PÄÄTÖS.

Asianomaisen tiettäväksi ilmoitetaan täten että Metsähallitus,

joka, hankittuaan tarpeellisen selvityksen asioissa, tänä

päivänä on ottanut lopullisen käsittelyn alaiseksi esillä-olevan

hakemuksen, on katsonut hyväksi hylätä itsellismiehen

Herman Theodor Tapion siinä tehdyn anomuksen saada perustaa

kruununmetsätorpan Rämsänrannan hoitoalueen III vartiopiirissä.

Ja lähetetään tämä päätös Rämsänrannan hoitoalueen herra

metsänhoitajalle tähän merkittyä lunastusta vastaan hakijalle,

Herman Theodor Tapiolle jätettäväksi.

Helsingissä, Metsähallituksessa,

Metsähallituksen puolesta,

Ylitirehtööri Pehr Abiel Furst de la Forst

(tai jotakin sinnepäin -- allekirjoitus oli ylhäisen epäselvä)

Kolmikertainen koiranhaukku kajahti yhtäkkiä maantieltä --

kivellä istuva mies tuskin älysi että haukku tarkoitti häntä

-- ja seuraavassa silmänräpäyksessä ajaa päristi valkotakkinen

polkupyöräilijä sivutse.

Herkko Tapio havahtui, hänen siniset ohimosuonensa pullistuivat ja

kädet puristuivat nyrkeiksi.

"Siinä se valkoinen kettu...!" Mutta samassa hän jälleen vaipui

masentuneena kivelle ja tuijotti märkään sammaleen. Korvissa humisi

ja takoi.

Vaan maantien valtaviemäreissä lirisi ruskea kevätvesi iloisen

rauhallisesti, ja rämeen takaa kuului metsälintujen monivivahteinen

kuherrus.

"Oi Jumala sentään!"

Herkko Tapio, kalpeakasvoinen, mustasilmäinen, kähärätukkainen mies

nousi hiljaa kiveltä.

8.

Kesän tullen olivat Ukonpirtillä someronvetäjät taas koolla. Siinä

oli sekä entistä että uutta väkeä. Pitivät paraillaan ettonetta,

loikoen, röyhtäillen ja sauhuja tuprutellen; mutta isäntä Juntunen

istui tapansa mukaan jakkaralla akkunan edessä ja pisteli paikkaa

eukkonsa pieksunpohjaan.

-- Hehei! hökäsi Härkönen. -- Mökki tässä minunkin laittaa pitäisi ja

akka ottaa.

-- Akan tuota saanet, vaan mökkiä et! sanoi Säkkinen. Ja lisäsi: --

Ei kuulu Herkko Tapiokaan saaneen talontekolupaa.

-- Vai ei! kivahtivat kaikki.

-- Ei! vakuutti Säkkinen.

-- Eihän paha paljostaan anna, arvosteli Rusanen.

-- Elä sano pahaksi, vaan p--housuksi, pisteli Pirhonen, joka oli

äskettäin ajettu mökistään, kun oli juonitellut lainmääräyksiä

vastaan.

-- Pärkikö hänessä lie ollut kiellon hankkijana? kysyi muuan Karvonen.

-- Kukapas muu.

-- "Järki, järki, sanoi Pärki, kun päätä särki", ivasi Sipi Lauronen,

runotaituri.

-- Vaan kuuluu Tapio tarjonneen vosmestarille selvät sanat

kiitokseksi, tiesi Tahvo Tauriainen.

-- Vai selvät! Eh? uteli Esa Mäkeläinen, mälliä kohentaen.

-- Jopa selvät, tarkisti kertoja. -- Noinikään oli jurnauttanut että

"hävetkää hyvä herra!"

-- Osuipas tauluun! Sietää vuorollaan varjoutua! tuomitsi Enooki

Pyykkönen.

-- Vaan häpiävätkös ne, häntyrit? kimahti ilkkusilmä Matero ja

ruiskautti hammastensa lomitse vihaisen syljen lattialle.

Ukko Juntunen rykäsi kaikuvasti, mutta ei mitään sanonut. Vasta kun

kaikki jätkät olivat purkaneet sisunsa, löi hän vasaralla pölkkyyn

ikäänkuin puheenvuoroa pyytäen ja alkoi kolealla äänellä:

-- Sen sanon ja olen aina sanonut että jos ei Mehtähallituksessa

kurssi alene, tämä pitäjäs nousee taka-anturoilleen kuin kankaan

karhu ja paiskaa maan moskaksi sekä metsät että mestarit, ne

vossakat! Vai että ei nyt mehtämäyrä, halveksittu moukka, enää saa

luvatta kontata omaan luolaansa? Herrat sinovniekat ja ruohtalaiset

tienstimannit pesän suulla vahtimassa: jotta eläppäs mene, näytäppäs

pulmahtisi, korven peto! Niin on! Vaan lupakirjoja ei rahastakaan

hellittää raskita -- saamarisoikoon. On keksittynä rinta-aita kuin

paliskuntain poroille ikään, valtion varoilla rakennettu, halki

sydänmaiden se nyt viipottaa ja jos viimein raon löytänet, niin

-- rysään rymähdät, sarvipää! Siinä mehtäherrat, heiluhännät,

poromiehinä kintuissasi -- pureksimassa köyhän saatanan mahanaluksia.

Hihiu! Voima pois, eläkä kimpuroi, ja kiitä kun peuraväljättä

pääset ja vosmestarin ajokkaaksi aikaudut. Semmoista se on tuon

tilattoman inehmon elämän myllerrys tähän mailman aikaan. Sitä on

senkin seitsemän vinkuraa ja koukeroa ennenkuin metsäherroista ja

metsävahdeista selviydyt.

-- Se lupakirjan otanta minusta on kaikista hankalinta, keskeytti

Rusanen. Johon Juntunen jätkyttäen jatkoi:

-- Lupakirja! Lupakirja! Lupakirja -- kusiaispesillekkin!

Torpanpaikkaa elä kysele sieltä missä se on. Juoskaa te

jäkkäniskat vosmestarin jälissä tuonne Ruikkalammin liejukkoon,

sieltä tirehtöörit viljelyskelpoista maata lupoaa. Vaan elkää

karttako järven rannalta kuten tuo Tapion Herkko, tolho. Siitä

kuuluu tulevan ukko ruunulle vahinko iso. Se tänne nuotan vetoon

ylös Kiehimän koskia romssaa -- sitä ei enää kuulesta tolppari

tarvitsevan kalakukkoa eväikseen. Ukko ruunu nyt apajat vetää

jumputtaa Rämsänrannalta asti ja jätkämiehet saavat ihailla nienten

nokista. Ei metsän salaisuuksia enää sovi ilmaista muualla kuin

tukkihuutokaupoissa Oulussa. Talonpoika -- tyhmä halonhaaskuri. Ei

osaa viinaakaan puista keittää kuten herrat. Pöljä-Paavo! Eläkä

pyytele pärepuita, vaan peräpuita -- ja anna hallituksen hutkia:

silloin on Suomen kansa kunniassaan ja maa tiukkuu lihavuudesta ja

ytimestä. Hehheh hee! Voi sun turilas Turkinmaassa, kun käy vanhalle

sapelle aina kun...

-- Elähän nyt Taavetti taas...! keskeytti Juntusen eukko, joka oli

pistäytynyt pirttiin, tullen kodasta. Vaan vähintäkään varoituksista

välittämättä ukko suutari jatkoi:

-- Se olkoon sanottu kymmenen ja kymmenen tuhannen miehen kuulten

että paikallis-vosmestarit eivät kelpaa Suomen tilattoman kansan

kasvattajiksi ennenkuin niistä on puupäät eroitettu poikkeen ja

järkitoperot kyijitty tuonne Niu...

-- Taavetti! Herkiätkös? Jestapirhana tuota miestä ettei sitä

vanhuuskaan nujerra... siunaili eukko sivutse pyyhkäisten, mutta ukko

Juntunen jyristi:

-- Ei saa akkaväki sotkeutua miesten arvoasioihin. Menehhän Eveliina

pihalle siksi aikaa kun saarna kestää. Kohta tässä aamenen sanon

sanankuulijoilleni.

Hän oli tovin aikaa vaiti, öykkäili itsetietoisesta purasi pikilankaa

sekä nauroi pitkään ja leveänmakeasti:

-- Se tuota on sillä kurilla, kuulkaahan miehet työntekijät,

että-jotta kun meillä on harvain valta hallitsemiseen, niin on monen

oikeus puhumiseen, ja jos ei tilattomat suutansa aukase, niin kannot

kankailla kirkuvat -- ne juuraskannot, jotka nyt jäävät ruununherrain

jäliltä ja joitten päältä korjatuista rahoista ei hyrrän pyörylää

palaa paikkakunnan hyväksi.

Ukko Juntunen katsoa tuijotti tovin aikaa paikkaamaansa saappaaseen,

viskasi sen sitten äkkiä loukkoon, kohottautui seisaalleen ja läksi

ulos.

Myös jätkät alkoivat haukotellen nousta ja työntyä työpaikoilleen

ja, niinkuin ennenkin, kuului metsän läpi ajaessa hyväksyvää

arvostelunporinaa Taavetti Juntusen puheitten johdosta. Se ukko se

osasi! Se se aina iski kuin moukarilla alasimeen. Se se rahvaan asiat

ällin kanssa hunteerasi ja justeerasi, kun itse luki kuin paras pappi

Työmiestä -- ja muita tietosanakirjoja.

Vaan illan tullen, kun ukko Taavetti jälleen istui pölkkynsä

ääressä ja pirtissä vallitsi kotoinen hiljaisuus, alkoi kesäisen

järven tyyntyvältä seljältä kuulua iloinen tykytys ja, kuten vuosi

takaisinpäin, ajoi sieltä taas sinikeltalippuinen moottorivenhe

täynnä metsäherran seuruetta: hattupäisiä naisia, helapanta-koiria

ynnä valittua miesseuraa. Ja Rämsänjärven peilityyntä pintaa pitkin

karkeli ruotsalaisen laulun hyrinä ja ylimieliset huudahdukset. Se

näytti olevan iloista, nuorekasta väkeä, jota eivät huolet painaneet.

Se vihelteli vain ja osasi nauttia elämän mukavuudesta. Mihin ne

taas menivät, sitä ei Ukonpirtin Taavetti arvannut, niillä oli aina

olevinaan joku tärkki menopaikka, vaikka sen jokainen tervejärkinen

työmies tiesikin että moiset moottorimatkat olivat niitä tavallisia

herrain tyhjäntoimitusreissuja.

"Pysyisivät kotonaan ja tekisivät työtä, mutta niiden piti

alituisesti olla lietsussa kuin mustalaiset!"

Ukko Juntunen vain ajatteli, mutta ei sanonut halaistua sanaa, oven

hän sentään taas nykäsi visusti kiinni koettaen olla kuuntelematta

moottorin tykytystä. Vaikka kuuluihan pentele läpi seinänkin!

"Hupailkoot, kurnuttakoot yöt läpeensä kuin rupisammakot ja

ulvottakoot koiriaan -- mitäpä se kehenkään kuuluu!" Hän on jo vanha

mies...

Mutta se kuului kuitenkin! Sekä ääni että itse asia.

"Ei niiden kanssa hyövää sanaa vahettaa!"

Kerran oli hän veneellä kyydinnyt ylimetsänhoitajaa, mikähän ollut

lieneekään, vaan ei se ollut tiennyt senkään vertaa että mitenpäin

puu metsässä kasvoi: tyvinkö vai latvoinko ylöspäin. "Vah-vörs-laa --

_tyvi_?" Ja oikean överstivossakan olleen sanottiin. Pah!

Ukko Juntunen tahtoi olla mielessään kaiveksimatta aina samaa

virkakuntaa -- olihan niitä muitakin -- mutta ajatukset lipuivat

väkisten yhtäänne. Ja aina milloin metsäherran moottoriveneen

tykytys näin kantautui hänen rantamökilleen, kävi hänelle suorastaan

mahdottomaksi olla muistamatta tuon virkakunnan olemassaoloa. Ja kun

kerran muisti, ei saattanut olla lekahuttelematta.

-- On, on se pirukrattia! sanoa tömähti hän ääneen.

-- Häh? kysyi eukkonsa.

-- Itsekseni minä vaan...

* * * * *

Mutta ulapan äärellä, kaukana moottoriveneen takana, souteli illan

tyvenessä yksinäinen venhe, missä istui yksinäinen mies. Hänen

silmänsä tähtäsivät johonkin kiintopisteeseen venheen perän ylitse

takaisiin maihin ja hänen venheensä liukui suoraan mutkailematta,

mutta silloin kun hän käänsi päänsä tarkistaakseen suuntaa keulan

edestä, välähti hänen mustista silmistään kummallinen kaiho,

hiljainen, uneksiva tuska, joka värähteli myös suupielissä. Hän ei

näyttänyt kuulevan muuta kuin omien airojensa loiskutukset eikä

näkevän muuta kuin tarkistamansa kulkusuunnan. Moottorin tykytys,

muikkuparvien väreily pintavedessä, lohien loiskahdukset korkealle

ilmaan, kuikkien huikeat huudot, valkoisten kalatiirojen istunta

luotokareilla ynnä rantasipin hätäinen lentely ja ruikutus -- kaikki

se näytti häneltä jäävän huomaamatta, ja mies vain souti suoraan,

syvästi kiintyneenä omaan sisäiseen ajatukseensa. Vihdoin hän teki

äkkikäännöksen salmen kupeeseen ja souti kaarteen pohjukkaan, vetäsi

venheensä hiesikkoon ja sukelsi metsän peittoon.

Ja siellä, korkean havumetsän siimeksessä, piileksi kesäillan

hiljaisuudessa käsityöläinen Herkko Tapio, hän, jolta talontekolupa

Käkiniemeen kielletty oli ja joka kuitenkin yhä haaveksi oman kodin

rakentamista vapaaseen korpeen...

Hänen sieluaan hivelee hyväntuntuvasti tämä metsän koskematon tiheys,

luonnon puisto lumoaa hänen mielensä ajattelemaan alkuihmisen ja

jumalihmisen elämää, hän kuvittelee erakon viisautta ja mailmasta

poisvetäytyväisen sielun pelastusta sekä uskoo että hänkin, Herkko

Tapio, on mahdollinen kaikkeen siihen, mitä on lukenut kirjoista --

ja paljon enempäänkin. Hän tänne rakentaa temppelin, pyhän temppelin,

jonka sinikaartuvassa holvissa ihminen nöyrtyneenä polvistuu

salaperäisen alttarin juurelle ja uhraa kalleimmat uhrinsa! -- hän

tänne perustaa pyhäkön, jonka kynnyksen yli astuvat vain puhdistusta

janoavat sielut...

Tuossa seisoo metsän isoisä, vanha, tikanreikäinen kelohonka. Kuin

kuningas se siinä yhä seisoo ja hallitsee heimokuntaansa, joka

tuhatpäisenä ympäröi vanhuksen. Ja kymmeniin tuhansiin nousee

metsän lasten luku eikä maaemo väsy yhä uusia kohdustansa ilmoille

kohottamasta. Kuinka valtava tämä metsän sikiäminen ja syntyminen

onkaan!

Ja tuossa on se pitkä puu, jonka kylkeen on viilletty TTT -- Tähän

Talonsa Tapio. Tai: Turhako Talon Toivo?

Herkko Tapio halaa puuta ja naurahtaa muistaessaan ilmiannon

metsäherralle.

Eikö kirjoitus nyt merkinnekkin kolmea muuta sanaa: tunnottomat

typerästi tuomitsevat?

Sitä virkasielujen mahdottomuutta käsittämään luonnonrakkauden

oikeutta! Metsäherroille ovat kai metsät vain numeroita, mutta itse

he ovat kysymysmerkkejä...

Nauttinevatko koskaan metsästä muulla tavoin kuin laskuopillisesti?

Tuntenevatko sielunsa pohjalla niitä kummallisia värinöitä, jotka

metsänkävijä tuntee? Pysähtynevätkö koskaan metsän juhlahuminaa

taikka syvää huokausta kuuntelemaan? Saattanevatko milloinkaan itkeä

ja iloita yhdessä metsän kanssa?...

Herkko Tapio viipyi kauvan metsässä, katseli kaikki paikat uudelleen,

suunnitteli, mittaili, mielessään ponnisteli jotakin -- ja mietti.

Metsä lumosi hänet niin väkevästi että hän lopulta alkoi oudostella

omaa itseään eikä tahtonut uskaltaa hiipiä pois siimeksestä, jossa

käki kukkui.

Vasta kun hän taas oli venheessä ja souteli kesäisessä yössä takaisin

kirkonkylään, heräsi hän arkiseen todellisuuteen kuullessaan

moottorin äänen sivultapäin. Silloin hän alkoi airon pyyryjä

puristellen soutaa vinhasti eteenpäin päästäkseen tarpeeksi etäälle

moottorivenheen väylästä.

Mutta hän ei voinut olla kuulematta naisten kimeitä huudahduksia ja

metsäherraseurueen ruotsalaista laulua.

9.

-- Maat ovat herrain, taivas talonpoikain! opetti Ukonpirtin

Juntunen. -- Etkös sinä, nuori mies, sitä tiedä että Rämsänrannan

metsiin ei myödä pääsylippuja känsäkouraisille, mutta

pehmyt-peukaloiset niissä saavat juosta lirputella? Ja kun metsäherra

sanansa syöpi niinkuin koira oksennuksensa, niin sillä tarkoitetaan

jotta kansa kunnioittakoon esivaltaansa. Vaan jos tuota niinkuin

talonpoikainen erehtyy, niin se merkitään rikosasiain rotokollaan.

Hekkää...

-- Mutta jos vieläkin yrittäisi? virkkoi Herkko Tapio vakavana,

silmät lattiaan luotuina. -- Ei yrittänyttä laiteta ja kokenut kaikki

tietää, vastasi Juntunen. -- Ja hoetaanpa vielä että vaivainen kaikki

kokee ja kopeloipi. Sinnekkö sinä Käkiniemen puolelle...?

-- Sinne! Sinne haluni vetää. Tuskastuttaa tämä toisten jaloissa

rempalehtiminen.

-- Eläkä puhu! Tunsin minäkin isäsi. Sama painajainen, esi-isäin

perisynti, se Joopinkin metsäihmiseksi koulitsi. Vaan minkäs sai

sydänalataudilleen lääkityksen? Esivallan käpylautaan mies mennä

nuuskasi ja käpertyi kuin myrkynniellyt repo.

-- Vaan minäpä aijonkin virallista tietä, huomautti Tapio.

Ukko Juntunen katsoi nuorempaansa ilkun pilke silmänurkassaan.

-- Niinpä tietysti! Virallista tai puolivirallista tietä. Sitähän ne

nykyajan orjat ajelevat. Vaan tulevaisuuden miehet palaavat samoille

kinttuteille, joilla esi-isätkin kävelivät -- se vain erotuksena että

käveleksivät vähän isommissa joukoin...

