"Niin, mutta hän sanoi yleensä puhuttavan että sinä aijot naida
Anna-Liisan."
"Majatalon piijan? ei kiitoksia! Sinustahan olen pitänyt koko ajan."
"Hyvä, sano se sitte isälle, hän ei usko minua. Hän sanoo ett'ei sinun
pitäisi jättää Anna-Liisaa."
"Enhän minä koskaan ole luvannut hänelle mitään", sanoi Antti
vihastuneena, "kuka tuommoisen tarhapöllön naisi... kyllä hän on
hyväluontoinen, mutta..."
Silloin hyppäsi hän aidan yli ja katosi Anna-Liisan näkyvistä.
Kuumat kyyneleet tippuivat alas pesupönttöön, tyttöraukan ajatellessa
mitä oli kuullut. Mutta sitä ei voitu auttaa. "Kyllä papin on hyvä
puhua", sanoi hän itseksensä. "Hänellä on nuori, kaunis rouva ja hauska
pappila ja pieniä, suloisia lapsia, mutta minä -- olen myöskin oleva
parhaakseni? Ei, surukseni ja vahingokseni on se vaan."
Anna-Liisan lopetettua työnsä oli jo melkein pimeä. Tuvassa istui
valkean ympärillä kyytimiehiä ja Antti, jotka vihelsivät iloista
laulua, sekä toinen palvelustyttö karttoineen ja villoineen. Anna-Liisa
oli hyvin väsynyt ja myöskin vähän viluissaan, sillä nyt oli kylmä
syysilta ja rankasti oli ruvennut satamaan. Ei kukaan näyttänyt
tahtovan antaa hänelle lämmintä sijaa. Silloin meni hän sänkyynsä tuvan
nurkkaan, muutti vaatteensa ja otti sukanneuleensa.
Iltasella myöhään, kaikkien syötyä ja etsittyä makuupaikkansa, tuli
pieni kyytipoika kotia aivan läpimärkänä itkien kylmän tähden.
Anna-Liisan, joka juuri aikoi panna maata, kävi sääliksi tuo pikkumies
ja hän puhalsi valkeaa uudestaan takkaan. Sitte käski tämä riisua
hänen päältänsä märät vaatteensa, antoi hänelle vanhan villahameen ja
lammasnahkaturkin käärittäväksi ympärilleen sill'aikaa kuin vaatteet
kuivivat ja lämmitti sitte keiton tähdettä pojalle, joka söi hyvällä
ruokahalulla ja meni kohta lämpimänä ja ravittuna uunille makaamaan.
Anna-Liisa oli nähnyt kuinka repaleiset ja huonot poikaraukan vaatteet
olivat. "Ei ole kumma jos häntä paleltaa", sanoi hän, "kun hänellä on
niin monta reikää takissa, ja tuuli puhaltaa niiden läpi kuin seulasta."
Seuraavana iltana otti hän muutamia vaatetilkkuja omista varoistansa
ja paikkasi pojan takin ja housut, parsi hänen sukkansa ja kintaansa,
ja kun tämä iloissaan ja liikutettuna kiitti tästä tavattomasta
ystävällisyydestä, tunsi köyhä tyttö itsensä niin tyytyväiseksi ja
sydämensä niin helpoitetuksi, kuin olisi joku osa hänen surustansa
otettu pois.
Sitte piti hau vaaria köyhistä pienistä kyytipojista, joita hyljättyinä
ja usein huonosti vaatetettuna isäntänsä olivat lähettäneet
kyydintekoon.
Jonakin talvi-iltana tuli matkustavainen herra, joka välttämättömästi
tahtoi saada hevoista ja matkustaa etemmäksi. Kymmenvuotiaan
pienokaisen vuoro tuli lähteä kyytiin, valjastaessaan hevosta pienillä
kohmettuneilla käsillänsä, itki hän katkerasti.
"Mitä itket? kysäisi Anna-Liisa.
"Pelkään niin paluumatkaa", vastasi poika, "pitkä on väli ja tie on
kolkko, ja kerrotaan juosneen koko susilauman tien poikki suuren mäen
kohdalla."
Tämä hyväluontoinen majatalon piika meni herättämään muita miehiä
ja kysyi eikö kukaan heistä tahtoisi mennä pojan sijasta, mutta
nämä sanoivat ett'eivät he turhan takia viitsi lähteä jääkylmään,
myrskyiseen yöhön, ja että poika oli kyllä suuri pitämään omaa
vuoroansa.
Silloin otti Anna-Liisa lämpimän nahkaröijyn päällensä, kietoi suuren
huivin päähänsä ja istuutui kutsilaudalle. "Mene nyt makaamaan", 'sanoi
hän pojalle, "minä menen sinun edestäsi, ja nyt hoidan minä sinun
hevoistasi."
Kuinka iloinen tämä pikkumies oli, tästä voidaan kyllä arvata.
Seuraavana aamuna oli taaskin kylmä ja lumipyry. Kaikki kyytihevoset
olivat väsyksissä, sillä matkustavaisia oli ollut tavallista enemmän,
niin että kaikki vuorot olivat kulkeneet. Silloin tuli vielä herra joka
aikoi lähimmäiseen kaupunkiin.
"Hän mahtaa olla rikas patruuna", sanoi häntä tuonut kyytimies,
"hänellä on suuri nahkalaukku vyöllä, ja kun hän maksoi minulle, näin
minä että hänen lompakkonsa oli täynnä seteliä ja hopeita, niin että se
hädintuskin meni kiinni."
Kestikievari tuli nyt sisään ja käski Antin valjastamaan talon hevosen
ja kyyditsemään matkustavaista kaupunkiin. Antti läksi. Pannessaan
turkkia päällensä ja sitoessaan paslikkata päähänsä, oli hän tavallista
suulaampi ja iloisempi, lauloi ja vihelteli, mutta Anna-Liisasta, joka
aivan äänetönnä istui nurkassansa sukanneuleineen, tuntui kuin hänen
silmänsä olisivat näyttäneet kummallisen rajuilta ja levottomilta. Ja
juuri ennen lähtöänsä, joi hän melkein puolikorttelia viinaa yhdellä
harppauksella -- lämmitelläkseen, sanoi hän.
Kahdentoista aikana yöllä palasi hän takaisin. Anna- Liisa, joka oli
ollut päiväkirjahuoneessa sammuttamassa kynttiIätä, postiljoonin
mentyä, oli vielä valveilla ja sytytti päreen näyttääksensä valkeata
Antille.
"Mitä sinä istut ja vartoot ihmisiä", öyhkäsi hän, mennessään hänen
sivuitsensa ovessa.
"En sinua ole varronnut", vastasi hän hämmästyksissään hänen tavattoman
vihaisesta äänestään, "postiljooni läksi juuri, ja minä olin ylhäällä
sammuttamassa kynttilää."
"Vai niin, menikö hän?"
"Meni. Kyllä kai sinä tulit häntä vastaan?"
"Kyllä, se on totta."
Antti istuutui rahille takan viereen ja tähysteli äänetönnä palavaan
päreeseen. Hän oli vaalea ja hänen huulensa vapisivat. Silloin
tällöin laski hän kätensä otsalleen, ja käsi vapisi. Hämmästyneenä ja
peloissaan katseli Anna-Liisa häntä eikä muistanut että hänen oli maata
ruvettava.
"No mitä sinä täällä seisot?" sanoi Antti ja nousi äkkiä ylös, "kyllä
on niinkuin sanoin, sinä vartoot minua."
"Antti", sanoi Anna-Liisa hiljaa ja vapisten, "kuinka sinulle käy, mitä
olet tehnyt?"
"Varo itseäsi tyttö!" huudahti Antti vihoissaan, mutta hillitsi itsensä
ja heitti sukkelan silmäyksen makaavaan talonväkeen, mutta ei kukaan
ollut herännyt.
"Suuri Jumala, paitasi hiha on verinen?" puhkesi Anna-Liisa sanomaan,
ja hänen polvensa horjuivat.
