Eipä se paljon parannut.
On eräs sunnuntai syyspuolella kesää. Paimeneen on poika taasenkin
menossa -- mitenkäs muutoin; kukas sinne muista pyhänä menisi kuin
istukas-Jussi, hänhän on siihen ikäänkuin vihitty. Pieni kontti oli
hänellä seljässä, johon emäntä oli pistänyt pojalle evääksi palasen
leipää ja suolamuikkuja. Pirjo oli myös pitänyt paimenen eväästä huolta
ja salakättä pistänyt pojan konttiin kipeneen voita ja maitopullon;
omasta puolestaan oli poika varannut konttiin ison tuohisen.
Ilma oli kaunein mitä siihen vuoden aikaan olla saattaa. Aamu-aurinko
paistoi lämpymästi, eikä pienintäkään tuulenhenkäystä tuntunut.
Omituista oli, että poika oli tänään niin iloinen ja tyytyväinen;
tuskinpa hän eläissään oli niin keveällä mielellä ollut. Aina oli ennen
paimeneen meno tuntunut hänestä vastenmieliseltä, mutta nyt oli hän
oikein hyvillään, kun sinne pääsi. Tyytyväisenä hääri poika kontti
seljässä ulos lasketun karjan ympärillä, ohjaten niitä kujan suuhun,
jota myöten vainion halki mennen, päästiin metsään. Olipa pojalla
syytäkin tähän tyytyväisyyteen. Ensikerran ruodille tulon jälkeen oli
hänellä omat vaatteet yllä, oikein häntä itseään varten tehdyt. Tosin
olivat ne kokoiltu vanhoista aikamiesten vaatteista, mutta siitä huoli
poika viisi, sillä olihan ne raatari häntä varten tehnyt ja oikein
mitatkin hänestä ottanut, ja silloin oli tuntunut niin oudolta ja
somalta. Ja kun vaatteita tehdessä oli käännetty nurja puoli päälle,
eivätpä ne näyttäneet niinkään huonoilta, tuskinpa uutta huonommilta --
ja eihän kaikilla muillakaan aina niin uusia ole. -- Oli miten oli,
mutta olivathan ne kuitenkin toista kuin nuot vanhat ja kuluneet,
aikamiesten suuret mekot, joita hän oli tähän saakka vaatteinaan pitänyt
-- sopivat niin hyvästi yllekin ... ja mistäpä tietävät, että ne
vanhoista ovat tehdyt...
Olipa hänellä parhaan kokoiset kengätkin, oikein varrelliset saappaat --
paikatut tosin, mutta sittenkin ne olivat parhaan kokoiset, eikä
tuommoiset varrettomat ruojurajat, joissa olisi ollut kokoa vaikka
nuottaveneeksi.
Tämmöiseltä pojan mielestä tuntui, kun hän ajeli lehmiä metsään; vieläpä
se tuntui semmoiseltakin, että tämä muutos parempaan päin on hänen oma
ansionsa. --
Pojan vaatetten parannus tapahtui seuraavalla tavalla. Joka vuosi oli
rovasti lukusioilla kaivannut ruotupoikaa, kun häntä ei oltu moneen
herran vuoteen lukusioilla käytetty. Isäntä ja emäntä olivat aina
silloin vakuuttaneet rovastille, että he kyllä ovat pojan lu'usta huolta
pitäneet ja pitävät vastakin ja että poika lukea osaa, sen he kyllä
takaavat. Tällä he ensimältä pääsivätkin läpi, mutta rovasti kävi yhä
kiinteämmäksi ja eräänä kertana täytyi jo naapurin emännänkin todistaa,
että kyllä se osaa. Mutta rovasti ei viimein uskonut todistuksiakaan ja
uhkasi kirkkoraadin jäsenillä noudattaa, jos vaan poikaa ei tuotaisi
ensimäisiin lukusiin.
Tästäkös nyt hätä käteen isännälle ja emännälle. Tiesiväthän he pojan
olevan hyvän lukemaan, vaikkei se suinkaan heidän ansionsa ollut.
Lukemisen tähden eivät he siis olleet poikaa lukusioille viemättä, mutta
kun hän oli niin huonoissa ketineissä, eivät he kehdanneet häntä
semmoisenaan ihmisten ilmoille viedä.