Ukonpirtin isäntä iski salaperäisesti silmää.

-- Hyvästi sitten! sanoi Herkko Tapio kalpeana ja alakuloisena,

peräytymättömän näköisenä.

-- Vie terveiset! nauroi Juntunen pahaa tarkoittamatta.

* * * * *

Herkko Tapio, selvittyään uuteen toimintaan, pani ensi työkseen

metsäherran tiukalle siitä, millä perusteella tämä oli mennyt

antamaan epäävän lausunnon Metsähallitukselle.

Herra Berg piti kysymystä ennenkuulumattomana hävyttömyytenä, sillä

hänen mielestään ei Suomen kansa ollut kyllin kypsä tiedustellakseen

virkamiestensä motiiveja eikä hän siis tahtonut ilmaista mitään.

Mutta siihen sattui tulemaan nimismies Pykälä, ja ainoastaan

hänen jyrkästä vaatimuksestaan selitti metsäherra Berg vihdoin

katkonaisesti ja silmiään välkyttäen että hän oli lähettänyt

hylkäävän lausunnon sillä perusteella että metsämaa, jolle Tapio oli

pyytänyt asuntolupaa, oli kiviperäisyytensä takia soveltumatonta

viljelykseen.

Metsähallitus oli muitta mutkitta uskonut konsulinsa perustelun

vaatimatta asiantuntijain lisäselityksiä. Herra Berg puolestaan

oli pitänyt mitä luonnollisimpana asiana että kun kerran

paikallisedustaja kielsi, täytyi hallituksenkin kieltää.

Ei ollut tapahtunut että kukaan rahvaan riveistä olisi kyennyt

kumoamaan metsähoitajan pätevyyttä.

Herkko Tapio näytti olevan ensimäinen, joka rohkeni yrittää horjuttaa

mahtimiehen auktoriteettia.

-- Ette suinkaan aijo tehdä uutta anomusta?

-- Niin olen ajatellut!

Herra Berg nauroi ja välkytti silmiään. -- Djah, djah, pani

hän lyhyesti. -- Metsähallituksen paperikoriin kyllä mahtuu

rämsänrantalaisia töherryksiä.

Herkko Tapio hillitsi itseään vaikenemalla, mutta kun ei metsäherra

muuta sanonut, vaan katsoi häneen kysyvästi, niin hän siivokseen

letkautti:

-- Toivottavasti sinne mahtuu myös herra metsänhoitajan lausunto, jos

se on väärä.

Hän poistui virkatalosta.

Pian senjälkeen, kauniina heinäkuun päivänä, Herkko Tapio purjehti

Käkiniemeen parin vaaleapartaisen, valkeatakkisen mieshenkilön

kanssa, näytteli näille paikat ja antoi tutkia maan laatua. Ne

olivat kihlakunnan maanviljelysseuran nuoria toimimiehiä, toinen

oli maakoulun johtaja, tavattoman laveaotsainen, paksupohkeinen

mies supisuomalaista tekoa, toinen oli hempeän sinisilmäinen,

leveähartiainen maatalousneuvoja, jonka jokainen askel polki maata

kuin härällä kyntäjän antura. Hyvähermoisia miehiä ne olivat, joiden

kanssa saattoi rauhallisesti puhua.

-- Mitäs herrat nyt arvelevat? kysyi Tapio tarkastuksen loputtua.

-- Viljelyskelpoisuudestako?

-- Niin...?

-- Hyvää maata! jyrähti johtaja.

-- Mutta torpan tilaksi?

-- Mainio. Osittainen kiviperäisyys ei tee haittaa. Tässäkin, jossa

seisomme, on kokonainen hehtaari mitä parasta ruokamaata. Ja tuolla

ylempänä...

-- Voitte ehkä suosittaa? kysyi Tapio.

-- Voimme ja se on meidän velvollisuutemme.

-- Onpa sentään omituista että metsänhoitaja tältä rannalta löysi

ainoastaan kiviä.

-- Ei se mikään kumma ole, huomautti maatalousneuvoja leikillisesti.

-- Kuuluu moottorillaan täräyttäneen tuohon luotoon niin että potkuri

vikaantui ja _sen_ johdosta oli pistänyt papereihin että maaperä on

kivikko.

Kaikki kolme miestä naurahtivat makeasti.

-- Hm -- niin -- tietääpäs sen --

-- Mutta mikä hunttio täällä kauniin koivikon on raiskannut? kysyi

maakoulun johtaja silmät pullollaan verta ja maasähköä.

-- Kylän akathan ne... metsänhoitajan luvalla tai luvatta. Nehän ne

sauna vastoiksi ja lehmänhauteiksi silpovat tuhansia koivuja kesässä.

-- Satojakin tuhansia, paransi neuvoja.

-- Se on järjestystä! jymähti laveaotsainen ja iski silmää yli järven

aivankuin syyllistä etsien.

Seurue palasi takaisin kylään. -- Herkko Tapio kirjoitti tällä kertaa

itse anomuksensa. Hän huomautti jonkinlaisesta väärinkäsityksestä,

mikä näytti syntyneen edellisen anomuksen johdosta -- jota hän

sitäpaitsi ei itse ollut kirjoittanut -- perusteli tarkoitustaan

talon teossa, mainitsipa vielä rakkaudestaan metsäänkin ynnä

korpielämän ihanteisiin sekä vetosi lopuksi myötäliittämäänsä

maanviljelysvirkamiesten antamaan kirjalliseen puoltolauseeseen

Käkiniemen viljelyskelpoisuudesta. "Kunnioittavimmin" pyysi hän

siis uudestaan tulla huomioonotetuksi Suomen Metsähallituksessa.

Asiamiehekseen hän jo edeltäpäin oli puuhannut erään helsinkiläisen

toverinsa Raiskion, jolle hän paperit lähetti.

Ja uusin toivein, sykkivin sydämin hän jälleen jäi odottamaan asian

ratkaisua. Olisihan ihme ellei Metsähallitus ottaisi anomusta

varteen? Hänellä oli kiittävä lausunto ammattimiehiltä, tottahan ne

tepsivät enemmän kuin yksi ainoa vastahakoinen metsäherra!

Niin -- herra Berg. Hänelle oli kai pakko ilmaista, miten anomus

oli perusteltu, sillä hänen välitystään tietysti taas vaadittaisiin

hallituksesta.

Herkko Tapio kiiruhti viikon kuluttua ilmoittamaan asianmenosta.

Herra Berg ei tällä kertaa puhunut paperikorista. Hän pyöristi

silmiänsä, nyrpisti hienokseen nenäänsä ja kiversi lyhyitä viiksiään,

mutta heittäytyi kohteliaaksi.

Niinkö? Todellako? Vai oli käsityömestari Härmän Tapio niin vakavasti

tarttunut tuohon vähäpätöiseen torppajuttuun että vartavasten oli

kuljetuttanut maanviljelysvirkailijat paikkaa tutkimaan. Oikeinko

todenteolla olivat arvioineet paikkaa _soveliaaksi_? Djah. Jaa...

Saikos luvan tarjota paperossin? Eikö? Jassoo, oliko Härman Tapio

raitis mies? -- Bonde, hva' ä' de' för konster? Va' inte dum!

-- Vai tahtoisitte varmuudeksi paikallismetsänhoitajankin uutta

tarkastusta? Bisss...

Hän puhui yhtaikaa koirilleen ja Herkko Tapiolle.

Audienssi loppui siihen että metsäherra lupasi pistäytyä

Käkiniemessä, vieläpä sopi siitäkin että Tapion tarvitsi itsensä olla

läsnä toimituksessa.

Ja eräänä pilvisenä maanantaipäivänä sitten tapahtui tämä varsinainen

torpantilantarkastus siten että metsäherra Berg ajoi Käkiniemeen

moottorillaan parhaimman luottamusmiehensä välivahti Konsta

Kouhosen kanssa, mutta Tapio saapui myrskyn takia poikkimaisin

jalkapatikassa. Ja herra Berg, tervehdittyään kädestä pitäen Tapioa,

käski Konsta Kouhosen vuolla kepakon, jolla maan viljelyskelpoisuutta

tutkittaisiin...

Ja nähtyään maassa reijän, jonka maanviljelysvirkailijat olivat

kaivaneet, pisti siihen keppinsä, veti ylös ja, silmiään välkyttäen

sekä keppiin tarttunutta multaa tarkastaen, lausui:

-- Tämä on hirveän huonoa maata. Tämä sisältää kvartsia.

Ja mestarinsa opetuksen mukaan myös Konsta Kouhonen säesti että,

"vartsi" oli kehnonlaista viljelysmaata.

Vielä toisenkin kerran metsäherra pistätti kepakolla kahden mättään

väliin, mutta ei sanonut mitään. Sitten hän pienen vihellyksen

lomassa noin niinkuin sivumennen kysäsi, mihin kohti Tapio oli

aikonut mökkinsä rakentaa. Herkko Tapio vei metsänhoitajan

sakeimpaan männikköön ja yritti selittää että juuri tähän kohti hän

oli asumustaan ajatellut, mutta hoitaja kuljetti hänet syrjään ja

pysähtyi erääseen kolkkaan, josta ei voinut minnekkään nähdä.

-- Tähän sopii tehdä! hän kehoitti silmiään välkyttäen.

-- Eihän meikäläinen ole hämäläinen! huudahti Herkko Tapio ylpeästi.

-- Minä tahdon nähdä vettä ja maisemaa, kun kerran korpeen asetun.

Ihmisen elämä, nähkääs, herra fosmestari...

-- Vai niin! keskeytti metsäherra ivallisesti. -- Siis näkyalan

mukaan sosialistit torpanpaikkoja valitsevat? Pohjalaisten

talonpoikain typeryys huomataan juuri siinä että he pyrkivät

vaaroille, joilla tuuli tuntuu.

-- Se on kai vapauden rakkautta, herra metsänhoitaja! virkkoi Herkko

Tapio terävästi.

-- Jaa, mutta torppari-sosialisti ei tarvitse vapautta! vastasi herra

Berg.

Herkko Tapiolla veret nousivat päähän ja hän tahtoi vastata

voimakkaammin, mutta nähdessään Konsta Konhosen luihun katseen

sekä kaikessa esimiestään orjastelevan käytöksen, hän siinä määrin

synkisyi tätä osaveljensä surkeata epäitsenäisyyttä että vastaus

takertui kurkkuperään ja hän vain polkasi vihaisesti maata siinä

metsäherran jälessä astuessaan.

"Rahan vuoksi tuokin raukka matelee..." Hän oli mielessään varma

siitä että metsäherra taas oli antava epäävän lausunnon. Ei olisi

kannattanut kysyäkkään, mihin tulokseen metsänhoitaja nyt toisessa

tarkastuksessaan -- jota kesti 20 minuuttia -- oli tullut. Mutta kun

Tapio vakuudeksi asiaa uteli metsäherran juuri astuessa moottoriin,

sai hän ihmeekseen suosiollisen vastauksen:

-- Kyllä! Kyllä hyväksyn. Huolimatta siitä että Härmän Tapio vähän

lapsellisesti on valinnut koko asuinpaikan.

-- Kiitoksia! sanoi rannalle jääpä, jota ei moottoriin pyydetty, ja

kohautti hattuaan.

Moottori läksi ja metsäherran silmät kiiluivat.

Jumala noita silmiä! Mitä niissä ilmeni?

Herkko Tapio jäi kuin kiinninaulattuna siihen paikkaan rannalle,

johon herra Bergin katse oli osunut häntä kohti. Ja vielä sitten, kun

huvialus oli kadonnut näkyvistä niemen taakse, kiusasi häntä saamansa

suosiollinen vastaus: "Kyllä! Kyllä hyväksyn. Huolimatta siitä

että..."

Osasi se herra käyttää asemaansa, vaikka oli niin ty...

Tapio kiristeli valkoisia hampaitaan, kun muisteli keskustelua

metsässä. "Sanoiko se todella...?" "Ja kuinka saatoin sietää...?"

"Mutta -- eipäs enää tohtinut evätä!" "Vai suullaanko suosi ja

sisässään vastaista suunnitteli?" -- "Piruuttaanko sellaisen

erojaissilmäyksen heitti? Ikäänkuin ilkkunut olisi...?"

Hän painautui metsään aikoen kulkea poikkimaisin kylää kohti.

Metsässä ei ollut minkäänlaista tietä.

"Pilkotanpa polun ja rastit rakennan" hän itsekseen ajatteli: "jotta

vastakin osaan" ja alkoi kirveellään tehdä merkkejä vikanaisiin

puihin.

Ja hän kulki yhä edelleen pilkkoen ja rastien.

Ilma oli myrskyinen niin että puut suhisivat. Harmaat,

kolmisatavuotiset kelohongat, metsänsisäisellä korkealla vaaralla

kaukana järven rannasta, pitivät juhlallista huminaa. Metsän kävijä

poikkesi pisimän hongan juurelle ja painautui tyveä vasten.

Ja siinä hongan huminassa, omia asioitaan hautoen, hän oli

kuulevinaan korven kuiskauksen:

"Uusi aika on tulossa!" kohisi korpi. "Hongan juuri, ajan lapsilta

kielletty asuinsija, on kerran kokoova ympärilleen tulevaisuuden

orjat. Aukenee uusi vapaus! Yhteiskunnan johtajat iloitsevat

jokaisesta kaupunkilaiskansalaisesta, joka palajaa esi-isäin

elintapaan ja asettuu metsään. Metsässä piilee kansojen terveys...

Oo te herrat, jotka myötte kansan onnen voimakasvut enin tarjoovalle

ja luulette puhdasta kultaa kokoovanne! Tulevaisuudessa te säätynne

tekoja häpeätte ja kylvätte kyynelsilmin raiskattuja kankaita. Aika

on tuleva, jolloin jokainen elämän kaipaaja löytää kotinsa luonnossa."

Metsä humisi, pilvet hulmusivat korkeudessa...

Kuinka kauvan mies mietteissään näin lieneekään nojautunut humisevan

hongan tyveä vasten! Hänet havahdutti ryske ja jyske, joka tuulen

kantamana kuului sieltä, mistä hän äsken oli tullut.

Herkko Tapio herkisti korviaan ja hänen sydämensä alkoi pahaa

vaistoten vavista:

"Kuka siellä --? Mitä ne siellä taas tekevät -- hänen metsässään?"

Hän alkoi juoksujalkaa palata takaisin Käkiniemeen. Kuta lähemmäksi

ehti, sitä kovemmaksi paisui ryske rannikolla.

"Siellä isketään monilla kirveillä! Kuinka se on selitettävissä? --

heti senjälkeen kun metsänhoitaja on tarkastanut paikan ja luvannut

torpan tilan?"

Henkeään pidättäen hän kuunteli, kuinka puolikymmentä puuta hirveällä

rytinällä melkein yhtaikaa kaatui Käkiniemessä.

Ne olivat pisimpiä, suorimpia puita, jotka kaatuessaan tiheässä

metsässä pyyhkivät tieltään toisten puiden oksia ja silpoivat kuoria

alle sattuvista rungoista. Jokaisen kaatuvan puun rytinä järkytti

Herkko Tapion sydäntä...

Metsän varkaita? Olkoot keitä hyvänsä! Mutta _hän_ tahtoi pelastaa

omat oikeutensa! Hän estää, jumaliste estää -- raiskauksen.

Hän juoksi ja läähätti ja saapui ensimäisen puunkaatajan lähettyville.

-- Kenenkä luvalla te täällä...? rupesi hän kiihkeästi tiedustamaan,

mutta sanat katkesivat hämmästyksestä, kun hän puun takaa tunsi

Konsta Kouhosen pörröisen pään, jossa kiilui pari pientä karhun

silmää.

-- Mitä tämä tietää? Kuinka sinä, senkin vihtahousu, takaisin

kerkesit? Ja kenenkä luvalla täällä vastikään tarkastettua

torpantilaa hävitetään? Häh?

-- Kenenkäkö luvalla? särähti Kouhonen ja äänessä oli ilkeätä uhmaa.

-- Niin, minä kysyn? sanoi Tapio ja hyppäsi metsävahdin eteen.

-- Vostmestari Parkin!

-- Älä valehtele!

-- Valehtelekko? Älähän mies ipata. Tässä on valtakirja!

Hän näytti läpimittakojetta ja leimakirvestä.

-- Uskotaan! sanoi Tapio terävästi. -- Mitäs puita täältä nyt siis

otetaan ja kenelle, jos saan luvan tiedustaa herra Kouhoselta?

Välivahti irvisti, mutta herran nimitys häntä omituisesti viehätti.

-- Otamme pärepuita metsäherran virkatalon kattoon. Kaksikymmentä

senttiä rinnan korkeudelta! Sata ja kaksikymmentä puuta! selitti

Kouhonen viran tärkeänä.

-- Täältäkö mestarisi ottaa käski?

-- Täältäpä hyvinkin. Täällähän tuo on joutilas metsä.

-- Ja sinä otat, vaikka tiedät että toinen minua ärsyttääkseen tänne

lähetti?

-- Täytyyhän esivaltaa totella enemmän kuin sinun haukan silmiäsi!

sanoi Konsta Kouhonen ja irvisti yhä imelämmin.

-- Vaan jos minä sinulle näytän esivaltaa! kiljahti Herkko Tapio,

nyrkki pystyssä, mutta laski sen samalla nopeasti, kun toisia miehiä

alkoi lähestyä keskustelijoita.

-- Tämä täällä riitelee! kanteli välivahti miehilleen.

-- Tuki suusi ja tee tehtäväsi uskollisesti loppuun asti, sanoi

Tapio miesten kuullen, lisäsi vielä sanan "metsäherran kätyri" sekä,

kääntäen selkänsä, poistui samaan suuntaan, mistä oli tullut -- -- --

Metsän huminassa ajoi nyt miestä takaa kaatuvain puiden surullinen

ryske eikä se lakannut kuulumasta ennenkuin hän oli painunut toiselle

puolelle sitä valtavaa vaaraa, jossa jättiläishonka oli tarinoinut.

"Ei oikeutta maassa saa,

ken sit' ei itse hanki!"

ikäänkuin soitteli hänelle ääni metsän suhinassa.

10.

Metsänhoitaja Bergistä oli vähän vaikea sanoa, oliko mies

takitahallaan pahansuopa, vai käyttikö vain virallisia oikeuksiaan

antaessaan lupalippuja akoille lehdeksien taittamiseen Käkiniemessä

tai määrätessään että pärepuut hänen virkatalonsa kattamiseen olivat

kaadettavat samasta paikasta. Hänellä ei ollut hallituksen puolelta

mitään säästämis-ukaasia Käkiniemen suhteen, joskohta joku intoilija

himoitsi isännäksi samaan metsään. Ja vaikka olisi tiennytkin paikan

joutuvan torpantilaksi, niin siinäkin asemassa saattoi ajatella

niinkuin virkatoverinsa yleensä että mökkyreille kelpasi huonompikin

metsä tai että suorastaan oli väärinkin, metsätaloudelliselta

kannalta, luovuttaa asumatiloiksi paikkoja, joissa vielä kasvoi

metsää. "Nehän raiskaavat sen kuitenkin!" oli hänen mielipiteensä ja

sen hän käsitti siten ettei talonpoikaisten metsänkäytöstä omaksi

hyväkseen ollut hyötyä yhteiskunnalle.

