Jaakko.
Satu.
Ajattele vanhuuttasi.
Todellinen päästökirja.
Kovan kohtalon talo.
Kutsumaton vieras.
Seppä Kummallinen.
Sunnuntai lauvantaina.
Anna-Liisa.
Niinin kosijat.
Jaakko.
Vähäinen köyhä tölli suuren, suuren metsän rinteessä oli hänen kotinsa.
Pieni ja pimeä oli mökki, pienet ja rikkinäiset olivat akkunat, huono
ja vanha oli lattia, mutta hyvin viihtyi hän siellä, hän oli tottunut
köyhyyteen ja kohtuulliseen asuntoon. Hänellä oli hyvä ja rehellinen
isä sekä helläsydäminen ja työskentelevä äiti. Sitä paitsi oli hänellä
nuorempi veli ja kaksi pientä sisarta. Lapset olivat leikkineet monta
iloista hetkeä kesän aikana rannalla ja metsässä, talvella mökissä
päresoihdun valossa jonka äiti oli pistänyt seinänrakoon. Silloin
kehräsi äiti, isä vesteli ja Musti makasi penkin alla, mutta kissa
istui pankolla ja lämmitteli. Monta kertaa oli tiukka leivästä,
mutta Meidän Herramme lähetti aina avun aikanansa ja ihmiset tekivät
työtä ahkerasti. Kilpi ja Jaakko kasvoivat ja vaurastuivat, he
alkoivat vähitellen auttaa isäänsä halonhakkuulla ja ajamisella sekä
heinäniityllä. Mutta tytöt olivat vielä hyvin pieniä.
Isä tuli kipeäksi moneksi viikoksi, moneksi kuukaudeksi. Lähimmäisen
naapurin -- se asui hyvin kaukana -- täytyi toisinaan tulla auttamaan
taloon, mutta hän oli paha ihminen ja otti suuren palkan työstänsä
tältä köyhältä joukolta. Vihdoin tuli isä terveeksi ja alkoi tehdä
työtä. Ruispelto huojui ihanana auringon paisteessa, perunat kasvoivat
ja rehoittivat, lehmät ammuivat tyytyväisinä metsässä, ja heinät
kukoistivat vihantina niityllä. Silloin tuli pitkällinen kuivuus.
Aurinko paahtoi, taivas oli pilvetön, maa oli kuiva, ruoho kellastui,
kostea viheriäinen niitty oli kuiva ja turmeltunut. Pienet tytöt
itkivät.
"Voi, mitä Kukkanen ja Muurikki syövät talvella!" valittivat he.
"Niiden täytyy tyytyä olkiin", vastasi äiti syvällä huokauksella.
Niin tuli syksy. Huonolta tosin näytti ruis pitkällisen kuivuuden
perästä, mutta kumminkin oli se syksypuoleen kohonnut aika lailla. Isä
kävi joka päivä sitä katsomassa. Se oli hänen ainoa toivonsa talven
varaksi. Mutta tämäkin toivo petti. Hirmuinen hallayö hävitti niin
hyvin rukiit kuin kauratkin. Vaaleana kyyneleettömällä katsannolla
katseli tämä köyhä mies peltojansa, ja vaimo itkeä nyyhkytti. Jaakko,
vanhin poika, oli ainoa lapsista, joka oikein käsitti onnettomuuden.
Niin kauvan kuin lehmät kävivät ulkona, eli tämä köyhä perhe maidolla
ja perunoilla. Isä teki päivätyötä siellä ja täällä kylissä. Mutta nyt
tuli syksy. Myrsky riehui ja sadetta tuli lakkaamatta, ruoho lakastui,
heiniä ja olkia ei ollut kuin muutamiksi viikoiksi. Kun nämä loppuivat,
sanoi isä:
"Huomenna meidän täytyy myödä lehmät; en voi nähdä heidän nääntyvän
nälkään, eivätkä ne anna maitoakaan ilman ruuvatta.
"Voi isä, isä!" huudahti pikku Katri, "lähetätkö sinä sitte pois meidän
kauniin Muurikkimme ja meidän sievän Kukkasemme?"
Isä kääntyi surullisena pois, mutta äiti sanoi:
"Armas Katri, meillä ei ole ruokaa niille; ethän sinä varmaankaan tahdo
nähdä heidän nälkään kuolevan."
Lasten hyvät ystävät myötiin sitte rikkaalle talonpojalle.
Kun isä tuli kotia rahojen kanssa, sanoi hän vaimollensa:
"Minun täytyy nyt mennä pois sinun luotasi. Täällä en minä ansaitse
mitään. Minä jätän nyt sinulle nämä rahat. Perunoita on sinulla vielä
kuopassa ja vähän jauhoja aitassa. Jumala olkoon sinun ja lasten
kanssa. Jos minä olen terve ja saan työtä, niin lähetän sinulle rahoja."
Äänetönnä ja murheissaan ojensi vaimo hänelle kätensä ja itkien
kärhentelivät lapset hänen nuttunsa liepeissä.
Niin meni hän. Äiti teki työtä kuin orja ja Jaakko auttoi häntä
voimainsa mukaan. Mutta hän oli vielä nuori ja vähäkuntoinen. Hän
koetteli syödä niin vähän kuin mahdollista, mutta kumminkin hän näki
kuinka jauhot aitassa ja perunat kuopassa vähenivät päivä päivältä.
Silloin makasi pieni Jaakko monta yötä kovalla vuoteellansa ja itki
pienuuttansa ja rukoili Jumalan antamaan hänelle jotakin neuvoa.
Vihdoin älysi Jaakko mitä hänen oli tehtävä. Hänen oli mentävä muuanne
työhön niinkuin isänsäkin ja lähetettävä rahat äidille ja sisarille. Ja
jos ei hän saisi työtä, niin rupeisi hän kerjäämään. Tämän kertoi hän
äidillensä eräänä aamuna.
"Voi, lapseni, sinä olet vielä liian nuori", vastasi äiti.
"Saanhan kumminkin koettaa", sanoi poikanen, "ja minä otan Kilven
matkaani, kyllä minä teen työtä hänenkin eteensä, niin sulle ei jää
muuta kuin tytöt huolehdittavaksi."
"No mene sitte Jumalan nimeen", sanoi äiti. "En voi nähdä teidän
nälkäänkään nääntyvän, emmekä isältäkään ole mitään saaneet. Hän on
varmaankin kipeä taikka ei ole saanut työtä. Minäkään en saa nyt enää
työtä täältä. Hätä on kova kaikkialla."
Nyt pesi äiti molempien poikiensa ehyimmät paidat, paikkasi heidän
kuluneet takkinsa, kuroi kiinni suurimmat reijät heidän kengistään ja
pani leipäpalaset heidän taskuihinsa. Hän olisi myös antanut heille
vähän rahaakin, mutta Jaakko sanoi:
"Ei, äiti, pidä sinä ne, sinä voit tulla kipeäksi ja suureen pulaan.
Kyllä me autamme itsemme eteenpäin. Joku armelias ihminen antaa meille
kyllä työtä tahi leipää. Ja hyvästi nyt äiti!"
Poikaraukka nojasi päänsä äitinsä rintaa vastaan piiloittaaksensa
kyyneleitänsä.
Äiti silitti hänen päätänsä ja kasvojansa sekä sanoi: "pidä Jumala
silmäisi edessä, ole rehellinen kuin isäsikin äläkä anna minkäänlaisen
hädän vietellä itseäsi pahuuteen. Parempi on kuolla nälkään kuin tehdä
syntiä. Muistatko tämän?"
"Kyllä äiti", vastasi Jaakko yksitotisesti.
"Ja pidä huolta pienestä Kilvestä; sinä olet nyt hänen äitinsä ja
isänsä."
"Kyllä äiti", vastasi Jaakko.
Tämä oli vähän ennen joulua. Päivän toisensa perästä vaelsivat
nämä pikku poikaset raskailla askeleilla. Joka kylään, joka
taloon poikkesivat he. Jaakko pyysi työtä, paljoa ei voinut
kaksitoistavuotias poika toimittaa, mutta ihmisiä kumminkin säälitti
tuon pienet, vaaleat kasvot ja antoivat hänen milloin hakata halkoja
ja havuja, milloin lapioida lunta taikka myöskin hakea vettä ja kuoria
perunoita. Kaikki toimitti poikanen kerkeästi ja kunnollisesti ja kun
hän sai leipäpalasen tai kupin liemikeittoa palkaksensa, niin ojensi
hän aina ensiksi lusikan pikku veljellensä; hänhän olikin luvannut
äidille pitää huolen hänestä. Kun oli kylmä ja pyryilma, sattui usein
niin, että Kilpi itki kylmyydestä ja väsymyksestä. Silloin antoi Jaakko
hänelle kintaansa ja kävi itse edeltä tehden tietä. Kun he saivat
nuhteita ja kovia sanoja ihmisiltä, lohdutti hän pientä veljeänsä ja
kehoitti häntä rohkeuteen ja toivoon. Usein veti hän Kilpeä pienessä
kelkassa, jonka he kotoa olivat ottaneet matkaansa, ja kun myötämäki
tuli, niin rupesi Jaakko taakse ja silloin menivät he niin että lumi
pölisi. Tämä oli heidän ainoa huvituksensa. Monta kertaa saivat he
kulkea koko päivän leivän palaa maistamatta. Hätä oli suuri kaikkialla
tänä vuonna. Ja monessa paikassa oli kulkenut niin paljo kerjäläisiä,
ett'ei ihmiset voineet auttaa kaikkia.
Saatto.
Niin tulivat he eräänä päivänä suureen metsään. Aamusella olivat he
saaneet pienen tuohisen kylmiä perunoita jossakin torpassa ja Jaakolla
oli muutamia kuparirahoja hyvästi kätkettynä vanhaan sukkaan ja
piiloitettuna takin alle; siinä oli kaikki mitä he omistivat. Päivä oli
kylmä ja tuulinen, tie raivaamaton ja lasten jalkineet huonot. Heitä
paleli hirveästi ja he väsyivät pian. Puolipäivän aikana otti Jaakko
kylmät perunansa käsille ja nautti ne yhdessä veljensä kanssa.
"Illaksi ehdimme kyllä johonkin kylään tai taloon", sanoi Jaakko
lohduttaen. "Silloin saamme ehkä lämpimän iltasen ja yökortteerin
ehkäpä kylpyäkin, jos väki kylpee."
Tämä ajatus kehoitti heidän jatkamaan matkaansa rivakammilla askeleilla.
Lyhyt päivä rupesi jo käymään loppupuolilleen, mutta ei taloa eikä
kylää, ei edes pienintäkään mökkiä tullut näkyviin. Kilpi oli niin
väsynyt, että hän kerta toisensa perästä pyysi saada laskeutua
levähtämään lumelle, mutta Jaakko oli kuullut että sillä tavalla
voi helposti paleltua kuoliaaksi ja koetteli kaikilla keinoin saada
veljeänsä etemmäksi. Vihdoin luulivat he näkevänsä rakennuksen ja
kiiruhtivat sinne. Silloin lannistui Jaakonkin rohkeus. Hän heittäytyi
itkien lumeen veljensä viereen. Mitä oli nyt tehtävä. He olivat
eksyneet tässä suuressa metsässä, ja pimeässä oli heidän mahdoton osata
sieltä pois varsinkin kun olivat niin hirveän väsyksissä.
"Minä tahdon kuolla tähän", sanoi Kilpi puoleksi suljetuin silmin.
"Ei, et sinä kuole", sanoi Jaakko, "mutta meidän on tehtävä itsellemme
suojus ja levättävä siinä huomiseen asti."
Nyt rupesivat he haloista ja havuista rakentamaan pientä majaa, niin
suurta että he molemmat voivat sopia sinne makaamaan; niin kaivautuivat
he lumeen ja nukkuivat molemmat.
Varhain seuraavan päivän aamuna tuli renki lähimmäisestä herrastalosta
hakemaan puita metsästä ja löysi silloin nämä lapsiraukat heidän
pienestä majastaan. Hän kietoi heidät hevoisloimeen, pani heidät
rekeensä ja ajoi kiiruusti sotiinsa. Siellä vietiin heidät lämpimään
tupaan, hierottiin lumella ja hoidettiin kaikella tapaa. Sitte saivat
he runsaan aamiaisen ja luvan saada olla siellä koko päivän. Jaakko
tointui pian ja pyysi saada auttaa renkiä päreiden kiskomisessa,
mutta pikku Kilpi makasi väsyneenä ja vaaleana lämpimällä uunilla
puolinukuksissa koko päivän. Yöllä sai hän kovan kuumeen, joka
pyörrytti niin hänen päätänsä, että hänen oli mahdoton matkustaa
etemmäksi. Herrasrenki teetti hänelle tilan tuvan peräkammariin,
ja kanamuori rupesi hoitamaan sairasta pienokaista. Jaakko seisoi
äänetönnä ja murheellisena veljensä vuoteen vieressä. Hän näki
että hänen vähäiset työnsä oli tarpeettomia tässä talossa, sillä
paitsi voutia ja täysikasvuisia renkiä oli tässä renkipoika ja kaksi
paimenpoikaa, jotka ennen olivat olleet palveluksessa ainoastaan
kesällä, mutta nyt olivat saaneet luvan jäädä talveksi, koska heillä
muutoin olisi ollut mierontie edessä. Nämä tekivät nyt pienempiä töitä
eikä mitään jäänyt vieraalle pojalle. Kerjäläisiä kävi täällä myös
noin 20, 30 ja 50 päivässä. Hän otti sen vuoksi kolmantena päivänä
hajallisen lakkinsa, kelkkansa ja pienen pussinsa ja varustautui
poislähtöön. Mutta ensiksi meni hän isännän luokse.