Kun ensimäiset lukuset lähestyivät, rupesivat isäntä ja emäntä
aprikoimaan, mikä tässä neuvoksi tulee.
"Mikäpä siinä auttaa, täytyy teettää pojalle vaatteet ja kengät," arveli
isäntä.
"Kylläpä se olisi liika kulutus... Eiköhän Kallen vanhat...?" tuumi
emäntä.
"Eihän tuolla Kallellakaan...; kovin on huonot arkivaatteet --
paikatut... Täytyy katsoa omaakin arvoa -- -- häväisisivät vielä... Ei
muuta neuvoa kuin uudet...; saahan nuot sitten pois," intteli isäntä.
"En tottavie antaisi uudesta, en vaikka ... vielä -- --. Omat pojatkin
kasvavat ja vaatteet eivät mahtuisi päälle -- -- menisivät hukkaan
-- --. Ennen teetän sinun vanhoista vaatteistasi ja sittenkin ne tulevat
liian hyvät," tenäsi emäntä.
"Teetä sitten mistä tahdot, kun ne vaan tulevat semmoiset, ettemme saa
häpeätä," sanoi isäntä vähän tyytymättömänä ja lähti pois.
Tästä keskustelusta sitten seurasi se, että kun oli muutakin
raataroittamista, kutsuttiin raatari taloon ja silloin sai istukaskin
vaatteen parannusta. Isäntä haki Kallen vanhat saappaat ja paikkautti ne
renki-Pekalla ehyiksi; kun ne sitten vielä voideltiin, eipä poika ollut
mielestänsä koskaan ennen semmoisissa kengissä kävellyt; oikeinhan ne
pitivät enintä vettäkin.
Kun sitten tuli ensimäiset lukuset, vietiin istukas-Jussikin sinne. Muun
talonväen muassa asteli hänkin urhoollisesti pappien eteen. Kun poika ei
niin pitkään aikaan ollut käynyt lukusioilla, otti itse rovasti hänet
koetellaksensa. Solkenaan ja ujostelematta luki poika sisältä ja ulkoa.
Kun rovasti tämän huomasi, koetteli hän hänet oikein tarkoin, mutta
poika ei vaan takertunut.
Luettamisen lopetettuaan, kohotti rovasti silmälasejaan ja asettui hyvin
juhlalliseen asemaan.
"Nyt minä huomaan, että olette totta puhuneet. Te olette kunnollisesti
pojan kasvattaneet, sillä hän on parempi lukija, kun osasin aavistaakaan
--; se olkoon teille kunniaksi sanottu," sanoi sitten rovasti.
"Kyllähän sitä -- ... onhan tuota koetettu sen voiman mukaan kuin, tuota
-- niin, Jumala on antanut," sanoi emäntä liikutettuna, kyyneleitä
pyyhiskellen silmistänsä.
Kun rovasti oli Kallen luettanut, sanoi hän:
"Kuinka se on ymmärrettävä? Ruotipoika oli hyvä lukemaan ja oma poikanne
ei osaa paljon mitään."
Samassa katsoi hän emäntää terävästi silmiin.
"Tuota -- eikö se saa sanaa?" sanoi emäntä punastellen.
"Juuri hän vaivalla sanan saa kokoon, mutta kovin on heikko Kallen luku.
Se minua kummastuttaa, kun ruotipoika osaa niin hyvästi lukea. Missä nyt
on vika?" sanoi rovasti perään-antamattomasti.
"Kyllä sitä on tuota meidänkin poikaa opetettu, mutta lieneehän sillä
huonompi pää kuin tuolla ruotipojalla," koki emäntä sanoa.
"Ruvetkaa pitämään parempaa huolta omien poikiennekin lukemisesta, sillä
ei se käy Iikaltakaan paremmasti. Rippikoulun aika lähenee, eikä poikain
luku näytä edistyvän siitä siihen," sanoi rovasti ja päästi heidät
menemään.
Punastellen lähtivät isäntä ja emäntä väkensä kanssa pois pappien
edestä.
Kovin sekavat tunteet olivat isännällä ja emännällä kotiin tultua.