"Sitä parempi, jos ei olisi jälellä lainkaan metsää!" oli hänen

salainen, lyhyt ajatuksensa.

Metsäherra Berg oli tavallaan johdonmukainen näissä mielipiteissään

ja kun ensimäinen rakennuspuun tarvitsija -- Rämsänrannan kunta --

ilmestyi pyytäen saada ostaa pari sataa hirsipuuta leikkaushuoneen

rakentamiseksi kirkon viereen, niin herra Berg oitis merkitsi

kaatamispaikaksi Käkiniemen ja lupasi puut 1 markan kappalehinnasta

sekä huomautti että edullisinta olisi heti ryhtyä puiden kaatamiseen

"ennenkuin sosialistit siitäkin asiasta tekevät numeron".

Niinpä ensi lumien pudottua ryskyi korpi uudelleen Käkiniemessä ja

jokainen kaatuva puu kaasi vaipuessaan myös sen miehen toiveita,

joka yhä haaveksi isäntävaltaansa tahtoen loppuun asti odottaa

oikeuksiansa. Se oli Herkko Tapiolle kirvelevä kärsimys, jota ei

lievittänyt Ukonpirtin Juntusen kolkko naurahdus: "Etkös vieläkään

usko?"

Ei, hän ei uskonut, sillä hän ei tahtonut uskoa...

Mutta ennen tätä viimeistä urotyötä oli metsänhoitaja Bergille

sattunut odottamaton asia. Kun näet Tapion anomuspaperit tavallisessa

järjestyksessä palasivat paikallismetsänhoitajalle, ei niitä

seurannut entisenlainen vaatimus lausunnon antamiseksi, vaan käsky

pikaisesti kartoittaa ja mitata koko Käkiniemen alue sekä lähettää

piirustukset Hallitukselle. Suomen Metsähallitus tahtoi, erityisistä

syistä, itse ottaa selon siitä, missä määrin se suosituslausunto,

minkä maanviljelysvirkamiehet -- jotka tosin omituisesti olivat

sekaantuneet Metsähallituksen sisäisiin toimenpiteisiin -- oli

todenpitävä ja löytyikö "Käkiniemi" nimisessä paikassa niin paljon

viljelyskelpoista maata kuin mitä eräs Maatiainen ja eräs Poutaperho

väittivät.

-- Svinaktigt! murisi herra Berg rapistellen papereita, ja jo samana

iltana tiesivät sekä apteekkarin Iines että postineiti Strömberg ynnä

heidän mukanaan puoli kylää että huomisaamuna varhain -- kello 9 --

lähtee forstmestari Berg kuuden miehen kanssa mittaamaan Käkinientä,

ja että poikaparalla on julmasti juoksua sen villityn Tapion takia.

Fjalle-kultainen! Iines neidillä kihoilivat kyynelet silmissä ja

kiharat ihan raukesivat pihtien jäältä. Kuinka sillä forstmestarilla

tosiaan täytyi olla ylimääräistä työtä, kun niin vähän jouti häneen

huomiota kääntämään! Heillä oli Fjallen kanssa ollut niin ihmeen

hauskaa... viimeksi maantiesillalla...

Metsänhoitaja Berg, seistessään seuraavana päivänä kylmässä

syyssateessa Käkiniemen korvessa, kiroili ensityökseen puoliääneen

sitä miestä, jonka takia hänelle oli sattunut näin paljon "ekstraa".

Mutta pian hän innostui ja silmät välähtivät omituisesti.

Hän nimittäin luuli saavansa maanviljelysvirkamiehet kiinni

laskuvirheestä. Eihän viljelyskelpoista maata ollutkaan puoltatoista

hehtaaria yhteen suuntaan, vaan ainoastaan puoli hehtaaria. Ja

sitäpaitsi sekin, mikä kelpasi, sisälsi kvartsia.

Varmaan Metsähallitus oli ottava huomioon hänen, metsänhoitaja

Bergin, ansion tässä paljastamisessa! Kukatiesi näitä tikapuita

myöten...?

Fjalar Berg nosti viheriän kauluksensa pystyyn, vihelteli

kuin koulupoika, piirteli piiruja papereihin ja laski leikkiä

päiväpalkkalaisten kanssa. Suostuipa hän lisäksi maistamaan

kalakukkoa Konsta Kouhosen konttihartsuista ja hymyili ylhäisesti,

kun Konsta uhrasi toisen kalakukon vosmestarin viinille koiralle

(Glory näet tällä kertaa oli matkassa, Bismarck oli kotimiehenä,

mutta Bonde Iines neidin huostassa).

Kun herra Berg parin päivän kuluttua likomärkänä palasi

Käkiniemeltä, oli hän tolkussaan aivankuin olisi ketun ampunut.

Sekä Klaara että Iines, Thyyra ja Siviä Kuikkanen vahvistivat

nuorta forstmestaria mielialoissa ja tämän täytyi välttämättä

sinä päivänä syödä pannukakkupäivällinen postineidin luona, jonne

nimismies Pykälä kutsuttiin "förkkeliksi". Mutta jo kello 6:lta oli

neitien erottava Fjallensa seurasta, sillä forstmestari selitti

itsellään olevan siksi paljon tärkeitä tehtäviä että tuskin jouti

nukkumaan kolmeen vuorokauteen. Hän järjesteli papereitaan,

piirteli puhtaiksi karttaskitsit kuin paras maanmittari käyttäen

kolmea väriä, justeerasi, radeerasi, kontrolleerasi, ja -- kun

oli saanut kaikki kuntoon -- ryhtyi vilkkaaseen kirjevaihtoon

ylimetsänhoitajan kanssa. Sekä karttapiirustus että virallinen

selostus Käkiniemen salaisuuksista vaelsivat sitten ylimetsänhoitajan

kautta Metsähallitukseen, ja ylimetsänhoitaja teki lyijykynällä

reunamuistutuksiaan -- jotka ennenkaikkea ilmaisivat että hän

arvoltaan oli ylempi ja oikeuksiltaan vapaampi kuin tavallinen

metsänhoitaja, jonka viimemainitun oli pakko kirjoittaa esimiehelleen

mustekynällä.

Suomen Metsähallitus sai paljon päänvaivaa kaikkien näiden palaavien

papereiden ja selitysten takia. Kuinka olikaan mahdollista että

maanviljelysvirkamiehet olivat erehtyneet kokonaisen hehtaarin? Ja

eivätkö tietäneet että kvartsi ilmaisi kelpaamatonta maata? Vai oliko

mitenkään otaksuttavissa että Rämsänrannan metsänhoitaja puolestaan

olisi voinut erehtyä? Ja mitä merkitsi että joku niin erityisen

kiihkeästi pyrki asuttamaan Käkinientä, kiviperäistä kolkkaa

Rämsänrannalla? Eihän siellä suinkaan piillyt jotakin... jota ei

metsänhoitaja paremmin kuin ylimetsänhoitajakaan aavistaneet?

Ja kuka oikeastaan oli tuo hakija Herkko Tapio? Mikä hänellä saattoi

olla lopputarkoituksena? Hänen anomuksensa muoto oli epävirallinen.

Ei sellaisia saapunut joka vuosi.

Kunhan ei vain tuon kiiltävän kuoren alla salautunut joku

epätavallinen oman voiton hyöty. Mutta mikä?

Kummallinen hoitoalue tuo Rämsänranta! Kummallisia

torpparikandidaatteja siellä ilmestyi!

Suomen Metsähallitus ei kuunapäivänä muistanut ennen saaneensa

anomusta, jossa kansalainen olisi puhunut "rakkaudestaan metsään".

Voiko tämä olla suoraa puhetta varsinkin kun asianomainen Herman

Tapio kuului olevan tulipunainen sosialisti? Että metsää raiskattiin,

varastettiin, poltettiin, harvennettiin, luettiin, leimattiin,

myytiin tai ostettiin -- ne olivat luonnollisia käsitteitä, mutta

että lisäksi joku metsää rakasti, sitä termiä ei löytynyt hallituksen

registerissä. Rakasti -- se on: _uskalsi_ rakastaa -- _kruunun

metsää_?

Eikö paikallismetsänhoitaja Berg kyennyt ehkäisemään moisia ilmiöitä

hoitoalueessaan? Eikö hän persoonallisella virkamahdillaan kyennyt

saamaan kansaa tajuamaan että metsien rakasteleminen ynnä muu sen

suuntainen oli kiellettyä? Vai pitikö sinne kustantaa ylimääräinen

metsänhoitaja nimenomaan estämään anarkistisia ilmestyksiä?

Hallituksen herrat jäsenet puistelivat päitään. Sihteeri koetti puhua

tyynnyttävästi, mutta hänen sanansa hukkuivat kuulumattomiin. Itse

ylitirehtööri sai niin pahan änkytyskohtauksen että neuvosto äänesti

asian käsittelyn lykättäväksi seuraavaan istuntoon.

Mutta vielä sekavammaksi kävi asia seuraavassa istunnossa.

Rämsänrannalta näet oli saapunut kolme uutta anomusta, jotka kaikki

kohdistuivat hoitoalueen samaan kolkkaan: Käkiniemeen! Ja lisäksi

millaisia hakijoita? Pitäjän nuori kirkkoherra Hyttynen pyysi saada

Käkiniemeen rakennuttaa metsämajan ynnä pienen saunan "voidakseen

viettää yksityisiä hartaushetkiä luonnon helmassa rasittavan

virkatoimensa ohessa". Suutari Sutinen pyysi saada torpanoikeuden

"vanhojen päivien varaksi Käkiniemen rauhoitettuun luonnonseutuun",

kuten sanat kertoivat. Ja kolmanneksi: ylimääräinen metsänvartija

Konstantin Kouhonen anoi "kaikkien nöyrimästi ja alhaisimasti

tulla huohmioon otetuksi etunokassa", koska hän voisi "harjoittaa

asetustenmukaista gruununtorpparitointa ynnä samalla olla meitän

hostmestar Bäärkin metsähiihtäjänä paikakunalla, josa metsän

ryöstöä kruukattiin" ja siis tarvittiin "ojkeita ja rehelliisiä

metsägruununtorppareita".

Ylitirehtööri Furst de la Forst -- tosiaan hänellä oli juhlallinen

nimi -- rykäsi kuivasti ja rypisti kulmiaan. Olipa merkillistä --

högst besynnerligt -- että tuohon niemen kiekuraan, johon asiakirjat

eivät vuosikymmeniin ja vuosisatoihin tienneet olleen pyrkijöitä, nyt

tunki neljä henkilöä toistensa kilvalla. Hyttiset, suttiset -- papit

ja tapit?

Tässä täytyi olla koira haudattuna. Ettei vain hallitusta tahdottu

vetää nenästä?

-- -- -- -- --

Ja Metsähallitus palautti kaikki neljä anomusta tarkastuspiirin

ylimetsänhoitajalle vaatien ylimetsänhoitajaa ryhtymään kaikkiin

niihin tiedusteluihin ja varokeinoihin, mitä anomukset edellyttivät

hakijain pätevyysehtojen y.m.s:n suhteen, mutta etenkin ottamaan

selkoa, mikä kullakin hakijalla oli todellisena tarkoituksena.

Tarkastuspiirin ylimetsänhoitaja oli asiain selville saamiseksi

Metsähallituksen mielestä velvollinen käymään paikan päällä

tarkastamassa, missä määrin paikallismetsänhoitajan ilmoittamat

mittaeroavaisuudet maanviljelystoimihenkilöiden mittauksista olivat

varmat ja etenkin -- siitä huomautti ylitirehtööri yksityisessä

kirjeessä ruotsiksi -- tutkimaan Käkiniemen geoloogisia ja

mineraloogisia ominaisuuksia.

Herra ylitirehtööri pelkäsi että Suomen Metsähallitus jollakin tavoin

kärsii tappion, jos tuosta Käkiniemestä sattuisi koitumaan hyötyä

kenelle tahansa hakijoista. Joskohta kruunu oli yliherra löydetyille

aarteille, niin kuka takasi ettei...? Merkeistä päättäen oli herra

ylitirehtööri tullut siihen ajatukseen että hänen itsensä vaatisi

tehdä virkamatka halki Suomen vartavasten tutkiakseen Rämsänrannan

Käkinientä. Tietysti niin ettei sitä vartavastiseksi matkaksi

huomattaisi (Isänmaan idän kiristämät valtiolliset olot olivat

opettaneet suomalaisiakin virkamiehiä isänmaalliseen urkkimiseen).

Hän ei ollut ajatustaan ilmilausunut Metsähallituksen muille

jäsenille, vaan oli tyytynyt siihen että esitutkimus toistaiseksi

annettiin piirin tarkastajan huostaan. Jos tutkimuksen tulokset

näyttäytyisivät epävarmoiksi, silloin voisi tuon virkamatkan hyvin

järjestää.

* * * * *

Tarkastuspiirin ylimetsänhoitaja Brandenberg oli parahiksi suuriin

susiturkkeihinsa käärittynä palannut seitsemän peninkulman

tarkastusmatkalta, kun löysi virkapöydältään Metsähallituksen

lähettämät paperit ynnä kirjeen ylitirehtööriltä.

Häntä hermostutti rämsänraatalaisten anomusten paljous, mutta

enin se että Metsähallitus määräsi hänet ottamaan selkoa

kaikista asianhaaroista, jotka olivat yhteydessä Käkiniemen

paikanpyyntikilpailun kanssa. Kiusallisella tarkkaavaisuudella

huomasi hän ylitirehtöörin vetämän alleviivauksen ja

reunamuistutuksen Tapion sanojen kohdalle: _Minä rakastan metsää!_

Hänenkin mielestään oli rakastamisen käsite aivan sulamaton

viralliseen kaavaan ja yhtä hullunkurisena hän piti kirkkoherra

Hyttysen hartaudenharjoitus-harrastuksia kruunun metsässä.

Konstantin Kouhonen oli kompetentti hakija, koska oli ylimääräinen

metsävahti ja myös Sutinen saattoi tulla kyseeseen, mutta Tapion ja

Hyttysen paperit olivat niin omituiset että ne vaativat erikoista

toimenpidettä ja periaatteellista tarkastelua ja tarkistelua

Metsäviranomaisten puolelta. Varsinkin maanviljelysvirkailijain

sekaantuminen Tapion asiaan ja tavallaan siis Metsähallitusta

vastaan, koskapa ensimäinen anomus oli paikallismetsänhoitajan

ehdotuksesta hyljätty! Ylimetsänhoitaja Brandenberg, ollen

numeromies, ryhtyi oikein hikipäin ja paitahihasillaan ratkaisemaan

probleemia, miten saattoi olla mahdollista että metsänhoitaja

Bergin ja herrojen Maatiaisen ja Poutaperhon mittaukset maan

viljelyskelpoisuudesta johtivat erilaisiin tuloksiin. Hän rupesi

kuvittelemaan mitattua aluetta, otti puhtaan paperiarkin ja piirteli

sen täyteen viivoja, vinkkeleitä ja poikkileikkauksia, kaivoi

arkistosta tarkastuspiirin kartan, merkitsi siihen sinisen pisteen,

mutta harmitteli ettei koko nientä siellä oikein ollut olemassakaan,

rupesi siis parantamaan karttaa, piirsi siihen pitkän niemen

suikaleen vesireunaan, palasi taas paperipiirroksensa ääreen ja alkoi

luoda metsiä ja maisemia summamutikassa kaiken sen perusteella, mitä

Käkiniemestä sanottu oli ja miltä se näytti metsänhoitaja Bergin

karttaskitsissä, johon hän jostakin syystä ei täysin luottanut.

Ylimetsänhoitajan laskutapa kävi seuraavaan suuntaan: Poutaperho ja

Maatiainen, se on x + y = 1 1/2. Berg, se on B = 1/2 heht., mutta

vaikka hän näin laski kolme päivää, sai hän aina saman tuloksen,

josta oli lähtenytkin, nimittäin ±0. Toisin sanoen: hän ei tietänyt

varmasti, mitä Käkiniemi sisälsi?

Selvää oli että sinne, hoitoalueelle, oli matkustaminen, mutta

sepä juuri olikin vaikein ratkaistava. Kuka takasi miten siellä,

Rämsänrannalla, jossa olosuhteet viimeaikoina olivat villiytyneet,

ylimetsänhoitajaa otettiin vastaan. Jos sinne saikin kahden hevosen

kyydin, niin saattoi tapahtua että takaisin oli tarjona kovempi

kyyti. Ylimetsänhoitaja Brandenberg tunsi vaistomaisesti, mitä

tarkastuspiirin kansanhengessä liikkui, hän oli silloin-tällöin

matkoillaan kuullut ääniä ja nähnyt liikkeitä, jotka eivät olleet

ystävällisiä ylimetsänhoitovirastoakaan kohtaan.

Pappi ja sosialisti kilpailemassa samasta kruunun palstasta? Ja hän,

ylimetsänhoitaja, sovintotuomariksi!

Jos antoi sosialistille, niin pappi pieksi jumalansanalla; jos antoi

papille, niin oli odotettavissa anarkistinen liike Rämsänrannalla --

sikäli kuin hän valtiollisia virtauksia ymmärsi --; jos ei antanut

kummallekaan, vaan antoi Konstantin Kouhoselle, niin se saatettiin

leimata puolueellisuudeksi; jos hän taas antoi tuolle muutamalle

Sutiselle, niin se tosin pelasti vaarasta, mutta oli epäviisasta

menettelytapaa, sillä nähtävästi oli Sutinen vain viekas syötti

jonkun toisen, kenties papin, hyväksi. Sillä asunto-oikeudenhan

saattoi siirtää...

-- Bulvan! sanoi ylimetsänhoitaja ääneen ja rapisteli papereita.

-- Sihteeri! Missä on sihteerini?

Sihteeri Strandelin, jolla oli pieni komero ylimetsänhoitajan

virkahuoneen vieressä, oli pistäytynyt ulos, mutta palasi pian kädet

punaisina, nenä sinisenä.

Ylimetsänhoitaja rypisti kulmiaan samalla kun uudelleen kilisti

pöytäkelloaan.

-- Ilmoittakaa Särkisalmen hoitoalueen metsänhoitajalle että,

saaman määräyksen takia virkamatkalle Rämsänrannalle, olen estetty

saapumasta sinne sovittuun aikaan. Samoin ilmoittakaa Ahmaisten

v.t. metsänhoitajalle että paljojen töiden takia arkiston tarkastus

jääpi kevääseen. Ja vielä kirjoittakaa Kipulin metsäkasöörille että

ennen aikomani käynti paikan päällä lykkäytyy tuonnemmaksi. Oletteko

käsittänyt?

