siitä pois kesken aikaasi ja näin sopimattomalla ajalla."
"Minä en _lähtenyt_, he _ajoivat_ minut," selitti poika.
"Tottapa he luulivat sinussa jotakin syytä olevan -- mitäs teit?"
"Rikokseni ei ollut sen suurempi, kuin että tänään paimenessa ollessani
noukin tuohisellisen mesimarjoja. Nämät olisin antanut Pirjolle, sillä
hän on minulle ollut niin hyvä, mutta talon poika tahtoi ne anastaa
minulta. Minä tietysti panin vastaan, mutta siinä mylläkässä kaatuivat
marjat. Minä tuskaannuin siitä ja pölyytin vähän vääryyden tekijää.
Tästä hän huutaa mölyämään. Isä tämän kuultuaan tuli hätään, pieksi
minut pahanpäiväiseksi, nakkasi ulos ja käski mennä," selitti poika.
"Niinhän se on. Meidän, köyhäin, täytyy aina sortoa ja vääryyttä
kärsiä... Mutta paras olisi sinun kuitenkin ollut olla kostamatta, sillä
olethan vielä niin nuori ja turvaton. Paljon olen minäkin eläissäni
kärsinyt, mutta nyt olen oma herrani ja isäntäni, ja tuntuu niin
hyvältä, kun ei ole muiden tiellä ja jalvoissa --. Säälikseni käyt poika
parka, mutta minä en voi sinua auttaa," sanoi mökin isäntä.
"Saisinko minä kuitenkin olla tässä yötä," pyysi poika murtunein mielin.
"No, kyllähän, mutta ei meillä ole mitään sinulle antamista.
Makuusiastakin tulee puute, sillä ei tässä tahdo kaikki sopia
pitkäksensä," sanoi isäntä.
"En minä suuria vuoteita tahdokaan ... enhän ole niille tottunut ...
kyllähän minä tuolla nurkassa pöydän allakin -- ... ja onhan minulla
vähän evästäkin, jota Pirjo toimitti," sanoi poika.
Nyt asetuttiin maata. Isäntä ja emäntä asettausivat hekin lapsineen
lattialle pitkäkseen, kun ensin oli levitetty joitakin likaisia ryysyjä
alustaksi ja pään-alaseksi, sillä minkäänlaista vuodetta ei mökissä
ollut. Kun näin oli talon perhe pitkälleen pannut, tuli paikat niin
täyteen, ettei pojalle todellakaan jäänyt muualle tilaa kuin pöydän
alla, jonne hän kömpi; hän pisti nyyttinsä päänsä alle ja käyrähti sinne
maata.
Pian vaipui talon väki makeaan ja rauhalliseen uneen, usea ankarasti
kuorsata päristäen.
Poika oli rasitettu kovin paljoilta murheilta ja huolilta, sentähden ei
hän saanutkaan unta. Ajatukset pyörivät vaan sinne tänne ja hänen
vastainen elämänsä tuntui niin toivottomalta ja mustalta. -- Myrskysade
pieksi mökin seiniä ja tämä synkenti vielä enemmän hänen ennestäänkin
synkkää mieltänsä. Voi kuinka onnellisilta nuot nukkujat tuntuivat pojan
mielestä. Olihan heillä kuitenkin oma suoja päänsä päällä, josta ei
kukaan voinut heitä yönselkään ajaa, jospa ei muuta rikkautta ollutkaan.
He rakastivat toinen toistansa, uhrasivat kaikki toinen toisensa eduksi
ja kärsivät kaikki yhteisesti. Hänellä ei ollut mihinkä päänsä
kallistaa, ei isää eikä äitiä, ei sukulaisia eikä tuttavia, ei yhtään
ystävää ja auttajaa, yksin vaan tuetta ja turvatta, ja paha, tyly,
tunnoton, armahtamaton ja kova, tuntematon maailma edessä. -- Voi toki
kuitenkin -- ---!
Näitä miettiessään nukahti poika kuitenkin viimein.