Ruoti-poika oli heille tuonut kunniaa, omat pojat häpeää. Kyllähän he
tunnossaan tunsivat, että väärällä tavalla olivat itsellensä anastaneet
kunnian ruotipojan hyvästä lukutaidosta, mutta mitäpä siitä, tuottihan
se kuitenkin kunniaa, sillä eiväthän muut tienneet, miten asiat
oikeastaan olivat, kuin ainoastaan kotiväki. Kauvan aikaa sinne tänne
tuumiteltuansa, päättivät he kun päättivätkin, että lukusiksi laitetut
vaatteet ja kengät saisi poika myötyriksi pitää, koskeivät he joutuneet
häpeään hänen tähtensä. -- Omille pojille hankittiin kotiin opettaja,
jonka tuli heitä opettaa lukemaan. -- -- --
Tällä tavallahan ruoti-poika sai asianmukaista vaatteen parannusta, joka
hänen mieltään nyt niin ylenti karjaa metsään viedessänsä.
Paitsi tätä oli pojalla muutakin mielessä. Hänen sydämessään oli
kiitollisuuden tunne, ja tämä oli ensimäinen sitä laatua, mitä hän oli
eläissään, äitinsä kuoltua, tuntenut. Isäntäväkeänsä kohtaan ei hän
tuota tunnetta kantanut, sillä liian syvälle oli pojan sydämeen painunut
se halveksiva ylönkatse, jolla he olivat häntä kohdelleet, ja niinkuin
sanottu, piti hän omana ansionaan tuon vaatteen parannuksen, eikä
suinkaan isäntäväen hyvyytenä.
Se oli Pirjo, jota hän muisti. Hän oli ainoa ihminen äitinsä kuoltua,
mikä häntä oli säälinyt, lempeydellä ja rakkaudella kohdellut. Useasti
oli poika miettinyt, millä tavalla hän voisi hyväntekijälleen
kiitollisuuttansa osoittaa, mutta mitään semmoista ei hän keksinyt. Nyt
se oli hänelle selvinnyt, ja miehevänä ja iloisena ohjasi hän karjaa
metsään.
Hänellä oli tiedossa eräs aho, jossa hän oli useasti ennenkin paimenessa
ollessaan käynyt, ja sinne hän nytkin ohjasi karjan. Etelään päin
jotenkin jyrkästi kallistuvalla multavalla mäkivierulla kasvoi runsaasti
ihmeen suuria ja meheviä mesimarjoja. Siinä hän oli useasti ahminut
vatsansa täyteen näitä maukkaita luonnon antimia, pitäen niin oikein
herkkupäiviä, appaen niitä kuivan leipäkannikkansakin särpymeksi.
Kun poika pääsi tähän haluttuun paikkaansa, riisui hän kontin
seljästänsä, otti sieltä esille ison tuohisen ja nosti sitten kontin
puun-oksalle. Karja hajausi mäen ympäristöllä olevaan laaksoon, eikä se
siitä liikkunut päiväkausiin, sillä siinä oli kyllitellen mehevää
ruohoa.
Poika rupesi nyt noukkimaan mesimarjoja tuohiseensa. Viljaa oli niin
varalta, ettei hauelle kelvannut kuin kaikkein suurimmat ja kauniimmat.
Tätä teki hän niin kauvan, että tuohinen oli kukkurapäänä. Sitten meni
hän konttinsa luo, otti sen oksalta alas ja rupesi syömään.
Voimallisesti juohtui taasen Pirjon hyvyys hänen mieleensä. Ilman hänen
huolenpidottaan olisi hänellä nytkin karu ateria, ei muuta kuin
suolamuikkua ja kuivaa leipää vaan.
Mielihyvällä veti hän kontista esille voipalan ja maitopullon. Oikein
hekumoiden veti hän veitsellä voita leipänsä päälle ja alkoi vinhasti
haukata kannikkaansa, tavasta ryypäten palan painoksi maitoa pullosta.
Mesimarja-tuohinen siinä ison kiven päällä, aivan silmäin edessä, iski
silmää pojalle hänen syödessään.
"Äläpä siinä nyt niin näyttele itseäsi, en minä ota sinua kuitenkaan...
