Silloin saapuu metsäherra asestetun joukon kera. Saapuu silmät
ilkeänloistavasti välkkyen, varmana voitostaan. Hänen takanaan
ähkii lihavanhyllyvä nimismies, hämillään ja pöhnänpunaisena
kolmen konstaappelinsa keskessä. Ja mukana mustassa salkussa,
jota metsävahdin rusettikaulainen poika kantaa, on pinkka sekä
kirjoitettuja että kirjoittamattomia virkapapereita ja asiakirjoja.
-- Härman Tapio! astukaa alas! huutaa metsänhoitaja Berg kaikuvalla
äänellä, ylpeänä että saapi johtaa komennuskuntaa kapinajoukkoa
vastaan. Hän käskee ruotsiksi nimismies Pykälän asettamaan
vartioketjun ympäri rakennusta, jotta ei rosvopäällikkö mitenkään
pääsisi pujahtamaan karkuun. Ja kun rakennus on piiritetty, huutaa
hän taas ylös ilmaan:
-- Härman Tapio, astukaa alas -- koreasti! Ylhäältä kuuluu outo
naurahdus. Siellä on neljä miestä Tapion seurana hinaamassa
harjahirttä paikoilleen.
-- Tulkaa... perkunas... alas! läähättää nimismies. Täällä pidetään
poliisitutkinto. Ei ole leikinasia. Heti!
-- Vuottakaa vähän! kuuluu Tapion rauhallinen ääni ylhäältä. Jahka
talo saadaan valmiiksi...
-- Skamlös! huudahtaa herra Berg ja yrittää kiipeämään telineille,
joille on vaikea pääsy. Hänen tekisi mielensä oikein likeltä pitäen
ripittää Herkko Tapioa, melkeinpä iskeä miestä nyrkillä vasten
kasvoja... Mutta häntä alkaa jostakin syystä peloittaa, ja kun hän
näkee kolmen konstaappelin kapuavan editsensä ylös, niin hän pysähtyy
ja jääpi telineelle vartomaan saaliin alastuontia, pää räystään
tasalla.
"Nyt, nyt se roisto vihdoinkin saadaan kiinni!"
Mutta samalla kuuluu kolinaa yläältäpäin, pari konstaappelien
virkatakkia lentää ilmassa ja alaalta kajahtaa kirmaiseva
varoitushuuto:
-- Vosmestari, väistäkää!
Herra Berg, aavistaen kauheaa, aikoo hypätä alas telineeltä, mutta
samalla isku osuu suoraan hänen takaraivoonsa ja hän suistuu
silmänräpäyksessä suinpäin alas lastukkoon.
Harjahirsi, äkkiarvaamatta irroittuneena miesten käsistä, on
rymähtänyt kaljujansa myöten alas maahan.
Herkko Tapio seisoo yläällä rakennuksensa päädyn huipulla ja huutaa
säikähtyneille, verinaarmuisille poliiseille, silmät kirkkaina
kiiluen, kasvot kalpeina, sieraimet värähdellen:
-- Miksi ette ottaneet vastaan? Kukas nyt Metsäherralaa isännöipi,
kun Pärkiltä pään särki? --
Hän seisoo siinä, niin ihmeen vapaana, uljaana ja puhdasmuotoisena
hölmistyneiden poliisien edessä. Jätkiä, Herkko Tapion ystäviä,
kapuaa kiireesti ylös...
Järven jäät etäisyydessä ulahtelevat kumeasti.
Alhaalta, rakennuksen juurelta kuuluu hälinää. Sitten kaikki äkkiä
vaikenevat... Joku ilmoittaa toiselle väräjävällä äänellä:
-- Henki meni.
19.
Nämät hourenäyt nähtyään vaipui Herkko Tapio syvään uneen, jota kesti
kolme vuorokautta. --
Kun hän vihdoin heräsi, oli kuume lakannut ja mies tunsi olevansa
terve ja nälkäinen.
Ensi hetkellä hän kuvitteli sen voivan olla totta mitä hän näyissä
oli nähnyt ja katsoi kysyvästi vaimonsa silmiin: oliko totta että hän
oli rakentanut talon kruunun metsään ja oliko totta että metsäherra
Berg oli saanut kuoliniskun harjahirren pudotessa?...