Sihteeri Strandelin nyökkäsi ja murisi, mikä murina aina hermostutti

ylimetsänhoitajaa, mutta jota vastaan hän ei löytänyt ohjesääntöä

eikä kiertokirjettä.

-- Djah, saatte mennä.

Mutta sihteeri ei mennyt, vaan alkoi rykiä, katsoen kiiluvin, kuperin

silmin esimieheensä.

-- Mitä aijotte sanoa? kysyi ylimetsänhoitaja kärsimättömästi.

-- Että onko ylimetsänhoitaja lukenut eilisiltaista lehteä? huomautti

sihteeri siivokseen.

-- Mi-mitä? Onko siellä jo-jotain?

Aina kun ylimetsänhoitaja säikähti, lähtivät sanat vaikeasti hänen

huuliltaan. Sihteeri toi sanomalehden, osoitti artikkelia punaisella

keskisormellaan ja palasi kammioonsa. Ylimetsänhoitaja jäi suu auki,

kultakehäiset silmälasit nenällä, tähtäämään sanomalehtikirjoitukseen:

"Kruunun tukkihuutokaupoista -- -- -- kysymyksen pohjusti

maatalousneuvoja Maatiainen -- -- -- onko mitään siveellistä järkeä

siinä että samat puut myydään monta kertaa eri paikoissa -- -- -- ja

koska tapahtunut on että metsänhoitajat salakähmäisesti antautuvat

tukkikeinotteluun, niin -- -- -- Ja eikö kruununtorpparin asema voisi

tuntuvasti parantua sillä että -- -- --"

Artikkelin jokainen sana tunkeutui kuin kutiseva nuuska

ylimetsänhoitajan nenään, eikä kauvan viipynyt ennenkuin

ylimetsänhoitaja aivasti niin että koko huone tärskähti ja sinikalpea

sihteeri Strandelin säikähtyneenä hypähti tuolillaan. Seuraavassa

silmänräpäyksessä kuului pöytäkellon rämähtelevä kutsu. Sihteeri

juoksi henkeään pidättäen kynä kourassa ovelle.

-- Ku-kuulkaa. Tämähän on lie-lievimmin sanoen hävytöntä.

E-ennenkuulumatonta! Avoin hyökkäys ylimetsänhoitajaa vastaan.

Mi-minua vastaan! Miksi ette ole ennen ilmoittanut? karjui

ylimetsänhoitaja.

Sihteeri Strandelin pyöritti kuperia silmiään katsoen vinoon yli

ylimetsänhoitajan olkapään alkaen varovaisesti puhua:

-- Herra ylimetsänhoitaja huomatkoon että kirjoitus ei ole hyökkäys

ylimetsänhoitajan virastoa vastaan, vaan yleensä koko tarkastuspiirin

metsänhoitajia vastaan, systeemiä vastaan ja... selitti sihteeri.

-- Systeemiä, sanotte te! huusi yliforstmestari. -- Eikö täällä

ole systeemiä kylliksi -- Metsähallituksen ensimäinen edustaja

tarkastuspiirissä? Hva'sa? Sihteeri on hyvä ja soittaa Kaakkurin

toimitukseen että artikkeliin tulee asiallinen vastaus, jolle on

varattava kymmenen palstaa ja että minä vaadin sekä toimittajan että

kysymyksen pohjustajan edesvast...

-- Eikö olisi sopivampaa että herra ylimetsänhoitaja itse...?

Taas kajahti huoneessa niin ankara aivastuksen pärskäys että sihteeri

vavisten peräytyi ovea kohti.

-- Mitä sanotte?

-- Että jos itse...

-- Djah. Pidättekö sopivana? Minulle ei ole ennen tällaista sattunut.

Ni förstår?

Ylimetsänhoitaja sanoi sen lauhtuneemmalla äänellä ja ikäänkuin itku

kurkussa.

Telefooni kilisi.

Mutta hän sai soittaa kolme pitkää soittoa ennenkuin toimituksesta

vastattiin.

-- Kaakkurin toimitus! kuului kuivankimakka huudahdus vihdoin.

-- Yliforstmestari Brandenbergin virastosta.

-- ??

-- Mi-? ku-? kuinka te...? Ettekö te ymmärrä että...

11.

Rämsänrannan maantiellä liikkuu kolme neitiä. He ovat tavattoman

alakuloisen näköiset ja tavattoman vaiteliaat ja ikäänkuin

ujostelevat toisiaan. Sillä aivankuin ukkosen salamana on heihin

iskenyt se mitä pastorinrouva Pallukka vast'ikään on päässyt

juoruamasta pakanalähetysompeluseurassa.

Se on jotakin hirveätä ja ennenaavistamatonta. Se järkyttää

sydänjuuria ja panee kiristelemään hampaita...

Usch då! Äsch!

Se ei voine olla totta? Ei, tuhatkertainen ei. Sen ei tarvitse olla

totta. Se ei _saa_ olla totta!

Panettelua tietysti. Juorua. Inhoittavaa juorua vain!

Yksi neideistä on lumikalpea odottamattomasta iskusta, toinen on

tulipunainen jännityksestä, kolmas on kasvoiltaan epätietoisuudesta

kirjava.

He kävelevät toistensa rinnalla kilometrin, kaksi -- voimatta asiasta

toisilleen hiiskahtaakkaan.

Kunnes Iines neiti äkkiä juosta pinkasee metsään ja purskahtaa

raivokkaaseen itkuun naavakuusen takana.

Sadan askeleen päässä neiti Strömberg niinikään vaipuu kuin pyörtynyt

maantien laitaan ja käskee toverin mennä edelleen. Mutta neiti Roos

ei pääse kuin viisikymmentä askelta ennenkuin hänetkin tyrehdyttää

sama valtava hypnoottinen sielunliikutus mikä muita vaivaa, ja hän

hyppää yli ojan ja painaa päänsä märkään sammaleeseen ikäänkuin

haavoittunut jänis.

Näin kaikki kolme neitiä makaavat maahan muserrettuina lokakuun

hämärtyvänä iltana, nyyhkivät ääneensä ja vääntelevät uikuttaen

käsiänsä taivasta kohden. Kukin tahtoo olla yksikseen ja miettiä

asemaa...

Miettiä? Mitä onkaan enää miettimistä? Kaikki miehethän ovat

samallaisia raukkoja, kaikki herrathan ovat samallaisia -- koiria! --

mutta että hänkin, hienokäytöksisistä hienokäytöksisin Fjalar Brynolf

Berg on langennut syntiin -- hän, jonka he tytöt jokainen niin

läheltä tuntevat, ja jonka kanssa he jokainen ovat sydämellisissä

suhteissa ja jota he jokainen... -- oh, se on järkeä pimittävää,

päätä huimaavaa.

Vai onko hän, vieno, viaton -- ja se toinen yksin vikapää? Se

inhoittava narttu! Sieltä Herralan virkatalolta on tosiaan

viimeaikoina alkanut kuulua kummallisia asioita. Pyykki-Tiina

sen ensin on kertonut, sitten sen on eräs asiamieskin jutellut:

-- forstmestarin sängyssä on muka nähty... joku muukin otus kuin

Bis. Usch då! Sitä ovat Fjallen ystävä-neidit ensi alussa pitäneet

häpeämättömänä panetteluna, jota ei kukaan kunniallinen saa uskoa,

mutta nyt kun pasturska Pallukka -- herännyt ihminen -- on tiennyt

kuiskata kolmeen korvaan että "Iita" jo on "siinä tilassa", nyt tuo

ilkeä juoru uhkaa olla tositapahtumasta aiheutunut.

Tämä se ystävättäriin koskee. "Oih" tyrskii Iines neito naavakuusen

takana. "Fjalle on minut pettänyt! Han har bedragit mig, den

uslingen! Minä olen hänen kanssaan istunut... myllyn takana...

helluntaipäivänä, jolloin vain vähän satoi vettä. Hän on minua

puristanut rintaansa vasten ja suu -- oih, suudellut minua. Ja

minä... olen syöttänyt sokurikakkua hänen Glorylleen, sille

kultanuusalle, silloin kun forstmestari on ollut leimaamassa... hän

on kuiskannut minulle suloisia sanoja moottorissa. Usch! Minä olen

ollut sen miehen kanssa... melkein kihloissa. Ja hänellä on minun ja

minulla hänen valokuvansa -- se koirakuva. Mutta nyt -- nyt minä sen

poltan ja hänen täytyy lähettää minun kuvani takaisin. Niin! Ja kun

Glory ensi kerran tulee luokseni, niin minä potkasen..."

Iines neiti tyrskähti hysteeriseen itkuun ja kyynelet vuotivat

runsaina hänen helmoihinsa.

"Ah voi!" ajatteli neiti Strömberg maantien pientarella,

silmänympärykset punaisina kuin särellä. Miksi ei Fjalar tehnyt

niin kuin minä viime talvena ehdotin: että olisi lakkauttanut oman

hoidon ja ruvennut syömään ateriansa minun luonani -- niinkuin hän

on juonut tuhannet kerrat kahvia kanssani. Silloin ei Iida olisi

häntä... ysch. Hän on minulle ollut enempi kuin veli: minä olen

toimittanut hänen virka-asioitaankin, salaisiakin, koska hän on ollut

niin hyvä minulle... ja kissalleni, Petterille. Minä olen antanut

hänelle jouluksi omakeksimäni metsänhoitosalkun, silkkisamettisen,

kultahelmisen, viikinkilaivakuvioisen. Olen häntä aina puolustanut

muita vastaan mailman hienoimmaksi herraksi. Ja nyt -- nytkö tämä

skandaali kaiken palkaksi! Nyt tosiaankaan en tiedä, kuinka häntä

kohdella, kun hän ensi kerran näyttäytyy. Se on kauheaa, kun nuori

mies tekeytyy paremmaksi kuin on... Neiti Strömberg kiemurteli

avuttomana maantiellä ja olisi antanut ajaa ylitsensä, jos olisi

voinut tehdä juorun valheeksi.

Mutta neiti Roos makasi suullaan, painaen pienet ruusunpunaiset

kasvonsa tiiviisti märkää sammalta vasten ja tahtoi puhutella Jumalaa

sydämensä suhteesta Fjalar Bergiin. Sillä hän, hän yksin -- niin hän

uskoi -- rakasti Fjalaria niinkuin kristityn nuoren naisen sopii...

puhtaasti -- niin hän uskoi -- ja niin salaisesti että siitä luulta

vastikään ei tietänyt kukaan muu kuin Hän, kaikkien laupeudensisarten

herra, -- Hän, jonka edessä ei mikään ollut mahdotonta. Kerran,

juuri näihin aikoihin syksyllä, oli herra Berg kietaissut kätensä

diakonissan vyötärysten ympäri ja kuiskannut ranskaksi -- niin

hän luuli, sillä ruotsia se ei ollut -- jotakin hyvin suloista ja

hienoa. Se oli tapahunut pappilan mäen alla hoosiannaharjoituksiin

mentäessä... Hän, kristitty tyttö, ei ollut vastannut mitään, oli

ollut aivan ääneti ja odottanut lisää... Mutta silloin oli sattunut

vallesmanni vastaan ja nauranut... Hetki oli kuitenkin jäänyt pyhään

muistoon. Voi forstmestaria, mihin syntiin nyt lienee sortunutkaan?

Mutta Jumala hänet ehkä ojentaa...

Neiti Roos vilkasi ylös taivaalle ja rukoili hartaasti -- ja hän oli

kaunis tässä rukouksessaan.

Mutta maantieltä kuului kärryjen ratinaa niin että kaikki itkeväiset

kerralla säpsähtivät. Neiti Strömberg kavahti ensimäisenä ylös maasta

ja otti ryhtinsä, vaan toiset pakenivat syvemmälle metsään tahtoen

olla erillään koko pahasta mailmasta.

Kärryt tulivat kovaa vauhtia neiti Strömbergiä vastaan, mutta

kyytipoika ehti tervehtiä postineitiä. Vasta kun ajajat olivat sivu,

kääntyi neiti Strömberg katsomaan, ketä siinä kievarin Janne kyyditsi.

Ja hänestä näytti -- tosin oli hämärä -- että linjaalirattaiden

etu-istuimella istui forstmestarin piika Iida -- ja postineidin

polvet alkoivat jälleen vapista. Vaivoin hän pääsi kotiin, lukitsi

ovensa ja heittäytyi hervotonna sohvalle. Ja nyt vasta saivat tunteet

oikein vallan... Mutta vielä samana iltana myöhään nakutti joku

postitalon keittiön ovelle -- se oli tohtorin rouva, joka pistäysi

pienelle asialle tietäen samalla kuiskata Klaara ystävättären

korvaan että nyt oli Fjalar Berg lähettänyt taloudenhoitajattarensa

ompeluoppiin -- Tampereelle.

Ompeluoppiin? Niin, Iidallahan tosiaan taisi olla taipumuksia -- -- --

Tohtorin rouvan ja Klaara neidin teki mieli jutella pitemmälti

tästä aiheesta, mutta kun ei kumpikaan saanut sanoja ensimäiseksi

irti, kuivui keskustelu siihen. Fjalar Bergillä -- sen sai Klaara

lisäksi tietää -- kuului taas olevan tavattomasti töitä, niin että

poika parka -- sekin lausuttiin kuiskaamalla -- tänä aamuna varhain

oli lähtenyt kahden viikon leimausmatkalle Syrjämurron kylään

ottaen mukaansa sekä Bismarckin että Bonden. Mutta Glory oli jäänyt

juoksentelemaan pitkin kylää, -- ei ollut apteekkarin Iineskään sitä

huolinut ja tohtorin rouva puolestaan ei uskaltanut miehensä vuoksi,

joka oli kotona. Katri Partanen ainoastaan oli luvannut ottaa orvon

koiran pieneen kamariinsa sitten kun isä ja äiti menevät nukkumaan.

-- Kyllähän minäkin ottaisin, sanoi Klaara neiti säälivästi, -- koska

Fjalar aina on ollut niin kiltti -- Petterille, mutta ymmärräthän,

rakas Adele, että se on mahdotonta, koska Glory puree kissoja.

-- Niin, niin... Mutta minullahan oli asiaa.

Ja sitten vasta tuli oikea asia, gobeliinimalli. Hyvin myöhään juoksi

tohtorin rouva saali korvissa yli maantien, jonka molemmin puolin

kuului pimeässä kaksi ruotsinkielistä hyvänyöntoivotusta: Go' natt --

sof godt --

Alakuloisuus ja neuvottomuus oli yhtäkkiä vallannut sen koplan,

joka kodikasten suhteiden perusteella oli muodostunut metsäherra

Bergin ympärille Rämsänrannan yksitoikkoisessa ilmapiirissä. Iloiset

moottoriretketkin olivat katkenneet synkän syksyn tullen, ja

Rankrutti, herra Bergin uskottu masinisti, kulki toimetonna pitkin

kylää ja juopotteli vahvasti.

Ainoa, joka leveästi ja makeasti nauroi kaikelle, oli nimismies

Pykälä. Fjalar Bergin viipyessä kaukaisella leimausmatkalla hän

koetti paraansa mukaan korvata Rämsänrannan nuorten naisten

ritarikaihoa. Hän kahvitteli naisia ja rouvia vanhanpojan kodissaan,

suostuipa pienessä pöhnässä keskustelemaan ruotsiksi tohtorinnan

kanssa ja oli hakkailevinaan kiihkeästi sekä Klaaraa että Thyyraa

vieläpä Iinestäkin. Ja avomielisesti johti hän puheen Fjalar Bergiin

niin että naiset ihan punastuivat hävyn tunteesta.

-- Ettekö tiedä, hän huusi kimeällä äänellään, että kaikki

forstmestarit lorujen lopuksi naivat piikansa? Ja minun mielestäni

se onkin oikein ja kohtuullista. Nähkääs, arvoisat neidit, kun

aristokratia ja demokratia sulaa yhteen, niin siitä luonnollisesti

syntyy pätevä porvarissääty Suomenmaahan. Eikö se ole loogillista?

Mitä teillä oikeastaan on sitä vastaan, jos "Iitasta" tulee

rouva? Minä muistan lukeneeni historiasta että toritytöstä tuli

kuningatar!...

Naiset joutuivat niin hämilleen kaikista näistä puheista että

tahtoivat lähteä pois kesken vierailua. Mutta hyväntuulinen

nimismies juoksi avopäin portille ja, tarjoten molemmat käsivartensa

hullunkurisella juhlallisuudella naisille, alkoi taluttaa pakenevia

takaisin.

-- Meine damen, meine damen, -- hoki hän: vallesmannin talosta on

vaarallista mennä pois, ilman toista kuppia kahvea. Sil vuu plää!

Ja naisten täytyi hampaita kiristellen ja nauraen palata takaisin

istumaan nimismies Pykälän vanhanpojan nahkasohvaan, joka hiukan

haiskahti viinalle ja tupakalle.

12.

Paperit viipyivät, ja Herkko Tapion asia pysyi ratkaisematta.

Metsäherra ei sanonut tietävänsä asiasta mitään. Toisella kertaa hän

viittasi siihen että ylimetsänhoitaja saapuu paikkaa tarkastamaan,

mutta ylimetsänhoitajan saapuminen riippui erinäisistä seikoista --

saattoi mennä joku vuosi ennenkuin tulisi tilaisuutta tarkastaa.

Sitäpaitsi -- selitti herra Berg iloisesti silmää iskien -- oli

ilmestynyt kilpahakijoita.

Kilpahakijoita?

Herkko Tapiosta tuntui että muut anomukset olivat väkinäisesti

toimitetut asian hämmentämiseksi. Häneltä tahdottiin estää

mahdollisuudet saamasta Käkinientä asuinpaikakseen. Ihmiset

Rämsänrannalla olivat kateellisia... Mitä oli kirkkoherra Hyttysellä

tekemistä sillä niemellä? Tiesihän koko pitäjä, millaista hänen

kotihartautensa oli, tiesiväthän kaikki, kuka sille hengen miehelle

kulloinkin saunan lämmitti. Toisen anojan, viekkaan Sutisen puuhat

olivat varmasti yhteydessä edellisen anojan kanssa. Jos ei yksi

saisi, niin ehkä toinen -- niin olivat kilpailijat laskeneet. Entä

Konsta Kouhosen sekaantuminen? Se iljetti niin että karvas sylki tuli

suuhun. Tuo sama mies oli yrittänyt haastaa Herkko Tapion käräjiin

kunnianloukkauksesta ja "virkamiehen vastustamisesta virkatoimessaan"

-- sen pärepuujupakan johdosta, mutta nimismies oli saanut asian

raukenemaan.

Herkko Tapioa kaikki nämä ilmiöt tympäsivät. Hänen rinnassaan alkoi

jotakin paisua ja suonissa kihisi synkkä veri.