"Veljeni ei näytä tulevan paremmaksi", sanoi hän, "ja minä en voi jäädä
tänne; minun täytyy etsiä työtä. Mutta jos herra tahtoo olla niin hyvä
että hoidattaa häntä siksi kun hän tulee terveeksi, niin koettelen minä
maksaa mitä hän on kuluttanut. Minä aijon nyt lähteä Helsinkiin; siellä
kuuluvat ihmiset olevan rikkaampia kuin muualla, kenties siellä voin
ansaita jotakin, niin tulen minä takaisin hakemaan Kilpeä, jos Herramme
sallii hänen elää. Monta tuhatta kiitosta ja hyvästi nyt."
"Sinä olet oiva poika", sanoi isäntä ystävällisesti. "Veljeäsi
hoidetaan hyvin ja hän saa jäädä tänne siksi kun sinä tulet takaisin;
sen lupaan minä. Mene nyt Jumalan haltuun. Tässä annan sinulle
kolme markkaa, niin että pääset alkamaan, koska aijot lähettää apua
äidillesi."
Jaakko kiitti kyynelsilmin ja käytyänsä vielä kerran veljensä luona,
joka ei ollenkaan häntä tuntenut, läksi hän raskaalla sydämellä
herrastalosta, jossa hänelle osoitettiin niin suurta hyväntahtoisuutta.
Hyvä rouva oli antanut hänelle parin ehyviä saappaita ja lämpimän
röijyn, niin että köyhä poika luuli olevansa oikein rikas. Jos vaan
veli olisi nyt ollut terve!
Jaakko läksi Helsinkiin. Pitkä ja vaivaloinen oli matka. Tammikuu
tuli kovine pakkasineen ja yhä korkeammaksi kasvoivat luminietokset.
Mutta täällä oli ihmiset jo hieman varakkaampia; hätä ei ollut niin
suuri täällä, ja työnansiota voitiin kumminkin toisinaan saada, vaikka
vähäisestä palkasta ja ainoastaan lyhyeksi ajaksi.
Eräänä iltana tapasi Jaakko toisen kerjäläisen, aikamiehen ryysyisen ja
surkuteltavan näköisen, ja tämän kanssa päättivät he kulkea yhdessä,
sillä mies aikoi myöskin Helsinkiin ja sanoi tuntevansa tien. Iloisena
ja luottavana yhtyi poika häneen ja kertoi lapsellisuudessaan hänelle
niistä kolmesta markasta jotka hän oli saanut herrastalosta ja että hän
sitä paitsi vielä oli ansainnut 50 penniä kaikellaisilla pikkutöillä.
Yön viettivät molemmat matkalaiset suuressa talossa, jossa emäntä antoi
heille vadin jauhopuuroa illalliseksi ja olkikuvon saunanlattialle.
Jaakko nukkui syvään ja raskaasti, sillä hän oli väsynyt ja viluissaan.
Mutta esitteleppäs itsellesi hänen surunsa ja harminsa, kun hän
seuraavana aamuna huomasi kumppalinsa olevan poissa ja hänen kanssansa
vanhan sukan, jossa oli koko hänen vähäinen säästönsä. Itkien kysyi hän
talon väeltä kerjäläistä. He olivat nähneet sen menemän pois jo päivän
koittaissa, mutta eivät voineet sanoa mihin hän meni. Jaakko kyseli
häntä kylässä. Niin, rääsyisen yksisilmäisen miehen olivat he kyllä
nähneet juovan viinaa erään vaimon luona, joka myöskenteli kahvia ja
olutta matkustavaisille, mutta muutoin eivät he tienneet, minne hän oli
mennyt. Niin harmissaan ei hän vielä ennen koskaan ollut koko pitkällä
surkealla matkallaan kotoa. Iltapuoleen meni hän pieneen, sievään
tupaan tien vieressä. Valkean roihu loisti aina kylmille kinoksille
asti ja sisällä istui räätäli ahkerassa työssään. Jaakko seisoi ulkona
akkunan edessä. Annettaisiinkohan hänelle yösijaa täällä? Peloissaan
kolkutti hän ovea. Pieni tyttö tuli avaamaan ja kun Jaakko ujona jäi
seisomaan oven viereen, käski räätäli häntä ystävällisesti astumaan
peremmäksi ja istuutumaan tuliroihun viereen. Jaakko teki niin ja
katseli räätälin työtä lämmitellessään. Tämä kysyi nyt häneltä, mistä
hän oli ja mihin hän meni. Jaakko, hyvissään miehen ystävällisestä
puhuttelusta, kertoi hänelle koko pienen historiansa sekä vanhemmista
että sisaruksista, Muurikista ja Kaunikista sekä Kilven sairaudesta ja
niistä kolmesta markasta, Jotka hänen piti lähettää kotiansa ja häjystä
kerjäläisestä, joka oli ryövännyt hänen pienen aarteensa ostaaksensa
viinaa. Tämän ajalla nyyhkytti hän katkerasti, ja säälivä räätälikin
kuivasi kyyneleen, jonka ohessa hänen pieni tyttärensä itki seuran
vuoksi.
"Etkö jää minun luokseni vähäksi aikaa auttamaan minua kaikellaisilla
askareilla?" kysyi räätäli vihdoin. "Vaimoni makaa kipeänä eikä pieni
tyttäremme voi mitään tehdä. Rivakka poika, niinkuin sinä näytät
olevan, voi tehdä yhtä ja toista, ja niin tyhmä et sinä kumminkaan
liene, ett'et opi neulomaan, jos minä panen neulan käteesi. Tahdotko
jäädä?"
Jaakko ylenonnellisena lupasi jäädä. Nyt huomasi hän myös laihan käden
pistävän esiin esiripun takaa huoneen toisessa päässä ja siellä makasi
se kipeä vaimo ja katseli häntä lempeiden kuopalle käyneiden silmiensä
ystävällisillä katsannoilla.
"Paljoa en voi sulle luvata", sanoi räätäli, "sillä nyt on huonot ajat,
mutta 10 penniä päivältä ja ruu'an kyllä saat, jos olet ahkera."
Jaakko laski kerkeästi sormillansa. Kymmenen penniä päivässä, 60 penniä
viikossa, 1 markka 20 penniä 2 viikossa. Hyvä Jumala! Tällä tavallahan
hän voi tulla rikkaaksi, lähettää rahoja äidillensä ja lopettaa heidän
puutteensa! Kuinka onnellisena, kuinka kiitollisena nukkui köyhä poika
tänä yönä vanhalla matolla lieden vieressä. Kaksi kertaa luki hän "isä
meitänsä" iloissaan ja lisäsi sitä paitsi: "minä kiitän sinua hyvä
Jumala ja Isä! Siunaa hyvää räätäliä ja koko hänen huonettansa."
Nyt alkoi onnellinen elämä Jaakolle. Hänellä oli työtä kylliksi,
selvä ruisleipä ja lämmin liemikeitto joka puolipäiväiseksi ja matto
uunin vieressä yöllä. Kun lauvantai tuli, antoi räätäli hänelle
viikkopalkkansa ja sen pisti Jaakko vanhaan nahkakukkaroon, jonka
räätälin vaimo oli hänelle lahjoittanut. Kukkaron ripusti hän nauhaan
kaulansa ympäri; ja nyt ei hän enää ollut oleva niin lapsellinen ja
kertova joka muukalaisella aarteestansa, sen lupasi hän itsellensä.
Mitä neulomiseen tuli, niin kävi se aivan hyvin. Räätäli neuloi
parhaasta päästä talonpojille, ja Jaakko oppi pian paksumpia neuleita,
vetämään pois kurttausrihmoja, panemaan rihmaa neulan silmään,
painostamaan ompeleita ja paikkamaan vanhoja vaatteita. Hän oli yhtä
ahkera kuin tarkkaavakin ja säällinen. Sillä välin hakkasi hän halkoja
ja kantoi vettä, kuori perunoita ja vieläpä voi keittää jauhopuuroakin.
Räätälin joukko piti paljon tästä siivosta pojasta. Ja tämä olisi
tuntenut itsensä oikein tyytyväiseksi ja onnelliseksi, jos ei Kilven
ajatus olisi häntä raskauttanut. Jaakon oli mahdotonta jättää hyvää
paikkansa palataksensa veljensä luo; hänen täytyi ensin ansaita vähä
enemmän rahoja, lähettää ne äidillensä ja sitte vasta mennä etsimään
Kilpeä ja hänen kanssansa kulkea etemmäksi. Viisi viikkoa oli Jaakko
ollut tämän hyvän räätälijoukon luona ja kolme markkaa oli hänellä
tallessa nahkakukkarossansa; ei yhtään penniä ollut hän kuluttanut,
vaikka hänen housunsa olivat niin kuluneet että ne tuskin verhosivat
häntä enää. Räätälin vaimo oli nyt terve. Pahaa teki hyvälle räätälin
joukolle että he olivat pakoitetut lähettämään Jaakon pois luotansa,
mutta he olivat itse köyhiä eivätkä voineet pitää useampia henkilöitä
ruu'assa kuin tarpeellista oli. Vaimo oli ehtosilla Jaakon maatessa,
laittanut vanhoista miehensä housuista pojalle housut, ja kun hän
läksi heidän luotansa, antoi tämä ne hänelle sekä muutamia leipiä ja
puolen tusinaa silakoita. Jaakon täytyi luvata käydä heitä katsomassa
paluumatkallaan ja niin eroisivat he.
Nyt ei ollut pikku vaeltajalla enää kuin neljä peninkulmaa Helsinkiin.
Päivät rupesivat tulemaan pitemmiksi, jos kohta talvi vielä olikin
ankara, niin paistot kumminkin aurinko lämpimästi ja köyhät varpuset
visertelivät iloissaan teillä ja pihoissa. Sellaisena kylmänä
ja kirkkaana päivänä tapasi Jaakko eräänä päivänä pienen joukon
valtamaantiellä. Köyhä kipeä vaimo veti nuorinta lastansa suuressa
vasussa kelkassa. Neljä pientä poikaa, repaleisissa vaatteissa ja
vaaleana, kulkivat sivulla itkien kylmyyttä ja nälkää. He olivat
pysähtyneet korkean mäen alle. Äidin voimat olivat loppuneet. Silloin
tarttui Jaakko kelkan juksoon ja veti sen yhtäkyytiä mäen päälle ja
kantoi sitte nuorimman jälkimäisen pojan käsissänsä ylös mäen päälle.
Väsynyt äitiraukka siunasi sydämestänsä häntä. Kun Jaakko näki heidän
tyhjät pussinsa ja kuuli pienokaisten pyytävän leipää, otti hän heti
kaksi palasta ja muutamia silakoita pussistansa ja jakoi ne nälkäisille
pienokaisille. Äiti ei tahtonut ottaa mitään itselleen, mutta Jaakko
pakoitti häntä siihen, sanoen, että hänen tuli kerätä voimia lasten
tähden. Nyt kulkivat he yhdessä koko päivän; Jaakko antoi välistä yhden
välistä toisen lapsista istua kelkassa pienen sisarensa vieressä,
ja itse oli hän hevosena. Vasta seuraavana päivänä jätti hän heidät
herrastaloon, jossa tuo pieni perhekunta sai levätä renkituvassa. Itse
kulki hän eteenpäin, pyrkien heti päästä Helsinkiin, jossa hän toivoi
voivansa lisätä vähäistä aarrettansa ja sitte lähettää sen kotia, mutta
sitä ennen joutui hän vielä yhteen seikkailuun.
Muutamien virstojen päässä kylästä näki hän hienon rouvasihmisen
seisovan keskeltä maantietä pitäen uljasta hevosta ohjaksista, reki
oli kaatunut kumoon, aisat olivat taittuneet ja lumella makasi kuski
tunnotonna verinen haava otsassa. Hämmästyneenä seisahtui Jaakko ja
katseli tapausta. Mutta rouvasihminen kertoi kiiruusti että hevonen
oli pilttoutunut, taittanut aisat ja jättänyt hänen neuvottomaksi
maantielle, sittekuin kuski kaaduttaessa oli loukannut päänsä kiveen ja
kadottanut tuntonsa. Hän pyysi pojan juoksemaan takaisin kylään apua
hakemaan, siitä saisi hän hyvän palkinnon. Jaakko kääntyi heti takaisin
ja juoksi minkä jaksoi. Kylästä sai hän miehen ja parin uusia aisoja
Ja niin kiiruhtivat he takaisin. Kuski nostettiin rekeen, hevonen
valjastettiin ja mies istui kuskilaudalle ajamaan. Kun rouvasihminen
kuuli Jaakon aikovan Helsinkiin, käski hän hänen istumaan rekeen ja
seuraamaan mukana. Jaakolle ei tarvinnut tätä sanoa kahta kertaa. Ja
nyt lähdettiin. Tieltä kylään oli Jaakko löytänyt kukkaron, jossa oli
hopearahoja ja seteleitä. Kun he nyt olivat valmiina lähtemään matkaan,
ojensi Jaakko kukkaron rouvasihmiselle ja kysyi häneltä oliko se hänen.
