ILMARI KIANTO

Helsingissä,

Kustannusosakeyhtiö Otava

1912.

Oi metsä! Oi maa! Oi järven raikas ranta!

Siellä, koskemattomassa korvessa, ihminen käyskentelee kuni

salaperäisessä, pyhänviileässä temppelissä, jossa korkeat, solakat

pilarit kannattavat kaikkeuden sinikaartuvaa holvikattoa. Siellä

on rauhaisaa ja lohdullista, siellä tuskan kärki taittuu ja suru

suurinkin suloisesti hivelee. Sammal niin pehmoinen koskettaa,

kanerva niin kaunis katsoa, pihkan tuoksu ja lehväin leyhy niin

huumaava hengittää! Jokainen jättiläispaasi kuin kuninkaallinen

valtaistuin, jokainen louhikko-lokero kuin erakon pyhäkkö, jokainen

kaatunut honka kuin taidepylväs pyhillä raunioilla.

Siellä on kummallisen sopuisa oltava, siellä riitelevä ihmismailma

unhoittuu! Siellä ihmisen sielu korkenee hiljaiseen rukoukseen elämän

rauhan hyväksi.

Salli, kaikkeuden kaitselmus, jalkain sija minulle vapaassa korvessa,

jonka puisto humajaa jumalallisen syvinä urkusävelinä; jossa maa

huokuu väkeviä tuoksuja sähköisesti puoleensa kiehtoen kuni morsian,

ja jossa järven aallot intohimoisesti maan rintoja suutelevat!

Kaipaan omaa valtakuntaa hallittavakseni, minua inhoittavat

suurkaupunkien haisevat kadut ja korviasärkevä räminä. Pois,

pois minä halajan turmeltuneesta tungoksesta, jossa ihmisen

hermosto värjyy alituisen rääkkäyksen alaisena ja jossa ei voi

ottaa askeltakaan ajattelematta yhteentörmäyksiä uuden mailman

liikeneuvojen kanssa. -- Täällä minua eivät säikyttele muut kuin

luonnon omat voimat: jalkaini juuresta lentoon pamahtava metsälintu,

sadetta kirkuva palokärki tai kirjotikka, joka kelohongan sälössä

paukuttelee. Leiskahuttaa hilpeä orava häntäänsä korkeudessa,

kuuronpiilotteleiksen jänis kuusen pehkossa, juosta vilistää mykrä

louhikossa -- pahempia häiritsijöitä ei näy.

Tänne tulla tahdon, tänne ilmalinnojeni haaveet kohdistuvat, ja

minä uskon että ihanteillani on vastineensa todellisuudessa. Eikö

ihminen täällä, jos missä, säästy alkuperäiselle itselleen, eikö hän

korvenraatajaksi rupeamalla lähesty sitä alkuvoimaa, joka on maan

suola ja kulttuurin pelastus?

Niin salli siis, sinä luonnon ylijumala, luonnostasi pois

vieroitetulle, oma metsä ja tilkkunen maata, jossa elämän arvoitusta

rauhassa miettiä saisin ja jossa sinun ikuisiin lakeihisi tutustuisin!

... Oi metsä! Oi maa! Oi järven raikas ranta!

1.

Mökissä, jonka nimi oli Ukonpirtti, sattui koolle kymmenkunnan

miestä, someronvetäjiä. Syöttelivät siinä hevosiaan, nauttivat

itsekkin kuivia eväitään, tupakoivat ja lepuuttelivat maan tietyössä

kangistuneita jäseniään. Vaikka oli kaunis alkukesän päivä ja aurinko

paistoi iloisesti pitkin uutta maantietä ja pitkin järven ulappaa,

joiden välillä mökki sijaitsi, oli työmiesten mieliala alakuloinen ja

ikäänkuin salakatkera, kuten tavallisesti ihmisten, jotka tuntevat

olevansa toisten orjia eivätkä keksi vapautuksen mahdollisuutta. Ei

ollut mitään erikoista tapahtunut heille kellenkään -- mailma kiersi

tavallista rataansa -- mutta juuri siinä tavallisessa asiain tilassa

ehkä piilikin alakuloisuuden syy ja juro umpimielisyys. Oikeastaan

ei kannattanut mistään ääneen puhua, se oli jo siksi monta kertaa

puhki ja pahki ajateltua ja miesjoukossa ilmoille purettua. Viisainta

oli vaiteliaisuus ja hiljainen syljeksiminen ja silloin-tällöin

voimasanan kirauttaminen mielenosotukseksi koko yhteiskunnan

järjestykselle:

-- Ty-hyi! pt! perrr...

Ja kun sylki oli vihaisesti roiskahtanut kauvas lattialle aivankuin

ammuttuna pyssyn suusta, pistettiin taas uusi mällimöhkäle poskeen

hautumaan tai pantiin piippuun ja istuttiin tovin aikaa lausumatta

halaistua sanaa. Niin oli rämsänrantalainen tapa, ettoneen vietto.

Toiset istuivat selkä kyykyssä, pää riipallaan lattiata kohti ja

katse naulattuna alas saappaankärkiin, toiset, mikäli tila salli,

loikoivat seini vieri penkeillä silmät puoliummessa, vaipumaisillaan

kuorsaavaan uneen.

Ainoastaan Ukonpirtin isäntä Taavetti Juntunen, kookas,

korkeaotsainen vanha mies valvoi sielun ja ruumiin puolesta jätkäin

mököttäessä hänen ympärillään. Hän istui jykeväjalkaisella jakkaralla

keskellä pirtin lattiaa kasvot päin akkunaa, josta näkyi koko

Rämsän järvi, ja veteli levein liikkein pikilankaa pitkävartisiin

pieksuihin, joiden nahka oli vedenpitävää kotiparkkia. Hän ei

sylkenyt, vaan sensijaan mutruili suullaan ja mulkoili silmillään

ja näytti joka hetki täyteen ladatulta. Se oli arvokkaan näköinen

vanhan ajan vahvarotuinen ukko, jonka kaljulle päälaelle ei jokainen

kärpänen rohjennut noin vain iltikseen istahtaa puremaan. Sillä tuon

kaljun päälaen alla jyskyttivät aivot, joiden jokainen solu pursui

pyhää uhmaa. Ukko Juntunen näet oli koko suuressa seurakunnassa

niitä harvoja, joka vuodesta vuoteen jaksoi lukea jokapäiväistä

helsinkiläistä sanomalehteä, Työmiestä, jota posti toi kolmesti

viikossa, kaksi kappaletta kerrallaan. Tämän sanomalehden sisältö

osui ihmeesti saman naulan päähän, jota ukko Juntunen itsekkin

takoa kaputteli ja oli aina takonut. Herrain ja virkamiesten

ylivoimaisuus-köyhälistön alakynteen sortuminen. Siitä lehdestä sai

toki mielenvahvistusta, vaikka asiain tila pysyikin entisellään.

Totuus oli sama eilen ja tänäpäivänä ja vielä ylihuomennakin.

Ukko Juntunen veteli ahneesti pikilankaa ja mietti ikuista kysymystä.

Yhtäkkiä hänen silmänsä välähtivät järvelle päin ja korkea otsa

rypistyi kymmeniin uurteisiin. Ja nykäisten suutarilankaa kahtaalle,

niin lujasti että poikki rapsahti, hän virkahti:

-- Taas siellä se herrain konsvärkki on kulussa.

Jätkät kavahtivat akkunasta katsomaan.

-- Joo, moottoripahan on, kuin mikä kuvatus... selällä mollottaa.

Vosmestarinko se on? kysyi muuan.

-- Vosmestarinko lie vai Mehtähallituksen, enkä tiiä häntä -- sanoi

ukko Juntunen -- vaan siinä se tämän pitäjän pyrykraatti reissaa.

Muuan someronvetäjistä nousi haukotellen ylös, katsahti järven

seljälle ja piippuaan kopistaen sanoi:

-- Lieneeköhän Herkko Tapio taaskaan tavannut mehtäherraa kotosalla,

se tässä aamusella lähti jalansyten järveä kiertämään... mainitsi

torpantekolupaa menevänsä perustelemaan.

-- Ei se ole ensimäinen eikä viimeinen, joka kesäkauden vuottelee ja

vartoilee ennenkuin saa puhutella korkeata herraa, -- arveli taas

Juntunen viitsimättä enää katsahtaa järvelle päin.

Vaan toiset katsoivat ja yleisen puhelun viritessä heräsivät siihen

kaikki jätkät.

Järven ulapalta jo kuului kummallista sätkytystä.

-- Se se räkyttäjä on... arveli Airikainen.

-- Ja puputtaja! paransi Härkönen.

-- Kuuluu sieltä toki rimputuksetkin toisinaan! selitti Juntunen.

-- Niinpä takoa nakuttelee kuin Tohmajärven seppä! letkautti Keränen.

-- Ja rumputtaa kuin pappilan ruunan... lisäsi Luukkonen.

-- Ei saa pilikata Rämsänrannan torpeetovenettä! lasketteli Lauronen.

-- Piessa kun käy vihakseni tuo vimpatus! sanoa tokasi Tauriainen

ruiskauttaen karvaan mällisyljen.

-- Vaan kiva se on, raato, kulukemaan! tunnusti Mäkeläinen suu auki

katsoen.

-- Konstiko on tormata, kun konjakilla käytetään, sanoi Pyykkönen.

-- Ei häjy pärjää savottaveneille! väitti Matero.

Moottori läheni lähenemistään, ja jätkät menivät rannalle

katsomaan. Ainoastaan isäntä Juntunen pysyttelihen hievahtamatta

pieksuneulomuksensa ääressä. Moottorista ei tosiaankaan kuulunut

ainoastaan sätkytystä, vaan rimputustakin, kuten pirtin isäntä oli

selittänyt. Kone jyskytti, gramofooni soi, ja metsäherran kolme

koiraa ulvoi kilpaa, jokainen eri äänilajissa. Ylinnä kaiken kaikui

metsäherran ruotsalainen komento:

-- Skäms, Bonde! Åh hut, Glory! Håll käft, Bis! Senjälkeen kuului

selitys jollekkin:

-- Di ä' så förbaskadt musikaliska ute i det fria!

Se näytti olevan iloista joukkoa. Metsäherra, valkoinen

ylioppilaslakki päässään, istui korkealla perässä ohjaten moottoria,

ja hänen kupeellaan, niinikään pidellen kiinni ohjauskammista,

heilahteli vallaton neito, tulipunainen urheilulakki takaraivollaan,

kiharat tuulessa liehuen. Molemmin puolin moottoria näkyi

hattupäisiä naisia, mutta konetta hoiteli pulloposkinen miestyllerö,

kumartuneena syvälle laitojen väliin. Koirat istuivat konserttiaan

pitäen kokassa, jossa leveä sinikeltainen lippu ärsyttävästi pieksi

Bondea kuonolle. Perässä, metsäherran ja neidon takana, liehahteli

jaappanilaistyylinen lippu.

-- Ai! kuului punalakkinen neito kiljahtavan aivankuin joku olisi

häntä käsivarresta näpistänyt ja sitten ruotsiksi lisäävän: -- Usch,

mitä väkeä onkaan rannalla? Olemme observeeratut.

-- Ne ovat vain rämsänrantalaisia huligaaneja, tuntui metsäherra

siihen tokasevan tytölle. -- Tig! hän samalla huusi isolle koiralle,

joka juhlatunnelman korotukseksi oli ruvennut haukkumaan.

Moottori ei laskenut Ukonpirtin rantaan, vaan kääntyi kauniissa

kaaressa edelleen, häviten näkyvistä niemen taakse. Mutta vielä

kotvan aikaa kuului koneen säkätys ja koirien ulina järven selältä.

Someron vetäjät olivat seisoneet ääneti ihmetellen rannalla, mutta

heti kun moottori oli kadonnut niemen suojaan, räjähti aivankuin

yhteislaukaus jätkämiesten suista.

-- Hehei helekkarissa! arveli Airikainen.

-- No voi sun turkinpippuri! hätkähti Härkönen.

-- Siinä sitä oli reissupoikaa! kimahti Keränen.

-- Ja narttua jos jonkilaista! luikkasi Luukkonen.

-- Entäpä hurtanhäntää! lausui leveästi Lauronen.

-- Herroiksi herrain koiratkin! määritteli Mäkeläinen.

-- Kuulitteko miten sitä venskaksi vekslattiin? tutkisteli mielessään

Tauriainen.

-- Ja likka kuin posliinista -- perässä pimputti! huomautti Pyykkönen.

-- Oli meillä savotassa sakiampi-ääninen ramakroppi! muistutti Matero.

Jätkät vetäytyivät takaisin pirttiin. Juntunen yhä syvässä

hiljaisuudessa suutaroi, niska käkkyrässä ja silmät puoliverhossa

alasluotuina. Mutta suu mutruili omituisesti aivankuin olisi aikonut

sylkäistä eikä kuitenkaan sylkäissyt.

-- Näittekö?

-- Nähtiin tuo!

-- Mehtähallitsijako oli?

-- Mehtä...

Miehet eivät tahtoneet puhua sen enempää, vaan ikäänkuin odottivat

että ukko Juntunen, tunnettu jarauttelija, nytkin jotakin sanoa

jarauttaisi. Ja hän tekikin sen tavalla, joka tuntui. Viiletti

pieksunvarret menemään uuniloukkoon niin että pamahti, kohosi

jakkaraltaan ja, oikaisten leveän selkänsä suoraksi kuin vanha

krenatööri, nyrkit puristuksissa kupeilla ja silmät rävähtämättä

tähdäten ulos järven selälle, puhkesi puhumaan:

-- Vai mehtäherra ja honkahallitus! Tässäkin pitäjässä on ollut

mehtäherraa, vosmestaria, taksaattoria, templuria, kontuhtööriä,

revissoria, mittaria, syynäriä ja leimariherraa sen seihtemänlaista.

On ollut aatelismiestä ja paroonia, parempata ja huonompata

sorttia. Tässä seuvuin ovat puolensataa vuotta ahertaneet ja

tyhjäntoimituksesta palkankorotusta naukuneet kuin mehtäkissat.

Jos ovatkin joskus pilkan puuhun lyöneet köyhän moukan hyväksi,

niin moukan niskaan se puu on romautettu ja kuinka monta typerää

raukkaa lieneekään käräjissä kärvennetty tahikka linnassa laihutettu

mehtän raiskuusta -- muka ja luvattomasta talonteosta -- muka.

Niinkuin kanat ne tässä ovat kaakattaneet ja nokkaviisauttansa

mailmalle julistaneet. Yksi laulanut yhtä nuottia, toinen toista.

Jos ylimehtäherra lupasi -- äläpäs nuolase ennenkuin tipahti,

alimehtänhoitajapa ankarasti kielsi, mutta päähallitus vasta rokat

keitti, sotkut sekoitti, paperit viivytti eikä ilmoisna ikänä

ratkaissut. Sait kuolla kirves kopraan ruununlinjalle, oman lantasi

päälle. Kyllä sitä oli taksaattoria, vaan ei ollut taksaa minkään

näköistä. "Juu-to, jaa-to, nietu nietu, kostar kolme markkaa,

eikä hakkaka sitä puuta!" -- ja raipat selkään. Jos sai naapurin

Jussi haravapii-puita, niin eipäs saanut vieras Mikko. Viikolle

myötiin viidelläkymmenellä pennillä -- Matilta markka perittiin,

vaan Kallelle ja Kaaperille ei annettu kymmenelläkään ruplalla.

Heh helekkarissa sitä leveranssipuun ryminää, ei sitä kehtaa

muistellakkaan. Mielivalta leimarina mekasteli eikä mikään Esivalta.

Jos arvasi Antti asianmenon -- kelpasi viina Wimperille, partakyynärä

pahalle miehelle. Vaan mehtävarkauksista -- älä ole tietäkseskään!

Äveriäimmät isännät silloin rosvopäällikköinä riehkasivat --

kokonaiset kylät koplassa olivat... vaan vorsmestarit, lempsatin

lampaat -- ei uskalleta ilmiantaa, jotta ei hallitus kauhistuisi --

niitä pienimiä syntisiä vain hissukseen hirttelivät... Entäpäs sitte

ne suuret mehtävalkiat, akkain maalimanlopun liekit? Miljoonien ja

kymmenien miljoonien markkojen arvosta paloi tässä takavuosina ruunun

mehtiä. Kuka juupeli sytytti? kysyttiin ja mehtäherrat vinkuivat

kuin vintiöt ja panivat kapulat kiertämään. Minäpä sanon ja sanoa

uskallan jotta Metsähallitus itse sytytti metsänsä ja hävitti

kansanvarain miljoonat. Sitä lyytä nähkääs että asettui köyhän kansan

asumavapautta vastustamaan. Jos virittikin valkian mehtäsaunan

nokinen poika, niin Jumalan kostostapa uhrirovion rakensi, mutta

Mehtähallituksen tiliin se kaikki lankesi. Ja lankiaa eilleen...

Semmoista se oli mehtäherruus takavuosina Rämsänrannalla!

Ukko Juntunen keskeytti puheensa ja astui arvokkaasti piippuaan

kopistelemaan lieden ääreen. Auki jääneen oven kautta kuului yhä

etenemistään etenevän moottorin sykytystä. Ikäänkuin sietämättä tuota

ääntä korvissaan, meni ukko Juntunen juhlallisesti nykäsemään oven

kiinni ja, kääntyen selin oveen, jatkoi puhetta seisaaltaan:

-- Vaan vaikka entinen metsänhoito menikin miten milloinkin sattui,

niin mitenkuten sentään suoriusi kansa siihen aikaan herrain

kynsistä. Eikä niillä ollutkaan siihen aikaan niin pitkät kynnet!