Mutta vaimo katsoi häneen hellästi ja rauhallisesti ja pikku
tyttö Lyyli juoksi iloisesti sopottaen vuoteen viereen. Ei
se siis ollut totta, mielihouretta vaan! Hän tuli vakavaksi,
arkipäiväinen todellisuus selkeni selkenemistään, hän muisti
äsken Metsähallitukselta saamansa päätöksen ja kaikki
paikallismetsänhoitajat --
Mitä oli tehtävä?
Niin monta vuotta turhaa toivoa ja taistelua!
Jos todella kävisi uhmamielin metsään, kiiltävä kirves korkealla, ja
ruhjoisi jokaisen, joka estää tahtoisi? Jos todella houkutteleisi
mukaansa kymmenen toveria: -- pois alta virkavalta!? Mutta sehän
olisi järjetöntä, se ei mitään auttaisi, sellainen mielenosotus
leimattaisiin hulluudeksi ja hävyttömyydeksi -- moisesta tuumasta oli
tyystin luovuttava, vaikka sisua kirveli ja kapinan kynsiä kutkui...
Mitä siis? Ameriikkaanko? -- Ei. Metsävahdiksiko? Ei ikinä! Kun
muisti vain Konsta Kouhosen matelevan hahmon, tuntui pelkkä ajatus
metsänvartijana olemisesta mahdottomalta.
Tukkipäälliköksikö siis? Hänelle oli jo tarjottu edullista paikkaa
ja luvattu vapaa asunto vanhassa talonpoikaiskartanossa. Ei muka
tarvitse muuta kuin hiukan ajella ja hiihdellä ukkoin perässä,
tekaista kauppakirjoja ja poltella sikaria. Ja kesän tullen: asua
ponttuulla, juoda kahvia, kuunnella ankraveeta ja soljua alas
koskia kolisevain tukkien seassa... Mutta -- Siinäpä se: luonto ei
sitä sallinut. Koko tukkipuuha siveellisesti tympäsi -- sehän oli
toisen vahingolla hyötymistä, sehän oli talonpojan nylkemistä hänen
tyhmyytensä ja velkakurjuuteen sortumisensa kustannuksella. Hänellä,
Herkko Tapiolla, ei ollut sydäntä pukeutua tukkipomon turkkeihin
pröystäilläkseen paitasillaan palelevien parissa.
Hän ei tahdo olla kenenkään renki eikä kenenkään herra!
Hän on heiluttanut punaista lippua suurlakkosyksynä, hän on laulanut
vapauden virttä ja uskonut ihanteiden saavutukseen.
Mutta ihanteita ei voi saavuttaa Rämsänrannalla -- ei ainakaan
korpikodin ihannetta. Hullu mies, joka haaveksi kevätkäen kukkua,
piilopirtin sinistä savutuprua, maan mullan väkevää lemua ja auringon
kultaamaa rantahietikkoa!
Hullu mies, joka näki hirren putoavan metsäherran päähän ja toivoi
virkavallan siitä masentuvan!
Virkavalta ei alene ennenkuin kansa nousee. Kansa ei nouse ennenkuin
se -- nostetaan.
Ja hän puhui itsellensä näin: Yksilö, Herkko Tapio, uhraa
ihanteelliset mielitekosi yhteiselle tarkoitusperälle, luovu
yksityispyyteistä!
Et saanut omaa kotia kaupungissa, et korvessa -- oma kotisi onkin
siellä missä koko sukusi elämän pettymys piilee.
Äitisi näkee näkyjä vaivaistalolla -- isä vainajasi ääni huutaa
kosken kohinasta -- sinäkin näkyjä näit -- vapaudu sukuviasta: astu
alas todellisuuteen.
Todellisuus? Mikä se onkaan! Kapina -- sota -- aatteellinen taistelu.
Värväydy soturiksi aatteen armeijaan, teroita säiläsi, paina päähäsi
kypärä, tempaa kiipesi, iske ja lyö!
Onpa ihme, jollei suomalainen lyödä uskalla, silloin kun tarvitaan?
-- -- -- -- --
Herkko Tapiosta tuli kansanpuhuja, joka saarnasi virkavaltaa vastaan.
Hän kulki sosialistiagitaattorien jälkiä, mutta hän ei sokeasti
antautunut millekkään puolueelle, vaan tahtoi perustaa uuden
kansalaiskantajoukon "siveellisen järjen", "omantunnon vapauden" ja
"oman kodin kaihon" nimissä.
