Ihmisen elämä -- puhuu hän kuni itsekseen -- ei ole siinä että me
elämme mitenkuten pappien, nimismiesten, tohtorien, kauppiasten
tai metsänhoitajien turvissa tai säilytämme siedettävät välit ja
nöyrrymme kohtalon alle pitäen sitä Jumalan sallimuksena. Vaan
ihmisen elämä on siinä, että me, kansan lapset, pyrimme pois
holhouksesta...
-- Hva' tycker du? kuului toinen metsänhoitajista kysyvän. Johon
toinen murahtaen vastasi:
-- De' låter ju ganska fint!
-- Pois holhouksesta, jatkoi puhuja. -- Irti kaikesta siitä mikä
meitä alhaisesti sitoo. Virkamies Suomessa on meidän orjuuttajamme
niin pian kun hän asettuu kieroon suhteeseen alaisiinsa nähden eikä
tahdokkaan ymmärtää, missä asemassa alhaiso elää eikä välitä sen
elämänkohtalosta eikä ota osaa sen elämän ihanteisiin. Vai eikö
vallassaolemattomilla olekkaan elämän ihanteita kuten herroilla?
Eikö torpparin tai hänen vaimonsa, eikö käsityöläisen tai hänen
tyttärensä, eikö itsellisen tai hänen poikansa povessa piile elämän
ihanne, ja suuri kaipaus? Jos ei piile, eikö _voi_ piillä? Sanokaa,
ovatko ne tulleet Ruotsista vai Suomesta, jotka tähän maahan ovat
syvimmät hengen vaot kyntäneet? Miksi aina tuomitaan roskaväkeä eikä
niitä, jotka sitä eivät tahdo jalostaa? Kuka nostaa Rämsänrannan
rahvaan rämesuon myrkkyhengestä? Kuka onkaan -- tarkoitan kuka
olisikaan -- likempi vaikutusvaltainen, jollei virkamies rahvaan
keskessä? Mutta mitä todellista arvoa on sellaisella virkamiehellä,
joka salaa halveksuu kansaa? Joka pitää itseänsä liian sivistyneenä
antautuakseen ihmisellisiin väleihin...
-- Han syftar på oss! virkahtaa toinen forstmestareista ääneen ja
tekee kärsimättömän liikkeen. Puhujan silmät hehkuvat ja hän jatkaa:
-- Mitä arvoa on sellaisilla herroilla virkamiehillä, jotka elävät
_meidän_ kustannuksellamme, mutta soimaavat meitä takanapäin eivätkä
koskaan liity meihin rakkauden siteillä! Niitä on tosin herroja,
jotka hennovat leikitellä kansan... hän ei sano loppuun, mutta herra
Bergin punaisista kasvoista saattaa arvata, mihin puhuja tähtää.
Me -- jatkaa Herkko Tapio -- näymme yleensä olevan olemassa
virkamiehiä varten eivätkä virkamiehet meitä varten. Oi veljet,
toverit, suohon suureen sortuneet: Minä sanon että niin kauvan kun
olemme lampaita, niin kauvan annamme itsiämme ajaa läpi mistä kujasta
hyvänsä ja sulkea itsemme mihin karsinaan tahansa. -- -- Mutta mitä
on sanottava virkamiehestä, joka pelkää vihaamaansa laumaa! Syöpikö
hänkin rakkauden leipää? Tai mitä on sanottava virkamiehestä, joka
teeskentelee itsensä kansallismieliseksi, mutta halveksii yksin
kansan kieltäkin? Kiertomatkoillani olen kohdannut virkamiehen --
samantekevää onko hän Metsähallituksen edustaja tai mikä muu -- joka
kehahtelee virkaveljelleen, kuinka tämä suomenkieli, jota me puhumme,
_kelpaa_ ainoastaan tukkipirtissä, navetassa ja tunkiolla. Tuollaiset
herrat, jotka siis vain hyvän palkan himosta suostuvat kansankieltä
viljelemään, joutaisivat meikäläisen mielestä iänkaiken seisomaan
lantarenkeinä Suomen kansan tanhualla...
Olipa siinä kylliksi herkille herrashermoille! Metsäherrat tarttuivat
kiireesti lakkeihinsa ja poistuivat pihalle, jossa pienempi
väkijoukko seisoskeli. Mutta uskotut miehet ja metsävahdit jäivät
esitelmän loppuun saakka.