Niin olikin ja rouvasihminen otti heti 10 markkasen sieltä ja antoi sen
pojalle löytäjäisiksi.
Niin tuli Jaakko Helsinkiin oikein uhkauljaana. Mutta ihmiset eivät
olleetkaan siellä niin anteliaita kuin Jaakko oli luullut taikka eivät
olleet ne niin rikkaita kun hän oli kuullut puhuttavan. Monta kertaa
kirottiin ja tyrkättiin häntä, vieläpä pidettiin epäluulonalaisena
varkauteen ja valheeseen, sillä tässä suuressa kaupungissa oli
kerjäläisiä hyvin paljon ja niiden joukossa monta valhettelijaa ja
varasta, onnetonta lasta, joilla ei ollut yhtä rehelliset vanhemmat
kuin Jaakolla. Pieni suomalainen poikamme tuli tutuksi monen kanssa
näistä ja kiusatuksi moneen paheeseen, mutta hän muisti äitinsä sanat:
"parempi kuolla nälkään kuin tehdä pahuutta!" Siitä saakka kun hän
oli tullut Helsinkiin, oli hänellä ollut päämaalina saada lähettää
rahansa äidillensä. Jaakko-raukalla ei ollut aavistustakaan, kuinka
tämä kävisi laatuun, ja sen vuoksi etsi hän vanhaa herraa, jonka hän
tiesi asuvan Helsingissä ja jonka hän kesällä oli nähnyt kotipitäjässään.
Tämä herra olisi kyllä vanhan tuttavuuden vuoksi antanut hänelle hyvän
neuvon. Mutta kuinka voi saada hänestä tietoa, kun Jaakko ei tiennyt
hänen nimeänsä? Hän kyseli sitä monessa paikassa, mutta niissä joko
ei ymmärretty suomea, tai naurettiin yksinkertaiselle pojalle, joka
suuressa kaupungissa etsi miestä, jonka nimeä hän ei tiennyt. Muutamat
kyllä säälivät häntä, mutta eivät kumminkaan voineet auttaa häntä tässä
suhteessa.
Eräänä aamuna istui hän suruissaan porttikäytävässä miettien mitä
hänen olisi tehtävä rahojensa kanssa, jotka hän pelkäsi kadottavansa,
ja joita hän tiesi äitinsä kovin tarvitsevan. Silloin meni siitä
nuori lyyrylakkinen herra ohitse. Hän näki pojan ja puhui hänelle
ystävällisesti suomea. Jaakko tuli iloiseksi kuullessaan puhuttavan
suomea ja nousi yhtäkkiä ylös.
"Voi, herrakulta, ettekö voi minulle sanoa missä se herra asuu, joka
kesällä oleskelee Pyhäjärvellä?"
"Vaikea on sitä sanoa, kun et tiedä hänen nimeänsä."
"Ei, sitä en tiedä", sanoi Jaakko alakuloisena.
"Mitä sinä hänellä tekisit?"
"Minulla olisi tärkeätä asiata hänelle, jota en voi uskoa kellenkään
muulle", vastasi poika.
"Tiedätkö, mikä virka hänellä on?"
"Minä luulen hänen olevan maanmittarin."
"No, tule kanssani vähän matkaa, niin näytän sinulle
maamittauskonttoorin, ehkä sieltä saat jotakin tietoa hänestä."
Jaakko seurasi iloissaan ja kiitti sydämellisesti ylioppilasta, kun
tämä jätti hänen suuren kauniin huoneen luo ja käski hänen mennä
sisään. Hän pysähtyi ujona eteiseen ja kumarsi syvään, kun vahtimestari
tuli häntä vastaan. Mutta tämä sanoi tylysti:
"Korjaa luusi täältä, poika, ei tänne saa kerjäläisiä tulla. Herroilla
ei ole aikaa."
Jaakko rukoili saadaksensa tietää oliko täällä herraa, joka kesillä
asui Pyhäjärvellä, mutta vahtimestari ei tahtonut kuulla häntä. Silloin
näkyi juuri ovella sama herra ja Jaakko huusi:
"Voi, herrakulta, sallikaa minun puhua sana teidän kanssanne! Ettekö
tunne minua?"
"En", vastasi herra, "kuka sinä olet?"
"Minä olen Jaakko Saaren torpasta Pyhäjärveltä."
"En muista sinua nähneeni", sanoi vanha herra ystävällisesti,
"Pyhäjärvellä on monta torpparin poikaa, mutta jos sinulla on asiaa
minulle, niin sano vaan vapaasti."
Jaakko kertoi nyt hänelle äidistänsä ja rahoista, joita hän aikoi
hänelle lähettää. Vanhalle herralle tuli kyyneleet silmiin kuullessaan
pojan yksinkertaista kertomusta tästä vaivaloisesta matkasta ja
huomatessaan, kuinka uskollisesti Jaakko koki auttaa äitiänsä.
"Minä olen nyt juuri kotia lähdössä", sanoi hyvä vanhus, "tule
kanssani, niin puhutaan enemmän asiasta."
Siellä sai Jaakko puolisen, jommoista hän ei koskaan ennen ollut
syönyt, ja kerrottuansa enemmän kodistansa, veljestänsä ja kaikista,
sai hän seurata vanhaa herraa postikonttooriin. Siellä pantiin Jaakon
rahat kirjeeseen, jonka hyvä herra oli kirjoittanut Pyhäjärven papille.
Sitte painoi postimestari viisi suurta sinettiä sen päälle ja sen
tehtyä pani hän sen suureen kirjeläjään laatikkoon. Köyhä Jaakko oli
niin onnellinen ja iloinen, kun kaikki oli toimitettu, niinkuin hän
itse olisi saanut rahoja, vaikka hänellä itsellään ei ollut niin
penniäkään. Hän sai jäädä yöksi vanhan herran luokse, mutta sitte
tahtoi hän heti lähteä etsimään Kilpeä. Pitkän vaelluksensa ja suuren
hädän perästä tuli hän vihdoin herrastaloon, jonne hän oli jättänyt
pikku veljensä.
Mutta siellä ei häntä enää tunnettu. Satoja kerjäläisiä oli siellä
käynyt sen perästä, kymmeniä oli maannut kipeinä, he eivät muistaneet
kaikkia eivätkä voineet sanoa mitään Kilvestä. Jaakko istuutui
kynnykselle ja itki. Missä olikaan hänen veliraukkansa? Oliko hän elävä
vai kuollut? Silloin näki hän isännän itsensä pihalla. Jaakko meni
hänen luoksensa.
"Armas herra, nyt olen tullut takaisin kuulemaan veljestäni Kilvestä,
jonka jätin kipeäksi teidän tupaanne. Te lupasitte pitää häntä siksi
kuin tulen takaisin. Missä hän nyt on?"
Isäntä vastasi: "Minä muistan sinut hyvin. Pikku veljesi makasi
kipeänä yhden viikon ja sitte otti Herramme hänen luoksensa. Älä
ole suruissasi", lisäsi hän, kun Jaakko takkinsa hihalla kuivasi
kyyneleitänsä, "älä ole suruissasi, taivaassa on hänen hyvä olla, ei
hän tarvitse kärsiä puutetta ja hän on nyt autuas enkeli."
Nyt ei ollut Jaakolla muuta neuvoa kuin kääntyä takaisin Helsinkiin,
kenties voisi hän kumminkin saada työtä kevääksi tai kesän ajaksi.
Eräänä päivänä maaliskuussa seisoi Jaakko suuren akkunan edessä kadulla
ja katseli kuinka muudan rouvasihminen neuloi koneella. Köyhä poika
ei ollut koskaan ennen nähnyt sellaista konetta ja hämmästyneenä
katseli hän sellaista ihmettä. Vihdoin meni hän sisään suuresta ovesta
ja pyysi saadaksensa lähempää katsella tuota taidokasta laitosta.
Huone oli suuri kauppapuoti, ja herrat antoivat hänelle muutamia
kuparirahoja ja käskivät hänen mennä tiehensä, mutta Jaakko pyysi vielä
kerran saada lähempää katsella konetta. Nyt astui puodin omistaja
sisään ja kuultuansa pojan pyynnön, myöntyi hän heti siihen, sillä
hän oli hyväntahtoinen mies. Jaakko seurasi rouvasihmisen liikuntoja
tarkkaavilla silmäyksillä.
"Kuinka paljo voi neuloa päivässä?" kysyi hän.
"Kyynärän minuutissa", vastasi tämä.
"Voisiko sen saada ostamalla?"
Puotipalvelijat rupeisivat nauramaan, mutta kauppias vastasi
ystävällisesti:
"Meillä on niitä koko joukko, mutta ne ovat kalliita, poikaseni. Ne
maksavat 100 ja 200 markkaa."
"Jos minulla olisi tuommoinen", sanoi Jaakko, "niin menisin sen hyvän
räätälin luo, joka asuu 4 peninkulman päässä täältä V----ssä, hän
leikkaisi ja minä neulosin."
"Mutta suurta taitoa vaaditaan hoitamaan sellaista konetta", sanoi
kauppias.
"Kyllä minä oppisin", sanoi Jaakko päättäväisesti. "Opinhan minä
keittämään jauhopuuroakin, vaikka se ensimmältä kävi huonosti."
Kauppias hymyili. "Mutta tämä on paljo vaikeampaa, sitä paitsi eihän
sinulla ole rahojakaan."
"Jos vaan te antaisitte minulle sellaisen koneen ja rouva tuolla
opettaisi minun neulomaan, niin voisin minä vähitellen työlläni maksaa
sen", sanoi poika.
"Mutta se kestäisi monta vuotta, ennenkuin sinä saisit kokoon tämän
summan, ja mitä vakuutusta minulla olisi sinusta, että sinä todellakin
tahtosit maksaa sen?"
"Sanani", sanoi poika yksinkertaisesti ja tähysteli luottavaisena
kauppiasta.
Tämä tuli niin liikutetuksi että hänen täytyi kääntyä pois
peittääksensä kyyneleitänsä. Köyhän pojan olento miellytti häntä
niin, että hän päätti tehdä tämän kummallisen kaupan. Hän oli rikas
ja jos hän kadottaisikin ne 200 markkaa, niin ei hän tulisi siitä sen
köyhemmäksi.
"No hyvä", sanoi hän, "minä annan sinulle sellaisen koneen sillä
välipuheella, että sinä vuosittain maksat minkä voit, kunnes koko velka
on maksettu. Sano minulle nimesi ja kotipaikkasi sekä räätälin, jonka
luo sinä aijot, nimi ja asuinpaikka."
Jaakko teki niin. Ja nyt valitsi kauppias sopivan koneen hänelle. Rouva
alkoi heti opettaa, ja Jaakko oli tässä yhtä tarkkaava ja ahkera kuin
hän oli ollut räätälin luona V----ssä. Rouvasihminen, joka asui samassa
talossa, salli hänen tulla joka päivä luoksensa ja antoi hänelle vielä
päivällisenkin joka kerta. Hänkin oli mieltynyt tähän siivoon ja
uutteraan poikaan.
Kun Jaakko nyt katsottiin kyllin taitavaksi, niin pantiin neulomakone
laadikkoon, kauppias antoi hänelle suuren vankan kelkan, ja niin
matkusti Jaakkomme V----hen runsailla eväillä, hyvillä vaatteilla ja
oli hänellä vähän rahojakin, joita puotipalvelijat olivat hänelle
keränneet, sillä he katuivat, että olivat nauraneet köyhällä pojalla.
Voi, kuinka hämmästyneeksi tuli se hyvä räätäli kun hän näki Jaakon
laadikkoineen! Sekä hän että vaimonsa ja heidän pieni tyttärensä
ottivat hänen ystävällisesti vastaan ja kuuntelivat hämmästyksissään
kertomusta neulomakoneesta. Räätäli oli kyllä nähnyt sellaisia, mutta
ei koskaan hänellä ollut varoja sen hankkimiseen ja mielellään suostui
hän nyt tekemään työtä yhdessä. Kaikki kävi erinomaisen hyvin. Työtä
saivat he niin kuin he tahtoivat, ja Jaakko nousi ylös auringon
noustessa ja neuloi koko päivän. Pitäjän herrasmiehet saivat kuulla
historian neuIomakoneesta ja alkoivat teettää vaatteitansa täällä,
ja kun räätäli oli hyvä leikkaaja, olivat he tyytyväisiä työhön.
Mutta vuoden lopussa voi Jaakko jo lähettää vähäisen osan velastansa
hyvälle kauppiaalle. Kun viimeinen osa oli maksettava, meni Jaakko
itse kaupunkiin. "Tässä on nyt loput rahat", sanoi hän, "ja tuhansia
kiitoksia hyvyydestänne. Nyt voin elättää itseäni kunniallisella
tavalla ja auttaa köyhiä vanhempiani. Jumala teitä palkitkoon!"