Tuontuostakin lähetti metsänhoitaja jonkun luottomiehistään

Käkiniemeen, milloin mitäkin mittaamaan tai arvioimaan. Piti näön

vuoksi olla puuhassa. Mittailemista ja kepittelemistä näet pidettiin

Rämsänrannan rahvaan keskuudessa suuressa arvossa. Siellä alkoi noita

vosmestarin keppejä jo näkyä ristinrastin, pitkin ja poikin...

Tapion mielestä ne rikkoivat korven vapaata tunnelmaa. Hänen teki

mieli kiskoa nuot järettömät seipäät irti maasta.

Enin hermostutti häntä että yksinkertaisesta tehtävästä, jossa

tarvittiin pari viivan vetoa, Metsähallituksen edustajain leirissä

leivottiin mitä vaikein kysymysmerkki.

-- Varmaan minun torpantila-asiani lopuksi ratkaistaan Venäjän

Duumassa tai Ministerineuvostossa Pietarissa? virkkoi hän ivallisesti

naurahtaen neuvotellessaan vaimonsa kanssa oman kodin suunnitelmista.

-- Herkko hyvä, me muutamme takaisin kaupunkiin? rukoili vaimo.

-- Ja luovumme kaikista luonnonihanteista? lisäsi aviomies

katkerasti. -- Minä sanon sinulle, Hetu, älä puhu minulle sillä

tavoin. Se ärsyttää!

-- Mutta sinulle eivät Käkinientä anna?

-- Minäpä otan, jos eivät anna!

-- Otat?

-- Otan! Jumaliste...

Hänen silmänsä leimahtivat suuriksi ja valkoiset hampaat

kirskahtivat. Etenevä leuka ilmaisi päättäväisyyttä...

Hetua alkoi vaistomaisesti peloittaa, mitä oikein liikkui hänen

miehensä mielessä, ja vaimo suostui melkein ilolla siihen kun

seuraavana päivänä eräs outo agronoomi pyysi Herkkoa toverikseen

pitäjälle.

"Menköön tuulotteleimaan, liiaksi onkin rasittanut sisätöistä. Ehkäpä

sieltä saapi uutta voimaa odottamaan ja kestämään -- pettymyksiä."

Ja raskaasti huoaten jäi vaimo kotiin -- pieneen, ahtaaseen kammioon,

josta näkyi vain halkopino ja takapiha.

Hän, Hedvig Tapio, sai luvan nöyrtyä kohtaloonsa kuten tuhannet

siskonsa.

* * * * *

Herkko Tapio kiertää ympäri Rämsänrannan pitäjää, näkee mökkejä ja

akkoja, pirttejä ja pahnoja, ja puhuttelee ukkoja. Tietämättömyys

on suuri surkeudessa, valistusta ei varjoksikaan, mutta yhdessä

asiassa kaikki ovat kokeneet, arvostelevat sitä puolta ankarasti.

Metsänhoitojärjestelmä -- vosmestarien mielivalta. Kauniimmin sanoen:

armollinen esivalta, joka rajoittaa moukan elämän korvessa, ulottaa

kovan kouransa kaikkialle: puihin ja pensaisiin, kiviin ja sammaliin,

lampiin ja laitumiin.

Olet sydänmaissa syntynyt sikiö, piilopirtissä riepuun kääräisty

kakara, paimenpojaksi napataloon paiskattu. Isäsi kevätjäihin hukkui

ilman että kukaan huutoansa kuuli, emosi järki vaivaiseksi topertui

-- sinut kohtalo varhain sydänlämmöstä vieroitti. Kasvat kurjat

kukkavuotesi mustaa kannikkata jyrsien, kintut paljaina, posket

ruvessa, isännän askelta arastellen, emännän luudan huiskausta

peljäten, paidanriekaleillasi koiran kanssa luikaten. Ei ole sinulla

montakaan ilon päivää, karjapojasta sinut jätkäksi ajavat -- toisten

hyviksi raadat ilman pennin hyrrää. Etkä tiedä mitä varten elät, et

sitä osaa niin pitkälle laihassa sielussasi kysyä...

Mutta kerran hampaasi karkenee, repäiset itsesi irti isännän

ikeestä ja metsään pakenet. Metsään! -- ainoaan paikkaan, mihin

sinua vapauden vaistosi vetää; sinne piilet kuin petahinen -- ja

pesäsi teet. Nautit hiljaisuudesta, viihdyt kuin villi erämaassa

ansojasi viritellen ja vainuat toisen villin, naaraan, onnesi

tasajakoon. Yhdessä murmattelette, korven huminata kunnioittaen

kuin ääntä Jumalan, metsän juurilla henkeä elättäen. Vierii vuosia

ja luolasi kuhisee täynnä alastomia penikoita. Et vieläkään älyä,

miksi elät tai miksi kaikki on näin, mutta elää sentään osaat ja

elämäsi itsemääräämisestä nautit kuin peikko saaressa. Mutta sitten,

syyslumen valjuna päivänä, odottamaton vihollinen pistää tuikkasee

keihäänsä pesääsi, sinut haavoittaa iäksi ja joukkosi mailman

näkyviin karkoittaa. Metsänhoitaja -- herra ja vosmestari. Nyt vasta

havahdat älyämään, mikä olet -- millainen metsärosvo olet. Raavit

niskaasi, syljet ja kiroat -- turhaan. Käräjiin sinut raahataan ja

käräjistä linnaan, mutta linnasta päästyä olet merkitty kuin Kain:

metsänurkkijat, rahanorjat, askeleitasi seuraavat -- jää hyvästi

lemuava metsäsauna sinisten vaarojen painanteessa! Tuli sinustakin

yhteiskunnan hylkiö, kurja, elinoikeudeton isä; vaimostasi tehtiin

Jumalan kunniaksi heikkomielinen. Lapsesi hajoitetaan taivaan

tuuliin ja vieras käsi heiltä sydämet vetää ulos kurkusta -- sama

ilvenäytelmä alkaa uudestaan.

Tällaisena kuvasteli Herkko Tapiolle se elämänsisällys, josta mökkien

ukot hänelle juttelivat eri paikoissa pitäjää. Hän kohtasi vapisevia

vanhuksia, jotka olivat kärsineet vankeutta ja sakkoja siitä että

olivat lämmittäneet kiuvasta niin autionkolkossa paikassa ettei tuota

paikkaa oltu yhdelläkään pilkulla merkittynä metsäherrain karttoihin.

Hän tapasi myös nuoria torpanpoikia, jotka aivan äskettäin olivat

lyöneet surman pilkat oman kotinsa aidan takaiseen metsään, kun

hallitus tarvitsi välineitä vahtiketjunsa vahvistamiseksi ja

metsänhoitajain taskurahoiksi. Myös yllätti hän vuoroin torpparin,

joka valitti verorasitusta, vuoroin metsäihmisen, joka tunnusti

vuosikymmeniset verovapautensa, ja hän älysi että vääryyttä saattoi

piillä molemmissa kohtaloissa. Yhtä hemmoteltiin, toista ruoskittiin

-- hyvin järjestettyjä suhteita esivallan ja kansan välillä ei

löytynyt. Kipeimmin silmiinpistävä oli kentiesi metsätaksojen

häilyväisyys, joka näytti riippuvan metsäherran mieskohtaisesta

vallasta. Yksi sai puunsa ilmaiseksi, toinen sai sen markalla, kolmas

kolmella markalla, vaan neljäs ei sitä saanut millään rahalla.

Ahneimmat osasivat tehdä kauppa-asioita metsäherrain suosiollisella

välityksellä, arimmat ostivat puita tappiokseen. Pärepuun nimellä

sai yksi rakennuspuita, rakennuspuun nimellä sai toinen sahapuita,

mutta joka todellakin tahtoi ostaa oikeita pärepuita, hänelle

leimattiin hyvien rinnalta niin huonoja että niistä hädintuskin

sai aidanseipäitä. Leveranssipuut saattoivat olla mitä tahansa --

siinä ei ollut järkeä, mutta joka varmasti tahtoi saada mainion

puun kruunun metsästä, hänen täytyi se joko varastaa taikka seurata

muille myydyn pölkyn perässä alas kaupunkiin asti koettaakseen ostaa

kymmenkertaisella hinnalla mahtavalta tukkiyhtiöltä ja hinatakseen

sen jälleen takaisin kasvinpaikoilleen. Paikkakuntalaisille ei

hevillä myöty tuoreita saunahirsiäkään, josta oli seurauksena

että ränstyneimmätkin rakennukset, riihet, aitat, pajat ja pöksät

muuttuivat rämsänrantalaisten himotavaraksi. Onnellinen tosiaan,

ken sai purkaakseen ja vetääkseen viidenkymmenen virstan takaa

pyöreähirtisen, mustasisuksisen, puolilahon, kaatumaisillaan

törröttävän hökkelin!

Epäsoinnun tärkeänä virittimenä näytti olevan myös se että

paikalliset metsänhoitajat yleensä olivat vartavasten kasvatetut

herroiksi, joilla ei ollut kansanvaltaisia harrastuksia ja jotka

eivät Suomen kansasta löytäneet mitään rakastamisen arvoista tai

jotka suorastaan pitivät kunnia-asianaan osoittaa halveksumistaan

kansallisia ja kansanelämää tarkoittavia kosketuksia kohtaan. Nuoret

metsäherrat saattoivat olkapäitään kohautellen korkeintaan nauraa

suomalaiselle kansanelämälle, mutta -- itkemisen kyky heiltä puuttui

kokonaan, sen itkemisen, joka piilee jokaisen, kansan tilaa arvioivan

ja tutkivan yksilön ja virkamielienkin, sydämessä. Heidän hymynsä

oli kylmä ja kuiva, ja heidän sydämensä autio ja ikäväntunteva: --

ulkopuolella virkatointa jäi heille ainoastaan oman pienen minän

huvittelu. Virkatointaan he pitivät vapaaherran ammattina sikäli

kuin heillä oli oikeus elää kansan varoilla, mutta niin pian kun he

yrittivät todella palvella kansaa, tunsivat he orjan oireita ylpeässä

sielussaan.

Oli totta että kansan puolelta myös harjoitettiin mielivaltaa ja

oman käden oikeutta, mutta kansan rikokset rangaistiin julkisesti

ja ankarasti. Vaan metsänhoitajain mielivaltaisuuksia ja rumia

menettelyitä taikka huolimattomuuksia ei koskaan paljastettu eikä

rangaistu. Heidän päänsä ympärillä väikkyi kunnian kehä, mutta kaikki

ne, jotka heidän onnistui saada kiinni metsäsynneistä, leimattiin

pilkkakirveellä yhteiskunnan hylyiksi.

Metsänhoitajat? Herkko Tapio mietti sitä nimeä salojen pitkiä

polkuja astellessaan. Ansaitsivatko nämä herrat metsänhoitajan

juhlallista arvoa? Hekö metsiä hoitivat? Rämsänranta oli täynnä

hoitamattomia metsiä. Vuosikymmeniin, vuosisataan eivät metsäherrat

olleet huolineet ryhtyä minkäänlaisiin toimenpiteisiin turmeltuneiden

metsämaiden parantamiseksi. He tuhlasivat ja tarjosivat vain

se säästöt, mitkä luonto itse oli tallettanut. Metsän uinuvat

miljoonat sallivat he hyvällä omalla tunnolla jäädä ikuiseen

lepoon -- läksihän hoidottakin kylliksi miljoonia. Päinvastoin

he sakottivat ja peloittivat niitä talonpoikia, jotka uskalsivat

yrittää metsänpuhdistusta, sillä he eivät hevillä suoneet moukalle

etuja. Olivatko he siis metsänhoitajia?... Sen, joka tahtoi kajota

kruununmetsien murtoihin, täytyi maksaa työstään. Sitä, joka

hirveällä vaivalla kiskoi ylös maasta juurikkaita polttaaksensa

niistä tervaa ja siten teki mahdolliseksi puunsiementen itämisen

kruunun hyväksi, verotettiin kuutiomitan mukaan. Herrain päähän ei

pälkähtänyt että hallituskin joskus olisi voinut maksaa takaisin

niille, jotka sen etuja auttoivat. Ja metsänhoidon kirjoihin olisi

koitunut sekin, jos puun tarvitsijan olisi sallittu järkiperäisesti

harventaa hyödyttömästi tiheinä seisovia korpia. Mutta niin ei

tapahtunut. Oliko se siis metsänhoitoa?

Rämsänrannan kirkonkylässä, ihan metsäherran asunnon ympärillä,

oli metsävalkea liki sata vuotta takaisinpäin syvälle polttaen

raiskannut penikulmien laajalti metsämaita -- mutta niitä kankaita

ei koskaan puhdistettu eikä uudesta kylvetty. Odotettiin vieriväksi

toinen vuosisata lisäksi, niin ehkä luonnon isä taas taikoisi puita

leimattavaksi. Samallaisia palokankaita levisi syrjäkylissäkin,

ja nuoret metsäherrat ihmettelivät vihellellen ettei taivasten

tirehtööri paremmin höystänyt ryytimaitaan. Tosin niistä oli

hyötyäkin noista erämaisemain ikävistä aavikoista: saattoi mainiosti

metsästää syksyisiä jäniksiä, kun ne rusakanvalkoisina kerinä

kierivät poikki mustien pintojen, haukkuvan hurtan ahdistamina.

Agronoomi, jonka toverina Herkko Tapio kyliä kiersi, oli innostunut

mies. Joka askeleella hän teki havaintoja metsistä, soista, vesistä

ja kansan elinkeinomahdollisuuksista luonnon helmoissa. Talojen

pirteissä ja mökkilöissä, navetoissa ja isäntien pellonpientarilla

hän osanottavasti ja opettavasti antautui pitkiin keskusteluihin

maamiehen asioista. Hänen puheilleen ja vakuutuksilleen ei läheskään

aina arvoa annettu, mutta sitä kiihkeämmin hän silloin kävi kiinni

kysymyksiin, sitä vakuuttavammin hän kosketteli korven kanteleen

kieliä. Hän taisteli ennakkoluuloja vastaan samalla antaen arvon

vanhojen ukkojen kokemuksille ja saavutuksille.

"Kuinka toisenlainen mies hän on miehekseen kuin metsäherra"

ajatteli Herkko Tapio. "Kuinka toisenlaisia yleensä ovat nämä

maanviljelysvirkamiehet kuin metsänhoitajat! Heissä on sydänlämpöä,

kansaansulautuvaisuutta, ennenkaikkea isänmaallisia ihanteita. He

suovat hyvää kansalle, iloitsevat sen hyvinvoinnista, eivät ole

toivottomia sen tietämättömyydestä, koettavat sitä todenteolla nostaa

-- aivan päinvastoin kuin nuo toiset, jotka syrjästä katselevat

kansan vaurioita ja typeryyksiä ja kohauttelevat sille halveksuen

kapeita olkapäitään. Nämä hartevat maahan-uskovaiset tarttuvat

lämpimin kourin kiinni raatajan kädestä, katsovat suoraan silmiin

ja rohkaisevat taisteluun. He ovat virkamiehiä ja kuitenkin kansan

palvelijoita, samalla kun ovat sen johtajia. Jospa korven rahvas itse

ymmärtäisi, ketä kohtaan sen on oltava kiitollinen. Mutta onneksi

nämät eivät sitä odota, vaan iloitsevat hiljaisista kylvöistä.

He hymyilevät suopeasti typerälle talonpojalle, joka hätäillen

häärii noiden puujumaliensa ympärillä kaikin keinoin koettaen niitä

lepytellä ja niiltä armoa kerjätä.

"Puujumalat -- vosmestarit! Vasta sitten kun Suomen kansa luopuu

uhritoimituksistaan lakaten epäjumaliaan pelkäämästä, kumartamasta

ja salaa vihaamasta, vasta sitten se on vapaa luonnon elävän Herran

palvelemiseen. Metsän kerjäläisestä -- itsenäiseksi maamieheksi. Se

on pitkä askel Rämsänrannalla! Mutta kerran se on otettava, muuten

tämä korven mies jonakin kauniina aamuna löydetään hirttäytyneenä --

epäjumalansa kaulaan..."

Näin hänessä kuvat kulkivat agronoomin kanssa polkuja taivaltaessa.

* * * * *

He olivat kiertäneet useita kyliä ja olivat palaamassa kirkonkylää

kohden, jonne vielä karttui kolme mittaamatonta peninkulmaa. Maa

kumisi heidän saappaittensa alla ja kelmeän iltaruskon yllä kimmelsi

kylmä tähti. Korpilammit välkkyivät hienossa riitassa, joka ei vielä

kestänyt kuin heittokiven painon.

-- Katsokaapas tätäkin kruunun metsää: se on kuin hautuumaa, johon

ruumiit ovat viskatut sikinsokin mätänemään ja jätetyt peittämättä...

-- Täällä olisi ihania asuinpaikkoja, virkkoi Herkko Tapio

himmenevään maisemaan haaveellisesti tuijottaen. Esimerkiksi tuolla

mäellä, etelän rinteessä. Mutta ei ole asutuksen antajaa, jos ei

liioin ottajaa.

-- Kunhan kansa saadaan hereille, silloin ilmestyvät sekä antajat

että ottajat, -- sanoi agronoomi eteenpäin rientäen.

-- Kuinkas on sen komitean laita? kysyi hetken kuluttua Tapio. --

Sen, joka valmistaa ehdotukset kruunun maan käyttämiseksi?

-- Komiteat ovat enimäkseen kometiioja! alkoi agronoomi. Nähkääs

kun...

Hän alkoi innostuneesti selittää.

-- Se minusta on surkeinta, arvosteli Tapio, että kansanvaroja

tuhlaamalla tuhlataan työhön, josta ei ole vastaavaa hyötyä.

Maanmittareille ja metsäherroille mätetään kymmenin markoin päivässä

siitä että käveleksivät metsäpolkuja tai soudattelevat itseään

kauniin sään aikana. Ja tätä sivutuloa voi kestää enemmän kuin

miespolven iän! Jos ne rahat, jotka hukkuvat metsäkomiteoille,

käytettäisiin suorastaan uutisasutuksen hyväksi, niin...

Taivaltajain keskustelu katkesi vasta sen torpan veräjällä, johon

olivat aikoneet yöpyä.

Vaikka jo oli pimeä, niin tässä metsätorpassa sentään valvottiin

ja koko torpanväki näytti olevan kovassa mielenjännityksessä,

mikä ilmeni siinäkin että isäntä ja emäntä kyykkivät ikäänkuin

varpaisillaan pihalla, pälyen kamarin akkunaan, josta näkyi kirkas

tuli.

-- Mitä täällä on tekeillä? kysyi agronoomi isäntää ja emäntää

katellen pirtin portailla, joita vastoin kaikkea kansantapaa valaisi

lyhty, joka vitsaköyteen kiinnitettynä oli ripustettu eteisen

laipioon.

Emäntä alkoi kuiskutella.