Antti tarttui hänen kurkkuunsa ja sanoi hammasta purren: "jollet
vaikene, niin on tämä viimeinen hetkesi... minä olen... loukannut
käteni aisaan... hevonen, tuo kirottu luontokappale tahtoi purra minua,
puri minua vähän... mene nyt makaamaan... älä ole vihoissasi minulle...
ainahan olet ollut hyvä minua kohtaan... hoidit minua kipeänä
ollessani... kyllähän voit ymmärtää ett'en minä tehnyt muuta kuin vein
sen herran -- jonkun luokse kaupunkini."
Anna-Liisa ei uskaltanut vastata sanakaan, mutta hän tuli yhä enemmän
ja enemmän vakuutetuksi, että Antti oli tehnyt jotakin pahaa, kenties
jotakin hirmuista. Hän kävi verkalleen vuoteellensa, pani maata, mutta
ei voinut saada unta. Antti istui vielä kauvan aikaa takan edessä
ja heitti silloin tällöin aran silmäyksen pimeään nurkkaan, jossa
Anna-Liisan vuode oli. Vihdoin, päreen loppuun palettua, meni hänkin
levolle ja nukkui raskaasti.
Muutamien päivien kuluttua tuli nimismies taloon. Hän kävi siinä
aikavälistä tarkastamassa majataloa, mutta tällä kertaa tuli Anna-Liisa
niin valkeaksi kuin palttina, nähdessään re'en seisattuvan portaitten
eteen.
"Kuka se oli, joka tässä muutamana päivänä kyyditsi tuota oluenpanijaa
kaupunkiin?" kysyi nimismies Anna-Liisan tullessa avaamaan
vierashuoneen ovea.
"Onko täällä matkustanut oluenpanija?" kysyi Anna-Liisa.
"On, se lihava punavöinen, toissilmäinen herra."
"Jahaa. Talon renki Antti kyyditsi häntä. Onko... jotakin... hänelle
tapahtunut?" kysyi Anna-Liisa vapisevilla huulilla, hänen sydämensä
tykytti niin että hän tuskin voi hengittää.
"Missä se mies nyt on?"
"Hän hakkaa havuja pihalta."
"Onko isäntä kotona?"
"On."
"Käskekää hänen tulla tänne."
Isäntä tuli. Heti kutsuttiin sisään Antti, emäntä ja muutamia
kyytimiehiä sekä Anna-Liisaa. Siltavouti tuli myöskin lautamiehen
kanssa, ja oikea kuulusteleminen alkoi. Matkustavainen oluenpanija
ei ollut koskaan saapunut kaupunkiin; postiljooni oli, viimeksi
kulkiessaan, nähnyt verijälkien vievän metsään tien vieressä, ja
oluenpanija oli löydetty, murhattuna ja kaivettuna lumeen. Hänen
kultakellonsa ja kaikki hänen rahansa, monta, monta sataa markkaa oli
poissa. Kyytimiestä ruvettiin epäilemään. Alussa kielsi hän jäykästi
ja väitti vaan vieneensä matkustajan kaupunkiin, mutta sitte alkoi
hän puhua itseänsä pussiin, tuli aina vaaleammaksi ja levottomammaksi
ja rupesi vihdoin itkemään. Nyt piti Anna-Liisankin sanoa mitä hän
tiesi. Kuinka raskasta ja vaikeata oli todistaminen sitä vastaan
josta hän niin paljo oli pitänyt! Mutta totuus täytyi sanoa. Paljoa
ei hän tosin tiennyt, mutta Antin levottomuuden ja kummallisen tavan,
sekä hänen verisen paidanhihansa kertoi hän. Mieluummin olisi hän
antanut leikata kielensä poikki kuin sanoa tätä, mutta totuus piti
tuoda esille. Vihdoin tunnusti Antti. Kohta aikoi hän mennä naimisiin
ja tarvitsi rahoja, eikä hänen tarkoituksensa ollut murhata, mutta
oluenpanija huomasi hänen aikovan varastaa nahkalaukkua ja kun hän otti
revolverinsa, silloin antoi Antti hänelle syvän piston puukollansa,
ja -- niin oli se tehty. Kun nimismies meni pois, ja Antti vaaleana,
allapäin istuutui siltavoudin viereen ja vietiin pois vankina,
puristi Anna-Liisa kätensä ristiin ja sanoi hiljaa vuodattaen kuumia
kyyneleitä: "sekin, jonka luulin olevan surukseni ja vahingokseni, oli
minun parhaakseni..."
Sitte rupesi hän järjestämään huoneita ja laittelemaan valkeita
uuniloihin niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta hänen sydämensä
oli raskas kuin kivi.
Miksi piti tuon nuoren, iloisen pojan tehdä itsensä niin onnettomaksi!
Nyt ajoi taaskin reki pihaan. Nuori lyyrylakkinen herra nousi siitä
ylös ja tuli päiväkirjahuoneeseen. Hän melusi ja kirosi ja kutsui kaksi
pulloa olutta. Anna-Liisa pani päiväkirjan ja mustetolpon esille ja
korjasi pöytäliinaa.
"No tuleeko sitä pian?" kysyi ylioppilas äkäisesti.
"Kyllä", vastasi Anna-Liisa rauhallisesti, "mutta minun mielestäni on
herra saanut kylliksi sitä lajia. Parasta olisi panna maata ja sitte
syödä palanen silliä voileivän kanssa."
Silloin vihastui nuori herra ja sanoi tietävänsä mitä hän tarvitsi, ja
käski tottelemaan heti. Hän saikin pyytämänsä.
Tunnin kuluttua, kun Anna-Liisa tuli katsomaan eikö herra jo
matkustaisi, makasi tämä lattialla, turkki päällä ja lakki päässä, ja
hänen vieressään oli taskusta pudonnut täysi kukkaro, pöydällä oli
molemmat olutpullot tyhjinä.
"Voi sinua poloista", sanoi Anna-Liisa sääliväisesti, "ethän sinä ole
parempi kuin huonoin kyytimies, ja sinun pitäisi kumminkin ymmärtää
paremmin."
Sitte otti hän rahakukkaron talteen, pani tyynyn makaavan pään alle ja
meni pois.
Iltasella heräsi ylioppilas. Kun Anna-Liisa tuli kynttilää sytyttämään,
istui hän hyvin häpeissään ja vakavana pöydän ääressä.
"Ethän toki liene nähnyt rahakukkaroani?" kysyi hän alakuloisena.
"Täällä on ollut monta matkustajaa sen perästä ja herra on maannut
lukitsemattomassa huoneessa", vastasi Anna-Liisa.
"Se on totta. Vaan mitä on minun nyt tekeminen, siinä olivat kaikki
minun matkarahani."
"Niin, toiste tulee herran pitää parempi huoli matkarahoistaan", penäsi
Anna-Liisa, "ehkä herralla on köyhä äiti niinkuin monella muullakin
ylioppilaalla, ja tässä on rahat."
"Mitä sanot? Rahani!" ylioppilas kavahti ylös, sieppasi rahakukkaron.
"Rehellinen tyttö! Minä olin ehkä tullessani epäkohtelias sinua
vastaan, anna minulle anteeksi!"
"En ole tottunutkaan juuri suureen kohteliaisuuteen", vastasi
Anna-Liisa tyynesti hymyillen.
"Kas tässä edes juomarahoja rehellisyydestäsi."
"Ei, kiitoksia", sanoi Anna-Liisa, "pitäkää matkarahanne, en ollut
rehellinen palkinnon tähden."
Vuoden perästä tuli yksinäinen rouvasihminen majataloon. Oli myrsky
ja räntäsade, jo ilta ja rupesi pimenemään. Matkustavainen oli hyvin
nuori tyttö ja monta vuotta oli hän matkustanut tätä tietä kouluun
mennessä ja koulusta tullessa. Anna-Liisa tunsi hänen, mutta ihmetteli
kuinka hän, joka ennen oli aina ollut niin iloinen ja puhelias, nyt
oli niin hiljainen ja vaalea ja kuinka hän näytti niin sanomattoman
surulliselta. Turhaan hääräsi Anna-Liisa hänen ympärillänsä, ripusti
hänen vaippansa kuivamaan, teki hänelle vuoteen ja kysyi eikö hän
tahtoisi jotakin lämpöistä illalliseksi. Ei, hän ei tahtonut mitään.