Hänen ensimäistä esiintymistään arasteltiin, hänen toista puhettaan
arvosteltiin pöyhkiön puheena, mutta kun hän piti kolmatta puhettaan
ja löysi oikean sanontatavan, ei enää kukaan irvistellyt.
Tosin hänen kuulijansa olivat pelkkiä jätkämiehiä, torppareita ja
köyhtyneitä talonpoikia.
-- Mikä on tuo Herkko Tapio miehekseen? kysäsivät sivistystä
saaneet henkilöt halveksuvasti. -- Eikö hän ole sen mielivaivaisen
akan poika, joka elää vaivaistalossa? Kannattaako sellaistakin
kuunnella? Tiettävästi se on paljasta suunpieksämistä tunnettuun
sosialistityyliin. Jokainen suutarinsällihän mokomaa osaa...
Eivätkä sivistyneet ihmiset tahtoneet koskaan mennä Herkko
Tapion puheita kuuntelemaan, eivät vielä sittenkään, kun mies
oli saavuttanut mainetta ulkopitäjissä ja hänen esiintymisiään
joskus porvarislehdissä mainittiin. Rämsänrannan ylhäisö, jonka
kansanvalistusrientoja edusti enimäkseen ruotsalaisia lauluja laulava
forstmestarikuoro, tuomitsi yksimielisesti moiset repäisevän hengen
ilmestykset. Paikallismetsäherrat sanoivat: "sellaisia roistoja
niistä tulee! Jos heille antaisi kruunun metsää, niin he joka puun
juurella rääkyisivät internatsionaaleansa."
Ja herra Berg oli sangen tyytyväinen ettei Herkko Tapion ollut
onnistunut saada jalansijaa valtion maalla.
Mutta joskus joku metsävahti eksyi Tapion puhetilaisuuksiin. Pian
ilmestyi useampiakin urkkijoita, ja lopuksi saapuivat vartavasten
molemmat päämetsäherrat ottamaan selkoa, sanottiinko noissa
puhetilaisuuksissa jotakin forstmestarein kunniaa loukkaavaa.
Tietysti sanottiin -- tai oli tarvis sanoa!
* * * * *
Herkko Tapion silmissä välähtää! Tuossa siis hänen edessään istuu
se henkilö, se virkamies, joka on katsonut arvolleen sopivaksi
estää ihanteellista ihmistä saamasta olinsijaa lähettyvillään. Se
metsänhoitaja, joka hyvällä omalla tunnolla paraikaa rakennuttaa
_itselleen_ kaunista huvilaa Käkiniemen rantamalle, helposti
hankittuaan siihen erikoisoikeuden, heti kun Herkko Tapion anomus
on hyljätty. Se virkamies, joka köyhiltä uutisrakentajilta kiskoo
puolenkolmatta markkaa samanlaisista puista, joista itse tarvitessaan
maksaa Metsähallitukselle 50 penniä. Se virkamies, joka uhraa aikaa
enemmän koirilleen, moottoriretkilleen, kaupunkimatkoilleen ja
kaikenlaisille turhille mieliteoilleen kuin sille kansalle, jota
auttamaan ja ohjaamaan on palkattu. Se virkamies, joka tahtoo nauttia
elämästä yksin palvelijattariensa kustannuksella... Ennenkaikkea se,
joka huvikseen musertaa koteja niinkuin katupoika pähkinänkuoria...
Ja tuossa herra Bergin henkitoveri, virkamies, jonka käytös on sileä
ja joka pitää itseään täydellisenä, loukkaantuen sydänjuuria myöten,
jos joku joskus on ajatellutkaan hänen, Knut Osvald Edelsteinin,
voivan erehtyä tai tehdä väärin!
Mutta -- onhan samantekevää, ovatko moiset herrat läsnä vai ei. Ei
parhainkaan siemen voi sellaisten sydämissä itää, ei kirkkainkaan
säde sellaisten silmiä avata!
Hän, Herkko Tapio, puhuu vain niille, jotka ovat mahdolliset
heräämään itsetietoisuuteen. Niiden sydämiin hän tahtoo kylvää
kapinan siemeniä -- sen vastarinnan, joka hänen vakuutuksensa mukana
kerran on kukistava virkavallan Suomesta.