Mutta nykyisen Mehtähallituksen, tämän nykyisen vossakka-laitoksen

kanssa ei pirhanakaan pärjää. Se on ihan kuin tämän-ilmanen myrkky

sanottuna vanhan kotikylän sanaan. Venähellä kuulostaa olevan

santarmilaitos, vaan Suomenmaassa on ilmiantaja-urkkija kohtapa joka

kuusen juuressa. Et saa närettäkään piipunrassiksi taittaa. "Äläkä

ota sompasauvaa, poika, muuten sakotetaan!" Ei saa hakea halkopuuta

metsästä, vaan rapalammin pohjasta. Ei sovi kärttää rakennushirttä

sieltä, missä sen itse olet löytänyt. Ja maata ja kontua saunasi

sijaksi älä kyselekkään, vaikka mehtämaita näissä yksissä

hoitoalueissa on enemmän kuin mehtäherran patiinijalka elämän päivinä

kävellä kehtaa. Mutta tukkiyhtiöille, niille saakurin vihtarenkaille

nyt ruununmetsät raiskataan. Rahaa tulla pitää -- ja rapiasti, kun

verkonsilmukoita yhä tihennetään. Kätyri verkkoa! Sinä herra, minä

herra, kumpi meistä kontin kantaa? Tässä alkaa kohta joka kolmas mies

olla mehtävahti tai muu tirehtööri. Ja eikö tuota vainen minunkin

pitäne vielä ikäloppuna ruveta mehtäherran koiranhäntäin paimeneksi?

Ukko Juntunen potkasi oven auki ja pistäysi nurkan taa

tuulottelemaan. Onneksi ei korva enää erottanut huvimoottorin ääntä,

sillä tuuli oli ruvennut kiihtymään ja idästä nouseva pilvenlonka

ennusti ukkosensadetta.

Someronvetäjät alkoivat valjastella hevosiaan ja työntyivät

vähitellen, toinen toisensa jälkeen, kärryissään seisten ja tupakkaa

tuprutellen, pitkin kivenkolisevaa metsätietä suurelle somerokuopalle

valtatien laitaan. Härkönen siellä kuului huutaa huikkasevan

kaikuvalla kankaalla:

-- Se tuo Taavetti Juntunen sietäisi lähettää yli tirehtööriksi

Helesinkiin!

2.

Rämsänrannan hoitoalueen metsänhoitaja Fjalar Brynolf Berg oli

yksi niitä tuhansia ruotsivoittoisia virkamiehiä, jotka historian

jumalatar on siroittanut ikäänkuin kukkasiksi suomalaisen kansan

keskuuteen. Isoisä oli ollut panimomestari rantakaupungissa, mutta

mamman sukunimi alkoi af-illa ja myös pappa vainaja oli ollut

oikea gentlemanni pikkukaupungin fiskaaliksi. Perheeseen oli sen

loistoaikoina kuulunut kolme poikaa ja kolme tytärtä ynnä kuusi

jalorotuista koiraa. Poikain nimet Bror Allan, Sven Viking ja Fjalar

Brynolf olivat yhtä somasti valikoidut kuin tyttöjenkin nimet: Gurli,

Saga ja Kitty Lilla. Kaupunkilaiskodin särkyessä olivat fiskaalin

pojat kaikki pelastetut virkaurille ja myös fiskaalin neidit

olivat mainiosti menneet kaupaksi hallinnollisille virkamiehille.

Koiralauman hajaantuminen sitävastoin oli muodostunut traagilliseksi,

kun näet esimerkiksi Grefve Creutz oli joutunut Gurli tohtorinnan

mukana Ahvenanmaille, mutta Trollhättan veli Fjalarin matkassa

raahattu Lappiin saakka. Kuukausimääriä nuo jalorotuiset olivat

toinen toistaan ikävöiden ulvoneet, toinen Itämeren kaljuilla

kallioilla häntäänsä kieputtaen, toinen Inarin jäisillä rannoilla

paleltavia käpäliään nostellen, josta koirain kohtalosta oli kestänyt

vilkasta kirjevaihtoa sisarusten kesken. Vihdoin oli tauti ja

susi tehneet lopun Trollhättan paran ikävästä, mutta Fjalar herra

oli oitis hankkinut sijaan parin, josta toinen oli kennelklubin

kunniamitalin saaneen Birger Jarlin rintaperillinen.

Kun hänet sitten Lapista pitäen määrättiin vakinaiseksi

metsänhoitajaksi Rämsänrannan hoitoalueeseen, piti hän, Fjalar Berg,

forstmestaritraditsiooneihin kuuluvana saapua virkaansa täyttämään

kolmen jalorotuisen koiran kanssa, joilla -- kuten pappa vainajankin

koirilla -- oli sukkelat nimet: yksi oli Bismarck, jota kutsuttiin

Bis, toinen oli Bonde, jota myös sanottiin Simplicissimus ja kolmas

-- Glory, jota piikaihmiset pitivät pelkkänä "Loruna".

Niinkuin yleensä metsäherroilla oli Fjalar Bergillä tapana

valitella töittensä paljoutta. Matkalaskun kirjoittaminen pani

hänet sellaiseen tiukkaan tunnelmaan ettei mies sanonut voivansa

päästä päiväkausiin tikahtamaankaan paikaltaan. Virkatehtäväinsä

rasituksia hän enin valitteli silloin, milloin leimausretkelle aikoi.

Joka päivä hän näet _aikoi_ näyttäen ylenmäärin viran tärkeältä,

rypistellen hermostuneesti kulmiaan ja haaveellisesti sivellen

leukahaiveniaan, jotka eivät ajelemallakaan ottaneet pensastuakseen

parraksi. Tätä harrasta aikomusta saattoi kestää viikkokausia,

mutta merkillisesti aina sattui esteitä. Milloin oli ilma sopimaton

niin ettei "hullukaan" voinut lähteä mokomassa "orkaanissa" tai

"Siperian pakkasessa", milloin oli keli niin kelvoton ettei

"pirukaan" hiihtänyt; milloin taas ei voinut siitä syystä lähteä että

"ylimetsänhoitajalta luultavasti tulee kirje perjantaina" taikka

ettei "suutari juutas" ollut saanut saappaita valmiiksi, tai oli

leimausretki lykättävä tuonnemmaksi syystä siitä että Bismarck oli

nyrjähyttänyt toisen takajalkansa. Vihdoin hän sentään kuitenkin

sai käyneeksi leimaamassa ja silloinpa koko pitäjä puhui, mainiten

sen jonakin melkein ylönluonnollisena, iloisena ja hyvääennustavana

uutisena että "Pärki on mennyt templuuseen Hölmösperälle". Vielä

viikkokausia jälkeen, kun leimaus oli tapahtunut, keskittyivät sekä

ukkoin että akkain pakinat noihin merkkipäiviin, jolloin nuori

herra Berg oli ollut virkaretkellä, ja saatettiinpa lapsen syntymä

tai kuolema ilmoittaa papinkansliassa vetoomalla siihen tosiasiaan

että "sehän tapahtui sen tiistain eillusviikon perjantaina, jolloin

vosmestari oli ollunna templaamassa niitä Rääpys-Heikin puomipuita".

Itse Fjalar Berg oli myös mies mielestään aina kun oli palannut

moiselta leimausretkeltä. Hän viheltää sihisteli leuka pitkällä ja

kakisteli kurkkuaan aivankuin vaalisaarnan pitänyt rovasti, vuoroin

oikoi pitkiä saapasvarsiaan, vuoroin suuteli Glorya komentaen sitä

ranskaksi makaamaan sohvalle, ja oli siinä määrin hyvällä tuulella

että puheli Bondelle silkkaa suomea nimitellen sitä sekä hölmöksi

että moukaksi. Mutta Bismarckin kanssa nuori forstmestari suorastaan

ulvoi kilpaa ja suostui makaamaan tuliaisyön tuon ison koiravötkäleen

kanssa saman peiton alla.

-- Bis, kära vän Bisss, _couche_ här! puheli hän koiralleen, sekä

sitten kun koira oli painanut suuret lotkakorvansa päänalusta vasten

ja oikaissut pitkät koipensa raidille, lisäsi ruotsiksi, taputellen

ja hyväillen:

-- Tottakai valtiokanslerin sopii nukkua valtion metsänhoitajan

kanssa samassa sängyssä!

Eikä "Saksan rautakanslerilla" todellakaan näyttänyt olevan mitään

sitä vastaan että forstmestari luovutti puolet sängystään hänen

jalosukuisuudelleen, vaikka tapahtuihan tosin joskus että aamuyön

tuoksussa metsäherra unhoitti toverinsa korkean arvon kiskomalla sen

korvista alas sängystä ja ajamalla Bismarckin kauhealla karjunnalla

ulos pihalle. Silloin sai rauhallinen Bonde ynnä pieni, keimaileva

Glorykin kyydin ulos, vaikka niillä kummallakin oli oma korkea

vuoteensa molemmin puolin isäntänsä sänkyä.

Silloin kun koirien koivet sattuivat säilymään nyrjähtämättöminä eikä

myös ilmennyt reumatismia eikä oksetustautia, olivat tavallisesti

Bismarck ja Bonde mukana virkamatkoilla, jolloin metsävahdit niitä

palvelivat yhtä alamaisesti kuin itseään metsäherraa ja saivat

eukot siunailemaan sitä leivän, lihan ja lehmänantimen runsautta,

mikä noiden herraskoirien kitoihin upposi. Varsinkin tuli "Pärkin

Pissi" siinä suhteessa kuuluisaksi. Mutta hento ja hienostunnt

Glory jätettiin leimausajaksi kirkonkylän rouvien suojelukseen ja

sai tämä silkinkarvainen elukka silloin uinailla joko tohtorinnan

silkkihuovalla tai syötettiin sitä apteekilla makuultaan kermalla,

sokerilla ja mantelitortulla. Piikatyttöset sitä kävivät salaa

suutelemassa.

Nuoren forstmestarin kiintymys koiriin ei silti estänyt häntä

olemasta huomaavainen yleisöäkin kohtaan. Varsinkin ensimäisenä

virkavuotenaan oli Fjalar Berg Rämsänrannan kohteliaimmaksi herraksi

tunnettu virkaniekka. Jo kaukaa hän nosti lakkiaan ja likelle tullen

teki kauniin, syvän kumarruksen. Arvokas vaiteliaisuus antoi hänen

käytökselleen suorastaan ylhäisen piirteen. Sekä tervehtiessä että

hyvästiä heittäessä hän osasi pitää juuri sen rajan, joka pyhittää

kohteliaat luonteet. Sopi kumartaa tai nostaa hattua toisen kerran

ovelta tai pihasta lähtiessä, mutta missään tapauksessa ei sopinut

toimittaa kolmatta lakinnostoa eikä kolmatta kumarrusta -- olisi

näyttänyt epäarvokkaalta.

Naisten seurassa oli Fjalar Berg siinä määrin huomaavainen että olisi

voinut häntä luulla keskiajan ritarigermaaneista polveutuneeksi.

Kesken kiireellisempiäkin toimiaan hän piti velvollisuutenaan saattaa

ja kyyditä neitejä ja rouvia talosta taloon, veräjältä veräjälle. Jos

sattui ettei itse päässyt mukaan, tahtoi hän ainakin jotakin lainata

naisväelle. Hän nautti aivan ihmeellisesti siitä kun tiesi lainaajaa

mairittavan kertoa ystävilleen että "nämähän ovat forstmestarin

sukset" tai huudahtavan: "tiedättekös _kenen_ nämä koreat kintaat

ovat?" tai kiireesti huomauttavan: "forstmestarin hevonen odottaa

porrasten edessä!"

Naisten seurasta Fjalar Berg piti etenkin syystä siitä että ne eivät

näyttäneet ymmärtävän metsänhoitoasioita sekä myös siitäkin syystä

että ne, poikkeuksetta, sietivät hänen kolmea koiraansa.

Mutta miesten joukossa herra Berg oli arempi.

Hän ikäänkuin pelkäsi sitä että häntä sanottaisiin

tyhjäntoimittajaksi. Vaikka ei koskaan ollut ottanut työkseen

lukea työväen sanomalehtiä, hän vaistomaisesti älysi että ajan

sosiaalidemokraattinen henki uhkasi hänetkin sellaiseksi mustata vain

sentähden että hän oli metsäherra viiden tuhannen markan palkalla

ja että mielipiteet porvarillisissakin piireissä viimeaikoina

olivat alkaneet suuntautua metsäherroja vastaan. Se oli hävytöntä,

aiheetonta, tykkänään tuulesta temmattua panettelua ja alhaisen

roskaväen kiihoituksesta siinnyttä kateutta. Sosialistit ja

liittolaiset, kukaties suurisuisimmat suometarlaisetkin kehtasivat

sanoa -- niin oli hän kuullut juoruttavan -- että koko forstmestarien

virka joutaisi lakkauttaa ja metsäherroista muka voisi leipoa

nimismiehen alaisia metsävahteja kolmensadan markan vuosipalkalla,

mutta tiesivätkös nuo sivistymättömät, jotka näin läpihävyttömästi

ajattelivat, että Suomen metsät saivat olemassaolostaan kiittää juuri

näitä hienonimisiä, ruotsivoittoisia maalaisherroja? Nämät "De la

Fox'it", "Braunbröjer'it", "Svinstjerna't" ynnä muut "Mantelikruunut"

-- olivat pelastaneet Suomen kansallistalouden kultakassat

barbaaristen kaskenpolttajain, halmeenviljelijäin ja kaikenlaisten

pikiöljy-tuhrijain kynsistä! Tottakai vielä tänä päivänä joku

Ridderberg -- ja miksi ei paljas Berg'kin -- älysi metsätalousasiat

paremmin kuin mikä tahansa nousukas Antti Vuoristo, Janne Moilanen

tai Ruupe Ropponen!? Täytyi syvästi valittaa että kohtalo oli pannut

hänet, herraspojan, jonka etunimi ainakin viittasi tarumaiseen

kuninkuuteen, astumaan forstmestarivaltaistuimelleen pahimpana

murrosaikana, jolloin suomalaisuuden kaikki karkeudet ikäänkuin

pyrkivät saavuttamaan laillisia oikeuksia. Sitä ei ollut mamma Berg

aavistanut, silloin kun opetti pientä Fjalar Brynolfia "kauniisti

pokkaamaan" ja kun kurssi oli päättynyt, huudahti, taputtaen poikaa

poskelle, ja miehensä, fiskaalin, puoleen kääntyen: "Pappa, minä

luulen että Fjalusta tulee hieno herra!"

Nyt oli poika päässyt mammansa aavistuksen perille, vaikka ei

tuntenut asemaansa niin varmaksi kuin itse oli haaveksinut. Oli

olemassa jotakin, joka kiusasi --?

Fjalar Brynolf Berg, joka oli käynyt ruotsinkielisen koulun, osasi

huolimatta eräistä ääntämisominaisuuksista joltisesti suomea,

mikäli sanoja tarvittiin virka-alalla ja seuraelämässä. Hän käsitti

erinomaisesti että suomenmaalaisen virkamiehen, joka voi joutua

tekemisiin ummikkojen kanssa, täytyi olla perehtynyt kansankielen

salaisuuksiin ainoastaan siitä syystä että kunnialla täyttäisi

paikkansa, jotteivät tomppelit pääsisi nenälle hyppimään. Ja koska

kerran olosuhteet olivat niin epäkiitolliset että seuraelämässäkin

tarvittiin samaa kieltä, niin täytyi, paratkoon, silläkin osastolla

olla erityinen sanavarasto. Mutta tietenkään ei ollut syytä lisätä

kerran kokoamaansa sanavarastoa! Jos eri paikkakunnilla sorahteli

murresanoja, eivät ne ansainneet huomiota. Herra Bergin mielestä

eivät suomalaiset oikein osanneetkaan omaa kieltänsä!

Hän tiesi olevansa Suomenmaan virkamies, joka varoi tunnustamasta

itseään suomalaiseksi. Suomi hänelle ilmeni aina germaanisen

kaukoputken läpi katsottuna Finland-käsitteenä. Oli ikäänkuin vain

kohtalon kiroa että tässä maassa seitsemänneltä kahdeksasosaltaan

viljeltiin suomea. Hän tunnusti suomalaisen kansanaineksen

olemassaolon yhtä matemaattisesti kuin leimaamattomain tukkipuiden

luvun kruununmetsissä! Suomalaisuuden valta oli jollakin

tavoin välttämätön ja ehkä tarpeellinenkin raaka-aines, mutta

normaalimuotoinen ainoastaan siinä näkölinjassa katsottuna

että ruotsinkielinen virkaluokka sitä hallitsi ja armollisesti

suvaitsi. Jos tämä suomalainen elementti kiehui yli rajojensa,

jos se pyrki räiskymään ruotsalaisuuden helmoille, silloin...

