I.

Syntyähän sitä täytyy.

Savossahan se Juho Oukkari näki ensimäisen päivän valkeuden, niinkuin

moni muukin ennen häntä ja hänen jälkeensä. Mitään erin-omaista

kerrottavaa ei siitä ole, sillä se kävi aivan samalla tavalla kuin

kaikkein muidenkin tulo tähän matoiseen maailmaan. Ensitöikseen huutaa

rämisti poika kelpolailla, antaen siten ensiaikoina kylliksi huolta

heikolle äidille ja työtä kylän kummitädeille. Lapsi oli terve, pyöreä

ja lihava pojan pullukka, ja kummitädit kilvan ihmettelivät, kuinka hän

on isänsä näköinen. Kun lapsi vähän kasosi ja vöyristyi, oli hän yhtä

kaunis ja täyteläinen kuin mikä muu lapsi hyvänsä; olisipa hän

syntymänsä ja näkönsä puolesta kelvannut kuulumaan vaikka vapaasukuiseen

säätyyn. -- Kyllä kai -- mutta, mutta.

Niin. Onnetar ei ollut suonut Oukkarille ylhäistä syntyperää. Hänen

vanhempansa olivat tuota köyhää tilatonta väkeä, jota niin runsaasti

Savossakin löytyy. Toisen huoneen nurkassa, muiden jalvoissa ja tiellä,

kokivat he lapsiensa kanssa aikaansa viettää. Ei ollut lihavat päivät

vasta maailmaan tulleen vanhemmilla. Isä koki kyllä ahkerasti olla

vieraan työssä ja äitikin vuovasi minkä suinkin voi, mutta työtä oli

niukalta ja palkat olivat huonot. Talvella, työttömänä aikana, täytyi

ottaa kesätyön päälle viljaa, jos mieli oli päivästä toiseen päästä. Kun

parassa aikanakin maksettiin vaan kappa jyviä päivältä, puoleksi rukiita

ja ohria, meni kesä velkoja maksaissa, eikä talven varaksi tullut mitään

kokoon.

Tällä tavalla sitä kuitenkin mennä kilkuteltiin eteen päin. Jos ei ollut

isot varat, niin eipä vaatimuksetkaan olleet suuret, sillä eihän oltu

paljolle totuttukaan. Pettua pantiin leipään ja kun sen höysteeksi

saatiin pisara hapanpiimää ja muikun suolavettä, oli kaikki hyvin. Kun

saatiin joku kappa jyviä, jauhettiin ne käsikivillä petäjäisen

höystöksi. Jauhamisen vaivojen palkinnoksi ja päätökseksi keitettiin

tavallisesti selvästä viljasta puuroa ja silloin oli oikein riemu- ja

juhla-päivä.

Niin. Olisihan sitä tällä tavalla menty, eikä elämä olisi tuntunut

pahaltakaan eikä puutteenalaiselta, tavalliselta menolta vaan, mutta

pahempaa seurasi perästä. Tuli, näette, kova katovuosi ja sitä seurasi

tuhoa tuottava kulkutauti. Tämä työnsi tuhansia näljän ja puutoksien

kanssa taistelevia ihmisiä tuonen tuville. Se sulki apajaansa isän sekä

kaksi heidän lapsistansa ja niin he peitettiin maan mustiin multiin.

Leski jäi nyt nuorimman poikansa kanssa, tuettomana ja turvattomana,

avaraan, mutta samassa ahtaasen maailmaan. Kovin suri hän ensimältä

miehensä kuolemaa, mutta päähän se tulee vihdoin surullekin.

Vaikka olikin kovat ja ahtaat ajat, tuli leski kuitenkin pikku poikansa

kanssa toimeen kuta kuinkin. Hän oli ahkera ihminen ja koki ansaita

talvisina aikoina käsitöillään ja kesällä isompaa työtä raatamalla.

Jo aikaisin opetti hän poikansa lukemaan ja pojalla olikin niin ankara

halu siihen, että äidin täytyi häntä opettaa, vaikkei olisi kaikesti

joutanutkaan. Lukemiseen opettamisen ohessa opetti äiti myös pojallensa,

mitä hyötyä lukemisesta ihmiselle on. Hän kertoi nuorelle ja

halulliselle oppilaalleen Jumalasta ja Jumalan Pojasta, kuinka he

rakastavat kaikkia ihmisiä, kun ihmiset vaan heitä rakastavat ja kuinka

hyvät ihmiset pääsevät kuoltuansa Jumalan luo taivaasen. Poika kuunteli

suurella halulla äitinsä opetuksia ja ne painuivat syvälle hänen

lapsi-sydämeensä. Tämä kiihoitti suuresti pojan lukuhalua, sillä hän

tahtoi kirjasta tulla tuntemaan vielä paremmin Jumalaa.

Heidän mielestään olisi elämä ollut varsin hyvä, mutta Jumala oli toisin

säätänyt. Kun poika oli kahdeksan vuoden vanha, kaatui äiti kovaan

tautivuoteesen. Poika ei liikkunut koko sairastuksen aikana vuoteen

äärestä; tuskin malttoi hän syödä ja nukkuakaan. Usein rukoili hän

lapsellisella rukouksella, ettei Jumala ottaisi pois hänen äitiään. Äiti

puheli siinä paljon pojalle, kehoittaen häntä pelkäämään ja rakastamaan

Jumalaa kaikkena elin-aikanaan.

Kun aika joutui, katkasi tuonen rautakoura äidin elämänlangan ja niin

jäi poika vähäväkisenä orvoksi tähän maailmaan.

Kun poika näki, että hänen äitinsä ainakin kuoli, itki hän niin kovin,

että oli vedeksi sulata, eikä häntä oltu saada pois kuolinvuoteen

vierestä. Vaikkei hän ollutkaan sen vanhempi, ymmärsi hän kuitenkin,

kuinka paljon hän nyt oli kadottanut. Kuka häntä nyt hoitaisi ja

holhoisi, kuka puhuisi Jumalasta? Hän oli jo tullut tuntemaan, että

maailma oli tyly ja kova. Ei yhdelläkään toisella ollut sitä lempeä,

rakkautta, sitä uhraavaisuutta ja alttiiksiantavaisuutta häntä kohtaan

kuin äidillä oli ollut. Mihin hän nyt pakonsa ja turvansa ottaisi?

Tämmöisiä mietti ja tunsi poika. Eipä kummakaan, jos mieli kävi mustaksi

ja apeaksi.