-- Elekee vieraat niin isolla eänellä... toisinaan kuuloo ja tykkejää

pahaa. Täällä on kirkonkylän vosmästari -- se Perki. Tuolla se on

soikossa, rojottaa! Ikään sille kahvia viiä hömssäytin.

Agronoomi naurahti ja iski silmää Herkko Tapiolle.

-- Vai niin, sanoi hän raikkaasti. -- Saapiko talossa yösijaa?

Emäntä asettui tutkivasti ihan agronoomin parran alle ja,

syrjäsilmällä vilkaisten Tapioon, kysäsi:

-- Outtako työ herroja vai metänlukijoita?

-- Eipä oikein kumpiakaan!

-- Passanneoko sitten moata pirtissä?

-- No jo tok'! tokasi agronoomi savoksi, irroittaen laukun

olkapäiltään. Mutta emäntä tuli yhä hänen korvaansa kuiskuttelemaan:

-- On meillä kyllä kaksii alvari vierassänkyä, vaan se kun käski

petata toisen koirilleen. Se on rantunsorttinen herra.

-- Hm, hm, myhähteli agronoomi naurussasuin ja astui isännän jälissä

pirttiin, jossa muu talonväki niinikään oli sangen säikähtyneen

näköistä.

Ruskeankiiluvasilmäinen isäntä, kun oli saanut selvän uusista

vieraista, tuppasi myös tuttavallisesti kuiskuttelemaan agronoomin

korvaan:

-- Luulooko akranaami että se -- perkuli -- rupeaisi minulle

antamaan, niitä leivän ranssipuita? Nähkääs kun minn' oun sen Jussi

vainaan velimies ja se vosmestarin piika -- tuntoohan se akranaami

sen? -- on sen Jussi vainaan tytär. Moaliman juorut on käynnä jotta...

Hän hiljensi ääntään. -- Niin että jos niinkuin sitä lyytä... kysyi

isäntä.

-- Ei, ei, sanoi agronoomi ankarasti ääneen. Älkää toki sillä

perusteella pyytäkö. -- Kuulkaapas isäntä, sanoi hän, mitenkä

on teidän suoviljelyksenne laita? Eiköhän käydä aamupuhteella

katastamassa. Tuollahan näytti olevan ihan veräjän pielessä kaunis

suo...

Ja agronoomi sai puheen johdetuksi toisaanne.

Mutta emäntä tulla lynstähti hätäyksissään pirttiin ja kertoi suun

täydeltä isännälle:

-- Nyt se myrkyn lykkäsi! Käski keittää läskipottua itelleen ja

talakkunata koirilleen. Talakkunaksiahan noita nimeksi oisi, vaan

hiivatistako sieppaat läskit?

-- Etkö sinä sanonut? kysyi isäntä.

-- Tolskasinhan tuota että jos ei herra vosmestari piä paki pahana,

niin ei läskiä meillä ouk, vaan se alako viheltää ja kävellä

keikkailla kahakäteen pitkin soikon lattiata ja jahkailla jotta

"kumma paikka, kumma paikka, vaikka on porsaita, niin ei muka ole

läskiä". Vaan eihän meillä elämänpäivinä ouk ollunna sian saparoakaan!

-- Etkö sinä sitä sanonut?

-- En häntä hirvennyt -- se niin näytti arvokkaalta ja sikaria

sauhutti. Mää sinä, Aatami!

Isäntä läksi "sisälle" ottaen jo ovella nöyristyneen ilmeen naamaansa.

Mutta kun metsänhoitaja Berg sai kuulla että pirtissä oli agronoomi

Brander, jota hän ei tuntenut, mutta jonka ruotsalainen nimi hänelle

kelpasi, niin hän lähetti isäntää myöten tervehdyksen että jos

herra agronoomi tahtoi, hän oli valmis luovuttamaan hänelle toisen

sängyn kamarissa, jossa tapauksessa koirat voisivat nukkua pirtissä.

Mutta agronoomi ei tahtonut häiritä forstmestaria, vaan lähetti

emännän mukana kiitokset että hän nukkuu toverinsa kera mieluummin

pirtissä, koska täällä on kohtalainen lämpö eikä näy olevan haitaksi

russakoitakaan.

-- Mitä hän täällä oikein kuleksii? tiedusti Herkko Tapio oikaisten

selkänsä pirtin lattialle, olkien päälle.

-- Templuussa on ollunna tuolla Permapuron kupeilla, selitti isäntä,

vaan nyt oli jättännä vähin sijalleen, sen Eeli Kinnusen! Tähän se

tulla pouhasi koirineen justiisa tiimaa ennen kuin työ tulija...

Isäntä röyhtäili ja haukotteli ja sanoi omituisella nenä-äänellä:

Eikö tuo reissunne sinne kirkolle, yhteen matkaan peäsette oamusella.

-- Ei ole meistä hienoon seuraan!

-- Vai ei! sanoi isäntä tosissaan. Kotvan kuluttua hän vinkuvalla

äänellä kysäsi:

-- Se taitaa olla korkeata sukkuo tämä meijän vosmestari?

-- Sen saanee isäntä uskoa että korkeata se on! kuului pimeässä

agronoomin karkea ääni.

-- Yhtä aatelia kuin muutkin metsäherrat! sanoi Tapio.

-- Hyy! hyhähti isäntä erottamatta ivaa.

13.

Pikkukaupungissa riehui sisällinen sota...

Ylimetsänhoitaja Brandenberg -- normaalioloissa sangen siivo

herra -- äkämystyneenä paikallistukkihuutokauppa-arvosteluista,

oli näet hyökännyt kihlakunnan maanviljelysseuran kimppuun, jonka

keskuudessa rämsänrantalainen maatalousneuvoja oli kysymyksen

virittänyt. Ylimetsänhoitaja, joka oli saanut päähänsä että tässä

oli ratkaistavana suuri kulttuurikysymys, jota koko Suomi seurasi,

oli toivonut yhdellä läimäyksellä tappavansa kaikki "lantakärpäset"

ja oli sentähden -- nuoren sihteerinsä intelligenssiin luottaen

-- paikkakunnan sanomalehteen sorvannut seitsemän palstaa pitkän

kirjoituksen, joka kihisi kiivaita voimasanoja paikallisia herroja

ja varsinkin rämsänrantalaista maatalousneuvojaa vastaan, samalla

kun se sinkoili suosionosoituksia metsänhoitajaparvea kohtaan,

joiden isällisenä suojelijana herra ylimetsänhoitaja itseään piti.

Nuo paikallistukkihuutokaupat olivat synnyinmaan valtaelinkeinoja

-- pääasiahan oli että rahaa tuli lujasti! Jalo tarkoitus saattoi

pyhittää halvemmatkin välikappaleet, ja ali-forstmestarit tietysti

noudattivat asetuksia, jotka tulivat korkeammalta. Herroilla

forstmestareilla -- niin kuului ylimetsänhoitajan magna charta -- oli

siksi paljon työtä etteivät he joutaneet haaveilemaan proletaarista

utopiaa -- kuten joku Pontus Poutaperho ja hänen leveän selkänsä

takana koko maanviljelysseura.

"Te herra Poutaperho" -- niin kirjoitti ylimetsänhoitaja mielestään

sattuvasti -- "olette röyhkeän itserakas, kun te, omaamatta

hituistakaan ammattitaitoa, lähdette parjaamaan niin pätevää liikettä

kuin on meidän kautta aikojen kunnioitettu Metsänhoitolaitoksemme,

te -- rohkenen vakuutuksella sanoa -- olette intohimoinen, alhainen

jopa ilkeämielinenkin kansanvillitsijä, joka koetatte saarnata

epäluottamusta metsäherrain älykkäimpiä toimenpiteitä vastaan. Ja

koko viheliäisen maanviljelysseuran -- jonka olemassaolosta minulla

ylimetsänhoitajana luonnollisesti ei tarvitse olla erikoistuntemusta

-- olette te vetänyt peräköydessänne, koko tuon mystillisen seuran,

jolla ei näytä olevan arvostelukykyä ja joka tahtoo ostaa kansan

suosion panettelemalla metsänhoitajia, vaan joka (hän ei tietänyt

mitä pahinta lisäisi) tekisi viisaammin, jos ensin lakaiseisi omat

portaansa..."

Liikaa sanottu tämä oli niin korkean virkamiehen puolelta -- tätä

jo pidettiin tuulimyllyritarin hosumisena. Monet tarkastuspiirin

alimetsänhoitajatkin -- paitsi Fjalar Berg -- pudistelivat päitään ja

sanoivat: "Brandis blaskasi itsensä -- nyt hän saa frakkiinsa!"

Ja "frakkiinsa" Brandenberg sai. Hän sai vastauksen koko

maanviljelysseuran puolesta siinä määrin purevan, väistävän,

kipeästi sattuvan ja asiallisesti vakuuttavan että koko mailma --

Metsähallituksen horisonttia myöten -- musteni hänen silmissään. Oh,

tämä oli varmaan tuota kirottua sosiaalidemokraatista nousuvettä! Hän

hieroi kultakehäisiä silmälasejaan vimmatusti, hän huusi sinikalpeaa

sihteeriänsä, huusi kaunista rouvaansa, piikaansa -- ja lopuksi

tahtoi huutaa poliisiakin, kun sitä ennen oli huutanut telefoonin

umpeen. "Mitä?" jupisi hän itsekseen hirveässä hädässä voimatta

yökausiin nukkua.

-- Enkö ole ylimetsänhoitaja, jonka piiri käsittää miljoonan

hehtaaria maata? Kuka uskaltaa minua vastustaa?

-- -- Ja hän hyökkäsi uudelleen maanviljelysseuran kimppuun.

Sanomalehtitaistelun hyörinässä oli Herkko Tapion asia tullut

sysätyksi syrjään. Kun ylimetsänhoitaja vihdoin sai tilaisuuden

hengähtää ja koota ajatuksensa, tunsi hän sanoinselittämätöntä

tympeyttä Tapion anomusta kohtaan. Yleensä kaikki

kruununmetsä-anomukset, mikäli niistä ei ollut rahallista hyötyä,

häntä tympäsivät. Mikä olikaan tuo Herkko Tapio?... Ylimetsänhoitajan

epäluulo tämän rämsänrantalaisen nousukkaan suhteen oli käynyt

yhä suuremmaksi. Kukatiesi koko hyökkäys metsäherroja vastaan

oli lähtenyt tuosta yhdestä miehestä, Käkiniemen "rakastajasta?"

Kukatiesi Poutaperhon, Maatiaisen ja koko maanviljelysseuran äskeisen

viekkaan virityksen vipuna seisoikin Herkko Tapio, joka "rakasti

metsää" ja anoi "jalansijaa syntymämaillaan"? Heti hyökkäyksen

tapahduttua oli ylimetsänhoitaja sähköttänyt Metsähallitukselle

että Poropohjan tarkastuspiirissä oli syttynyt levottomuuksia.

"Kukistakaa!" oli yksi metsähallituksen jäsenistä sähköttänyt vastaan

-- ja herra Brandenberg oli koettanut parastaan.

Nyt hän mielessään kuvitteli että "vallankumouksellisilla"

oli pesäpaikkansa Rämsänrannan hoitoalueessa, jossa yksi

ainoa metsänhoitaja toimi äärettömillä alueilla ja että sekä

maatalousneuvoja Poutaperho että Herkko Tapio olivat kumousliikkeen

johtajia.

Herra ylimetsänhoitaja vaipui syviin mietteisiin.

Hänhän oli saanut määräyksen matkustaa tutkimaan Käkiniemi nimistä

metsämaata, mutta tottapuhuen hän ei enää uskaltanut. Tapion ja

hänen kilpahakijainsa asiat joutivat hyvin jäädä toistaiseksi

ratkaisematta. Jumala että piti olla niin paljon työtä!

Herra ylimetsänhoitaja ei säästänyt vaivojaan asiain oikein

järjestämiseksi, s.o. valta-aseman vahvistamiseksi Rämsänrannalla.

Se oli paras tapa kostaa. Hän ei ollut ennen kuunnellut Fjalar

Bergiä, mutta nyt hän, maanviljelysseuran löylystä päästyään,

muisti ja käsitti kaikki. Metsänhoitovirkakuntaa oli tuntuvasti

lisättävä Rämsänrannalla! Hoitoalue oli jaettava kahteen osaan

ja kumpaankin asetettava täysin pätevä, Evon metsäkorkeakoulun

läpikäynyt forstmestari. Ja kummallekkin forstmestarille oli avuksi

asetettava apumetsänhoitaja, joka samalla oli päämetsänhoitajan

sihteerinä. Sitäpaitsi oli metsänhoitajaketjua vahvistettava. Joku

ylimetsänvartijan virka ei voinut olla haitaksi...

"Minä luulen", hymisi hän puoliääneen, silmälasejaan hieroen, "että

siellä harjoitetaan metsäkeinottelua. Ja... Mutta me panemme

vartiomiehen istumaan joka näreen juurelle niin että niitä vilisee

kuin jäniksiä. Se ei paljon maksa! Metsähallituksella on kymmenen

miljoonan tulot, mutta vahteja saapi kuudesta sadasta markasta

kappaleelta kuinka monta tahansa."

Ja sensijaan että olisi kääriytynyt susiturkkeihinsa ja painautunut

Rämsänrannan metsiin, tilkitsi herra ylimetsänhoitaja Brandenberg

juhlapukunsa kauniiseen hylkeennahkakapsäkkiin ja ajoi junalla

Helsinkiin.

14.

Nimismies Pykälä ja konstaappeli Korhonen sattuivat eräänä

iltana istumaan viinapullon ääressä, sillä nimismies Pykälä oli

niitä harvinaisia virkamiehiä, joka ei arastellut seurustella

toverillisesti poliisinsa kanssa.

Konstaappeli kuiskutteli jotakin nimismiehen korvaan ja nimismies

näytti hyvin huvitetulta.

-- Jaakko taitaa lasketella omiaan? sanoi nimismies.

-- En! kivahti poliisi iskien silmää. -- Saapi vallesmanni uskoa.

-- Missä se tapahtui?

-- Sumpsankylässä, Karsikkojoella...

-- Tunteeko konstaappeli pieksäjiä?

-- Hitto heitä, kaiken mailman tukkipoikia! Samapa se, kun

yksituumaisesti...

-- Tietääkös Jaakko, mistä ne sille suuttuivat?

-- Lie känää ollut. Se siellä oli sattunut käveleksimään ja

toreleksimaan... Niin poijat huvikseen...

-- Helkkarissa! sanoi nimismies ja ryyppäsi. -- Tietääkö

konstaappeli, oliko Berg saanut ruumiin vammoja?

-- Parahultaisesti ne sitä olivat pehmittäneet. Ei siitä rosessia

tule, arveli poliisi.

-- Eikö tule? tiukkasi nimismies.

-- Ei tule, vakuutti poliisi. -- Eikä se vosmestari miten kehtaa.

Häpiää toki...

-- Niinkö konstaappeli luulee?

-- Niin minä... Mutta antakaahan, vallesmanni, kun minä

kuvannollisesti...

Poliisin kieli vähän sammalsi.

-- Kippis! keskeytti nimismies.

-- Kool! sanoi konstaappeli ja kertoi asianmenon, kuten hän itse

sanoi, "kuvannollisesti".

Nimismies nauroi sydämensä pohjasta ja piteli hyllyvää vatsaansa.

-- Korpilaki! huusi hän sitten, silmät hehkussa ja posket kiiltävinä.

-- Korpilaki ei ole mikään laki. Mutta jos korpilain käyttäjä saadaan

laillisesti ilmi, niin silloin voi soveltaa yleistä lakia.

-- Korpilaki on kansanlaki! sanoi Korhonen painokkaasti!

-- Ei ole! vastusti nimismies. -- Korhonen sitä asiaa ei ymmärrä.

Korpilaki ei ensinkään sisälly Suomen kansan lakiin.

-- Niin mutta Rämsänrannalla...! väitti konstaappeli hiukan

hiprakassa.

-- Väittääkö poliisi, että Rämsänrannalla on oma lakinsa? tiuskasi

nimismies ja hyppäsi pystyyn.

-- Elähän sinä, herra esimies... annahhan kun minäkin... Minä

tarkotan jotta vanhan kansan kirjoittamaton laki ja nykykansan

korpilaki pitävät yhtä.

-- Ei pidä sekoittaa! sanoi nimismies kiihtyneesti, myöskin

nousuhumalassa. -- Seitsemäntoistasadan kolmenkymmenen neljän vuoden

laki...

Ja he väittelivät kiivaasti siitä, mitä ymmärrettiin korpilailla ynnä

kaikilla muilla laeilla ja lopuksi huusi nimismies, nyrkkiään pöytään

iskien, että:

-- Johan minä sanoin konstaappelille että korpilaki ei ole mikään

laki, vaan se on lain ulkopuolella. -- Miina hoi! huusi hän perään.

Tuoppas se toinen pullo.

Kun toinen pullo oli tuotu, rähähti nimismies makeaan nauruun:

-- Syyttäköön itseään. Minä pesen käteni. Pakkoko oli mennä

ärsyttämään tukkijunnuja! Fjalu on mukava poika, mutta... Kaikki

forstherrat -- ovat suuria simppuja. Kutti parahiksi, sanon minä.

Minä olen Rämsänrannan nimismies. Kippis!

-- Kool! sanoi konstaappeli ja ryyppäsi ruskeata viinaa, joka oli

karvasta kuusenjuurikasta, sillä nimismiehellä ei sattunut tarjoksi

parempaa.

Yöhön asti he maistelivat ja väittelivät, väliin riitelivätkin, mutta

taas lauhtuivat, halasivat toisiaan ja puhuivat kuin ristiveljet

konsanaan mainiten sekä Jumalan että esivallan, Rämsänrannan

erikoisaseman ja pirun, mutta ennenkaikkea sen salaperäisen

korpilain, jonka perusteella nuori metsäherra oli saanut selkäänsä.

Vihdoin he nukahtivat vaate-päällä: nimismies rikoslaki kourassaan,

housut auki -- konstaappeli virkalakki silmillään, sikarin pätkä

suupielessä ja kautsuinen pamppu taskussaan.

15.

Pitkä talvi tuimine tuiskuineen oli taas mennyt ja kuulas kevät

kurkisti viattomana pajupensasten takaa. Varikset rääkyivät

juhlallisesti lautupetäjien latvoissa ja harakka nauroi katketakseen

aidanseipäässä.

Oli syytäkin sekä juhlalliseen rääkyntään että helakkaan naurantaan.

Rämsänrannalla oli tapahtunut mullistuksia: pitäjässä näet asui nyt

kaksi päämetsäherraa ja kaksi apumetsänhoitajaa ja metsänvartijastoa

oli tuntuvasti lisätty. Hallitus oli suuressa viisaudessaan

perustanut uusia virkoja ja korottanut virkapaikkoja, vaikka ken

tiesi oli unohtanut perustella työtä, josta tämä kaikki maksettiin.