Fjalar Brynolf Bergissä oli tuota uutukaista Suomen ruotsalaista

natsionalistityyppiä, vailla sitä sovinnollista, ihanteellista

runebergiläistopelianista henkeä, joka tässä maassa aikoinaan

oli tehnyt ruotsalaiset esi-vanhempamme ihmeen siedettäviksi

hurjimmillekin fennomaaneille. Sille uudelle tyypille oli

oikeuksiinsa heräävä isänmaa -- terra incognita. Ennen metsänhoitaja

Bergin tuloa oli Rämsänrannallakin elänyt moinen vanha forstmestari,

joka, vaikka huonosti osasikin suomea, sentään vaikutti ympäristöönsä

suomalaisena virkamiehenä, sillä hänpä oli ollut tuollaisen

kulta-ajan lapsia. Mutta Fjalar Berg oli sen aikakauden vesa, jolla

ei ollut valtavoimaista kulttuurijohtajaa eikä suurta ruotsalaista

runoilijaa. Sanomalehtensä "Svenska Partiet", jota hän ainoana,

päiväjärjestykseen kuuluvana hengenravintonaan mitenkuten viljeli,

teki hänet luonnollisesti yhä kylmänkohteliaammaksi kaikkea

suomalaista liikettä kohtaan. Se tarjosi hänelle intelligenssinsä

ja politiikkansa, mutta peitti häneltä iäksi isänmaan entiset ja

nykyiset kansalliset liikkeet, ei ainoastaan psykoloogisesti, vaan

myös matemaattisesti. Ja muita lehtiä kuin "Partiet'ia" ei Fjalar

Brynolf Bergin forstmestaritraditsioonit sallineet tilata, paitsi

luonnollisesti jotakin pientä koirakuvalehteä tai paikallislehteä

suomeksi.

Varsinaista kirjallisuutta ei metsänhoitaja Berg harrastanut --

hänen mielestään oli kirjallisuus ikäänkuin toiseen virka-alaan

kuuluva asiakirjakokoelma, jota oli ikävä ja tarpeeton lukea; oli hän

tietysti sentään mitenkuten selaillut läpi muutamia ruotsinkielisiä

romaaneja ja viruipa hänen yöpöydällään puolittain aukileikattuina

pari nykyaikaistakin tekelettä: "Fint folk" -- "Röda bojor" mutta

suomalaista kirjallisuutta hän ei sietänyt.

Viikinki hän olla tahtoi, hieno ja saastuttamaton. Siinä oli hänelle

jotakin, jota ei Rämsänrannalla ymmärretty. Päätänsä korkeampana

kansaa hän saattoi jollekkin naapuripitäjäläiselle virkaveljelleen

uskoa mielestään nerokkaan kansallisen havaintonsa:

-- Kaikki suomeapuhuvaiset haiskahtavat lannalle.

* * * * *

Hän tunsi vilpitöntä kunnioitusta sitä esivaltaa kohtaan, jonka

alamainen oli. Metsähallitus oli hänen mielestään korkein

yhteiskunnallinen holhouslaitos mitä sivistys oli keksinyt. Kansan

kaunistus, maan turva. Jo Evoon mennessä hän oli _spes patriae_

sanat mielessään sovitellut merkitseviksi Metsähallituksen vapaata

järjestelmää ja tuon järjestelmän tulevia toimeenpanijoita.

Ei ollut mailmassa kodikkaampaa koneistoa kuin Metsähallitus!

Ei löytynyt pohjoismaissa jalompaa virallista

hyväntekeväisyyslaitosta!

Ennenkaikkea: ei ollut olemassa toista hallituksen haaraosastoa,

jossa sivistyneen ihmisen vapausvaatimukset siinä määrin oli osattu

järjestelmään sovittaa kuin tässä korpien esivallassa, joka ajoissa

oli oivaltanut uuden ajan liiallisen työrasituksen monet vaarat ja

piti periaatteenaan antaa tyydyttävän palkan jokaiselle, jolle kerran

oli kruunatun kirveensä uskonut.

Metsähallitus se korvenraatajille, turpeenpuskijoille pirtit pulskat

rakennutti. Metsähallitus se honkahaloillaan esti kansan paleltumasta

viluun, Metsähallitus se varjeli kansaa nälkään kuolemasta siten

ettei nostanut käräjäjuttuja petäjän kuoren kiskomisista, jos oli

todistettu että leipä oli loppunut! Ja Metsähallitus se osasi hankkia

miljoonat isänmaan lompakkoon ja ehkäistä kansallisomaisuuden hirveät

varkaudet. Tämä hallinnon haara oli levittänyt suojelusketjunsa kuni

kultainen henkivartio tai niinkuin jalo henki vakuutuslaitos ympäri

Suomenniemen.

Sen ainoa vika oli se että se viralliseksi kielekseen oli tunnustanut

kansankielen. Mutta onneksi se oli vain muodollinen vika.

Kirjoitettiin suomea, mutta ajateltiin ruotsiksi -- eikähän sitä

voinut kukaan estää. Ja tarvitsiko edes kirjoittaa puhdasta suomea,

kelpasihan joskus vapaampikin allekirjoitus:

"Vircka tekeevä mezänhoitaja R. M. S. Gyldenhammar" -- tietysti

jokainen sivistynyt kansalainen ymmärsi ettei allekirjoittaja ollut

kukaan muu kuin Hirvikankaan hoitoalueen forstmestari Rolf Mortimer

Styrbjörn Gyldenhammar, Katajaisten kartanon kultasapelia kantavan

everstin hauska poika!

Puhua myös sai ruotsia virkaveljiensä ja esimiestensä kanssa eikä

sitä vastaan löytynyt pätevää pykälää. Yksityisluontoisia kirjeitä

sopi myös lähettää ruotsiksi. Ja joskus tietysti virallisiakin...

Vasta viimeaikoina oli näkynyt huolestuttavia degeneratsionin oireita

-- kuten herra Berg niitä nimitti. Pari hyvänimistä forstmestaria

näet oli suomentanut sukunimensä: Adlerberg -- Antinheimo, Sidensnör

-- Siitoinen, mutta tuollaiset moukkamaiset värit haihtuivat lauman

sinikeltaisiin lippuihin.

Oli tosin vanhaankin aikaan ilmestynyt joku "Foudila", mutta

sellaiset olivat olleet mielipiteiltään täysin tasavertaisia.

Pöyristyttävimpiä ilmiöitä horinsontissa olivat vielä opiston

penkeillä istuvat nousukkaat: Jussilat ja Pussilat...

Mutta kaikista näistä suomalaisuuden sulkumerkeistä huolimatta täytti

sentään forstmestarien sääty viikinkivaatimuksensa -- ja herra Fjalar

Brynolf Berg saattoi olla tyytyväinen.

3.

Herkko Tapio, mustasilmäinen, kiharatukkainen, kalpea mies, oli

tavallinen työläinen, vaikka häntä kotiseudullaan pidettiinkin

epätavallisena. Hän näet oli viettänyt nuorukaisvuotensa

kaupunkipaikoissa -- käynyt Pietarissakin -- ja omistanut

joukon niitä aineksia, joita arkielämässä yhteisesti nimitetään

sivistykseksi. Hänen kisällivuotensa olivat sattuneet suuren

valtiollisen murroksen tapahtuma-aikaan, ja hän -- silloin 18-vuotias

erämaan poika -- oli ollut mukana lääninkaupungin katumarsseissa

ja torikokouksissa heiluttamassa heräävän köyhälistön ensimäistä

punaista lippua sekä huutamassa riemuhuutoja kaivatun vapauden ja

luulotellun tasa-arvoisuuden kunniaksi. Sitten, heti myrsky-vuoden

jälkeen, oli hän joutunut naimisiin ja siinäkin asiassa kyntänyt

uutta uraa, sillä hänen avioliittonsa oli ollut ilmoitettuna

ainoastaan sanomalehden palstalla: "Koska emme hyväksy kirkollista

vihkimistä, niin... ja niin edespäin: Hetu Haapalainen -- Herkko

Tapio."

Ensimäisen lapsen syntymisen jälkeen olivat perheen elinehdot

kaupungissa kiristyneet sietämättömiksi, ja, kun Hetukin alkujaan

oli maalaistyttö ja Herkolla oli omantunnon vaivoja ettei moneen

vuoteen ollut nähnyt vanhaa sokeaa äitiänsä, muutti nuori

työläisperhe kevätkelillä miehen kotipitäjään Rämsänrannalle tuhlaten

matkakustannuksiin viimeiset roponsa. Ihmiset tosin olivat heitä

luulleet varakkaiksikin, sillä perille saapuessa oli vaimolla

ollut kirjava silkkipusero ikäänkuin rouvalla, miehellä keltainen

olkilierihattu ja lapsella punainen kapalohuopa.

He pääsivät aluksi asumaan huonemiehiksi vanhaan Tuuliniemen

torppaan, joka oli joutunut rappiotilaan ja jossa entisistä

asukkaista oli jäljellä ainoastaan ikäloppu ukko, verkonkutoja.

Ukon akka oli äskettäin kuollut, mutta nuoret miehet järjestänsä

siirtyneet Ameriikkaan hyljäten isänsä ja isänmaansa, kuten

kerrottiin, siitä syystä että metsäherrat heitä olivat hätyyttäneet

käräjiin haastolla metsäasioista.

Herkko Tapio, jonka sokea äiti eleli vaivaishoitolan turvissa,

oli kaupunkielämän huumeessa usein ajatellut palaustansa täytenä

miehenä sinne, josta oli tervankuljettajain matkassa poikana alas

mailmalle matkaunut. Jo pojan naskalina hän oli haaveksinut oman

mökin rakentamista hongikkoon! Ja opittuaan kaupungissa kansallisia

runoja, joissa niin ihanasti laulettiin oman kodin rakentamiskaihosta

Suomenmaan "jokaiseen niemeen, notkoon, saarelmaan", oli tämä

maalaiselämän kaipaus hänessä yhä vahvistunut, huolimatta

kaupunkilaistyöväen riehuista ja erilaisista elinvaatimuksista.

Vaikka oli lapsena saanut purra petäjänkuorileipää, niin kuitenkin

himoitsi takaisin petäjämetsään. Sinne! Mutta hänestä tuntui

että nykyajan alkavien uudistuspyrintöjen turvissa ei enää ollut

pakko tyytyä pettuun, vaan siellä, korvessa -- ja juuri korvessa

-- oli muka kätkössä aarteita, joilla ihminen voi elää hyvin. Ja

vaikka Rämsänrannan rahvas yleensä oli maan köyhintä, tohmerointa

ja taikauskoisinta, ja vaikka siellä niin moni sielu, hankalien

olosuhteiden pakosta, oli sortunut turmioon, niin hän kuitenkin

uhmaten rakasti juuri Rämsänrannan luontoa, haaveksien voivansa

taistella olemassaolon taistelua, jos siellä, nimenomaan siellä,

onnistuisi saamaan vakavan jalansijan. Siellä tarjoutui -- niinpä

hän haaveksi -- sellaista alkuperäistä vapautta ja väljyyttä,

jollaista ei enää löytynyt paksummissa paikoissa. Siellä ikäänkuin

oli ilma helpompi hengittää, järven aalto kepeämpi soutaa, metsäpolku

mieluisampi kävellä! Hän rakasti -- ikäänkuin salaa, voimatta sitä

kellenkään tunnustaa -- metsää, maata ja vetten vaiheita.

Nyt oli hän tänne saapunut. Nyt hän tahtoi toteuttaa unelmansa!

Tuon haaveksivan luonteensa hän nähtävästi oli perinyt äidiltänsä,

joka sielultaan oli umpimielinen, mutta herkkähermoinen ja

uneksivainen. Aika-ajoin oli äidillä ilmennyt sieluntiloja, jolloin

ikäänkuin näki ylönluonnollisia näkyjä, ja saneli kummallisia satuja.

Vielä nytkin, hoitolassa, kuului tuo muoriksi muuttunut nainen joskus

lankeavan virmaansa ja silloin saarnaavan pojastaan Herkosta, josta

"niinkuin enkeli taivaasta oli ilmoittanut, oli tuleva Rämsänrannan

ruhtinas ja voideltu".

Herkon äiti oli nuorena ollut vihantaverinen, ylpeä tyttö. Mutta

miehelle mentyä oli elämä muodostunut julmaksi ja kärsimykselliseksi.

Kuutena vuotena peräkkäin hän nimittäin oli synnyttänyt lapsen ja

kuutena vuotena peräkkäin miehensä ne oli saanut vetää kelkalla

hautuumaalle. Mikä oli elänyt viikon, mikä viisi viikkoa, mikä kolme

kuukautta, mutta kaikki olivat kauheasti kituen pyrkineet manalle.

Pettuleipää oli lasten hautajaisissa kyyneliin kastettu. Vasta

seitsemäs, Herkko, oli jäänyt eloon. Mutta sitten taas oli elämä

satuttanut vastoinkäymisiä. Vuosi senjälkeen kun Herkko oli syntynyt,

oli perhe häädetty pois uutismökistään, jonka metsäherra oli

väittänyt luvattomasti kruunun metsään tehdyksi. Silloin he olivat

joutuneet mailman jalkoihin. Miestä oli sakotettu hirventataposta,

salapoltosta ja kruunun metsän käytöstä ja, kun ei köyhällä

saatanalla ollut varaa maksaa, sai hän korvata kruunulle tekemänsä

vahingot istumalla linnaa. Kun hän sitten palasi vankilasta, näytti

kruunu todella saaneen hyvityksen kärsimistään vahingoista -- mies

näet oli kovin riutunut ja nääntynyt ja ryhti oli hänestä poissa. Ja

kun hän heti läksi tukkijoelle ansaitakseen roposen velkaantuneelle

vaimolleen, niin hän hukkui jokeen sumuisena heinäkuun yönä, ilman

että kukaan hänen hukkumistaan huomasi. Tämän tapahtuman jälkeen

tuli äiti sokeaksi. Eihän korkea oikeus, rangaistessaan miestä

rikoksesta, tietystikään ollut tarkoittanut hänen kuolintuomiotaan,

ja sen todistukseksi annettiin leskivaimolle, armeliaan nimismiehen

toimenpiteestä, viidenkymmenen kilon jauhosäkki ilmaiseksi. Ja

siunatuksi lopuksi vastaanotettiin eukko vaivaishoitolaan.

Siellä hän nyt oli oleskellut ne vuodet, jolloin Herkko mailmalla

harhaili. Mutta nyt, takaisin tultua, oli pojalla vakaa aikomus

vapauttaa äitinsä vaivaishoitolasta ja ottaa kotiinsa.

Kunhan vain ensin saisi oman torpan!

4.

Herkko Tapio on huono nukkuja, valvoskelee öitä ja hautoo omia

ajatuksiaan. Varsinkin silloin kun joku asia häntä kiusaa, ei

miehestä ole unen rauhan nauttijaksi. Rämsänrantalaisen pirtin

hiostuttavaa kuumuutta hän myöskään ei siedä. Ukko rahjus sen aina

väkisten, kesän helteelläkin, tulikuumaksi lämmittää.

Mies herää keskellä valoisata yötä penkillään maaten seljällään ja

tuijottaa kattoon. Laipio on musta ja karstainen, russakoita kiiluu

pitkin seiniä, vanhus kuorsahtelee nurkassaan. Mutta ulkoa, etäältä

vetten takaa, erottaa korva käen kukuntaa. Ja toiselta suunnalta

hivelee kuulohermoja koskien juhlallinen kohina, jota tuontuostakin

säestää kuikkien intohimoinen huuto joen niskassa.

Niin, tämä on Tuuliniemen rappeutunut mökki. Herkko muistaa

sananvaihdon vaimonsa kanssa illalla maatamennessä. Hetu oli uhannut

lähtevänsä pian takaisin kaupunkiin, ellei mies hanki mukavampaa

kotia. "En rupea pahnassa asumaan!" oli tiuskaissut "ja olletikaan

en armomajassa". Ei kumma että oli ollut hermostuksissaan, olihan

saanut valvoa lapsen takia ja muutenkin olla sidottu, kun oli ainoa

naishenkilö niemellä. Nyt tuo sentään näkyi nukkuvan, raukka, ja

lapsi myös tuutui äitinsä vieressä -- tökerötekoisessa vanhassa

kätkyessä -- entisten asukkaitten jättämiä romuja.

Hetu oli oikeassa -- eihän mökkiin sopinut myötyriksi jäädä. Niin oli

Herkon omakin ajatus -- ja juuri hänen -- vaimo vain alussa hätäili

ja hätisteli. Näissä asioissa vaadittiin kärsivällisyyttä, semmoisin

välipuhein oli kaupungista lähdettykin: vaikka miltä näyttäisi, ei

saa hätäillä. Ja jos ei nainen hätäile, silloin ei miehellekään hätää

tule. Mutta nyt, jo eilisiltana, oli näkynyt oireita hätäilyyn. Se se

nuorta aviomiestä kiusasi ja valvotti...

Taas kukkui käki salmen takana, kosket kohinoivat vastaan ja kuikka

huuteli. Ja kesäyön valo heijui aivan ihmeellisenä tunkeutuen

puolipimeään pirttiin.

"Luonto!" ajatteli valvova mies. "Se on täynnä ikuisen nuoruuden

valtaääniä. Joka luontoa rakastaa, hän varmaan kuolemaansa asti

löytää lohdutusta sen sävelissä. Luonnosta minäkin virvoitukseni

etsin. Ja opetan vaimonikin etsimään -- ja lapseni..."

