Äiti tempasi kirjeen Tiinan kädestä ja heitti sen tuleen koteloineen ja
kaikkineen. Sitte läksi hän Järvenpäähän. Kun isäntä kuuli kuinka asian
laita oli, sanoi hän julmistuneena: "niin, pitäkää tyttärenne, en voi
mennä naimiseen sellaisen karkulaistytön kanssa. Mutta kaksi tuhatta
markkaa pitää minun saada vahingonpalkkiota, sillä kaksi vuotta olen
minä ollut hänen narrinansa ja olen kuuluututtanut kolme kertaa."
"Mutta, Joonas, mistä Herran nimessä voin minä ottaa 2,000 markkaa",
muistutti emäntä itkien.
"Myökää metsänne! Olisitte voineet pitää huolta tyttärestänne. Laskea
hänet karkaamaan keskellä päivää!"
"Kuinka voin aavistaa..."
"Niin sentähden saatte nyt maksaa 2,000 markkaa."
"Mutta jos hän tulee takaisin?"
Joonas mietti. Kaksi tuhatta markkaa oli hyvä, mutta koko talo oli ehkä
20,000 arvoinen metsineen.
"No hyvä", sanoi hän mahtavalla äänellä, "jos hän tulee takaisin ja
suostuu nöyrästi sekä lupaa tulla hyväksi vaimoksi, niin voin antaa
hänelle anteeksi ja ottaa hänet armoihin. Kirjoita niin hänelle. Missä
hän on?"
"Niin siitä ei hän kirjoittanut."
"No mistä postikonttoorista kirje tuli? Olihan se kirjeen päällä."
"Sitä en katsonut", vastasi äiti levottomasti.
"Mutta on kai teillä kirje ja kotelo tallessa?"
"Ei, -- minä -- minä vihastuin niin, että heitin sen tuleen."
"Niin, se on vaimoväen tapa!" sanoi Järvenpää ivanaurulla. "Laita sitte
2,000 markkaa."
Äiti läksi pois vihoissaan. Kaksi kuhatta markkaa! Ei, ei, hyvällä!
Huhu Niinin katoamisesta ja sitte myöskin kenen kanssa hän oli
matkustanut, levisi laajalle. Ja ihmiset puhuivat siitä paljon, sillä
se oli kumminkin hyvin harvinainen tapaus. Muutamien mielestä oli
se oikein Järvenpäälle, joka tahtoi kiintyä niin nuoreen tyttöön
saadaksensa ainoastaan hänen rahansa. Toiset taas ajattelivat että
hänellä oli täysi oikeus, kun hän oli säädyllisesti kosinut, saanut
myöntävän vastauksen ja kuuluututtanut.
Mutta Järvenpää meni lainoppineen tykö joka asui paikkakunnalla ja
esitteli hänelle asiansa sekä pyysi häntä asianajajakseen.
"Niskoitteleva oli hän alusta alkaen", pitkitti Joonas, "mutta äiti
syytti hänen lapsellisuuttaan. Kaunis lapsellisuus! Minä luulen
paholainen oli hänessä jo alusta alkaen."
"Jahaa, tyttö oli itse kauppaa vastaan?" kysyi lainoppinut.
"Niin, niin, mutta äiti oli sen puolesta."
"Se ei ole riittävä", muistutti herrasmies hymyillen, "tavallisesti
katsotaan asiaa että morsiamenkin suostumusta tarvitaan."
"Herrakulta, mitä semmoinen tytöntynkä ymmärtää? Hän ei ymmärrä enemmän
kuin vasikka, joka joisi itsensä kuoliaaksi, jollei aikanansa oteta
kiulua sen edestä. Minun luonanihan hänellä olisi ollut hyvät päivät."
"Joko hän silloin piti Sakarista?"
"Sitä en tiedä, mutta kyllä hän oli jokseenkin tyhmä jos hän sitä teki.
Tuommoinen ympärikuljeksiva voipölhö, joka juttelemalla hankkii, myö ja
pettää, ja on köyhä kuin kirkonrotta."
"Mahtoiko hän kosia häntä jo silloin?"
"Kyllä siellä oli kosijoita kuin harmaita kissoja, mutta kun minä
tulin, niin hajosivat ne kuin akanat tuuleen. Jos Sakari oli myöskin,
sitä en viitsinyt tarkastaa."
"No, oliko tyttö vanhemmaksi tultuaan, suoraan sanonut, ett'ei hän
huoli teistä?"