Aamulla kun hän heräsi, olivat mökin isäntä ja emäntä jo askareissaan.
Tämän huomattuaan hypähti poika ylös, avasi nyyttinsä ja rupesi
pureskelemaan einepalaa. Useat talon lapsista olivat myös jo nousseet
makuultaan ja nämät kääreentyivät pojan ympärille, nähdäkseen hänen
suuhunsa. He katsoivat tarkasti pojan silmiin ja näyttivät lukevan joka
palan, minkä tämä pisti poskeensa. Poika ei voinut tätä nähdä
säälimättä; hän jakoi palan kullekin ja pian olivat hänen vähät
eväsvaransa pistetty poskeen.
Sitten lähti poika taipaleelle, kiitellen isäntää ja emäntää yösian
edestä.
Raju-ilma oli tauvonnut ja oli kaunis kirkas päivä. Monenlaiset
ajatukset risteilivät nytkin pojan mielessä tietä kulkeissaan. Kuitenkin
oli hänen mielensä verrattain keveämpi eilistä. Olihan mökin asukkaat
olleet hänelle niin ystävällisiä ja sääliväisiä. He eivät haukkuneet
häntä istukkaaksi, eikä ruotilaiseksi, ottivat vaan osaa hänen
kurjuuteensa ja olisivat suoneet hänelle kaikkea hyvää.
Ensimäinen kylän talo oli aivan tien vieressä. Oikeastaan se ei
ollutkaan talo, vaan varakas, Käkelä niminen torppa. Siihen kääntyi
poika. Isäntä oli portailla istumassa, kun poika tuli paikalle.
"Oh? Kenen poika-ressu?" äyhähti tuo jokseenkin lihava Käkeläinen.
"Oukkarin Juho-vainajan."
"Kitsalan ruoti-poika, vai?"
"Niin."
"Oletko jo irti Kitsalasta?"
"Olen."
"Karannut, vai?"
"Ei kun pantu."
"Teit kai jonkun rötöksen -- taisit näpistellä, luulen ma?"
"En minä ole ikänä varastanut, enkä vastakaan varasta," sanoi poika ja
pillahti itkemään.
"Ohoh! Älä tuota niin kovin pahakses pane; minä arvelin vaan, sillä
sinunlaisesi kyllä osaavat semmoista tehdä. Sen parempi sinulle, kun
olet rehellinen; sen uskonkin nyt, koska niin kipeästi otti. Mutta
tahtoisinpa tietää, minkä vuoksi Kitsalaiset sinut pois panivat?"
hövelsi ukko.
Poika kertoi koko jutun alusta loppuun.
"Sen parempi sinulle, kun niin on. Eihän se ole rikos eikä mikään, jos
sortajaansa vähän pölyyttää; sen parempi, kun on miehessä vähän
kuraassia. Mutta voitko vakuuttaa, etteivät Kitsalaiset tule sinua takaa
ajamaan?" sanoi isäntä.
"Eivätkä tule," sanoi poika nyrpeissään.
"No, no, sen parempi sinulle -- sehän on hyvä, oikein hyvä," sanoi ukko
hymysuin.
"Mitähän paremmuutta tuossa kaikessa minulle olisi?" sanoi poika
kyllästyneenä.
"No, no, poikaseni. Ei niin, ei niin. Voipipa siitä olla hyvääkin. Minä
olen juuri tuommoista poikasta vailla kuin sinä olet. Kohta alkaa nuotan
veto ja siinä minä tarvitseisin tuommoista poikaa. Voisithan alasia
vetää ja muuta pientä tehtävää toimittaa, mutta sukkela siinä pitäisi
olla ... saakelin sukkela -- oletko sukkela, vai?" selitteli isäntä.
"Kyllähän tuota," sanoi poika hämillään, sillä hän ei osannut
aavistaakaan, että hänelle nyt jo jotakin paikkaa tarjottaisiin.
"Joko nyt tahdot ruveta yrittämään? Sen parempi sinulle, jos olet
joutuisa ja nöyrä. Paljoa en voi palkkaa luvata, mutta jos näen
kannattavan, niin voinhan antaa vaatteen apua ja muuta semmoista --.
