Isäntä käänsihe äkkiä ympäri. "Mitä tarkoitat?"

"Kysyin, koska te aijotte mennä ottamaan meille kuuluutuskirjaa",

vastasi Eva.

Tämä seisoi hänen edessänsä katsoa tuijottaen alaspäin, ja hän huomasi,

että Eva viimeisinä aikoina oli tullut vaaleaksi ja laihaksi.

"Olette luvanneet mennä naimisiin kanssani, herra Brandt", sanoi hän ja

katsoi levottomasti häneen. "Nyt on aika mennä panemaan kuuluutuksiin

jollen... jollen... minä tule onnettomaksi ihmiseksi."

Herra Brandt nousi yht'äkkiä ylös. "Se on mahdotonta... aivan

mahdotonta... minä olen kihlattu... sehän oli vaan... sehän oli vaan,

petossana... sinä ymmärrät..."

"Minulla on teidän sormuksenne, herra Brandt, ja teidän lupauksenne",

sanoi Eva kyyneleistä vapisevalla äänellä, "ja minä uskoin teidän

sanaanne. Teidän täytyy, teidän täytyy pitää lupauksenne! Muutamien

kuukausien kuluessa tulen minä äidiksi teidän lapsellenne."

Herra Brandt käveli edestakaisin hyvin nopeilla askeleilla. "Se on

mahdotonta! Sinun pitää heti lähteä minun talostani -- kaksi viikkoa

sitten kihlauduin rovastin tyttären kanssa, ja jos hän tai isänsä

saa kuulla sanankaan mitä täällä on tapahtunut, niin tulee kihlaus

puretuksi. Minä annan sinulle kunniallisen eläkkeen, niinkauvaksi...

niinkauvaksi kuin taaskin kykenet menemään palvelukseen, ja minä

tahdon tehdä kaikki mitä voin sinun eteesi. Kas niin, Eva, ole nyt

ymmärtäväinen tyttö ja erotkaamme ystävinä. Voithan käsittää, ett'en

minä voi mennä naimisiin sinun, sivistymättömän tytön kanssa, jonka

sisar on naimisessa minun torpparini kanssa. Minun mielestäni olisi

sinun pitänyt ymmärtää tämä alusta alkaen."

Eva seisoi äänetönnä ja vaaleana epätoivoisella katsannolla silmissä.

Isäntä taputti häntä olkapäälle ja jatkoi: "olethan aina ollut niin

ystävällinen minua kohtaan, palvellut minua aivan minun mielikseni,

ethän tahdo tehdä minua onnettomaksi ja koko pitäjän laulettavaksi."

Mutta Eva vetäysi inholla pois hänen luotansa ja huudahti kiivaasti:

"Niin minä tahdon tehdä teidät onnettomaksi, niin onnettomaksi kuin te

olette tehneet minun! Minä kerron morsiamellenne minkälainen te olette.

Mitä minä rahoilla teen? Niillä en voi ostaa hyvää nimeäni ja kunniaani

takaisin."

"Sinun hyvä nimesi", sanoi herra Brandt ylenkatseellisesti. "Minä

voisin syyttää sinua kotovarkaudesta, sillä minä en ole ollut sokea

tänä vuonna, vaikka varsin tahallani en piitannut sinun pienistä

näpistelemisistäsi, ja senkin tiedän, että rusthollari Selander

on eroittanut sinut varkauden tähden. Jos siis sinä toimitat eron

morsiameni ja minun välilleni, auttaa se sinua vähän, sillä minä en voi

naida rosvoa."

Eva painoi käsiänsä kovasti muotoansa vastaan ja jätti huoneen vallan

mielettömänä tuskasta ja häpeästä. Pantuansa pienen kammarinsa oven

salpaan, heittäytyi hän polvillensa sänkynsä viereen ja väänteli

tuskasta käsiänsä. Hän lausui tosin: "voi Jumalani, voi Jumalani",

mutta ei voinut rukoilla, sillä rukous samoin kuin Jumalakin oli

hänelle outo, ja niin onneton kuin hän tällä hetkellä olikin, niin ei

hän nytkään tuntenut syntiänsä. Hän ei ajatellut että hän oli rikkonut

sekä kuudennen että seitsemännen käskyn, vaan ainoastaan että hän oli

tullut petetyksi ja että kaikki ihmiset saivat tietää hänen langenneen.

Tulevaisuus vapisutti häntä. Täältä täytyi hänen lähteä pois, hän ei

tahtonut hetkeksikään jäädä tämän lupauksensa rikkojan luokse. Mihin

hänen olisi mentävä? Millä elettävä? Millä peitettävä häpeänsä?

Jonkun aikaa tätä itkettyänsä, nousi hän ylös ja alkoi kiiruusti

kerätä tavaroitansa kokoon. Tämän tehtyänsä, tempasi hän sormuksen

sormestansa, pani sen pöydälle ynnä muutamat muut pienet kalut, jotka

hän vuoden kuluessa oli isännältänsä saanut, ja meni sitte keittiön

kautta ulos, ottaen myötänsä tavaroitansa ainoastaan sen verran, kuin

itse jaksoi kantaa. Hän ohjasi kulkunsa sisarensa luokse. Täällä oli

hän viime aikoina ollut hyvin harvoin, sillä sisarensa oli häntä

nuhdellut siitä ett'ei hän etsinyt itsellensä toista paikkaa ja että

tämä oli kovasti varoittanut häntä nimismiehestä. Nytkin otettiin hänet

täällä hyvin ynseästi vastaan, ja kun sisar sai tietää hänen lähteneen

pois nimismiehestä ja kuultuansa kuinka hänen laitansa oli, tuli hän

sekä vihaiseksi että pahoille mielin ja sanoi itkien: "katsos nyt

kuinka olet laittanut itsellesi! Enkö minä sitä sanonut! Minkätähden

jäit siihen kauvemmaksi aikaa? Mihinkäs nyt menet?"

Eva sanoi: "ajattelin että voisin saada jäädä sinun luoksesi joksikuksi

aikaa ja etsiä jonkinlaista työtä."

"Niin, minun puolestani voisit sen kyllä tehdä, sillä olethan kumminkin

minun lihallinen sisareni, mutta saadaan nähdä mitä Antti sanoo, hän on

hyvin tarkka sellaisissa asioissa ja sanoo, ett'ei meillä köyhillä ole

muuta kuin hyvä nimemme ja maineemme, ja sen suhteen täytyy meidän olla

varovaisia."

Torpparin vaimo arvasi oikein. Kun hänen miehensä tuli sotia ja sai

kuulla Evasta, läksi hän heti nimismiehen luo, ja puheltuansa tämän

kanssa ja huomattuansa, ett'ei mitään voitu toimittaa, otti hän

Evan arkun mukaansa kotiansa, valjasti hevosensa rattaiden eteen,

nosti arkun siihen ja sanoi vaimollensa: "toimita nyt hyvää evästä

sisarellesi ja pistä kolmimarkkanen hänen kukkaroonsa ja ota sitte

hyvästit sisareltasi, sillä meille ei hän saa jäädä päiväksikään.

Kaikki tietävät että me olemme köyhiä, mutta ei kukaan ole vielä

tietänyt mitään pahaa meistä. Sinun sukusi ei myöskään pidä saattaman

häpiää meille."

Siinä ei auttanut mikään. Evan täytyi nousta rattaille ja matkustaa

pois erääseen pitäjään muutamia peninkulmia täältä ja hyvin lähelle

Helsinkiä, ja kun lanko oli siellä hankkinut hänelle huoneen köyhän

perhekunnan luona huokeata vuokrasta, jätti tämä hänen sinne sillä

kehoituksella että hän antaisi näiden tapausten olla varoituksena

tulevaisuudessa ja pyysi häntä tarkoin ajattelemaan elämään tästälähin

niin, ett'ei hän tekisi itseänsä ja muita onnettomaksi. Täällä istui

nyt Eva vähäisessä kammarissaan vieraalla paikkakunnalla sydän täynnä

surua ja monta raskasta ajatusta. Eva oli lähtenyt nimismiehen talosta

hyvin vähillä rahoilla, sillä suurimman osan vuosipalkastansa, jonka

hän oli ottanut edeltäkäsin, oli hän käyttänyt koristuksiin ja

hienoihin vaatteisiinsa, luullessaan pääsevänsä herrasmiehen rouvaksi,

ja muutamia penniä yli varsinaisesta palkastansa ei hän voinut ottaa

vastaan siltä, joka niin oli häntä pettänyt. Tosin oli hän hyvin

taitava kaikellaisissa käsitöissä, samoinkuin hienommissa pesuissa

ja silityksissä, mutta mitään erittäin suurta tuloa ei hänellä olisi

niistä. Talonpojat maksoivat ainoastaan hyvin vähän tuommoisista eikä

tarvinneet sitä niin usein, ja ympäristöllä asuvissa herrastaloissa

oli heillä määrätyt pesijättärensä ja ompelijattarensa, joilla he

ennenkin olivat teettäneet sellaiset työnsä, ja joita sitä paitsi oli

joukottain näillä seuduin. Voidaksensa siis maksaa vuokraansa, halkoja

ja ylläpitoansa, täytyi hänen vähitellen myödä tavaroitansa yhden

toisensa perästä ja usein hyvin alennetusta hinnasta. Joulun tullessa

oli hän niin rahoitta, ja hänen vähäinen omaisuutensa oli supistunut

niin pieneksi, että hän päätti matkustaa Helsinkiin etsiäksensä sieltä

parempaa ansiota. Hän valitsi nyt pari pukua vahvoja, hyviä vaatteita

ja möi loput samoinkin arkkunsakin, jossa hän säilytti kaikkia mitä

hänellä oli. Sitte pani hän toisen puvun päällensä ja toisen kääri

hän myttyyn, ja otti sitte jäähyväiset isäntäväeltänsä, maksoi lopun

vuokrastansa ja läksi Helsinkiin.

Myöhään jääkylmänä pimeänä talvi-iltana saapui hän väsyneenä, kipeänä

ja vilustuneena hyvin pieneen mökkiin, joka oli muutamia virstoja

ulkona kaupungin tullista. Siinä asui köyhä, yksinäinen eukko, joka

teki luutia ja huosiamia sekä taittoi havunoksia, joita hän sitte

kelkallansa veti Helsingin torille myötäväksi. Täällä pyysi Eva

yösijaa, ja saatuansa kupin kahvia ja lämmiteltyänsä valkean ääressä,

nukkui hän syvään uneen lattialle uunin viereen.

Köyhä vanha ämmä katseli vierasta puoleksi säälivillä, puoleksi

epäilevillä silmäyksillä, mutta asuessaan valtamaantien varrella,

oli hän tottunut näkemään kaikenkaltaisia ihmisiä, jotka ohitse

kulkiessaan poikkesivat hänen luoksensa ostamaan kahvikupin tai

pyytämään yösijaa. Hänkin sammutti pienen lamppunsa ja laskihe

rauhallisena levolle. Koko hänen puutteenalaisessa tuvassaan ei

löytynyt mitään joka olisi voinut viehättää varasta, ja vaimoraukka

joka sinne oli tullut näytti niin kivuloiselta ja onnettomalta,

ett'ei hänellä varmaankaan ollut halua rikoksen tekoon. Seuravana

aamuna oli vieras niin kipeä, ett'ei hän voinut kulkea etemmäksi, ja

ennenkuin seuraava yö tuli, oli hän antanut elämän pienelle pojalle,

hyvin vähäiselle ja hennolle, niin että tuskin voitiin huomata hänen

elävänkään. Nyt oli kulunut muutamia viikkoja, jonka ajan Evan täytyi

olla köyhän luutaämmän luona suureksi rasitukseksi tälle, joka ei ollut

varma millä tavalla vieras voi maksaa hänen vaivansa ja kulunsa hänen

tähtensä. Hän tarkasteli vaatemyttyä, jonka Eva oli tuonut kanssansa,

ja huomasi siellä olevan hyviä vaatteita ja hiukan rahaa! Kun Eva

oli siksi tullut entiselleen, että hän voi ajatella poislähtöä, tuli

kysymys mitä hän ottaisi eteensä.

"Niin", sanoi luutaämmä, "jollei sinulla muuta neuvoa ole, niin pitänee

minun koetella hankkia sinulle imettäjän paikka jossain paremmassa

perheessä kaupungissa, mutta sitte saatkin maksaa minulle hyvästi."

"Sen teenkin aivan varmasti", sanoi Eva, "mutia mitenkäs minä teen

tämän pikkuraukan kanssa?"

"Niin", sanoi ämmä ajattelevaisesti, "sehän se nyt on pahin. Jos

minä hänen pitäisin, niin en voisi enää koskaan mennä kaupunkiin

luutineni. Te saatte maksaa minulle niin paljo, että voin elää ilman

sitä ansiota. Mutta minä olen sitä paitsi vanha enkä juuri enää jaksa

olla tuollaisten parkujoiden kanssa, niin en juuri tiedä eiköhän olisi

parempi saada häntä johonkin kaupungissa. Minä nyt koettelen kun

aamulla menen torille."

Seuraavan päivän istui Eva yksinään pienen poikansa kanssa, joka parkui

melkein lakkaamatta. Sillä välin tuli ämmä iltapuoleen iloisella

sanomalla, että hän todellakin oli saanut paikan nuoren herrasväen

luona, jotka tarvitsivat imettäjää vastasyntyneelle lapsellensa.

Evan omalle lapselle ei hän ollut saanut minkäänlaista paikkaa,

mutta hän oli pitävä sen itse toistaiseksi, ja Eva voi kaupunkiin

tultuansa tiedustella hänelle parempaa hoitajatarta. Eva kiitti ämmää

mitä sydämellisimmästi, antoi hänelle loput rahansa ja lupasi ensi

tilassa lähettää enemmän ja läksi hyvissä toivoin seuraavana aamuna

kaupunkiin. Nuoren herrasväen kuona kohdeltiin häntä hyvästi ja hän

oppi pian hoitamaan näiden pienoista lasta. Nuori rouva piti paljon

Evan järjestyksen halusta ja kiitti usein hänen tapaansa lapsen

hoitamisessa. Eva näiden onnellisten kohtaloiden aikana sai pian

takaisin entisen iloisen luonteensa ja vähän ylpeän käytännön, Pian

oli hän unhottanut nuot haikeat valituksen, häpeän ja tuskan hetket,

joita hän oli saanut kokea, ja jos ne jonkun kerran muistuivatkin hänen

mieleensä, niin sysäsi hän ne kauhistuksella syrjään ja ajatteli vaan

kuinka hänen nyt oli hyvä olla. Tullessaan nykyisen herrasväen luokse,

olivat nämä kysyneet häneltä päästökirjaa, mutta kun Eva kiertelemällä

oli vastannut että hän viime aikoina oli ollut yksinänsä, antoivat he

asian olla sinänsä, kun kerran lääkäri oli selittänyt, että hän on

terve ja kelvollinen imettäjäksi. Eräänä päivänä sillä välin tuli

vieras palvelustyttö keittiöön ja Eva tunsi hänet yhdeksi entisistä

kumppaneistansa rusthollari Selanderilla. Peloissaan että tämä

mahdollisesti voisi jotain puhua hänen käytöksestään siltä ajalta

jolloin he palvelivat yhdessä, riensi Eva lastenkammariin, edes

tervehtimättäkään vierasta. Tyttö oli kumminkin jo sillä välin ehtinyt

tuntea Evan ja sanoi rouvalle, joka oli tullut keittiöön puhumaan hänen

kanssansa:

"Jaha Eva Ahonen on nyt niin hienon herrasväen luona."

"Tunnetteko hänen?" kysyi rouva levottomana.

"Sama, joka palveli kokonaisen vuoden minun kanssani samassa talossa

rusthollari Selanderilla T----ssä. Aika luuska! varasti viisi markkaa

rusthollarin pöytälaatikosta ja lykkäsi sitä minun syykseni, joka en

koko päivänä ollut käynyt kammarissa, vaan olin ulkona heinäniityllä,

ja viisimarkkanen löydettiin hänen omasta hameensa taskusta. Mutta

hän sai palkkansa; rusthollari antoi hänelle todistuksen sen mukaan."

Rouvasta tuntui kamalalta tämä kertomus, hän sanoi tytölle ettei hän

tätä nykyä tarvinnut palvelijatarta ja meni miehensä luoksi, jolle hän

kertoi mitä oli kuullut.

Miehensä hämmästyi. "Olemme olleetkin hyvin varomattomia, kuin olemme

ottaneen tuntemattoman henkilön palvelukseemme ilman minkäänlaista

päästökirjaa."

"Mutta hän on käyttänyt itsensä hyvin", sanoi nuori rouva väittäen,

"enkä minä tähän asti ole huomannut mitään epärehellisyyttä hänessä.

Kenties tuo vieras vaimo oli hänen vihamiehensä ja tahtoi ainoastaan

vahingoittaa häntä."

"Minä kirjoitan heti rusthollari Selanderille. Minä olen satunnaisesti

kuullut hänestä puhuttavan ja tiedän että hän on hyvä ja rehellinen

mies. Älä kumminkaan sillä välin sano mitään Evalle vaan pidä häntä

varalla."