Taas hänen silmänsä osuivat mustan seinän ilkeästi kiiluviin

asujamiin, sitten rojuun ja ryysyihin nurkassa, eikä korva voinut

olla seuraamatta nukkuvan ukon kuorsausta. Ilma pirtissä oli

tukahduttavaa.

"Ihmiset!" ajatteli valvova mies: "Ihmiset ne vain pilaavat luonnon

kauneuden, turmelevat elämänsä ehdot. Eivät osaa oikeata pesääkään

itselleen rakentaa kuten luontokappaleet. Typerät ihmiset!"

-- Mutta minä rakennan! sanoi hän ääneen ja säpsähti kuulostaen,

hengitystään pidättäen, etteihän vain vaimonsa herännyt. Ei herännyt,

nukkui tällä hetkellä raskaasti ja lapsi myös nukkui. Kolmannen

kerran hän kuuli käen kukkuvan korvessa salmen toisella puolella ja

koskien kohinan ja kuikan huikean huudon vastaavan kukuntaan.

Silloin hän ei enää jaksanut virua penkillään, vaan nousi ylös ja

hiipi saappaitaan ja vaatteitaan kantaen ulos pirtistä, jättäen oven

raolleen. Ja tuskin oli tuntenut tuoreen ilman sieraimissaan, niin

jo kiusan tunteestaan vapautui. Juosta hipsutteli alas rantapolkua

avojaloin kuin nuori poikanen, kädessään saappaitaan heilutellen. Ja

pysähtyi lumottuna aamuöisen näköalan eteen.

Koko ulappa uinui liikkumattomana iljankona suitsuten kultaista savua

ylös siniseen avaruuteen. Ulapan taustalla tanssivat luodot ja saaret

korkealla ilmassa satumaisesti muuttaen muotojaan aivankuin sieltä,

kirkonkylältä päin, olisi ollut lähdössä suurenmoinen sotalaivasto

höyryävine panssareineen ja torpeedoineen. Ääretön hiljaisuus...

kullansuitsuva iljanko mykkä kuin hengellinen aavistus... yksi

ainoa loiskahdus vaan, taimenen purston voimakas lyönti keskellä

selkää, suomupanssarin hopea välähdys -- ja senjälkeen äänettömänä

laveneva siloaaltoinen rengas... Sitten jälleen kultaisten huurujen

huntutanssi peilivälkkeessä mustien syvyyksien päällä ja vesikeijujen

tarumainen kilpasounti kohti taivaan ja maan ääriä. Mitä kaikkea

salaperäistä kätkikään kuulas yö, jolloin valon lapset nukkuivat

sikeässä unessa!

Sanoin selittämättömästä ihastuksesta värisevin sydämin mies lykkäsi

venheen vesille ja hyppäsi teljolle soutamaan. Tuo tyynenä päilyvä

musta syvyys oli hänestä jotakin niin pyhäistä että tuntui pahalle

airon lehdillä rikkoa sen eheyttä. "Sehän on jumalaista alkuvoimaa"

arvosteli hän koettaen soutaa niin hiljaa ja varoen ettei kuuluisi

mitään ääntä ja ettei vesi poriseisi kokan alla. Vaan vaikka kuinka

hiljaa liukuikin, jätti venhe sentään selvät jälkensä; iloisesti

pyöriviä häränsilmiä ja kirkkaita, sateenkaaren väreissä vipajavia

kuplia molemmin puolin väyläänsä.

Mutta aurinko nousi nousemistaan yli järven ulapan ikäänkuin mahtava

kruunupäinen kuningas ajaen kultavaunuissa ja karkoittaen usvanuipaa

vihollislaivastoa pelkällä ilmestyksellään. Ja kuta korkeammalle

nousi, sitä kiihkeämmäksi muuttui keijujen huntutanssi iljangolla...

hulmuavat silkit liehuivat hurjissa ympyröissä palaen tulessa

läpikuultaviksi harsoiksi, lopulta haihtuen näkymättömiin, ilman

haileaan siniin.

Soutajan venhe liukui auringon nousua kohden.

"Sinne, mistä aurinko nousee ja missä käki kukkuu, ihminen pesänsä

rakentakoon!" hän juhlallisesti ajatteli soutaessaan. Hän oli siellä

ennenkin käynyt, vaan tahtoi vielä kerran mennä paikkaa valitsemaan.

Kruunun metsään! -- "Ah ettei ole omaa!" ajatteli Herkko Tapio.

Hän souti viistoon poikki leveän salmen ja alkoi kaartaa pitkin

rantoja kahden niemen väliä, ahneesti katsoen kupeelleen, tutkien

jokaista rannan mutkausta, metsää ja rinnettä.

Näillä tienoin, tässä jossain, se oli hänen jo ennen katsomansa

asuinpaikka! Siinä oli koskematon, korkea metsä ja etelän rinne,

suojassa vihaisilta pohjan viimoilta. Tuossa valkoinen hietikko

lahden pohjukassa, jossa pajupensasten sisässä porisi raitis

korpipuro. Valkoinen hietikko -- mitä suloisia mielikuvia se

loikaan. Siinä lapset leikkimässä, polskaroimassa vesirajassa,

siinä nuorikko kylpemässä hiukset hajallaan... ja siinäpä isäntä

itsekkin iloitsemassa kesäisessä päivänpaisteessa! Hän näki jo kaikki

edeltäpäin, kuuli äänet tulevaisuudesta ja tiesi päiväjärjestykset.

Mutta ei hän vielä varmasti tietänyt talon paikkaa? Tuohonko niemeen

vai tuohon toiseenko vai lahdenko pohjukkaan, notkon kupeelle?

Jokainen näistä paikoista viehätti, jokaisella tuntui olevan oma

salaperäinen etunsa. Jos on tupa tuossa niemessä, niin näkyy koko

ulappa ja järven takaa kirkontorni kirkonkylineen, jos taas on

asunto tuossa toisessa niemessä, niin tosin ei näy kirkkoa, mutta

kukasties näkyy kimmeltäviä vesiä kolmeen suuntaan, totisesti se on

komea paikka korkean metsänkin suhteen. Mutta silloin jääpi lasten

leikkiranta liian kauvas... Jos taas on talo lahden pohjukassa, niin

sinne ei näy kuin kapea salmi ja pari pientä saarta, mutta siellä on

ihminen varmasti suojassa neljältä tuulelta ja siellä on viljamaa

jalkain juuressa -- ei muuta kuin potkase turvetta ja paiskaa

siemenet itämään ihan akkunan alle.

"Ryytimaa ja kukkatarhat!" kuvitteli rantojen soutaja hehkuvin

mielin ja näki myös edeltäpäin marjapensaat, juurikasvit, humalikot,

hiekkakäytävät, vieläpä puutarhatuolit pöytineen.

"Valkea ruusu ja punainen unikukka siellä kasvaman pitää!" haaveksi

mies soutamistaan soutaen liki rantaa tehden kymmeniä kaaria ja

kiinteästi tähdäten sivulleen, asennoita arvaillen.

Hän oli saapunut varjoon, korkea metsä siimesti aamuyön auringon ja

viimeiset usvatanssijattaret liitelivät kuin laihat aaveet hänen

venheensä ympärillä. Ilma tuoksahti värisyttävän tuoreelle, kylmän

raa'alle, mutta selvästi tuntui että aurinko tänä päivänä uhkasi

lämmittää maan pinnan ja vetten kalvon niin sähköisiksi että illan

tullen oli odotettavissa salamain piirileikkiä ja ukkosen karkeloa

tai vähintäänkin vilisevän auteren nuoralla-tanssia ilmassa.

Herkko souteli toisen niemen kärkeen asti ja nousi siinä maihin.

Kuinka saattoikaan ihastella tällaistakin nientä, vaikka siinä ei

ollut muuta kuin paasia ja jättiläisjärkäleitä ja kummallinen männyn

känkyrä. Mutta juuri sentähden kai tämä viehätti että se oli niin

alkuperäistä ja että sen päälle niin harvoin ihmisjalka astui.

Rantasipi ja kalatiira tässä vain olivat hauskutelleet.

"Uimahuone?" suunnitteli hän mielessään. "Vai panisinko tähän saunani

sitä varten että savu näkyisi ympäri mailmaa?" Kolmessa kylässä

sanoisivat pyykkiakat ja verkkoukot järvelle katsoessaan: "Jopas

siellä taas Herkko Tapion sauna näkyy lämpiävän!"

Hän hykähti omille mielikuvilleen. "Ei", jatkoi sitten: "sauna tähän

ei sovellu syystä että herrat tästä ajelevat sivu moottoreillaan.

Tosin niille sietäisi näyttää...!"

Ja hän läksi nousemaan manterelle. Huh! kuinka silmissä himmeni, kun

sukelsi tiheään männikköön ja painautui metsän peittoon. Ja kuinka

sammal oli märkä ja aamukaste vahva näreissä, pensaissa ja kanervan

varsissa. Likosi saapas ja housunpolvet kastuivat.

Sirrr... hst! mikä se oli? Pyypari sirahti lentoon ihan kulkijan

jalkain juuresta häthätää puikkelehtien pakoon tureikon läpi -- ne

raukat säikähtivät pahanpäiväisesti. Mutta tuolla syrjässä varmaan

vilahti kärppä kivikossa. Ja jossakin tuolla -- päätteli Herkko

-- notkon kupeella korpikuusten lomassa, kuivassa mullikossa,

rypeä rötköttää vanha metso, kookas ja raskas kuin maaotus, ja kun

sellainen möhkäle lähtee liikkeelle, niin voisi luulla että karhu

rymistelee pitkin kangasta.

Hän kulki pitkin harjannetta ja etsi talonpaikkaa. Juhlallisina

seisoivat solakat männyt hänen ympärillään. Alhaalla maanrajassa

vallitsi hämärä, mutta puiden latvoja kultasi aurinko.

"Ei", päätteli Herkko Tapio, "en pane niemeen enkä lahteen, vaan

jonnekkin keskivälille."

Siinä oli katkennut iänikuinen oksaton honkapylväs nuoren männikön

keskessä. Yläpuoli nähtävästi oli ontto ja siinä näkyi iso tikan

reikä.

Kuinka saattoi rakastaa näitä satavuotisia metsän vainajia!

Herkko halasi harmaata puuta ja löi kepeästi nyrkillään runkoon.

Honka kumahti kuin telefoonipatsas, mutta samalla kurkisti joku

otus reijästä, painautuen heti takaisin puun onteloon. Mies tuli

uteliaaksi, kiipesi pitkin runkoa ylös ja katsoi sisään. Siellä

lepäsi pesässään naaraspöllö hautoen muniaan. Tuijotti kuin kummitus

räväyttämättä kauniita silmiään ja yrittämättä pakoon. "Uhkaatko

tosiaan tappaa?" ikäänkuin kysyi hautova pöllö. "Enhän toki" vastasi

kiipeejä ja tuli alas. Huolestuneen urospöllön siivet sihisivät

jossakin puiden takana...

"Nämä ovat kaikki pyhiä, rauhoitettuja eläimiä."

"Mihin", ajatteli Herkko Tapio, "oman pesäni rakennan, kun jokainen

paikka on niin mieluisa?"

Hän käveli eteenpäin ja istahti suurelle kivelle. Samassa kuului

käki kukahtavan hänen takanaan. Kukkuu! Ja hetken päästä se ilolintu

oli aivan hänen vieressään ja alkoi kukkua helkyttää intohimoisesti.

"Huhhuu!" panikin se likeltä kuunnellen. Koko korpi kajahteli sen

huuhunnasta.

Herkko pidätti henkeään ja alkoi hiipiä sitä puuta kohden, jossa käki

kukkui.

"Jos saan kierretyksi puun, jossa käki parhaillaan kukkuu, niin tähän

teen tupani" päätti hän tosissaan. Ja hän kiersi puuta, kovasti

jännityksissään, ja käki kukkui latvassa. Mutta juuri kun hän oli

harppaamaisillaan viimeisen askeleen saadakseen kierroksen umpeen,

suhahti käki säikähtyneenä lentoon päästäen kukunnan vasta kaukaa

notkon takaa.

Puun kiertäjä astahti askeleensa täyteen mittaan ja kukahti itse

loput.

"Jospa hyvinkin teen tupani tähän," hän ajatteli muistaen vanhan

kansan onnen uskoa käen kukuntapuuhun.

"Täytyy kiivetä latvaan, jotta saisi selvän näkyaloista."

Ja taas hän läksi kiipeämään korkeaan mäntyyn raivaten tilaa

katkomalla tieltään heikoimmat oksat.

Kun hän hengästyneenä vihdoin oli pujottelehtinut niin korkealle että

latva peloittavasti huojahteli, ei hän ensimältä nähnyt mitään, sillä

silmäripsiin oli kiivetessä takertunut kaarnan hilseitä, havuneuloja

ja pihkaa.

Mutta sitten -- --!

Herrajumala, kuinka kauniita olivat Rämsänrannan maisemat. Yhtäällä

kullan vipajava järven selkä, taustana lehmissavuissaan suitsuvat

sinervät tunturivaarat, toisaalla pitkänsoukka, korkea-äyräinen tumma

lahti, kolmannella taholla kirkonkylän luotoiset vedet ilman kirkkoa,

mutta neljännellä ilmansuunnalla loppumaton korpimetsä, jonka takaa

aurinko paistoi. Siellä-täällä ympäri rantoja helakoita hietikoita,

ja salmen korvalla nukkuva harmaa Tuuliniemi, sekin aamuauringon

loisteessa...

Tiirat istuvat äänettöminä luodoillaan, vastapäisellä rannalla liitää

lekuttelee edestakaisin rantasipi ruikuttaen ikuista ruikutustaan.

Mutta puiden latvojen alla, peloittavassa syvyydessä siimesteleiksen

koko niemimaa, jonka ylitse puussa-istuja katsoo. Tuskin on niemellä

nimeäkään, niin kajoomaton se vielä on.

Kauvan katselee Herkko Tapio käkipuun latvasta kolmeen suuntaan

pitkin vetten kalvoja, jotka tyynenkirkkaina hänen allaan päilyvät,

vaan joilla jo kauvempana heräävä aamutuulonen kareilee. Kun hän

sitten on sukeltanut alas maahan, vetäisee hän puukon vyötäryksiltään

ja viiltää puun tyveen ympäri runkoa kolminkertaisesti T T T.

Puukonviillokset merkitsevät hänen mielessään kolmea t:llä alkavaa

sanaa: Tähän Talonsa Tapio. Saattavathan ne myös merkitä: Tehnenkö

Tuulehen Tupani? tai Turhako Talon Toivo?

Eräänlainen synkeä aavistus valtasi hänet äkkiä. Aivankuin hän olisi

aikonut rakentaa oman elinkautisen vankilansa...

Se oli kai satunnainen tunnelma, aiheutuva huolesta. Tai ehkä se

johtui vain siitä että äkkiä oli laskeutunut kirkkaasta yläilmasta

sakean männikön kosteaan varjoon.

Hän mittasi vielä välin merkkipuusta alas järven rantaan -- 156

askelta -- ja läksi sitten, hypellen pitkin mustia rantakiviä,

venheelleen niemen kärkeen.

Herkko Tapio souti mietteissään takaisin Tuuliniemen rantaan.

Juuri kun hän veti venettä maalle, oli hän näkevinään ihmishahmon

toiselta puolelta salmea samalta paikalta, mihin oli mitannut

välimatkan merkkipuusta järveen. Mutta samassa silmänräpäyksessä

näytti hahmo häipyvän takaisin metsään.

"Silmä kai petti" arveli Herkko. "Mikäpä siellä ja mitä varten toisen

jälillä?" Ja hän läksi astumaan torpalle.

Tuuliniemessä jo oltiin hereillä.

5.

Hän on jo kolme kertaa käynyt tavottamassa metsäherraa pyytääksensä

lainmukaista torpantekolupaa, mutta ei ole tavannut häntä kotosalla.

Ensi kerralla on metsänhoitajan sanottu lähteneen huviretkelle

kirkonkylän neitilöiden kanssa parin peninkulman päässä järven

selällä sijaitsevaan luonnonihanaan Kuherrussaareen, johon kuuluu

rakennuttaneen pienen paviljongin ja koirakopperon. Toisella kertaa

on metsänhoitajan tiedetty juur'ikään nousseen polkupyöränsä selkään

ja pyörineen naapuripitäjään virkatoverinsa nimipäiville sekä olevan

epätietoista, palaako viikon lopulla vai vasta tulevanko alussa.

Ja kolmannella kertaa kerrotaan vosmestarin reissanneen Helsinkiin

räätäliä ja Metsähallitusta puhuttelemaan sekä samalla osaaottamaan

jonkunlaiseen "koiravaltiopäiväinavaukseen". Omat koirat näkyvät

sentään jätetyn taloudenhoitajattaan huostaan: Bismarck makaa

haikeasti haukotellen metsänhoitajan rautasängyssä eikä edes "Punte"

tyydy piian makuusijalle, mutta "Loru", kolmikon timantti, on

aransheerattu diakonissan hoitoon. Vosmestarilla kuuluu viimeaikoina

olleen paljon työtä, on piika tietänyt lisätä kaikille asiamiehille

ja sitä sanoessaan omituisesti vilkuttanut silmiään.