"Kyllä, kyllä, kyllä. Hän oli niin hävitöin, että viskasi minun
sornukseni (puhdasta kultaa, maksoi 25 markkaa Hämeenlinnassa)
äidilleen ja sanoi itsensä erilleen kaikista. Ja kun minä tahdoin
kuuluutuksiin, huusi hän eteisessä minulle, 'minä en tahdo', ja lupasi
sanoa ei papille."
"Mutta silloin minun mielestäni teitte väärin kun pakoititte häntä",
muistutti lainoppinut yksitotisesti.
"Muutamat hiehot ei myöskään tahdo antaa lypsää itsiänsä", vastasi
Järvenpää rauhallisesti, "mutta huonosti heille kävisi, jos niiden
tahdolle annettaisiin valtaa. Herra ei voi uskoa minkälaiseksi Tenhiälä
tulisi, jos taitava mies tulisi sitä hoitamaan. Ja metsä! Herra Jumala,
hirsiä voitaisiin myödä huoletta 15,000 markan edestä."
"Se ei kuulu tähän. Tyttö on vapaa ihminen eikä häntä voida ostaa ja
myödä kuin metsää. Jos omaisuutta ajattelette, niin voisittehan naida
äidin."
"Kyllä kai, olen sitä kyllä ajatellut, mutta hän on tuhlaavainen
ja riitaisa ja nuoren hevosen voi totuttaa helpommin pois pahoilta
tavoilta kuin vanhan."
"Tiedättekö mitä, Järvenpää", sanoi nyt lainoppinut, "minun täytyy
sanoa, että minun mielestäni on asianne katalata laatua. Jos minä
rupeisin jonkun asiamieheksi, niin rupeisin minä tyttöraukan, mutta en
teidän."
"Hyvästi sitte herra", sanoi Järvenpää ylpeästi, "ettehän te liene
ainoa lainoppinut maailmassa."
Tenhiälän emäntä suri yötä päivää mitä hänen olisi tehtävä. Mielellään
olisi hän tahtonut saada kirjoitetuksi tyttärellensä, mutta ei voinut
saada selkoa missä hän oli. Sakari matkusteli tavallisesti sekä
Pietarissa että Helsingissä, ja kirjeessä ei ollut mitään sinnepäin
vivahtavaa joka olisi näyttänyt missä he olivat. Järvenpää oli nyt
manuuttanut heidät käräjään, ja emäntä oli hirveän peloissaan että
hänet pakoitetaan maksamaan 2,000 markkaa. Viimeinkin tuli kirje
Niiniltä. Se oli ystävällinen ja nöyrä. Hän suri että oli saattanut
äidillensä murhetta, eikä sanonut ollenkaan välittävänsä laillisesta
omaisuudestansa, jos vaan äiti tahtoisi antaa hänelle anteeksi ja sitte
suostuisi heidän naimiseensa Sakarin kanssa. Sitte tulisivat he kotiin.
Sakari ostaisi heille asunnon kotikylässä ja he eläisivät ystävyydessä
ja rauhassa äidin kanssa.
Tähän oli selvä osoite liitetty ja äiti kirjoitutti heti Tiinalla ja
rukoili heidän tulemaan heti kotiin, sillä Järvenpää oli manuuttanut
heidät käräjään ja pyysi 2,000 markkaa vahingonpalkkiota.
Ensimäisellä junalla, kirjeen saatuansa, matkustivat nuoret kotiansa.
Niini ei ollut koskaan ajatellut että se tulisi maksamaan rahoja ja
kärsi nyt hirveästi äidin valituksista ja rukouksista. Yhden kerran
pyysi hän tyttären menemään naimisiin Järvenpään kanssa, toisen kerran
sanoi hän taas, että vaikka he riiteleisivät tuomiopäivään asti, niin
ei kumminkaan saisi Järvenpää tyttöä eikä rahoja. Ja riidankäynti
kesti ja kesti. Niini rukoili sydämellisesti äitiänsä maksamaan rahat
pois, niin että he pääsisivät tuosta harmista, mutta äiti ei tahtonut.
Tyttö oli hirveästi peloissaan että oikeus tuomitsisi hänen vihdoin
viimeinkin kuulumaan tuolle ilkeälle ukolle.
Vihdoin teki kantaja itse lopun riidasta.
Hän istui eräänä päivänä majatalossa muutamien muiden kanssa ja joi
ahkerasti olutta. Koko rivi oli Jo tyhjiä pulloja pöydällä. Juteltiin
kaikellaisista asijoista ja tietysti myöskin riita-asiasta. Kaikki
olivat enemmän tai vähemmän juovuksissa ja sanoja ei säästetty.