Kun Herkko Tapio sitten teki lähtöä, kohtasi hän pirtin eteisessä
kookkaan lautamiehen, joka synkeäsilmäisenä tervehti puheenpitäjää ja
antoi tälle molempain metsänhoitajain puolelta haasteen "törkeästä
kunnianloukkauksesta", kuten sanat sattuivat.
-- Se tietysti vielä puuttui! sanoo Tapio huolettoman keveästi.
Mutta miehen sisässä kirvelee vihan tuska ja sielullisesti sangen
kärsivänä hän lähtee taivaltamaan toisiin kyliin.
20.
Hän ei ollut uskonut koskaan tarvitsevansa lähteä Ameriikkaan.
Mutta vuoden vankilassa istuttua tämä ajatus hänessä oli kehittynyt
painavaksi pakoksi. Ei muuta kuin tiketti taskuun ja pillit pussiin.
Merilaiva Hangon satamassa teki parhaillaan lähtöä Englantiin, jossa
suuret siirtolaislaivat odottivat. Laiva oli täynnä matkustavaisia,
joista sentään puolet pyrkivät ainoastaan Tanskaan asti sieltä
hajaantuakseen mikä minnekin Euroopan sivistysmaihin. Oli kevätaika,
lenseä tuuli lietsoi lännestä, käyden virkeästi matkustajain
hattujen kimppuun. Siirtolaisista joukko koetti syödä suomalaiseen
surunilmaustapaan, osa huvitteli itseään ryypynotolla, mutta suurin
osa kyhni äänettömänä arkkujensa päällä:
"Ameriikka lämmin maa
vaan Suomi vilun arka..."
Herkko Tapio perheineen istui välikannen sopessa vaipuneena omiin
mielihauteisiinsa hämärästi seuraten mitä ympärillä tapahtui.
Hän ikäänkuin ei tahdo ajatella mitä kuitenkin ajattelee. Nimittäin
erkanemista kotimaastaan. Hän tuntee sen suureksi asiaksi, mutta
teeskentelee sitä pieneksi. Onko totta että hän äsken ehkä viimeisen
kerran polki sitä mannerta, jossa hän ja koko hänen sukunsa on
syntynyt ja elänyt? Sitä maata, jonka kaukokorvessa hänen kurjan,
vankeusajan kuluessa kuolleen, äitinsä luut lepäävät mullassa?... Nyt
on hän laivassa -- matkustajia on kielletty enää astumasta laiturille
senjälkeen kun santarmi ja tulli on tehnyt tehtävänsä. Jos sentään
vielä käväseisi -- viimeisen kerran? Vaimonsa sitä tunnetta ei haudo,
hän, Hetu, vain iloitsee että vihdoinkin pääsee suureen mailmaan ja
saapi kulkea hattu päässä. Ja Lyyli, tyttönen, ei myös osaa surra,
jumalankiitos...
-- Herkko, nouse katsomaan, nyt laiva lähtee!
Mies häpsähtää, sillä samalla ryhmä siirtolaisia virittää laulun:
... Joka niemeen, notkoon, saarelmaan
Kodin tahtoisin nostattaa!
Kodin ympäri viljavat vainiot
Kalarantoja kaunistaisi
Jalon kansan kuntoa...
Herkko Tapioa puistattaa sisäinen väristys. Ivallako toverit tuota
laulua laulavat? Sehän on pyhyyden häväistystä...
-- Huiskuta sinäkin Herkko, huiskuta nyt! kiihkoilee vaimo.
Mutta mies tuijottaa kalpeana jonnekkin etäisyyteen ja vaipuu
tyrmistyneenä soppeensa matka-arkun päälle.
Laiva viheltää ja jyskyttää. Jäähyväishuutoja kuuluu. Eläköön ja
hurraa huudetaan. Mutta Herkko Tapio ikäänkuin ei ole mukana tässä
kaikessa...
Hän näkee kangastuksen. Hän näkee Rämsänrannan kaukokorven
ja Käkiniemen. On olevinaan varhainen kesäaamu, koivikon
hiirenkorva-lehvä tuoksahtaa ja järripeippo laulaa painanteessa.
Ei kuulu risahdustakaan metsästä, ei loiskahdusta järveltä,
joka päilyy peilinä törmän alla. Lahden rantahietikko heloittaa
valkoisena, auringon säteet kultaavat harjun kuusenlatvat, joissa
loistaa tulipunaisia käpyjä. Ja hongan kyljessä, tikan ontelossa
nukkuu yöpöllö. "Nouse, nouse", on hän kuiskaavinaan vaimolleen,
joka on nuori ja vihantaverinen. Ja sitten he yhdessä leijuvat alas
rantahiekalle ja ottavat aamukylvyn. "Kiitä Jumalaa, rakas vaimoni,
kiitä kaitselmusta että vihdoinkin sait oman kodin!" mies sanoo.