Lähimmät ihmiset rupesivat pitämään äidin kuoltua pojasta huolta. He

sioittivat hänet erääsen taloon siksi aikaa, kunnes köyhäinhoito

kerkiäisi hänet vastaan-ottamaan.

Voi kuinka toisenlaiseksi nyt muuttui pojan elämä. Ruokaa ja juomaa

kyllä oli, mutta ihmiset olivat niin vieraita ja kylmiä. Hän älysi, että

häntä pidetään liikana kappaleena ja vastuksena, joka on joutunut

syrjästä heidän lisäkuormakseen ja vastuksekseen. Hänelle tuotiin ruokaa

uunin pankolle ja karsinaloukkoon tehtiin hänelle makuuvuode. Ei äiti

koskaan niin tehnyt eikä eroitellut. Yhdestä kupista he söivät ja

yhdellä vuoteella makasivat ja silloin oli niin hyvä olla. Voi kuinka

mielellänsä hän olisi mennyt äitinsä luo, puutostakin näkemään, kun vaan

se olisi käynyt laatuun, mutta sepä ei ollutkaan mahdollista. Näitä

muistellessaan itki poika monta itkua.

Köyhäinhoidon johtokunnan kokous tuli. Siinä sioitettiin poika erääsen

avonaiseksi tulleesen ruotuun toiselle puolen pitäjästä.

Kun poika kuuli mihin hän nyt joutuu, kävi hänen mielensä kovin apeaksi.

"Kunpa tässäkään edes olisi saanut olla," mietti hän. "Olisivathan

ihmiset täällä tutumpia ja ehkä vähitellen tottuisi sorron-alaiseen

tilaansa. Mutta nyt pitää mennä toiselle puolelle pitäjästä, jossa ei

tunne ainuttakaan ihmistä, eikä tiedä minkälaisia he ovat, ovatko he

hyviä vai pahoja."

Vaikkei poika ollut sen ijäkkäämpi, vaivasi nämät ajatukset kuitenkin

häntä myötäänsä, ikäänkuin jonakuna vaistomaisena aavistuksena.

Muuton aika tuli. Pojalla oli huonot ketineet, sillä eipä äidinkään

voimat olleet riittäneet poikaa hyvästi vaatettamaan. Kun oli kireä

talvi-ilma, käärästiin hänen ympärilleen vanhat turkkikulut ja sitten

lähdettiin häntä kiidättämään ruotuunsa. Talo, johon hänet vietiin, oli

pitäjän varakkaampia ja niin isoveroinen, että se muodosti koko ruodun.

-- Kitsala oli talon nimi.

Kun poika tuli taloon, huomasi hän aivan pian, ettei hänen aavistama

pelkonsa turha ollut. Kartanolle tultua käyskenteli siinä kookas,

täyteläinen ja itsestään pitävän näköinen mies. Hän oli hyvissä

tamineissa ja kaikista näkyi, ettei hän ollut laihoja päiviä nähnyt.

Arvokkaasti käveli hän pihalla paikasta toiseen, kopistellen yhtä ja

toista pihalla olevaa työkalua.

"Ahaa! Täältäkös se nyt tulee tämä meidän uusi perintö-ruhtinas?

Harmillista -- --! Kun viitsisivät tehdä työtä, niin ei tuommoisia

olisi. Milloinkahan noista tuommoisista hylkiöistä pääsee... Viekää

häntä huoneesen, ettei palellu tähän meidän pihalle -- -- haukkuisivat

sitten," sanoi pihalla oleva mies, huomattuansa tulijat.

Oitis käsitti poika, että se on hänen tuleva isäntänsä, ja tämä tunto jo

viileskeli hänen sydäntänsä.

"Nytkös se meidän kotiristi tulee! Niinhän se on paljaskin kuin

nauta...; koetapas ottaa tuo turkkikapura päältäsi, että nähdään mitä

sieltä alta tulee... Enkö minä sitä arvannut...; ei mitään muuta kuin

puoli-alastoin pojan mukura vaan -- --. No, no, parempaahan ei ollut

ajattelemistakaan... -- Viitsisivät tehdä työtä, senkin laiskat, niin ei

tulisi tuommoisia," sanoi lihasta hyllyvä nainen pojan huoneesen tultua.

Tämän keksi poika uudeksi emännäkseen.

"Äläpä nyt siinä vesittele. -- Kyllä näitä tämmöisiä on nähty...;

parempaahan ei ollut odottamistakaan. -- Alaston ja nälkäinen, sehän on

tavallista. Syötä ja vaateta sitten kaikki laiskat ja laiskojen

penikat ... kyllä siinä käskee kestää, -- -- Tuossa on vaatetta

päällesi, ettei kenenkään tarvitse sanoa, että meillä olet viluun

kuollut," puheli emäntä toistamiseen, sittenkuin hän oli palannut

takaisin joltakin asialtaan.

Hänen käsissään oli vanha ja monikertaan kulunut miehen röijy ja

kuluneet, kauhean suuret, senkin seitsemään kertaan paikatut

vaimonpuolen kenkärajat. Nämät laski hän lattialle pojan eteen ja käski

pukea ne yllensä.

Nyyhkien ja kyynel silmissä koki poika raiska tukkia kuivettuneita

kenkärajoja jalkoinsa, jotka kaikessa avaruudessaankin olivat niin

kuivettuneet ja rajottuneet, etteipä niissä tahtonut olla sitä rakoa,

mihin niinkään pienen jalan olisi pistänyt kuin pojalla oli. Kun hän

nämät oli saanut jalkoihinsa tukituksi, antoi emäntä hänelle röijykulun

ja vaativalla äänellä käski pojan panna sen päälleen. Poika koki totella

ja tukkia pieniä käsiänsä röijyn pitkiin hihoihin. Kun hän oli sen

saanut tehdyksi, sitoi emäntä sen nuoran palasella kiinni.

"Kas niin! Nythän ei kukaan voi syyttää, ettei meillä vaatetta anneta,"

sanoi emäntä, kun poika oli saanut yllensä sovitelluksi emännän mielestä

niin arvokkaat lahjat.

Emännän poismentyä nousi poika uunin pankolle istumaan, sillä olipa

hänellä vielä jotenkin kylmä, pitkällä tulotaipaleella vilustumisen

tähden. Siinä hän istui kuin pellon peljäte, sillä eipä hän ensinkään

ollut ikäisensä ihmisen näköinen. Pitkät röijyn hihat riippuivat niin

pitkällä, että ne ulottuivat liki lattiaa. Niihin pistetyt pienet kädet

eivät salkinneet niissä niin mitään ja sen vuoksi näytti siltä kuin

röijy olisi ollut jonkun halon ympärille käärästynä. Suuret ja

kuivettuneet vaimonpuolen ruojupieksut ne kuitenkin näkyivät röijyn

lievetten alta. Ne riippuivat pankon laidalla niin palvelleen ja

ansiokkaan näköisinä; oli niinkuin ne eivät olisi välittäneet yhtään

mitään niistä pikku jalvoista, mitkä niiden sisään oli pistetty.