Yht'äkkiä sanoi joku rikas tilanomistaja: "Kuuleppas, Järvenpää,
sanotaan että sinä oikeastaan kosit taloa."
"Joka sitä sanoo, valehtelee..."
"Niin, mutta niin puhutaan yleisesti. Ehkä käy huonosti asiasi kanssa?"
"Minun asiani? Minä toivon että se olisi minun kanssani täällä joka
sitä uskaltaa sanoa."
"No, kun sinä niin hirmuisesti pidät kiinni noista joutavista kahdesta
tuhannesta markasta."
"Niin, vahingonpalkkiona vaan. Ei minun tarvitse turhan takia antaa
ämmien ja tyttöhempukoiden vetää itseäni nenästä."
"Sinun sijassasi sanoisin minä näin: pidä tyttö; karannut morsian ei
ole 2 penninkään arvoinen saatikka sitte 2,000 markan."
"Mutta harmi ja häpeä."
"No sitä ei voida rahoilla maksaa."
Järvenpää ruopi korvallistaan, ja oli ääneti. Kotimatkalla ajatteli hän
perinpohjin asiaa. Hänen pöyhkeytensä ja ylpeilemisensä rikkauksistaan
oli saanut kovan iskun tänäpäivänä. Ahneus vaati rahoja ja ylpeys
ylenkatseella tekemään lopun koko jutusta. Ylpeys pääsi voitolle.
"Sitä paitsi voin minä aikaa myöten naida äidin", ajatteli Joonas ja
painoi toisen silmänsä kiinni hyvin viekkaalla katsannolla. "Samaa en
tosin saa, mitä olisin saanut tyttären kanssa, mutta kumminkin paljo
enemmän kuin 2,000 markkaa. Kun pahoilleen paneksen, tulee äidistä
kunnollisempi emäntä suureen taloon kuin tyttöhuipukasta. Nuori olisi
varmaankin tahtonut koristuksia ja silkkivaatteita, mutta vanha ei
tarvitse niitä, ja kyllä minä pidän kiinni rahoista, sen sanon minä."
Ja nyt rupesi Joonas laskemaan kuinka suuri osa äidille tulisi talosta
ja mitä etuja hän voisi voittaa. Paraimmalla mielellä tuli hän kotia,
ja seuraavissa käräjissä astui tuo muhkea tilanomistaja esiin ja
selitti, että hän lopettaa koto jutun.
"Tarkemmin ajateltuani", sanoi hän mahtavasti, "olen huomannut tämän
asian olevan mitätöntä laatua. Karkulaistyttö ei ole parempi kuin
karkulaiskoira, eikä kaksi tuhatta eikä kaksikymmentäkään tuhatta
markkaa voi minua enää saattaa menemään naimisiin hänen kanssansa --
hän ei ole edes kahden penninkään arvoinen. Sakari ottakoon hänet, minä
en kadehti. Ja sillä tehty."
Nyt kului vielä joku aika ennenkuin kaikki tuli entiselleen.
Kihlakunnanoikeus ja konsistorio kirjoitteli muutamia kirjeitä, ja
vihdoin oli kaikki selvänä. Nuoret menivät naimisiin ja muuttivat,
äidin toivomuksen mukaan Tenhiälään, jossa emäntä oli hallitsijana
niinkuin ennenkin ja pian oppi hän arvoittamaan vävyänsä.
Jonkun ajan perästä näytti kuin Järvenpään isäntä olisi unhoittanut
kaiken vihan. Hän rupesi käymään usein Tenhiälässä ja oli hyvin
kohtelias ja puhelias erittäinkin vanhaa emäntää kohtaan.
Kauniina päivänä tuli hän kosiin. Mutta täällä sai hän kieltävän
vastauksen. Äiti oli ymmärtänyt miehen ahneuden ja huonon luonteen
ja tahtoi mieluummin jäädä vanhaan kotiinsa, jossa lapset kohtelivat
häntä kunnioituksella ja rakkaudella, ja jossa jo pieni tyttärentytär
tarvitsi hänen hoitoansa.
Niin sai rikas Järvenpää matkustaa kotiinsa pitkällä nenällä.
Kiusallaan nai hän vanhan, toissilmän piijan, joka piti hänen niin
kovassa kurissa, että pani viinat ja voit lukon taakse ja piiloitti
avaimet alushameensa taskuun. Niin sai ukko vanhoilla päivillään nähdä
mihin ahneus vie.
Mutta Sakari ja Niini elivät onnellisina ja tyytyväisinä kauniissa
Tenhiälässään ja vanha emäntä ajatteli, että kun loppu oli hyvä, niin
oli kaikki hyvin.