Pirjolle sinun täytyy mennä...; hän on niin hyvä. Onhan minulla muuta
ruokaa yllin kyllin ja se on Pirjon ansio --; en teitä nyt tarvitse,
olkaa niin punottavia ja viettelevän näköisiä kuin vielä olettekin
-- --. Pirjolle vaan koreasti, kun päästään kovaan kotiin.
"Kyllä minä tiedän, että pojatkin ... ja emäntäkin ... mutta minkä
edestä...? Ei tule mieleenkään...; Pirjo nämät saa ja hän ansaitseekin
saada, sillä hän on niin hyvä.
"Voisipa käydä niinkin, että Kalle väkisinkin -- Iikka ei ole niin paha
-- mutta nyt ei hän tule saamaan, sen takaan ... ei sen kalu soikoon
tulekaan, sen takaan tällä paikalla", mietti poika pureskellen
evästänsä.
Kun päivä alkoi illalle käydä, lähti poika karjaa kotiin viemään. Kontti
seljässä kokoili hän jälkimäisiä matkaan ja pian mennä rakutettiin kotia
päin. Yksi ja toinen karjasta poikkesi kuitenkin syrjään, nähdessään
siellä jonkun mehevän palan, koettaen vielä päälle tarpeenkin raahnia
siitä itsensä täytettä, jota niukka talvi oli hyväksi katsonut tarmonsa
takaa väljennellä. Vielä sittenkin kuin poika huiskansa kanssa oli jo
aivan kintereillä, koki elukat pitää turpaansa maassa, vaikka koko muu
runko oli menossa toisaalle päin; ainapa siitä viimeryöväyksestä
kuitenkin jotakin jäi kielen päälle.
Kun sitten kerran kurssille päästiin, mennä nolpateltiin hyvässä
järjestyksessä kotia kohden.
"Ei Kalle saa, vaikka olisi kuinkakin rikas... Minkä hyvän työn
edestä?... Ei minkään... Mitäs -- Ei osaa lukeakaan ja yhtäkaikki kehtaa
-- no julkeaakin se," mietti poika vielä lehmien jäljessäkin
kulkiessaan, oman arvonsa tunnossa.
Näitä miettiessään arvosteli hän itseänsä ja vertaili Kalleen. Hänen
korvissaan soi: "ei sinusta tule ihmistä," mutta kun hän katseli entistä
parempaa pukuansa, kehkeentynyttä kasvuansa ja ruumistansa, muistellen
entistä ja nykyistä aikaansa, huomasi hän itsessänsä tapahtuneen
jonkunlaisen muutoksen parempaan päin. Hän ei ollut mielestänsä lyhempi
eikä kehnompikaan muita samanikäisiään; päinvastoin oli hän monta muuta
täyteläisempi ja vantterampi ja olipa olemassa joku ihminen, joka soi
hänelle kaikkea hyvää. -- Tulkoonpa nyt Kalle marjoja ottamaan.
Kun hän näitä ajatteli, tuntui pojasta, että voisi olla valhe- ja
sortopuhetta kaikki tuo, mitä hän oli pitkin ikäänsä kuullut
julistettavan, ettei hänestä muka ihmistä tulisi. Hän puristeli
nyrkkejänsä, katseli sivuillensa ja piti jokseenkin paljon itsestänsä.
-- -- "Ehkäpä minä kasvan ja vahvistun ihmiseksi, niinkuin kaikki
muutkin ihmiset ja tulen kuitenkin ihmiseksi -- ainakin renki-Pekan
veroiseksi -- enhän paremmaksi tahtoisikaan ... eikä minua sitten enään
niin paljon pilkata ... -- Tulkoonpa vaan Kalle väkisin ottamaan,
niin..."
Karja tuli kotiveräjälle; piiat olivat karjaa vastaanottamassa ja poika
konttineen käveli asuinhuoneen eteiseen. Siinä riisui hän kontin
seljästänsä ja otti sieltä esille marjatuohisensa. Juuri kuin hän oli
sen lattialle nostanut, tuli Kalle huoneesta eteiseen.
"Mitä sinulla tuossa on?" kysyi hän oikeutetun käskeväisyydellä.