Anna-Liisa oli nyt tehnyt kaikki mitä oli voinut, mutta vaikea oli
hänen jättää nuori tyttöraukka yksinään ja suruiseksi. Sen vuoksi nosti
hän tuolin valkean eteen ja sanoi:
"Rakas nuori neitikultani, tulkaa ja istukaa tähän, te olette
vilustunut ja väsynyt."
Ja kun vieras oli tehnyt niin, laskeutui Anna-Liisa polvillensa, riisui
märjät kengät, ripusti sukat uunin nuoralle ja rupesi varovaisesti
hieromaan pieniä kylmiä jalkoja suurilla, karkeilla käsillään.
Silloin suli vieraan nuoren naisen hiljainen, raskas suru, ja hän
purskahti katkeraan itkuun.
"Voi kuinka sinä olet hyvä ja ystävällinen", sanoi hän, "kiitos,
kiitos! Jumala sinulle palkitkoon!"
"No minä huomasin neidillä olevan suuren surun, ja minä tiedän mitä
suru on. Neitihän onkin matkustanut täällä ennen monta kertaa vuodessa,
niin että te olitte kuin tuttava."
"Niin, kultaseni."
"Mutta minä vaan tahdoin sanoa että kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu
meidän parhaaksemme. Niin sanoi pastorimme ja vaikka minä en voinut
sitä ennen oikein uskoa, niin tiedän minä sen nyt."
Anna-Liisa kertoi nyt oman pienen historiansa Antista ja sanoi sitte:
"kuinka hirmuista olisi ollut jos olisin joutunut naimiseen sellaisen
miehen kanssa ja jos hän olisi tullut isäksi useimmille pienille
viattomille lapsille."
Nuori nainen sanoi: "minä tulen juuri hautaamasta sulhastani. Vaikeata
on tosin uskoa että se tulee minun parhaakseni, mutta tiedän Jumalan
lähettäneen minulle tämän surun, ja täytyyhän minun luottaa hänen
rakkauteensa. Kiitos sitä muistuttamastasi." Nyt otti hän esiin
valokuvan ja näytti sitä Anna-Liisalle. "Sen näköinen hän oli."
Tämä oli nuori kiherähiuksinen mies ja ylioppilaslakki kädessä.
Anna-Liisa tunsi heti nuoren herran, jonka matkarahat hän kerran oli
ottanut talteen.
"Niin, niin", sanoi hän kyyneleet silmissä, "kyllä hän oli kaunis nuori
mies, mutta ehkä Jumala huomasi hänen teille tuottavan surua, ja sen
vuoksi otti se hänen teiltä. Menkää nyt makaamaan, minä tuon kupin
lämmintä maitoa ja vähän korppua."
Tämän nuoren vieraan rauhoituttua, sammutti Anna-Liisa valkean, pani
hiljaa oven kiinni ja heittäysi itse matolle uunin eteen etuhuoneessa.
"Sillä", sanoi hän, "vaikeata on olla yksin, kun on suruissaan."
Niin teki köyhä majatalon piika edelleenkin hyvää ja osoitti rakkautta
alhaisessa toimessansa ja koetteli tunnokkaasti täyttää monia
velvollisuuksiansa, sillä hän tiesi, että ne oli hänen hoidettava.
Harvoin sai hän kiitosta ahkeroimisistansa, mutta sisällinen
tyytyväisyys täytti hänen sydämensä, ja siten vähitellen haihtui se
raskas suru häneltä, niin että hän sai jälleen tyytyväisen mielen ja
kulki hiljaa rataansa eteenpäin, luottaen Jumalaan.
Anna-Liisan tultua vanhaksi, oli hän säästänyt niin paljon, että hän
voi ostaa pienen oman tuvan. Se oli niin lähellä kirkkoa, että hän
siihen, niinkuin entiseenkin saunakammariin, voi kuulla virrenveisuun
sunnuntaina. Siinä eli hän onnellisena ja levollisena kissansa ja
kanansa, rukkinsa, virsikirjansa ja kahvipannunsa kanssa, ja nyt sai
hän levätä kaikista vaivoistansa.
Niinin kosijat.
Oli kirkas talvipäivä. Tenhiälän talon suuressa tuvassa istui muutamia
vaimoja tehden mikä mitäkin käsityötä, jolloin komea reki ajoi pihaan
ja pysähtyi tallin eteen. Reistä nousi keski-ikäinen mies, jolla oli
päällänsä uusi ja kaunis turkki monta kyynärää pitkällä punaisella
vyöllä ympäröittynä. Hän otti suitset hevosensa suusta, sitoi
marhaminnan rautarenkaaseen tallin seinässä ja otti sitte kirjavan
loimen reistä, jolla hän peitti hiostuneen hevosen. Tällä aikaa oli
tuvassa suuri hälinä. Emäntä väisti heti rukkinsa syrjähän ja sanoi:
"Se on varmaankin Järvenpään isäntä. Tytöt pankaa kahvipannu tulelle.
Niini, mene kiiruusti kammariin ja pue itsesi hienoksi ja siistiksi.
Maija, viskaa pois nuo romut tuosta oven edestä, täällä näyttää kaikki
kuin Jerusalemin hävityksessä, Tiina, juokse kiiruusti Pippa-Eevaan
hakemaan vehnäistä. Voi, voi minulla ei ole niin korppuakaan kotona!
Missä on esiliinani? Jahaa, tuolla. Hametta en kerkiä enää muuttamaan.
No, Niini, etkö kuullut? mene kiiruusti panemaan päällesi."
Noin neljäntoista vuotias pitkä ja kaunis tyttö jätti vitkastellen
kangastuolinsa ja sanoi:
"Minkätähden minun pitäisi pukea päälleni? Hänellä on kai asiaa
äidille, minä menen sillä aikaa juottamaan vasikoita."
"Et, sinä menet pukemaan päällesi. Nyt hän tulee!"
Niini meni äreissään pieneen porstua-pohjakammariin ja äiti
valmistautui mielittelevällä hymyllä ottamaan vastaan tuota rikasta
ja arvokasta vierasta. Piijat, jotka uteliaina olivat juosneet
akkunaan, kiiruhtivat nyt ulos, yksi Pippa-Eevaan, toinen kotaan,
ruotimummon Saaran tehdessä hyvää tulennosta ainoastaan silloin tällöin
lämmitettyyn juhlatupaan, jonne Järvenpään isäntä nyt vietiin.
Jonkun hetken kuluttua tuli talon tytär kammarista ja asettautui
epäileväisen näköisenä jokapäiväsen tuvan akkunaan.
"Se oli oikein, Niini", sanoi vanha Saara, "nyt olet sinä hieno.
Tottapahan oli minun sanani ett'ei suotta jäänyt pitkä kekäle kammarin
uuniin tänä aamuna; Jonas on varmaankin kosiomatkalla. Katsos vaan
tuota nuorta mustaa hevosta ja lointa, ja tuota uutta rekeä, ja
hopeahelaista piippua joka hänellä on suussa. Ohhoh Niini!"
"Mitä minulle tarvitsee osoitella? Minä olen nuorin talossa. Kosijoita
tänne voi tulla yhtä hyvin äidille ja tytöille kuin sinulle ja
minullekin, minä luulen että olette joutavia kaikki." Tälle nauroi
Niini imelästi.
"Hiljaa vaan ett'ei hän kuule sinua", muistutti Saara, "semmoinen kuin
Jonas ei kosikaan köyhiä piikoja."
"Miks'ei! Minun mielestäni kävisi se juuri hyvin laatuun."
"Ei se käy laatuun. Mutta kyllä kai kerran tähänkin taloon kosijoita
otetaan vastaan. Monta on jo poislähetetty."
"Äidinkö kosijoita sitte?"
"Niin, mutta myöskin sinun."
"Minun! Mitä juttelet. Karttaa villojasi ja ole ääneti. Kuka minua
kosisi? Enhän ole vielä ripilläkään käynyt."
"Ei se mitään tee. Huolellinen kosija odottaa siksi kun sinä tulet
valmiiksi."