Pitkälle riippuvat, pojalle vyöksi laitetut ja pitkästi kehinneet

hamppunuoran päät täydensivät vielä tätä kuvaa.

Siinä istuissaan tunsi poika katkeruudella, mitä hänellä on

odotettavissa. Kuumat kyyneleet rupesi tulvaamaan hänen silmistänsä,

mutta kauvan ei hän saanut antaa niidenkään rauhassa vuotaa, sillä pari

melkein saman ikäistä isännän ja emännän poikaa kuin hänkin, tulivat

huoneesen. Melkein samassa tuli heidän äitinsäkin.

"Äiti, äiti, kuulkaa! Onko tuo se uusi istukas, jonka sanoitte meille

tulevan -- onko se?" sanoi toinen pojista, pyörien äitinsä ympärillä.

"Ole nyt vaiti... Olipa tuo nyt mikä tahansa," sanoi äiti.

"Onko se, sanokaa, äiti -- onko se?" kiilasi vaan poika.

"No, onhan se ... mitäpä te hänestä... Kyllähän te vielä häneen

kerkeätte vähemmälläkin tutustua," sanoi äiti ja alkoi poistua poikainsa

kanssa.

Äidin mennessä pitelivät pojat kiinni äitinsä hameesta ja katsoivat

vielä mennessäänkin olkansa yli tuota uutta istukasta, ikäänkuin he

olisivat peljänneet häntä.

Pian tuli ilta ja poika yhä istui pankolla. Väki tuli työstä,

kopistellen lumisia jalkineitaan ja nakellen työaseitaan minkä mihinkin.

Oitis huomasivat he pankolla istuvan ja vesittelevän pojan.

"Ahaa! Tuossapa meille taitaa olla oikein avullinen pihti-Mikko. Ihan

paikallaan jo tuossa pankolla ... ei muuta kuin pistää päreen vaan

pihtiin, niin kaikki on hyvin," räyhähti eräs rengeistä, joka ensin

huomasi pankolla istuvan pojan.

"Niin oikein. Mutta minä luulen, ettei hän ole niinkään hyvä

pihti-Mikoksi, kuin sinä luulet. Katsos vaan, kuinka märkä hän kuitenkin

on; silmistäkin tippuu lähteen verosta vettä; hän kai kastelee

vesitulvallaan kuivatkin päreet vesilie'oiksi," säesti toinen.

"No, no! Kylläpä hänet kuivaksi saamme, jos ei muutoin, niin nostamme

hänet yön-ajoiksi orsille; kyllä vesi kuivaa. Onpa hänellä hyviäkin

puolia, esimerkiksi niin laajat alustimet, että kyllä kait pystyssä

pysyy. Onpa hän vielä monipuolinenkin, sillä hän kelpaa kesällä pellon

peljätteeksi ja talvella pihti-Mikoksi," lisäsi kolmas.

Samassa rupesi emäntä kantamaan illallista pöydälle. Suurilla

visakupeilla kantoi hän höyryävää velliä useaan paikkaan pitkälle

petäjäiselle pöydälle. Kuppien välille asetteli hän leipää ja

järvimuikkuja. Kun hän oli saanut ruoan pannuksi, kokoontui väki pöydän

ympärille ja alkoi härppiä velliä, rusennellen leipää ja muikkuja samaan

joukkoon.

Sitten toi emäntä pojallekin velliä pienellä puukupposella ja leivän

kipeneen sekä tölisköisen puulusikka kolhon. Hän asetti ne pojan viereen

pankolle ja sanoi:

"Tuossa on sinullekin illallista. Syö nyt ja levähdä, että huomenna

jaksat asiaa tehdä."

Poika ei saattanut syödä vähääkään, niin oli hänen mielensä paha. Kuta

enemmän hän tilaansa mietti ja ajatteli, sitä mustemmalta näytti hänen

tulevaisuutensa.

Miehet kantoivat nyt huoneesen kylmettyneitä pärepuita ja muudan veti

sinne rikkaantuneen työreen korjattavaksi.

"No, pihti-Mikko! Tuleppas nyt ammattiisi, valkeaa näyttämään, että

nähdään kuinka taitava sinä olet ammatissasi," sanoi eräs miehistä

pojalle.

Poika kyhnäytti itseään.

"Älähän nyt ... anna hänen nyt vielä olla... Katsokoon tämän illan

syrjästä, miten se käypi, että oppisi taitavammaksi ammatissaan," sanoi

toinen.

Ja pankolle jäi poika.

Miehet pälkkivät pärepuita, toiset kiskoivat sulanneista lohkareista

päreitä ja pari miestä korjasi rikkinäistä rekeä, jonkun heille

näyttäessä päreellä erityistä valkeaa.

Maatapanon aikana kynttivät kaikki maata vuoteelleen, mutta pankolla

istui poika, vellikuppi, leipäpala ja lusikka vieressä, sillä ei hän

voinut niihin kajota. Kauvan muiden maata pantuakin istui hän vielä

siinä, miettien tilaansa, mutta viimein voitti hänet väsymys ja hän

kytkähti pankon viereen lattialle makuulleen, käärästen jotakin ryysyä

päänsä alle. Hänelle ei oltu, näette, laitettu minkäänlaista makuusiaa.

Aamun tultua nousi väki ylös, kuten tavallisesti. Päreesen otettiin

valkea ja itsekukin alkoi kiireenkynttä tukkia vaatteita ylleen.

Joku heistä huomasi pankon vieressä nukkua käyröttävän pojan.

"Kas pihti-Mikkoa! Onpa hän kaatunut, vaikka hänellä onkin niin laajat

jalustimet, että niitä voisi veneinä käyttää nuotan vedossa," sanoi hän,

potkaisten samassa poikaa.

Poika kavahti istualleen unen toreissa ja raapi korvallisiaan, eikä

tiennyt miten päin maailma nyt oli.