Vaimo suutelee miestään, syleilee häntä paljain rinnoin... "Oma koti
-- omani -- kaikkeni -- oi mikä nautinto!"
Mutta yhtäkkiä aurinko peittyy, maa hämärtyy, siimes synkistyy
ja odottamaton myrsky mylvähtää yli Käkiniemen, jossa viirikukko
korkealla yli kattojen viuhuu...
Ja he tarttuvat toisiaan käsistä kiinni ja juoksevat kuin Adam ja
Eeva pakoon Jumalan ilmaa...
-- Herkko, mikä sinun on? kuuluu vaimon todellinen ääni.
-- Ei mikään, minä tässä vain muistin... sopertaa kalpea mies.
-- Ei kannata muistella Rämsänrantoja!
-- Ei kannatakkaan. Eipä ei.
Hän miehistyy, ikäänkuin painaen jotakin sydämensä syvimpään,
lukitsee sen seitsemän sinetin taa... ja tahtoo esiintyä kuten muut.
Merilaiva jo mennä porskuaa komeasti kaarrellen kallioisten nienten
ja alastomien luotojen lomitse. Lokkien siipiä vilahtelee ilmassa. Ja
merituuli puhaltaa vastaan muuttuen sitä viileämmäksi kuta kauvemmas
laiva ulapalle etääntyy.
Pois rannoilta Suomen riennämme nyt,
Niin ihana maa se meiltä jää...
uikuttaa yhä pieni laulajaryhmä, jonka johtaja on hienossa hiprakassa.
-- Ameriikkaanko sitä työkin? kysäsee yhtäkkiä leveänaamainen mies
Herkon eteen asettuen ja hyväntuulisesti silmiään pöllistäen.
-- Sinne, vastaa puhuteltu väkinäisesti.
-- Ka sinnehhän sitä minnäi. Tulj ihan pakko lähtee, kun se Liena
kehveli piäsiäissä kihlat purk' ja sille Jessulle, höpelölle,
mutsuks' mänj. Se nähkääs on Jessu lesk' ja viien lehmän isäntä. Niin
mnä meinasin jotta kun noinikkään ilikiästi kehtoo hyvvee miestä
huiputtaa, reissuun laittaun ja Sikakosta nain vaikka enkelskan. Heh
heh. Onko vieras raitis vai kelepooko teille Savon viina?
Herkko käänsi päänsä pois.
Mutta yhtäkkiä hänen sisuksissaan kuohahti ja veri karkasi päähän.
Hän oli sattunut silmähtämään ylös ensi luokan kannelle, jossa
matkustajat kävelivät kaiteen varassa ja huvikseen katselivat alas
kolmanteen luokkaan. Herkko Tapio oli ollut yläkannella äkkäävinään
Fjalar Bergin, jota hän ei ollut kohdannut siitä saakka kuin oli
linnaan viety. Ainakin oli hänen silmissään vilahtanut hyvin
samannäköinen herrasmies kuin Rämsänrannan metsänhoitaja.
"Herrajumala, eikö pääse tuosta olennosta erilleen edes Ameriikan
matkallaan? Vieläkö nuo välkähtelevät silmät vainoovat häntä meren
aalloillakin?"
Hän tuli uudelleen pahoinvoivaksi ja vetäysi makuuhyttiin.
-- Piru on laivassa! sopersi hän vaimolleen, joka häntä hoiteli. Ja
hän selitti, kenet oli ollut näkevinään.
Hetu nauroi iloisesti:
-- Ole hupsimatta!
Mutta itse hän päätti ottaa selon asiasta. Se ei kuitenkaan
ollut helppo tehtävä. Kun hän tyttönsä kanssa yritti pienelle
vakoiluretkelle ylempiin luokkiin, niin hänet mitä nyrpeimmillä
haukkumisilla ajettiin takaisin. Ja kun hän laivapalvelijattaren
välityksellä koetti saada tietää, oliko Berg nimistä herraa ylempäin
luokkain matkustajaluettelossa, niin ei sekään onnistanut! Kolmannen
luokan punatukkainen, kesakkokasvoinen tarjoilijatar tosin suostui
pistäytymään ensi luokassa, mutta pian se sieltä pois pyrähti; itse
kapteeni oli hänet yllättänyt terävästi huomauttamalla että pysyköön
osastossaan:
"Kunhan yö tulee, hiivin sinne itse" ajatteli Hetu Tapio
itsepäisesti, palaten huolestuneena miehensä hyttiin.