Nyt työskenteli Jaakko jonkun aikaa erään taitavan räätälin luona
Helsingissä oppiaksensa myöskin leikkaamaan, ja ahkerasti kävi hän
iltakouluissa oppiaksensa kirjoittamaan ja lukua laskemaan. Kohta voi
hän kirjoittaa kirjeen äidillensä. Vähän ajan perästä tuli vastaus,
pappi oli sen kirjoittanut. Isä oli tullut takaisin terveenä ja tuonut
vähän rahaa. Torpan voivat he pitää, nälkävuoden perästä oli seurannut
monta hyvää vuotta, ja nyt olivat he hyvällä jalalla. Mielellään
olisivat he tahtoneet nähdä rakkaan poikansa, mutta matka oli pitkä.
Kun Jaakon oppiaika oli kulunut, ripusti hän laukun selkäänsä, pani
neulomakonelaadikkonsa kelkkaan ja läksi Pyhäjärvelle, kiitettyänsä
ensin tuhatkertaisesti kauppiasta, räätäliä ja kaikkia jotka olivat
olleet hyviä häntä kohtaan.
Suuri ilo syntyi kotona, kun hän eräänä iltana astui tupaan eikä
kukaan muu kuin äitinsä tuntenut häntä enää, kun hän niin pitkänä ja
suurena seisoi heidän edessänsä, hyvin vaatetettuna ja konelaadikko
vieressänsä. Illallinen oli pöydällä: vati täynnä lämpimiä perunoita ja
muutamia suolasia särkiä sekä suuri kauraleipä.
Jaakko otti vakan kelkastansa, ja sieltä väänsi hän aika kämpäleen
sianlihaa, voipytyn ja vehnäleivän, jotka kaikki hän pani pöydälle.
Kahvia ja sokeria toi hän äidillensä ja kokonaisen kartuusin isällensä.
Katrille ja Annille kummallenkin antoi hän kirjavat lämpimät
villahuivinsa.
Iloinen iltanen tuli nyt. Valkea takassa oli jo kauvan aikaa sammunut,
ennenkuin Jaakko oli lopettanut kertomuksensa kaikista seikkailuistansa.
"Niin äitikulta", sanoi Jaakko viimein, "minä lupasin huolehtia pikku
Kilvestämme ja sen teinkin minä rehellisesti, mutta Jumala otti hänen
pois meiltä."
"Tapahtukoon Jumalan tahto", vastasi äiti hiljaa kädet ristissä.
Jaakko asettautui nyt asumaan kotipitäjäänsä aivan lähelle
vanhempiensa torppaa ja sai runsaasti työtä.
Hän jakoi ansionsa vanhemmillensa ja sisarillensa sekä kiitti Jumalaa,
joka niin armollisesti oli ojentanut kätensä hänelle.
Satu.
Oli kerran poika, joka aikoi mennä naimisiin, mutta ei ollut helppo
tietää mistä hän löytäisi oikein hyvän ja sopivan vaimon. Niin sai hän
kuulla kaukana suuren metsän takana asuvan oikein rikkaan ja kauniin
tytön, ja sitä päätti hän kosia. Hän valjastutti parin kauniimpia
valkosia hevosiansa kultavaunujen eteen, ja niin matkusti hän pois.
Ensin tuli hän koivumetsään, siellä lauloivat linnut joka oksalla,
aurinko paistoi ja kaste kimalteli helminä ruohoissa. Sitte tuli
hän mäntymetsään, jossa oli viileä ja hyvä olla ja jossa kanervat
kukkivat. Mutta kuusimetsässä oli paha suo, ja siinä ei tahtonut tie
koskaan tulla oikein hyväksi. Siellä oli kuoppia ja ruoppuja ja vaunut
kaatuivat yhtäkkiä kumoon, ja poika makasi keskellä katajapensasta.
Siellä lajotti hän ja hevoset juoksivat vaunuineen pois niin että
kaviot iski tulta. Mitä oli nyt tehtävä? Poika nousi ylös hyvin
häpeissään ja lähti käymään takaisin kotiinsa, "sillä", sanoi hän,
"jalkasin ei voi kukaan kosija kulkea." Metsässä hyppelevä harakka
nauroi näille sanoille, mutta poika pui nyrkkiä hänelle ja sanoi:
"naura sinä vaan, paha elävä, onhan minulla vielä hopeavaunut jäljellä
kotonani, mutta jos minulla nyt olisi hyvä pyssyni, niin antaisin
sinulle aika laukauksen." Vähän pahoillaan oli hän, poika raukka, mutta
heti lohduttautui hän taas, alkoi vihellellä ja laulaa sekä kulkea
nopiasti. Kotona valjastutti hän kiiltomustat hevosensa hopeaisten
vaunujen eteen, ja heti läksi hän taas samaa tietä. Aurinko paistoi ja
linnut lauloivat; kanervat kukoistivat ja havumetsä tuoksui. "Nyt pidän
minä varani suolla", sanoi poika, mutta istuissansa ja ajatellessansa
rikasta tyttöä, unhoitti hän pois kuopan ja suon, Ja taas kellotti hän
katajapensaassa, ja hevoset juoksivat pois vaunuineen, niin että kivet
tulta iskivät. "Nyt voisi minua kovasti harmittaa", sanoi poika, "mutta
kosissa pitää minun käymään, vaikk'ei minulla enää muuta olisikaan
kuin ebenholtsiset vaununi", ja niin kääntyi hän taaskin kotia.
Harakka nauroi täydestä sydämestänsä, ja poika pui hänellä nyrkkiänsä
ja sanoi: "niin naura sinä vaan, onhan minulla vielä mitä kauniimmat
hopeanväriset hevoseni jäljellä ja niillä teen minä tämän matkan vielä
kerran, mutta jos minulla olisi hyvä pyssyni, niin antoisin minä
sinulle aika laukauksen."
Hopeanväriset hevoset tanssivat uljaina ebenholtsisten vaunuin edessä,
kun poika kolmannen kerran ajoi metsän läpi. Aurinko paahtoi kovasti
ja linnut makasivat ruokalepojansa, mutta kanervat heloittivat
vaaleanpunaisina ja metsä tuoksui hyvältä. "Tässä on nyt suo", sanoi
poika, ja sillä hetkellä oli hän niinkuin ennenkin katajapensaassa. Nyt
täytyi hänen nauraa. "Tämä on kaunis historia! Nyt olen päässyt yhtä
kauvaksi kuin ennenkin, mutta nyt ei minulla enää ole vaunuja kotona.
Kumminkin, kun oikein asiata ajattelen, on se kenties viisainta, että
menen jalkasin kosiomatkalleni, niin saan nähdä, ottaako tyttö minun
itseni tähden, vai ovatko ne vaunut, jotka loistaa hänen silmissään."
Viisas poika vaelsi niin eteenpäin, vaikka se tuntui vähän vaikealta
siitä, joka oli tottunut ajaman kulta- ja hopeavaunuissa, mutta hyvä on
koettaa kaikkea.
Kun hän oli kulkenut jonkun matkaa, näki hän köyhän ämmän, joka oli
kuoppaa kaivamassa. Väsyneeltä ja vaalealta näytti hän, ja hänen
vieressänsä oli kirstu jonka hän tunsi omaksi eväskirstuksensa, joka
oli pudonnut vaunuista, kun hevoset pilttoutuivat.
"Hyvää päivää, mitä teette ja kuka olette, vanha mummo?" tervehti poika
kohteliaasti.
"Voi, minä kaivan kuoppaa piiloittaakseni tätä kirstua jonka olen
löytänyt. Raskas on sitä kantaa, ja minä kätkisin sen, siksi kun saan
selvän sen oikeasta omistajasta. Rehellinen on minun nimeni."
"Mutta sinä näytät kipeältä ja viheliäiseltä, et koskaan jaksa kaivaa
kuoppaa", sanoi poika.
"En minä olen kipeä", vastasi mummo, "nälkä vaan minulla on vähäisen."
"No sehän on eväskirstu, avaa se ja syö siitä."
"Ei ennenkuin sen oikea omistaja tulee ja antaa luvan siihen", vastasi
mummo.
"No minä olen sen oikea omistaja. Tässä on avain, syö kylliksesi ja
pidä loput."
"Tuhansia kiitoksia", sanoi ämmä, "minulle ei ole mitään muuta sulle
annettavaa kuin hyvä sananlasku matkallesi. Muista: ei ole kaikki
kultaa kuin kiiltää."
"Kiitos", sanoi poika, "se on hyvä sananlasku, hyvästi!"
Vähän loitompana näki hän pienen pojan hyppäävän yhdellä jalallansa
maantiellä.
"Miksi sinä noin hyppäät?" kysyi kosijamme; "onko sulla kipeä jalka?"
"Ei", vastasi poika, "vaan minulla on uudet kengät enkä tahdo niitä
kuluttaa aivan heti, sen vuoksi käyn minä vuoron perään aina toisella
ja toisella jalalla."
"Kylläpä sinä olet koko velikulta! Nouse selkääni, niin kannan sinua
vähän matkaa. Mikä nimesi on?"
"Nimeni on Säästäväinen."
He kävivät hyvän matkaa yhdessä ja tulivat vihdoin pellolle, jossa mies
kuokki ja lapioi ahkerasti.
"Tuolla on isäni Toimellinen", sanoi Säästäväinen, "tässä laskeudun
minä alas. Kiitoksia kyydistä. Muuta ei ole minulla sinulle annettavaa
kuin hyvä neuvo matkallesi: parempi laiha sopu kuin lihava riita."
"Se on hyvä sananlasku, kiitos siitä!"
Nyt tuli mies pellolta ja kysyi mihin matka piti.
"Olen kosiin menossa", vastasi poika.
"Vai niin, se on tärkeä matka", sanoi mies, "siveä vaimo on parempi
kuin kaikkein kalliimmat helmet."
"Pankaa tämä mieleenne", sanoi poika, "hyvästi."
Nyt kulki poika etemmäksi, kunnes hän tuli pieneen tupaan. Ulkona istui
tyttö ja neuloi sukkaa, sen ohella luki hän myös läksyänsä ja heilutti
jalallansa kätkyttä.
"Sinä olet ahkera, sinä", sanoi poika.
"Aika on lyhyt", vastasi tyttö, "mutta uuttera käsi tekee rikkaaksi ja
laiska köyhäksi."
"Sen panen minä mieleeni", sanoi poika, "mikä sinun on nimesi?"
"Ahkera on minun nimeni", vastasi tyttö.
Poika kulki etemmäksi. Niin tuli hän vihdoin rikkaaseen taloon.
Niityllä oli satoja lehmiä ja hevosia, ja lampaita oli keskellä
apilasketoja. Tallissa oli marmoriset soimet ja piha oli hienoimmalla
posliinilla laskettu. Mutta ei siellä kumminkaan näyttänyt haudalta
sen takia. Huolimaton oli pehtorin ja Haluton voudin nimi. He istuivat
kumpikin kivellänsä ja polttivat piippuansa työväen kuleksiessa missä
vaan tahtoi. Talouden hoitajatar Kavala juoksi aitasta kellariin ja
keittiöstä tupaan, että muka emäntä tuulisi hänen olevan ketterän ja
luotettavan, mutta oikeastaan ei hän tehnyt mitään muuta kuin piileili
alinomaa pimeissä koppeloissa, jossa hän joi kahvia ystäväinsä ja
tuttaviensa kanssa. Hänen pieni poikansa Tuhlaavainen kaatoi suuren
pussin vehnäjauhoja porsasten altaaseen, sillaikaa kuin isoisä Ahnas
seisoi portilla ja suurella oksasella sauvalla ajeli pois kerjäläisiä,
vaikka ne olisivat olleet kuin viheliäisiä ja apua tarvitsevia tahansa.
Poika puisteli tyytymätönnä päätänsä ja ajatteli: semmoinen herra,
sellainen renki, mutta kun hän sai nähdä kauniin tytön, jota hän tahtoi
kosia, unhoitti hän koko maailman, niin kaunis oli hän. Samettiin ja
silkkiin oli hän puettu ja monta oli hänellä kultasormusta, ranne-
ja korvarengasta, jotka välähtelivät auringon paisteessa. Hän oli
työtännä akkunan vieressä ja puheli neulojattarensa Laiskoittelijan
kanssa, joka istui pehmeällä sohvalla ja nakerteli pähkinöitä,
sillaikaakuin pieni koira, Juoru nimeltänsä, haukkui tuttuja ja
tuntemattomia.
Poika astui sisään ja tervehti kohteliaasti.
"Mitä sinulla on asiaa?" kysyi tyttö yksitoikkoisesti.
"Olen kuullut että sinä olet kaunis ja rikas ja olen sen vuoksi tullut
sinua kosimaan", vastasi poika.
"Vai niin kosimaan? Ja minua?" lausui tyttö. "Ei kiitoksia, minä en
heitäkään itseäni joka kulkevalle ritarille. Nykyjään meni tästä ohitse
kultaiset, hopiaiset ja ebenholtsiset vaunut; niiden omistajan minä
tahdon, mutta sinulle olen minä liian hyvä."
Poika hymyili, sillä hänen vaununsa ne olivat olleet, mutta hän ei
sanonut mitään.
"Jos tahdot ruveta rengiksi talooni, niin voit sinä siksi päästä, ja
sitte, jos sinä olet siivo ja ahkera, niin voit kenties saada jonkun
kyökkipiijoistani vaimoksesi, kun vuosi on lopussa."