"Missä?" sanoi paimen, napuloiden konttia auki.
"Tuossa tuohisessa, pöllö."
"Näethän sen kysymättäkin, viisas."
"Sinun pitää antaa nämät minulle", sanoi Kalle, tapaillen ottamaan
tuohista käteensä.
"Et saa koskea niihin, ne ovat minun," sanoi poika ja vanui
marjatuohiseensa kiinni.
"Sinun! Mikä sinä sitten olet? Meidän istukashan sinä olet ja kaikki
mitä sinulla on, on myös meidän -- olethan meidän elätettävä," sanoi
Kalle ja terenteli tarttumaan tuohiseen toistamiseen.
"Et saa, nämät annan Pirjolle," sanoi poika ja oman arvon tunteen
nostama vihan puna nousi hänen kasvoillensa.
"Sinultako lupaa kysyisin, mokomalta meidän istukkaalta," sanoi Kalle
likennellen poikaa tuohisineen.
"Koetapahan sinä tyhmä, lukematon rikas," sanoi poika yhä enemmän
punehtuen.
Kalle törmäsi käsiksi ja tarttui tuohiseen kiinni. Kova temmellys alkoi,
Kahtaanne päin vedettiin tuohista, poika koettaen suojella sitä, kuten
parhaiten taisi ja Kalle kokien anastaa tuohista kaikilla mahdollisilla
keinoilla. Taistelu kävi yhä ankarammaksi ja lopputulos kaikesta tuosta
oli se, että marjat kaatuivat ja pirisivät ympäri lattiaa kaikenlaisien
rikkojen sekaan. Siellä ne nyt olivat, eikä niistä hyötynyt Pirjo, ei
Kalle, eikä kukaan.
Viha nousi ruoti-pojan päähän. Hänen sydämensä oli niin täysi, että hän
luuli sen halkeavan. Hän tunsi taasenkin saaneensa kärsiä syyttömästi
sortoa, vääryyttä ja väkivaltaa, ja tämä hänen sydäntänsä pakotti.
Epätoivon vimmassa karkasi hän Kallen kimppuun ja alkoi häntä
myllyyttää. Kalle koki panna parastansa puoliaan pitääksensä, mutta
tällä kerralla ei auttanut rikkauskaan, vaan hän jäi kun jäikin
alakynteen ja ruoti-poika löylyytti häntä oikein kelpolailla.
Kalle päästi viimein hädissään aika parakan. Tämän kuultuaan tormasi
isäntä porstuaan.
"No, mitä sen vietävää te täällä teette?" kysyi hän tuimasti.
"Tuo istukas pieksää minua ja haukkuu lukemattomaksi rikkaaksi," ehätti
Kalle itkunsa seasta sanomaan.
Isännän ei tarvinnut muuta kuulla. Hän otti ruoti-pojan niskasta kiinni,
repi häntä tukasta, pieksi ja potki.
"Vai niin, vai sillä tavalla sinä palkitset kaiken sen hyvän, kun olemme
sinua näin monta vuotta elättäneet ja kärsineet... Kun kehtaatkin, sen
hävytön," sanoi isäntä hammasta purren.
Sitten otti hän poikaa käsipuolesta kiinni ja viskasi hänet
säälimättömän kovalla kädellä portaan päähän nurin niskoin.
"Saat nyt mennä mihin tahdot ja muista, ettet astu jalkaasi koskaan
meidän kynnyksen yli -- senkin hävytön... Siitä minä sinulle lukematonta
rikasta annan, lurjus," sanoi isäntä voimallisen voiton riemulla.
Surkeasti itkien kömpi poika ylös porrasten päästä. Hän ymmärsi, ettei
isännän teko ja puhe leikintekoa ollut ja ettei ollut muuta neuvoa kuin
lähteä pois talosta. Tosin ei talo tuntunut hänestä miltään hauskalta
eikä kodikkaalta, sillä ankaraa sortoa ja ylönkatsetta oli hän kaiken
aikaa osakseen saanut, mutta se oli kuitenkin laillaan hänen kotinsa,
koska ei hänellä mitään muuta semmoista ollut. -- Näin surkean lopun sai
pojan itserakkaus.