Suostutko tuumaani, vai häh?"
Pojan sydän sykähti semmoisesta äkkinäisestä ilon puuskasta, että hän
pillahti taasenkin itkemään. "Minäkö, tämmöinen orpo, turvaton, kaikilta
ylönkatsottu ja hyljätty kurja raukka, saisin näin pikaan semmoisen
paikan, jossa työlläni saisin ruokani ansaita ja niin elää muiden
armoitta ja ettäkö vielä saisin vaatteen apuakin," ajatteli poika
itkunsa sekaan.
"No, no, poika. Ei niin, ei niin. En minä väkisten...; saathan tehdä
kuinka tahdot; minä sanoin vaan," sanoi ukko.
"Kyllä minä tahdon," sai poika itkunsa seasta sanoneeksi.
"Mitä siinä sitten vesittelet...? Eihän tämä mikään hirveä asia ole...;
kyllähän semmoista ennenkin... Mutta minä näen, että sinulla on hellä
sydän ja se on sen parempi sinulle... Ei oikea äkäpussi hevillä itke,
vähästä kummasta ei ensinkään... Saattaisihan sinusta tulla hyvinkin
nöyrä -- saattaisipa vaan. Lähde nyt tupaan, että saan sinut muillekin
näyttää ja että saat ruokaa. Tänään ei sinun tarvitse mitään tehdä,
syödä ja levätä vaan; huomena sitten aloitamme asian teon," hälisi tuo
hyvä ja omituinen ukko.
Sitten otti hän poikaa kädestä kiinni ja talutti hänet huoneesen.
"Kas tässä on parhaallainen poika, jota olemme ollut vailla. Hän tuli
hakematta, ikäänkuin kutsuttu. Kelpaako tämä muille, vai?" sanoi ukko.
Poika pelkäsi kovasti, että jos ei hän kelpaisikaan.
Pojan ympärille kääreysi nyt emäntä, aikainen poika ja tyttö. Heille
piti pojan tehdä tarkka tili entisestä ja nykyisestä elämästään,
vanhemmistaan ynnä muista; missä isäntä suinkin voi, autti hän poikaa.
"Kyllä kai -- -- miks'eikäs. Hänestähän saattaisi tulla hyvinkin näppärä
poika. Eihän se hänen vikansa ole, jos hän köyhänä on syntynyt ja
ihminenhän köyhäkin on... Koetetaan vaan ottaa," sanoi emäntä.
Voi kuinka iloiseksi poika nyt tuli. Hänellä oli nyt jo turvapaikka,
jota ei hän luullut koskaan saavansa. Ja ihmisetkin tuntuivat niin
hyviltä ja ystävällisiltä, aivan toisenlaisilta kuin tuolla Kitsalassa.
Hän sai muun väen kanssa oikein pöydässä syödä, eikä uunin pankolla
jäännöksiä, niinkuin Kitsalassa. Illan tultua sai hän panna pehmoseen ja
lämpöiseen vuoteesen maata --; niin, olipa tämäkin toista kuin hänen
entisessä kodissaan, jossa ei hänellä koskaan vakinaista makuusiaa
ollut, vaan hän sai käyrähtää paljaan puun päälle mihin nurkkaan
milloinkin pääsi, jotakin ryysyä käärästynä pään alle. -- Sanalla
sanoen: pojasta tuntui nyt kaiken haaran kautta niin hyvältä, ettei hän
tahtonut todeksikaan sitä uskoa ja samalla tuntui siltä kuin uuden
elämän alku hänelle koittaisi. -- Viimein vaipui hän makeaan ja
levolliseen uneen.
Käkelän isäntäväki oli itsekin monta kovaa kokenut. Hekin köyhinä
syntyneitä, olivat saaneet kokea melkein samaa kuin nuori Oukkarikin ja
moni muu. Molemmin olivat he köyhiä naimisiin mentyänsä, mutta he olivat
terveet ja itseensä luottavat. Matti oli onnistunut saamaan
keinotelluksi itselleen karun, mutta laajatiluksisen torpan maan.