Kesä on jo loppu-puolessa, ja nyt soutaa Herkko Tapio neljännen

kerran tavottaakseen metsänhoitajaa kotoa. Miehen mielessä on siinnyt

hitunen kaunaa että niin monesti turhaan on tavotellut metsäherraa,

vaikka ymmärtääkin että se noin vain on sattunut. Häneen on pyrkinyt

tarttumaan rämsänrantalaista takanapäin-tuomitsemista virkakuntaa

kohtaan: että semmoisia ja semmoisia muka ovat, niin ja niin ne vain

tekevät! Eihän hän omasta kohdastaan vielä tiedä mitään. Mutta kyllä

hänkin puolestaan on uskaltanut epäillä sitä kun metsäherran piika

aina niin on silmiään vilkuttaen visertänyt että "fosmestarilla on

viimmi-aikoina ollut niin hirviästi paljon työtä". Jos olisi töitä,

tottahan enempi viihtyisi kotosalla, päättelee Herkko. Monet muut

ovat valittaneet että sitä herraa et useasti tapaa kotoaan: milloin

se on vieraissa pastorissa, jolla on ruotsalaista koulua käypä tytön

palikka, milloin on vallesmannin kanssa valokuvaamassa moottoriaan,

johon postineidin Petteri pannaan peränpitäjäksi, milloin taas

ruotsalaisen kauppamatkustajan keralla uistinta vetämässä joella

taikka sitten lempeän diakonissan luona koiran jalkaa sidottamassa.

Tietysti sillä on kirjoitustöitä, mutta niitäkin kuuluu viime

tingassa teettelevän metsävahdin pojalla, joka on harvinaisen

näppärä kynänkäyttäjä ja haluaa oppia ruotsinkieltä, ynnä joskus

piiallaankin, vaikka matkalaskunsa kuuluu itse huolellisesti

piirustavan.

Tuon tapaista rämsänrantalaista takaluuloa sitä on Herkko Tapioonkin

tarttunut, kun omastakin kohdastaan tietää, kuinka vaikeata on

osua metsänhoitajan asuntoon niin onnelliseen aikaan että yllättää

virkamiehen kansliastaan.

Jospa nyt yllättäisi -- neljännellä kerralla?

Hän vetää veneensä kirkkorantaan, pesee kasvonsa hiestä, panee takin

ylleen ja olkihatun takaraivolta kohdalleen sekä kävelee kiiruusti

yli valkeakaiteisen sillan vanhanaikuiseen vaaleankeltaiseksi

maalattuun herraskartanoon, joka sijaitsee kauniilla paikalla järven

koivuisessa niemessä, ihan maantien vieressä. Se on metsäherrain

virkatalo, kruunun vapaa asunto, jo kolmannes vuosisataa takaisinpäin

siihen rakennettu. Pitäjässä ei ole ketään, joka ei tietäisi, mikä

tämä talo on, sillä jo kolmatta-kymmentä vuotta on sen korkeassa

päätyseinässä paistanut vaakuna: mustansininen leimakirves ja harmaa

hongan latva.

Kerrottiin että vaakunan oli omakätisesti maalannut

senaikuinen metsänhoitaja, joka siten oli keksinyt ikuistaa

maineensa, sillä mitään muuta ei nuori sukupolvi hänen, vanhan

Bengelbergin, virkatoimista ollut saanut perintötietoja. Tämän

paikallishistoriallisen tapahtuman erikoispiirteenä mainittiin että

vanha Bengelberg oli komentanut kolme vahvinta metsänvartijaansa

pitelemään tikapuita, joilla hän maalatessaan seisoi ja että pari

kolme päivätyötä oli metsänvartijoille merkitty kruunun laskuun

sen totilasin lisäksi, minkä hyvänsuopa taiteilija-mestari oli

apulaisilleen tarjonnut.

Taideteos Rämsänrannalla oli siksi harvinainen ilmiö että tuosta

maalatusta honganlatvasta ja kirveen kuvasta oli syrjäkylissä

puheltu enemmän kuin kirkon alttaritaulusta, ja vieläkin tapahtui

että nuoriso, merkkipyhäin aikana, souteli vartavasten metsäherran

virkatalon rantaan kuuluisaa kuvantoa katsomaan. Senpätähden nykyinen

nuori metsänhoitaja, astuttuaan virkaansa, olikin jo uhannut

ottavansa toisen roikan metsävahteja pitelemään niitä tikapuita,

joilta vuorostaan hän aikoi pyyhkiä kuvat pois, sillä hän oli, kuten

itse uskoi, reformien harrastaja. Mutta kunnioitus säätynsä esi-isiä

kohtaan oli hänet sentään tähän päivään saakka pidättänyt tästä

uudistuksesta, vaikka hänellä kyllä oli aikomus pyytää toimenpidettä

asiassa Metsähallituksesta asti.

Herkko Tapio nousi ylös hiekoitettua käytävää kahden lasipallopylvään

välitse ja, avattuaan viheriäksi maalatun portin, astui

nurmikkopihaan. Oli lauvantaisen aamupäivän aika, noin kello 10

tienoissa.

"Tulinkohan myöhään" ajatteli asiamies. "Joko lienee kerinnyt

jonnekkin lähteä. Vai eiköhän taaskaan liene kotona?" --

_Oli_ kotona metsäherra! Ovella kyhnivä piika sen sanoa tiesi, se

vilkkusilmä, joka hiukset hajalla keitti aamukahvia keittiössä. Oli

kotona, mutta nukkui vielä -- eikä vosmestaria sopinut häiritä.

Kuului valvoneen myöhäseen, kun oli moottori joutunut epäreilaan ja

sen kanssa oli pitänyt rassata yöhön asti.

-- Olisi tärkeätä asiaa, sanoi Herkko.

-- Juu vissiin se nousee kohtapuoleen, ilmoitti piika, joka koetti

puhua suomea tavallista hienommin. (Hän osasi lausua f:nkin, vaan

ei missään nimessä b:tä, d:tä tai g:tä). Ja silmiään vilkuttaen ja

pannen suunsa suppuun lisäsi sangen sievästi: -- Fosmestarilla on

viimmi-aikoina ollut hirveästi paljon työtä!

Muisti piika sen ennenkin sanoneensa nimenomaan tälle olkihattuiselle

asiamiehelle ja muisti Herkkokin samat sanat ennen kuulleensa juuri

tältä taloudenhoitajattarelta, joka näkyi uskollisesti pitävän

herransa puolta.

-- Sicken jäkel! Ut me dej! kuului samassa lasiverannan päästä kiivas

huudahdus, oven paukahdus -- ja yksi koirista lennähti ulahtaen

ulos pihaan. Sitten oli taas kaikki hiljaista suuressa kartanossa,

jonka huoneita ei yksi metsäherra jaksanut täyttää; aurinko paistoi

kirkkaasti läpi tyhjän lasiverannan, ja piika sanoi hiuksiaan

kammaten, hempeästi haukotellen ja seinäkelloon vilkaisten:

-- Puolen tiiman päästä vien sille kaffia. Kyllä se yhdeltätoista

jo onkin vaatteissaan... Piika alkoi harjata siniraitaisia housuja,

jotka olivat jätetyt keittiön kuistin seinään riippumaan ja, niinkuin

näytti, ryhtyi työhönsä erikoisella mieltymyksellä. Mutta asiamies

läksi odottaakseen alas rantaan, jossa moottori kellui mukavasti

rakennetun puulaiturin vieressä. Herkko Tapioa jollakin tavoin

ärsytti tämä huvialus, vaikka oli sellaisilla itsekkin ajellut

kaupungissa, ja hän koetti olla katsomatta, mutta katsoi kuitenkin.

Sekä sisä- että ulkolaitaan näkyi korukirjaimin maalatun moottorin

nimi: WIKING.

"Oh...!" ajatteli Herkko ja käänsi selkänsä.

Puolen tunnin kuluttua piika kuului huutavan asiamiestä takaisin

pihaan. Metsäherra oli näet käskenyt antaa asiamiehelle kupillisen

kahvea ja luvannut heti nousta makuulta.

-- Se käski istumaan köökkikammariin, selitti piika, jolla nyt oli

tukka nutturalla.

Herkosta tuntui hyvälle moinen kohteliaisuus ja häntä melkein hävetti

että oli järvellä soutaessaan epäillyt metsänhoitajasta pahaa. Ja

kahvi metsäherran odotushuoneessa maittoi erinomaiselle.

"Kyllä tästä hyvä tulee" ajatteli asiamies itsekseen. "Sille täytyy

olla kohtelias puolestaan."

Samalla piika jo silmää vilkuttaen pyysi "tekemään niin hyvin ja

astumaan fosmestarin kansliaan", sillä nyt oli metsänhoitaja valmis

vastaanottamaan.

Herkko Tapio rykäsi ja astui tilavaan salihuoneeseen, jossa,

huolimatta siitä että akkuna oli avattu, haiskahti koiran hielle.

Oli sentään tuoksahdus hajuvedestäkin. Metsäherra, joka vaaleaan

silkkitakkiin pukeutuneena, nahkatohvelit jalassa jo oli istumassa

korkean pulpettinsa ääressä selin tulijaan, ikäänkuin syvissä

tutkisteluissa painautuneena paperiensa päälle sekä aivan kuin

olisi siinä istunut jo kello 5:destä aamulla, käänsi päätään,

hymyili virantärkeästi, hypähti tuoliltaan ja tuli ryhdikkäästi

ja kiireesti kättelemään asiamiestä sekä, tehden kauniin kaarevan

liikkeen kädellään, osoitti kumartaen istumapaikan vieraalle

ikäänkuin pakottaen istuutumaan. Ja ken ei liene ollut edeltäpäin

varustautunut, istuutui heti kuin naulattu juuri siihen paikkaan,

johon metsänhoitaja osoitti.

-- Jahah! alotti metsäherra palaten komean pulpettipöytänsä ääreen ja

siihen nojautuen. -- Te, ellen erehdy, olette se Tapio, joka olette

oleskellut kaupungissa?

-- Se, myönsi toinen ja vaikeni. Metsäherra katsoi uteliaasti miestä

kiireestä kantapäähän.

-- Polttaako herra Tapio sikaaria? Tässä olisi ehta stokholmilaista.

Asiamies kiitti, mutta terästi katseensa kiinteästi tähdäten

metsänhoitajan silmiin koettaen arvata, sanoiko tämä häntä tosissaan

vai pilalla herraksi. Mutta ei hän huomannut värähdystäkään ivaan.

-- Kuinkas teidän nimenne oikein on? kysyi metsäherra sointuvalla

äänellään ja otti puhtaan liuskan paperia sekä lyijykynän.

-- Minä olen Herkko Tapio, sanoi Tapio.

-- Olette kai Herkko kirkonkirjojenkin mukaan?

-- Kirkonkirjojen mukaan lienen Herman, ilmoitti asiamies.

-- Jahah! sanoi metsänhoitaja poikamaisen iloisesti. -- Kylläpäs sitä

nimeä on suomennettu. Onkos ehkä muuta nimeä?

-- Papinkirjoissa Teodor...

-- Jassoo! Siis Härman Theodor Tapio, virkkoi metsänhoitaja ja

merkitsi nimen liuskalle. Herra... Tapiolla taitaa olla minulle

jotakin asiaa? kysyi nyt metsänhoitaja juhlallisesti.

Asiamies tähtäsi taas alta kulmainsa että sanooko metsäherra tuon

ivalla vai tosissaan, mutta ei taaskaan keksinyt pilkan piirrettä

herra Bergin sileillä kasvoilla. Silmissä sentään ikäänkuin välähti...

-- Kyllä minulla on asiaa herra metsänhoitajalle, ilmoitti Tapio.

Oikeastaan -- lisäsi hän hiljempaa -- olen jo ennenkin käynyt samalla

asialla, vaan metsänhoitaja on sattunut olemaan poissa silloin...

-- Jaa! Minulla on nykyään paljon töitä ja virkamatkoja, lausui

metsäherra vakavasti, hiukan rypistäen kulmiaan. -- Iida! huusi hän

samalla raikkaasti palvelijattarelle. Lisää kahvia...

Metsäherra loi huolestuneen katseen asiamieheensä.

-- Koskeeko asia kruunun metsämaiden käyttöä?

-- Niin, minä pyytäisin torpantekolupaa.

-- Tekö? Itsellennekö? kysyi metsäherra virallisesti, miltei

ankarasti.

-- Itselleni ja perheelleni, vastasi toinen.

-- Ahaa, kuinkas se... Olettekos siis oikein naimisissa? Minä... Jaa

no, se nyt ei oikeastaan kuulu tähän virastoon...

-- Kyllä minulla on vaimo ja lapsi.

-- Mutta tehän olette asunut niin kauvan kaupungissa, kuinka te

pyritte näille maille? huomautti metsäherra. -- Metsähallitus

ei tavallisesti anna torpanpaikkoja kenelle tahansa. On ollut

prinsiippinä että esimerkiksi ei herrasmiehille...

-- Pyydän huomauttaa, sanoi Herkko Tapio vaikeasti hilliten itsensä,

että minä ainakaan en ole herrr...

-- Suokaa anteeksi! kiiruhti metsäherra sanomaan peräytyvästi. --

En sitä tarkoittanutkaan, vaan yleensä. Mutta katsoen itsekunkin

sivistyskantaan ja elinkeinomahdollisuuksiin olette tekin --

ikäänkuin -- vähän eri asemassa kuin...

-- Olen oman kodin puutteessa! sanoi Tapio lujasti ja hänen

rinnassaan kirvelsi.

-- Djaah, tavallaan. Oman kodin puutteessa olemme kaikki. Tietysti!

Sehän on luonnollista. Kruunun torpan paikat ovat tarkoitetut

itsellisille, joilla ei ole mitään muita elinkeinomahdollisuuksia

ja jotka ovat hyvämaineisia. Joskus kyllä, minä myönnän sen,

varsinkin entisinä aikoina, on, liian rasittavan työtaakan vuoksi --

metsänhoitajia oli ennen vähempi -- ikäänkuin erehdyksissä tullut

annetuksi kruununtorpan tiloja sellaisille, joille -- ei saisi antaa.

Mutta yleensä ei Metsähallitus mieluusti anna torpantiloja niille,

jotka -- mitenkä sanoisin -- johonkin kykenevät -- minä tarkoitan --

joilla ei ole varsinaisia edellytyksiä...

-- Anteeksi! keskeytti Herkko Tapio punastuneena. Minun asiani oli

vain pyytää metsänhoitajan välitystä, koska minä todella haluaisin

rakentaa oman torpan kruunun metsään ja koska tietääkseni olen juuri

siinä asemassa, jossa oleville voipi antaa ja koska kruununmetsiä

tässä pitäjässä on paljon asumattomia. Katsokaas lähemmin, herra

metsänhoitaja...

Ja Herkko Tapio koetti tuoda esiin tunteensa ja itsenäisyyskaipuunsa

sekä persoonallisesti että yhteiskunnallisesti.

-- Jaa, juu, kun _niin_ ajattelee, niin tietysti... myönnytteli

metsäherra kohteliaan liukkaasti ja silmät pyöristettyinä tuijottaen.

Saattehan tietysti _anoa_ te niinkuin joku muukin. Mutta -- tässä

ei vielä ole ollut kysymystäkään siitä, millainen paikka teillä on

katsottuna. Ja missä vartiopiirissä? Vai onko paikkaa?

-- Kyllä minulla on katsottuna. Se on tuolla Tuulinientä vastapäätä.

-- Tuuli...?

Metsäherra hypähti hermostuneesti tuolissaan, avasi kiireesti erään

laatikon, otti sieltä mustakantisen muistikirjan, jonka alkusivulle

oli kirjoitettu latinainen _Nota bene!_ ja selaillen sitä selin

asiamieheen -- alkoi viheltää jotakin ruotsalaista marssia. Sitten,

kääntyen äkkiä asiamieheen päin ja rengastaen silmänsä entistä

suuremmiksi, lausui juhlallisesti:

-- Minun ikävä velvollisuuteni on teille tässä tilaisuudessa suoraan

sanoa että teitä vastaan on tehty omituinen ilmianto -- kruunun

puiden turmelemisesta.

-- Mi-minuako? Mitenkä? sopersi Herkko Tapio hämmästyksissään.

-- Niin, selitti metsäherra voitonvarmasti ja vahingonilkkuvasti:

eräs luotettava henkilö on minulle jo pari kuukautta takaisinpäin

kertonut että te olette eräänä varhaisena aamuhetkenä raadellut

kruunun puita jossakin siellä... kuitenkaan puita kaatamatta. Missä

tarkoituksessa olette näin tehnyt, se ei kuulu asiaan. Vai onko

kenties erehdytty, kiellättekö niin tehneenne?

Herkko Tapio oli tosiaan kuin puusta pudonnut. Hänen teki mieli

paukahuttaa nyrkkinsä metsäherran nenän eteen, siinä määrin häntä

suututti salainen ilmianto, eikä hän tiennyt mitä vastata.

-- Metsänhoitaja on hyvä ja käypi itse tutkimassa! sai hän sanotuksi

loukkaantumisesta värisevin äänin, yrittämättä antaa seikkaperäistä

selitystä virkamiehelle, joka ei sen paremmin -- hänen mielestään --

asioita tajunnut.

-- Jaa! sanoi nuori metsäherra armollisesti kuin vanha tuomari:

Asian vähäpätöisyyteen nähden olemmekin päättäneet jättää julkisen

syytteen tässä tapauksessa tekemättä, mutta pienikin rikos on rikos,

kun se koskee kruunun metsiä -- ja oikean virkamiehen velvollisuus on

opettaa kansaa ymmärtämään, mikä on oikein ja mikä väärin...