Ryske ja pauke yltyi nyt huoneessa. Eipä kummakaan, sillä olihan sekin

pieni osa maailmasta, joka siinä elehti, jospa kohtakaan ei se

käsittänyt kaikkia yhteiskunnallisia tehtäviään. Mikä veti pärepuun

lohkareita eteensä ja alkoi niitä repiä, kuka koetti koverrella ja

näverrellä jotakin puun palasta, tarkoittaen saadakseen siitä jotakin

hyödyllistä ja tarpeellista kalua, vaikkei niistä juuri usein mitään

semmoista tullutkaan, mutta oltiinhan kuitenkin touhussa ja eteenpäin

piti pyrkiä, meni sitten syteen tai saveen.

Kun tuli se aika, että väen piti lähteä töihin, alkoi emäntä kantaa

einettä pöydälle. Kesäpiimää, leipää ja muikun silakkata kantoi hän.

Miehet kääreentyivät pöydän ympärille, rusentelivat leipää, kastoivat

sitä silakkaan, pistivät suuhunsa, ryyppäsivät kesäpiimää päälle ja niin

tuli ruumis ravituksi ja työkelpoiseksi.

Emäntä silmäsi uutta istukastakin. Siinä se pankon vieressä istui ja

kyhni korvallisiaan.

"Eikö se vietä...! Eihän sille ole kelvannut illallinenkaan...; aivan

koskemattahan on tuossa leipäpalanen ja vellikuppi -- -- luulee ne

suuriakin olevansa... -- Sukkelaan siitä ylös ja lasta liikuttamaan...

Kyllä minä sinun... Vai rupeat sinä tässä laiskuttelemaan ja äkäilemään

-- -- -- kyllä minä sinun... Jatketaanpas aterian väliä, niin nähdäänpäs

sitten, kelpaako ruoka... Ylös siitä sukkelaan, sanon minä," säyhysi

emäntä.

Poika raiska koki kömpiä ylös minkä kerkesi. Polvilleen hän ensinnä

nousi ja siitä seisoalleen. Hän ei ensinkään tiennyt, mistä oli kysymys

ja mitä piti tehdä, mutta sen hän vaan ymmärsi, että häntä käsketään ja

häneltä jotakin vaaditaan. Sen vuoksi hän neuvottomana raapi

korvallisiansa, seisoen selin emäntään.

"Mitä siinä töllistelet ja saivarilta neuvoa kysyt? Laita itsesi

sukkelaan lasta liikuttamaan," sanoi emäntä, sorasten jalallaan pojan

isoihin kenkäruojuihin.

Poika lähti liikkeelle, tietämättä mihinkä hän meni. Oven suussa tuli

emäntä häntä vastaan, kantain sylissään kehtoa lapsineen.

"Äläpäs mene -- -- palaa heti takaisin, liikuttamaan lasta...; tänne

näin, likelle pöytää, ja etkä saa liikkua koko päivänä kätkyen luota,

sanon minä, et muutoin kuin minun luvallani, sanon minä. Joudathan

jotakin tehdä ruokasi edestä, sanon minä. Ja, jos et tottele, sanon

minä, niin saat nähdä... Ilta- ja aamupuhteina saat miehille valkeaa

näyttää, sanon minä," sanoi emäntä kaikkien sanomisien, uhkaustensa ja

vakuutustensa ohella.

Emäntä laski kehdon lapsineen lattialle pöytälavitsan eteen. Poika istui

lavitsalle, tarttui kehdon korvuksiin ja alkoi liikuttaa. Tätä teki hän

lakkaamatta, huolimatta siitä, nukkuiko tai valvoi, nauroiko vai itki

lapsi. Myötäänsä se vaan kehto liekkui, sillä jos ei käsi aina ollut

kehdon korvassa, oli suurikenkäinen pieni jalka kuitenkin kehdon

jalaksella.

Liikutettava lapsi oli toisella vuodella oleva poika. Hän oli tuon

liikuttamistaidon monet mutkat oppinut tuntemaan jo jotenkin tarkoin.

Milloin tahtoi hän rajumpaa, kulloin hiljaisempaa liikutusta; olipa

aikoja, jolloin ei hän tyytynyt kumpaankaan, huutaa rämisti vaan ja

nakkeli itseään kehdon liikkumisen mukaan puolelta toiselle, niin että

luuli hänet ylenkuppuraisiaan lentävän kehdosta tuotakin tuokemmaksi.

Välisti tuskaantui lapsi monestakin syystä. Milloin kasteli hän siansa

ja tuli sen vuoksi tyytymättömäksi, kulloin hänellä oli jano tai nälkä

ja tuskaantuipa hän tavasta alin-omaiseen liikutukseenkin. Oli miten

oli, mutta kaikista näistä vastahakoisuuksista sai istukas nuhteita ja

toria, vaikkei äitikään, viimein hätään tultuansa, voinut kaikesti lasta

tyydyttää muutoin kuin puutetten poistamalla.

Huonot arvolauseet sai poika emännältä ensimäisen päivän työstä.

Kun ilta taasen tuli ja miehet metsästä kotiin tulivat, täytyi pojan

todellakin ruveta pihti-Mikon virkaa toimittamaan. Vaikka se oli niin

yksinkertainen tehtävä, ei se ollut kuitenkaan pojalle niin helppoa kuin

outo luulisi. Päreet olivat tavasta tuoreita, niin etteivät ne ottaneet

oikein palaakseen, vieläpä ne olivat hyvän päälle kierojakin ja

sentähden pyrki tuli aina ylilaitaan ja uhkasi sammua. Pitkät röijyn

hihatkin tekivät vastusta, sillä vaikka ne olivatkin käärityt niin ylös,

että pikku käsi niistä pilkisteli esille, tahtoi tuo kurikkamoinen

käärös kuitenkin valua liian alas ja peittää pienen, pärettä pitävän

käden. -- Ei ollut hyvä mitenkään. Välisti oli karsi pitkä ja valo

huono. Tavasta oli valkea liian kaukana tai liian likellä tehtävästä

työstä. Kaikista virheistä ja puutoksista sai poika solvaisevia ja

sättiviä sanoja. Ja vaikka hän koki kaikkensa tehdä, parantuaksensa

ammatissaan, tuli kuitenkin joskus yhtä ja toista rötöstä.

Pahinta oli se, että poika olisi niin hartaalla halulla tahtonut katsoa,

kuinka mikin työ tehdään. Hänen olisi haluttanut tulla tietämään, kuinka

reen pajun kaula tehdään, miten astia uurretaan ja muuta semmoista.

Mutta kun hän näitä parhaaltansa mietti ja aprikoitsi, sammuikin valkea

ja hän sai tavallisesti tuosta huolimattomuudesta oikein tuntuvia

muistutuksia.