Rouva meni lapsikammariin, jossa Eva istui makaavan lapsen luona,

niinkuin rouvasta näytti, levottomalla katsannolla. Ei hän kumminkaan

mitään sanonut, suuteli vaan lastansa ja meni taas pois.

Jonkun ajan perästä, kun herrasväki eräänä päivänä olivat olleet ulkona

vieraissa, kuulivat he kotiin tultuansa pienen lapsensa katkerasti

itkevän ja parkuvan. Rouva riensi lapsikammariin ja kysyi mitä oli

tapahtunut. Eva selitti, että lapsi luultavasti joko oli nälkäinen

tahi uninen, mutta se ei tahtonut ottaa ruokaa eikä nukkuakaan. Kun

ei se useampaan tuntiin saanut lepoa, lähetettiin hakemaan lääkäriä.

Hän tutki lasta, kyseli tarkoin hänestä ja sanoi vihdoin: "lapsen on

täytynyt loukata tai vahingoittaa itseänsä jollakin tavalla."

Eva kielsi ja sanoi lapsen maanneen rauhallisesti, mutta heränneen

parkuen. Lääkäri riisui lapsen ja tutki sen ruumista. "Mutta se on

kumminkin pudonnut", sanoi hän. "Katsokaa punansinervä juova poikki

selkärangan ja samallainen takaraivossa. Tunnusta heti, että sinä olet

pudottanut pojan."

"En", vastasi Eva vakavasti, mutta näytti kumminkin hyvin hätäiseltä.

Nyt tuli kyökkipiika sisään, vanhanpuoleinen rehellinen ihminen ja

sanoi: "en olisi uskonut että Eva voi olla niin häijy ja kieltää

virheensä, sentähden en kertonut heti mitä tiesin, mutta nyt täytyy

minun sanoa, että keittiön ovi oli auki hänen askaroidessaan pojan

kanssa ja nauraen jutellessaan minun kanssani, ja samassa pudotti

hän pojan poikki puolin uunin suupeltiin, hyvä ett'ei hän pudonnut

valkeaan."

Kun kyökkipiika oli mennyt pois, lähi herra pois ja tuli vähän ajan

perästä takaisin kirje kädessä. Hän sanoi Evalle: "tämä kirje on

rusthollari Selanderilta T----sta ja kuuluu näin: 'Arvoisen kirjeenne

15 päivältä tätä kuuta olen saanut ja riennän sitä vastamaan. Eva

Ahonen on todellakin palvellut minun luonani yhden vuoden ja minun

täytyy myöntää, että minä hänen päästökirjassansa katsoin itseni

velvoitetuksi luettelemaan hänen ansionsa ja samalla lisäämään että hän

on näyttäytynyt epärehelliseksi ja luottamattomaksi, mutta koska on

mahdollista että hän on sittemmin parantanut itsensä, en suinkaan voi

väittää, että hän nyt enää ansaitsee samallaista arvolausetta.' Tämä

vastaus kysymyksiini on minulla ollut jo useampia viikkoja, mutta en

ole tahtonut sitä ilmaista, ennenkuin olisin todellakin nähnyt sinun

parantaneen itsesi. Tämän päivän tapaus on sillä välin osoittanut,

että sinä vielä vaellat valeen ja luottamattomuuden tiellä, sen

vuoksi emme tahdo enää uskoa lastamme sinun hoitoosi, vaan nyt olet

eroitettu palveluksestasi. Jos olisit parantanut itsesi, niin olisimme

unhottaneet sinun entiset virheesi ja pitäneet sinut palveluksessamme."

Niin oli Eva taas koditon, tietymätönnä toimeentulostansa ja huonolla

päästökirjalla, sillä hänen viimeinen isäntänsä oli seurannut

rusthollari Selanderin esimerkkiä ja antanut hänelle todellisen

päästökirjan.

Hän turvautui luutaämmään, osaksi viedäksensä hänelle luvattuja rahoja,

osaksi siitäkin syystä, ett'ei hän tiennyt mihin mennä. Luutaämmä tuli

vihaiseksi kuultuansa Evan menettäneen paikkansa ja tahtoi tietää syytä

siihen. Eva vastasi kiertelemällä.

"No niin, saatkin ottaa penikan selkääsi ja mennä tiehesi, mutta

ensiksi pitää minun saada maksu tästä ulvoojasudesta, joka ei ole

antanut minulle yön lepoa eikä päivän rauhaa. Niin hyvä herrasväki,

rikas perhe ja yksi ainoa lapsi hoidettavana! ja käyttää itseänsä niin

että muutamien kuukausien perästä eroitetaan palveluksestaan!"

Eva antoi ämmälle rahat jotka hänelle oli tulevat ja luki sitte

jäljellä olevat. Niitä oli hyvin vähäinen summa, mutta olihan ne

kumminkin jotakin. Olisko hän vaan tiennyt mitä lapsen kanssa oli

tehtävä! Hän kumartui kehtoon katsellaksensa häntä. Hän makasi silmät

suljettuina ja huulet tiukasti yhteen puristettuina, vaaleana ja

laihana, ja pikku rinta röhähteli raskaasti.

"Onko hän kipeä?" kysyi Eva ja ajatteli huokauksella sitä tervettä

punaposkista lasta, jota hän näinä aikoina oli hoitanut ja kuinka hieno

ja puhdas sen vuode oli pehmeillä aluksilla ja lämpimillä huovilla.

"Tietysti on hän kipeä", vastasi ämmä vihaisesti, "mikäpä muu hän olisi

ollut sitte synnyntänsä."

Eva otti hiljaa ja hellästi ylös pienokaisraukan ja laski hänen

syliinsä. Hän kuikutti hiljaa, avasi silmänsä ja katseli häneen

ihmeellisen raukeilla silmäyksillä. Eva istui sillä tapaa koko illan

pienokainen sylissänsä, ja monta ajatusta kävi hänen mielessänsä.

Kiusaaja kuiskasi: parasta olisi että hän pääsisi kaikesta kurjuudesta

ja saisi kuolla, silloin olisit sinä vapaa menemään mihin tahansa.

Mutta henki sanoi: synnissä on hän siinnyt, ja sinä olet vikapää

siihen että hän on nähnyt päivän valon. Jos hän kuolee, niin olet sinä

hänen murhannut, sillä hän kuolee hoitamattomuuden takia. Sinä et

ole piitannut hänen hoidostansa, ja nyt olet sinä erhetyksen kautta

kadottanut toivon elatuksesta. Eva katseli vapistuksella kuinka tuo

pieni rinta teki työtä; pienet kädet kylmenivät ja pian laski hän

pienen kuolleen ruumiin käsivarsiltansa. Hän tunsi itsensä niin

ihmeellisen kylmäksi ja väliäpitämättömäksi eikä edes tuntenut tarvista

vuodattaa ainoatakaan kyyneltä. Mutta muutamien päivien perästä, kun

pieni arkku laskettiin maahan ja hän näki haudan peitettävän, valtasi

hänet hirveä tuska, ja hän heittäysi katkerasti nyyhkien polvillensa

johon hän vielä jäi kun haudankaivaja ja pari katselijaa oli mennyt

pois. Haudan näky, totiset sanat hautaa siunatessa, kuoleman ja

ijankaikkisuuden ajatus olivat vihdoinkin murtaneet hänen sydämensä

kovan kuoren. Tässä maatessansa virtasi koko hänen kulutettu elämänsä

hänen sielunsa silmäin ohitse, eikä hän muuta voinut kuin puoliääneen

huudahtaa: "Minä vaivainen syntinen ihminen, joka synnissä sekä siinnyt

että syntynyt olen ja sitä paitsi kaiken elinaikani syntistä elämää

pitänyt..." ja niin luki hän koko synnin tunnustuksen loppuun asti,

sanat, joita hän sunnuntai sunnuntain perästä oli ajattelemattomasti

matkinut kirkossa ja jotka nyt läksivät kuin epäilyksen huuto hänen

sydämensä syvyydestä. Lopetettuansa ja juuri hänen ylösnousemaisillaan

ollessa kuuli hän askeleita takanansa, ja käsi painui varovaisesti

hänen olkapäällensä. Hän käänne ympäri ja näki papin, joka oli lukenut

haudan hänen lapsellensa.

"Oliko lapsi sinulle hyvin rakas ja oliko sinun vaikea erota siitä?"

kysyi hän lempeästi, "oliko niin?"

"En tiedä", vastasi Eva vapisevilla huulilla, "en luule sitä itkeneeni."

"No mikäs sitte niin syvästi sinua kauhistutti, sillä minä näen että

sinä karsit. Minä olen Herran palvelija; etkö tahdo lieventää sydäntäsi

minulle? Ehkä minä voin löytää Jumalan sanan, joka sinua lohduttaa, jos

vaan surusi on 'surusi on Jumalan mielen jälkeen'."

"Olen onneton, syntinen ihminen... ja minulla on ollut

vastoinkäymisiä..."

"Tule, istu tähän hautakivelle ja kerro minulle kaikki."

Eva istuutui. Tämä oli toukokuun lopulla. Puut rupesivat lehdittymään

ja ruoho viheriöitsemään, ilta oli suloinen ja täällä kirkkotarhassa

oli kaikki niin hiljaa ja rauhallista. Papin ystävälliset sanat

olivat antaneet hänelle rohkeutta avaamaan sydämensä, ja hän kertoi

todenmukaisesti kaikki, aina ensimmäisistä kerroista asti, jolloin

hän oli antautunut kiusaajan huostaan varastamaan ja valhettelemaan

ja kuinka hän sittemmin oli kulkenut synnin tietä. Hän kertoi siitä

todellisesta päästökirjasta, ja kuinka se siitä päivästä alkaen oli

seurannut häntä. Hän kertoi kaikki, aina lapsen kuolemaan ja hän

päivään päivään asti, jolloin hän oli ruvennut katselemaan elämäänsä

kokonaan uudessa valossa.

Pappi sanoi: "voitko nytkin nähdä Jumalan sormen kaikessa tässä? Sinä

sanot onnettomuuden seuranneen itseäsi, siitä pitäen kuin sait sen

todellisen päästökirjan. Se on totta, Minttu nämä onnettomuudet ovat

olleet oman käytöksesi seurauksia, Et koskaan olisi saanut sellaista

päästökirjaa, jollet olisi sitä ansainnut. Tämä esti sinun sitte

saamasta paikkaa muualla kuin semmoisen henkilön luona, johon nuoren

tytön ei koskaan olisi pitänyt ruveta. Mutta jos nyt itse olisit

käyttäytynyt hyvästi, niin olisit kumminkin voinut alkaa uuden elämän

ja vast'edes ansainnut paremman arvolauseen. Kumminkaan et sitä tehnyt,

vaan annoit turhuuden ja voitonhimon vietellä itsesi vielä pitemmälle

pahuuden tiellä. Mutta et vieläkään ottanut varoitusta kivuista,

hädästä ja tuskista, vaan päästyäsi paremmalle jalalle, aloit taaskin

valhetella ja pettää. Vihdoin täytyi Jumalan muistuttaa sinua, ettemme

aina ole pysyväisiä täällä maassa, herättääksensä sinua tästä synnin

unesta ja avataksensa sydäntäsi katumukselle. Älä nyt sysää Jumalan

isänkättä luotasi, joka niin mieluisesti tahtoo sinua taluttaa, vaan

tartu lujasti siihen kiinni ja rukoile, rukoile armoa Kristuksen tähden

ja voimaa vaeltamaan hänen edessänsä."

Eva istui käsillään peittäen kasvojansa ja itkeä tirskutti hiljaa.

Jonkun hetken kuluttua sanoi pappi: "Mitä nyt aijot ottaa eteesi?"

"En tiedä."

"Etkö voi mennä takaisin rustholliin; sanoithan niiden olevan

hyviä ihmisiä, ne tuntevat sinun ja kenties paremmin uskovat sinun

katumuksesi kuin oudot, jotka taaskin tahtovat lukea sinun huonon

päästökirjasi tai ottaisivat sinun ilman sitä."

"Se on hirmuisen vaikeata", sanoi Eva kuivaten kyyneleitänsä, "mutta

minä koettelen. Kenties heillä on vielä kärsivällisyyttä minua kohtaan.

Pahinta on kohdata kaikkia niitä, jotka ovat minun ennen tunteneet,

mutta... mitäs minä muuta ansaitsen!"

Eva jätti nyt hyvästit hyvälle papille, kiitti hänen ystävällisyyttään

ja neuvoaan ja läksi matkustamaan kotiansa päin.

Kauniina kesäiltana lähestyissänsä vapisevalla sydämellä rusthollia,

pysähtyi hän kauvaksi aikaa häkin taakse portin viereen, ennenkuin

uskalsi mennä sisään. Hiljaa ja tyyntä oli pihalla. Työväki ei ollut

vielä palannut töiltänsä, ja emäntä istui yksinään portailla sukanneule

kädessä. Eva avasi portin ja meni hiljanverkkaan pihan yli. Muutamia

silmänräpähdyksiä kului, ennenkuin emäntä tunsi jälleen tämän nyt

vaalean, yksitotisen tytön, joka heiltä oli lähtenyt terveenä ja

iloisena ynseällä katsannolla kauniissa kasvoissa. Eva kertoi lyhyesti

vaiheensa ja kohtalonsa ja kysyi, jos emäntä vielä kerran tahtoisi

koettaa häntä, niin hän koettelisi tulla paremmaksi ihmiseksi.

Hyvä vaimo oli kyyneleet silmissä kuunnellut tätä surullista

kertomusta. Ja Evan lopetettua, ojensi hän kätensä ja sanoi

sydämellisesti: "virheen jota sinä olet katunut ja rukoillut pois

otettavaksi tahdon minä mielelläni unhottaa, ja nyt on sinun aljettava

alusta Jumalan avulla. Minä olen varma, että mieheni kernaasti ojentaa

sinulle auttavan kätensä. Nyt kesän ajalla tarvitsemme väkeä kyllä,

niin voit sinä jäädä tänne." Rusthollarin tultua kotiin ja saatuansa

vaimoltansa kuulla Evasta, oli hän heti myöntyväinen ottamaan hänet

vastaan, sillä hän ei ollut mikään paha mies, vaikka hänellä oli tapa

antaa todellisia päästökirjoja. Kun paikkakunnalla tuli tietyksi että

Eva oli tullut takaisin ja kun kuiskutettiin kuinka hän oli elänyt

näinä vuosina, sai hän kärsiä monta karsasta silmäystä ja pilkallista

osoittelemista. Yksi ja toinen kysyi kuinka Evalla oli halu tulla

takaisin isännän luo, joka oli antanut hänelle niin ruman päästökirjan,

mutta silloin vastasi Eva: "kenties olisi monelle hyvä kuulla totuuden

sana itsestänsä, mutta minun isäntäni ei ole paha, hän on hyvä

ihminen." Eva jäi rustholliin moneksi vuodeksi eikä koskaan katunut,

että oli seurannut papin neuvoa. Hän oli nyt emännän oikea käsi ja

ansaitsi kaiken sen luottamuksen jota hänelle osoitettiin.

Kovan kohtalon talo.

Vähäisessä laaksossa, Hämeen kauniimpien järvien vierustalla, oli

kauvan aikaa sitte hyvin rakettu talo, todistava sekä hyvinvointia että

järjestystä. Pellot ja niityt olivat hyvässä kunnossa, eläimet lihavia

ja kauniita, työkalut ja rakennukset hyvässä laitoksessa, kaikki näytti

hupaiselta ja hauskatta ja kumminkin oli talolla tuo surullinen nimi

"Kova kohtalo." Nimihän ei paljon merkitse. Edellinen omistaja oli,

kenties, antanut sen sille -- omistaja jolle ei käynyt niin hyvin kuin

nykyiselle näytti käyvän. Mutta katsastellessa taaskin ihmisiä, jotka

nyt asuivat tätä ihanaa paikkaa, täytyi välttämättömästi ajatella sen

surullista nimeä ja ihmetellä mikä siinä mahtoi olla, kun niinhyvin

isäntä kuin emäntäkin, jotka molemmat vielä olivat voimallisimmalla

ijällään, näyttivät niin raskautetuilta ja murheellisilta kuin suuri

suru olisi heitä vaivannut. Miehellä, vaikka ainoastaan vähän yli

40, oli harmahtavat hiukset ja vaimo oli vaalea ja laiha. Heillä oli

jotakin arkuutta silmänluonnissa eikä he olleet koskaan ulkona muiden

ihmisten joukossa, jollei vaan heillä ollut jotakin asiaa. Ei koskaan

nähty heidän nauravan tai laskevan leikkiä. He kävelivät raskailla

askeleilla ja kallella kypärin ja heillä näytti olevan ainoastaan yksi

ajatus: raskas, toivoton suru, joka heitä seurasi vuoden toisensa

perästä. Olisi voinut luulla että he olivat tehneet jonkun suuren

rikoksen, mutta he olivat saman pitäjän kasvattia ja aina olivat olleet

suuressa arvossa, vaikka köyhiä, eikä heistä tietty mitään pahaa.