Herra Bergistä oli tehty Läntisen piirin metsänhoitaja ja hänen

apulaisenaan, "esittelijäsihteerinään", heippasi Ragnar Didrik

Djupström niminen herra. Itäisen piirin päämetsänhoitajana sitä

vastoin hallitsi Knut Osvald Edelstein, todellinen aatelismies, jonka

apulaisena toimi herra Gösta Almanzor Ekestubbe.

Kaikki nämä herrat asuivat forstmestarien yhteisessä virkatalossa

Herralassa, jossa oli tehty seitsemän tuhannen markan

kustannusarvoisia korjauksia ja lisäyksiä. Herrojen ruuanlaittajina

ja vuoteiden pöyhöttilijöinä toimi pari Rämsänrannan kauneinta

piikatyttöä Linta ja Alina, joista varsinkin edellinen hempeine

poskineen ja kepeine jalannousuineen oli herrojen suosikki, ja

jälkimäinen taas siitä mainio että ymmärsi mitä herrat kulloinkin

tarkoittivat -- Alina näet oli palvellut pari vuotta kaupungissa.

Mahdollisesti siis kaikelle tälle kevätharakka naureskeli

aidanseipäässä heiskuessaan. Mutta taisi se nauraa myös muille

asioille: apteekkarin Iines ja uusi forstmestari Edelstein näet

olivat heti tutustuttuaan joutuneet kodikkaisiin suhteisiin ja

kävelivät usein maantiellä. Neiti Iines, joka oli vaihtanut

punaisen pukunsa sinikeltaiseen, oli nyt täydellisesti tyydytetty

sen hirveän tappion perästä, mikä häntä oli uhannut Fjalarin

kadottamisessa -- nyt hän päinvastoin siunasi kohtaloa ja Iida

Helttusta että Knut Osvald, mustaviiksinen aatelisherra, oli joutunut

hänen pelastavaksi ritarikseen. Myös postineiti Strömberg näytti

läpeensä toipuneen syksyisestä pyörrytystaudistaan, sillä hänen

luonaan kävivät usein kahvilla sekä Edelstein että myös Ekestubbe

ynnä Djupström, eikä postineiti koskaan ollut tuntenut itseään

niin onnelliseksi kuin tässä hilpeässä ja sivistyneessä seurassa.

Erityisesti apuforstmestari Djupström häntä miellytti, sillä hänen

kastanjaruskeat pienet silmänsä tähtäsivät postineitiin niin

turvaaetsivästi ja hänen ruotsinsa soinnahti niin kotoiselta, kun hän

milloin piteli lankavyyhtiä, milloin kohensi tulta hellassa: "Snälla

fröken, ja' har nog go' tid att hjälpa till i hushållet..."

Myös diakonissa Roosia oli onni potkaissut. Sillä ensinnäkään hän ei

enää ollut diakonissa, vaan Jumalan armosta ja kaikkien forstherrain

suosituksesta kahden hoitoalueen metsäkassööri isommalla palkalla

kuin mitä oli saanut entisessä jumalisessa virassaan, ja toiseksi:

hänkin oli saavuttamaisillaan uuden objektin. Iloisen kevätharakan

tosin lienee ollut hiukan vaikea päättää, minkälainen oli herra

Ekestubben ja pienen Thyyra neidin sisäinen suhde. Molemmat näet

olivat umpimieliset, vähäpuheiset ja hitaat rakkauteen, mutta

sitä herkemmät punastumiseen hiusmartoa myöten käyskennellessään

kuin kuuromykät Rämsänrannan harvassa kylämetsässä. Mahdollisesti

olisi pastorin Pulmu Pallukka ollut herra Ekestubbelle sopivampi

miettimisen aihe, mutta tämä hengellinen neito ei vielä ollut

koteutunut kesälaitumilleen. Niinikään oli kauppias Partasen kaunis

Katri tipotiessään, sillä heti Fjalar Bergin kansallistumisen

jälkeen oli tyttö kiireesti matkustanut pitäjästä -- kuten huhu

juorusi -- aina Tukholmaan saakka hienompaa käytöstä oppimaan. Hänen

takaisinpaluutaan saattoi sentään odottaa milloin tahansa, ja silloin

pantaisiin uudetkin forstmestarit koetukselle -- Katrin papalla näet

oli rahaa.

Neiti Siviä Kuikkanen sitävastoin teki sivistyskokeita itse paikan

päällä, toimien harjoittelijana neiti Strömbergin kansliassa ja

niellen kärsivällisesti herrojen forstmestareiden ruotsinkieliset

keskustelemukset pääpostineidin kanssa.

Näinpä siis huomiota ansaitsevimmat suhteet Rämsänrannan

seurakunnassa olivat vajaan vuoden kuluessa selviytyneet;

vertavuotavat haavat olivat parantuneet ja uudet toivontähtöset

sydämiin syttyneet.

Fjalar Berg sentään oli ikäänkuin näyttämöltä kadonnut. Moottorinsa

hän kevään tullen oli myönyt virkatoverilleen Edelsteinille, jota

nyt sama Rankrutti varustautui palvelemaan. Heti vesien auvettua

alkoi Herralan virkatalon rannassa tuo paikkakunnan edistysrientoja

ilmaiseva, kauvas kuuluva koneen rassaus ja ritinä, sillä jo

helluntaiksi oli herra Edelstein pestannut kylän kaunottaret

huikealla retkelle.

Siitä huviretkestä puhuttiin ympäri pitäjää, metsänvartijat sen

tiesivät, ja tiedettiin se viikkoa ennen Helsingin muotikaupassa

asti, josta sekä Klaara että Thyyra, Iines ja Siviä tilasivat

hattunsa, kepsinsä ja kevätkappansa, uhraten niihin vähintään yhden

kuukauden palkkansa. Koko Rämsänranta varustautui helluntaiviettoon,

jossa hienoston oli esiinnyttävä tavallista hienompana. Kaikki

kirkonkylän piikatytötkin kuiskuttelivat "viinistä". Ja kaikki tämä

oli tavallaan seurausta ainoastaan siitä että kolme uutta metsäherraa

oli saapunut pitäjään.

Edelstein -- Djupström -- Ekestubbe! kuinka juhlallisilta nimet

moiset kalskahti vatkaan Rämsänrannan nimen räikeätä taustaa vasten!

Ei kumma että variksetkin tuon juhlallisuuden tunsivat huutaessaan

kolmikertaisen eläköön huutonsa: koaa, koaa, koaa!

* * * * *

Fjalar Brynolf Berg sai eräänä päivänä huonolla käsialalla

kirjoitetun, Tampereen postileimalla varustetun kirjeen, mutta

luettuaan poltti sen kiireesti. Mitä oli hänellä tekemistä yhden Iida

Helttusen kanssa?

Oli hän ollut Lapissa ja huvitellut maan herrain tavalla -- olihan

hänellä muistona vieläkin Lapin rikkaimman tytön paulanauha

pöytälaatikossaan, mutta siellä ei koskaan ollut tapahtunut moisia

vaatimuksia. Nämä rämsänrantalaiset olivat kaikessa liian vaateliaat,

oikeuksistaan ilkeästi kiinnipitäväiset...

Metsäherra Berg tahtoi tekeytyä tietämättömäksi että oli kirjettä

saanutkaan. Mutta jos ei hän itse siitä tiennyt, niin tiesivät siitä

ainakin muut. Postineiti Strömberg esimerkiksi, hänen postissa

käydessään, pisti merkitsevän kysymyksen: "Mitäs Iida Helttunen

kirjoitti? Tuleeko pian takaisin forstmestaria passaamaan?" ja

vieläpä apteekkarin Iineskin kehtasi kysäistä noin niinkuin

sivumennen, päätään keikahuttaen: "Kuinkas sen Iidan ompelukurssi

käy? Klaara oli huomannut että sinulle tuli kirje. Tampereelta!" ja

samalla oli Iines nauranut niin vietävän imelästi.

Ei! Tätä ei voinut sietää. Metsänhoitaja Bergille oli omasta

mielestään muka jollakin tavoin tapahtunut verinen vääryys. Ja kun

ei selvästi tietänyt ketä syyttää, purki katkeruutensa lähintä

ympäristöään kohtaan. -- --

Tämä sielullinen katkeruus alkoi näyttäytyä virkatoimenpiteissäkin.

Tulee tuhma talonpoika, moittii saamiansa pärepuita huonoiksi --

hittoako se häneen kuuluu, menköön ulos!

Tulee vanha torppari, lakki kourassaan, ruikuttaa leimuuttamaan

latopuita kahden uuden ladon rakentamiseksi:

-- Mitä te kahdella heinäladolla teette? arvostelee herra Berg. --

Riittää teille yksikin! Ja miehelle leimataan ainoastaan yhden ladon

puut.

Tuossa taas asiamies, joka naukuu lupaa saada rakentaa pienen

lisärakennuksen torppaansa. Metsäherra Berg ei ole kuulevinaan,

vaan kun mies tulee toisen ja kolmannen kerran, ottaa hän

arkkitehtiohjakset käsiinsä ja torpparille rakennetaan lisärakennus

-- kolmella seinällä. Kruunun puita näet täytyy säästää ja herra Berg

tahtoo ennenkaikkea opettaa kansaa säästäväiseksi.

Siinä taas muuan pyytää savea, sammalta ja kiveä -- ohoh, sehän

on suuri asia, ei ole yhdentekevää, mitä lupakirjassa seisoo,

täytyy antaa metsävahdille ankarat määräykset... Muuan puunostaja

lähettää takauskirjansa, siinä on pieni muotovirhe -- paperikoriin

ja kauppa rauvetkoon. Hänen ei tarvitse panna omalletunnolleen

toisten kiirettä. Päinvastoin hän ikäänkuin nauttii siitä että

saapi usein tilaisuutta odotuttaa ihmisiä. Huomenna kello 10 on hän

luvannut mennä leimaamaan, mutta hän meneekin vasta ylihuomenna.

Hänelle näytetään leimauspaikka -- ei, tätä hän ei hyväksy, tämä on

liian hyvää metsää -- siirrytään huonompaan. Hän pelottaa ostajia

kalliilla hinnalla ja nauttii sanomattomasti, kun saapi vikanaiset

puut kaupaksi. Joskus on hän ihan pirullisella päällä: leimuuttaa

hämärässä ja valittaa ettei ole sähkölamppua matkassa, jotta

leimattaisiin pilkkopimeässä.

Onpa hänestä tosiaankin tullut aristokraattinen maalaisvirkamies!

Hän esimerkiksi pitää sivistymättömyytenä, jos joku häntä sanoo

metsänhoitajaksi eikä forstmestariksi. Talojen emännät häntä

harvoin arvaavat mieliksi kohdella. Sattuu semmoinenkin tapaus että

hyvänsuopa töppänä tuippaa hänelle nauriin käteen. Fjalar Brynolf

paiskaa nauriin emännän jalkoihin ja karjasee! "forstmestarille ei

sovi antaa käteen!" Suomalaiselle saunalle herra Berg on melkein

yhtä vihainen kuin nauriille, joka tarjotaan ilman hopeaveistä

ja lautasta. "Kiuvassauna on sikoja varten" saattaa hän sanoa:

"mongoolille se sopii, vaan ei germaanille".

Kaikki hänen mielestään on niin aito rämsänrantalaista!

* * * * *

Vaikka korpilakia lienee jonkun verran sovellutettu metsänhoitaja

Bergiin -- tapaus jäi iäksi tietymättömiin -- niin se ei hituistakaan

parantanut Herkko Tapion asiaa. Hoitoalueen Läntisen ja Itäisen

piirin raja oli ikäänkuin tahallaan määritelty kulkevaksi sen

niemen kohdalta, jolle Tapio oli anonut asuinsijaa. Tosin isompi

osa Käkinientä oli ajateltu kuuluvaksi herra Bergin piiriin, vaan

kun Tapio siihen vetosi, saattoi hän saada vastaukseksi että koska

toinen puoli kuului metsänhoitaja Edelsteinin hoitoalueeseen, niin

oli vaikea tietää, miten asia lopullisesti järjestyisi. Mutta kun

Tapio puhutteli herra Edelsteiniä, antoi tämä ymmärtää ettei asian

valvominen suinkaan millään muotoa kuulunut hänellekään, koskapa

metsänhoitaja Berg kerran oli asian motiveerannut eikä hän tahtonut

siihen sekaantua. Näinollen ei kumpikaan metsäherroista sanonut

voivansa asiassa paljon vaikuttaa, vaan parasta oli -- niin sanottiin

Tapiolle -- odottaa Metsähallituksen armollista ratkaisua ja

toimenpiteitä.

-- Mutta minähän olen jo odottanut kohta kolme vuotta! uskalsi Tapio

huomauttaa. -- Eikä siitä tule sen valmiimpaa!

-- Käyttäkää sopivampaa puhetapaa, kun puhutte Hallituksesta! sanoi

Berg ankarasti. Mutta herra Edelstein pani ainoastaan "djah, djah" ja

lisäsi: -- Metsähallituksella on nykyjään paljon töitä.

Ja sitten herrat silmää vilkuttaen vielä lisäsivät että kyllä

Metsähallituksesta ennenpitkää saapuu päätös sitä suuremmalla syyllä

koska itse herra ylitirehtööri oli suvainnut käydä paikan päällä ja

siis -- tiesi kaikki.

Metsähallituksen päällikkö oli tosiaan ajanut mielituumansa perille,

mutta se oli siinä määrin salaperäinen asia että siitä tuskin

tiesivät muut kuin asianomaiset metsänhoitajat ynnä moottorikapteeni

Rankrutti.

"Nyt on piru myllyssä!" ajatteli Herkko Tapio kyllästyksissään.

Viimeaikoina oli hän ruvennut epäilemään että kaikki nuo kolme

kilpa-anomusta Käkiniemen suhteen olivat -- itsensä herra Bergin

virittämiä juonia.

Häntä ihan raivostutti...

* * * * *

Vihdoin se tosiaan tuli -- Metsähallituksen uusi päätös.

Jonkunlaisen Salomonin tuomion näytti ylihallitus tällä erää

tekaisseen. Käkinientä ei luovuteta kenellekään arvoisista

hakijoista, vaan se -- katsoen paikan erikoisuuteen ja

luonnonkauneuteen -- ja huolimatta siitä että sen liepeeltä

asianomaisella luvalla on puita kaadettu erinäisiin tarkoituksiin

-- on päätetty ehdottaa kruununpuistoksi, joihin toimenpiteisiin

-- ellei sitäkin toisin päätetä -- Suomen Metsähallitus lähimmässä

tulevaisuudessa aikoo ryhtyä.

Fjalar Bergin silmät loistivat tavallista kirkkaammin, kun hän tästä

hallituksen ratkaisusta lyhyimmiten -- vapaakirjeoikeutta käyttäen --

ilmoitti itsellismies Tapiolle. Ja tuntien -- korpilain uhallakin --

olevansa mahtava olento paikkakunnallaan, hän sinä iltana vapaasti

liikkui kylällä, komentaen kaikuvalla äänellä koiriaan sekä ruotsiksi

että ranskaksi.

16.

Herkko Tapion silmissä mailma musteni... Aivankuin myrkkylaine olisi

läiskähtänyt läpi hänen sielunsa.

Sitten alkoi kolkko kohina, jota tuntui kestävän loppumattomiin.

Ja vihdoin oli kaikki hiljaa kuin salaperäisen räjähdyksen edellä...

Hän muisti kaikki alusta alkaen -- kuin kiljuvat kipunat väikkyivät

katkeran kokemuksen kuvat hänen henkisen silmänsä edessä.

Oliko sattuma että hänen piti joutua uhriksi? Vai tarkoittiko isku

sitä suurta laumaa, josta hän oli vain ensimäinen eteensattunut

yksilö?

Hän oli aina sydämessään kärsinyt niiden puolesta, joita esivallan

käsi kohteli kuin hengettömiä esineitä -- nyt se rautainen koura

lepäsi raskaana hänen itsensäkin päällä.

Ja hän tunsi kummallista pahoinvointia niin että vapisi ja värisi

kuin haavan lehti, mutta samalla tahtoi rajulla voimalla ponnistautua

ylös alennuksesta ja heikkoudesta.

Sorto ei ollut sattumaa -- se oli järjestelmää, jonka takana piili

yhteiskunnallinen järjettömyys. Ja vaino ei koskenut yksin häntä,

vaan tuhansia. Ei ollut kyseessä yksin tämän päivän, tämän vuoden tai

tämän miespolven menettelytapa, ilmiöt iskeytyivät sekä menneisyyden

että tulevien polvien vaiheisiin.

Miksi ei, miksi ei kukaan nouse julistamaan uutta järjestystä? Ajan

aalloissa pauhaavat tuhannet sävelet vinkuen kukin äänellään ja

sulaen yhteiseen myllerrykseen: miksi ei tätä säveltä kajahda?

Maan oikeutta! Jalansijan pyhyyttä! Vetten ja rantain ja metsien

raitista rakkautta! Ihmisen luonnon viettiä!

"Joka niemeen, notkoon, saarelmaan kodin tahtoisin nostattaa?"

Oh, mitä katkeraa ivaa tekikään vallanpitäjä runoilijan haaveesta!

Jokaisen niemen, jokaisen notkon, jokaisen saarelman ympäröitsi

rautapiikkinen esteaita. Sitä ei näkynyt paljaalle silmälle, mutta se

oli olemassa kaikissa olosuhteissa. Ja jokaisen ikihongan, jokaisen

näreen ja tuoksuvan koivun kyljessä paistoi forstmestarien sakkotaulu!

Korven vapaus -- orjuutta se olikin. Älä kajoa metsän kiveen -- se

ei ole sinun; älä laskeudu väsyneenä sammalelle maata, vuode on

voimakkaamman; älä kuuntele metsän käkeä keväällä -- sinua epäillään

varkaaksi ja raiskaajaksi.

Oh, kuinka hän verisesti vihasi niitä voimia, jotka tahtoivat polkea

ihmisen maan madoksi. Hän oli jostakin lukenut että typeryyttä

vastaan jumalatkin turhaan taistelivat. Typeryyttä vastaan saattoi

vain mieltänsä osoittaa. Ja mielenosotuksen kautta ainoastaan saattoi

yksilö herättää toisia yksilöitä järjelliseen toimintaan typeryyden

hävittämiseksi.

Pian siis mielenosotukseen -- pian!

Ajan kello räikeästi soittaa -- hän kuulee sen äänen, sen kuulevat

tuhannet muut, mutta pelkäävät, pelkäävät, aina vain pelkäävät ja

odottavat valmista ihmeen kautta, Jumalan välityksellä.

Jumalan? Eikö se sitten ole jumalaa, minkä ihminen tuntee sielussansa

polttavan? Eikö pahan vastustus, eikö kapina kauniin puolesta ole

jumalaa? Mutta heitä sitoo valtiouskonto, orjanoppi ja esivaltapelvon

perinnöllisyys.