Nyt tuli emäntä sisään aika touhussa. "Missä se Tiina viipyy! Eikö
kahvi ole jo valmista? Tässä sinä seisot, Niini, etkä toimita mitään.
Mene sisään tervehtimään, sill'aikaa kuin minä laitan kahvitarjottimen
järjestykseen.
"En", vastasi Niini, "en tahdo."
"Sinä olet aina itsepäinen! Juokse sitte kotaan jouduttamaan kahvia,
täss' on kahvilaadikko ja mylly, ota sokeria arkusta ja tuo itse sisään
kahvia. Joudu nyt!"
Niini laittoi kaikki taitavasti ja kerkeästi järjestykseen, mutta
kun kahvi oli vietävä sisään, rupesi hän pyytämään Tiinaa ja Maijaa
menemään hänen edestänsä.
"Mitä puhut, Niini!" sanoi Maija, "minä joka näytän kuin pesemätön
porsas. Mene itse, sinä olet hienosti vaatetettu ja sitä paitsi talon
tytär."
"Tiinakulta", rukoili Niini.
"En, en minä ilkiä, emäntä käski sinun menemään, enkä minä myöskään ole
vaatetettu. Mene vaan itse, niin saat ehkä nähdä isintimäsi", pitkitti
tuo iloinen tyttö pilkallisesti.
Kun ei mikään auttanut, otti Niini ynseän katsannon peittääksensä
kainouttansa, ja sitte meni hän sisään iarjoittimineen.
"Tuollahan talon kukka tuleekin", sanoi Järvenpään isäntä nuoren tytön
astuessa sisään. "Hyvää päivää, mitäs kuuluu?"
Niini pani tarjottimen pöydälle ja tervehti vakaisesti.
"Yhtenä päivänä on hän naimaijässä", sanoi vieras tyytyväisellä
naurulla.
Niini nytkäytti vihoissaan päätänsä ja sävähti punaiseksi kuin
mansikka.
"Kyllähän nyt aika onkin saada häntä ihmiseksi", sanoi äiti kahvia
tarjotessaan, sitte rykäisi hän ajatuksissaan ja kumarsi, "niin, niin,
kyilähän niistä lapsista on vaivaa!"
"No teillä niitä ei ole ollut niin monta, emäntakulta", muistutti
vieras.
"Ei, Jumalan kiitos ja sen vuoksi... sen vuoksi onkin voitu kerätä
vähän arkunpohjalle ja pitää taloa kunnossa. Ei mikään kuluta niin
paljo kuin lasten suut. Ei, Jumalan kiitos, meillä ole kuin yksi lapsi
vaan ja hän saa periä kaikki, meillä ei ole läheisiä sukulaisiakaan."
Emäntä oli silminnähtävästi hyvällä tuulella ja kaatoi kupin toisensa
perästä tuota hyvää kahvia.
Vieras nautti runsaasti, kuunteli tarkkaavaisesti, mutta katseli talon
nuorta tytärtä lakkaamatta ja mieltyneellä katsannolla. Vanhojen sitte
ruvetessa puhumaan talon viljelyksestä, tuloista ja muista asioista,
hiipi Niini jälleen ulos. Vieraan mentyä pois, tuli emäntä taaskin
arkipäivätupaan. Hän oli tavattoman iloinen ja ystävällinen, antoi
piijoille ja ruotumummolle kaksi kuppia kahvia itsekullekin ja käski
sitte Niinin tulla kammariin, häneltä olisi vähän asiaa.
"Nyt menee emäntä naimisiin", sanoi Maija niinpiankuin tuvan ovi oli
suljettu, "hän on niin hyvillään kuin olisi saanut sata markkaa."
"Sata markkaa!" sanoi Saara halveksien, "mitä sata markkaa on hänelle?
Ei, paljo enemmän -- _vävyn_ on hän saanut."
"Vävyn!" toistivat molemmat tytöt yhtä aikaa.
"Siihen olen varma."
"Niini raukka!" sanoi Tiina sääliväisesti.
"Niin raukka", matki Maija, "suuri talo, jossa on 20 lehmää, omat
piijat ja rahaa kuin ruohoa."
"Ja vanha saituri kaupan päällisiksi", sanoi Tiina.
"Sinä ottaisit hänen huomispäivänä", sanoi Maija pilkallisesti.
"En", sanoi Tiina, "tosin olen köyhä, mutta Joonasta en ottaisi, monta
on joilla on parempi oikeus häneen ja puoli tusinaa lapsia juoksee
pitkin maantietä kerjäläispussi seljässä sen sijaan kuin heidän pitäsi
istua Järvenpään tuvan pöydässä -- ohoh!"
Vanha Saara, karsinanurkassa, jupisi jotakin nuoruudesta ja hulluudesta.
"Ihmettelen miksi hän ei ole ennen mennyt naimisiin", sanoi Maija, "hän
on varmaankin jo neljänkymmenen vuoden vanha mies."
"Niin, hän on kerännyt ensin", sanoi Saara, "ei se maksa vähää elättää
vaimoa ja lapsia."
"Ei, ei", sanoi Tiina, "sentähden..."
"Hiljaa tyttö! Sentähden on hän odottanut kuten ainakin ymmärtäväinen
mies, ja nyt kun hänellä on varoja, niin menee hän naimisiin."
Kammarissa sai Niini sillä välin kuulla suuria uutisia.
"Nyt pitää meidän olla oikein ahkeroita, tyttöseni", alotti äiti,
"sillä nyt alkaa todellakin sinun laittamisesi."
"No sitä vartenhan olemme jo tehneet melkein yhden vuoden", vastasi
Niini.
"Niin, niin, mutta nyt aivan todenperästä. Järvenpään isäntä on
pyytänyt sinua vaimoksensa."
"Minun mielestäni olisi hänen pitänyt pyytää sinua, äiti."
"No, minusta ei ole kysymyskään. Sinua hän pyysi ja sinun hän sai."
"Äiti, etköhän vaan luvannut! huudahti Niini peloissaan.
"Tietysti olen luvannut."
"Tuo vanha..."
"Älä puhu pahaa sulhostasi. Ei hän ole niinkään vanha, vähän yli 40
vuotta, eikä ikä haittaa tässä maailmassa. Häneltä on muhkea talo,
rahoja ja tavaroita oikeen Porvoon mitalla."
"Mutta minä en huoli hänestä", sanoi Niini itkien, "minkätähden minun
pitäisi mennä naimiseen, kun en vielä ole käynyt rippikouluakaan enkä
minä voi hoitaa suurta taloa?"
"Voi, kun sinä olet lapsellinen! Eihän häät nyt ole vielä huomenna
eikä vielä ensi viikollakaan. Ensisti pitää sinun täyttää vähintäänkin
kuusitoista vuotta, ja siksi on meillä kyllä tekemistä sinun laitoksesi
kanssa. Monta kymmentä kyynärää saamme kutoa ja monta lankavyyhteä
kehrätä ennenkuin sinä tulet semmoiseen laitokseen kuin Tenhiälän
tyttären pitää olla."
"Mutta olishan äiti voinut ottaa hänet itse, minä en hänestä välitä."
"Sellaista miestä ei _oteta_. Pääasia on, että hänen omaisuutensa tulee
yhdistetyksi yhteen meidän omaisuutemme kanssa. Puolessa pitäjässä ei
ole semmoista kosijaa kuin hän on."
"Mutta Tiina sanoo, että hän on niin ahnas."
"Tiinalla on lampaan pää. Uskotko että Joonas Järvenpää on ahnas,
kun on kysymys hänen omasta morsiamestansa tai vaimostansa. Ensi
sunnuntaina tuo hän kihlasormuksen, ja siitä voit olla varma että se on
puhdasta kultaa."
"Voi, voi minua lapsiraukkaa, kun minut myödään pois niinkuin Joosepin
ennen möivät hänen veljensä", valitti Niini.
"Se ei ole niin vaarallista, sun pääsee Egyptin lihapatain ääreen",
sanoi äiti rauhallisesti.
"Minun mielestäni olisi meillä ollut lihaa ja läskiä täällä kotona",
sanoi Niini harmillisella nyyhkytyksellä.