Niin. Sittenkuin päivä tuli ja valkean-näyttö loppui, ja kun miehet

olivat metsään menneet, alkoi pojalla taasen toinen leikki

kurikka-hihoineen ja suurine kenkineen. Emäntä kantoi, näette, taasenkin

kätkyeineen päivineen nuorimman tuutulapsensa uuden istukkaan hoteisiin.

-- Molemmat sekä liikutettava että liikuttaja tutustuivat yhä enemmän

toisiinsa. Kun lapsi näki, että tuo ankara liikuttaja on taasenkin hänen

kehtonsa ääressä, rupesi hän jo varaselta juonikkaaksi. Kun uusi istukas

koetti häntä liikuttaa ja tyynnyttää, palkkelehti sikiö vaan liikutuksen

tahdin mukaan laidalta toiselle. Tavasta kävikin niin, että poika pudota

moksahti kehdon laidan ylitse suin päin lattialle. Siinä se sitten

huusi, että kieli suussa tärisi. Tavallisesti emäntä riensi hätään, kun

kuuli huudon, ja auta armias, minkä löylyn uusi istukas silloin sai,

vaikkei hänessä ollut syytä vähääkään.

Kun pikku Janne -- se oli pojan nimi -- jolloinkin nukkui, istui poika

uunin pankolle suurine kenkineen ja pitkähihaisille röijyilleen. Silloin

poika otti kirjan käteensä ja lueskeli sitä. Siinä oli niin kummallisia

asioita, joita kaikkia ei hänen pikku ymmärryksensä käsittänyt. "Jumala

rakastaa kaikkia ihmisiä", sanottiin kirjassa, "mutta rakastiko se

häntäkin -- koska hänen on niin paha olla ja koska ihmiset ovat niin

pahoja ja katsovat häntä ylön?" mietti poika. Olisivat ne hetket

kuitenkin hänelle olleet oikein nautinto- ja hupa-hetkiä, jos hän olisi

siinä yksinäisyydessään saanut miettiä. Olisihan ollut niin hyvä

kirjasta katsella, minkä kaltainen se Jumala oikeastaan on, josta hänellä

oli niin hämärä käsitys ja rakastaako se häntäkin, vaikka hän on niin

pieni ja kurja. Mutta sitäkään ei hän saanut rauhassa tehdä. Talon pojat

ne silloin olivat aina hänen kimpussaan, tehden kaikenlaista kiusaa

pankolla istuvalle ja kirjaa katselevalle uudelle istukkaalle. Milloin

he nykkivät kirjaa hänen käsistänsä, kulloin hänen isoista kengistään ja

isosta röijystään. Tavasta nakkelivat he tuota heidän mielestään itseään

niin paljon halvempaa poikaa puunpalasilla, kenkärajolla ja millä

milloinkin, joita sattuivat käsiinsä saamaan. Jos sitten poika sattui

jolloinkin torjumaan heidän ilkeyksiään, tästäkös nämät huutain ja

hoilaten menivät äitillensä kantelemaan, kuinka istukas-poika oli räähkä

ja häijy, ja pieksi heitä. Tavallisesti tuli äiti paikalla poikiensa

puolesta kostamaan ja silloin sai poika semmoisen tukkapöllyn, että

kyllä kait olisi luullut muistavan vasta olla koskematta parempiinsa,

vaikkapa he vielä vääryyttäkin tekisivät. Pojat olivat tavallisesti

äitinsä mukana, hekumoimassa, kun halpaa istukasta äiti rangaisi.

Nämät luku-hetket olivat kuitenkin kaikkine kiusauksineen ja

vastuksineen kaikkian parhaampia pojan nykyisessä elämässä. Eihän aina

tullut riitaa ja kinastusta talon poikien kanssa, ja silloin hän sai

lueskella ja mietiskellä tilaansa. Ja vaikkapa asia oli pahimmillaankin,

oli siinä kuitenkin jotakin vaihettelevaisuutta tuon yksitoikkoisen

liikuttamisen sekä valkean näyttämisen suhteen. Sen tähden koettikin

poika saada pikku Jannen nukkumaan kertakaan päivässä, mutta se ei

kaikesti onnistunut. Sillä kun lasta alinomaa liikuteltiin, heräsi hän

melkein aina, kun poika lakkasi liikuttamasta, vaikka näytti nukkuvan

sikeintä unta. Kuitenkin onnistui se joskus ja silloin helpotti pojan

henkeä.

Semmoista oli pojan elämä. Jos ken häntä milloinkin löylyytti tahi

sätti, oli hänen viimeinen sanansa tavallisesti: "Ei tuosta tule ihmistä

pahastakaan." Tämä alin-omainen arvostelu sointui pojan korvissa niin

kummalliselta ja masentavalta. Hän rupesi vähitellen älyämään, mikä väli

kuitenkin hänellä ja muilla ihmisillä oli. Hän vertaili itseään talon

saman-ikäisiin poikiin ja suuren eron huomasi hän olevan itsensä ja

heidän välillä. Heillä oli hyvät, ehyet ja parhaan kokoiset vaatteet,

eikä tuommoiset pitkähihaiset aikamiehen röijykulut. Kengätkin olivat

parhaan kokoiset ja niin mukavan näköiset, oikein varsisaappaat;

olivatpa ne toista kuin hänen suuret ruojukenkä-rajansa. Saivat maata

pehmeillä ja lämpymillä vuoteilla, ja syödä isänsä ja äitinsä kanssa

kamarissa. Hänelle tuotiin vaan jotakin ruoan jäännöstä pankolle ja

yönsä sai hän viettää mihin loukkoon milloinkin pääsi pitkäksensä

käyrähtämään. -- Eikäpä heidän tarvinnut pikku Janneakaan liikuttaa,

eikä valkeaa näyttää, saivat olla miten haluttivat... Heitä ei

haivallettu, pölyytetty eikä toruttu koskaan...; saivat tehdä pahaakin,

eikä sittenkään... Jokainen heitä vaan kilvan palveli, hyvitteli ja

mielitteli, eikä kukaan ainuttakaan kertaa sanonut, ettei heistä ihmistä

tule.

Niin, väliähän sitä oli hänellä ja talon pojilla, olipa oikein

kosoltakin. "Ehkäpä hänestä ei tulekaan ihmistä," mietti hän. "Eivät

suinkaan sitä muutoin alituisesti hokisi ja tottapa he tietävät, mistä

ihminen tulee, mistä ei ... eivät kai sitä aina muutoin -- -- eivät

hokisikaan ... tottapa he tietävät..."