-- Tekö opetatte? kuului uhmaava kysymys ja mustissa silmissä

singahti säkene.

-- _Minä!_ kuului yhtä ylpeä vastaus ja nuori metsäherra seisoi siinä

komeana ja täyteläisenä kädet ristissä vatsan päällä, jossa näkyi

ihramahan alkua.

Herkko Tapio oli vaistomaisesti ponnahtanut seisaalleen

metsänhoitajan eteen aivankuin tahtoen pitää puheen. Mutta muistaen

kuinka usein ihminen kuvastumisella voipi menettää varman voiton ja

että oli antanut itselleen lupauksen, hän hillitsi itsensä enemmästä

mielenosotuksesta ja sanoi ainoastaan:

-- Minä luulen että herra metsänhoitajalle asia selviää, kunhan

käytte paikan päällä.

-- Tarkoittaako Tapio että pitäisin torpanpaikan tarkastuksen?

-- Kyllä -- ja niin pian kuin mahdollista! pyysi asiamies.

Metsäherra vihelsi ylimielisesti, kohautti luisuja hartioitaan

ja, kääntyen pöytäänsä päin sekä nakuttaen kynäänsä, näytti salaa

harkitsevan, mitä tehdä tuon vaateliaan asiamiehen suhteen.

Bismarck, suuri jäniskoira, joka oli oikoellut raajojaan sängyn

päällä, tuli nyt haukotellen ja paksua häntäänsä heiluttaen

asiamiestä nuuskimaan. Koira näytti ikäänkuin todistavan: "Kaikki

mitä herrani puhuu ja tekee, kuuluu mailman välttämättömään

järjestykseen."

-- Voin toimittaa tarkastuksen noin viikon kuluttua, julisti

metsäherra matalalla äänellä, jollainen hänellä oli tarvittaessa.

-- Voisikko herra metsänhoitaja tarkemmin määrätä päivää? kysyi Tapio.

-- Jaa, on vaikea määrätä, selitti virkamies, -- saattaa sattua

puiden leimuuta ynnä muuta. Haluaisitteko olla läsnä tarkastuksessa?

Sepäs oli Herkko Tapion mielestä taas omituinen kysymys! Hän tuijotti

tutkivasti metsäherran silmiin, vaivihkaa punniten, täytyikö miestä

pitää yksinkertaisena vai pahansuopana, ja sai tuskin vastatuksi:

-- Haluaisin luonnollisesti... minäkin puolestani... Tuskin muuten

löytyy tarkoittamaani paikkaakaan...

-- Niin, kuten sanottu, viikon-parin kuluttua olen tilaisuudessa

toimittamaan asianmukaisen tarkastuksen, koska sitä haluatte, --

sanoi metsäherra itsetietoisesti. -- Mutta teidän läsnäolonne paikan

päällä -- ei ole välttämätöntä.

-- Tahtoisin kaikissa tapauksissa olla mukana huomautti yhä toinen.

-- Jaa no, sanoi metsäherra kohteliaasti ja nousi ylös. -- _Jos_

minulla on aikaa ilmoittaa, niin saatanhan tietysti...

-- Kiitoksia paljon! sanoi Herkko Tapio ja lausui heti hyvästit,

sillä hänestä näytti että metsäherralla oli jollakin tavoin kova

tarvis päästä pian erilleen hänestä.

6.

Vesi hyrskähteli venheen kokan alla, kun mies souti. Johonkin täytyi

voiman purkaantua.

Kun oli istahtanut teljolle puserohihasillaan, niin oli ensin

tuntunut ettei kannattanut miettiä, ainoastaan soutaa. Vaan kun

sitten oli rajuimman mielenosotuksensa puskenut vastatuulta

kiskoessa, ei voinut olla aivoiltaankin toimimatta. Ja tulivat kuvat

elävinä sieluun ja kuului korvissa sanaharkan kolina...

Paholainen! Että kehtasi sillä tavoin piikitellä, opastaa ja

osoitella. Ei hiventäkään luottamusta, uskoa tai hyvänsuopaisuutta.

Virkakuria vain, ja voiteeksi kohteliaisuutta. Näki selvään että

sillä hänestä oli ennakkokuva. Juorukuva...

Kuinka käärmemäisesti se häneltä kysyi, oliko mies oikeissa

naimisissa! Kuinka vinkuroiden viittasi että hän tässä oli liian

hyvä korvenraivaajaksi -- ja herraksi imarsi. Ivaa se oli! Ja kuinka

pirullisesti se hänelle paukautti ilmiantonsa, jonka joku katala

kätyri oli tehnyt. Täytyi olla akka miehen tamineissa nostaakseen

mölän mokomasta, kun talonpaikan katselija vetää puumerkkinsä puuhun,

jonka tahtoo kaataa korpikotinsa ensimäiseksi hirreksi. Täytyi olla

-- vosmestari, mestari takertumaan tyhjänpäiväisiin asioihin lain

varjossa.

Herkko Tapio kiristeli valkoisia hampaitaan ja puristeli aironpyyryjä

soutaessaan.

Lujilleppa oli ottanut ennenkuin lupasi paikan tarkastaa. Mutta millä

tavoin lupasi? Mitä oikeastaan oli mielessään? Minkä se siitä vielä

laittaa? Sillä tuntui olevan erikoinen halu näyttää että hän tässä

on päällysmies ja toisen on pakko tyytyä siihen, mitä hän suvaitsee

määrätä. Katsokoon kintaitaan. Tässä täytyy -- ruveta puoltansa

pitämään. Jos virkamies juonittelee, niin kansan täytyy -- kurittaa.

Jos virkamies asettuu lakipykäläksi eikä oikeudenjakajaksi, niin

sellainen pykälä joutaa -- pyyhkäistä pois.

Vai kaikilla kodin puute. Hänelläkin? Semmoiset palatsit ettei jaksa

koirillaankaan täyttää! Jos ei olisi virkataloa, toki annettaisiin

vuokrarahat. Ehkä annetaan nytkin... Tiettävästikin! Ruotsalainen

nulkki, joka opettaa Suomen kansalle, mikä on oikein, mikä väärin.

"Juu, jaa, herra Tapio -- pienikin rikos on rikos!" Etten sille

älynnyt paiskata vasten taulua että pienikin virkamies näkyy olevan

suuri. Vaikka -- värähtipä sillä suupielet ja valkeni naama, kun

minä...

Hän souti vimmoissaan kahden miehen vauhdilla.

Sitten -- yhtäkkiä -- tuli surumieliseksi ikäänkuin häveten ja

kärsien omasta uhmastaan. Ja herpaantuen sounnissaan taltutti

tunteitaan. Jos oli virkamies hävytön, tarvitsiko häväistyn olla

samallainen? Mitä voitti? Oli vaarallista vastustaa esivaltaa. Ei,

kun jaksaisi kestää, kestää, niin vielä kerran nähtäisiin, kuka tässä

on ollut oikeassa, kuka väärässä. Ja kukkuisi kunnian käki korvessa!

Se -- mietti hän -- on ehkä sen luontoinen että siihen tehoo

imartelu? Mutta minä -- en alennu niinkuin monet. Tässä täytyy --

suorasukaisesti... En ole lammas, sen hän kokea saakoon. Tässä ei

siis, ajattelipa pitkin tai poikin, pääse pommituksetta...

Hän alkoi taas soutaa voimakkaasti, mutta tasaisesti. Vastaan

hyökyvät aallot hyrskähtelivät kovasti kokan alla ja tuontuostakin

räiskähti vettä veneeseen. Puseronhihat kastuivat...

Sinä iltana Tuuliniemessä itki sekä lapsi että lapsen äiti.

* * * * *

Metsänhoitaja Berg, päästyään erilleen asiamiehestään, oli myös

kiihdyksissään.

-- Saakelin sosialisti! murisi hän itsekseen ruotsiksi, voimatta

lukea Svenska Partietia, jolla hän joskus oli saanut haihdutetuksi

sen mielialan, minkä synnytti vastenmielinen asiamies. Enin harmitti

että tunsi oireita kovaan vatsaan ja peräpukamiin -- aina kun

joku hävytön mies hänen luonaan kävi, ilmestyi näet hemorroideja.

Ja niiden hoitamisessa oli melkein yhtä paljon työtä kuin koko

hoitoalueen hallinnossa. Eikä tässä voinut käyttää metsävahtejakaan...

"Åt fanders!" hän ajatteli. "Mutta kyllä vielä näytän, miten

torpanpaikkoja kerjätään. Minä en päästä kruununmetsiin ainoatakaan

rämsänrantalaista sosialidemokraattia! Ennen vaikka ryssän anarkistin

kuin näitä -- nokkaviisaita, jotka muka puhuvat yhteiskunnasta ja

systeemistä ja herjaavat virkamiehiä."

Hänellä oli hämärä käsitys sosialidemokratiasta, jonka sisällöstä

hän ei ollut lukenut kunnon kirjoitusta, ainoastaan jonkun

pila-artikkelin puoliskon silloin tällöin Partiet'ista, sellaisetkin

näinikään aamuaskareikseen...

"Huliganer!" ähkäsi hän rutistaen sanomalehden kokoon.

-- Iida! toimitti metsäherra sisälle tultuaan ja hätistäen koiriaan:

Kun Härman Tapio vasta tulee tänne, niin pitää Iidan sanoa ettei

minulla ole aikaa. Har inte tid att bråka med pack!

-- Juu, passaakos antaa kaffia? kysäsi piika mielissään että

metsäherra toisinaan saneli hänelle ruotsinkielisiä rämsyjä.

-- Sopii tulla minulta ensin kysymään.

-- Juu, minä tuun sitten... -- Jos fosmestari nyt tekisi hyvin ja

menisi aamiaiselle, toimitti piika ja lisäsi vielä: -- Kuinkas

fostmestari tykkejää, paistetaankos sitä kotlettia lissää Pissille ja

Puntelle?

-- Jaa, huomautti metsäherra lauhtuneemmin -- mutta Bondelle sipulin

kanssa. Onko Glory saanut pudinkinsa?

-- Eihän tuo huoli! sanoi piikanen huolestuneesti. -- Reta taisi olla

vähän hapanta.

-- Pitää hankkia tuoretta kermaa Laitisesta, määräsi metsänhoitaja ja

läksi käsiään heiluttaen ruokakamariin.

Murkinoituaan salvetti rinnuksissa, ja syötettyään koiriaan noin

kolmeneljäsosaa tuntia, jonka ajan kuluessa hän niiden kanssa

keskusteli vilkkaasti ruotsiksi ja pani liikkeelle ainoan ranskansa,

hän meni virkahuoneeseensa, istahti pulpettinsa ääreen, otti kynän

varren käteensä, rapisteli juhlallisesti papereitaan ja -- huokasi

ääneen. Kylläpä, kylläpä oli työtä -- milloin sen kaiken kerkiääkään

tehdä...?

Oli hän aikonut Metsähallitukselle esittää että Rämsänrannan

hoitoalueen metsänhoitajan virastoon perustettaisiin ylimääräinen

sihteerin virka, parin tuhannen markan vuosipalkalla. Jos vain

ylimetsänhoitajalta saisi suosituksen? Mutta sitä ei oikein... Vaan

jos tosiaan onnistuisi näistäpuoleen saamaan oman sihteerin, niin

kelpaisi köllöttää -- se olisi samalla ikäänkuin esittelijäsihteeri.

Ei tarvitseisi aina itse mieskohtaisesti antautua ikäviin

resonemangeihin kaikenmoisten maankiertäjäin kanssa, antaisi

esittelijäsihteerinsä ensin ottaa vastaan asiamies, valmistaa asia

perinpohjin ja sitten vasta itse valmiiltaan... noin vaan... lyhyesti

_hyljätä_ tai -- hyväksyäkin... joskus...

Metsäherra Berg rykäsi kaikuvasti aivankuin joku vastanimitetty

senaattori ja vaipui sihteerihaaveisiinsa sytyttäen sinisavuisen

sikaarin ja työntäen luotaan paperit ja kynän.

Äsch! että oli joutunutkin Rämsänrannalle asti. Eihän täällä ollut

muuta kuin ikuista jätkän työtä kaikenlaisten resupekkain tautta.

Äkta finntuppar!

Yhtäkkiä hän näytti muistavan jotakin, katsoi kultakuoriseen

kelloonsa ja huusi palvelijattarelleen:

-- Iida! Eikö Iida ole nähnyt Granrothia?

-- Juu! Kyllä vissiin se oli Rankrutti, joka justiin käveli

fosmestarin moottorirykylle, vastasi piika ovelta.

Metsäherralle tuli kova hätä, hän juoksi edestakaisin pitkin

huoneita, löysi vihdoin jonkun asekokoelman ja öljypullon sekä huusi

hikipäissään palvelijattarelle:

-- Onko Iida korjannut minun moottorimyssyni?

-- Ai jess! vinkasi piika ja läksi juoksemaan yli pihan. -- Punte

-- kelvoton -- sitä -- äsken -- retuutti hampaissaan -- enkä minä

yhtään...

Hän toi kovasti puistellen päähineen takaisin, mutta Bonde sai sillä

korvilleen samalla kun metsäherra korkealla falsettiäänellä kiljasi

koiralle:

-- Simplicissimus!

Ja läksi leuhottamaan alas rantaan, takin liepeet hulmuten ja

molemmissa kainaloissaan moottoritarpeita. Mutta koirakolmikko

seurasi häntiänsä liehuttaen perässä, silmissä iloisenkirkas älyn

ilme ikäänkuin ilmaisten: "Nytpä alkaa päivän työ ja touhu!"

Granroth nosti hattuaan jo etäältä, kun näki metsäherran tulevan ja

nousi moottorista laiturille kohteliaasti vastaanottamaan isäntää.

-- Joko Granroth on kauvankin odottanut?

-- Ikään minä tulin.

-- Minun luonani juoksee niin hemmetin paljon asiamiehiä! päivitteli

metsäherra.

-- He ka, kun on lauvantaipäivä, arveli Granroth varovaisesti.

Hän oli vain Granroth, Rankrutti, yksi metsäherran harvoja

luottamusmiehiä rahvaan seasta -- joka vähin ymmärsi "koneen päälle"

ja suostui auttelemaan.

Ja he alkoivat yhdessä rassailla moottorin sisuskaluja, jota olivat

tehneet sadat kerrat ennenkin.

Moottorin rassaileminen se ikäänkuin kuului sesonkiin täällä

korkealla pohjoisessa.

* * * * *

Kun oli pari tiimaa rassailtu Rankrutin kanssa ja saatu moottori

kuntoon, pyyhki herra Berg hikeä kirkkaalta otsaltaan ja päästi

Granrothin menemään kiitoksilla, tosin mainiten että olisihan

pitänyt saada kahviakin, vaan eipä ollut kiireessä muistanut Iidalle

toimittaa.

-- Eihän sitä nyt kahvea joka päivä vosmestarin luona, sanoi Granroth

matelevasti ja meni pitkin rantaa.

Metsäherra palasi kartanoonsa ja alkoi peseytyä sekä muutenkin

itseänsä siistitä.

-- Kävi täällä taas asiamiehiä fosmestaria kysymässä, vaan minä

sanoin ettei suinkaan fosmestarilla mitenkään tänä päivänä enää ole

aikaa, ilmoitti piika sievästi, suu supussa ja silmät vilkuttaen.

-- Sablar! sadatteli metsäherra kivertäen hienoja viiksiään peilin

edessä. -- Mitähän miehiä ne olivat?

-- Ylijärven kylästä sanoivat olevansa. Leveranssipuista tai mistähän

lienevät puhuneet.

-- Puutoukat! Onkilierot! sanoi metsäherra keikauttaen päätään.

-- Minä toimitin että jos fosmestarille ehkä passais ottaa vastaan

niinkuin huomenna...

-- Kuinkas Iida sillä tavoin meni sanomaan? Tietäähän Iida etten

minä koskaan ota vastaan sunnuntaisin. Täytyyhän olla pyhärauha

forstmestareillakin; kotihart... tai miten sitä suomeksi sanotaan.

-- Fyi jes! siunasi piika itseään. -- Kylläpä minä tosiaan olin pois

suunniltani, vaan jos ne tulevat, niin passaahan taas sanoa että...

Mutta nuori metsänhoitaja näytti sangen närkästyneeltä pinnistäessään

korkeata kaulusta ja keltaista kravattia kuikeloon kaulaansa.

-- Iida olisi hyvä ja toimittaisi minun likaiset kaulukseni

ja mansettini pesuun että saan taas lähettää kaupunkiin

kiilloitettavaksi.

-- Juu! Passaakos laittaa ne simsettirajit kanssa ryykerskalle?

-- Ei! määräsi metsäherra ja meni virkahuoneeseensa.

Mutta ei hän montakaan minuuttia siellä viihtynyt. Tuntui että

välttämättä piti päästä kylälle tuulotteleimaan -- olipa tässä jo

työn touhussakin oltu -- ja kertomaan oikeille ihmisille, millaisia

asiamiehiä juoksenteli hänen luonaan jo varhaisesta aamusta alkaen.