"Kas niin, ole nyt hiljaa", huusi äiti ankarasti. "Niin käy kuin olen
määrännyt. Sinulla ei ole mitään sanomista, ja minä tiedän kyllä
miten parhaiten huolehdin sinun tulevaisuudestasi. Kas niin, marssi
kangastuolille!"
Tytär ei uskaltanut enempää vastustella, mutta tupaan ei hän tahtonut
mennä sillä väki olisi silloin huomannut hänen itkeneet silmänsä,
vaan hän meni vasikkanavettaan jossa hänellä oli oma pieni ruskea,
valkopäinen lehmävasikka, jota hän itse juotti jokapäivä. Täällä
istui hän hirrennenälle, kietoi kätensä vasikan kaulan ympäri ja itki
katkerasti. Vasikat nuoleksivat hänen kasvojansa, imeksivät hänen
korvanlehtiänsä ja hyrysivät hiljaa ja lempeästi. Nuoren ruokkijan yhä
edelleenkin istuessa hiljaa ja itkiessä, tuli vasikka kärsimättömäksi,
koetti reuhtota päätänsä irti, ja tämän onnistuttua, hyppeli se niin
somasti, että Niiniä heti rupesi naurattamaan ja hän unhotti koko
surunsa leikkiessään vasikan kanssa.
* * * * *
Sunnuntai tuli. Ei äiti eikä tytärkään ollut puhunut mitään
kihlajaisista, mutta kun tuo rikas tilanomistaja toisen kerran yhden
viikon ajalla ilmestyi taloon, arvasi jokainen että jotakin oli
tekeillä, ja että se nyt saataisiin tietää.
Rengit menivät ulos ottamaan vastaan hevoista, jota tehdessä he
tavallista kohteliaammin nostivat lakkiansa tervehtiessään. Piijat
juoksentelivat edestakaisin kuin hullut kanat, ja vanha Saara, joka
seisoi eteisessä kädet esiliinan alla, notkisti polviansa niin syvään,
kuin hänen huonot jalkansa kannattivat. Emäntä ja Niini istuivat jo
juhlatuvassa, joka oli puhdistettu ja järjestetty mitä parhaimmalla
tavalla, puhtaat hurstit sängyissä ja hienoksi hakatut katajat
lattialla. Paitsi emäntää ja Niiniä oli siellä vielä pari rusthollaria
vaimoinen, kaukaisia sukulaisia Tenhiälään, ja Järvenpään kanssa
tuli hänen vanhempi veljensä vaimonsa ja poikansa kanssa. Kahvia ja
viiniä tarjottiin runsaissa määrin, joita nautittiin juhlallisella
hiljaisuudella. Sitte sai Niini kihlasormuksensa, ja kyllä se oli
"puhdasta kultaa", se oli varma. Veisattua pari virrenvärssyä,
istuuduttiin puolispöytään. Alussa olivat kaikki ääneti tässäkin,
vaan kun muutamia haarikoita olutta oli tyhjennetty ja paljo viinaa
juotu, alettiin vilkastua. Sulhanen, joka luonnollisesti istui Niinin
vieressä, tahtoi panna käsivarttaan hänen vyötäisilleen, vaan hän
keikahti äkkiä ylös ja juoksi pois. Kaikki nauroivat.
"Voit antaa olla hänen rauhassa jonkun aikaa", kehoitti Järvenpään
nato, "hänhän on vasta lapsiriepu. Hän tottuu kyllä vähitellen olemaan
morsiamena."
"Niin se käy kyllä päinsä", sanoi toinen rusthollareista, "kun minä
kosin vaimoani ja tahdoin suudella häntä, puri se marakatti minua
poskeen. Ja nyt me olemme kyllä hyviä ystävyksiä, vai kuinka muoriseni?"
Lihava rusthollarin emäntä nauroi niin sydämmellisesti että paksut
kultaperät hyppivät rinnoilla. "Niin, lapset ovat lapsia", sanoi hän
sävyisästi.
Porstuakammarissa istui Niini sängyn laihalla ja vaikeroi hyvälle
ystävälleen Tiinalle.
"Minä olen niin vihoissani", sanoi hän, "jos se viettelys vielä aikoo
koskea minuun, niin karkaan minä kotoa. Eikö hän voi odottaa kunnes nuo
toiset ovat lähteneet. Ja jos minun välttämättömästi täytyy olla hänen
morsiamensa, niin voinhan olla se ilman että hän koskee minuun."
Tiina nauroi. "Rakas Niini, hän tulee varmaan pyytämään enemmänkin,
minä olen monasti nähnyt kihlautuneiden suutelevankin."
"Hyi, mokoma tupakkakuono! ja viinalta hän haisee!" Niini sylki. "Vaan
minä olenkin niin surullinen", jatkoi hän sitte. "Minun pitää jättää
äiti ja sinut ja kaunis kotini ja Kaunikki."
Tiina nauroi taas. "No mitä siihen tulee, niin on Kaunikki silloin
hyvä lypsylehmä, jonka varmaankin saat ottaa mukaasi ja minä tulen
piijaksesi."
"Tahdotko niin, Tiina!" huudahti Niini iloisena.
"Ihan varmaan, josma elän, sinusta tulee varmaankin hyvä emäntä."
"Se minusta tulee, minä en aijo torua enkä häsiä koko päivää. Sinä
tulet olemaan etevin ja aina saamaan parhaan lämpöiskakkaran sekä
suuren nokareen voita joka kirnuuksesta."
"Niin jos sinä saat hallita", sanoi Tiina ilkamoiden "mutta isännällä
on myöskin sananvaltansa."
Niini kävi totiseksi. "Ja hän on niin ahne", sanoi hän miettiväisesti.
Tiina ryki hämillään, sillä juuri hän oli usein puhunut siitä.
Nyt sanoi hän: "No ehkä ihmiset vaan lörpöttelevät. Rintalan Aatu
kertoi nähneensä hänen tänään panevan ihan uuden markan kappaleen
vaivaishaaviin, niin että se kilahti kuparikolikoita vasten."
"Niin, iloissaan siitä että saa minut", sanoi Niini halveksivasti,
"vaan minä olen niin peloissani hänestä ja tiedän, ettei häntä yleensä
rakasteta. Voi, voi jos äiti ottaisi hänet."
"On vielä pitkä aika häihin", lohdutti Tiina, "kuka tietää mitä vielä
siksi tapahtuu."
"Niin, se on totta; auta sinä, Tiina, minua pyytämään äitiä päästämään
minut koko asiasta."
"En, sitä en tohdi, ennen purisin kielen itseltäni. Vaan elä sure,
Niini, Joka voittaa aikaa, voittaa kaikkea."
Neljätoistavuotiaana on helppo toivoa ja Niini sai pian lohdutusta
tämänpäiväseen suruunsa. Sulhanen ei vaivannutkaan häntä usein. Useita
viikkoja kului hänen tulemattaan ollenkaan taloon, sitä paitsi oli
Niinillä tapana heti, nähtyään tuon kaukaa tunnetun re'en, juosta
johonkin naapuriin hetkiseksi tai myöskin piiloutua vasikkakarsinaan
tai istua kodassa katsomassa kuinka Tiina pesi astioita. Ei äiti
enemmän kuin sulhanenkaan välittäneet tästä menetyksestä. Molemmat
olivat iloissaan kihlauksesta ja kahden rikkaan talon yhdistyksestä.
He pitivät morsiamen inhoa lapsellisuutena, joka ei merkitseisi
mitään. Kun Niini siten sai olla rauhassa ja kun sitä paitsi oli
niin pitkä aika häihin, alkoi kihlauskin tuntua vähemmän raskaalta
tytön lapsellisesta mielestä ja hän tuli jälleen iloiseksi kuten
ennenkin eikä myöskään ollut niin vähän hauskaa olla monen häntä
paljoa vanhemman tytön kadehtimana ja sunnuntaisin saada kantaa
uutta kiiltävää sormusta sekä jokaiselle vieraalle näyttää komeita
silkkihuivia, kultasia korvarenkaita helmineen ja muita tuon rikkaan
sulhasen antimia. On mahdollista että nuori morsian vähitellen olisi
tottunut oloihin ja lopulta napisematta mennyt avioliittoon, jollei
jotakin olisi tapahtunut, jota ei Niini eikä kukaan muu ollut ajatellut.