Pian, pian! Maan uumenista se kutsu ouruaa ja esi-isäin luut salojen

kätköissä narskuvat -- "jos kielin voisivat kertoa näkönsä vanhat

puut", niin nuot, ammoin nukkuneet, uupuneet raatajat todistaisivat

samaa.

Hänen isänsä? hänen äitinsä? hänen esi-isänsä ja esiäitinsä saivat

kärsiä -- miksei hän paranna, miksi ei hän kosta isänsä kohluja,

maamonsa mahloja.

Kosta? Niin juuri!

Mutta millä tavalla? Ei, hän ei kykene, hän ei osaa eikä hän ymmärrä

miten, milloin -- hän vain tuntee että jotakin on tehtävä, jotakin

repäisevää, suunnasta poikkeavaa.

Miten, mistä alottaa, mistä päästä käsiksi -- ei hän tiedä, ei tajua

itsekkään, tai miksi hyväksi? Onko se ehkä naurettavaa, lapsellista,

raukkamaista ja hullunkurista -- mutta hänen täytyy jotakin tehdä,

johonkin ryhtyä oman sielunsa tyydytykseksi, oman kohisevan verensä

vaimentamiseksi.

Pian, pian! Kello soipi yhä kiihkeämmin -- hän kuolettaa järjen,

yksilöllisen älynsä -- jonkun vielä suuremman älyttömyyden tähden!

-- -- -- -- --

Herkko Tapio nauraa itsekseen ja silmät tuijottavat mustankiiluvina

tyhjään ilmaan. Vaimo pakenee peljäten ulos naapuriin, mutta lapsi

ei arastele isänsä silmiä, se tulee luo ja pyytää syliin. Ja äkkiä

tempaisee mustapartainen mies pellavapäisen pienen olennon ylös ja

painaen rintaansa vasten suutelee lasta hellästi.

-- Sinun tähtesi! Ja juuri sinun tähtesi! huudahtaa hän ja vaipuu

tyyntyneenä ahtaan asuntonsa nurkkaan pahaisen akkunan ääreen, josta

ei taaskaan näy muuta kuin kauppiaan halkopino ja likainen takapiha.

17.

Hän ei voi mitään tehdä ja makaa päivät pääksyttäin kuumeessa nähden

voimakkaita näkyjä itsestänsä ja vastustajistansa:

Kaukaa metsän sinervistä sisuksista, huikean pitkää männikköä

kasvavalta hilpeältä harjanteelta, on kimahtelevinaan vihaisia

kirveeniskuja.

Avopäinen, paitahihainen mies siellä lyödä lynnähyttelee, hehkusilmin

tähdäten iskujaan, ja etäälle ympäriinsä kirpoilevat tuoreet,

valkoiset, pihkantuoksuiset lastut.

Hän on metsässä ypö-yksin eikä seuraa kaipaa, vaikka työ, jota hän

tekee, on raskasta ja vähintään kahta miestä vaativaa. Yksin hän

raataa tavattomalla voimalla, nostelee painokkaita tuoreita hirsiä

paljain käsin ja vyöryttää niitä läjään, julmasti vääntämällä

pitkällä puukangella. Joskus hän ponnistaa niin että silmät päässä

pullistuvat ja jokainen hermo ja jänne on äärimilleen jännityksissä

ja veri karkaa kasvoille... Luulisi siihen repeävänsä, mutta

tyynesti, huokaisematta ajaa hän otteensa perille, ja ainoastaan

suupielet herkästi värähtelevät ja levinneissä sieraimissa sihisee

kuuma ilmavirta sisään ja ulos.

Hän on siinä määrin työhönsä kiintynyt ettei kuule eikä näe mitään

muuta kuin oman tehtävänsä: oman kirveensä kalskeen hän kuulee

ja omat lastunsa lentävän huomaa, mutta metsänurkkijoita ei hän

havaitse, ei hätkähdä sitäkään että hänen selkänsä takana seisoo

punapartainen metsävahti, joka irvistäen kysyy:

-- Mitäs mies siinä tekee?

Hän iskee sitä vihaisemmin kirveellään puuta, ei käänny päin eikä

vastaa mitään, aivankuin olisi kuuro ihmispuheelle. Metsävahti

kiertää varovaisesti hänen etupuolelleen, katsoo tuikeasti kohti,

etsien vastakatsetta, ja tokasee uudelleen:

-- Mitä tässä on tekeillä?

Mutta toinen ei vieläkään ikäänkuin kuule eikä pysäytä kirveensä

toimintaa eikä nosta silmiään ylös tulijaan eikä edes osoita pelkoa.

Se ärsyttää metsävahtia, joka on kruunun palvelija, ja tämä astuu

pari askelta likemmäs, kalahuttaa kirvespohjalla jykevään, äsken

veistettyyn hirteen, ja tiukkaa kolmannen kerran:

-- Vastaa mies, mitä teet?

Silloin toinen hetkeksi herkiää heiluttamasta kirvestään, oikaisee

selkänsä suoraksi ja vastaa ylpeästi, omituisesti naurahtaen:

-- Metsäherralaa!

-- Häh? tokasee vahti hämmästyneenä röyhkeästä vastauksesta, mutta

siinä on mies taas jatkamassa työtänsä eikä näytä kiinnittävän

ääressä-seisojaan minkäänlaista huomiota.

Metsävahti, joka entuudesta vähän tuntee tuota mustasilmäistä miestä,

on kovasti ymmällä: hänen tekisi mieli näyttää virkavaltaansa

kouraan tuntuvalla tavalla, temmata ase metsänkaatajan kädestä

ja lausua kieltonsa jyrkästi ja viranomaisesti -- niinkuin on

kuullut esimiestensä lausuvan -- mutta kun hän yrittää avata

suunsa, säpsähtää hän toisen kirpeätä, tultatyöntävää katsetta

ja, käsittämättä mitä tällä oikein on mielessä, hän vaikenee,

pälyy ympärilleen kaadettuihin puihin, peräytyy ja, vielä hetken

tuijotettuaan työtä tekevään mieheen, hiipii hiljaa pois.

Mutta kirveen iskujen ääni seuraa metsänvartijaa kauvas läpi metsän,

kun hän juoksujalkaa lähtee livettämään kirkonkylään esimiehilleen

keksintöänsä ilmiantamaan.

Metsänvartija Räisänen kiipeää läähättäen ylös virkatalon portaita ja

pysähtyy lakki kourassa odotushuoneen ovisuuhun.

Sisältä salista kantautuu korviin iloista hälinää, ruotsinkielistä

laulua ja pianon rämpytystä -- ja Linta ja Alina juoksevat nauraen

ovissa. Sattuu nimittäin olemaan metsänhoitaja Edelsteinin

syntymäpäivä ja sitä vietetään prameasti, koska se on hänen

ensimäinen syntymäpäivänsä Rämsänrannalla. Saapuvilla ovat

kaikki paikkakunnan vosmestarit ja naapuripitäjistä myös neljä

metsänhoitajaa.

Herrat ovat hienossa hiprakassa -- he juovat punssia, wiskyä ja

likööriä -- ja kun metsänvartija pyytää saada puhutella esimiestään

Bergiä, niin siihen puhaltautuvat hänen ympärilleen muutkin ja

sekaantuvat asiaan. Ja siinä nyt kuka mitenkin arvostelee luvattoman

talon tekijää ruotsinkielisin arvosanoin:

-- Djäfla kanalje! sanoo yksi.

-- Fårskalle! sanoo toinen.

-- Rackare! huutaa kolmas.

-- Säg hellre stackare! lisää neljäs.

-- Hirtte henet leveranssipuuhun! Hängas skall han!

-- Nej, låt bygga ifred! sanoo naapuripitäjän metsänhoitaja. --

Kruunun metse ei loppu.

-- Kan man lita på vaktens angifvelse?

-- Lugna er, mina herrar! Ett glas åt Reissänen! Ett fullt glas åt

Re-Re-Reissänen -- det hjälper inte fan.

Ja Räisäselle tyrkätään lasillinen väkevää wiskyä käskyllä

tyhjentämään se jalomielisen isännän Edelsteinin kunniaksi. Mutta

metsänhoitaja Berg eristyy muista forstmestareista ja puhelee melkein

kuiskaamalla metsävahdin kanssa ovisuussa. Hänen silmissään on

loistava ilme:

-- Näittekö varmasti?

-- No vissisti, herra vosmestari.

-- Oliko kumppaneita?

-- Ei ollut. Yksin se siellä ajeerasi. Ja kuulkaahan miten se

änkkäsi, häjy, kun minä...

"Metsäherrala?" Vai niin hän sanoi!? Herra Bergin silmät jäävät

tuijottamaan metsänvartijaan että mitä tämä...

-- Me järjestämme asian pian, -- sanoo hän sitten välinpitämättömällä

äänellä. -- Räisänen toimittaa jo tänä iltana sanan Anttoselle ja

Konsta Kouhoselle.

-- Strunt i den saken! huutaa naapuripitäjän iloinen metsäherra. --

Antta moukan pykkätä! -- Bror Fjalar, låt vakten gå.

Ja hän alkaa puhua "bagatellista" sekä vie käsikynkästä virkaveljensä

väkisin sisähuoneisiin.

-- Ei saa häiritä päivän sankaria. Din skål, Knut Osvald ja kaikkien

heilojesi!

Forstmestarit ryyppäävät.

Sitten alkaa kuulua korttien läiskintää.

* * * * *

Herkko Tapion hourekuvat jatkuvat: Kohmelopäinen forstmestarijoukko

tavottelee yhdessä metsänvartijaketjun kanssa luvattoman talon

tekijää metsästä. Miestä ei missään näy, ainoastaan tuoreet

hakkaukset todistavat että hän tässä vasta on työjellyt. Berg

kiroilee ruotsiksi ja komentaa kaikki kolme koiraansa ranskaksi

pahantekijää etsimään, mutta koirat ajeleksivat ainoastaan jäniksiä,

joista kuitenkaan ei saada yhtään kaadetuksi, koska metsä on tiheä

ja poluton. Herra Bergiä kiukustuttaa oma epäluulonsa että Herkko

Tapio, vihiä saatuaan, on kadonnut ikuisiksi ja lähtenyt pakomatkalle

niinkuin niin monet muut rämsänrantalaiset tekevät silloin, kun

tietävät joutuvansa syytteeseen. Mutta hyväntahtoisempi herra

Edelstein ja molemmat apulaisforstmestarit viheltelevät iloisesti ja

hienokseen ihmettelevät talontekijän puunvalintakykyä ja maanlaadun

tuntemusta -- tässä paikassahan tosiaankin näkyy löytyvän hyvää maata

ja sopiva metsä. Ja mies näyttää olevan mainio veistäjä. Eipä olisi

epäviisasta, jos tekisi hänestä -- metsävahdin. Silloin tuo anarkisti

tietysti täydellisesti lakkaisi kruunua vastaan kapinoimasta...

-- Te olette hulluja! huudahtaa Fjalar Berg ruotsiksi

virkatovereilleen. -- Tiilenpäitä lukemaan minä sen suurvarkaan

passitan niin että paukkuu! Aikaa sitten se lurkki olisi Kakolaan

joutanut.

-- Täytyy olla varovainen hänen kiinniotossaan, huomauttaa

naapuripitäjän metsäherra -- Tässä vahti juuri jutteli että mies on

sosialistien johtohenkilöitä.

-- Kyllä kauniisti -- Rämsänrannalla! -- sanoo metsänhoitaja Berg

halveksuvasti, silmänalukset sinisinä, ja komentaa vahtinsa lyömään

kruunun leimat kaikkiin puihin, jotka Tapio on kaatanut.

-- Lyökää molempiin päihin! Me otamme takavarikkoon joka pölkyn. Ja

lastut myös...

Herrat, nähtyään asiain tilan, ikävystyvät pian metsässä kävelemiseen

(näistä askelista ei ole 8 markan päivärahaa eikä kahden hevosen

matkakorvausta) ja tekevät poislähtöä.

Herra Berg määrää kaksi luotettavimmista metsänvartijoistaan Räisäsen

ja Kouhosen jäämään paikan päälle rikoksentekijän mahdollisen

ilmestymisen varalta, mutta Kouhonen pyytää käytettäväkseen kolme

metsävahtia ehdottaen että hän neljän miehen voimalla saisi pistäytyä

Ukonpirtillä urkkimassa, onko Tapio siellä. Kotonaan, kirkonkylässä,

se mies ei ole ollut aikoihin, mutta Ukonpirtillä se olla saattaa,

tietää Kouhonen. Kouhosen silmissä on puhuessa samallainen

ilkeänloistava ilme kuin esimiehellään herra Bergillä.

Herrajoukon lähdettyä moottorilla takaisinpäin -- he päättävät jatkaa

syntymäpäiviä -- lähtevät myös metsänvartijat veneellä soutamaan

pitkin terässinistä, lokakuun kylmänuhoista järvenselkää. Ovatpa he

melkoisen mahtavia miehiä nämä metsänvartijat, kukin kokien tehdä

itsestään sellaisen kuvan minkä arvelee sopivan asemansa puitteisiin.

-- T - jaah! jahkaisee yksi, jolla on musta liivi ja paksut

kellonperät. -- Kyllähän se mies nyt joutuu kiikkiin. -- Sietää

hälle nyt ylöslukea parakraahvi käsikirjasta, sanoo toinen, jolla on

viheriä-pantainen hattu ja helapäinen paperossinhulkki.

Metsävahdit nauravat komeasti ja rohkeasti.

Mutta Konsta Kouhonen, joka tätä komennuskuntaa johtaa, irvistelee

merkitsevästi ja huopaa mitään puhumatta. Hänelle on esimiehensä

äsken, rannalla erottaessa, kuiskannut korvaan että hän,

metsänhoitaja Berg, on hankkiva hänelle, Kouhoselle, ylimääräisen

palkinnon, jos hän, Konsta, on osoittava erityistä uutteruutta Tapion

rangaistukseen saattamiseksi. Sellaisia käyttövaroja kuuluu hyvin

järjestetyllä hallituksella aina olevan varattuina. Konsta Kouhosessa

on urkkijan vikaa, mies soveltuu erinomaisesti näihin tehtäviin.

-- Virkavelimiehet! rykäsee Konsta Kouhonen veneen perästä. -- Tässä

täytyy tehdä ohjesääntö perille päästessä. Se nähkääs... mökin isäntä

itsekkin... rolitaari... solitaari...

He saapuvat rantaan päivän jo hämärtäessä ja piilevät maihin pienen

pikimustan saunan suojassa. Sitten neuvoteltuaan lähtevät jymisevänä

jonona nousemaan Ukonpirtin pihaan, Konsta etumaisena, luihuna

ympärilleen vilkuillen.

Mutta siinä on ukko Juntunen pirttinsä oven ulkopuolella heitä

vastassa, iso kurikka kädessä. Hänen otsansa paistaa leveänä ja

aatevarmana, silmät tähtäävät läpitunkevasti tulijoihin ja rypistäen

kulmiaan hän kysyy:

-- Mitä on asiaa?

-- Eipä erinomaisempaa! vastaa Kouhonen pysähtyen vaistomaisesti ja

iskee silmää toisille metsävahdeille. Nyt on kylmä ilma. Eikö saisi

lämmitellä pirtissäsi?

-- Ei minun pirttini ole metsäkoiria varten rakennettu! jyrähyttää

ukko Juntunen aavistaen tulijain aikomukset.

Metsänvartijat höristävät korviaan:

-- Häh? ja asettuvat rintamaan. Kouhonen kopeloipi povitaskuaan,

mutta empii esiinvetämästä sieltä jotakin esinettä.

-- Älä höpise ukko hävyttömyyksiäsi, hän sanoo mahtipontisesti, --

vaan vastaa metkuilematta, onko suojissasi semmoinen mies, joka

rosvonpesiä tekee ruunun metsään?

Ukko Juntunen mittelee luihua, laihaa Kouhosta silmillään...

-- Paljonko sinulle maksavat päiväpalkkaa kauniista puheistasi? hän

vastaa myrkyllisesti naurahtaen.

Konsta Kouhonen karahtaa kasvoiltaan punaiseksi, kiristelee

hampaitaan, sylkäsee ja komentaa:

-- Astukaa miehet pirttiin!

Mutta silloin jymähtää ukko Juntusen kurikka ihan Konsta Kouhosen

nenän eteen kumollaan olevan saavin pohjaa vasten ja kohottaen

kurikan uudestaan, hän sanoo:

-- Isännän luvatta ei hyväkään herra astu talonpojan kynnyksen yli.

Minä en päästä ja sillä selvä!

Silloin vasta metsävahdit aristuvat, perääntyvät, mutta Konsta

Kouhonen huutaa kodan takaa nyrkkiänsä heristäen:

-- Muista sinä, vanha piru, ettet kauvan tällä rannalla leukojasi

loksuta. Minä tuon tänne sekä vosmestarit että vallesmannit.

-- Tuo molemmat akkasikin! nauraa hohottaa ukko Juntunen perään,

nykäsee oven auki ja vetäytyy pirttiinsä.

18.

Herkko Tapion hermokuumetta yhä jatkuu. Mies makaa silmät auki,

räväyttämättä tuijottaen matalaan laipioon. Hiki helmeilee hänen

otsallaan ja suupielet värähtelevät...

Hän elää omissa näyissään:

Syyskäräjät muka ovat loppuneet, haasteet, rikossyytteet, sakotukset,

riitakulut, ulosotot, sovinnon maksut ja linnaan langetukset ovat

menneet tavallista menoaan, ja sekä talonpojat että herrat ovat

palanneet päiväjärjestykseensä: siihen harmajaan elämän sisällykseen,

jonka ristiriitaisuuksia ei kihlakunnan tuomarikaan kykene

ratkaisemaan.

Lumi jo ohuesti peittää korven mannut; suuret, synkät vedet ovat sen

verran jäätyneet että suksimiehen kannattavat...

Mikä nyt? Mikä hurjaniloinen kirveenkalske kaikuukaan metsän

siimeksestä?

Eikä ainoastaan yhden kirveen, vaan useamman -- siellä on työssä

kymmenkunnan miestä.

Ja totisesti on hän, Herkko Tapio, heidän rakennusmestarinaan -- hän,

joka rakentaa Metsäherralaa.

Ah! siellä hakataan, veistetään, sahataan, hinataan ja taotaan sekä

puunuijilla että rautamoukareilla.

Ja nopeasti kohoaa rakennus pilkistäen hauskasti vihantanuoren metsän

lävitse.

-- Isä hoi, joko se on koti valmis? huutaa pikkuinen pellavapäinen

tyttö.

-- Kohta, kohta! vastaa Tapio riemukkaasti ja iskee honkahirsiä niin

että maisema kumahtelee.

On olevinaan marraskuun pakaskirkas, punertava päivä. Työmiehillä on

aikomus tänä iltana viettää iloiset harjannostajaiset, sillä rakennus

on vailla vain harjahirttä, jota paraikaa hinataan pitkin loivia

kaljuja...