Näitä miettiessään mitteli poika mielessään omaa itseään ja vertaili

kokoansa ikäänsä. Hän tuntui mielestänsä niin pieneltä, nykertyneeltä ja

kuivettuneelta, vertaillessaan itseään muihin saman-ikäisiin poikiin.

Mikä suuri väli. "Toiset olivat isompia ja lihavampia, ja raskaampiakin

kai ne olivat kuin hän --. Heistä kai tulee ihmisiä -- ... ehkäpä jo

lienevätkin, mutta mitäs minusta tulee? Ei mitään..."

Näitä mietti poika itsekseen ja vähitellen juurtui häneen se ajatus,

ettei hänestä ihmistä tulekaan, ja Jumalakinhan rakastaa vaan ihmisiä.

Äiti-vainaja muistui niin elävänä hänen mieleensä. Hän oli ainoa ihminen

maailmassa, joka häntä oli rakastanut niin sanomattoman suurella

rakkaudella, mutta tuonen kylmä käsi vei senkin pois. -- Voi, voi!

Poika rupesi katsoa tuijottamaan suuriin kenkärajoihinsa ja pitkiin

röijynsä hihoihin. Niitä hän katsoi ja katsoi, eikä huomannut mitään

muuta ympärillänsä. Jos kuinkakin hän katsoi niihin, ei hän kuitenkaan

muuta ymmärtänyt, kuin sen, että ne olivat muistuttavina todistajina

hänen huonoudestansa. Viimein raukesi hän katkeraan itkuun näitä kaikkia

miettiessään.

Tavasta oli pojalla sekin halu, että yrittää jotakin tekemään. "Jospa

edes olisi veitsi, että saisi kovertaa lusikkaa itselleen, tai jotakin

tuommoista niverä-piippua. Mutta ei; mistäpä semmoinen tulisi. Kaikki

sanovat, ettei hänestä ihmistä tule, mutta kukaan ei häntä ohjaa, eikä

anna hänelle minkäänlaista asetta. Kyllähän renki-Pekan puukko on tuolla

seinän raossa, tuolla noin, akkunan yläpuolella, mutta kukapa siihen

tohtisi koskea, sillä onhan hän kahdeksan vuotta jo palvellut taloa

parhaimpana renkinä, ja hän on kai jo päässyt ihmiseksi --- niin, niin,

kukapa sitä tohtii ja uskaltaa..." mietti poika.

Viettelys se kuitenkin oli pojalle. Lakkaamatta katsoi hän siihen,

vaikka pikku Jannekin itki. Se näytti niin lupaavalta ja viettelevältä;

oli niinkuin puukko olisi sanonut: tässä on sinun tulevaisuutesi. Niin,

siinähän se puukko oli ja siinä myös poika mietteillensä, mutta

renki-Pekka -- puukon omistaja, tuo, joka oli jo ihminen...? Olihan hän

nyt sydänmaalla tervaksia särkemässä oikein viikkokunnissa.

Poika ei voinut viettelystä kestää. Päivästä toiseen katsoi hän vaan

tuota seinänraossa olevaa veistä. "Mitähän, jos minä ottaisin tuon ja

koettaisin vuoleskella sillä jotakin? Eihän ne kuitenkaan tiedä, eikähän

tässä mitään muutoinkaan tule. Otan, kun otankin ja koetan nakerrella

minkä voin," mietti hän edelleen.

Poika nousi penkille ja koetti kurottaa, mutta ei vaan ollut ylettyä;

ylettyi kuitenkin viimein, kun hyvin kurotti ja varpailleen nousi, ja

renki-Pekan puukko oli kun olikin hänen kädessään.

Voi kun nyt oli hyvä pojan mielestä. Vaikka pää olikin niin paksu kuin

perunapulkin, sai sillä kuitenkin lastuja irti. Poika pukarti nyt niin,

että lastuja pirisi ympäri huonetta.

"Voi, voi! Kun on ottanut renki-Pekan puukon, tuolta seinän raosta --

tuo istukas... -- Tylsyttää sen -- ja, ja särkee. -- Minä menen äidille

sanomaan," huusi Kalle niminen talon poika, kun näki istukas-pojan

vuolta jykertelevän loukossa.

Huutain hoilaten lähtivät pojat pois huoneesta.

Kauvan ei viipynyt, ennenkuin emäntä tuli toukosessa tomussa poikain

kanssa takaisin.

"Eikö sen ryökäle ... kyllä minä sinun ... no uskaltaakin se... Vai otit

sinä sen renki-Pekan terävän veitsen kalutaksesi ja tylsyttääksesi ...

voisitpa katkaistakin sen," säyhysi emäntä ja otti veitsen pois pojalta,

tuppien samassa häntä niskaan jotenkin kovasti.

Sitten nousi hän penkille ja pisti veitsen niin korkealle seinänrakoon

kuin ylettyi.

"Annahan sen veitsen vaan olla siinä ... näenhän minä, jos sinä sitä

siitä ... senkin mokoma... Jos kosket, niin kyllä minä sinun..." sanoi

emäntä säyhyten.

Hän sieppasi kainaloonsa kätkyen, jossa pikku Janne nukkui ja lähti

poikineen ja kuormineen ulos huoneesta. Ovessa hän kääntyi vielä poikaan

päin ja sanoi: "Muistakin kantaa puut huoneisin!" -- Se olikin ollut

alusta aikain pojan yhtenä työlaatuna.

Kun miehet olivat ulkotöissä ja piiatkin navetassa, jäi poika yksin

huoneesen. Hän unehtui siihen miettimään tilaansa, eikä muistanutkaan

mennä puita kantamaan. Hiljaisena istui hän siinä ja viljavat kyyneleet

vuotivat hänen silmistänsä.

Semmoisessa tilassa oli poika, kun emäntä tuli tovin ajan päästä

huoneesen.

"Oletkos nyt puita kantanut...? Olisikin kumma, kun totteleisit. Sitäkös

nyt siinä vesittelet, kun et saanut renki-Pekan puukkoa taittaa...?

Pääsetkös siitä...", sanoi emäntä pojalle, tuuppien häntä niskasta.

Vesissä silmin lähti poika hitaasti kävellä telsimään ovea kohden. Hänen

suurten ja pitkäin kenkärajainsa ylöspäin keulalle kääntyneet nokat

keijahtelivat pojan astellessa säännöllisesti ylös- ja alaspäin, juuri

kuin korkeakeulaiset sukset, joilla pyritään mäkijyrkännettä ylös. --

Kuitenkin tulivat puut kannetuiksi ennen pimeän tultua.