* * * * *
Kauniina päivänä maaliskuussa, kun lumi suli katoilta ja varpuset
viserrellen hyppivät kaikkialla missä luulivat löytävänsä kauran
jyvän tai pienen heinänsiemenen, seisoi Niini pihalla kaivon
vieressä ja katseli kuinka vasikat, jotka olivat lasketut ulos vähän
jaloittelemaan, potkivat iloisina auringonpaisteessa. Silloin kulki
reki hitaasti mäkeä ylös ja seisattui kaivolle.
"Vai niin, sinäkö Sakari!" huudahti Niini iloisena, "mitä kuuluu?
On varmaankin kulunut puoli vuotta siitä, kun sinua on nähty näillä
mailla."
"Jaa, niille paikoin", vastasi nuorukainen, "paljon on tapahtunutkin
sill'aikaa."
"Luonnollisesti", vastasi Niini, "Hallilan vanha emäntä on kuollut,
Martti Hietalan lapsi samoin ja Seru on naimisissa ja Pekka Niskamäki
on ostanut Isotalon, vaan tuosta kaikestahan lienet jo kuullut."
"Olen, olen ja paljosta muustakin." Sakari oli nostanut vettä kaivosta
ja juottanut hevosensa. "Tulin eilen kotiin... olen matkustanut
puoli maailmaa ympäri siitä kun viimeksi tapasimme... olin kahdesti
Pietarissa ja Helsingissä monta kertaa... No, Niini, sinähän olet
kasvanut siitä kuin viimeksi olin täällä... sanotaan sinun olevan
kihloissa -- onko se totta?"
"On, Järvenpään Joonaan kanssa", vastasi Niini hymyillen, "eikö se ole
naurettavaa?"
"Minun mielestäni on se enemmän surullista kuin naurettavaa", vastasi
Sakari yksitotisesti ja katsoen alaspäin.
Niini katsahti ylös hyvin hämmästyneenä. Nuori mies seisoi siinä niin
vaaleana, ja nyt juuri katsoi se häneen surullisella katsannolla.
"Voi Niini, Niini, mitä olet tehnyt! Olin aina ajatellut..."
"Mitä olit ajatellut?" kysyi Niini äkkiä.
Sakari puri niin kovasti piippunsa imuketta että se lohkesi. Hän sylki
palaset pois suustaan ja sanoi: "minä olin ajatellut että meistä tulisi
pari. Aina lapsuudesta saakka, jolloin leikimme yhdessä ja poimimme
marjoja metsässä ja jolloin minä autoin sinua tuohisia tehdessä, olen
minä sitä ajatellut. Sentähden alotinkin voikauppani ja toivoin sillä
tapaa voivani vaurastua paremmin kuin pienen talon nuorempi poika. Ja
nyt olet sinä turmellut kaikki tyyni."
Niini ei ollut koskaan ajatellut rakasta lapsuuden ystäväänsä ja
leikkikumppaliansa sulhasenansa, mutta kun hän kuuli Sakarin sanat,
niin valloitti hänet kummallinen surumielisyys.
"Enhän minä tahtonut, äitihän se toimitti sitä", sanoi hän
epäileväisesti.
"Etkö sinä tahtonut?" kysyi Sakari innokkaasti.
"En. Mitä minä välittäisin vanhasta ukosta?"
"Hänellä on niin komea talo."
"Talo on minulla itsellänikin", sanoi Niini ylpeästi.
"Se on juuri pahinta. Sinä olet rikas ja minulla ei ole toistaiseksi
mitään vakuutta, kuinka voisin pyytää sinua äidiltäsi!"
"Elä puhu niin, Sakari", sanoi Niini vienosti, "kyllä minä sinusta
pidän paljo enemmin tyhjin käsin kuin Joonaasta koko tiloineen."
"Teetkö niin, Niini, armas tyttöseni!"
"Se on varma."
"Ja tulisit minun vaimokseni, vaikka minulla ei olisi mitään rikkautta
sinulle tarjottavana?"
"Eihän sitä tarvitakaan, kun minulla on rahoja kylläksi. Sinä tulisit
tähän ja saisit talon minun kanssani, me kyllä tarvitsemme tässä
isäntää."
"Mutta äitisi?..."
"Hän kyllä myöntyy", sanoi Niini tyynesti.
"Hyvä, siis on kaikki puhuttu. Nyt otan minä osani talosta ja alotan
oikein todenperästä voikauppani. Jollei vaan haukka vie kyyhkyistäni
sillä ajalla."
"Kyyhkynen ei ole niin otettavissa", nauroi Niini.
Nyt kuului kimakka ääni portailta: "Mitä sinä Niini siellä seisot ja et
katso vasikoita, vaan annat niiden kävellä pitkin maantietä."
Niini riensi ulos portista hehkuvin poskin.
"Jahaa se olet sinä, Sakari. Mitäs kuuluu? Oletko voin ostolla?"
"Niin olen. Poikkesin tänne kysymään saisinko täältä niinkuin ennenkin."
"Kyllä kai, aina vähäisen, mutta lehmäni ovat hiukan pettäneet minua
tänä vuonna. Muutamia leivisköitä on sentään. Käy nyt sisään, niin
saamme jutella."
Sakari pani hevosensa kiinni kaivolle ja astui tupaan, jossa hän
ystävällisesti tervehti palvelustyttöjä ja vanhaa Saaraa. Pian tuli
Niinikin punaisena ja hengästyneenä, hän oli viimeinkin saanut vasikat
sisään.
"Kun vanha ihminen voi olla niin ajattelematon", nuhteli äiti.
"Se oli juuri Sakarin syy", nauroi Niini, "hän tuli puhuman minun
kanssani, ja silloin unhotin minä elävät."
"Sinun pitää opetella pitämään ajatuksiasi koossa, sinun, joka tulet
kohta emännäksi suureen taloon."
"En ole siellä vielä", mutisi Niini vetäessään esille rukkiansa.
"Olet kai kuullut, että tyttäreni on morsiamena?" kysyi emäntä.
"Kyllä olen kuullut", vastasi Sakari, kopistellessaan piippuansa.
"Hän on tosin nuori vielä", jatkoi emäntä, "mutta ei se haittaa.
"Ei, ei."
Nyt meni emäntä Maijan kanssa ulos hommaamaan voita, ja sillä välin
juttelivat nuoret tuvassa.
Rengit tulivat nyt kotiin metsästä ja tervehtivät sydämmellisesti
Sakaria, jonka koko kylä tunsi aina lapsuudesta saakka. Kun puolinen
oli valmis, pyysi emäntä vierastakin syömään, ja Sakari kertoi monta
asiata matkoiltansa, välistä hauskojakin seikkailuja, jotka saattoivat
nuorison nauramaan. Mitään erityistä puhumaan Niinin kanssa ei hän
enää saanut tilaisuutta, mutta kun he puristivat toinen toisensa
kättä hyvästijätöksi, tekivät molemmat itsissänsä lupauksen, että he
kuuluisivat toisillensa.
Seuraava vuosi kului hiljaa ja rauhallisesti, Järvenpää kävi
silloin tällöin Tenhiälässä, mutta paljoa ei hän nytkään saanut
nähdä morsiantansa. Sakari tuli vietä pari kertaa voin ostolle ja
jonkun kerran muutenkin kun hän oli kotona veljensä luona. Harvoin
tahi ei koskaan saaneet nuoret puhua kahden kesken, mutta entinen
lapsuudenystävyys oli nyt, Niinissäkin, muuttunut lämpimämmäksi
tunteeksi, ja joka kerta kuin he kohtasivat toisensa tuli side
heidän välillänsä vielä vahvemmaksi. Niini oli nyt kuudennellatoista
vuodellansa. Hän oli ahkera kuin muurahainen ja auttoi äitiänsä
kaikissa talon askareissa. Aina täydemmäksi tulivat arkut kauniista
liinavaatteista,. komeista villahameista ja juovikkaista sukista. Äidin
ja tyttären ajatukset näiden töiden ohella olivat kumminkin hyvin
erilaiset. Toinen ajatteli ilolla ja ylpeydellä tytärtänsä Järvenpään
emäntänä ja kuvitteli hänen tavaransa riippumassa ylisillä ja pantuina
kauniisiin piironginlootiin. Toinen iloitsi saadakseen tehdä rakkaan
Sakarinsa rikkaaksi ja ajatteli nuoruuden luottamuksella, että tämä
rikkaus aivan hyvin riittäisi sekä äidille että tyttärelle ja vävylle.