Ja hän sieppasi hopeahelaisen kävelykeppinsä ja punakelta-vuorisen

ylioppilaslakkinsa ja sipsutteli kepeästi kuin tukholmalainen

mamsseli keltaisissa jalkineissaan nimismiehen asuntoon, joka

sijaitsi vain parin kivenheiton päässä, mutta syrjässä maantiestä,

metsän siimeksessä.

-- Tjänare!

-- Stig in! Paina puuta!

-- Tack!

-- Hur' mår du?

Näin tervehtivät maalaisvirkamiehet toisiaan. Nimismies oli

vanhapoika, hyvin lihava, tosin oluenjuoja, mutta hyvänsuopa ja

mukava herra, josta talonpojatkin pitivät.

-- Minä tulin vain pistäytymään, selitti metsäherra jatkaen

keskustelua ruotsiksi, jota kieltä hän piti oikeutenaan käyttää

nimismiehelle, vaikka nimismies Pykälä oikeastaan oli supisuomalainen

ja suomalaisen koulun käynyt mies.

-- Kuinkas veljellä nyt on niin kiire? kysyi lihava nimismies,

virkeästi ja veitikkamaisesti katsoa killistäen hyllyvien poskiensa

sisästä.

-- Jessusmaria, jos tietäisit! Minulla on tänäkin päivänä laukannut

asiamiehiä kuin harmaita kissoja. Aamulla varhain, kun vielä viruin

vuoteessa -- i allsköns ro -- tulla tormaa yksi perhanan sosialisti

ajamaan ylös vuoteesta.

Nimismies nauroi sydämellisesti ja sanoi ainoastaan:

-- No?

-- Minun oli tietysti pakko ottaa vastaan.

-- Ja resultaatti? kysyi nimismies.

-- Resultaatti tietysti se, että hän -- kuten odottaa sopii

rämsänrantalaiselta sosialistilta -- häpäisi Metsähallitusta.

-- Sinulla olisi sietänyt olla kaksi laillista todistajaa! huomautti

nimismies Pykälä puolittain leikillä.

-- Hiidestäkö heitä sieppaa varhain aamulla!

-- Mitä hän oikeastaan tahtoi?

-- Torpanpaikkaa tietysti!

-- Lupasitkos?

-- Helkutti!

-- Hä?

-- Hän vaati tarkastusta ensi tilassa.

-- Sinun on pakko toimittaa laillinen tarkastus!

-- Onpa tietysti.

-- No mitäs sitten nalkutat?

-- Mutta sosialistille? Obs!

-- Kantänka!

-- Älä sano kantänka. Se ei ole mikään bagatelli, jos sosialistit

päästetään Rämsänrannan suuria metsiä raiskaamaan! lausui metsäherra

kiihkeästi.

-- Kaikille sama laillinen oikeus, säätyyn, muotoon, pukuun ja

puoluekarvaan katsomatta! julisti nimismies.

-- Fraaseja! --

-- Kuka se sitten oli?

-- Härman Tapio.

-- Ei sennimellistä ole tässä pitäjässä! huomautti nimismies.

-- On!

-- Ei ole.

-- Her... Herkko -- Tapio?

-- Se kyllä. -- Hyvä mies!

-- Hävytön lurjus! tokasi toinen.

-- Mitä sitä joutavia! kumosi nimismies.

-- Sietäisi panna rautoihin! rapsautti metsäherra.

-- Ole nyt tuossa...

-- Hän on vaarallinen valtiolle!

-- Missä suhteessa?

-- Hän kritikoipi virkakuntaa. Ja tekee vaatimuksia! valitti

metsäherra.

-- Ei ole vielä rikos.

-- Sitä paitsi -- sanomalehtiavioliitossa!

-- Se on kirkollinen asia. Se ei kuulu sinuun. Sinuun, joka

itsekkin...

-- Ja isän puolelta mitä huonoimmassa maineessa, kuten Granroth juuri

tiesi kertoa. Isä oli ollut tunnettu metsävaras, joka täytyi väkisten

karkoittaa kruunun metsistä ja pistää linnaan.

-- Mitä ne isän rikokset poikaa pilaa! Lain edessä olet sinäkin

puhdas, vaikka pappasi saattoi olla mikä hunsvotti...

-- Älä huoli loukata minua!

-- Älä sinäkään huoli loukata Herkko Tapioa.

-- Jaa, mutta miestä vastaan onkin jo tehty ilmianto kruununmetsän

pahoinpitelemisestä.

-- Se on eri juttu. Pane syytteeseen!

-- En!

-- Miksi et?

-- Hän ei ole vielä kaatanut ainoatakaan puuta. Siinähän se niksi

onkin.

-- Mitä hän siis on tehnyt? kysyi nimismies ja puhalsi paksun savun,

silmät pullistuneina uteliaisuudesta.

-- Djah, sihahti metsäherra, -- se on salaperäinen asia. Se on niitä

Rämsänrannan sosialidemokraattien mysterioita.

-- Onko hän ehkä yrittänyt hirttää itsensä kruunun puuhun? kysyi

nimismies ivallisen terävästi.

-- Kunpa olisikin! vastasi metsäherra myrkkyä lykäten. --

Siihen tarkoitukseen luovuttaisin ainakin minä ilmaiseksi

hirsipuita -- leimaamatta. Ja minä luulen että jos Suomen koko

sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä samassa tarkoituksessa kääntyisi

Metsähallituksen puoleen, Metsähall...

-- Vastaatkos puheistasi? Onni ettei sattunut todistajia. Muuten

sinä, sinä itse...

-- Sinähän tässä olet kruunun nimismies? Pass på! Gör din plikt!

-- Leikki sikseen, sanoppa nyt oikein tosiasiallisesti, mitä Herkko

Tapio on tehnyt? tutki nimismies, joka aina tahtoi päästä asian

ytimeen.

Nuori metsänhoitaja ei heti vastannut, hän vihelteli vaan ja

keikautteli päätään.

-- Kun niikseen sattuu, hyvä veli, niin et tiedä asiasta pyhäsen

pölähtävää?

-- Ei ole tarviskaan tietää. Mutta ilmiantaja tietää...

-- Siis ilmiannon perusteella?

-- Tietysti!

Nimismies oli ponnahtanut seisaalleen ja mittaili tuikeasti

metsäherraa.

-- Ja ottamatta itse selkoa?

-- Minulla ei ole aikaa laukata jokaisen sosialistiroikaleen

kintereillä!

Nimismies Pykälä oli karahtanut kasvoiltaan tulipunaiseksi.

-- Se on häpeä suomalaiselle virkamiehelle, sanon minä.

-- Sinäkin, finntupp:...

-- Ole hyvä ja mene ulos! Ovi paukahti. -- --

Ennenkin he olivat suutahtaneet toisiinsa, vaan sitten

totilasin ääressä leppyneet ja sopineet. Se oli sitä tavallista

rämsänrantalaista virkamieskulttuuri-ohjelmaa.

* * * * *

Niinkuin ei mitään olisi tapahtunut -- ja niinkuin ei ollutkaan!

Saman päivän iltana Fjalar Berg hilpeästi ajeli moottorivenheellään

ympäri Rämsänjärven lauvantaityveniä rantoja ja oli hänellä

moottorissaan kuusi naisihmistä: diakonissa Roos, postineiti

Strömberg, pastorintytär Pulmu Pallukka, apteekkarin Iines, kauppias

Partasen kaunis Katri ynnä kansakoulunopettajan vaimon sisar Siviä

Kuikkanen.

Naisten kanssa ei toki tarvinnut riitaantua niinkuin tuon

lakitekopyhän nimismies Pykälän kanssa!

Nämät nuoret maalaisneitsyet eivät koskaan panneet vastaan,

ehdottipa heille mitä hyvänsä, sanoipa heille mitä tahansa -- he

hymyilivät aina niin kiitollisesti metsäherra Bergille, joka oli niin

huomaavainen ja kohtelias, niin hienosti sivistynyt ja elegantti,

noobeli ja intressantti. Olipa apteekkarin Iineksen ja pastorin

Pulmun välillä kerran kesäisenä yönä vinttikamarissa noussut kova

kiista siitä, oliko Fjalar Bergiä myös pidettävä intelligenttinä vai

spirituellina. Iines oli hampaita kiristellen väittänyt että Fjalar

oli intelligentti niinkuin yleensä forstmestarit hänen tietojensa

mukaan, vaan Pulmu oli lettiänsä huiskauttaen nimittänyt yhteistä

ystävää spirituelliksi. Siihen oli Iines puolestaan huomauttanut

ettei spirituelli käsite laisinkaan kuulunut ihmisiin, sillä hän

muisteli nähneensä saman tai ainakin samantapaisen latinaisen

otsakkeen isänsä apteekkipurkkien päällä alhaalla. Tyttöjen riidan

oli seuraavana aamuna ratkaissut postineiti Strömberg, joka oli

vakuuttanut että herra Berg oli yhtähaavaa sekä intelligentti että

spirituelli sekä lisäksi vielä suuri filantrooppi.

Filantrooppi! Kas se miellytti tyttöjä kaikista enimmin, sillä

kumpikin vaistosi siinä jotakin yhtä viehkeätä kuin ruukkukukassa,

jonka nimi oli Heliotrooppi. Niin soveltuivat siis kaikki

kauniit nimitykset ihmeellisesti Fjalar Bergiin, kavaljeeriin ja

gentlemanniin, trubaduuriin ja ritariin.

Nyt istuivat neitoset iloisesti irvistäen ilta-auringon kultaamassa

moottorissa molemmin puolin metsäherraa, joka erityisesti tänä

päivänä ei ollut tahtonut miestoveria matkaansa -- miehet olivat

väliin niin... tråkiga! Bismarck, Glory ja Bonde olivat kyllä

matkassa ja vastasivat metsäherrankin mielestä hyvin kolmea

rämsänrantalaista kavaljeeria.

Seurueen keskustelu kävi enimäkseen ruotsiksi, sillä eivät kauppiaan

tyttö eikä Siviä Kuikkanen siitä olleet millänsäkään, vaikka eivät

monta sanaa ymmärtäneetkään. Oli niin ihmeen hauskaa aina olla

metsäherra Bergin seurassa, katsoa hänen valonhohtaviin silmiinsä,

kuunnella hänen äänensä kummallista sointua, nähdä hänen rentoja,

herrahtavia liikkeitään ja sielussaan kuvitella, kuvitella -- sitä

nuorta kreiviä, joka kansanlaulussa astui laivasta viheriäiselle

maalle ja kesäiltana "tuli minua kihlaamaan".

"Oh, onnellinen, joka...?"

"Ai keneenkä se lopulta...?"

"Mutta kuinka hän onkaan sööti!" Näin ajattelivat tytöt, vaikka

salasivat visusti tunteensa ja haaveensa ja nauttivat rauhallisen

odotuksen epämääräisestä sulosta.

Ei yksikään näistä naisista luonnollisesti, jos joku syrjäinen

epäili, tunnustanut pienimmässä määrinkään rakastuneensa mieheen.

"Kuka häneen voisi säkästyä? Sellaiseen höyhenkenkään --? Olla voipi

hänen kanssaan vaikka joka päivä ja joka... ajella moottorilla

on hirveän hauska hänen seurassaan, tanssia polkkamasurkkaa

hänen kanssaan kirkonsillalla on mukavaa, mutta rakastua häneen,

hänenlaiseensa! -- ei ikinä. Eipä tietystikään! En ainakaan minä!

Enkä minäkään! Fyi että tantti viitsiikin. Hyi kuinka mamma on ilkiä!

No jo se tuo setäkin on pöljä!"

Fjalar Berg puolestaan myös, käydessään Helsingissä, saattoi

jollekkin toverilleen, jonka tapasi pääkaupungin kadulla, ylpeästi

huudahtaa, ihan suuttumuksen rajoilla: "Ja luuletko sinä tosiaan

että _minä_ vakavasti voisin välittää ainoastakaan hameniekasta

barbaarisessa seudussa, joka kantaa nimeä Rämsänranta! -- Sellaisia

närhiä! Homsantuita!"

Näille nuorille neideille metsäherra Berg kuitenkin uhrasi kaikista

enin rämsänrantalaisesta olemassaolostaan, näille hän rupatteli

virkasalaisuutensa, ilonsa ja harminsa tehden selkoa Metsähallituksen

toimenpiteistä, kirjelmistä ynnä kaikenlaisista aloteaikomuksista.

Vieläpä omista matkalaskuistaankin. Ja näilleppä hän kertoili kaikki

ihmeelliset seikkailunsa sekä huvitti heitä naisille sopivimmilla

vitseillä.

Sen tähden jokainen näistä nuorista neideistä oli luotettava

tiedonantaja, milloin joku pitäjäläinen huomasi heidän puoleensa

kääntyä, asioissa jotka koskivat metsänhoitaja Bergiä. Tämän

virkamiehen jokainen askel, jokaisen päivän ohjelma tai edellisen

päivän pääsisältö tiedettiin näet täsmälleen tässä pienessä,

valitussa piirissä. Jos ei Siviä tiennyt, tiesi Katri; jos ei Katri

tiennyt, tiesi Pulmu, jos ei Pulmukaan tiennyt, niin tiesi ainakin

Iines, vaan jos ei Iineskään olisi tietänyt, niin olisivat varmasti

tietäneet Thyyra tai Klaara. Neiti Siviä tiesi esimerkiksi millaista

ruokaa "Pärkin Loru" edellisenä aamuna oli saanut ja oliko se

kelvannut vai ei; kaunis Katri tiesi esimerkiksi, mitä monenlaisia

tilauksia metsäherra oli tehnyt eri kaupungeista; Pulmu tiesi, mitä

ruotsalaista följetongia Fjalar Berg edellisenä yönä oli koettanut

lukea, kun ei ollut saanut unta kolmeen tuntiin erään kiusallisen

lammenkuivausanomuksen johdosta; Iines tiesi, kenenkä luona Fjalar

kaunokainen edellisenä iltana oli ollut vieraissa, mitä siellä oli

puhuttu ja mihin hän aikoi tänä iltana kello 7, huomenna kello 3 ja

vielä ylihuomenaamupäivälläkin; Thyyra tiesi tarkalleen-tirkalleen

mihin paikkaan pitäjää metsäherra aikoi ensi tilassa virkaretkelle,

leimaamaan, luovuttamaan, konfiskeeraamaan tai inspehtaroimaan sekä

milloin hän sieltä oli takaisin odotettavissa; mutta Klaara yksin

tiesi metsäherra Bergin hemmorroidi-salaisuudetkin!

Sentähden ei viipynyt kauvan ennenkuin tänäkin lauvantaiehtoona

elokuun ilta-auringon vaihtuessa lämpöiseksi, romantilliseksi

kuutamoyöksi, hilpeästi kohisevassa huvimoottorissa kukin uskottu

oli saanut annoksen kaikesta siitä mitä taas oli sattunut piilemään

nuoren virkamiehen sydämellä.

Kaikkia nuoria naisia liikutti se miten ilkeässä asemassa Fjalar Berg

tänä aamuna oli ollut Herkko Tapion röyhkeän käytöksen suhteen.

-- Usch! huudahti neljä neideistä kuorossa kuultuaan metsäherran

selostuksen.

-- Älkää antako sille mökinpaikkaa! pyysivät Katri ja Siviäkin. -- Se

on juuri sama paikka, jossa viime viikolla kävimme marjassa.

-- Ai jee! kimahti Iines. -- Minä olen siellä ollut papan kanssa

pitkää siimaa vetämässä.

-- Ja minä olen poikain kanssa käynyt siellä viime syksynä sienessä!

ilmoitti Pulmu punoittavin poskin.

-- Muistatko Thyyra? kuiskasi Klaara silmää iskien: mekinhän siellä

sinun kanssasi soutelimme -- silloin kun _hän_ oli matkoilla -- ja

otimme aurinkokylpyä. -- Siellä on ihmeen valkoinen hietikko, sanoi

hän ääneen. Sääli antaa niin sieviä paikkoja -- sellaisille...

-- Olkaa huoleti! huomautti metsäherra tolkussaan: minä kyllä

järjestän sen asian. Jag arangerar! Sitten hän lisäsi: Oikeastaan

tekisi mieleni pyytää samaa paikkaa Metsähallitukselta itselleni

metsästysmaaksi.

-- Pyytäkää, pyytäkää! hälisivät naiset: Niin mekin tulemme...

Moottori mennä huristi hilpeästi pitkin salmia ja poikki lahtien.

-- Voi, eikö lauleta? ehdotti joku tytöistä. Djupt i hafvet --

Kultaisessa kartanossa... Eikös? -- Ah, herra forstmestari, laulakaa

te yksi gluntti! rukoili toinen.

Fjalar Bergiä ei tarvinnut kahta kertaa pyytää. Hän piti itseään

suurena säveltaiturina näillä main. Ja kohta alkoi kuulua

tunteellisesti väräjävä laulu yli syvyyksien, kun metsäherra korotti

äänensä:

Hvad -- det -- är -- skönt -- ändå...

Här -- i naturens -- skö -- ö -- ö -- öte...

Klaara Strömberg säesti, mutta Thyyra Roos katsoi vaijeten pitkin

kuutamovälkkyistä ulappaa.

Koirat vähitellen yhtyivät säestykseen...

7.

Asian meno oli seuraava.