Herkko makasi kalpeana, kylmänhikisenä seljällään, tuijottaen komeron
laipioon.
Laivakoneitten jyskeessä hän oli kuulevinaan kummallisen äänen:
Kostatko? -- kostatko? -- -- kostatko? ikäänkuin kyselee hirviö
korvan juuressa herkeämättä takoen ja tingaten vastausta.
-- Mitä minä sinulle osaan tehdä? kuuluu vaimo kysyvän hellästi
peitellen makaavaa.
Mies ei vastaa. Kuulee vain sen toisen kysymyksen, sen, joka laivassa
ryskää: kostatko -- kostatko -- kostatko?
"Jos ryntäisi sinne -- ja ampuisi?"
"Tai työntäisi mereen --?" Kostatko -- kostatko -- takoo kone.
"Jumala, jos se herra kerrankin ymmärtäisi, mitä on tehnyt?"
Kostatko -- kostatko -- tytkyttää kone. "Niitä on ihmisiä, jotka
eivät milloinkaan häpeä..."
Kostatko --? Kos...
"Hyi horna! Mihinkä se matkustaa? Kenties joillekkin kansainvälisille
koirapäiville tai -- valtion matkarahalla -- tutkimaan miten käpyjä
Saksassa kerätään."
Kost...
Hän hypähti seisaalleen nyrkit puristuksissa kauhean sisäisen vihan
vimmassa, mutta vaimo kävi hänelle kaulaan ja painoi takaisin lavalle.
-- Päästä, minä -- jumaliste -- kostan... kiljui mies kuin mielipuoli
riuhtoen itseään.
-- Ei _hän_ ole täällä! sanoi vaimo tyynesti. -- Se kuuluu olleen...
tykkänään toinen... olen ottanut selon! puhui Hetu läähättäen
hätäyksissään että mies tosiaankin tekee tekosen ja pilaa koko
Ameriikan matkan.
Herkko Tapio herkesi tempoilemasta, huokasi syvään ja nukahti
väsyneenä mielenliikutuksesta.
Mutta läpi unenkin hänen aivoissaan vielä kuiskutti, jyskytti
salaperäisen hirviön ääni: kostatko -- kostatko -- kostatko?
Hän makasi koko seuraavan päivän tuntien itsensä heikoksi toisten
seuraan. Siirtolaisten laulut olivat ammoin vaijenneet, sää oli
harmaa, merenselkä viluinen -- alakuloisuus pyrki väkistenkin
verhoamaan merellä matkustajain mielet.
Sillä aikaa kun vaimo ja tytär pysyttelivät välikannella, kiersivät
makaavan miehen ajatukset omia teitään.
"Näin se nyt päättyi", hän ajatteli. "Minä luulin kykeneväni
rakentamaan ihannemökin isänmaani helmaan. Jo nuorena älysin
ettei työmiehen elämä kaupungissa voinut muodostua veren ja
hengen vaistoiseksi vastineeksi. Minä kaipasin sisäistä rauhaa
ulkonaisessa vapaudessa. Minä himoitsin runouden kultaa yksityisessä
perhe-elämässäni. Minä haaveksin erakon jumalsyvyyttä humisevassa
korvessa, kaukana suurmailman synneistä. -- Kaikki on paljastunut
katkeraksi ivaksi. Minä kompastuin ensimäiseen louheen, mitä
eteeni sattui -- metsäherraan. Minä löin työkirveeni, suomalaisen
lepiskoni, samaan louheen. Minä kirosin pyhän kirouksen kuin
Kullervo Kalervonpoika, jonka paimenleipään ilkeä emäntä oli kiven
kätkenyt... Sitten tahdoin nostaa punaisen lipun mustien lippujen
keskeen ja kuunnella ukkosen jumalan ääntä. Uskon kyllä että ennätin
kylvää siemenet, jotka kerran tienohesta itävät -- ikuisen kapinan
virkavaltaa vastaan -- mutta vihollisen linkooma kivi sattui taaskin
vasten suutani ja minulta katkesi puhe. Vankeuteni vääryys huutaa
ehdottomasti kostoa. Mutta nyt? -- olen menossa pois ja Jumala
tietää, saanko sitä koskaan tehdyksi..."