Silloin ei hänen tarvitsisi jättää kotoansa, ja Sakari voisi saada
myödä voita omasta karjasta, ja voisi tulla vielä rikkaammaksi kuin
Järvenpää. Ikävä ajatus vaivasi kumminkin sekä äitiä että tytärtä.
Niini oli useita kertoja, varsinkin viimeisenä vuonna, pyytänyt saada
purkaa kihlauksensa Joonaan kanssa, mutta siitä ei äiti tahtonut hänen
ollenkaan kuulla puhuvaankaan, vastaukseksi sai hän muutamia kovia
sanoja, taikka äiti selitti myöskin kuinka hyvä hänen oli saada se ja
kertoi monta historiaa kuinka tyytyväisiksi tyttäret olivat tulleet
jotka olivat totelleet aitijänsä ja menneet naimisiin rikkaiden ja
kunnioitettuin miesten kanssa. Välistä oli Niini vihainen, välistä hän
myös itki, mutta ei mikään auttanut. Ja aika kulut hirmuisen nopeasti.
Ukko Järvenpää ei tiennyt mitään näistä riidoista ja katseli jo melkein
itseänsä sekä tytön että tavaroiden omistajaksi. Hän oli jo luettanut
puutkin Tenhiälän metsästä ja laski nyt kuinka paljo hän voisi myödä
hirsiä ja halkoja. Tämä oli tullut morsiamenkin korville, ja tämä
vihastui siitä hirveän kovasti.
"Hän on niinkuin minä sanonkin", huudahti hän, "hän on ahmatti. Laskea
mitä hän voi saada meidän metsästämme!"
"No, mitä se tekee?" sanoi äiti keskeyttäen, "jos hän tutkittaa metsän
vuotta ennemmin tai myöhemmin voi olla sama. Kyllä hän tulee hoitamaan
sinun tavaraasi yhtä hyvin kuin omaansakin."
"Niin, sen minä kyllä luulen, mutta sitä ei hänellä vielä ole. Minä
sanon papille ei, jollei äiti anna sitä minun tehdä ennen."
"Niin, niin, saammehan nyt nähdä. Järvenpää ei tahtone ruveta kenenkään
narriksi."
Silleen jäi se sillä kertaa.
Jonakin päivänä tuli sulhanen taaskin Tenhiälään. Hän oli jo ennen
ollut jonkun naapurin luona ja juonut olutta, niin että hän oli
jokseenkin hyvällä tuulella. Juotuansa Tenhiälässä vielä vähän lisää,
kysyi hän Niiniä. Hän tuli. Järvenpää meni häntä vastaan hyvillään ja
ystävällisellä katsannolla ja tarttui hänen molempiin käsiinsä.
"Kauniimmaksi tulet sinä päivä päivältä, Niini, ja minä alan jo tulla
kärsimättömäksi. Kuinka vanha sinä olet? Kuusitoista vuotta? Mitä?
"Ei, vasta ensi kuussa täytän", vastasi Niini vihaisesti.
"Vai niin, vai niin. Ja keväällä käyt sinä rippikoulun?"
"Niin."
"Ja sitte syksyllä vietämme me häät."
Nyt laski sulhanen kätensä tytön vyötäisille ja nojasi punaisen, leveän
naamansa häntä vastaan.
Mutta Niini tempasi itsensä irti ja huudahti: "mene pois, vanha
kummitus! Elä koske minuun! Minä en tahdo olla minkäänlaisessa
tekemisessä sinun kanssasi."
Järvenpää tuli niin hämilleen, että hän tuli aivan selväksi ja sanoi
vähän tuimasti: "kauvan olen tosin kärsinyt sinun juoniasi, mutta nyt
olet sinä suuri tyttö, ja nyt siitä täytyy tulla loppu."
"Mutta minä en huoli teistä ollenkaan", huusi Niini vihoissaan.
"Ole hiljaa, Niini, ja mene tiehesi", sanoi äiti, ja Niini ei antanut
sanoa itsellensä tätä kahta kertaa, hän juoksi ulos ja lukitsi itsensä
porstuakammariin, jossa hän sai oikein rauhassa itkeä.
"Ihmiset ovat panneet tyhmyyksiä hänen päähänsä", selitti äiti, "ne
ovat kertoneet tuosta metsäntutkimisesta."
"No, mitä se häntä liikuttaa?"
"Ei ollenkaan", kiiruhti äiti vastaamaan mielinkielisesti, "mutta mitä
semmoinen lapsinulikka ei voisi kuvitella."
"Niin, niin; no, kyllä hän vielä kesyy", lohdutti itseänsä sulhanen,
sytytti sikarinsa, joi vielä aika kulauksen olutta haarikasta ja läksi
pois.
Kohta sen perästä tuli Niini sisään. Hän pani kihlasormuksen pöydälle
ja sanoi: "nyt, äiti, sanon minä viimeisen kerran ett'en minä tahdo
mennä naimiseen Joonas Järvenpään kanssa. Minä pidän Sakarista, ja me
olemme päättäneet tulla mieheksi ja vaimoksi."
"Ohoh! päättäneet!" sanoi äiti ylenkatseellisesti, "et taida tietää,
että minä olen sinun holhoojasi."
"Se on sama, mutta Joonasta en ota."
"Kyllä minä otan sormuksen talteen hääpäivään asti", sanoi äiti.
"Niin ja pitää sen", sanoi tytär, "minun sormeeni ei se tule enää."
"Ja sinä luulet minun antavan sinun Sakarille, ympärikuljeksivalle
kauppiaalle, jolla ei ole muuta kuin joitakuita seteleitä vanhassa
lompakossaan."
"Minulla on kylliksi molemmille."
"Sinä ymmärrät, sinä! Elä puhu kellenkään ihmiselle siitä tyhmyydestä",
varoitti äiti, "minä häpeisin aivan silmät korvat täyteen."
"Ei kenenkään tarvitsekaan tietää sitä paitsi teidän, äiti. Ja nyt olen
minä sen sanonut."
* * * * *
Nyt tuli kesä. Niini oli loistolla käynyt rippikoulunsa. Laitokset
oli valmiina, pestyinä, silitettyinä, ja kesätöitä tehtiin hyvin
innokkaasti, sillä ilma oli suotuisa ja kaikki ennusti hyvää vuotta.
Järvenpään isäntä oli melkein yhtä usein Tenhiälän pelloilla ja
niityillä kuin omillansakin. Rengit murisivat hänen sekaantumisestaan
ja sanoivat, ett'ei koskaan voitu tehdä hänen mieliksensä. Emäntä
sovitti ja välitti riidan, tarjosi usein ylimääräistä kahvia ja
paloviinaa ja koetteli tyydyttää kaikkia. Niinikin teki työtä
ahkerasti, mutta hyvin vakainen oli hän ja meni piiloon, niinpiankuin
tuo vihattu sulhanen saapui.
Jonakin lauvantaina, kun Niini oli levittelemässä mattoja vasta
pestylle kammarinlattialle, kuuli hän askeleita eteisestä, ja
käännyttyänsä katsomaan, oli se Järvenpää. Niini oli useita viikkoja
levottomasti odottanut Sakaria ja häntä harmitti nyt kovasti että hän
ystävänsä sijasta sai nähdä tuon ikävän ukon.
"Olipa hyvä että tapaan sinun kerran", sanoi Joonas, "tulin juuri
puhumaan pappilaan menosta..."
"Pappilaan menosta!" huudahti Niini hämillään, "eihän häiden pitänyt
olla ennenkuin syksyllä..."