Kummallinen tapahtuma heidän elämässänsä oli varmaankin herättänyt

suurta uteliaisuutta, mutta ihmiset eivät saaneet siitä selkoa, ja

se unhoitettiin sitte. Mies oli nimittäin itse hääpäivänä jättänyt

morsiamensa ja kotopaikkansa ja vaeltanut pois, ei kukaan tiennyt

mihin. Mutta 15 vuoden kuluttua tuli hän takaisin ja kun aviopari eli

hiljaa ja hyvästi, kävi ahkerasti kirkossa, nautti ehtoollista ja luki

Jumalan sanaa, ei heistä voitu ajatellakaan mitään pahaa, vaan he

saivat olla rauhassa yksinäisellä pienellä paikallaan. Luonnollisesti

eivät ihmiset voineet olla arvelematta sinne ja tänne, mutta heidän

todellinen historiansa ei tullut tunnetuksi kuin vasta kauvan aikaa

heidän kuolemansa jälkeen. Ja tämän historian tahdon minä nyt kertoa.

* * * * *

Isontason rikas talonpoika oli ottanut pienen kerjäläistytön

kasvattityttärekseen. Tämä oli kaunis vilkas lapsi ja tuli pian

rakastetuksi koko talon väeltä. Yksin vanhan ruotiukonkin, joka istui

takan vieressä ja kiskoi päreitä, täytyi hymyillä, kun tuo vallaton

Alina teki kepposiaan. Hänen oma äitinsä oli, tytön päästyä niin hyvään

hoitoon, lakannut kerjäämästä ja asui nyt, yhdessä toisen vanhan ämmän

kanssa, vanhassa saunassa, muutamia virstoja Isosta-talosta. Hän sai

rohtimia talveksi, ja kesällä oli hän pellolla ja niityllä, niin

että hän eli jokseenkin huolettomasti. Välistä tuli hän Isoon-taloon

tervehtimään lastansa, mutta vaikka hänet siellä otettiin vastaan

ystävällisesti ja sai sekä kahvia että ruokaa, istui hän tavallisesti

kädet ristissä sylissä, huojui edestakaisin, itki ja ruikutti ja

oli lukevinaan rukouksia ja siunauksia itsekseen. Iloinen Alina oli

ensi alussa itkenyt tietämättä minkätakia, mutta pian kyllästyi hän

siihen, ja niinpiankuin hän, emännän käskystä, oli tuonut ruokaa

äitinsä eteen, juoksi hän ulos jälleen leikkimään ja hoitamaan pikku

askareitansa. Isotalon emäntä oli kelpo ja ymmärtäväinen vaimo ja

niin rikas kuin hän olikin, teki hän työtä ahkerasti ja opetti siihen

kasvattitytärtänsäkin. Kun Alina oli noin viidentoista vuode vanha,

pestasi Isotalo uuden rengin, nuoren pojan joka myöskin oli ollut

kasvattilapsena, mutta köyhällä vaimolla, jonka vanhemmaksi tultuaan,

täyttyi antaa hänen mennä palvelukseen. Nuori Ananias oli löydetty

pensaan takaa valtamaantien varrelta, eräänä sunnuntai aamuna, kun väki

vaelsi kirkkoon. Köyhällä vaimolla, joka ensiksi oli kuullut hänen

huutonsa, oli itsellään useampia lapsia kotona, mutta hänen tuli sääli

tätä raukkaa, hän otti tämän syliinsä ja kantoi hänen kirkolle. Täällä

kertoi hän papille mitä oli tapahtunut, pappi kuuluulutti useimmissa

kirkoissa löydetystä lapsesta, mutta kun ei voitu saada selvää kenen se

oli, kastettiin se, sillä se oli vielä hyvin pienoinen, ja sama vaimo,

joka hänen oli löytänyt, päätti pitää hänet. Ananias kasvoi reippaaksi

ja sukkelaksi pojaksi ja hänestä rupesi pian olemaan hyötyä. Nyt tuli

hän, kuten sanottu, palvelukseen Isoontaloon. Hän jäi siihen viideksi

vuodeksi. Isäntä piti hänen vakavana ja luotettavana nuorukaisena ja

kohteli häntä kuin omaa poikaansa. Sillä välin oli Alinalla ollut

paljon kosijoita, sillä hän oli sekä kaunis että iloinen, ja isäntä

oli luvannut lahjoittaa hänelle pienen hyvän tilan myötäjäisiksi sekä

komeat kapiot. Mutta kosijat saivat rukkaset, yksi toisensa perästä.

Alina nauroi ja sanoi, ett'ei hänellä ollut kiirettä naimiseen, ja

siihen se jäi. Jonakin päivänä oli hän taaskin käskenyt pois kosijan,

nuoren rikkaan tilanomistajan. Silloin kysyi kasvatusisä vihdoin äijän

äreästi ketä hän sitte odotti, kun ei pitäjän rikkaimmatkaan miehet

hänelle kelvanneet. Hän oli nyt kolmenkymmenen vanha eikä siis enää

mikään lapsinulikka. Alina tuli punaiseksi kuin mansikka ja hiipi ulos

tuvasta maitokammariin, jossa kasvatti-äiti oli kirnuamassa.

"Mikä nyt on?" kysyi emäntä ystävällisesti, "kadutko jo että lähetit

pois Uotilan Heikin?"

"En", vastasi Alina joutusasti, "mutta minusta tuntuu niin pahalta...

isä on niin vihainen ett'en häntä ottanut... en tahdo mennä ollenkaan

naimisiin..." Ja nyt purskahti hän katkeraan itkuun.

"Rakas lapsi", sanoi emäntä rauhoittaen, "älä itke niin turhia

kyyneleitä! Isä vähän toruu, mutta ei hän tahdo sinua pakoittaa.

Kyllä kai kerran menet naimisiin, mutta siihen ehdit vielä. Kuivaa

nyt kyyneleesi ja mene aittaan hakemaan minulle suoloja. Voi on kohta

valmis, ja minä tahtosin jouduttaa kirnumaitoa puolipäiväiseksi."

Alina kuivasi kyyneleensä, mutta iloinen kasvojen muoto ei tahtonut

enää tulla takaisin. Hän nousi kumminkin ylös ja meni aittaan.

Pihassa tapasi hän Ananian, joka harava olalla tuli heinäniityltä.

Alina kiiruhti alaspäin katsoen hauen ohitsensa, mutta Ananias meni

hiljanverkkaan hänen perästansä ja asettausi aitan ovelle, Alinan

ottaessa suoloja.

"Sinä olet itkenyt, Alina", sanoi hän. "Onko totta että... että täällä

taaskin on ollut kosija?"

"Ollut ja mennyt", vastasi tyttö poiskäännetyillä kasvoilla.

Ananias hyppäsi korkean kynnyksen yli ja seisoi hänen sivullansa.

"Alina", sanoi hän totisena ja ystävällisesti, "minä olen nyt pitänyt

sinusta viiden vuoden ajan... Jos menisin Venäjälle tai Ruotsiin ja

koettelisin kerätä rahoja... niin tahtoisitko odottaa minun ja sitte...

sitte tulla minun vaimokseni?"

"Kyllä tahdon", vastasi tyttö ja ojensi hänelle kätensä.

Samassa kuului työväen ääniä ulkoa, ne tulivat heinäniityltä. Ananias

kiiruhti talliin ja Alina juoksi sisään suoloineen.

"Kauvanpa viivyitkin", sanoi emäntä, nuoren tytön tultua sisään,

mutta tuskin oli hän heittänyt silmäyksen kasvattityttärensä silmiin,

ennenkuin hän huudahti:

"No mikä nyt sitte on? Sinähän olet oikea aprillinarri parhaillaan,

kun itket niin naurat sinä."

Alina pani suolakon penkille ja seisoi tulipunaisena emännän edessä.

"Äiti", sanoi hän, "Ananias tahtoo minua vaimokseen."

"Vai niin, senkö tähden sinä oletkin lähettänyt kaikki kosijat pois?"

"Niin."

"No", sanoi äiti ajattelevaisesti, "saa nyt nähdä mitä isä siihen

sanoo. Ananias on köyhä renki."

"Hän matkustaa Venäjälle tai Ruotsiin ja kokoo rahoja", kiiruhti Alina

säistämään.

"Niin, se voi kestää kymmeniä vuosia."

"Mitä se tekee?"

"Ja sillä välin tulet sinä vanhaksi."

"Mitä se tekee?"

"Hm, saas nähdä."

"Eikö hän ole parempi kuin kaikki nuo muut, äiti, eikö hän ole? Hän on

niin hyvä, niin ahkera... isä pitää hänestä."

"Kyllä kai, renkinä."

"Puhukaa hänelle siitä, rakas, armas äitikulta, minä en uskalla!"

"Kyllä puhun. Mutta tiedäthän, vanhin poikamme, joka kerran on saava

Isontalon, on kosinut sinua etkä sinä tahtonut häntä."

"Niin, kun minä pidin Ananiasta", vastasi Alina hiljaa ja pureskeli

ujoissaan kaulahuivinsa nurkkaa.

"No saadaan nähdä. Joudu nyt panemaan puuroa pöytään. Niinä tulen heti."

Kun emäntä jälkeen puolisen, joukon mentyä taaskin heinäniitylle,

meni varovaisesti selittämään tukalaa asiatansa, tuli hän kovin

hämmästyneeksi kun miehensä ei ollutkaan niin taipumaton kuin hän luuli.

"Katsos vaan tuota pikku marakattia", sanoi hän nauraen, "meidän

Jonasta ei hän tahtonut ja Uotilan Heikki sai mennä niinkuin moni

muukin hänen edestänsä, mutta tuo köyhä renkipoika kelpaa."

"Hän aikoo mennä Venäjälle tai Ruotsiin työn etsinnälle."

"Mitä juttua se on! Olenhan minä luvannut tilan Alinalle ja sen hän

saa. Ilola tuolta järven rannalla on nyt myytävänä, se ei ole ison iso,

mutta jos semmoinen mies kuin Ananias siihen tulee, niin laittaa hän

sen paraimmiksi pitäjässä. Ananias on niin hyvä poika kuin joku muukin."

"Mutta hän on vaan renki", sanoi emäntä.

"Niin kyllä, mutta hänkin on ollut kerjäläistyttö, ja heti heidän

tultuaan vihityksi on Ananias talon omistaja."

"Se on totta."

Iltasella, oli juuri kaunis perjantai-ilta kesäkuussa, kun väki

illallisen syötyä aikoi lähteä toiseen tupaan käydäkseen levolle, sanoi

isäntä: "Ananias, jääppäs tänne."

Nuorukainen, joka luuli isännän tahtovan puhua kanssansa huomisen

töistä, katsahti ylös.

"Koska aijot pappilaan?"

Ananias seisoi vaaleana ja peljästyneenä isäntänsä edessä. Hän ei

voinut käsittää mitä tuo merkitsi. Poikaraukka heitti pikaisen

silmäyksen Alinaan, joka hehkuvin kasvoin seisoi ja hypisteli liinansa

nurkkaa.

"Kasvattityttäreni on sanonut sinun tahtovan käydä naimisiin hänen

kanssaan", jatkoi Isotalo ystävällisesti.

"Minulla ei ole mitään", sammalsi Ananias, "ensin täytyy minun..."

"Kuules poikani", sanoi isäntä taputtaen häntä olkapäälle, "jos lupaat

minulle olla yhä juomaton, ahkera ja säästäväinen kuin tähänkin asti,

niin et tarvitse matkustaa sinne eikä tänne. Minä lahjoitan Alinalle

talon, jossa säännöllinen mies voipi ei ainoastaan tulla hyvin toimeen

vaan vieläpä tulla rikkaaksikin. Lupaatko?

"Voi, isäntä, miksi en lupaisi! Te olette niin hyvä... en ole

ansainnut..."

"Sinä olet ollut viiden vuoden ajan paras palvelijani", sanoi isäntä

vakaisesti. "Alina on ollut minulle rakas kuin oma tyttäreni, minä

annan sen huolettomasti sinun hoitoosi. Kas niin, ottakaa nyt toinen

toisianne kädestä. Sunnuntaina kuuluutetaan ensi kerran, ja kolmantena

kuuluutuspäivänä on teidän häänne. Ja vielä yksi asia. Minä en kärsi

että teistä sanottaisiin pienintäkään sanaa pahaan päin, sen vuoksi

menee Alina huomenna minun kälyni, Helkalan emännän luo, ettekä näe

toisianne ennenkuin hääpäivänä."

Nuoret olivat tähän tyytyväisiä, ja niin meni itsekukin levollensa.

Koko tämän keskustelun oli kuullut talon muu väki, joka oven ra'osta

eteisessä oli kuunnellut sitä. Tämä suuri uutinen levisi siis pian

laitolle ja tuli siihenkin pieneen pirttiin jossa Alinan äiti asui.

Ämmä oli hyvin kipeänä hermokuumeessa ja köyhä vaimo, jonka kanssa hän

asui, hoiti häntä. Kun sairas sai kuulla, että Ananias ja Alina menevät

naimisiin, nousi hän istualleen ja huusi: "ei, ei, ei, ei! Se ei saa

tapahtua... Taivaan Jumala, se ei saa tapahtua!"

"Ei, ei!" huusi sairas, "päästä minua heidän luoksensa... lähetä Alinaa

hakemaan... voi Herra Jumala... minä tulen hulluksi..." Ja hän raukka

kaatui takaisin vuoteelleen houreissaan.

"Hän on vähän ylpeä itsestänsä", mutisi hoitajatar hiljaa

askaroidessaan huoneessaan. "Hän olisi varmaankin tahtonut saada

Isotalon pojan tahi Uotilan Heikin vävykseen, mutta ei aina käy

niinkuin tahdotaan. Ja minun mielestäni voi hän olla tyytyväinen näin

kuin nyt on."

Sillä välin houraili sairas lakkaamatta, heitteli itseänsä sinne tänne

vuoteellansa ja puhui ymmärtämättömiä sanoja. Muutamien päivien perästä

heräsi hän horroksistaan ja oli silloin niin heikko, että hän tuskin

voi puhuakaan. Hetken aikaa maattuansa huomasi hän, että kumppaninsa,

vanha Reetta, myöskin makasi sängyssänsä.

"Kuule", sanoi hän, "olenko uneksinut että... että Alina meni naimisiin

Ananiaan kanssa?"

"Et, kyllä se on totta", vastasi Reetta.

"Herra Jumala, Herra Jumala! Mitä nyt teen? Riennä, Reetta! Mene,

käske Alinan tulla heti tänne! Pian, pian, ne ei varmaankaan ole vielä

naimisessa?"

"Eivät ole vielä, mutta sunnuntaina on häät."

"Jo sunnuntaina! Mene pian ja käske Alinan tulla tänne!"

"Sinä lörpöttelet, Maijakulta", sanoi Reetta väsyksissä, "Alina on

toisessa päässä pitäjää Helkalasta, ja minä olen niin kipeä että luulin

kuolevani yöllä. Minä olen saanut aivokuumeen, minäkin... Makaa hiljaa

ja kiitä Jumalaa tyttärestäsi. Isotalo antaa niille Ilolan talon eikä

kerjäläiskakarat joka päivä saa sellaisia myötäjäisiä."

Maija kääntyi seinään päin ja itki katkerasti. Sitte nousi hän ylös

ja koetteli käydä, mutta heti sängyn vieressä kaatui hän pyörtyneenä

maahan. Kun hän jälleen tuli tuntoihinsa, kuuli hän Reetan puhuvan

käsittämättömiä sanoja ja huomasi että tämä hourasi. Hän laskeutui

jälleen vuoteellensa ja ajatteli: "kenties joku tulee katsomaan meitä

kurjia, silloin voin vielä lähettää hakemaan Alinaa tai Ananiaa." Mutta

ei kukaan tullut. Isossatalossa olivat kaikki häiden laittamispuuhassa.

Emäntä oli luvannut Reetalle hyvän palkinnon, jos hän hoiti Maijaa

säännöllisesti, oli sitä paitsi lähettänyt heille maitoa, kahvia

ja ruokatavaroita useammiksi päiviksi eikä tiennyt ollenkaan että

Reettakin oli kääntynyt tautiin. Pirtti oli jokseenkin yksinäinen,

kaikki ihmiset olivat ulkona heinäniityillänsä päivät päästään, eikä

kukaan sattunut käymään sairasraukkojen luona. Kun sunnuntai-aamu

oli tullut eikä kukaan ihminen ollut käynyt, nousi Maija ylös, puki

päällensä suurella vaivalla, otti kepin käteensä ja kompuroi ulos

tuvasta. Hän hinasi itseänsä hiljalleen vähäiselle polulle, joka metsän

läpi meni suoraan Isoontaloon, ja vaelsi aslel askeleelta huokauksilla

ja kyyneleillä. Päästyänsä jonkun matkaa, täytyi hänen istuutua alas

ja levähtää. Aurinko paistoi lämpimästi, kärpäset surisivat iloissaan

ja puut hiljaa suhisivat. Väsynyt vaeltajatar nukkui heti makeaan

uneen lämpimille sammalille. Herättyänsä nousi hän hämmästyneenä ylös

ja katsoi aurinkoa, puolipäivä on jo lähellä. Kun hän ei vaan tulisi

liian myöhään! Hän vaelsi taas hiljaa ja kompuroi eteenpäin. Vihdoin

seisoi hän Isontalon portilla. Ei yhtään ihmistä näkynyt pihalla,

mutta suuren juhlatuvan ovi oli puoleksi auki, ja sisällä oli väkeä

tungokseen asti, pyhävaatteissaan ja hiljaa. Maijaraukan juuri astuessa

kynnyksen yli, kuuli hän papin korkealla äänellä ja selvästi sanovan

"amen." Seurakunnan piti juuri hiljaa itseksensä lukea siunaus, kun

hirveä huuto kaijutti tupaa. Kaikki kääntyivät oveen päin, morsiuspari

nousi yhtäkkiä ylös ja hälinä ja melu syntyi, avun huutoa ja valitusta

kuultiin. Isäntä ja emäntä tunkeutuivat joukon läpi ja löysivät Alinan

äidin, jonka he luulivat makaavan kipeänä pirtissänsä, tunnottomana

lattialla. Emäntä kannatti hänen heti suureen viileään aittaan pihalla,

jossa hänet pantiin hyvälle vuoteelle, ja lähetettiin hakemaan Alinaa.