-- Kostatko? kostatko? kostatko? jyskytti laiva ja Herkko Tapio kuuli
taas tuon myrkyttävän, kiihoittavan äänen.
"Voin kuvitella", hän jatkoi ajatuksiaan, "miten siellä
kotipitäjässäni nyt asiat kehittyvät. Metsähallitus palkkaa sinne yhä
uusia forstmestareita. Hoitoalueita supistetaan, mutta puomirenkaita
laajennetaan. Uudet metsäherrat puolestaan vaativat yhä uusia
metsänvartijoita. Ja uudet metsänvartijat vuorostaan yhä uusia
metsärenkejä ja urkkijoita. Siellä muodostuu vähitellen kokonainen
pataljoona metsäkapteeneja ja korpivääpeleitä, pärepuuvänrikeitä,
latohirsi-aliupseereita, aidanseiväs-jefreittereitä ja
linjasotamithiä. Ja metsiä muka hoidetaan niin hemmetisti, eikä
kenenkään päähän pälkähdä, olisiko ehkä ihmisten hoitaminen
tärkeämpää! Ja kuka suurin herra koplassa ja kantaa suurimman palkan,
se tekee vähin työtä, mutta tyhmän kansan mielestä on etuoikeus
tyhjäntoimittajan puolella.
"Ne ovat siellä hyvin tolkussaan, siellä annetaan virallisia
määräyksiä, tehdään kaikenmoisia mittauksia ja tarkastuksia,
teetetään monenmoisia 'metsätöitä', ja täytetään kaikenlaisia
lanketteja, lomakkeita ja lippuja, joissa vilisee sarekkeita
mahdottomintakin tiedonantoa varten. Ja kaikki tämä on nyt olevinaan
tuiki tarpeellista ja hyödyllistä, ja ympäristön täytyy äänettömänä
kunnioittaa näitä toimenpiteitä. 'Vosmestari, vosmestari! --
metsävahti, herra Vartija!' kaikuu kautta kylien eikä Rämsänrannalla
kohtapuoleen enää arvioida ainuttakaan asiaa ilman ettei joku
metsäviranomainen siihen pyri leimaansa lyömään. Ne elävät siellä
kuin sinilakkiset ratsupamppukasakat kaukaasialaisessa aulissa
syöden lampaanlihaa ja paimenten kokoomaa hunajaa, vallaten kaikki
palvelukseensa. Se ei olekkaan vähäinen seikka Rämsänrannalla, jos
ken on vosmestarin piika tai metsävahdin emäntä tai 'vosmestarin
apulaisen sijaisen huushollerska!'. Sillä kaikki mikä metsäherroista
heruu, on niin erikoisen mehuisaa. Ja kaipa siellä nyt oikein..."
Hytin ovi narahti ja vaimo tyttärineen astui sisään. Pikku Lyylin
posket olivat sinervät kylmästä, äiti etsi ruokakorin ja pere rupesi
aterioimaan.
-- Vasta huomenna kuulutaan päästävän Tanskan rantaan, ilmoitti Hetu.
-- Äiti, minäpä söisin muikkuja! pyyteli Lyyli kirskuttaen hampaitaan.
-- Söisit kun saisit, sanoi äiti myhähtäen.
-- Anna sitten särkikukkoa! sanoi tyttö. Isäkään ei voinut olla
naurahtamatta. Mutta pian hänen mielensä painui, kun Lyyli yhtäkkiä
viskasi kysymyksen:
-- Miksi isä oli niin kauvan linnassa?
-- Voi taivahinen tuota lasta! huudahti Hetu, mutta pitkänään lepäävä
perheenisä ajatteli itsekseen, silmät puoliummessa:
"Lasten edessä ovat kunniallisimmatkin haavat häpeällisiä."
Ja taas hän kuuli höyrykoneitten jyskinän ja ärsyttävän kehoituksen...
Ja oman lapsensa aukirepäisemän muiston valossa hän oli näkevinään
Kustaa III:nnen aikuisella louhikäärmesinetillä varustetun paperin,
jossa luettiin:
"Keisarillinen Hovioikeus on ottanut harkittavakseen tämän asian
ja samalla kun Keisarillinen Hovioikeus ei voi itsellismies
Tapion valitusta tutkittavakseen ottaa, koskei Tapio ole
säädetyssä järjestyksessä ilmoittanut tyytymättömyyttänsä,
katsoo Keisarillinen Hovioikeus selvitetyksi että itsellismies
Tapio kysymyksessäolevassa tapauksessa on perättömästi ja vasten
parempaa tietoansa sanonut metsänhoitaja Fjalar Brynolf Bergin
ja osaksi myös metsänhoitaja Knut Osvald Edelsteinin syypäiksi
sellaiseen rikokseen, joka voi saattaa heidät halveksimisen
alaiseksi tahi haitata heidän elinkeinoaan sekä tutkii senvuoksi
oikeaksi, nojautuen Rikoslain 27 luvun 1 §:ään ja toiseen
momenttiin, tuomita itsellismies Tapioa julkisesta herjauksesta
vetämään sakkoa -- tahi maksuvarojen puutteessa pidettäväksi
vankeudessa 1 vuoden..."