Ilomielin antoi maan-omistaja tuon hyödyttömän maapalstan Matille kovia
päivätöitä vastaan. Monta surkeaa esimerkkiä nähtyään, kuinka moni
torppari oli varomattomuutensa takia joutunut onnettomaksi
maan-omistajan ahneuden tähden, oli Matti varova kirjain teossa ja
laitti ne niin vakaville pohjille, ettei maan-omistaja parhaalla
tahdollaankaan voinut missään tapauksessa päästä kaikkia hänen hikeään
syömään.
Pahaa ilvettä ja mahtia pitivät ihmiset Matilla, kun hän tuohon karuun
korpeen rupesi tyhjänä miehenä mökkiänsä perustamaan, mutta näistä huoli
Matti viisi, eikä hän ensinkään peljännyt, mitenkä siinä kävisi, teki
työtä vaan.
Mutta suuriksipa kävivät ihmisten silmät kymmenen vuoden kuluttua, kun
Matti alkoi elää kellitellä omistansa. Nyt oli heillä kymmenkunta
lypsävää lehmää, pari hevosta ja viljaa syödä ja säästää. --
Maan-omistaja kovin kadehti Matin toimeentuloa. Useat erät koetti hän
jos jollakin syyllä saada torppaa pois tai lisätä maksuja, vaan se ei
ensinkään onnistunut, Matti kun oli edeltä päin asiansa vakavalle
kannalle perustanut.
Kun Käkeläiset olivat itsekin köyhinä eläneet ja sitten tyhjin käsin
elämänsä alkaneet, eivät he ylpistyneet hyvän toimeentulonsa vuoksi,
eivätkä katsoneet kaikkian köyhintäkään ihmistä ylön, vaan kokivat
säälitellen lievennellä heidän hätäänsä ja puutoksiansa, minkä suinkin
voivat.
Nöyränä koki poika tehdä kaikki mitä hänelle käskettiin ja mihinkä hän
suinkin kykeni. Kömpelösti ja huonosti se kävi ensimältä asian teko, kun
hän ei ollut muuhun tottunut kuin lasta liikuttamaan ja karjaa
paimentamaan. Kuitenkaan eivät Käkeläiset tuskaantuneet pojan huonoon
saattoon, vaan kokivat neuvoa ja ohjata häntä parhaan taitonsa ja
ymmärryksensä mukaan. --
Palkollisista pitäin kohtelivat Käkeläiset poikaa siivosti ja
ystävällisesti. He eivät antaneet hänelle yhtään halveksivaa ja
moittivaa sanaa, vaan kaikki pitivät häntä niinkuin hän olisi ollut oman
perheen jäsen. Tämä oli pojasta ensimältä niin outoa, ettei hän tiennyt,
oliko hän taivaassa vai maassa.
Ensimäinen käsityö, jota poika sai ruveta tarentelemaan, oli nuotan
kutominen. Kovin kömpelösti se kävi ja silmätkin tulivat juoksusilmiä.
Kävipä usein niinkin, että jäi ottamattomia silmiäkin, ja näitä saivat
sitten tottuneemmat verkkomiehet korjailla. Uutterasti koki poika
harjoitella tätä uutta työn-laatua, vaikka tukalalta se tuntui, jopa
niin tukalalta, että selkäkin tuntui kokoon kämertyvän ja hiki päällä
valui. Viimein edistyi hän niin paljon, ettei juoksusilmiä tullut, eikä
ottamattomia silmiä jäänyt. Mutta oikein navakkaa verkkomiestä ei
hänestä koskaan tullut, kun ei ollut saanut siihen lapsuudesta pitäen
harjoitella.
Muuta käsityötä ei poika saanut Käkelässäkään opetella. Ei ollut Käkelän
ukko itsekään mikään mestari niissä asioissa, vaikka kovaa työtä raatoi
hän niinkuin karhu. Sitä ja tätä hän kuitenkin kosasi, mutta löyhää,
törkyistä ja tavatonta tuli jälki. Sentähden katsoi ukko muidenkin
käsityön tarpeen itsensä kannalta, luullen heidänkin tulevan aikaan
samalla opilla kuin hän itsekin on tullut, eikä sen vuoksi suvainnut
muidenkaan ryhtyvän niin vähän tuottavaan ja epä-onnistuneisiin
yrityksiin. Käkelässä teetettiinkin kaikki talon kalut erityisillä
mestareilla, ja piti ukko käsityötä erityisenä ammattina.
Kun sitten ruvettiin nuotan vetoon, oli poika niinkuin uudessa
maailmassa. Hän sai olla muiden kanssa yhdystyössä ja he pitivät häntä
vertaisenaan. Hänelle oli teetetty uudet saappaat, oikein uudesta
nahasta -- noin paksunlaiset ja ne tuntuivat niin lämpymiltä ja
mukavilta. Niillä saatti astua veteenkin, eikä yhtään kastunut jalka,
päivän päälle vaan vähän neentyivät, mutta ei yhtään palellut, vaikka
oli syksyinen kylmä vesi. -- Tuntui niin hyvältä ja miehevältä --,
melkein renki-Pekan veroiselta. -- Ja muikut ne niin sulisivat ja
lipittivät nuotanperässä; näytti siltä kuin ne olisivat iloissaan ja
lystiksensä lipisseet, vaikka peloissaanhan ne taisivat niin tehdä. Voi
kuinka lysti niitä oli nuotanperästä vakkaan panna ja sielläkin ne vielä
hyppelivät ja lipisivät.
Jouluksi sai poika uudet vaatteet ja nyt hän oli mielestänsä kohta
aikamies -- melkein muiden veroinen... Tuntui siltä kuin hänestä tulisi
ihminen.
Kumma kyllä, ei kukaan Käkeläisistä ollut muistanut pitää mitään lukua
pojan lukemisesta. Tämä seikka pisti ukon päähän joulu-iltana. Hän
oikein säikähti tämän seikan muistaissaan.
"Mitenkäs se onkaan -- tuota noin. Osaatko sinä lukea ensinkään?" kysyi
ukko pojalta yht'äkkiä.
Poikakin säikähti noin äkkinäisestä kysymyksestä ja ei kerinnyt siihen
niin pian vastaamaan.
"Häh -- vai?"
"Kyllähän tuota vähän."
"Vähänkö vaan -- -- niinkö? Noin ison pojan pitäisi osata jo paljon...
Kumma kun en tuota ennen ole ... -- annas koetan," sanoi ukko ja sivalsi
Uuden testamentin pöydältä.
"Noh, tuosta noin," sanoi ukko, osoittaen sormellansa ensimäistä kohtaa,
mikä sattui eteen aukenemaan.
"Ja -- minä -- kaikene -- tavarani -- kulutane -- köyhäine --
ravinnoksi," tankkasi ukko edellä, kun ei poika niin rivoon kerennyt.
"Ei se niin ole."
"Häh -- kuinkas?"
Poika luki solkeensa useita värsyjä.
"Mitä? Oletpa pianaikaa parempi kuin minä itse -- osaatko ulkoakin?
sanoi ukko ihmetellen.
"Osaahan tuota."
"Mihin asti?"
"Kirjani yli."
"Ovatpa ne Kitsalaiset opettaneet sinut kuitenkin hyvästi kirjalle...;
ovathan he kelpo ihmisiä," päätteli ukko.
"Ei minua Kitsalaiset ole opettaneet."
"Kukas sitten?"
"Äiti-vainaja; sitten olen itsekseni paimenessa ollessani lukenut,"
sanoi poika ja vesikierteet nousivat hänen silmiinsä.
"Sen parempi sinulle. Tulevana vuonna rippikouluun -- -- -- Saat olla
meillä niin kauvan kuin haluttaa," arveli ukko hyvillään.