Ennenkuin miehet kerkesivät lauvantaina metsästä tultuaan huoneesenkaan

tulla, olivat talon pojat jo porstuassa huutamassa, että istukas oli

ottanut renki-Pekan puukon.

"Minunko puukkoni? -- Ka sen vie ... senkin täikassia -- --! Uskaltaakin

se ryökäle ottaa sen tylsyttääkseen... Olisi sen vielä katkaissut,"

melusi renki-Pekka ja tormasi huoneesen tultuansa penkille,

tunnustelemaan ja tutkimaan tuota niin suureen vaaraan joutunutta

puukkoansa.

"No, ei tuo tuolle toki mitään suurempaa vaaraa ole saanut, mutta

tykyttänyt on pakana, kovasti tykyttänyt -- joka oli niin kovin

terävä... Mutta otahan se vasta, senkin kutjale..." sanoi hän sitten.

"Niin, ja arvelepas, minkälaiseksi se olisi sen pannut, ellen minä olisi

saanut sitä siltä pois," sanoi emäntä, joka juuri oli tullut huoneesen.

"Olipa hyvä, että satuitte näkemään ... muuten nyt puukotta ... ja niin

kauvan kuin se on ollut ... viisi vuotta," sanoi renki-Pekka, hyvillänsä

tuosta onnesta.

"Minä sen ensiksi näin ja sanoin äidille," sanoi Kalle poika, ikäänkuin

hän olisi tahtonut ilmoittaa, että hänelläkin on iso osa tuossa suuressa

pelastustyössä.

"Parasta on, ettet sitä enään tuohon seinään ... ottaa vielä ... mikä

sen tietää... Parasta on, että vien sen kaappiini ja annan aina sieltä

sinulle, kuu tarvitset," esitteli emäntä toimellisesti.

"Parasta se on," sanoi renki-Pekka ja kaikki muutkin sanoivat, että se

on parasta.

Ja kaappiinsa, lukon taa, vei emäntä niin suuressa vaarassa olleen

puukon.

Minkälainen sitten oli tuo puukko, jolle niin iso arvo annettiin ja

josta niin suurta melua pidettiin? Ei se juuri niin häävi ollut,

tuommoinen päre-puukko vaan. Pääkin siinä oli niin paksu, etteivät

pitkätkään sormet olleet sen ympärille ylettyä, sillä terä oli pistetty

ymmyrkäiseen koivuhalon palaseen, josta hädin tuskin kuori oli pois

raavittu. Eipä terän kanssakaan ollut paljon paremmasti laita. Sen

teränsuu oli niin mylääntynyt ja paksu, että se oli kuin silahkan maha.

Muutoin oli se sekä päineen että terineen niin piintynyt ja mustunut

kärpästen jätteistä ja muusta liasta, ettei siinä missään näkynyt

alkuperäistä väriä.

Ei Pekkakaan sillä muuta tehnyt kuin päreitä vaan kiskoi. Ja yhtä

kykenemätön hän olikin muuta parempaa työtä tekemään kuin puukkonsakin

muihin tehtäviin. Mutta vaikka niin oli, olisi se pojalle kuitenkin

ollut suuresta arvosta, sillä olisihan sillä kumminkin jotakin saanut

nakerretuksi puusta irti, synkän aikansa ratoksi, mutta sitäkään hyvää

ei hänelle suotu.

Tästäpuoleen pidettiin oikein erin-omaista huolta siitä, ettei poika

mitään muuta terä-asetta käsiinsä saanut kuin kirvesnyrhin, joka oli

hänelle puiden pilkkomista varten uskottu. Poika oikein kadehti

renki-Pekkaa, kun hän sai pitää puukkoa. Hän olisi niin mielellään

tahtonut olla renki-Pekan veroinen, mutta poika ei tiennyt sitä, että

Pekka oli käynyt samaa koulua kuin hänkin ja juuri sen vuoksi jäänyt

noin tökeröksi.

Niin oli pojalla tukala aika, ettei ollut toimeen tulla. Kaikki häntä

sättivät ja kiusasivat. Eivät kaikesti tyytyneet suullisiin parjauksiin

ja halventamisiin, vaan yksi ja toinen kävi häntä nykimässä ja

repimässä, kun hän vaan vähänkin rauhassa istui. Tyyneellä, mutta

raskaalla mielellä koki poika kaikki kärsiä; eipä sekään ollut kaikesti

hyvä, sillä silläkin häntä pilkattiin ja kiusattiin. Mutta yhä

hartaammin mietti poika, että kun hänestä ei tule ihmistä.

Talossa oli Pirjo niminen piika. Hän oli jo useat vuodet palvellut

talossa ja oli jo ikäpuoli ihminen. Nykyään palveli hän kyökkipiikana.

Hän oli ainoa henkilö talossa, joka sääli poikaa. Aina kuin muut

pilkkasivat ja kiusasivat häntä, koki Pirjo pitää hänen puoltaan;

useinpa hän häväisikin, kun joku kävi kovin rajusti pojan kimppuun. Kun

niin sopei ja sattui, toimitti hän pojalle jotakin ruoan lisäksikin,

sillä mielipahalla näki hän, kuinka huonolla ruoalla emäntä häntä piti.

Ensimältä ei hänkään piitannut pojasta hyvää eikä pahaa, mutta

vähitellen rupesi pojan sortotila käymään hänen sääliksensä ja kuta

enemmän aika kului, sitä enemmän tämä sääli kasvoi. Tavasta, kun Pirjo

sai tilaa, puheli hän pojan kanssa ja koetti häntä rohkaista elämän

kovalla tiellä.

Tämä Pirjon ystävyys lievensi paljon pojan katkeraa mieltä. Hän perehtyi

niin Pirjoon, ettei hän olisi muualla ollut kuin hänen parissaan, mutta

siitäkin sai hän emännältään nuhteita, ja sitäkin ainoaa ystävyyttä

täytyi rajoittaa.

Talviset ajathan ne kumminkin menivät, mutta kesäisinä aikoina oli

pahempi. Talvella eivät toisetkaan poikaset ja tyttöset olleet niin

paljon ulkona kuin kesällä. Ja jos he joskus kävivätkin mäen laskussa,

olipa istukkaallakin asiansa ulos puiden pilkkomisen ja kantamisen

tähden. Ja vaikka heidän toimensa olivatkin niin erilaiset, ajoi heidän

yhteinen vainoojansa, pakkanen, heidät kuitenkin yhteisesti huoneesen.