-- Ne pirut! huudahti hän muistaessaan asian menon ja hyppäsi pystyyn.
* * * * *
Laiva oli poikennut Köpenhaminan satamaan. Laivaan jäävät
siirtolaiset katselivat yli kaiteen herrasmatkustajain maallenousua.
Moni siinä itsekseen ajatteli: "Niin, nuo ne pysähtyvät tänne -- ne
ovat vain joutilaita, jotka aikansa huviteltuaan palaavat Suomeen.
Mutta me menemme merien taa ja meidän on tehtävä ankarasti työtä
ennenkuin pääsemme palaamaan. Ja usea meistä ei ikänään palaa..."
Huolimatta vaimonsa estelyistä oli Herkko Tapiokin kiivennyt kannelle
ja katseli Tanskaan jäävien hajaannusta. Tuossa joku lihava parooni
nousi kiiltäviin vaunuihin, joiden eteen oli valjastettu kaksi
valkoista, leikkohäntäistä oritta. Tuossa pari aistillisen näköistä
ylioppilasta, salkut käsissä, paraikaa vihelsi ja viuhtoi ajuria
-- ja läksivät ajamaan iskien silmänsä kauniiseen juutalaiseen
naiseen, joka yksikseen seisoi väentungoksessa. Mutta tuossa
eräs nähtävästikin vastanainut suomalainen pariskunta, molemmat
vaaleatukkaisia, onnellisen näköisinä, kukkia rinnoissa, läksi
ajamaan kaupungille päin. Tuossa taas rumannäköinen laiha rouva
vielä rumemmannäköisine tyttärineen väitteli kirpeästi ja nyrkkiään
heristellen paksun tanskalaisen ajurin kanssa: Va ba? va ba? firr
sint tyyve! Tuossa mustiinpuettu, näöltään kuin pappi, kehenkään
vilkaisematta, synkännäköisenä köntsähti istumaan ensimäiseen
ajuriin, käskien ajaa kristilliseen hotelliin. Herkko Tapion silmät
seurasivat jokaista, joka astui ulos tullihuoneesta. Niitä tuli yhä
uusia mikä hymyillen, mikä huolestuneena huohottaen. Mutta yhtäkkiä
-- katsojan silmät jäivät rävähtämättä ja Herkko Tapio tuijotti yli
kaiteen.
Totta toisenkerran! Siinä hän oli -- herra Berg. Nallihattu
päässä, tavattoman korkea kaulus kuikelossa kaulassaan, keltaiset
liivit vilahtaen sinervän palttoon alta, toisessa hansikoidussa
kädessä ruskea salkku, toisessa hopeahelakeppi, jalassa mustat,
silitysraudalla litistetyt housut... Hän keikahteli kantapäillään,
välkytti silmiään joka suuntaan aivankuin tahtoen sanoa: "ei
kenenkään tarvitse tietää että olen Rämsänrannalla käynytkään!"
Fjalar Berg nähtävästi odotti matkatoveriaan, joka vielä viivähti
läpikulkuhuoneessa. Sitten hän keppiään huiskauttaen kutsui ajurin,
johon samassa saapui toverikin, mustapartainen olento, ja molemmat
herrat kiipesivät arvokkaasti ajopeleihin. Herkko Tapio näki Bergin
vetävän povestaan kullanvärisen paperossikotelon ja tarjoavan
toverilleen. Ja paperossi hansikoitujen sormien lomassa, tyytyväisenä
itseensä, metsäherra huusi ajurille -- ja nelipyöräiset ajoneuvot
läksivät liikkeelle Köpenhaminan keskustaa kohden.
Siirtolainen Tapio yhä katsoi värähtämättä pölypilven perään yli
suuren torin.
Vihan ja yhtaikaa surun tunne täytti Herkko Tapion kipeän sydämen.
Merilaiva irtaantui hiljaa laiturista ja koneet alkoivat jyskyttää...