"Niin, mutta äitisi ja minä olemme päättäneet toisella tapaa."
"Mutta minä olen antanut sormuksen äidille ja pyytänyt hänen sanomaan
teille ett'en minä huoli siitä", sanoi Niini päättäväisesti.
"Tahdotpa sinä tai et, se ei tule kysymykseen", sanoi Joonas Järvenpää,
"äiti tahtoo ja minä tahdon, ja se on pääasia." Sen perästä meni hän
nauraen juhlatupaan.
Kohta tuli emäntä. Hän oli ollut liinamaalla katsomassa ruohkaajattaria
ja oli nähnyt Järvenpään kohoovan pihaan.
"Äiti", sanoi Niini ja piti häntä hameesta, "hän aikoo mennä pappilaan
huommenna!"
"Niin, minä tiedän, mene sisään ja ota parempi hame päällesi."
"Ei, äiti, rakas äiti, älä salli hänen sitä tehdä! En tahdo mennä
naimiseen hänen kanssansa. Kaikki sanovat että hän on niin paha."
"Mene nyt sisään, lapseni, ja ole rauhassa. Hän ei ole niin paha kuin
luulet. Hän on hoitama sinua kuin silmäteräänsä."
"En huoli!"
"Kyllä sinä sitte tulet tyytyväiseksi. Anna minun nyt mennä." Äiti
irroitti hameensa Niinin käsistä ja meni sisään.
Kuulutettiin. Ensimäisen kerran. Toisen kerran ja kolmannen kerran.
Eikä Sakari tullut! Niini oli vallan mielettömänä. Hän tiesi että kun
oli kolme kertaa kuuluutettu, niin ei sitä enää voitu purkaa.
"Vihillä sanon minä ei", ajatteli hän. "Mutta missä viipyy Sakari?
Minkätähden hän ei ole tullut? Hän on kuollut. Muutoin ei voi olla."
Keskiviikkona kolmannen kuuluutuksen jälkeen oli häät vietettävät.
Tiistai-iltana istui Niini suuren pihlajan alla portin edustalla
maantien vieressä, kun hän näki rattaat tulevan maantiellä. Ne
pysähtyivät pihlajan luo, ja Sakari hyppäsi niistä alas.
"Missä olet ollut! Nyt tulet myöhään... huomenna on minun hääni.
"Niin kuulin juuri tuolla kylässä", vastasi Sakari hammasta purren.
"Olen ollut aina Moskovassa ja Pietarissa enkä voinut tulla ennenkuin
sain asiani selväksi. Nyt minulla olisi kokonainen kirstu rahoja."
"Ja nyt on liian myöhäistä", valitti Niini.
"Mutta minä luotin niin varmasti siihen ett'ei häiden pitänyt olla
ennenkuin syksyllä."
"Niin oli aikomus, mutta äiti ja hän joudutti niitä."
"Ja etkö sinä ole heille sanonut...?"
"Olen, olen rukoillut äitiä sekä riidellyt ja itkenyt, mutta he ovat
kuuroja. Toivon voivani matkustaa pois heidän luotansa ja jättää talon
ja kaikki mitä minulla on heille, sillä rahoja Järvenpää kumminkin
kärkkii."
"Niin, nouse siis rattailleni ja tule pois."
"Niin tähkäämme. Odota, minä haen huivin."
Sakari käänsi hevosen, ja Niini kiiti pieneen vinnikammariin, jossa
hän kesillä asui. Sieltä otti hän silkkihuivin päähänsä, solmisi
virsikirjansa ja muutamia vaatekappaleita suureen paksuun villahuiviin
ja hiipi ulos jälleen, hyppäsi rattaille Sakarin viereen, ja niin
menivät he pois.
Häätalossa juostiin ja tarinoitiin, leivottiin, paistettiin ja
puuhattiin lakkaamatta. Keittäjätär oli haettu Hämeenlinnasta, ja
hän ymmärsi panna koko talon vaimoväen liikkeeseen. Arkituvasta
tuli vastapaistetun vehnäsen ja läskin haju, kammarissa kirnuttiin
ja kodassa keitettiin munajuustoa. Ei kellään ollut aikaa ottamaan
vaaria rattaista pihlajan luona ja Niinin katoamisesta. Sitte tuli
ilta. Illallispöydässä kysyttiin Niiniä. Häntä ei löytynyt. Oliko
hän ollut lypsyllä Tiinan ja Maijan kanssa? Ei. Hän oli varmaankin
mennyt naapuriin, jossa hänen rippikoulukumppalinsa asuivat. Kello
tuli yhdeksän, ja kymmenen, hän ei tullut. Emäntä oli harmissaan.
Minkätähden hänen juuri viimeisenä iltana piti juosta ympäri kylää?
Kävikö se laatuun! Yö tuli ja nyt tultiin levottomaksi toden perästä,
piikoja ja renkiä lähetettiin etsimään talon tytärtä. Vanha Saara istui
karsinannurkassa ja kertoi kaikellaisia kamaloita juttuja morsiamista,
jotka olivat hirttäneet ja hivuttaneet itsensä tahi tulleet viedyksi
hiiteen. Emäntä istui penkillä akkunan vieressä ja vähän väliä meni hän
ulos portaille katsomaan eikö joku tulisi. Keittäjätär makasi korsnaten
suuressa sängyssä tuvassa. Puoliyön aikana tuli väki takaisin. Ei
yksikään ihminen ollut nähnyt haamuakaan kadonneesta. Mentiin levolle.
Heti nukkuivat kaikki, ainoastaan emäntä väänteli itseänsä edestakaisin
vuoteella. Mitä sanoo sulhanen? ja mitä vieraat sanovat? Rikkaita
rusthollaria ja tilanomistajia oli kutsuttu kolmesta pitäjästä, he
tulevat turhaan -- mikä häpeä! Mutta missä mahtoi tyttö olla? Jos hän
todellakin oli lopettanut itsensä? Täristys kävi hänen ruumiinsa läpi
ja hän vapisi kovasti. Äiti muisti Niinin vastahakoisuuden, kyyneleet
ja rukoukset. Hänen juohtui mieleensä kuinka vaalea hän viime aikoina
oli ollut, kuinka hiljainen ja surullinen. Hirmuista oli kumminkin!
Hänen ainoa lapsensa! ja häpiä -- kauhea häpiä!
Päivän koittaissa lähetti emäntä sanan sulhaselle. Hän tuli heti
Tenhiälään ja oli vihainen, kiroili, torui ja pauhasi sekä lähetti
taaskin talon miehiä häntä etsimään ja kyselemään. Itse matkusti hän
kahteen lähimmäiseen majataloon kuulustelemaan sieltä. Kaikki oli
turhaa. Keskiviikkona puolenpäivän aikana rupesi vieraita tulemaan.
Monta kymmentä kertaa täytyi äitiraukan toistaa tuota tuskallista
kertomusta -- morsian on poissa!
Vieraita kestittiin ruu'alla ja juomalla ja he menivät taaskin jälleen
pois, pudistaen päätänsä semmoisille häille. Äiti luuli kuolevansa
häpiästä ja surusta.
Niin kului viikko. Silloin tuli Tenhiälän emännälle kirje. Itse ei hän
voinut tukea kirjoitusta, mutta Tiina, joka oli käynyt kansakoulussa,
luki sen hänelle. Se oli Niiniltä.
"Rakas äiti", kirjoitti hän, "minä matkustin pois Sakarin kanssa
kun en tahtonut mennä naimiseen Joonaan kanssa. Jos äiti olisi
ennen kuullut minun rukoukseni, niin ei minun olisi tarvinnut
saattaa teille sitä surua, mutta kuten oli, en voinut pakoittaa
itseäni tottelemaan teitä. Jos äiti tahtoo sallia minun saada
Sakarin, niin tulemme me takaisin, ja silloin voi Järvenpää saada
vaikka koko minun osani talosta, sillä Sakari ei siitä välitä,
hänellä on rahoja kylliksi ja enempi saa hän. Hän on hyvä minua
kohtaan ja hänen tahdon minä saada, mutta ei ketään muuta.