Toisin oli laita kesäisinä aikoina. Silloin ei pakkanen pureskellut

tassuja ja korvia; lempeä lämpö siveli vaan korvia ja koko olentoa, ja

tuore elonvirta tuntui virtaavan koko elimistön lävitse. Se oli niin

elähdyttävää ja virkistyttävää, ettei sieltä malttanut poissa olla ja

kotikiireet tuntuivat silloin olevan kaukana.

Näihin yleisiin lasten riemuihin ei istukas saanut ottaa osaa niin

paljon kuin talvisiin ulkona käymisiin. Hänen täytyi olla vaan aina

pikku Jannea liikuttamassa, silloinkin kuin toiset pihan nurmella

telmivät ja iloitsivat. Voi kuinka mielellään poikakin olisi mennyt

heidän seuraansa ja heittänyt viheriäisellä nurmella heidän kanssaan

kuperkeikkaa, huolimatta suurista ja rikkinäisistä ruojukenkä-rajoistaan

ja pitkistä takin hihoistaan niin mitään. Mutta eipä se käynyt laatuun,

sillä lakkaamatta piti hänen olla pikku Jannea liikuttamassa ja siihen

oli annettu käskevä, uhkaava ja vaativa käsky, ja pitihän hänen totella,

vaikkei hänestä kohtakaan ihmistä tullut.

Pitkältä tuntuivat pojasta päivät tuolla ummehtuneessa huoneessa. Hän

veti kätkyen akkunan luo, istui penkille ja liikutti jalallaan kätkyttä,

tirkistellen akkunasta ulos. Toiset iloitsivat ja leikkivät siellä

luonnon uudistuksen helmassa, niinkuin lampaan vuonat, leikkien sitä ja

tätä, ja kaikkien oli niin hyvä olla -- parempi kuin ennen moneen aikaan

-- paljonkin parempi kuin ennen. Mutta pojalla tuvassa ei ollut parempi.

Pikku Jannea liikuttava jalka se välisti unehtui liikuttamattomaksi tätä

kaikkea nähdessään. Tavasta vetäysi hänen suunsa nauruun, ja tuskinpa

hän olisi muistanut tehtäväänsä ja ammattiansa ensinkään, ellei pikku

Janne olisi kirkunallaan herättänyt poikaa unelmistaan. Silloin uneutti

hän leikkivän joukon, kevään ihanuuden, oman nuoruutensa,

lapsimaisuutensa ja elämänsä, kääntyen hoideltavaansa päin, koettaen

siten tyydyttää häntä ja itseään. Hän koki hoitaa ja vaalia lasta, kuten

parhaiten taisi, kokien kouhotella hänen kuumentunutta ja ummehtunutta

makuusiaansa. Tavasta lapsi hänelle naurahtelikin, sillä mistäpä hän

olisi tiennyt, että se oli vaan istukas, joka häntä näin huolellisesti

hoiteli.

Huolellisemmasti entistänsä hoiteli nyt poika pikku Jannea, sillä olihan

lapsen hyvä hänen oma hyvänsäkin. Sillä kuta tyyneempi lapsi oli, sitä

enemmän oli pojalla tilaa katsella akkunasta toisten iloa nurmikentällä.

Huolellisemmasti ja osaa-ottavammasti hoidettuna nukkui lapsi useammin

kuin ennen. Silloin sai istukas tilaisuutta mennä porstuan ovelle

katselemaan, kuinka toiset pihalla leikkivät ja telmivät. Usein hän

kyllä heiltä kuuli, kuinka hänellä on pitkät röijyn hihat ja suuret

kengät ja että hän on istukas, mutta mitä huoli poika kaikista niistä,

sillä olihan hän semmoisiin tottunut kuin härkä sääskiin. Siinä oli

kyllä, kun hän sai haukata raitista ilmaa ja katsella viheriäistä pihaa

ja kaikki muut, yksin oman huonoutensakin, unhotti hän silloin. Sen

etemmäksi ei poika uskaltanutkaan mennä, sillä olipa hänen korvin

kuunneltava, josko lapsi heräisi, ja silmin katseltava toisien

temmellystä ja kesän tuoksuvaa ihanuutta. Väliin oli lapsi niin

lyhyt-uninen, ettei poika uskaltanutkaan mennä porstuan ovelle asti,

vaan hänen täytyi tyytyä akkunasta katsomiseen. Niissä tapauksissa oli

hän lyhimmätkin hetket polvillaan akkunan alla penkillä, katsella

tirkistellen silmiään räpäyttämättä ulos, huolimatta yhtään mitään

siitä, jos ei pihalla ollutkaan toisia telmäämässä. Siinä akkunan alla,

aivan multahirren vieressä, lekotti hyötyisiä voikkokukkia ja niissähän

oli pojalle kyllin ihailemista. Nuot voikukat palkitsivat kaiken

tyhjyyden ja poika olisi niin mielellään kurottanut kätensä pitkistä

takkinsa hihoista ja ottanut ne omaksensa, mutta eihän hän voinut, sillä

olihan likaantuneita, savustuneita ja rikkinäisiä akkunanruutu-repaleita

edessä, joita hän ei suinkaan uskaltanut särkeä vähäpätöisen asiansa

vuoksi. Niissä tiloissa tyytyi poika katselemiseen ja Jannen

lyhyt-aikaisiin hoitelemisiin.

Tämmöistä oli pojan elämä ja toiminta useampana ensimäisenä vuotena,

mutta höltyihän se loppupuolella kuitenkin sen kautta, että hän pantiin

karjaa paimentamaan. Ei ollut sekään hauskaa tointa, mutta kuitenkin

parempaa entistä. Olihan toki raitista ilmaa haukattavana yllin kyllin;

vilppaisempikin oli paljon kuin tuolla huoneessa, eikä tarvinnut

päiväkausia istua yhdessä paikassa kehtoa liikuttamassa. Saihan siellä

vapaasti hypellä mättäältä mättäälle, kiveltä kivelle, juosta vasikkain

kanssa kilpaa ja silpoilla puihin, ja tämä oli pojan mielestä iso muutos

parempaan päin. Pirjo toimitti usein hänen mukaansa tuon niin halutun

veitsen ja pojasta tuntui siltä kuin hän olisi päässyt hyvin arvokkaasen

taideteokseen käsiksi.

Poika oli jo viidennellätoista ikävuodellaan. Viimeisinä vuosina oli hän

paljon kasonnut ja vahvistunut, vaikkei sitä poika itsekään suuresti

huomannut, sitä vähemmin muut, heidän mielestään kun pojasta ei

kuitenkaan tule ihmistä.