Nuori morsian seisoi peljästyneenä ja itkien kuolonkalpean äitinsä

vuoteen vieressä eikä tiennyt mitä hänen piti tehdä. Emäntä ja muutamat

muut vaimot toivat vettä ja lihaa sekä koettelivat saada tunnotonta

eloon. Vihdoin aukasi hän silmänsä. Kun hänen silmäyksensä kohtasi

nuoren tyttären morsiuspuvussaan ja vihkimäsormus sormessa, rupesi

hän jälleen vaikeroimaan ja huusi että kaikki muut menisivät ulos ja

morsiuspari jäisi hänen luoksensa. Kun Ananias astui sisään ja ovi oli

suljettu, heittäysi sairas polvillensa, nosti kätensä ylös ja sanoi:

"tiedättekö mitä olette tehneet! Jumala armahtakoon minua, viheliäistä

syntistä!... _Te olette sisarukset_!"

Tuo vahva nuori mies vaipui kuin ukkosen lyömä alas rahille, ja morsian

seisoi vaaleana ja hämmästyneenä oikein ymmärtämättä mitä hänen piti

uskoa ja ajatella.

Kului muutamia minuuttia, jolla aikaa kuultiin ainoastaan vanhan vaimon

nyyhkytyksiä ja valitushuutoja.

Sitte nousi Ananias ylös, tarttui voimallisella harppauksella hänen

olkapäihinsä, puisteli häntä tuimasti ja sanoi rajusti tuijottavilla

silmillä: "Kerro... tunnusta heti, kirottu..."

"Hiljaa, hiljaa", sanoi vaimo, "olenhan minä sinun äitisi!"

Nuoren miehen kädet vaipuivat alas ja hän istuutui taas vaaleana ja

äänetönnä.

"Minä tahdon tunnustaa kaikki", valitti vanhus, "minä olen kadotettu,

tuomittu olento... eihän minulla ole ollut yhtään ilopäivää sen

perästä... kuin sinä synnyit muutamien kuukausien perästä isäsi

kuoleman jälkeen... olin silloin kerjuumatkalla vieraassa pitäjässä...

köyhiä olimme aina olleet, mutta kun isäsi kuoli, niin tuli loppu

kaikesta... Kesäpäivänä, sinä olit silloin kolmen viikon vanha,

kastamaton etkä missään vielä kirjoissa... silloin tuli kiusaaja...

ja minä panin sinut pensaaseen kirkkotien viereen... Sitte riensin

pois, aina etemmäksi ja etemmäksi poikkeematta mihinkään. Kaksi vuotta

myöhemmin syntyi Alina... synnin lapsi on hän... Mutta hänet otettiin

Isoontaloon... Se oli kyllä onni... mutta omantunnontuskat kalvoi minua

hirmuisesti! Sitte sain kuulla sinun löydetyksi, ja luulin että kaikki

oli hyvin... mutta joka kerta kuin näin tyttäreni, tuli tunnontuskat

entiselleen ja ajattelin... kenties olisin voinut tehdä työtä pojan

edestä. Mutta siitä en uskaltanut puhua kellenkään. Sitte tulit sinä

Isoontaloon. Olin iloinen että sinä sait niin hyvän paikan. En koskaan,

en koskaan, en koskaan tullut ajatelleeksi että te voisitte... että

te... voi herra Jumala, herra Jumala! Ei kukaan ole teistä puhunut...

se kävi niin sukkelaan... ja minä olin niin kipeä... kyllä olisin

lähettänyt Reetan, mutta hänkin oli kipeä enkä uskaltanut sanoa mitä

se oli... ja minä kurja, kirottu olento!" Ja taaskin heittäysi hän

lattialle, puhuen sekavia sanoja ja tuijottaen rajusti ympärillensä.

Alina riensi nyt esiin, nosti onnettoman äitinsä vuoteelle ja koetteli

puhua ystävällisiä, rauhoittavia sanoja hänelle.

"Pyydä papin tulemaan luokseni", kuiskasi sairas vihdoin.

Alina kiiruhti tupaan ja toimitti vapisevilla huulilla asiansa. Mutta

kun pappi tuli vuoteelle, ei sairas jaksanut muuta sanoa kuin: "minä

kadun, minä kadun." Pappi nojautui häneen päin ja sanoi juhlallisesti:

"joka syntinsä tunnustaa ja niitä rukoilee anteeksi, hänelle ne ovat

anteeksi annetut." Sairas puristi kätensä yhteen, liikutti hiljaa

huuliansa ja kuoli. Pappi luki rukouksen hänelle ja sulki hänen

silmänsä. Sitte kääntyi hän ympäri ja katseli nuorta äsken vihkimäänsä

pariskuntaa. Morsian oli polvillansa nyyhkyttäen vuoteen vieressä ja

mies istui kuin kivettynyt rahilla purren huuliansa ja puristellen

käsiänsä. Kun kumpikaan ei näyttänyt olevan taipusa ilmoittamaan tahi

kertomaan mitä oli tapahtunut, meni pappi taas hiljaa ulos.

Ananias istui sillä välin mykkänä ja liikkumatonna. Vihdoin nousi hän

ylös, ojensi kätensä Alinalle ja sanoi: "nyt lähden. Kenties emme enää

koskaan tapaan toisiamme täällä maassa, mutta lähteä minun pitää."

"Lähdetkö?" kysyi nuori morsian hiljaa.

"Niin, mitäs muuta voisin!" vastasi hän surullisesti. "Aviopari emme voi

olla... ja kuinka on laitamme, emme voi sanoa... kellenkään ihmiselle.

Minä menen Venäjälle työhön... jos jonkun kerran palaan takaisin...

niin tapahtuu se vasta monen vuoden perästä... jolloin voimme tavata

toisiamme... sisaruksina... Jumalan kirous..."

"Ananias, Ananias!" rukoili Alina itkien.

"No hyvä -- Jumala sinua siunatkoon ijankaikkisesti ja tavatkaamme

toisiamme taivaassa -- hyvästi!"

Hän läksi vakavilla askeleilla aitasta.

Hääväki seisoi siellä täällä joukottain, toiset tuvassa toiset pihalla.

Alakuloisuus oli tullut kaikille, kaikki kuiskailivat keskenänsä ja

ihmettelivät minkätähden morsiuspari viipyi niin kauvan sairaan luona.

Tehneekö hän kuolemaa? Miksi laahasi hän itsensä tänne kun hän oli niin

kipeä? Hän on varmaankin hourauksissaan lähtenyt kotoaan. Nyt näkyi

Ananias. He juoksivat hänen ympärillensä kysymään kuinka siellä sisällä

oli laita, mutta hän meni heidän ohitsensa hiljaa katsoa tuijottaen

alaspäin ja läksi pappilaan.

Se kerrottiin emännälle. Hän kiiruhti aittaan. Täällä istui Alina

vaaleana kuumin, kuivin silmin äitinsä kuolinvuoteen vieressä.

"Missä on Ananias?" kysyi kasvatti-äiti.

"Poissa."

"Mitä sanot? Vastaa minulle? Eikö hän tule takaisin?"

"Ei!"

"Oletko kadottanut järkesi, tyttö? Mitä tämä merkitsee?"

Nuori vaimo katsoi ylös kasvatti-äitiinsä tuskallisella katsannolla.

"En voi kertoa mitään... voi, älkää kysykö minulta!" rukoili hän. "Hän

on mennyt... kenties ei hän tule koskaan takaisin... äitini, äitini,

äitini!"

Isontalon emäntä riensi tupaan -- hän ei ymmärtänyt mitään kaikesta

tästä. Hän kertoi miehellensä ja papille mitä hän oli kuullut. Alina

kutsuttiin sisään, mutta ei vastannut mitään muuta kuin mitä hän

kasvatti-äidillensäkin oli sanonut. Vihdoin rukoili hän tuskallisesti:

"älkää kysykö minulta -- en kumminkaan voi vastata -- antakaa minun

mennä Ilolaan, jossa me tulemme asumaan, ja kenties -- kenties tulee

Ananias takaisin."

Täällä ei ollut mitään tekemistä. Vieraat istuivat hiljaa alakuloisina

runsaan puolispöydän ympärillä, morsian oli vaalea ja mykkä, sulhanen

oli mennyt tiehensä ja appimuori makasi kuolleena pihalla, ne

oli surkeat häät. Heti puolisen jälkeen läksivät vieraat pois ja

morsian vietiin Ilolaan, jossa kaikki jo oli järjestyksessä, kauniit

myötäjäiset, arkut ja kaapit, heinät ladoissa, ruokatavarat aitoissa,

eläimet laitumella, ja kelpo nuori piika seisoi punaposkisena ja

iloisena eteisen ovella. Kun kiesirattaat ajoivat pihalle ja Alina

katseli ympärillensä vastarakennetuita, iloisia huoneita, sanoi hän:

"Ilola! Ei -- Kova-kohtalo on oleva talon nimi, se sopii paremmin."

Useimpiin viikkoin ei puhuttu mistään muusta kuin tästä merkillisestä

tapauksesta. Sitte unhotettiin se. Allina oli sillä välin muuttunut

iloisesta, vallattomasta tytöstä vakaiseksi, ajattelevaiseksi vaimoksi.

Hän otti luoksensa setänsä, köyhän, mutta kunnollisen ja ahkeran

miehen, hoitamaan taloa yhdessä piijan ja renkipojan kanssa. Itse teki

nuori emäntä työtä kuin orja auringon noususta sen laskuun. Mutta

ei koskaan nähty häntä muiden ihmisten parissa, paitsi kirkossa.

Niin kului viisitoista vuotta. Silloin palasi Ananias. Hän näytti

ulkoapäin kuin hän olisi ollut 60 vuoden vanha mies, kymäräselkäinen

ja harmaapäinen. Hiljaa astui hän tupaan kesäiltana, ja jäi sinne

sitte olemaan. Setä jätti talon taaskin, ja Ananias otti itse talon

hoitoonsa. Kaikki kävi heille hyvin, mutta kuten sanottu: suuri,

toivoton suru painoi heitä kuin raskas musta pilvi. Renki ja piika

kertoi, että isäntä ja emäntä aina puhelivat keskenänsä kohteliaasti ja

ystävällisesti, mutta että talossa oli kaikki hiljaa ja rauhallista.

Jonakin päivänä tuli Alina kotia kylästä. Hän oli hyvin auttavainen

kaikkia sairaita ja köyhiä kohtaan ja oli juuri nyt käynyt nuoren

äidin luona joka oli kuollut ja jättänyt jälkeensä useimpia lapsia

suurimpaan kurjuuteen. "Ajattelin", sanoi Alina arvelevaisesti, "jos

me voisimme ottaa nuorimman luoksemme, siitä olisi apua isälle, ja me

olemme rikkaita."

"Niin, ota vaan kernaasti", vastasi mies hiljaa. Niin tuli pikku

Johannes uuteen kotiinsa. Ihmisten mielestä oli tällä pienellä

pojalla ollut erinomaisen hyvä onni, sillä luultavasti oli hän perivä

kasvattivanhempansa, joilla ei ollut omia lapsia. Kova-kohtalo oli

talolla sillä välin nimi nyt vieläkin, mutta pieni kasvattipoika ei

tietysti ajatellut surullista nimeä eikä edes tiennytkään että sitä

ennen oli kutsuttu Ilolaksi. Kun Johanneksen ensi kerran piti käydä

Herran Ehtoolliselle, sai hän seurata kasvattivanhempiansa kirkkoon.

Jumalanpalveluksen loputtua, kun väki jo rupesi hajoilemaan teille

ja poluille, seisoi mies ja vaimo sakastissa ja pyysivät päästä

erityisesti papin pakeille. Ne olivat Ananias ja Alina. Ne olivat

siellä kauvan aikaa, mutta kun he tulivat sieltä ulos, oli heidän

kasvonsa ikäänkuin kirkastetut. He lankesivat vielä kerran polvilleen

alttarin edessä tyhjässä kirkossa ja menivät sitte kotiinsa niin

keveillä sydämillä ett'ei he 30 vuoteen olleet nähneet niin iloista

päivää. Musta pilvi oli poistettu ja raskas kuorma oli kevennetty.

Kutsumaton vieras.

Syvimmän salomaan keskellä Evoisten kruununmetsää oli kerran pieni

puutteenalainen mökki, jossa asui köyhä leski kahden pienen lapsensa

kanssa. Kesällä oli tuvan päivänpuolella perunamaa ja vähäinen

kolmikulmainen maakappale, johon oli kylvetty nauriita, mutta

ympäristöllä oli korkea ja synkkä männikkö, ja maa oli peitetty

kanervilla niin pitkältä kuin silmä kantoi. Mökin ainoasta pienestä

akkunasta voitiin nähdä vähäinen järvi, jota ympäröitsi hetteiset,

suokanervia ja karpaloita kasvavat rannat. Tässä eli köyhä leski

yksinään lastensa kanssa kesänsä ja talvensa ja elätti itseänsä osaksi

kehruulla ja kutomisella, osaksi leikkuulla ja heinänteolla kylissä ja

suuremmissa taloissa. Äidin ollessa poissa, usein auringon noususta

myöhään yöhön asti, olivat lapset yksinään kotona. He leikkivät

talvella tuvassa, kesällä metsässä, poimivat karpaloita keväällä ja

puolukoita syksyllä sekä olivat tyytyväisiä ja iloisia pieniä lapsia.

Välistä sattui niin että äiti oli niin kauvan poissa, ett'ei hän voinut

tulla kotia yöksi. Silloin sysäsi ymmärtäväinen pikku Leena teljen oven

eteen pimeän tultua, sammutti valkean takasta ja ryömi ylös lämpimälle

uunille pikku veljensä kanssa. Syötyänsä kovan leipäpalasensa, lukivat

he iltarukouksensa ja nukkuivat rauhallisesti.

Sellaisena yönä, Leena taisi silloin olla kahdeksan ja Tuomas viiden

vuoden vanha, heräsivät lapset kun ovi yht'äkkiä temmattiin auki ja

kylmä tuulenpuuska hirveän rankkasateen kanssa ryntäsi sisään tähän

pieneen tölliin. Peloissaan ja unentörryksissä nousivat he ylös ja

tuijoittivat pimeyteen.

"Onko täällä yhtään ihmistä? Sytyttäkää heti valkea", huusi karkea ääni.

Leena ryömi vapisten alas ja kopeloi takan luo, jossa hän poron

seasta pengoskeli ylös muutamia vielä hehkuvia hiiliä, puhalsi niihin

ja muutamien lastujen sekä kuivien kanervien avulla sai hän valkian

palamaan. Nyt katseli hän ympärillensä ja huomasi kauhistuksekseen,

suurikasvuisen, parrakkaan vangin vaatteisiin puetun miehen seisovan

keskellä lattiaa katsellen häntä karsailla silmäyksillä tuuheiden

kulmakarvojen alta. Pikku tyttö pani laihat pienet sormensa ristiin

ja katseli rukoilevan näköisenä vierasta. Hän oli juuri muutamia

päiviä sitte kuullut äitinsä puhuvan että jokin vanki oli karannut

Hämeenlinnan vankilasta, ja kun siihen aikaan oli hyvin tavallista,

että rosvot ja karanneet vangit ottivat pakonsa näille salomaille, oli

lapselle tuttuja kaikki historiat näistä onnettomista ja hän tunsi

myöskin vankien vaatteiden ulkomuodon.

"No", sanoi vanki, "ota nyt heti tänne ruokaa äläkä seiso siinä ja

ällistele, minä olen nälkäinen kuin susi ja syön sinut itsesi, jollet

tuo esiin mitä parasta talossa on."

Leena nousi ylös penkille ja otti laudakolta alas pari leipäpalasta,

kivivadin jossa oli muutamia kylmiä perunoita sekä vähän suoloja

tuohisessa ja pani ne kaikki pöydälle.

"Onko tässä kaikki?" kiljui vieras hirveällä äänellä.

"On", vastasi pienokainen hiljaa.

Vanki katseli ympärillensä tupaan, etsi lautakon, lukitsemattoman

kaapin, olet sängystä, mutta ei löytänyt mitään. "Eikö teillä ole

aittaa?" kysyi hän epäileväisesti.

"Ei", vastasi tyttö. "Oli täällä tosin isän eläissä, mutta se oli niin

vanha että se rymähti alas, ja äidillä ei ole ollut varaa rakentaa

toista. Mutta äiti sanoo ett'ei sitä tarvitakaan, kun kaikki mitä

meillä on mahtuu tähän tupaan."

Vieras oli istuutunut pöytään ja syödä hotkaisi tätä yksinkertaista

ruokaa. "Missä on isäsi vaatteet?"

"Ne ovat aikoja sitte myödyt leivän tähden", vastasi lapsi

yksinkertaisesti.

"Oletteko sitte niin köyhiä?"

"Olemme. Mutta äiti sanoo, että meidän tulee kiittää Jumalaa siitä

hyvästä, jonka hän on meille antanut. Monta on joilla ei ole kattoa

pään päällä, se meillä on kumminkin se. Ja äiti on terve, hän tekee

työtä."

"Pane enemmän puita valkeaan, olen märkä kuin koira ja vilustunut.

Miksi teillä vaan on paljaita pärtyjä ja risuja, vaikka asutte keskellä

metsää?"

"Me asumme kruununmetsässä", vastasi tyttö viisastelevaisesti, "eikä

meillä ole lupa ottaa muita kuin kuivia oksia ja pärtyä joka on

kaatunut maahan."

"Ahaa, minä ymmärrän, asuuko metsävartija lähellä?" sanoi vanki

rauhattomalla katsannolla.

"Ei, kaukana täältä, mutta äiti sanoo että Jumalan silmä näkee meidät."

Vanki heitti aran silmäyksen pienoisille, viattomille kasvoille hänen

edessään. Tyttö näki kuinka leipäpalanen toisensa perästä katosi, ja

kun kaikki oli lopussa, yksin suolatkin tuohisesta, purskahti hän

katkeraan itkuun.

"Mikä nyt on?" kysyi vanki.

"Voi", nyyhkytti Leena, "itken sitä että kaikki ruoka on lopussa. Äiti

luuli että sen piti riittää meille muutamiksi päiviksi, ja nyt mulla ei

ole edes aamiaistakaan pikku Tuomaalle."

Tämä kävi vankiin niinkuin viimeinen leipäpala olisi tarttunut hänen

kurkkuunsa, hän sanoi lempeämmällä äänellä kuin tähän asti: "lieneehän

teillä perunoita tähän aikaan vuodesta?"

"Ei, ne paleltuivat, ja äiti on saanut aina jonkun kapan työstänsä.

"No hyvä", sanoi vanki ja otti kiiltävän hopearahan taskustansa, "tästä

saat maksun ruu'asta. Tällä markalla voi äiti ostaa paljo enemmän

kuin minä nyt olen syönyt tänä iltana. Se on viimeinen joka minulla

on, mutta se on sama, löytyneehän rikkaampiakin taloja joista voin

paremmalla omallatunnolla ottaa ilman edestä."

"Voi ei!" sanoi pikku tyttö ja pani kiiruusti hopearahan takaisin

vangin käteen, "paljo ennemmin kuolemme nälkään ennenkuin otamme teidän

viimeisen rahanne. Jumala ruokkii linnut taivaan alla, hän ei unhota

meitäkään, ettekä te saa varastaa enää, hän ruokkii teidätkin, siitä

olen vakuutettu."

Vahva vapisi tuon pikku tytön edessä. Nyt kohotti hän nyrkkiin

puristetun kätensä, puisti sitä ja sanoi: "_en enää varasta, vaikka

kuolisinkin_!" Sitte heittäysi hän penkille, peitti silmänsä käsillänsä

ja purskahti koviin nyyhkytyksiin. Hämmästyneenä ja neuvottomana

seisoi pikku Leena hänen edessänsä. Yht'äkkiä nousi vanki ylös, pani

jykeän kätensä lapsen pään päälle \a sanoi vapisevalla äänellä: "sano

terveisiä äidillesi päärosvolta Turvalta, sano myöskin hänelle, että

jos hän voi opettaa teidät yhtä kunniallisiksi, ahkeroiksi ja Jumalaa

pelkääväisiksi kuin hän itsekin on, niin... niin... ei hänen koskaan

tarvitse nähdä poikaansa raudoissa ja vanginvaatteissa. Hyvästi!"

Hän meni, mutta pysähtyi ovella, otti ylös särkyneen teljen, aukaisi

naulan ja löi sen jälleen sisään. "Sulje nyt, lapseni", sanoi hän

ystävällisesti, "ja nuku sitte Jumalan nimeen."

Uusia kummallisia tunteita liikkui miesraukan rinnassa, kun hän jälleen

seisoi ulkona pimeällä yöllä jääkylmässä syksysateessa. Hän asettausi

räystään alle ja nojausi seinää vasten ajatellaksensa mitä hänen nyt

pitäisi tehdä. Hän oli useampia vuorokausia harhaillut rahatonna

metsissä ja salomailla, eksynyt suurissa sammalikoissa ja ollut vähällä

hukkua suohon, nähnyt vilua ja nälkää sekä kärsinyt.

Hän oli ymmärtänyt ett'ei tässä viheliäisessä mökissä voinut olla

rahoja, mutta hän oli kumminkin päättänyt sammuttaa edes nälkäänsä

tässä ja hankkia itsellensä vaatteita voidakseen uskaltaa lähteä

metsätietä asutuille seuduille. Silloin oli pikku lapsen viattomuus,

luottamus ja vakaiset sanat valloittanut hänen paatuneen sydämensä,

ja ajatukset köyhän äidin ahkeruudesta ja kärsivällisyydestä, Jumalan

pelosta ja hyvistä opeista olivat syyttävänä omanatuntona hänen

edessänsä, ja hirveä halu päästä varastamisesta ja murhaamisesta

liikkui hänessä. Silloin kuuli hän selvästi pikku tytön äänen

avonaisesta reijästä tuvan seinässä. "Tuomas, nukutko jo? Lukekaamme

vielä kerran iltarukouksemme, niin emme ole niin peloissamme.

Kiitos, hyvä Jumala, suojelemastasi hirmuisilta rosvoilta ja

pahoilta ihmisiltä! Anna meille taaskin leipää äläkä anna meidän

nälkään nääntyä! Siunaa tuota vankiraukkaa ja auta häntä pitämään

lupaustansa, ruoki häntä niinkuin sinä ruokit profeeta Eliasta

erämaassa." Sitte luki hän "isä meidän", ja kun hän tuli sanoihin:

"anna meille meidän syntimme anteeksi niinkuin mekin anteeksi annamme

meidän velvollisillemme ja älä johdata meitä kiusaukseen", laskeusi

pahantekijäraukka polvillensa, nojasi päänsä märkään maahan ja rukoili

sydämensä pohjasta kyynelten virratessa hänen kasvoillensa, ei enää

katkeria ja vihaisia kyyneliä niinkuin sisällä tuvassa, vaan lempeitä

ja hyvääteleviä kuin kesäsade.

Seppä Kummallinen.

Syvärannan kylässä asui räätäli, jolla oli yksi ainoa poika,

Johannes. Tämän olisi pitänyt oppia isän käsityöhön, mutta hänellä ei

näyttänyt siihen olevan halua eikä taipumustakaan. Kummallinen poika

oli hän, ja kylän kupparitiina oli ennustanut, että hänestä tulee

jokin merkillinen. Hänen syntyessä, joka tapahtui kevättalvella, oli

koko joukko ämmiä keräytynyt räätälin saunan ulkopuolelle, jossa he

innokkaasti keskustelivat mitä olisi tehtävä, kun huhu kävi, että

räätälin vaimo oli saanut kuolleena syntyneen pojan. Jutellessa

yhtä ja toista täällä ulkona ja ehdoteltaissa milloin yhtä, milloin

toista keinoa saadaksensa poikaa henkiin, liikkui monen uskoma ja

taitava Kupparitiina sisällä tavallisella varmuudellaan ja otti

mittojansa ja askeleitansa silmänräpähdystäkään epäilemättä. Pienessä

rasiassansa, jossa hän säilytti kuppisarvensa, kuppiveitsensä, sekä

kaikellaisia voiteita ja lääkkeitä, oli hänellä kappale liinavaatetta,

jonka hän oli ottanut valekuolleen kääriliinoista. Siitä repäisi

hän pienen kappaleen, sytytti sen palavassa kynttilässä, kastoi sen

lampaanihrassa, ja mytistessään käyttämättömiä sanoja, piti hän tätä

palavaa tilkkua lapsen nenän alla, joka katkerasta savusta alkoi heti

tirskua ja heräsi eloon kimakasti parkuen. Heti sen perästä pestiin

ja kapaloitiin pienokainen tarpeenmukaisesti, ja nyt avattiin vihdoin

ovi, joka tähän asti oli ollut suljettuna, ja uteliaat ämmät ryntäsivät

sisään katsomaan ja onnea toivottamaan.

"No, eläähän se", sanoi muudan.

"Niin, miksi ei hän eläisi?" vastasi Kupparitiina terävästi ja katseli

puhujaa kiiluvilla mustilla pienillä silmillään. "Kyllä hänestä mies

tulee ja merkilliseksi mieheksi tuleekin hän, sanon minä."

"Merkilliseksi? kuinka niin? Mistä sen tiedätte?"

"Minä sen nyt vaan tiedän", vastasi Kupparitiina salakähmäisesti.

* * * * *

Kasvavasta pojasta odotettiinkin jotakin merkillistä, mutta ei mitään

muuta voitu huomata, kuin että hän oli tavallista äänettömämpi ja

hiljaisempi poika, joka, enimmäkseen käveli allapäin tai istui

ryömyllään suurella kivellä tuvanseinän takana ja mietiskeli sekä

piirusteli pöytiä ja penkkiä kaikellaisilla kuvilla. Katkismuksen oppi

hän pian, ja saatuansa jonkin kirjan tai sanomalehden käteensä luki

hän sen päästä päähän, mutta neula ei häntä miellyttänyt. Kun isä pani

työtä hänen käteensä, neuloi hän niin nurin ja niin hitaasti kuin

mahdollista, ja kun isä hetkeksi läksi ulos huoneesta, hyppäsi poika

ulos akkunasta ja meni metsään tai kapusi rakkaille kivillensä, ojensi

säärensä, ja pani leukansa niitä vastaan ja mietiskeli. Sekä kuria että

nuhteita oli hän saanut runsaassa määrässä, mutta ei nekään tahtoneet

auttaa. Jonakin päivänä kun isä taaskin oli riidellyt hänelle, sanoi

poika:

"Ei se kelpaa mihinkään, isä, että te tahdotte minua räätäliksi, siksi

en kumminkaan koskaan tule."

"Mikä sinusta sitte tulee, pöllöpää?" kysyi isä vihoissaan.

"En tiedä, mutta antakaa minun mennä kouluun ja -- ja piirustaa, niin

luulen että minusta tulee jokin kelvollinen."

"Jahaa, herraksi aijot tulla? ja katsella isääsi olkapääsi yli? Kas

tässä on neula ja sormistin, ompele sisustin tähän hihaan taikka

muutoin näytän sinulle missä herrasi istuu."

Poika puri hammasta, hän luuli olevansa melkein liian suuri itkemään

ja istuutui kuuliaisena pöydälle. "Ja kumminkin pitää minusta tulla

jokin", ajatteli hän itseksensä, kyynelten vastoin hänen tahtoansa

tippuessa alas hänen työllensä.

Eräänä päivänä avasi vihdoin räätälinvaimo sydämensä Kupparitiinalle ja

valitti pojan vastahakoisuutta.

"Ettekö voi lukea jotakin hänelle, että hän saisi paremman halun

ammattiin taikka että edes hänen jäykkä mielensä tulisi taivutetuksi?"

"Josko minä voin!" huudahti Kupparitiina, "voisin saada koko kylän

miehet, sekä vanhat että nuoret, räätäleiksi jos vaan tahtosin mutta..."

"No, herra Jumala, Tiina, no tehkää nyt taikojanne; te tiedätte ett'ei

minulla paljo ole, mutta kyllä Kalle neuloo teidän topatun sielikkonne

kaikkein ensiksi vaikka minä seisoisinkin hänen takanansa uuninluuta

kädessä, eikä se maksa penniäkään teille."

"Nono, nono, anna nyt ihmisen puhua! Ensiksi on tiedustettava onko hän

määrätty räätäliksi..."

"Määrätty?!..."

"Niin, ei kaikkein onni ole tulla räätäliksi -- vaikka he kyllä

olisivatkin hyviä miehiä. Meidän tulee ensin sitä katsastaa."

"Tule sitte meille", pyysi räätälin vaimo, "he ovat nyt molemmat

lautamiehessä neulomassa."

Räätälinvaimo pani kahvipannun tulelle, ja Kupparitiina levitteli

korttiansa pöydällä.

"Se on nyt niinkuin se on..." sanoi hän ajattelevaisesti, "täällä on

musta mies tiellä sille asialle... voi käydä... mutta... mutta... huu,

niin... niinkuin sanoin... jotakin on tiellä... Onko teillä täällä

hänen vanhoja paitojansa?"

"On, tässä on yksi."

"Hyvä. Joko olette panneet selvikettä kahviin?"

"En."

"Kaatakaa sitte pisara tähän kuppiin. Onko täällä yhtään semmoista

neulaa, jolla hän tavallisesti on neulonut?"

"On, tässä on yksi."

"Hyvä, anna nyt minun olla joku hetki rauhassa, ja sitte saamme nähdä."

Kupparitiina otti paidan, neulan ja kahvipannun ja sulkeutui pienen

tuvan peräkammariin.

Hetken kuluttua tuli hän takaisin ja sanoi: "no, jollei hän nyt saa

räätälihalua, niin ei hän saa sitä koskaan."

"Sepä oli nyt oikein hyvä, Tiinakulta, tule nyt ottamaan kuppi kahvia."

"Niin, kiitoksia, eipä tuo taida tehdäkään pahaa. Parastani olen

koettanut, mutta edeltäkäsin sanon jo, että jotakin on tiellä joka on

väkevämpi kuin minä. Jollei hänestä tule räätäli, niin se ei ole minun

vikani, mutta sitte -- tulee hänestä jokin muu."

* * * * *

Mikä nyt oli väkevämpi kuin Kupparitiina, ei ole koskaan saatu tietää,

mutta varma on, ett'ei räätälihalu tahtonut tulla. Kun Johannes oli

noin 15 vuoden vanha, hankki hän lupaa vanhemmiltansa päästäksensä

kylän sepän oppiin. Isä, joka oli väsynyt ja ikävystynyt torumiseen

ja varoittamiseen, suostui siihen, ja niin tuli Johanneksesta seppä.

Se ei tosin ollut se josta hän oli uneksinut ja toivonut, mutta

olihan se kumminkin parempi kuin räätäli, ajatteli poika. "Ja minusta

kumminkin kerran vielä tulee jokin", ajatteli hän liehtoessaan

paletta, takoessaan paljalla tahi kantaessaan hiiliä pajaan.

Joutilaana ollessaan käveli hän kädet taskussa ja ajatteli niinkuin

ennenkin taikka piirusteli kuvioita lautapalasiin, seiniin ja oviin.

Oikeastaan ei mestari ollut oikein tyytyväinen oppipoikaansa. Poika

oli köntys ja hajamielinen ja sitä paitsi oli hänellä kaikellaisia

kummallisia ajatuksia. Muun muassa tahtoi hän aina panna koristuksia ja

kaunistuksia yksinkertaisimpiinkin kaluihin, ja jollei hän niitä saanut

tehdä, niin piti hänen kumminkin saada kirjoittaa niihin vuosiluku ja

sepän nimimerkki kirvespohjaan tahi johonkin paikkaan auran sahroihin

tai lapioon.

Jonakin iltana istui Johannes rikkinäisellä tynnyrillä pajan nurkassa

ja katsoa tuijotti hehkoon ahjossa. Mestari oli lopettanut päivän

työnsä ja mennyt tupaan. Johannes mietiskeli suruissaan kuten

tavallisesti, millä tavalla hänestä "tulisi jokin." Äkkiä hyppäsi hän

ylös: "Minä kokoon rahoja ja lähden Helsinkiin", huudahti hän suurella

äänellä. "Siellä täytyy löytyä jokin keino minulle."

Tästä päivästä tuli hän ahkerammaksi ja tarkka-oppisemmaksi. Mestari

voi vähitellen uskoa hänelle vaikeimpiakin töitä ja antoi hänen myöskin

jonkun kerran laittaa niihin koristuksia vaikka sellaiset turhuudet

naurattivat häntä. Johannes ei ollut koskaan uskonut kelienkään

tulevaisuustuumiansa, mutia vuosi vuodelta työskenteli hän pannaksensa

niitä toimeen. Rahoja oli hän tosin koonnut, mutta aina oli jotakin

tiellä hänen Helsinkiin matkustamiselleen. Ja sitte meni myttyyn koko

tuumat. Sepällä oli tytär, isokasvuinen, punatukkainen tyttö, joka

reippaasti ja näppärästi hoiti isänsä taloutta ja oli yhtä taitava

kangastuoleilla kuin voikirnun ja leipomapöydänkin ääressä. Johannes

oli aina salaisesti ihaillut tuota kelpo tyttöä ja hiljaisella mielellä

kärsinyt hänen pisto- ja pilkkasanojansa, sillä hänkään ei ymmärtänyt

tätä uneksivaa, ihmeellistä poikaa enemmän kuin muutkaan kylässä.

Vihdoin huomasi hän pitävänsä mennä naimisiin, ja Katriinan kanssa.

Katriina oli tosin monta kertaa sekä kironnut hänen velttouttaan että

nauranut hänen aatteilleen ja kummallisuuksilleen, mutta kuinka lienee

ollutkaan, hän tunsi kumminkin itsensä vähän liikutetuksi nuoren sepän

kainolta rakkaudelta ja antoi hänelle myöntäväisen vastauksen. Mestari

murahteli vähän tästä asiasta. Hän ei ollut varma että Johannes voisi

elättää vaimoa ja lapsia, mutta Katriina vakuutti ihan varmasti, että

se kyllä kävi laatuun. Johannes oli tekevä työtä isän pajassa ja

yhdessä hänen kanssansa, ja olihan koti valmis, sillä luonnollisesti

asuisivat he isän luona. Niin antoi vanhus myönnytyksensä. Johanneksen

vähäiset säästörahat menivät korean silkkihuivin ostoon morsiamelle ja

uusiin vaatteisiin itsellensä sekä muutamiin sepän- ja talouskaluihin.

Tosin huokasi hän puutteesta päästessään viimmeistä penniä, sillä

nythän ei voinut tulla Helsinkiin matkustamisesta mitään, mutta

olihan hänellä nyt Katriina, hänestä oli tuleva kunnollinen seppä

eikä mikään muu. Vähän aikaa tyttären naimisen perästä kuoli vanha

seppä, ja nuoret saivat periä niin hyvin pajan kaikkine kaluineen

kuin tuvankin kaikkineen mitä siinä oli. Tämä oli oikein hyvä alku ja

kunnollisempi mies olisi menestynyt oikein hyvin siinä, mutta Johannes

oli taaskin ruvennut mietiskelemään. Vaimo nuhteli ja oli vihoissansa

hänelle, talonpojat uhkasivat kääntyä jonkun muun sepän puoleen, kun

he eivät koskaan saaneet takeitansa valmiiksi oikeaan aikaan, mutta

ei mikään auttanut. Välistä, kun Katriina oli ollut liian suurisuinen

ja pilkallinen, hiipi Johannes matkalle rikkinäiselle tynnörilleen

pajassa ja ajatteli: "tyhmästi tein kun nain; nyt olisin voinut olla

Helsingissä ja tulla joksikin."

Eräänä päivänä sanoi Katriina: "tässä asumme aivan maantien vieressä ja

meillä voisi olla hyötyä matkustavaisistakin, kun vaan sinussa olisi

miestä tekemään työtä, ja sinä voisit panna kyltin portillemme niinkuin

kaupungeissakin on tapana pitää."

Tuo hyväluontoinen mies hymyili. Hän oli usein kuullut ihmisten

kutsuvan itseänsä kummalliseksi, ja muutamien päivien kuluttua,

ihmisten aamusella ruvetessa liikkumaan, näkivät he vasta maalatun

kyltin sepän portilla. Siinä oli kirjoitettuna: "Seppä Kummallinen."

Mies sekä nauroi sille että ihmetteli sitä, ja Katriina oli sekä

pahoillaan että hämillään, mutta kyltti oli vaan paikallaan.

Jonakin kirkkaana ja kauniina kesäiltana seisoi Johannes alasimensa

ääressä ja korjasi rikkinäistä lukkoa, sillä hän oli taitava

kaikellaisissa hienommissakin teoksissa. Silloin pisti Kupparitiina

päänsä ovenraosta ja sanoi mielissään: "no, nyt olen tuonut sinulle

pojan."

Johannes jäi seisomaan lukko toisessa kädessä ja viila toisessa.

"Niin niin", pitkitti Kupparitiina, "tule vaan katsomaan häntä."

Johannes pani pois työkalunsa hyvin ajatuksissaan ja seurasi ämmää

saunaan.

Aivan oikein. Siellä olikin pieni olento makaamassa pärevakassa, ja

juuri kun nuori isä kumartui häntä katsomaan, avasi se parin suuria,

mustia silmiänsä ja ojensi pientä laihaa nyrkkiänsä.

"Tässä on nyt oppipoikasi", nauroi Kupparitiina.

"Ei!" sanoi Johannes juhlallisesti, uusi ajatus juontui hänen

mieleensä. "Seppä ei hänestä ole tuleva... jokin suuri pitää hänestä

tulla."

"Kyllä kai, kyllä kai", sanoi Kupparitiina mairittelevaisesti, mutta

lauteilta kuului pilkallinen ääni:

"Kumpahan hänestä vaan tulisi uuttera ja kelpomies, niin on

sepänammatti yhtä hyvä kuin muukin."

"Se on aivan totta", myönsi Tiina, heti valmisna pitämään toisenkin

puolta. "Mutta näetkös, Katriina, kummallista on tässä maailmassa,

välistä tulee sepän pojasta suutari ja räätälin pojasta seppä, niinkuin

Johanneksestakin."

"Niin, hänestä kun piti tulla jokin merkillinen", sanoi Katriina

pilkallisesti, "Niinhän te, Tiina, edeltäpäin sanoitte."

"Niin sanoinkin, ja me saamme nähdä vielä. Kaikissa tapauksissa on hän

nyt hyvä seppä ja hänellä on poika ..

"No, kyllä _minä pojan_ työhön opetan, sen lupaan minä", sanoi Katriina

jälkipainolla.

Tämän keskustelun aikana istui Johannes hiljaa pikku poikasen vuoteen

vieressä ja ajatteli, kuinka tuo pikku käsi suureksi kasvettuaan piteli

lyijypiirrintä ja kirjoituskynää, kuinka hän kävi koulua ja tuli

suureksi mieheksi ja toteutti kaikki isän unelmat ja tulevaisuuden

tuumat. Mutta siihen tarvitaan rahoja, ja nuori seppä riensi

pajaansa semmoisella kiiruulla kuin näitä rahoja olisi jo tarvittu

huomispäivänä. Hän teki työtä koko valoisan kesäisen yön, ja ihmiset

sanoivat että "paholainen oli mennyt seppään", mutta yksi ja toinen

ymmärtäväinen ihminen sanoi: "hänhän on nyt saanut pojan ja ajattelee

sen vuoksi tästälähin tulla ahkerammaksi."

Siltä todellakin näytti. Nyt ei ollut aikaa mietiskelemisille. Palkeen

liehdonta ja paljan pauke kuului päivät päästään pajasta, vieläpä

välistä hyvin myöhään yölläkin, ja työtä oli yltäkyllin. Tähän aikaan

rakennettiin suurta herrastaloa läheisyyteen, ja seppä Kummallinen,

joka oli tullut tunnetussi hienoista ja kauniista takeistaan, sai

valmistettavakseen koko joukon lukkoja, saranoita, ripoja, käsipuita

ja satoja muita kaluja. Ihmiset puhuivat että Johanneksen olisi

pitänyt tulla rikkaaksi kaikista näistä, mutta yhä kävi hän vanhoissa

kuluneissa vaatteissaan, ja vaimo murisi, että hän sai niin vähän

rahoja. Ei kukaan tiennyt mitään vähäisestä aarteesta, jonka hän oli

kaivanut pajan nurkkaan ja joka oli aijottu pikku pojan koulunkäyntiä

varten.

Pikku Pärttyli kasvoi isoksi. Hän oli mustakiharainen ja mustasilmäinen

niinkuin isänsäkin sekä hiljainen ajattelevainen lapsi. Niinpiankuin

hän kykeni omin voiminsa liikkumaan, ryömi hän nokisen kynnyksen yli

pajaan ja istui siellä aivan hiljaa ja siivosti lattialla katsellen

kipinöitä ahjosta ja leikitellen kuona- ja rautapalasten kanssa. Kun

äidillä oli paljo tekemistä ja kun tämä toisinaan puhutteli pienokaista

kovalla äänellä, meni se hiljaa lempeän, hiljaisen isänsä juokse

ja näytti olevan hyvin tyytyväinen hänen seuraansa. Kuinka monta

ajatusta oli tullut Johanneksen päähän hänen ahkerasti heiluttaessaan

paljaansa, silloin tällöin heittäessään silmäyksen poikaansa! Pärttyli

oli saanut veljen ja sisaren, molemmat pieniä valkotukkaisia,

lihavia ja vallattomia mukuloita, mutta niitä näytti Johannes tuskin

huomaavankaan. Hän eli ja teki työtä ainoastaan vanhimman poikansa

eteen, hänen, josta "piti tulla jokin." Tosin täytyi hänen nyt, kun

perhe oli tullut suuremmaksi, antaa enemmän rahoja vaimollensa, mutta

aina löysi kumminkin osa tuloista tiensä kuoppaan pajan nurkassa.

Kuusvuotiaana osasi Pärttyli jo lukea selvästi kirjaa ja auttavasti

kirjoitella kirjaimia. Voi kuinka ylpeä oli isä hänen taidostansa!

Hänestä oli ihan varmaan tuleva jokin suuri.

Ei! -- Hänen ratansa maassa tuli hyvin lyhyeksi, sillä ihminen päättää

ja Jumala säätää. Kova kaulatauti teki hyvin äkkiä lopun kaikista

toiveista, ja kolmen vuorokauden kuluttua makasi pikku Pärttyli kylmänä

ja vaaleana arkussansa. Isäraukka seisoi äänetönnä ja murheissaan

sen vieressä. Hautajaisten perästä otettuansa yllensä työnuttunsa ja

mentyänsä pajaan, istuutui hän vanhan tynnörinsä päälle, peitti

käsillään kasvonsa ja itki katkerasti.

Kolme tai neljä pientä valkotukkaista tirkisti silloin tällöin ovelta,

mutta vetäytyi taaskin peloissaan takaisin. Ne olivat hänen omia

lapsiansa, mutta niistä hän ei välittänyt. Pärttylistähän piti jokin

tulla, mutta nyt hän makasi haudan syvyydessä ja kaikki toiveet hänen

kanssansa.

Katriina rupesi taaskin tulemaan huolelliseksi miehestänsä. Kaikki

työhalu oli kadonnut. Vanhoja uhkauksia, että olisi muka muitakin

seppiä, kuultiin taaskin lausuttavan, ja puute alkoi tulla tuntuvaksi

kotona. Nuo neljä pientä suuta tarvitsivat ruokaa ja tulot olivat

vähäiset. Vaimo torui ja itki, ja päiväksi tai kahdeksi voi Johannes

ryhtyä taaskin työhön, mutta oikea työhalu oli poissa. Välistä, kun

hätä pakoitti, meni Johannes pienelle kuopallensa pajan nurkkaan ja

otti lapion käteensä kaivaaksensa aarrettansa ja antaaksensa siitä

talouteen, mutta siihen ei hänellä kumminkaan ollut sydäntä.

Eräänä päivänä tuli hän pajaan ja jäi seisomaan uuden re'en eteen, jota

hänen juuri piti raudoittaa.

"Kuka tätä on tehnyt!" huudahti hän kovalla äänellä ja tähysteli

hiilellä tai nokisella sormella piirrettyjä kuvia maalaamattoman re'en

perästä.

Ei kukaan vastannut, sillä paja oli tyhjä eikä Johannes huomannut

pienokaista, joka vapisten oli ryöminyt vanhan tynnörin taakse ja nyt

istui hiljaa kuin hiiri peläten isän vihaa. Seppä katseli tarkemmin

kuvioita re'essä. Ne olivat tosin hyvin vaillinaisesti piirrettyjä,

mutta selvästi voitiin huomata, että ne olivat esittävinään pyöriä ja

vääntiöitä sekä kaikellaisia maanviljelykseen kuuluvia tarviskaluja,

joita Johanneksella nykyjään oli korjattavana. Hän kiiruhti tupaan.

"Onko kukaan ollut pajassa. Kuka on piirrellyt uuteen rekeen?" kysyi hän

kivakasti.

Lapset, jotka luulivat isän olevan hyvin vihaisen, vaikenivat

pelästyneinä ja seisoivat sormet suussa hänen edessänsä. Mutta vaimo

vastasi vihaisesti: "no ei se nyt taida olla niin vaarallista, voihan

ne pestä pois ja sitä paitsi kyllä kai se maalataankin."

Seppä meni takaisin pajaan. Silloin näki hän oman pienen poikansa,

seitsenvuotiaan Simon, seisovan re'en edessä, kiivaasti syljeskelevän

piirretyille kuville ja sitte koettavan pyyhkiä niitä pois pienellä

nokisella paidallansa.

"Sinäkö näitä olet piirrellyt?" kysyi isä liikutetulla äänellä.

"Älkää lyökö minua!" rukoili poika itku silmissä, "koettelenhan minä

pestä pois niitä."

"Mutta oletkos sinä ne piirtänyt?"

"Olen."

Onnellinen isä otti pikku poikansa syliinsä ja nosti hänet korkealle

ylös. "Sinäkö se siis oletkin? -- Sinä Jumalan avulla? Hyvä ett'en

antanut pois aarretta."

Ja nyt "meni paholainen seppään toisen kerran", niinkuin ihmiset

sanoivat. Johannes teki työtä reippaasti eikä hänen vaimonsa eikä

suosittelijansa tarvinneet enää valittaa hänestä.

* * * * *

Viisitoista vuotta myöhemmin pysähtyi kyytirattaat seppä Kummallisen

portin eteen. Nuori hienosti puettu herrasmies hyppäsi alas rattailta

ja meni tupaan. Huhu levisi kuin kulovalkea pitkin kylää, että sepän

poika, insinööri, oli tullut kotiin tervehtimään vanhempiansa. Heti

kokoontui joukko uteliaita ämmiä ja lapsia kylän läpi kulkevalle tielle

ja pihalle, ja rohkeimmat tunkeutuivat aina juhlatupaan asti.

Täällä näytti kaikki paljon paremmalta kuin entiseen aikaan. Aina

paremmin ja paremmin oli käynyt seppä Kummalliselle. Hän oli

puhdistanut vanhan tuvan, rakentanut huoneita lisäksi ja saanut

suuremman pajan. Insinöörillä oli jo kauvan ollut oma huoneensa

kotona ollessaan. Aika ajottain lähetti hän sekä rahoja että lahjoja

vanhemmillensa ja sisaruksillensa.

Kun vanha isä istui punaiseksi maalatun pöydän ääressä juhlatuvassa

ja tyytyväisenä katseli leveärintaista poikaansa, sen paksuja

valkeita kiharoita ja iloisia sinisiä silmiä ja kuunteli, kuinka tämä

vilkkaasti kertoili töistänsä Helsingissä, ulkomaanmatkastansa, johon

hän oli saanut apurahoja, ja kun hän vähän väliä, selvittääksensä

kertomuksiansa, piirusteli kaikellaisia summallisia kappaleita

isällensä, silloin muisti Johannes hyvästi omat unelmansa ja toiveensa

sekä ajatteli: "Jumala on saattanut kaikki hyvään päätökseen!"

Mutta vastapäätä porttia istui vanha Kupparitiina kynnyksellään

auringon paisteessa ja kertoili naapureille, kuinka hän oli tiennyt

kaikki edeltäpäin ja kuinka hän aina oli ennustanut että jokin suuri

tulee sepän pojasta.

"Mutta sepästä itsestäänhän sinä sanoit tulevan jonkin merkillisen

miehen", säisti muudan ämmä.

"Niin", vastasi Tiina sukkelasti, "toisinaan käy ennustus toiseen

polveen, aina lapsiin ja lasten lapsiin. Mutta kyllä minä tiesin sen

edeltäpäin."

Sunnuntai lauvantaina.

Talonpoika Mikko Syrjänen oli kunnollinen, uuttera ja toimellinen

mies, mutta hänellä oli jäykkä ja itsepintainen luonto, joka teki,

että hän niin hyvin kylässä kuin kotonakin oli enemmän pelätty kuin

rakastettu. Hänellä ja hänen vaimollansa oli ollut koko lauma lapsia,

joista vanhemmat kumminkin jo olivat naimisissa ja poismuuttaneet

kotoa. Nyt hoiti hän taloa yhdessä vaimonsa ja renkien kanssa ja piti

myöskin kahta nuorta tyttöänsä, joista toinen oli vielä melkein lapsi,

sekä ainoata, kaksitoista vuotiasta poikaansa, kovassa työssä. Isännän

ankaruus ja käskevä tapa oli tullut laajalta tunnetuksi ympäristöllä,

ja sen vuoksi kerrottiin suurella hauskuudella, historiata, kuinka

hän kerran oli tullut nöyryytetyksi, kun hän tahtoi pitää lauvantaita

sunnuntaina.

Ukko Mikon oli eräänä päivänä kovasti kolottanut selkää ja hänen

oli, niin vastenmielisesti kuin hän tahtoikin jättää tärkeän työnsä

uudisviljelyksellä, kumminkin jäätävä sängyn omaksi. Tässä makasi hän

hyvin kärsimättömänä, ähki ja puhki, torui lapsiansa ja potki alinomaa

mustaa kanaa, joka oli tehnyt vuoteensa sängyn jalkopäähän, kunnes se

kaakattaen lensi ylös ja juoksi pöydän alle, jossa se ärsytettynä ja

peloitettuna vielä kauvan aikaa hääräsi edestakaisin kaakattaen ka, ka,

katansa. Sillä välin oli lähetetty hakemaan Kupparitiina, ja kiitos

hänen taitavalle hieromisellensa, sillä isäntä nukkui iltapuoleen ja

heräsi seuraavana aamuna hyvin kerkeänä ja reippaana.

"Hän on yhtä taitava kuin kaupungin lääkärikin, tuo Tiina", sanoi

Mikko, mielissään voimallisia käsiään kattoa kohti oikoessaan ja

haukotellessaan, "mutta paljo parempi on olla tekemisessä hänen

kanssansa, sillä kaupungin lääkärille pitää olla rahat paikalla

näppiin, vaikk'ei hän muuta tekisi kuin katsoisi jonkun kieltä, ja

sitte pitää hänen kirjoitella paperilappuja, ja niiden kanssa juosta

sitte apteekkiin ja taaskin tarvitaan rahoja. Nyt tulee sinun, Leena,

pitää eukkoa hyvänä, sillä todellakin on hän tällä kertaa tehnyt

minulle suuren palveluksen."

"Hän on jo saanut kahvia tänä aamuna", vastasi vaimo, "ja kohta on

aamiainen valmis."

"Niin, niin, mutta sitä paitsi pitää sinun antaa hänelle kappale

sianlihaa ja pari kappaa perunoita."

"Hän saa."

Tiinan aikoessa aamiaisen perästä lähteä kotiinsa, sanoi isäntä:

"Kiitoksia nyt hyvästä hoidostasi, Tiina, olen terve ja se oli hyvä,

sillä työt tuolla niityllä olivat tärkeät saada pois tieltä ennenkuin

lunta tulee."

"Jumalalle kiitos siitä, isäntä", vastasi Tiina ja nyykisti polviansa,

"pitäkää kumminkin vaaria, ett'ei se tule takaisin. Ei ole hyvä juoda

kylmää vettä tuolla ulkona, ollessanne hiestynyt ja hengästynyt,

vaan käskekää rengin ottaa kaljaa mukaan ja sitte..." Nyt lähestyi

Tiina isäntää ja sanoi hiukan alennetulla äänellä: "pitäkää sen käden

kinnasta nurin, jossa pidätte kassaraa."

Syrjänen lupasi sen ja sanoi: "Leena antaa sinulle vähän evästä

matkaasi, ja jos tarvitset hevosta kirkkoon huommenna, niin tule vaan

tänne."

Tiina näytti ensin vähän kummastuneelta, sillä tänäpänä oli perjantai,

mutta toimeutui heti, kiitti nyökäyttäen polviansa eikä sanonut

aikovansa kirkkoon huomenna. Hän varoi tarkasti muistuttamasta että

huomenna oli lauvantai, sillä hän tiesi hyvin, että Mikko Syrjänen ei

pitänyt hyvänä vastaansanomisista, sen vuoksi nyökäytti hän polviansa

vielä kerran, antoi isännälle kättä ja meni ulos pihalle, jossa emäntä

kohtasi hänet kantaen luvattuja lahjoja, sianlihaa ja perunoita.

Kun isäntä puolenpäivän rinnassa kulki kodan ohitse, jossa emäntä pesi

puuastioita, sanoi hän ankarasti: "miksi saunan uunissa ei ole jo

tulta, aijotko tarjota meille 'kylmääkylpyä' tänä päivänä?"

"En aikonut lämmittääkään saunaa tänä päivänä", sanoi vaimonsa hiljaa.

"Eikö! No, onko Mikko Syrjänen nyt tullut niin köyhäksi, ett'ei hänellä

ole varaa kustantaa itsellensä kylpyä lauvantaina, tahi ehkä sinä vaan

pelkäätkin vaivaasi."

"Mutta isä, perjantaihan tänään on", säisti vaimo ihmetellen.

"Lauvantai nyt on", huusi miehensä vihoissaan, "ja toimita itsesi pian

saunaan. Ei maksa vaivaa vastustaa minua." Sitä tietänsä hän meni.

Emäntä jätti heti työnsä ja teki kiiruusti valkean saunan uuniin.

"Mikko ei ole tottunut olemaan työttä kokonaista päivää", sanoi hän

itsekseen, "ja eilinen päivä oli sen vuoksi niin pitkä kuin kaksi."

Heti sen perästä tuli nuorin tytär Inka etsimään äitiä. "Jahaa, sinä

lämmität saunaa, äiti", huudahti hän iloissaan, "sepä on hauskaa, mutta

minkätähden perjantaina?"

"Isä tahtoo", vastasi äiti levollisesti pitemmittä selityksittä.

Nämä sanat, "isä tahtoo", olivat olleet tunnussanana tässä talossa

koko hänen avioliittonsa aikana, joka nyt oli kestänyt 25 vuotia. Hän

oli heti alussa huomannut, että ainoa keino rauhan säilyttämiseen oli

peräänantaminen ja kaikki lapsensa oli hän opettanut vastustamatta

tottelemaan isäänsä. Palvelijat, jotka näkivät emännän hiljaa ja

nurisematta ojentautuvan isännän toisinaan hyvin luonnottomien

vaatimusten mukaan, tekivät tietämättänsä samalla tapaa, vaikka he

eivät kauvan jaksaneet sitä kestää, vaan tavallisesti vuoden kuluttua

jättivät palveluksensa. Mutta emäntä ei voinut jättää paikkaansa, sillä

hän oli luvannut rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisessä ja hänellä

oli yhdeksän lasta hoidettavana ja usein kyllä niiden suojelemista isän

ankaruudelta. Lempeässä mielessään ajatteli kumminkin tämä hyvä vaimo:

"hän on raitis, uuttera ja rehellinen. Voinhan minä olla tyytyväinen,

kun hän niin hyvin pitää huolta minusta ja lapsista eikä tee kellenkään

ihmiselle väärin ahneudella tai petoksella."

Tänä samana päivänä, josta nyt olemme puhuneet, meni isäntä

ruokalepojen aikana karjakartanolle ja talliin katselemaan oliko kaikki

niinkuin piti olla. Hän tirkisti myöskin pieneen heinälatoon pihalla ja

huomasi sen olevan melkein tyhjän.

"Matti!" huusi hän jykeällä äänellä.

Renki, joka juuri seisoi portailta ja veteli savuja piipustansa,

vastasi: "täällä olen."

"Tule tänne! Enkö minä sanonut sinulle, lurjus, että sinun tänä päivänä

piti hakea heiniä metsäladosta, kun heinävarasto täällä kotona ei

piisaa sunnuntain yli? Nyt tulee heti pimeä ja lato on vielä tyhjä."

"Isäntä käski minun hakea heiniä lauvantaina", vastasi renki.

"Mikäs sitte tänäpäivänä on?" ärjäsi isäntä.

"Perjantai", vastasi renki ihmeissään, mutta samalla sai hän

korvapuustin, joka pani hänet horjumaan.

"Kyllä minä opetan sinua vastustamaan isäntääsi", sanoi Mikko,

"valjasta hevonen ja mene metsäladolle."

Rengin silmät iskivät tulta, mutta hän oli vielä nuori poika ja sen

vuoksi painoi hän lakkiaan syvempään ja meni talliin, jossa hän

jokseenkin säälimättömästi kohteli hevoista ja tempasi heinähäkin

suojuksesta niin että sen saumat ritisivät. Mennessään sitte

sytyttämään piippuansa kodasta, näki hän valkean saunan uunista ja

emännän levittävän olkia lauteille.

"Jahaa, emäntä lämmittää saunaa tänäpänä", sanoi hän, "onko isäntä

vielä kipeänä?"

"Ei", vastasi emäntä vitkaan, "mutta hän tahtoo nyt kumminkin kylpyä."

Renki huomasi heti, että isäntä yhä edelleenkin luuli olevan lauvantain

ja hän hymyili itseksensä, samalla kumminkin surkutellessaan emäntää

tuon pahanilkisen miehen tähden. Hän pani pois piippunsa ja kantoi

suuren sylyyksellisensä hyviä koivusia halkoja ja pani ne saunan

kiukaan viereen ja meni sitte vihellellen tiehensä. Emännän hiljainen

ja ystävällinen olento oli kokonaan karkoittanut hänen pahan luontonsa.

"Sama minulle", ajatteli Matti mennessään röykkyläistä metsätietä

ladolle, "sama minulle on. Kyllä kai minä voin hakea heiniä yhtä hyvin

tänäpäivänä kuin huomennakin, mutta enemmän hyötyä olisi hänellä

kumminkin ollut minusta niityllä. Ja sauna! Ha-ha!"

Nyt sai hevoinen läiskäyksen, ja Matti rupesi laulamaan:

"Jos tänäpäin olis lauvantak'

ja huomen' olis pyhä,

Niin saisin kultani kohdata

Ja mielen' olis hyvä."

Jälkeen puolisen avasi emäntä tuvan ovea ja käski vanhimman tyttärensä

tulemaan kantamaan vettä saunaan.

Tyttö istui kangastuolilla ja vastasi vähän vihaisesti: "mikä

perjantaikylpy nyt on? Ajattelin saada matot valmiiksi tänään!"

Isä, joka oli tullut sisään hakemaan kassaratansa ja taaskin lähtemään

työhönsä, kuuli tämän ja jäi pitämään kiinni ovenrivasta. "Mitä sinä

uskallat jupista? Pidä suusi kiinni ja tee niinkuin äitisi käskee."

Sitte meni hän ulos ja paiskasi ovea mutistessaan: "luulen kaikkien

ihmisten olevan hulluja tänäpaivänä."

Niin tottunut oli tämä itsepintainen mies itsellään pitämään oikeutta,

ett'ei hän edes ajatellutkaan erehtyvänsä. Sitä paitsi oli hän nyt niin

kiintynyt tärkeään työhönsä, joka hänen olisi pitänyt saada lopetetuksi

tänäpäivänä, että hän unhotti kaikki vihastumiset.

Seuraavana aamuna nousi isäntä ylös tavallista myöhemmin, niinkuin

hänen tapansa oli sunnuntaisin, puki päällensä pyhävaatteet ja istuutui

pöydän päähän, polttaen levollisesti piippuansa veistelemisen sijasta,

kuten hänen tapansa muutoin oli tehdä pimeinä aamuina syksyllä ja

talvella. Emäntä, joka huomasi sunnuntain pitävän olla tänäpaivänä,

koska eilen oli lauvantai, antoi kieltävän merkin Ingalle, joka unisena

ja kampaamattomana aikoi ottaa esille sukanneuleensa. Inka, pysähtyi

keskellä haukottelemistaan ja tähysteli hämmästyneenä äitiänsä. Mutta

tämä katsoi sopivan tilaisuuden, mennessään maitorainnin kanssa hänen

ohitsensa, kuiskata:

"Etkö huomaa, isä luulee että tänään on sunnuntai? Kampaa ja pese

itsesi ja lakaise tupa puhtaaksi ja katso että kahvipannu kiehuu."

Äidin ja vanhemman tyttären tehtyä aamu-askareensa karjakartanolla

ja kodassa, puhdistivat hekin itsensä ja istuutuivat tupaan aivan

joutilaina niinkuin sunnuntai-aamuna ainakin. Matti, joka oli ollut

tallissa hoitamassa hevoisia, tuli juuri tupaan kysymään töitä,

mutta nähtyänsä värttinät syrjähän sysätyksi, tuvan lakaistuksi,

ihmiset pyhävaatteissaan ja isännän lukevan virsikirjaansa, ymmärsi

hän heti kuinka asian laita oli. Veitikkamainen nauru vetäytyi hänen

kasvoillensa, mutta heti sen perästä pyysi hän hyvin vakaisena

pesuastiata ja saippuapalasta Ingalta. Tyttö, joka oli sekä hämillään

että harmissaan tästä naurettavasta sunnuntaista, antoi hänelle

pyytämänsä, mutta kun hän samalla tuli katsahtamaan rengin silmiin,

joista taaskin lystillinen nauru ilmaisi, purskahti hänkin hiljaiseen

nauruun ja juoksi sukkelaan eteiseen, ett'ei isä huomaisi hänen

iloisuuttaan.

Vähä myöhemmin jälkeen puolenpäivän tuli yksi naiduista tyttäristä,

joka asui lähellä, jollekin asialle äidin luokse. Hän oli tietysti

arkipäiväisessä puvussaan ja laski, tervehdittyänsä pienen hyvin

lauvantakimaiseen paitaan puetun poikansa lattialle, johon pienokainen

jäi seisomaan likainen sormi suussa.

"Eikö äitisi ole kylvettänyt sinua eilen ja antanut sinulle puhdasta

paitaa?" kysyi vaari nostaen päätänsä virsikirjasta.

Naineella tyttärellä oli jotakin tulemassa huulilta, että muka

nyt oli lauvantai eikä siis ollut niin kummallista jos oli vähän

likainenkin, mutta äidin silmäyksistä ja sisaren viittauksista tuli hän

tarkkaavaiseksi, ja katsasteltuansa ympärilleen tuvassa ja nähtyänsä

isän virsikirjan ja juhlavaatteet, huomasi hän että jotakin outoa oli

tapahtunut. Hyvin tuntien isän ankaruuden ja yksipäisyyden, vaikeni

hän ja vilkutti ainoastaan äitiä tuvan nurkkaan, jossa hän kuiskuttaen

pyysi lainata karttoja ja samalla kysyi myöskin mitä se merkitsi, että

he viettivät pyhäpäivää lauvantaina.

"Luulin isän olevan uudisviljelyksellään", sanoi hän vihdoin.

"Niinhän se on", sanoi äiti, hänkin vähän hämillään tästä erhetyksestä,

"mutta isä oli kipeänä yhden päivän ja se varmaankin tuntui hänestä

niin pitkältä kuin kaksi, ja nyt luulee hän olevan sunnuntain

tänäpäivänä. Tiedäthän, ett'ei maksa vaivaa häntä vastustaa. Herra

Jumala, voimmehan nyt juuri levätäkin yhden päivän, eihän siitä mitään

vahinkoa tule, ja työt lopetettiin niityllä jo eilen."

"Entäs huomenna?" kysyi tytär, "ette suinkaan voi tehdä työtä

sunnuntaina?"

"No, huomenna saamme nähdä, ehkä isä sitte huomaa..."

Hän ei kerinnyt lopettaa ajatustansa, sillä isäntä sanoi hämmästyneenä;

"mikäs nyt papilla on, kun kirkkoaikana on ulkona matkustamassa?"

Kaikki riensivät akkunaan. Aivan oikein. Ajokalut oli portaiden edessä,

ja niistä nousi seurakunnan pastori, nähtävästi aikovana tupaan. Emäntä

kiiruhti puhaltamaan hiilosta takassa ja panemaan muutamia tikkuja

ja kolikoita siihen. Inka lähetettiin hakemaan vettä kahvipannuun ja

naimisessa olema sisar puhdisti pikku poikansa nenää muistuttaen häntä

antamaan kauniisti kättä papille, kun tämä tuli häntä tervehtimään.

Pastori astui sisään, tervehti ystävällisesti kaikkia, ja istuutui

sitte esiintuodulle tuolille.

"Minä tulen sairaan luota täältä läheltä", sanoi hän, "ja aijoin

poiketa teidän luonanne, Syrjänen, puhumaan siitä ruotulaismuorista,

josta te viimeksi kerroitte. -- Oikein ilahuttavaa on", pitkitti

pastori katsellen mielissään ympärilleen tuvassa, "tulla näin

järjestettyyn ja hupaiseen kotiin kun tämä on."

Ukko Syrjänen aikoi muistuttaa, että kumminkin sunnuntaiksi

tavallisesti köyhemmässäkin kodissa koetellaan laittaa kaikkia

siistiksi, jolloin kaikki työt voidaan sysätä syrjään, mutta hän oli

niin hämmästyksissään nähdessään seurakunnan ainoan papin matkalla

keskellä kirkkoaikaa, niin ett'ei hän osannut sanoa sanaakaan. Pikainen

erhetys ett'ei tänään ollut sunnuntai lensi myöskin hänen aivojensa

läpi ja sai veren hehkumaan hänen poskillansa, muistaissansa kuinka hän

eilen oli pakoittanut koko talonväen pitämään sitä päivää lauvantaina.

"Sanotaan", jatkoi pastori puhettansa, "ett'ei talonpojilla suurimmassa

osassa Hämettä ole oikein siistejä ja kunnollisia huoneita, mutta

hupaista on nähdä poikkeuksia olevan."

Emäntä, joka osaksi tiesi ett'ei hänen huoneensa tavallisesti

likimainkaan ollut siisti ja tunsi että tämä oli ansaitsematonta

kiitosta, osaksi pelkäsi miehensä lausuvan jotakin josta pappi huomaisi

päivän erhetyksen, seisoi allapäin keskellä permantoa eikä tiennyt mitä

vastata, vihdoin sanoi hän:

"Missä on vaan yksi huone, jossa täytyy tehdä kaikki työt, niin ei sitä

aina voi pitää niin siistinä."

"Se on totta", myönsi pastori, "mutta suuri eroitus on kumminkin

huoneella jota jokapäivä puhdistetaan ja huoneella joka koko viikon on

samallaisessa siivossa. Näen virsikirjan pöydällä. Minua ilahuttaa,

että te alotatte päivänne Jumalan sanalla. Jokaisen perheenisän tulisi

ottaa esimerkkiä teistä ja väellensä lukea virrenvärssy tai lyhyt

rukous joka aamu. Sillä olisi suuri siunaus myötänsä, eikä siihen

menisi aikaa kuin muutamia minuuttia."

Emäntä kuuli nyt kahvipannun kiehuvan yli ja riensi sen vuoksi uunin

eteen. Inka ja Henriika juoksivat edestakaisin aitan ja tuvan, pöydän

ja kaapin väliä hakemassa kermaa, hakkaamassa sokuria ja asettelemassa

kuppia, naimisessa olevan tyttären juostessa kotoaan hakemassa

vehnäistä, kun kotitalossa ei ollut.

Juotuansa kahvit ja keskusteltuansa isännän kanssa asiasta, matkusti

pastori pois. Mutta nyt tuli tuskallinen hetki talon väestölle. Ei

edes nuorisokaan uskaltanut nauraa. Matti seisoi selin huoneesen, pani

piippuunsa. Inka rupesi kampaamaan pikku veljensä päätä, ja Henriika

meni ulos saattamaan vanhempaa sisartansa joka, kartat saatuansa, läksi

kiiruusti kotiinsa, peläten oikeata ukkosenilmaa, kun isä huomasi

erhetyksensä ja soimauksilla kohtelisi talonväkeänsä niinkuin hän

tavallisesti teki vihaiseksi tultuaan. Emäntä avasi vaatearkkunsa ja

oli etsivinänsä jotakin, hänkin odotti myrskyä. Isäntä istui äänetönnä

ja allapäin pöydän ääressä. Sellaista nöyryytystä ei hän elinpäivinänsä

ollut saanut kokea. Liian ylpeä oli hän sanoilla tunnustamaan

erhetystänsä, mutta tavattoman sävyisellä äänellä käski hän Matin

valjastamaan nuoremman hevosen, hän muka lähtisi kauppiaan luo

kirkonkylään jolla oli lypsylehmä myötävänä. Suuttuessaan ajokaluille,

sanoi hän:

"Voit hakata loput niistä havuista joita viikolla toit ja mene sitte

seppään toisen hevosen kanssa, se on kengitettävä."

Matti kumarsi hyvin totisena niinkuin ei olisi ikinä alkanut päiväänsä

sunnuntaina, mutta kun ei isäntää enää näkynyt, avasi hän leveän suunsa

sydämelliseen nauruun ja läksi sitte työhönsä. "Turhaan pesinkin

itseni", sanoi hän, "mutta samapa se, kiittihän pappi puhtautta." Ja

sitte nauroi hän taas.

Sisällä surisivat rukit ja Henriika kutoa helskytti kangasta, iloiten

kaunisjuovaisista matoista, jotka hän huomenna sai levittää permannolle

pikku kammariin tuvan perässä. Emäntä ei virkkanut sen enempää isän

erhetyksestä, mutta jälestä puolenpäivän rupesi hän molempien tyttöjen

kanssa pesemään ja puhdistamaan sekä tupaa että kammaria, viemään pois

kaikkia tarpeettomia kaluja, romuja ja rikkinäistä astioita, likaisia

vaatteita ja tyhjiä vakkoja. Pastorin ansaitsematon kiitos oli tehnyt

häneen hyvän vaikutuksen, ja hänelle tuli tarvis koettaa eikö kävisi

laatuun pitää kotia siistimpänä.

Kun isäntä sitte iltasella tuli kotia, huomasi hän saunan vielä

kerran lämmitetyksi, havut hakatuksi hevosen kengitetyksi, tuvan niin

siistiksi ja puhdistetuksi kuin se muutoin oli ainoastaan suuriksi

juhliksi laitettu ja hyvän kauraryynipuuron höyryävän vadissa pöydällä,

tunsi hän hiljaisen mielihyvän virtaavan koko olentonsa läpi, ja

ensi kerran 25 vuoden kuluessa liikkui hänessä tunnustamisen ja

kiitollisuuden tunne hiljaista hyvää emäntää kohtaan, joka niin kauvan

oli ollut hänen kuuliainen orjattarensa.

Mutta historia lauvantai-sunnuntaista levisi yht'äkkiä paikkakunnalla.

Matti ei voinut olla sitä kertomatta tuttavillensa, ja jokainen joka

tunsi Mikko Syrjäsen, piti sitä oivallisena rangaistuksena hänen

itsepäisyydelleen ja vallanhimolleen.

Kaksi hyvää asiaa oli sen ohessa tämä merkillinen sunnuntai

aikaansaanut. Syrjäsen tupa oli varmaankin siitä päivästä saanut

komeamman näyn ja isäntä sävyisemmän tavan perheväkeänsä kohtaan.

Semmoinen oli se historia.

Anna-Liisa.

"Vähän päällä olit sinä uskollinen."

Math. 25:21.

Anna-Liisa oli majatalon piika. Se ei ole juuri korkea tahi ylhäinen

paikka tässä maailmassa eikä se ole niin kadehdittavakaan, mutta

siinäkin on velvollisuuksia, joita voi täyttää hyvin tai huonosti,

ja silläkin alalla voi toimittaa jotakin jos tahtoo. Anna-Liisa oli

itse ansainnut leipänsä melkein siitä asti kun käymään kykeni. Ensin

kerjäläisenä, sitte paimentyttönä ja lastenpiikana, ja seitsentoista

vuotiaana tuli hän Kaukolan majataloon, johon johon hän sitte jäi

moneksi vuodeksi, sillä hän sanoi pääasian olevan olla työtä ja sama

minkälaista työtä, kunhan se vaan oli kunniallista. Ei hänellä ollut

niinkään hyvät päivät, mutta Anna-Liisa ajatteli että "jonkun pitää

olla majatalonkin piikana, ja silloinhan hän voi olla yhtä hyvin sinä

kuin joku muukin." Hän olikin tyttö, jota ei kukaan emäntä päästänyt

luotaan, jos vaan hän itse tahtoi jäädä. Hän oli vahva ja terve, ahkera

ja väsymätön, niin kunniallinen kuin kulta ja niin kärsivällinen

ja hyväluontoinen kuin vaan voitiin toivoa. Hänellä oli raskas työ

päivällä ja hyvin vähän lepoa yöllä. Alinomaa häntä huudettiin ja

lähetettiin, välistä piti hänen leipoa, välistä keittää juomaa, välistä

jouduttaa kahvia matkustavaisille, välistä hankkia kyytihevosta. Ja kun

hän ehtoolla oli kerinnyt nukkua paraimpaan uneen, niin kolkutettiin

oveen. Silloin täytyi hänen nousta ylös, sytyttää päre ja avata ovi,

sytyttää kynttilä ja etsiä päiväkirja. Mutta ei tässä vielä ollut

kaikki. Välistä, kun oli sateinen syysyö ja kylmä talvi-ilta, tahtoi

matkustavainen saada ryypyn vahvistuksekseen tahi vähän ruokaa taikka

tulennoksen, ja kauvan aikaa viipyi ennen kuin hän taas matkusti. Kun

Anna-Liisa sitte taas, viluisena ja unisena, etsi kovan olkivuoteensa

ja mielihyvissään veti nahkaiset päällensä, voi tapahtua että kaksi tai

kolme rekeä ajoi pihaan. Niissä oli ehkä vanhoja, käheitä herroja jotka

tahtoivat totia, viluisia rouvasihmisiä jotka tarvitsivat tulennoksia

ja koko joukko unisia, kärtysiä lapsia, joille oli laitettava vuode,

ja kaikki piti tapahtua heti. Yksi tahtoi pesuvettä, toinen voileipää,

yksi pyysi kynttilätä ja toinen papyrossia. Kello oli jo kaksitoista ja

yksi, ennenkuin kaikki pääsivät levolle ja ennenkuin tuo väsynyt tyttö

pääsi lepäämään.

Majatalo oli aivan lähellä kirkkoa, ja usein kyllä sunnuntaina sai

siis Anna-Liisa tilaisuuden pistäytyä sinne, jos ei kauvemmaksi aikaa

niin kumminkin saarna-ajaksi, mutta yhtä usein tapahtui myöskin, että

hän oli niin kiinnitetty herrojen passaamiseen, ett'ei hänellä ollut

aikaa mennä Jumalan huoneeseen. Silloin piti hän varalla ensimäisen

joutohetken jonka hän sai ja hiipi huomaamatta pikku kammariin saunan

perässä, jonne hän voi kuulla virrenveisuun kirkosta ja jossa hänellä,

arkussansa, oli virsikirjansa ja katkismuksensa samoinkuin muutkin

tavaransa. Ensin luki hän aamuvirren, sitte päivän evangelion ja

muutamia kirkkorukouksia, ja lopuksi jonkun kappaleen katkismuksesta.

Kun tämä oli tehty, otti hän käsiin vanhoja sanomalehtiä, joita

matkustavaisilta oli jäänyt vierashuoneisiin. Näissä oli voi- ja

sianlihapilkkuja tai haisivat ne silliltä, sillä ne olivat olleet

eväsvakoissa, mutta toisinaan olivat ne vielä puhtaita ja uusia. Näitä

luki köyhä tyttö ahkerasti. Sellaiset vähäiset hetket saunakammarissa

olivat Anna-Liisan ainoa ilo viikon ajalla ja ikäänkuin antoivat

hänelle uusia voimia uudestaan alkamaan paljotöistä elämäänsä.

Joku hänen tuttavansa herrastalon neitsy oli kerran sanonut: "en

minkään edestä maailmassa tahtoisi olla piikana majatalossa. Ensiksi on

se niin orjallista elämää ja toiseksi ei niistä moni ole kunniallinen."

Anna-Liisa suuttui harvoin, mutta nyt tuli hän vihaiseksi ja sanoi:

"kunniallinen -- moni kunniallinen! Katso vaan että herrastalon

neitsyet vastustavat kiusauksiansa, kyllä minä omistani pidän huolen."

Ja tohellakaan ei ollut yhtään vakavampaa ja kunniallisempaa tyttöä

koko pitäjässä.

Oli aika, jolloin Anna-Liisakin oli ajattelematon tyttö, joka

töintuskin teki mikä hänen oli täytymys, mutta ei enempää, ja joka

ajatteli enimmän itseänsä ja omaa huviansa. Se oli vanhan papin aikana.

Hänellä oli pitkät saarnat täynnä kauniita sanoja ja värssyjä, mutta

ne ei auttaneet paljo Anna-Liisaa, sillä hän nukkui tavallisesti heti

alussa, väsyneenä vaivaloisesta työstänsä ja vähäisestä makuustansa.

Mutta sitte tuli uusi pappi pitäjään. Hän oli vielä nuori eikä hänen

saarnansa olleet hyvin pitkiä, mutta kummallista oli kuinka ne voivat

pitää ihmiset valveilla. Anna-Liisa oli hyvin taitamaton, tyttö raukka,

mutta kaksi lausetta uudelta papilta oli tehnyt häneen erittäin syvän

vaikutuksen.

Jonakin päivänä oli hän puhunut kristityn velvollisuuksista ja

uskon hedelmistä, ja kuinka jokaisella on tilaisuus tehdä hyvää

lähimmäisellensä, sekä täyttää velvollisuuksiansa enemmän tai vähemmän,

kun hän vaan ottaa niistä vaarin. Anna-Liisa ajatteli: "niin tuo voi

olla muille, tuo, mutta ei minulle, tälläiselle köyhälle kyytihevoselle

kuin minä olen. Minunhan täytyy mennä sinne minne lähetetään." Samassa

sanoi pappi: ei mikään paikka maailmassa ole niin vähäinen, ett'ei

nämät sanat soveltuisi joka kristittyyn. _Köyhinkin palvelija on saanut

leiviskänsä hoidettavaksi ja hänen täytyy kerran tehdä tili siitä_.

Toinen muistettava sana jonka pappi sanoi oli "_kaikki tapahtuu meidän

parhaaksemme_." Jumala, joka johtaa meidän kohtaloitamme, on niin rikas

rakkaudesta ja viisaudesta, että kuinka synkältä meistä toisinaan

näyttäisikin, voimme me kumminkin olla vakuutetut että se kaikki koituu

lopullisesti hyväksi.

Tämä antoi nyt köyhälle tytölle paljon ajattelemista. Kotiin tultuansa

kirkosta, tuntui hänestä kuin hän nyt vasta olisi tullut palvelukseen.

Kaikki oli niin uutta, katseltaissa jokaista tointa kristillisenä

velvollisuutena. Suuremmalla nöyryydellä kuin koskaan ennen palveli

hän matkustavaisia, jotka tänäpäivänä kulkivat ja auttoi sitte emäntää

karjakartanolla rivakasti ja kelvollisesti.

Syksyllä tuli uusi renki taloon. Antti oli iloinen ja kaunis poika ja

tuli heti ei ainoastaan Anna-Liisan, vaan koko kylänkin lemmikiksi.

Hän oli leikkisä ja ystävällinen kaikkia tyttöjä kohtaan, mutta

erittäinkin näytti hän olevan se Anna-Liisaa kohtaan. Kerran oli hän

oikein kosinutkin häntä, mutta vallattomalla ja ilkivaltaisella tavalla

niin että nuori tyttö juoksi pois mitään vastaamatta. Seuraavana

kesänä liikkui rokkotauti paikkakunnalla. Anttikin sairastui siihen

kovasti. Kun hän nyt huokaillen ja voihkien tuskasta ja kuumeesta

makasi vuoteellansa, korkealla laipion rajassa hollituvassa, liikutti

se Anna-Liisan säälivää sydäntä, ja hän pyysi saada muuttaa potilasta

sinne pikkuseen saunakammariin.

"Täällä on niin lämmin", sanoi hän, "ja niin paljo kärpäsiä, jaaritusta

ja melua."

"Kyllä se on totta", sanoi emäntä, "mutta kuka häntä hoitaa siellä?

Täällä voi yksi ja toinen antaa hänelle vettä juodaksensa, mutta siellä

on hän yksin."

"Kyllä minä häntä hoidan", vastasi Anna-Liisa, "minä juoksen siellä

aina vähän väliä."

Niin muutettiin Antti viileään, rauhalliseen saunakammariin, ja

Anna-Liisa piti lupauksensa käyden häntä katsomassa aina vähän

väliä. Hän oli kuullut lääkärin jollekin määränneen kylmässä vedessä

kastettuja liinalappuja pidettäväksi kasvojen päällä estääksi rokon

pääsemästä silmiin ja nenään. Tätä koetti nyt Anna-Liisakin. Pitkinä

kesäöinä istui hän tuntikausittain hautomassa hänen muotoansa, taikka

makasi ainoastaan kovalla lattialla paremmin kuullaksensa hänen

huutoansa kun hän tahtoi juodaksensa. Alttiiksipanevan tytön suureksi

iloksi paranikin Antti. Mutta nyt tuli hänen vuoronsa. Hänkin sai

maata saunakammarissa ja kyllä siellä olikin viileä ja rauhallinen,

mutta voi! ei kukaan hautonut hänen kasvojansa, ja harvoin muisti joku

tuoda hänelle edes raitista vettä. Tuli heinäntekoaika, kaikki olivat

heinäniityllä, ja emännän, joka yksinään oli kotona, täytyi palvella

matkustavaisia, laittaa ruokaa väelle ja hänellä oli ainoastaan silloin

tällöin tilaisuus käydä katsomassa sairasta.

"Tämäkin on tuleva minun parhaakseni", huokasi Anna-Liisa, "vaikka

vaikea on sitä uskoa."

Kymmenen viikon kuluttua voi Anna-Liisa nousta ylös ja ruveta

helpompiin töihin. Päivällispöydässä oli nuori renki taaskin puhelias

ja täynnä iloisia kokkapuheita kuin tavallisesti ainakin. Lopulla

kääntyi hän Anna-Liisankin puoleen ja sanoi ivallisesti: "tyttöraukka;

et sinä ollut kaunis ennenkään, mutta nyt olet semmoinen, että saat

hevoset peljästymään näyttämällä itseäsi niille."

Isäntä oli harvapuheinen mies, mutta nyt kapsahti hän ja sanoi

vakaisesti: "minun mielestäni sinun, Antti, pitäisi olla viimeinen

puhumaan hänen rokonarvistaan."

Antti tuli tulipunaiseksi ja kumartui ottamaan veitseänsä jonka hän

oli pudottanut, ja muut söivät hiljaa alakuloisina, mutta Anna-Liisan

kyyneleet juoksivat hiljaa ja tulvillaan.

Jonkun ajan kuluttua oli hän pesemässä vaatteita kodassa, kun hän,

harvan seinän läpi, näki Antin tulevan hakemaan vettä kaivosta, joka

oli juuri lähellä.

Naapuritalon nuori tyttö seisoi aidan vieressä ja puheli hänen

kanssansa.