"Kyllä, kiitoksia", vastasi poika, "sopiihan tuota koettaa." Itseksensä
ajatteli hän: "kun hän kerran näkee, kuinka ahkera ja taitava minä
olen, niin muuttaa hän heti ajatuksensa, ja minä tahdon palvella häntä
uskollisesti."
Poika teki työtä kahden edestä; päivä toisensa perästä kului, mutta
yhtä ylpeänä pysyi tyttö. Ja paha hän oli, niin paha että se oli oikein
hirmuista. "Ei ole kaikki kultaa kuin kiiltää", ajatteli hän.
Tässä suuressa talossa oli pieni kyökkipiika, jonka nimi oli Uskollinen
Nakkaus. Hän oli niin ahkera kuin muurahainen, niin hurskas kuin lammas
ja niin iloinen kuin lintu. Hänen sinijuovainen liinahameensa oli aina
puhdas ja sileä. Häntä kohtaan oli emäntä kaikkein ilkein, ja poika
sääli tuota pikku raukkaa. Hän hakkasi sille puut kyökkiin, kantoi
veden sisään ja auttoi häntä monella tapaa. Uskollinen Nakkaus palkitsi
häntä lämpimimmällä kiitollisuudella.
Vihdoin väsyi poika pahaan emäntään ja pyysi häneltä hyvästiänsä.
"Parempi laiha sopu kuin lihava riita". sanoi hän.
Mutta tyttö ei tahtonut häntä laskea. Hän näki kyllä, että hän oli
uuttera ja rehellinen sekä huomasi hyvin, että talo oli saanut kokonaan
toisen muodon kuin ennen. Poika oli itsepäinen ja niin sai hän luvan
jättää paikkansa. Pihalla oli juoksupoika, jonka nimi oli Ketterä.
Sen lähetti poika, taloonsa salaisesti viemään sanaa, että he siellä
ottaisivat selvän niistä hänen kolmista vaunuissansa ja lähettäisivät
ne hänelle. Niin tapahtuikin.
Kauniina päivänä, kun rikas tyttö niinkuin tavallisesti, ainakin istui
akkunassa, meni poika siitä ohitse. "Uuttera käsi tekee rikkaaksi,
mutta laiska köyhäksi", ajatteli hän ja puisteli päätänsä. Samassa
ajettiin kolmilla vaunuilla ja valkeilla, mustilla ja harmailla
hevosilla pihaan.
"Laiskottelija", huusi tyttö, "nyt tulee oikea kosija. Anna heti minun
silkkihuivin ja uusi rannerenkaani. Voi, kuinka olen iloinen."
Hän meni ulos portaille ottamaan vastaan kosijaa, mutta vaunut olivat
tyhjät.
"Kenenkä olivat nämä kauniit vaunut ja nämä kauniit hevoset?" kysyi hän
ajajalta.
"Ne omat minun herrani metsän toiselta puolen. Hän on tuolla ja on
käskenyt meidän tulemaan noutamaan häntä totia."
"Mutta hän ei ole täällä", sanoi tyttö hämmästyksissään.
"Tässä hän onkin", sanoi poika ja kohotti kookasta vartaloansa, "ja nyt
lähtee se täältä."
Tyttö seisoi silmänräpähdyksen äänetönnä hämmästyksestä ja vihasta.
Mutta heti hymyili hän mairittelevana ja sanoi: "lähdetkö sinä pois?
Ei, jää tänne minun vieraakseni. Jos olisin tiennyt kuka sinä olit, en
minä olisi sallinut sinun renkinä ulia. Kavala, missä on Kavala! Laita
heti hieno puolinen, ja jouduta, meillä on harvinainen vieras."
"Ei tarvitse laittaa", sanoi poika, "minä olen jo kyökissä syönyt
tavallisen atrian, homeista leipää ja vähän maidon heraa; nyt en enää
ole nälkäinen. Mutta minulla olisi yksi rukous sinulle."
"Pyydä mitä tahdot", sanoi tyttö mielinkielisenä.
"Sinä lupasit minulle jo ensimmäisenä päivänä yhden kyökkipiijoistasi
vaimoksi. Anna nyt minulle Uskollinen Nakkaus."
"Ota ne kaikki tyyni", huusi tyttö vihoissaan, juoksi sisään ja
paiskasi ovea kiinni niin että akkunat helisivät.
Keittiössä seisoi Uskollinen Rakkaus takan vieressä. Hän oli itkussa
silmin ja hämmensi puuropataa, kyynelten vieriessä helminä hänen
pyöreiltä poskipäiltänsä. Pahasti kävi häneen pojan matkustaminen,
sillä hän oli ollut ainoa koko talossa, joka oli ollut hyvä häntä
kohtaan.
"Pikku Uskollinen", sanoi poika ystävällisesti ja tarttui hänen
käteensä, "tahdotko tulla kanssani ja ruveta minun vaimokseni?
"Kyllä", vastasi Uskollinen Rakkaus Ja hymyili kyynelten takaa.
Mutta kuka voi kertoa hänen hämmästystänsä, kun hän tuli ulos portaille
ja näki kolmet vaunut ja sai kuulla, että ne olivat pojan ja että
hän sai istua hänen vieressänsä kultavaunuissa. Niin matkustivat
he. Matkallansa ottivat he mukaansa Toimellisen ja Rehellisen,
Ahkeran ja Säästäväisen ja pääsivät onnellisesti perille kertaakaan
kaatumatta. Toimellinen tuli pehtoriksi. Hänen vaimonsa Rehellinen tuli
taloudenhoitajattareksi. Ahkera tuli neulojattareksi, ja Säästäväinen
auttoi yhtä ja toista. Niin elivät he onnellisina kuolemaansa asti ja
Uskollinen Nakkaus tuli paremmaksi vaimoksi kuin poika olisi uskonut.
Hän oli jalompi kuin kalliimmat helmet.
Ajattele vanhuuttasi!
Suuren herrastalon avarassa renkituvassa istui myrskyisenä talvi-iltana
kaksi ämmää niin lähellä leimuavaa valkeata takan vieressä kuin
mahdollista. Molemmat olivat rypistyneitä ja harmaapäisiä, molemmat
olivat kehnosti vaatetettuja ja näyttivät hyvin kurjilta ja
surullisilta. He olivat vaivaisia ja olivat saapuneet nykyjään
herrastaloon, johon he jäivät ruotuun. Tuvassa oli myöskin talon
rengit, tehden mikä mitäkin pikku työtä jutellessaan ja poltellessaan
tupakkaa. Tallipoika istui uunilta ja kiskoi päreitä imeksien pieniä
sikarinpilliä, joita hän oli löytänyt sylkiastioista vierashuoneessa
sytytellessään valkeoita siellä. Ulkona oli kireä pakkanen ja myrsky
vinkui ja suhisi uuninpiipuissa, mutta täällä sisältä oli lämmin ja
hyvä olla, niin että miehet istuivat paitahihaisillaan tuo rakas lakki
kumminkin päässä.
"Menes vähän tuonnemmaksi, vanha mummo", sanoi muudan nuori iloisen
ja vallattoman näköinen renki, "kohennatte vähän, että saan sytyttää
piippuani."
"Kas niin, kas niin", valitti ämmä, "nyt ei saa edes vähääkään
lämmitellä, vaikka paleltuisi aivan kuoliaaksi tämmöisenä iltana."
"Pidä suusi ämmä", vastasi nuorukainen ankarasti, "enhän minä tässä
koko päivää seiso. Emmekö ole jättäneet parhaimmat paikat teille,
vaivaiset?"
"Vaivainen olet itse", tiuskasi ämmä, "minä olen nähnyt parempia päiviä
kuin sinä."
"Se on vahinko sinulle", jatkoi nuorukainen, "sitä katkerammalta
maistuu armoleipä."
"Katkerata se tosin on", huokasi ämmä, "enkä minä koskaan, en koskaan
luullut elämäni lopun olevan näin kurjaa."
"Niin", sanoi vanha renki, joka paikkasi kenkiänsä, "kyllä minä muistan
kun sinä, Tiina, olit rikas tyttö ja kuin sinä menit naimisiin kylän
rikkaimman pojan kanssa. Mutta sitte jouduitte te rappiolle."
"Niin vainen", huokasi ämmä ja ojensi vapisevia käsiänsä valkeaan,
kyynelten vieressä alas hänen kasvoiltansa muistellessa entisiä hyviä
päiviä.
"Ei, kuulkaas nyt! Tämä rupee käymään liian surulliseksi", sanoi nuori
renki, "marss, Janne, ja juokse joku tilkka paloviinaa Jansonskalta.
Kovin kylmä on tänä iltana, tarvitsee saada jotakin sisäänsä, ja nuo
ämmät istuu sitte täällä ja valittelevat, niin että aivan sydämestään
tulee kipeäksi."
"Minä luulen että sinulla on tarpeeksi lämmintä", sanoi yksi toisista
rengeistä, "ja sinä tiedät että isäntä on kieltänyt Jannea hakemasta
meille paloviinaa."
Tiina joka istui lähinnä tallipoikaa, nykäsi häntä hiljan jalkaan ja
sanoi puoliääneen:
"Mene, poikaseni, niin saan minäkin ehkä jonkun tilkan; minulla on niin
hirveän kylmä!"
Mutta tallipoika veti jalkansa pois ja sanoi äkäisesti: "rupeatko
sinäkin nyt? Minä en saa mennä."
"Etkä saa olla menemättäkään", sanoi yksi rengeistä, "sillä muutoin
saat sinä selkääsi meiltä!"
Tallipoika oli juuri astumassa alas uunilta, epätietoisena mitä hänen
oli tehtävä, kun tuli sana että illallinen on valmis. Kyökkipiika
tuli sisään suuren höyryävän kivikupin kanssa, jossa oli lämmintä
hernekeittoa vanhoille ämmille ja pani sen rahille uunin viereen.
"Kas niin", sanoi hän äreästi, "syökää nyt kylliksenne, sitä ette
ole tainneetkaan saada tehdä kaukaan aikaan!" Sitte meni hän ulos ja
tuli takaisin suuren olkikuvon kanssa, toi myöskin parin tyynyjä ja
nahkaiset. "Työtä olisi ollut ennestäänkin tarpeeksi", sanoi hän ja
heitti vaatteet nurkkaan lattialle, "ja nyt tulivat nuo vielä lisäksi.
Minä olen melkein liian hyvä passaamaan ruotulaisia, sanon minä."
"Varo vaan, ett'et joudu itsekin samaan paulaan", sanot Ruotu-Tiina,
"sinulla näyttää olevan hyvä alku siihen."
"Minun pitää saada rikas mies", vastasi kyökkipiika, "niin en tarvitse
itse tehdä työtä enkä olla muiden vastuksena."
"Etkö tahdo minua, Regina?" kysyt nuori renki pilkallisesti.
"Ei, kiitoksia! Parempia! Kauvan taitaa kestää ennenkuin sinä tulet
rikkaaksi, ja niin -- sinä ryyppäät."
"Niin välistä jonkun tilkan."
"Ja välistä kaksi. Kas niin, tulkaa nyt illalliselle! Itsekukin
katsokoon asioitansa ja ajatelkoon vanhuuttansa."
Väki meni nyt pois, ja vanhat ämmät jäivät yksinään. "Niin, niin
ajatelkoon vanhuuttansa", valitti Tiina pistäissänsä lusikkatansa
keittovatiin, "jos olisi niin viisas kun on vielä jotakin!"
"Kuinka olet tullut niin köyhäksi, kun olet ollut niin rikas?" kysyi
nyt toinen ämmä, joka koko illan oli istunut hiljaa.
"Viina, viina, viina!" vastasi Tiina. "Kirottu viina teki minun
köyhäksi. Olin rikas ja kaunis ja kosijoita oli minulla kymmenittäin
ja minä otin kaikkein rikkaimman. Mutta hän joi eikä katsonut talonsa
perään ja Jumala paratkoon enkä minäkään tehnyt sitä... meillä oli
suuri suku ja paljo vieraita ja rahoja meni kuin ruohoja. Rikkautemme
hävisi. Niin meni talo. Me ostimme tuvan, johon kuului perunamaa ja
laidunta yhdelle lehmälle. Mutta vaikea oli tehdä työtä, kun siihen
ei oltu totuttu, ja suruissaan joi mieheni vielä enemmän. Kun minä
huomasin hänen unhottavan koko maailman pullonsa ääressä, niin
koettelin minä samaa keinoa, ja oli päiviä... Jumala antakoon anteeksi
meille syntisraukoille!... oli päiviä, jolloin emme nähneet selvää
hetkeä kumpikaan."
"Entäs lapset, Ja työ?" kysyi toinen ämmä.
"Niin lapset nuoleksivat lasija ja pääsivät makuun, hekin, ja välistä
kaadoin minä itsekin heille pisaran, haihduttaakseni heidän nälkäänsä.
Työt, niin... jäivät tekemättä, tietysti. Lapset joutuivat sitte
maailmaan, niinpiankuin voivat ansaita leipänsä ja sitte tuli meille
vähän helpompi... mutta me itse tulimme kivuloisiksi molemmat. Ihmiset
sanoivat sen tulleen juomisesta. Eikä mikään tahtonut kasvaa. Lehmä
kupli, se oli elänyt oljilla ja juuteilla koko talven. Ja kaikki meni
alaspäin. Niin kuoli mieheni, eikä sitte kauvan viipynyt kuin minä
jouduin ruotuun."
"Entäs sukulaiset ja lapset?" kysyi toinen.
"Sukulaiset, Riittakulta, söivät ja joivat meillä, niinkauankuin meillä
oli jotakin tarjomista, mutta kun me tulimme köyhiksi, unhottivat he
meidät heti. Pitäjä on tosin velvollinen elättämään köyhänsä, sanotaan,
ja sen voi se tehdäkin. Ja lapsemme! Niin, herra Jumala! Sananlasku
sanoo, että 'äiti voi pitää huolta kymmenestä lapsesta, mutta kymmenen
lasta ei voi pitää huolta yhdestä äidistä', ja se on totta. Lapset
ovat ympäri maailmaa, eikä yhdelläkään heistä ole pienintäkään nurkkaa
vanhalle äidillensä. Ne omat köyhiä ja luulen... että he kaikki
ryyppäävät. Rikkaudellamme ei ole ollut minkäänlaista siunausta. Hohoi!
Rikkaan miehen lapset kuljeskelevat renkinä ja piikoina ympäri maailmaa
ja turvautuvat niinkuin minäkin toisen miehen nurkkaan."
Kammarista, renkituvan päästä, oli kuulunut koko illan hiljaista
värttinän surinaa. Nyt seisahtui värttinä, ja sievästi puettu vaimo,
ijältään noin vähän yli viisikymmentä vuotta seisoi ovella. Hänellä oli
terveennäköiset ja punaposkiset kasvot ja ilo loisti hänen silmistänsä.
Se oli Kutoja-Liisa, joka usein oli työssä herrastalossa. Hän istuutui
valkean ääreen, ämmien viereen ja sanoi heille ystävällisesti
lohduttaen: "ehkä lapsenne ottavat oppia vanhempiensa onnettomuudesta
ja tulevat uutterimmiksi ja ymmärtäväisemmiksi."
"Niin, jollei viinaa olisi", sanoi Tiina valjusti, "kirottua viinaa,
jota ei ilman voi olla, kun on kerran päässyt sen makuun. Voi, jos
saisin edes yhden ainoan pisaran viinaa!"
"Älkää puhuko niin jumalattomasti, Tiina", sanoi Liisa, "vast'ikään
kirositte viinaa ja nyt tahdotte te taas saada sitä kumminkin. Olkaa
nyt siivoja, niin annan teille kupin kahvia sen sijaan. Se maistuu
hyvältä hernekeiton perästä."
Liisa toi kammarista pienen kahvipannun, parin kuppia, kahvitötterön ja
muutamia sokeripalasia ja pani pannun vettä täyteen hiilokselle.
"En aina voi pitää kahvia itseni varalla, mutta toisinaan käy se
päinsä, ja nyt voitte nähdä, Tiina, mitä se auttaa kun viinahalu
tulee." Näiden kolmen vaimon istuessa ja kuunnellessa kahvipannun
porinata, sanoi Riitta: "en tiedä kuinka lienee maailmassa, mutta ei
työkään aina auta. Olen tehnyt työtä kuin orja kymmenvuotiaasta saakka,
ja tässä istun kumminkin, raukka, jota kuljetetaan talosta taloon,
soimataan ja tyrkitään sinne tänne, ja tuokin kehno paimenpoika pitää
itseänsä parempana kuin minua, sillä hau ansaitsee leipänsä ja minä
syön armoleipää."
"Olette tehneet työtä", sanoi Liisa, "mutta oletteko myöskin säästäneet?
Älkää vihastuko, jos minä kysyn, kun kerran olemme ruvenneet puhelemaan
näistä asijoista, niin..."
"Miksi minä vihastuisin? Usein ei saakaan kuulla ystävällisiä sanoja.
En -- en mitään ole säästänyt, ei koskaan ole kestänyt kauvempaa kuin
kädestä suuhun. En ole juonut eikä minulla ole ollut miestä eikä
lapsia, mutta kaikki on mennyt niinkuin ne omat tulleetkin."
"Oletteko ollut sitte kivuloinen?"
"En, sitä en voi sanoa, paitsi nyt vanhuuden vaivat ovat jo tulleet.
Mutta kun alkaa kahdella tyhjällä kädellä, niin ei loppukaan taida
tulla paremmaksi, jollei onnea ole myötä!"
"Tämän talon isäntä alkoi myöskin paimenpojasta, ja nyt hänellä on
suuri herrastalo ja on naimisessa lukkarin tyttären kanssa. Minä tunsin
heidät molemmat ennen maailmassa. Katso, hänellä on ollut onni."
"Se on totta, mutta oletteko myös kuulleet kuinka hän on elänyt?"
"En, sitä en tiedä, mutta kyllä kai hän on ollut ahkera ja juomaton."
"Niin on ollutkin, siihen voitte luottaa! Hän ei ole koskaan maistanut
viinaa eikä oluttakaan, sillä hänen isänsä kuoli viinaan, ja hän
päätti varoa itseänsä siitä, ja uuttera on hän ollut. Paimenessa
ollessaan, kuori hän puunvarpuja, teki vispilöitä ja vastoja, vasuja
ja tuohiteoksia, poimi marjoja ja möi niitä. Joka pennin minkä hän
niistä sai, piiloitti hän eväspussinsa pohjalle. Rengiksi päästyänsä,
säästi hän palkkansa, pani rahansa säästöpankkiin ja tyytyi kaikkein
vähimpään. Nähdessänsä nuorien tyttöjen käyvän tansseissa, ajatteli
hän: 'ne ei kelpaa köyhän miehen vaimoksi' ja odotti kunnes sai nähdä
jonkun olevan ahkeran, säästäväisen, taitavan ja yksinkertaisen. Hän
haki itsensä maanviljelyskouluun, tuli ensiksi voudiksi ja sitte
pehtoriksi tähän taloon ja nai lukkarin tyttären, joka oli kunnon tyttö
-- juuri semmoinen, joka kelpaa vaimoksi. Kun herrastalon omistaja
kuoli, tuli pehtori arenttimieheksi, ja nyt on talo hänen omansa eikä
hänellä ole enää paljo velkaa maksettavana. Tosin on hänellä ollut
onnea myötänsä -- se on: hänellä on Jumalan siunaus, terveyttä ja
ymmärrystä. Mutta lopun hän on tehnyt itse."
"Mutta kuinka on teidän laitanne, Liisa? Ihmiset sanovat, että teillä
on jonkunlainen eläkeraha tai millä te elätte."
"Niin", vastasi Liisa hymyillen, "eläkeraha, jonka minä itselleni olen
hankkinut."
"Mutta olettehan jo olleet leskenä kymmenen vuotta ja teillä on
ollut neljä, jollei viisi lasta, ja sitä paitsi onhan teillä nyt
lapsenlapsikin, josta te pidätte huolta hänen vanhempiensa kuoltua."
"Se on totta, mutta minulla on myöskin ollut onni kanssani, sama onni
kuin isännälläkin: Jumalan siunaus, terveys ja ymmärrys. Tahdotteko
kuulla kuinka minun laitani on Ollut?"
"No kerro nyt", sanoi Riitta äreästi, "olisi hauska tietää kuinka
teille on käynyt."
"Pääsin ensin lastenhoitajattareksi herrasväelle. Silloin olin vielä
hyvin lapsellinen, mutta minulla oli hyvä emäntä. Hän opetti minun
ompelemaan, neulomaan, silittämään ja tekemään kaikellaisia töitä.
Sitte pyysin minä lasten kirjoituskirjoja, joita he eivät enää
tarvinneet, sain myöskin vanhan kirjoitustaulun ja pieniä kivikynän
päitä ja niin opin kirjoittamaan."
"Mutta mitä siitä sitte?" kysyi Tiina.
"Hyvä on taitaa kaikkia", vastasi Liisa. "Kun minulla oli nyt huone,
puita, ruokaa ja valoa, niinkuin muillakin palvelijoilla, niin
tarvitsin hyvin vähän palkkaani. Minulla ei ollut koskaan enempää
kuin kaksi vaatteusta. Kun jokapäiväinen hameeni kului, otin minä
pyhähameeni arkipäiväiseksi ja ostin uuden. Koko kesän kävin minä
paljasjaloin, eikä minulla ollut päivänvarjoja eikä muita puuhkioita.
Villaset kintaani olivat kyllä lämpimät, ja auringosta olen aina
pitänyt. Muiden tyttöjen puhellessa sulhasista ja naimisista, ajattelin
minä, minulla ei ole siinä kiirettä. Jos en saa kunniallista, ahkerata
ja kunnon miestä, olen ennen ilman. Mutta minä löysin -- Jumalan kiitos
-- minä löysin yhden. Samana päivänä kuin tulimme uuteen kotiimme,
vertasimme säästöpankkikirjojamme ja päätimme, niin kauvan kuin
mahdollista joka vuosi, lisätä niitä vähäisellä summalla. Mieheni oli
suutari. Kun hän oli ainoa juomaton pitäjässä, sai hän työtä enemmän
kuin kerkesi tehdäkään. Silloin otti hän oppipojan, ja minäkin autoin
missä voin neulomalta koneella, ja sillä välin kudoin ja kehräsin sekä
neuloin vaatteita talonpojille ja kirjoitin kirjeitä heille ja sain
sillä tavalla kaikenlaisia pieniä tuloja. Mutta sitte ilmestyt lapsia
perheeseen, yksi toisensa perästä, välistä maattiin kipeänä ja silloin
tuli aika täperäksi, ja ruokaa sekä vaatteita tarvittiin pienille.
Monta kertaa sattui niin ettei meillä ollut voin murua palasellemme
eikä kahvikuppia moneen kuukauteen, mutta joka vuosi pantiin kumminkin
pieni summa pankkiin. Yksinkertaista oli ruokamme, mutta vahvaa
ja hyvää, ja sillä pysyimme me terveinä. Kun lapset kasvoivat,
taivutettiin heitä työhön niin pian kuin he voivat pitää neulaa
kädessänsä ja pestä lusikkata; suuremmat hoitelivat pienempiä, ja sillä
tavalla oli niistä hyötyä ruokansakin edestä paitsi sitä että minä sain
istua rauhassa työn ääressä. Sitte kuoli mieheni ja se oli kova isku,
mutta Jumala auttoi siitäkin surusta. Lapset menivät palvelukseen ja
toiset pääsivät oppiin käsityöläisille, ja kaikki ovat tulleet Jumalan
avulla ja hyvällä esimerkillä hyviksi ihmisiksi. Paljoa en tarvinnut
nyt enää oman henkeni eläkkeeksi, mutta minä ajattelin vanhuuttani,
sitä aikaa jolloin en enää jaksa tehdä työtä. Sen vuoksi olen yhä
edelleen säästänyt ja tehnyt työtä, vaikka jo joitakuita vuosia olen
saanut korkoa rahoilleni. Jos nyt tulen sairaaksi tai muu onnettomuus
kohtaa, niin en tarvitse olla muitten ihmisten vastuksina. Mutta nyt on
kahvi valmis ja se on juotava heti, jos siitä on oleva hyötyä."
Liisa kaatoi sisään, ja vieraat joivat vuorotellen kukin kupposen,
jonka tehtyä he laskeutuivat olkivuoteelle nurkkaan, kiitettyänsä ja
siunattuansa Liisaa hänen hyväntahtoisuudestaan.
"Niin", sanoi Riitta, vetäessänsä nahkaisia yllensä, "kenties ölisi
minullakin voinut olla säästörahoja, jos olisin ollut huoltapitäväinen.
Mutta nyt on se myöhäistä, sillä minä en ajatellut vanhuuttani."
Todellinen päästökirja.
"Fredrik, nyt olemme vihdoinkin saaneet sopivan palvelijattaren", sanoi
nuori rouva Virtanen, tullessaan eräänä päivänä miehensä työhuoneeseen.
"Katsos vaan tätä päästökirjaa: taitava ruu'anlaittamisessa ja
paistamisessa, silittämisessä, pesussa ja ompelemisessa."
"No, sepä on oivallista", vastasi herra Virtanen, "nyt olemme
etsineet ja koetelleet kauvan aikaa, ja vihdoin tulee onni omalle
kynnyksellemme. Ota hänet heti."
"Hän näyttää niin säädylliseltä sitä paitsi", sanoi rouva ja meni
keittiöön.
Siellä oli palvelustyttö, vähän yli kahdenkymmenen vanha, hyvästi
vaatetettu ja sievännäköinen. Rouva Virtanen keskusteli hänen kanssansa
palkkaehdoista ja hänen tulevista tehtävistänsä, ja asia ratkaistiin
molempien mielihyväksi.
Ensimmäisenä päivänä marraskuuta tuli ja samana päivänä rupesi Eva
Ahonen uuteen palveluspaikkaansa. Hänen ensimmäinen tehtävänsä oli
siivota tuo likainen ja ruokoton keittiö.
"Täällä on ennen mahtanut olla koko epatto", sanoi hän itsekseen,
avattuansa keittiökaapin ja nähtyänsä puhdistamattomat kasarit sekä
joukon luutturättiä ja likaisia käsiliinoja, ruosteisia veitsiä ja
kaikellaisia romuja. "Nyt pitää täällä tulla toinen järjestys."
Ja Eva piti sanansa. Oikein ilo oli nähdä kuinka keittiö päivä päivältä
tuli komeammaksi, järjestetyksi ja puhdistetuksi kiiltävine kasarineen
ja lumivalkoisine puuastioineen. Herra ja rouva Virtanen saivat sitä
paitsi iloita hyvin laitetusta ruu'asta ja hyvästi silitetyistä
vaatteista. Eva oli sievä ja taitava, ja herrasväki piti häntä oikein
palvelijan esikuvana. Tosin tapahtui, että pikkukaluja katosi silloin
tällöin, milloin pesusta, milloin keittiöstä, mutta sitä tapahtuu kyllä
joka huoneessa, ajattelivat he, eikä sitä voida auttaa. Vanhempi ja
tottuneempi emäntä olisi ehkä huomannut, että muutamia ruokatavaroita
meni tavattoman paljon, mutta rouva Virtanen ei pitänyt epäluuloa
mistään, vaan oli tyytyväinen saadessaan istua kauniissa huoneessansa,
tehden käsitöitä tahi soittaen ja lukien ja antaen Evan pitää huolta
taloudesta.
Niin kului lähi kolme vuotta. Herra Virtanen sanoi tosin, että heidän
elantonsa maksoi nyt enemmän kuin koskaan ennen, mutta sitä ei ole
voitu auttaa, ajatteli hän, ja rouva sanoi, että nyt oli hänellä ollut
hupaisat vuodet ja että hänestä oli nyt kaikki niin mukavaa ja hyvää.
Eräänä päivänä piti herrasväen lähteä vieraisille, ja rouva avasi
laadikkonsa ottaaksensa sieltä koruneulansa, jonka hän aikoi panna
rintaansa. Mutta neulaa ei löytynytkään. Hän etsi ihmeissään hetken
aikaa, mutta kun kello oli jo paljo ja hevonen jo valjastettu, otti
hän toisen neulan sen sijasta, ja niin läksivät he. Seuraavana päivänä
päätti hän kumminkin ottaa selvän koruneulastansa, sillä se oli hänen
äitinsä antama lahja ja siis kovin rakas muisti. Nuori rouva etsi ei
ainoastaan tämän laatikon vaan vielä kaikki muutkin, hän etsi kaapin ja
pöytälaatikot, mutta neulaa ei kumminkaan löytynyt.
"Varmaankin olet sen pudottanut jonkun kerran ulkona ollessasi", sanoi
hänen miehensä.
"Niin, niin on mahtanut käydä", vastasi rouva, "se ei ole voinut
hävitä minun laatikostani. Mutta hyvin ikävää on että olen ollut niin
huoleton", ja häneltä pääsi itku.
Eva oli rouvan etsiessä kulkenut muutamia kertoja huoneen läpi,
ja häneltä oli myöskin kysytty neulaa, mutta hän ei sanonut siitä
tietävänsä mitään.
Jonkun ajan perästä, kun Eva jonakin päivänä oli pesulla ja rouva
yksinään askaroitsi keittiössä, otti hän esille muutamia käsiliinoja
suuresta arkusta, joka oli keittiökammarissa, lähettääksensä niitäkin
pesuun. Peratessaan arkkua kopahti jokin kova hänen käteensä. Hän
työnsi vaatteet syrjään ja löysi suuren pahvirasian, jota hän myöskin
kauvan aikaa sitte oli kaivannut. Ihmetyksissään avasi hän sen, ja mikä
ensiksi kiilsi hänen silmäänsä, oli tuo rakas, kadotettu neula, joka
oli siellä muutamien kaulusten, hienojen nenäliinojen ja parin pienen
silkkihuivin kanssa, jotka kaikki olivat nuoren rouvan. Hämmästyneenä,
melkein halvattuna, seisoi hän avattu rasia kädessä, kun miehensä, joka
oli tullut häntä etsimään, astui sisään.
"Katsos tätä Fredrik", sanoi hän vihdoin, vaaleana mielenliikutuksesta.
"Mitä luulet tämän merkitsevän? Tämän olen löytänyt tämän arkun
pohjalta, käytetyn vaatekasan alta."
"Neulasi!" huudahti mies, "kuinka se on tänne joutunut?"
"Niin, kuinka? Se on varmaankin varastettu, eikä kukaan muu ole voinut
sitä tehdä kuin Eva."
"Oletko ennen huomannut häntä epärehelliseksi?"
"Voi, en koskaan ole ajatellutkaan sitä", sanoi rouva haikeasti. "Olen
uskonut kaikki avaimeni hänelle, kaikki laadikkoni ovat olleet hänelle
avonaiset. Hän on käynyt aitassa ja kellarissa, vieläpä on saattanut
ottaa rahaa minun kukkarostani."
"Etkö ole kaivannut näitä kappaleita, jotka tässä nyt ovat sekä neulaa?"
"Olen kyllä ja paljo muutakin, mutta en koskaan ole voinut ajatella
niitä varastetuiksi, olen luullut niiden kadonneeksi pesussa tai muulla
tavalla hukkuneeksi."
Nyt avattiin ovi ja Eva astui yht'äkkiä sisään. Hän oli tullut hakemaan
käsiliinoja, joista rouva jo oli puhunut ja tuli suoraan pesutuvasta
hame tavallista ylemmäksi nostettuna ja käärityin käsivarsin. Nähtyänsä
herrasväkensä kyökkikammarissa ja tuon avatun rasian tuli hän valkeaksi
kuin palttina ja otti kiinni ovipielestä ett'ei kaatuisi lattialle.
"Eva", sanoi hänen emäntänsä, "en minä luullut sinua varkaaksi. Selitä
paikalla, kuinka nämä tavarat ovat tänne tulleet!"
Eva oli sukkelasti tehnyt päätöksensä ja puolusti itseänsä niin paljo
kuin voi. "Huivit olen ostanut ja kaulukset olen neulonut", vastasi
hän ynseästi, "ja väärin on herrasväeltä tehty että se nuuskii minun
tavaroitani."
"Tämä arkku ei ole sinun vaan minun eikä rasiakaan, kauluksissa ja
nenäliinoissa on minun nimeni, ja neula on sama, jota olen etsinyt jo
useampia viikkoja."
Tyttöraukka koetti vielä valhetella ja puolustaa itseänsä, mutta
herrasväki ei tahtonut enää kuulla häntä, vaan jätti huoneen ja
otti rasian mukaansa. Eva riensi takaisin pesutupaan, viha, häpeä
ja epäilys valtasi hänen. Kauvan oli hän varastellut, milloin
yhtä, milloin toista, mutta ei ollut tullut keksityksi, nyt oli
hän häväisty varkaaksi, nyt tuli hän kenties poisajetuksi, pahaan
huutoon ja pilkatuksi. Mitä oli hänen nyt tehtävä? Tyttöraukka! Ei
silmänräpäystäkään hän ajatellut mitä Jumala tästä pitää. Hän vaan
ajatteli, mitä ihmiset siitä sanovat. Ei minkäänlaista katumuksen
tunnetta herännyt hänessä, ainoastaan häpeä ja harmi siitä että se
oli tullut keksityksi. Monen tuskallisen ajatuksen ja monellaisten
tuumailujen perästä päätti hän tunnustaa kaikki ja pyytää anteeksi
sekä rukoilla herrasväkeä pitämään asian salassa eikä puhumaan siitä
kellenkään. Tämän teki hän vielä samana päivänä, mutta rouva käski
vihoissaan Evan muuttamaan ensimmäisenä päivänä marraskuuta, hän ei
tahtonut pitää varasta talossansa.
Päästökirjaa kirjoitettaessa tahtoi rouva siihen pantavaksi että Eva
oli epärehellinen, mutta herra Virtasen mielestä oli siinä kylliksi
rangaistusta että hän tuli pois ajetuksi ja lisäsi:
"Jos minä nyt kirjoitan että hän on epärehellinen niin ei hän saa enää
toista palveluspaikkaa. Ei kukaan ihminen huoli varasta taloonsa."
"Niin, mutta se on aivan oikeuden mukaista", sanoi rouva; "miksi hänen
pitää varastaa? ja väärin on, että hänen entinen isäntänsä kirjoitti
väärän päästökirjan."
"Hän kirjoitti hänen olevan taitavan ruu'anlaittamisessa ja
kaikellaisissa askareissa, ja sehän on totta", sanoi herra Virtanen
nauraen.
"Niin, mutta hän ei kirjoittanut että hän on epärehellinen, ja siinä
teki hän väärin, sillä nyt olemme luottaneet häneen, ja hän on
varastanut meiltä kolme vuotta. Nyt myöskin huomaan, mihinkä rahani
ovat joutuneet. En koskaan enää saanut menoja sopimaan yhteen tulojen
kanssa, mutta luulin unhotitaneeni ne kirjoittaa ylös, tai luulin
väärin laskeneeni."
"Olkoonhan nyt", sanoi herra Virtanen, joka oli hyväluontoinen mies.
"Hän on pettänyt meitä, ja se on tosin hyvin paha, mutta mahdoton on
minun turmella koko hänen tulevaisuuttansa ja sanoa koko maailmalle,
että hän on varas. Sillä tavalla voi hän nääntyä nälkään. Näin minä
kirjoitan: Eva Ahonen on palvellut minun luonani 1 päivästä marraskuuta
1865 1 päivään marraskuuta 1868 ja on nyt vapaa minun palveluksestani.
Fredrik Virtanen."
"Katsos niin, nyt en ole kiittänyt enkä moittinutkaan häntä. Koetelkoot
nyt muut taas onneansa ja katsokoot paremmin eteensä kuin me."
Nuori rouva, joka niin suuresti oli erehtynyt tämän muutoin erinomaisen
palvelijattaren suhteen, ei ollut oikein tyytyväinen, mutta kun
ensimmäinen vihan puuska oli mennyt ohitse, ajatteli hänkin olevan
liian ankaraa lähettää nuorta turvatonta tyttöä avaraan maailmaan
epärehellisen maineella. Sekä herra että rouva olivat sitä paitsi
hyväsydämisiä kyllä etteivät puhuneet tapauksesta kellenkään, ja niin
läksi Eva "puhtailla paperilla" heidän luotansa ja voi pystyssä päin
etsiä palvelusta missä tahansa, kenenkään voimatta aavistaa että hän
varkauden tähden oli eroitettu palveluksestansa. Jos hän nyt olisi
tuntenut syntinsä, niin olisi ehkä tämä hänen herrasväkensä hyvyys
mahdollisesti voinut saattaa hänet parannukseen ja katumukseen, mutta
hän ei tuntenut sitä, vaan oli ainoastaan iloinen että hän pääsi siitä
niin vähällä. Tosin tunsi hän hyvästijättöhetkellä vähän katumusta
että hän niin huonosti oli palkinnut herrasväkensä ystävyyttä ja
luottamusta ja vuodatti muutamia kyyneleitä, mutta tämä katumus ei
ollut kylliksi syvä matkaansaattamaan todellista parannusta.
Eva oli saanut hyvän paikan rikkaasta rusthollista samassa pitäjässä
ja iloitsi pääsystään useimpien muiden toverien kanssa yhteen. Mutta
rusthollin emäntä oli kokonaan toisenlainen emäntä kuin nuori rouva
Virtanen. Hän kävi itse katsomassa kaikkia, antoi itse jauhot ja
suolat, lihat ja muut, piti kahvit ja sokurit lukitussa rasiassa ja
rahalaadikkonsa hyvässä tallessa. Siitä huolimatta oli hän hyvä emäntä,
sekä huoltapitävä palvelijoistansa että ystävällinen niitä kohtaan,
mutta hän oli järjestyksellinen ja säästävä, sitä paitsi oli hän
myöskin vanha kokenut vaimoihminen ja oli saanut nähdä kaikenkaltaisia
palvelijoita; hän tiesi ett'ei kaikkiin voinut täysin luottaa eikä hän
katsonut oikeaksi panna köyhiä, taitamattomia ihmisiä niin suurille
kiusauksille alttiiksi. Luonnollisesti antoi hän kumminkin, kun tarvis
niin vaati, avaimet muillekin eikä pitänyt turhaa epäluuloa, mutta
kun hän hyvin tiesi kaikki mitä talossa oli ja ymmärsi mitä meni
tarpeisiin, ei häntä ollut helppo pettää. Ei siis kauvan kestänyt
ennenkuin hän huomasi uuden palvelijattarensa olevan epärehellisen.
Eva ei ollut tullut vahingosta viisaaksi, vaan niinpiankuin hän oli
tottunut talon tapoihin ja tähystellyt missä mitäkin säilytettiin,
rupesi hän vähitellen omistelemaan yhtä ja toista. Nyt oli hän
kumminkin paljon varovaisempi kuin ennen, sillä hän huomasi heti ett'ei
rusthollin emäntää ollut niin helppo pettää kuin nuorta huoletonta
rouva Virtasta, mutta sen sijaan luotti hän siihen, että hän, kun
siellä oli useampia palvelijoita, helpommin voisi syyttää muita. Kun
rusthollin emäntä huomasi, ett'ei Evaan voinut luottaa, piti tämä
tarkan vaarin hänestä, ja ensi kerran saatuansa varman todistuksen
siitä, kutsui hän tytön huoneeseensa ja puhui vakaasti hänen kanssansa.
Eva koetteli kuten ainakin kieltää, mutta emännällä oli niin varmat
todistukset, ett'ei se auttanut. Silloin pääsi häneltä itku ja hän
lupasi parantaa itsensä, ja emäntä antoikin mielellään anteeksi. "Sinä
olet vielä nuori", sanoi hän, "jos tahdot, niin voit vielä parantaa
itsesi. Kuule nyt minun neuvoani ja ole rehellinen tyttö, muutoin tulet
sinä onnettomaksi, sillä varkaus on suuri synti Jumalan edessä ja
samoin valhekin!"
Eva lupasi kaikki ja pysyikin vähän aikaa lupauksessaan, mutta kun
tilaisuus tuli, lankesi hän jälleen entiseen syntiinsä. Nyt alkoivat
toisetkin palvelijat huomata tämän ja vihastuivat kovasti, että Eva
alinomaa oli syyttänyt heitä. Eva oli usein kehunut olevansa taitavampi
ja siistimpi kuin muut, nyt maksoivat he hänelle uhkaamalla ilmoittaa
kaikki mitä tiesivät isäntäväelle. Jonkun ajan kuluttua varoitti emäntä
toisen kerran Evaa ja sanoi: tahdon aikanansa sinulle ilmoittaa, että
rusthollari aina antaa todellisia päästökirjoja palvelijoillensa, sillä
hän pitää petoksena tehdä toisin. Jos et luovu varastamisestasi ja
valhettekemisestasi, niin pannaan se päästökirjaasi, kun lähdet täältä,
siihen voit luottaa. Nyt olen varoittanut sinua.
Eva peljästyi ensin kovin tätä, mutta sitte rauhoittui hän ja ajatteli
ett'ei se ollut niin vaarallista, entisetkään isäntänsä eivät olleet
maininneet mitään hänen epärehellisyydestänsä, vaikka he kyllä
olivat sen tienneet. Jonkun aikaa piti hän varansa, mutta kauvan ei
sitä kestänyt, ja vuoden lopussa eroitettiin hän palveluksestaan
rusthollissa. Päästökirjaa antaessaan kysyi isäntä häneltä: "osaatko
lukea kirjoitusta?"
"En, en osaa", vastasi Eva ynseästi.
"Minä luen siis päästökirjasi sinulle: Eva Ahonen on palvellut luonani
ensimäisestä päivästä marraskuuta 1868 ensimäiseen päivään marraskuuta
1869. Sillä ajalla on hän täyttänyt velvollisuutensa kunnollisesti, on
taitava ruu'anlaittamisessa, pesussa ja silityksessä y.m., mutta on
epärehellinen eikä häneen voi luottaa. Karl Selander. Rusthollari."
Eva oli tullut sekä punaiseksi että vaaleaksi tätä päästökirjaa
luettaissa, nyt purskahti hän itkuun ja huusi vihoissaan: "minä
manuutan rusthollarin keräjään sellaisesta vääryydestä! Mitä tyhmyyttä
se on... koska olen varastanut... koska olen valhetellut... enkö ole
ollut ahkera ja säännöllinen koko vuoden, ja eikö emäntä aina ole ollut
tyytyväinen työhöni, ja tämän palkinnoksi saan tuommoisen päästökirjan."
Rusthollari vastasi rauhallisesti: "Tosin olet ollut ahkera ja
säännöllinen, ja sen vuoksi onkin se pantu päästökirjaasi, mutta
olet myöskin ollut epärehellinen ja valhetellut, vaikka sinua on
monta kertaa siitä varoitettu ja muistutettu. Miksi pitäisi minun
mainita sinun hyviä puoliasi ja jättää virheesi mainitsematta? Minä
tekisin sillä tapaa itseni osalliseksi sinun syntiisi ja pettäisin
sen isännän, jonka luo sinä vast'edes tulet. Mitä siihen tulee, että
sinä manuutat minun käräjään, niin tiedät sinä hyvin että täällä on
todistuksia ja vieraitamiehiä sinua vastaan, ja sinä tulet ainoastaan
julkisesti rangaistuksi kotivarkaudesta. Päätä ennen tästä lähtien olla
rehellinen, niin voi seuraava todistuksesi tulla paremmaksi."
"Niin", sanoi Eva hyvin alakuloisena, "kuka minua ottaisi
palvelukseensa, kun minulla on tällainen päästökirja? Voi, hyvä
rusthollari, antakaa minulle toinen ja olkaa armelias."
"En anna", vastasi isäntä vakaisesti, "vaimoni sanoi sinulle jo kauvan
aikaa sitte että minä annan aina todellisia päästökirjoja, niin että
hyvin tiesit mitä sinun oli odotettava. Sinä et ole luopunut viastasi,
vaan olet ainoastaan koettanut peittää sitä. Nyt saatkin nauttia sen
hedelmiä."
Kauvan kesti, ennenkuin Eva tällä todistuksella voi saada toisen
palveluspaikan, mutta kun syksy rupesi lähestymään, täytyi hänen
kumminkin koetta, jollei hän tahtonut jäädä aivan ilman. Hän kävi
talosta taloon, lähetti päästökirjaansa postin ja tuttavien kautta,
mutta aina tuli se takaisin. Kuka olisi uskaltanut ottaa epärehellistä
ja petollista henkilöä palvelukseensa? Vihdoin tuli ensimmäinen
päivä marraskuuta. Eva pakkasi arkkunsa ja läksi pois rusthollista,
tietämättä mistä hän seuraavaksi yöksi saisi majapaikkaa itsellensä.
Kotipitäjässään ei ollut koettelemistakaan saada palvelusta, sillä
hänen päästökirjansa oli luettu monessa paikassa ja siitä puhuttiin
kaikkialla ja hän luuli jokaisen itseänsä kohtaavan henkilön
silmäyksistä lukevansa sanan "varas", mutta hän tahtoi koettaa
naapuripitäjällä, jossa hänen sisarensa oli naimisissa. Sinne läksi
hän nyt. Jo majatalossa siellä, joka oli kirkonkylässä, kysyttiin
häneltä eikö hän tahtoisi ruveta palvelukseen; hän otti tarjouksen
ilolla vastaan, mutta kun emäntä sai nähdä päästökirjan, sanoi emäntä
kylmästi: "Vai niin, ei, kiitoksia, minä en tarvitse sinua. Semmoisessa
paikassa kuin tämä on tarvitaan rehellistä väkeä, sillä minä en jaksa
olla valveilla koko päivää, ja yksi tahtoo kahvia, toinen viinaa,
kolmas ruokaa ja tässä on alinomaa rahan vaihde -- ei, tähän et
sinä sovi." Ja niin meni hukkaan se toivo. Kun Eva tuli lähimmäiseen
metsään, repi hän päästökirjansa pieniksi kappaleiksi ja huudahti
itkien: "minä näännyn nälkään, jos pitemmältä kuljeksin tuon mokoman
paperilapun kanssa." Mutta nyt tuli uusi vaikeus. Jokainen kyseli
päästökirjaa, ja kun Eva valhetteli sen pudottaneensa, puistivat
ihmiset päätänsä eivätkä uskoneet häntä, ja aina oli hän epäluulon
alainen, minkätähden hän oli jäänyt palveluksetta aina kekriin asti.
Häntä ei huolittu mihinkään. Vihdoin tuli hän sisarensa luoksi ja
valitti hätäänsä.
"Mutta kuinka sinä olet jättänyt itsesi noin aina syksyyn asti?" kysyi
tämä.
"En ole saanut paikkaa."
"Mitä juttua tuo on! Taidathan sinä kaikkia sekä olet joutuisa ja
näppärä."
"Vaikka kohta, mutta se ei auta. Kotipitäjässämme ei ollut yhtään
avonaista paikkaa eikä kahdessa naapuripitäjässäkään, sentähden tulin
tänne luoksesi pyytämään sinulta apua."
"No hyvä, minä koettelen hankkia. Nimismies on naimaton ja on nyt
syksystä alkaen asettanut oman talouden; hän ei ole vielä saanut
itsellensä emännöitsijää, vaan eräs matami on käynyt siellä joka
päivä. Se tosin ei ole mikään sopiva paikka niin nuorelle tytölle kuin
sinä, mutta ethän muuten voi elää, ja minulla Jumala paratkoon ei ole
mitään sinulle antamista, kahdeksan pienokaisemme tähden, ne ovat
niin täyttymättömiä kuin pääskysen pojat eikä niistä ole enempi turvaa
kuin niistäkään, Jumala heitä siunatkoon! Hätävarapaikka on nimismies
Brandt'illa, mutta katso että olet siellä vakainen, ja hae itsesi pois
sieltä niinpiankuin voit, sen sanon minä!"
Jo seuraavana päivänä läksi Eva raskaalla sydämellä nimismieheen. Hän
oli nuori, iloinen mies, ja kun Eva sanoi pudottaneensa päästökirjansa,
puisti hän pilkallisesti päätänsä ja sanoi: "voi, voi tyttöseni, sepä
oli kova onni, nythän voisi luulla että se oli niin huono, ett'et sinä
ilkiä sitä näyttää; kenen luona viimeksi palvelit?"
"Rusthollari Selanderin."
"Aha", nauroi nimismies, "se jolla on tapa aina antaa todellisia
päästökirjoja. No, sinun siis lienee tietysti ollut hyvä, ha, ha, ha!
No, sanopas se, koska osaat laittaa ruokaa ja minä olen suuttunut
kaikkiin matameihin, niin olkoon menneeksi. Oletkin siksi kaunis ja
sopiva emännäksi nuorenmiehen taloudelle."
Eva punastui harmista kuullessaan näitä sanoja. Kaikkine
vilpillisyyksineen ja valhettelevaisuuksineen oli hän kumminkin tähän
asti ollut siveä tyttö sekä melkein kylmä nuoria miehiä kohtaan, niin
että näillä harvoin oli ollut rohkeutta ja halua sanomaan hänelle
tyhmiä kohteliaisuuden osoitussanoja tai muulla tavalla lähestyä
häntä. Jollei nyt tuota onnetonta päästökirjaa olisi ollut, niin olisi
hän heti näiden nimismiehen sanojen perästä kääntänyt selkänsä ja
mennyt tiehensä, mutta nyt hän ei uskaltanut. Hänellä ei ollut muuta
kuin puolet viime vuoden palkasta elettävänä, ja talvi oli edessä.
Hän ei saanut halveksua niin edullista paikkaa. Niellen harmiansa ja
häpeätänsä, vastasi Eva siis, että hän ottaa paikan ja käski sisarensa
luota hakemaan tavaroitansa.
Elämä, jota Eva nyt sai viettää, oli hyvin mukavaa ja miellyttävää.
Taloudenpito oli luonnollisesti vähäistä, nuorenmiehen asumus pieni ja
helppo pitää järjestyksessä ja isäntä iloinen ja ystävällinen sekä aina
tyytyväinen hänen määräyksiinsä. Tosin oli monta asiaa, johon hänen oli
vaikea totuttautua, ja kun hänen isännällänsä oli vieraita, iloisia,
vallattomia herroja, jotka ahkerasti kallistelivat totilasia, sai hän
kuulla sanoja, jotka alussa saattoivat hänet sekä punastumaan että
vaalenemaan, mutta vähitellen tottui hän siihenkin eikä pitänyt väliä
mistään semmoisesta.
Syksypuoli tuli. Lokakuu oli tullut sateineen ja myrskyineen. Nimismies
oli usein poissa, ja Eva oli yksinään kotona. Hän oli tullut hyvin
vakaiseksi viimeisinä aikoma, näytti alakuloiselta ja levottomalta
ja itki monta katkeraa kyyneltä salaisesti. Vielä puoli vuotta
sitten käveli hän reippaana ja iloisena ja käyttäytyi kuin hieno
rouvasihminen. Yhä enemmän ja enemmän oli hän ruvennut välttämään
tuttavuutta naapuritalojen palvelijoiden kanssa ja vaatetti itsensä
niin hienosti ja herramaisesti kuin mahdollista. Pientä kultasormusta
piti hän vasemman kätensä nimettömässä sormessa, ja sitä hän oli vielä
joku aika sitte katsellut kopeudella ja ilolla. Nyt pudotti hän monta
kyyneltä sen takia ja puristi toisinaan kovasti sitä kättä, jossa
sormus oli.
Eräänä päivänä, isännän ollessa kotona, otti Eva käsiliinan ja
meni sitten huoneeseen, jossa hän istui kirjoittamassa, muka tomua
pyyhkimään, jonka hän kumminkin jo kerran oli tehnyt samana päivänä.
Tätä tehdessään heitti hän silloin tällöin mietteellisen silmäilyn
isäntäänsä, joka oli harvoin työssä pöytänsä ääressä. Evalla näytti
olevan jotakin sanottavaa, mutta vaikea oli hänen tuoda sitä esille.
Vihdoin rohkaisi hän itsensä ja sanoi hieman vapisevalla äänellä:
"Koska herra Brandt aikoo mennä ottamaan kuuluutuskirjaa?"