Kahden viikon kuluttua Herkko Tapio toistamiseen pyrki tapaamaan

metsänhoitajaa ja kohtasi hänet virkatalon portilla, lähtemässä

kyläilyyn koirineen. Herra Berg ei ensin aikonut seisahtua, mutta

toinen nosti lakkiaan, pyytäen puhutella. Metsänhoitaja kysyi,

onko asiaa. Tapio kummasteli metsänhoitajan kysymystä ja sopersi

tulleensa tiedustamaan, miten oli sen torpanpaikan tarkastuksen

laita. Siihen vastasi metsänhoitaja terävästi että hän, kuten oli

aikonut, jo oli toimittanut tarkastuksen. Tapio, antaen mielessään

anteeksi ettei metsäherra ollut välittänyt asianomaisen halusta olla

läsnä tarkastuksessa -- milloin sen lienee toimittanutkin niin ettei

toinen saanut vihiä? -- kysyi nyt, kelpasiko paikka metsänhoitajan

mielestä torpan tilaksi. Siihen vastasi metsänhoitaja että hänen

mielipiteensä paikan soveliaisuudesta tai soveltumattomuudesta

saattoi tulla kysymykseen ainoastaan silloin, kun Hallituksesta

pyydetään hänen lausuntoansa. Jos siis Härman Tapio todella tahtoi

tehdä torpan paikan anomuksen, oli hänellä siihen tilaisuus milloin

tahansa, paitsi ei tänä iltana, jolloin hänen oli mentävä kylälle.

Hänen kauttaan sopi paperit lähettää, niin ei mennyt asiamieskuluja.

Silloin sanoi Tapio että hän teettää anomuksen tänä iltana ja tuopi

paperit metsänhoitajalle seuraavana päivänä. Metsänhoitaja huomautti

tähän että hänen ei sovi ottaa papereita vastaan huomenna, koska

on sunnuntai, vaan ehkä maanantaina puolilta päivin. Näin sanoen

hän nosti kylmänkohteliaasti lakkiaan ja läksi menemään apteekkarin

taloa kohden, jättäen asiamiehen siihen seisomaan. Tapio, hetkisen

mietittyään, suuntasi hammasta purren askeleensa nimismiehen taloa

kohden ja tuli suosiollisesti vastaanotetuksi. Jostakin syystä näytti

nimismies erikoisella mielihyvällä kirjoittavan hakemuksen Tapion

puolesta, toimittipa vielä juoksupoikansa lipun kera pyytämään

mainetodistusta pappilasta. Ja kuultuaan ettei metsänhoitaja ollut

luvannut ottaa papereita vastaan ennenkuin maanantaina puolelta

päivin, hän tuumi Tapiolle että olipa vähän omituista sillä tavoin

juoksuttaa asiamiehiä, jotka asuivat taivalten takana, sekä ehdotti

ettei anomusta jätettäisi metsäherran huostaan, vaan lähetettäisiin

suoraan Helsinkiin erään tuttavan kautta, jonka asiamiesvaivat hän,

nimismies, saattoi kustantaa. Parahiksi tänä iltana kello 10 läksi

posti etelään päin, joten sopi panna anomus heti menemään. Tapio

suostui kiitollisuudella nimismiehen toimenpiteeseen ja erosi hänestä

toivorikkain mielin, ollen varma siitä että nyt ainakin oli asia

lähtenyt oikealle tolalle. Ja hänen sountinsa takaisin Tuuliniemeen,

väliaikaiseen asuntoon, oli kevyttä kuin vesilinnun uinti. Ei tuo

rappeutunut mökkikään sinä yönä tuntunut ikävälle, sillä nuorta

vaimoa elähytti sama toivo, ja lapsi oli terve eikä huutanut. Ja

kun viikon arki taas alkoi, luistivat sisätyöt entistä paremmin --

Herkko Tapio näet oli ottanut kaikenlaisia töitä pitäjäläisiltä ja

hänen maineensa kansan kesken kasvoi päivä päivältä, sillä hän oli

osaava mies ammateissa, joita oli harjoitellut kaupunkivuosinaan ja

joilla ei ollut liikoja edustajia Rämsänrannalla. Hän oli valuri ja

tinuri, rauta- ja puuseppä, kellojen, pyssyjen ja koneiden korjaaja,

puukkojen, tuppien ja tuohikapineiden tekijä, nahkuri, suutari ja

tarvittaessa räätälikin, sanalla sanoen melkeinpä tuhattaituri. Mutta

metsään, metsään hänen sielunsa silti paloi, uutismökin viljelykseen,

ja hän piti kaikkia näitä töitään ainoastaan välitoiminaan. Nyt

täytyi pidellä pihtejä ja kalkutella vasaraa, mutta hengessään mies

heilutti kirvestä aarnipetäjän juuressa ja käänsi turvetta, jonka

alta väkevä maa lemusi. Päivästä päivään, viikosta viikkoon hän

sielussaan oli tekevinään toista työtä kuin mitä teki.

Sillävälin Metsähallitus palautti Herkko Tapion torpanhakemuksen

Rämsänrannan metsänhoitajalle asianomaista lausunnon antamista varten

-- eikä herra Berg tällä kertaa vitkastellutkaan ennenkuin työnsi

paperit takaisin. Mutta senjälkeen seurasi viikkoja ja kuukausia eikä

papereita kuulunut jälleen palaaviksi, ja asianomainen Tapio jo alkoi

huolestua. Hän tiesi kyllä minkä muutkin, nimittäin että herrain

kiireet ovat hitaita, mutta hän ei käsittänyt miksi yksinkertaista

torpanpaikan anomusta niin kauvan viivytettiin. Asumattomia kruunun

metsiä oli Rämsänrannalla aivan tavattomat alat, kuului siis asiain

luontoon että riitti vielä asuinpaikkoja haluaville. Lokakuun

myrskyt ulvoivat uneksivan miehen ympärillä, yöt olivat pimeät

ja sateiset, ja nuorta vaimoa oli taas ruvennut ikävystyttämään

moinen yksitoikkoinen elämä autiolla niemimaalla ja kaduttamaan

koko maallemuutto hälyrikkaasta kaupungista. Mies puri hammasta

ja teki vahvasti työtä kootakseen vähänkään rahaa säästöön, mutta

vaimo vakuutti että mokomassa pahassa paikassa ihminen kuolee sekä

ruumilliseen että henkiseen kurjuuteen.

Työtä tehdessään Herkko Tapio alituisesti kuvitteli onnellisen

päätöksen pian joutumista Metsähallituksesta sekä suunnitteli jo

syystalvella ryhtyvänsä hirsien hakkuuseen Käkiniemellä -- niinpä

hän mielessään nimitteli mielipaikkaansa, vaikka se hakemuksessa

oli jätetty ilman nimeä ja ainoastaan määritelty vartiopiirin sekä

ympäristönsä mukaan. Käkinientä mies ajatteli, käen kevätkukkuja ja

kesäisen hiekkarannan herttaisuutta hän haaveili syyspimeän myrskyjen

mylviessä. Siellä on elämä perustuva luonnon pohjalle, sieltä, kun

sinne kerran asettuu, ei mieli lennä mailman turhuuksiin. Oma koti --

ah, sehän oli Hetunkin intohimoisin kaipaus, siellä vasta...! Jospa

vain lupakirja joutuisi, että voisi ajoissa ryhtyä toimenpiteisiin ja

että vaimo rauhoittuisi.

Jo jäätyivät vedet -- kekriltä -- satoi ensimäiset lumet, ja

ihmiset pääsivät suksilla pitkin jäitä kirkonkylään. Herkkokin

hiihti tavatakseen metsäherran, mutta saipa hän taas kolmesti

peräksyttäin käydä turhaan. Ensi kerralla oli Fjalar Berg parin

viikon Helsinkimatkalla kennelklubin asioissa, toisella kertaa

hän kyllä oli kotosalla, mutta taloudenhoitajatar väitti että

metsänhoitaja oli siinä määrin pahoinvoipa ettei ollut luvannut

kolmeen päivään laskea ketään asiamiestä luokseen, mutta kolmannella

erää sattui metsäherra olemaan leimausretkellä syrjäkylään, ja mukana

tiedettiin olevan diakonissa Thyyra Roos. Vasta loppiaisen jälkeen

onnistui Herkko Tapion yllättää herra Berg kotona ja otti tämä

hänet erityisen kohteliaasti vastaan, tarjosi ruotsalaisen sikarin

ja vehnäkahvit sekä puheli kuin tasa-arvoinen niin että toinen oli

peräti ihmeissään, taas saaden hävetä epäluulojaan. Itse asiasta oli

seuraavanlainen keskustelu:

-- Milloin herra metsänhoitaja luulee päätöksen kerkiävän?

-- Jaa, minun on vaikea sanoa. Minä puolestani tietysti soisin sen

pian joutuvan. Saattaa olla että koska Metsähallituksella nykyään on

paljon tärkeitä asioita, teidän hakemuksenne vii...

-- Eikö metsänhoitaja voisi jotenkin kiiruhtaa asian ratkaisua? Kun

minullakin olisi kiire...

-- On sopimatonta, jos minä rupean kiiruhtamaan hallitusta. Minä

voisin siitä saada muistutuksen, ehkäpä virkaeronkin.

-- Mitä herra metsänhoitaja muuten arvelee päätöksestä? kysyi toinen

varovaisesti. -- Tottakai talontekolupa minulle myönnetään?

-- Jaa, se on tykkänään Metsähallituksen asia...

Metsäherran silmät tuijottivat rävähtämättä asiamieheen.

Toisen oli tyytyminen kärsivällisesti odottamaan. Tammikuu kului

loppuun, helmikuu samoin, maaliskuukin meni menojaan, ja miestä veti

metsään hangen ja havun tuoksu ja mieli hehkui raikuvaan, luovaan

korpityöhön. Mutta ei uskaltanut kajota -- Käkiniemen rantamännistö

seisoi siinä varoittavana, koskemattomana, pyhänä kysymysmerkkinä, ja

ainoastaan harjua pitkin suikkelehtiva suksenlatu osoitti että väliä

joku tuontuostakin oli siellä hiihdellyt.

... Miehen sydäntä kirvelee työpäivän tyhjäänmeno ja kuta

lämpöisemmin aurinko paistaa etelänrinteiselle hangelle, sitä

hivuttavampaa katkeruutta hän tuntee sitä valtaa kohtaan, --

oli se mikä tahansa -- joka kiusaamalla häiritsee ihmisvapauden

alkuvoimaista elintoimintaa kaukokorvessa.

Eivät aavista herrat virkamiehet, valmiin leivän syöjät, valmiin

asunnon asujat, missä valossa vallasta-osaton inehmo tämän mailman

näkee. Hän tunnustaa vallan, mutta hän ei tunnusta oikeutta, hän

vihaa herruutta ja kaihoaa ihmisyyttä... Turhaan!

Siellä ylhäällä ei oikeastaan ymmärretä, kuinka alhaalla

siveellisesti ollaan. Ne ovat kaupunkijumalia, jotka ilmoisen

ikänsä asuvat yläkerroksissaan ja ovat unhoittaneet, miltä tuntuu

jalkapohjaan kävellä alkuperäisen maan päällä. Hissillä heidät joskus

lasketaan katusileälle -- siinä heidän elävä kokemuksensa, mutta

yläkerrosten akkunoista katsellen ne luulevat käsittävänsä koko

isänmaan ja kansan todelliset tarpeet ja hallitsevat yhteiskuntaa

poikamaisella varmuudella...

Näin kihoilivat miehen varhakeväiset mietteet metsäharjun

hiljaisuudessa hiihdellessä. Mutta hän ei ollut vielä kokenut, kuinka

syyttömään suuntaan kansalaisen kapinatunteet usein kohdistuvat

hallitusjärjestelmässä, joka kukoistaa ainoastaan pienimpien

tekijäinsä tahdosta.

Huhtikuussa sattui odottamaton tapaus. Ei se ollut se että

Tuuliniemen ukko kuoli ja haudattiin, vaan se mikä tästä kuolemasta

aiheutui. Koska näet ukko oli ollut torpan viimeinen laillinen

hallitsija senjälkeenkun pojat rikoksista syytettyinä olivat paenneet

Ameriikaan, julisti metsäherra, joka jo ennemmin oli kaikessa

hiljaisuudessa hankkinut Metsähallituksesta päätöksen Tuuliniemen

torpan soveltumattomuudesta edelleenasuttavaksi, että torppa tulee

lakkautettavaksi ja pirttiresu huutokaupalla myötäväksi kruunun

hyväksi sekä antoi metsä vahtinsa kautta ilmoittaa että Herkko

Tapion, huonemiehen perheineen, on ensi tilassa muutettava pois.

Silloin Tapio sanan sanomattomana, pahasti irvistäen, hyppäsi

työnsä äärestä suksiensa päälle ja painautui järven selälle. Mutta

Hetu, hänen vaimonsa, seisoi lapsi sylissä päreillä paikatun

akkunan ääressä tuskaisena katsoen miehensä jälkeen, ohuet huulet

yhteenpuserrettuina, silmät itkun verestävinä. "Mikä nyt perii? Siinä

taas että luovuttiin kaupungista!"

Mies, joka kiidätteli suksillaan pitkin kevätkierää, ajatteli

puolestaan: "Kettu! Suuri kettu! Kuinka mieluinen asia sille mahtoi

ollakkaan ukko raukan kuolema..."

Tapio ei tällä kertaa välittänyt omasta kiihtymyksestään, vaan

mennä porhalsi hengästyksissään suoraapäätä metsäherran puheille

välittämättä piiankaan estelyistä:

-- Onko Metsähallituksella jotakin ohjesääntöä, jonka mukaan se

menettelee?

-- Onpa tietysti.

-- Mikä se mahtaa olla?

-- Mi... Minä itse...

-- Siltä tosiaan näyttää. Hyvästi! Herkko Tapion silmät leimahtelivat

siveellistä vihaa, vaan metsänhoitaja Bergin suurissa, tuijottavissa

silmissä väreili kummallinen ilkku -- ikäänkuin hän olisi salaa

nauranut silmillään -- ja kohteliaasti hän vastasi asiamiehensä

hermostuneeseen hyvästelyyn.

Metsäherran ei tarvinnut luulla että hän, Herkko Tapio, tuli

pyytämään armon aikaa! Ei, hän tahtoi vain nähdä virkamiestä silmästä

silmään.

Oikeastaan ei häätö häntä paljonkaan liikuttanut, vaan ainoastaan

se oma asia ettei talontekolupaa vieläkään ollut saapunut

Metsähallituksesta. Nimismies Pykälä tosin änkytti -- oli hiukan

pöhnässä -- että ei pitänyt hä-hätäillä, mutta näytti muuten jollakin

tavoin aristuneen enää sekaantuakseen Tapioa ja metsänhoitajaa

koskeviin asioihin. Herkko Tapio teki lyhyen lopun käynnistään

päättäen vasta vältellä nimismiehen avun tarjouksia. "Yhtä luuta

vuohen sarvet" hän ajatteli ja läksi tiedustamaan asuntopaikkaa.

Jo viikon kuluttua hän vaimoineen, lapsineen ja vähine tavaroineen

muutti kamaripahaseen, yhteen kirkonkylän pikkuporvarien kartanoista,

joka sijaitsi noin kilometrin päässä metsänhoitajan virkatalolta.

Vaikka Tuuliniemi olikin ollut retuinen, tunsi hän nyt siitä

luopumisen koskevan sydämeen varsinkin siitä syystä että kaipasi

näkö-alaa Käkiniemeen, johon hän kotia haaveksi. Nyt ei hän

kamaripöksästään nähnyt muuta kuin tunkioita ja halkopinoja.

-- Emme saa hätäillä! lohduttelihen hän vaimonsa kuullen. --

Kunhan tästä päästään uutistalon tekoon Käkiniemeen, unhoittuvat

vastoinkäymiset. Se on varma! Katsoppas Hetu näitä piirustuksia:

tuohon olen ajatellut pirtin ja tuohon kauniin kamarihuoneen, ja

tuohon, arvaahhan...

Mies ja vaimo syventyivät yhdessä tutkimaan uuden kotinsa

piirustuksia, antautuivatpa hauskaan väittelyynkin:

-- Miten sinä sitten olet ajatellut?

-- Tietysti näin. Annahhan kynä...

-- Ei käy. Ei salvosta voi niin panna...

-- Vaan kun minä tahtoisin!...

-- Joo, joo, mutta...

* * * * *

Vihdoinkin, toukokuun puolitienoissa, kun kevätpurot porskuivat

hurjimillaan ja sinihaaleassa avaruudessa leyhkivät lenseät

tuulahdukset, ja Rämsänjärvestä jo hohti silmään ensimäinen

leveä railo, joka ulottihen Ukonpirtiltä Käkiniemeen asti,

saapui Metsähallituksen ratkaisu Herkko Tapion torpanpaikan

anomuksen johdosta. Mies sai sen sanomalehteänsä periessä käsiinsä

postitoimistosta, johon metsänhoitaja sen oli jättänyt postineiti

Strömbergin luovutettavaksi asianomaiselle 2 markan 50 pennin

lunastusta vastaan.

Herkko Tapio maksoi, sieppasi isokokoisen kirjekuoren ja kiiruhti

värisevin sydämin ulos maantielle. Hei! siis vihdoinkin,

jumalankiitos! Hän hyppäsi yli ojan ja istuutui puiden taa

aurinkoisella palvella seisovalle kivelle, viilsi kuoren auki

veitsellään ja alkoi lukea, jähmettyvin verin: