Ukko Richter istui tuolillaan oven edustalla. Oikeastaan oli jo aivan
liian kylmä istua ulkona, mutta hänen vaimonsa ei ollut noutanut häntä
sisään, ja niin jäi hän istumaan tavalliselle paikallensa. Pienokainen,
joka ei enää tiennyt mihin ryhtyisi noin aivan omin päinsä, nypiskeli
hourua. Tämä leperteli hänelle: "leipäpala, leipäpala!" Lapsi leperteli
hänen jälkeensä. Marraskuun päivänpaiste oli tehotonta, maa kosteaa.
Lapsen mekko oli luisunut ylös, paljain säärin se istua laahuskeli
maassa.
Krügerin muori katseli tätä kauempaa ja hänet valtasi pelästys. Eikö
ollut anteeksiantamatonta, että lasta hoidettiin noin huonosti?
Gustavin lasta! Entä jos se vilustuisi, sairastuisi?! Varmaankin se
sairastuisi nyt, ja se voi kuoliakin. Kiihkeä tuska valtasi hänen
mielensä: tuo rakas lapsi! Juuri samannäköinen oli Gustavkin ollut
tuossa iässä: pyöreä pieni pää täynnä vaaleita kiharoita -- ja silmät
-- niin, nuo olivat hänen silmänsä! Jospa hänellä vain olisi tuo poika
kotona huostassansa! Hän pukisi hänet Gustavin vaatteisiin. Hänellä oli
vielä tallessa hänen ensimäiset kenkänsä, pienet nahkakengät, joissa
oli punaiset koristesaumat, -- ne sopisivat nyt pienokaiselle.
Jospa hän vain voisi nostaa lapsukaisen ylös kosteasta maasta! Mutta
hän ei uskaltanut mennä lähemmäksi. Viime kerralla oli hän tuskin
päässyt sen äitiä pakoon. Tämä oli tullut äkkiarvaamatta, töin tuskin
oli hän ehtinyt juosta tiehensä. Oikein oli täytynyt panna juoksuksi.
Lieneeköhän hän nähnyt hänet? Nyt oli hän rahaston hoitajattarena
kunnan myymälässä. Kenraalitar oli hänet siihen toimeen ottanut, ja
hänestä näytti tyttö saaneen hyvän turvan. Mikään ihan turhanpäiväinen
olento ei hän näyttänyt olevan, muutoin ei rouva von Voigt olisi häntä
suosinut. Ja sitä hän ilmeisesti teki. Rouva Rossi oli sattumalta
kertonut siitä eilen, tuodessaan Lumikille ja Ruususelle muutaman
kaalinlehden. Rouva Krüger oli säpsähtänyt pelästyneenä: olikohan
tuo tyttö parjannut häntä? Oliko ehkä lörpötellyt siitä, mitä heidän
välillänsä oli tapahtunut? Se olisi kiusallista.
Nyt ei tuo tyttö ollut enää koko päivää poissa Berlinissä, hän tuli
päivällisaikoihin kotiin. Se oli vahinko, sillä juuri siihen aikaan
istuivat vanha mies ja lapsi ulkosalla! Krügerin muorin valtasi uusi
pelästys: entä kun lunta tulisi! Kun ilma kävisi niin kylmäksi,
etteivät he enää voisi olla ulkona? Sitten ei hän enää saisi nähdä
lasta. Voi kulua päiviä, viikkoja, kuukausia, kunnes hän saisi jälleen
nähdä sen. Hän saisi täällä seisoa seisomistaan vaaniskelemassa, ovi
tuolla pysyisi suljettuna, akkunat olisivat jäässä, ei kukaan voisi
katsoa sisään, ei ulos. Voi, miten synkkiä päiviä ne olisivat! Häntä
kammotti niitä ajatellessakin.
Ja äkkiä tuli hänelle ajatus: jos hän tarjoaisi tytölle rahaa, paljon
rahaa, mahtaisikohan hän luovuttaa poikasen hänelle? Niin kitsas kuin
Krügerin muori muutoin olikin, tässä ei hän olisi asettanut mitään
määrää. Mitä tekisi _hän_ rahalla? Gustavillehan hän vain sitä säästi
-- ja tuolle pienokaiselle.
Hänen sydäntänsä vihloi, kun hän näki lapsukaisen noin viheliäisissä
oloissa. Mikä vartija oli tuokin vanha höperö? Suuttumus ja tuska
taistelivat hänen mielessänsä. Suuttumus äitiä kohtaan, -- mitä
tarvitsi tämän aina juosta tiehensä?! Suuttunut oli hän myös
itselleenkin: kuinka toisin olisivat asiat voineet olla! Mutta sitten
harkitsi hän tarkemmin: mitäpä tyttö voi muutakaan tehdä? Täytyihän
hänen ansaita. Olihan kiitettävää, että hän oli niin ahkera. Krügerin
muori oli hankkinut hänestä tietoja ja saanut kuulla, ettei hän
karttanut mitään työtä. Mitähän Gustav sanoisi siitä, että hänen
Trudensa oli neulonut olkisäkkejä? Jopa se oli kurjaa! Hienompaanhan
hän oli tottunut, varsin ahtaalle oli hänen täytynyt joutua, kun oli
tyytynyt sellaiseen työhön. Krügerin muori tunsi jotain kunnioituksen
tapaista: sellaista miniää ei toden totta tarvitsisi hävetä. Jumalan
kiitos, että hän nyt oli saanut toimen, joka soveltui hänelle paremmin!
Rouva Krüger päätti puhutella rahastonhoitajatarta mennessään ensi
kerralla kortteinensa kunnan myymälään ostoksille. Mitä merkillistä
siinä olisi? Sillä ei hän mitenkään panisi arvokkaisuuttansa alttiiksi.
'Neiti Hieselhahn', sanoisi hän, 'neiti Hieselhahn, pienokainen on
niin paljon yksin, hän istuskelee sääret paljaina märässä maassa,
ettekö pelkää, että hän voi vilustua?' Sittenhän hän kuulisi, mitä
toinen siihen sanoisi, ja voisi jatkaa puhetta sen mukaan. 'Minä olen
yksin, minulla on paljon joutoaikaa, on lämmin huone ja ruokaa myöskin,
pitäisin kernaasti poikasen luonani, sillaikaa kun te -- --'.
Pienokaisen kirkaisu herätti hänet ajatuksistansa. Lapsia oli kulkenut
siitä ohitse, ja ne olivat ärsytelleet vanhusta, matkien: "leipäpala --
leipäpala -- tahdotkos leipäpalan?" He vetivät häntä parrasta, ja kun
hän puolustautui, heidän käydessään liian kovakouraisiksi, kaatui hän
tuoleineen kumoon. Kirkuen lensi joukkue tiehensä, mutta pienokainen
alkoi itkeä katkerasti, ikäänkuin olisi oivaltanut vanhuuden
kärsimykset.
Silloin juoksi Krügerin muori apuun; tätä ei hän enää voinut katsella
toimetonna. Ennenkuin vanhus oli raahautunut pystyyn ja hänen vaimonsa
tullut hänelle avuksi, oli hän temmannut lapsen ylös maasta. Hän otti
sen käsivarrellensa, hän pusersi sen vasten poveansa: Gustavin lapsi!
Tässä ei ollut Gustavin lapsen paikka!
Hän juoksi tiehensä, kuin olisi joku ajanut häntä takaa, piteli lasta
yhä vielä lujasti itseensä puserrettuna ja tyynnytteli sen itkua
sanoin, joiden hellyyttä hän ei itse aavistanut.
Kun Gertrud tänään palasi kotiin, oli hänen pienokaisensa poissa.
Oliko hän lähtenyt retkeilemään omin päin? Hän koetti tiedustella
ukko Richteriltä, mutta tämä loi häneen tylsän katseen, toistellen:
"leipäpala, leipäpala!" Epätoivoisena luopui Gertrud yrityksestään:
tuolta ei maksanut vaivaa tiedustella. Richterin muori kohautti myös
vain hartioitaan: mitä häntä liikutti muiden ihmisten lapsi. Ken
välitti hänenkään pojistaan, jotka olivat sodassa. Ei kukaan sanonut
hänelle, elivätkö he vai olivatko kuolleet. Nuhteet eivät pystyneet
häneen. Kun Gertrud tuskissansa käytti kovia sanoja, mennä laahusti
muori mitään vastaamatta keittiöönsä ja sulki oven jälkeensä.
Sillaikaa kun äiti haki poikaansa epätoivoissaan, koetteli Krügerin
muori tälle Gustavin pikku kenkiä. Pienet jalat olivat aivan kylmät,
hän oli nopeasti vetänyt hänen jalkaansa lämpimät sukat. Nyt taputti
hän kädellään Gustavin ensimäisten kenkien pohjia: "Ne sopivat
erinomaisesti!"
Pienokainen oli täysin tyytyväinen. Muori oli nostanut hänet pöydälle
ja oli itse polvillaan sen edessä lattialla. Poikanen potkiskeli häntä
riemuissaan rintaan; hän ei lainkaan vierastanut muoria. Johtuikohan se
siitä, että hän oli tottunut olemaan vierasten kanssa, vai tunsiko hän,
että muori oli hänen isoäitinsä? Mistä olisi hän sen tiennyt! Mutta
Krügerin muori oli käynyt lapsekkaaksi. Kun poikanen kirkui iloissaan,
kirkui hän mukana, ja hän opetti häntä sanomaan: iso-äiti. "No, sanohan
nyt: i-so-äi-ti!" Hän nauroi ihastuksesta, ja samassa kyyneleet
virtailivat hänen riutuneita kasvojansa pitkin. Gustavin poika! Mitä
sanoisi Gustav, kun tapaisi poikansa hänen luonansa?
Lapsenkätöset löivät häntä kasvoihin, hän tavotteli niitä. Siitä oli
pitkät ajat, kun hän oli leikkinyt tällä tavoin, mutta hän oppi sen
pian. Hän oli kokonaan vaipunut tähän hellään leikkiin, -- silloin soi
ovikello. Ja nyt lähestyivät raskaat askeleet huoneenovea.
Gertrud kulki läpi eteisen vaivaloisesti, kuin olisi hänellä ollut
lyijypainot jaloissa. Ellei hän löytäisi pienokaista täältä, silloin
-- silloin --! Epätoivoisia ajatuksia oli tullut hänen mieleensä. Jo
kuvitteli hän häntä tuolla kedolla harhailemassa. Siellä oli yllin
kyllin kuoppia ja sateen synnyttämiä lätäköitä, joihin tuollainen
pieni ruumis voi hukkua. Hän oli juossut sinne, oli huudellut,
palannut takaisin ja huudellut jälleen, tiedustellut joka ihmiseltä,
mutta ei kukaan voinut antaa mitään tietoja. Mutta äkkiä oli hän
muistanut jotain, -- eikös hän ollut äskettäin nähnyt rouva Krügerin
kuljeskelevan täällä väijymässä? Olettamus muuttui varmuudeksi: niin,
hän, hän juuri oli noutanut lapsen luoksensa! Kuinka häpeämätöntä!
Kolkuttamatta tempasi Gertrud huoneen oven auki. Uhkaavin katsein
silmäili hän siellä olevaa naista.
Rouva Krüger oli yhä edelleen polvillaan; hän oli kuin kauhusta
herpaantunut, hän ei pystynyt nousemaan: äiti siellä tuli! Hän tuli
noutamaan poikansa pois! Mutta samalla hän päätti pitää puoliansa:
olihan se hänen poikansa lapsi! Sitä ei hän enää antaisi pois!
Pienokainen oli huudahtanut riemusta nähdessään äitinsä, mutta sitten
hän ryhtyi pienillä terävillä kynsillään raaputtelemaan uusien kenkien
punaisia koristesaumoja; se kiinnitti koko hänen huomionsa.
Sanaakaan puhumatta lähestyi Gertrud pöytää.
Nyt, nyt ottaisi hän lapsensa ja veisi sen mukanansa! Ei, se ei saanut
tapahtua, ei, ei! Rouva Krüger hypähti pystyyn: "Jättäkää poikanen
minun luokseni!" Rahan tarjoamista ei hän nyt enää ajatellut, sitä ei
hän olisi uskaltanut -- ei tuolle tuossa, -- mutta hänen äänessänsä
värähteli pyyntö, rukous, kiihkeä sydämenhalu: "Jättäkää hänet minulle!"
Äiti pudisti päätänsä.
"Gustavin poika -- minähän olen lähin hänet saamaan!"
Gertrudin suupielet vetääntyivät alas katkeraan hymyyn, -- vai niin,
nyt jo kelpaisi! "En jätä!" sanoi hän tuikeasti. Ja Krügerin muorin
puheista välittämättä, tavotti hän lasta.
Mutta se ei ollut niin helppoa. Krügerin muori tarttui hänen pieneen
mekkoonsa, piti häntä siitä kiinni. "Jättäkää hänet minulle, jättäkää",
sopersi hän kiihkeän tuskan vallassa, nähdessään olevansa hänet
menettämäisillään. "Gustavin lapsi -- Gustavin lapsi!"
"_Minun_ lapseni se on!" sanoi toinen. Ja sitten katsoi hän pitkään
Krügerin muoria. Tuossa katseessa kuvastui paljon: vihaa, syyttelyä,
halveksimista, uhkailua ja kärsimystä. "Turhaan minäkin sain rukoilla,
silloin kun rukoilin. Ei, se ei pälkähtäisi päähäni. Poika on minun,
minun yksin. Minä olen hänet synnyttänyt -- hänet elättänyt -- onko
joku muu minua siinä avustanut?" Hänen huulillansa väreili pilkallinen
hymyily: "Ette ainakaan _te!_"
Krügerin muori vaikeni: niin, oikeassa hän oli, totta hän puhui. Hänet
valtasi äkkiä suunnaton syyllisyyden tunne. "Olette oikeassa", sanoi
hän tukehtuvalla äänellä; hän pääsi tuskin henkeen, ei tahtonut saada
sanoja suustansa. "Huomaan nyt että olen menetellyt väärin ja huonosti.
Hyvä Jumala, hyvä Jumala", huusi hän äkkiä lujaan, kohottaen kätensä,
"olen saanut siitä kovan rangaistuksen. Olen saanut sovittaa tuon
vääryyden satakertaisesti, tuhatkertaisesti. Ajatelkaapa minun tilaani
-- minähän olen _niin_ yksin!"
"Yksin minäkin olen". Gertrud antoi päänsä vaipua. Nyt ei hän sentään
enää voinut katsoa Gustavin äitiin kuten äsken, ei niin leppymättömästi.
"Pitäisin häntä yhtä hyvästi kuin Gustavia -- ah, vielä paremmin!"
Vanha vaimo suorastaan pieneni voimattomuuden tunteen vallassa. "Ette
kadu sitä koskaan, jos annatte poikasen minulle. Tehän voitte pitää
silmällä, miten minä häntä pidän, -- voitte käydä katsomassa, joka
päivä, te tulette olemaan tyytyväinen. Ja kun kuolen, jää kaikki,
kaikki hänelle. Ja kun Gustav palaa, silloin -- silloin --". Krügerin
muori joutui aivan hämmennyksiinsä, tytön katse tutki häntä niin
kiinteästi.
"Silloin annatte minulle taas lähtöpassit", sanoi Gertrud. "Minulle
ja lapselle. Poika _on_ minun ja pysyy minun omanani. Tule!" Hän otti
poikasen käsivarrellensa, tämä pani kätensä hänen kaulaansa. Gertrud
aikoi lähteä.
Mutta rouva Krüger asettui hänen tiellensä. "Kun Gustav palaa, silloin
-- vannon sen teille -- silloin --".
"Mitä sitten?" Gertrud viivähti silmänräpäyksen. Gustavin äiti piti
häntä kiinni vaatteista.
"Silloin hänen pitää mennä teidän kanssanne naimisiin."
"Sitä ei hän tule tekemään." Gertrud pudisteli surullisesti päätänsä
-- ah, muori-parka uskoi yhä vielä, että hän oli elossa! Hänet valtasi
sääli; kuinka se olikaan mahdollista näin pitkän ajan jälkeen! Helppo
oli antaa lupauksia, Gustav ei palaisi. Mutta hän ei raskinut antaa
katkeraa vastausta. Vitkastellen, hiljaa hän sanoi: "Ja te toivotte yhä
vielä! Minä olen jo luopunut toivosta!"
"Ei -- toivoa, toivoa täytyy!" Krügerin muorin kalpeille poskille
kohosi puna, hänen himmeä katseensa kirkastui. Rypyt häipyivät, kuin
olisi lempeä käsi silittänyt ne pois. "Minä toivon yhä. En lakkaa
koskaan toivomasta. Pysykää tekin toivossa!" Hän laski kätensä
Gertrudin käsivarrelle. Lohdutellen hän puheli: "Hän palaa kyllä,
Gustav-poikaseni, voitte olla aivan levollinen -- hän palaa kyllä!" Hän
oli korottanut äänensä vakuuttavasti.
Gertrud tuijotti häneen kuin mielipuoleen. Oliko tuo vanha nainen
täydessä järjessään? Hänen mieltänsä alkoi ahdistaa. Mutta sitten
alkoi äidin luottamus vaikuttaa häneenkin: hän ponnisteli tuota
järjettömyyttä vastaan, voimatta siitä kumminkaan täysin vapautua. Entä
jos tuo olisikin totta? Jos hänen äitinsä olikin oikeassa, ja hän eli
yhä vielä? Hän kumartui vanhaa naista kohden, hän näytti epäilyksissään
hakevan toivoa, tukea toisen järkkymättömästä luottamuksesta. "Jospa
vain tietäisin sen varmasti", lausui hän vitkalleen.
Lapsukaisen paino rasitti hänen käsivarttansa, hän laski hänet jälleen
alas pöydälle.
"Kuolemata ei pidä silleen oleman, eikä itkua, eikä parkua, eikä
kipua pidä silleen oleman; sillä ne entiset poismenivät. Niin on
kirjoitettuna", sanoi rouva Krüger juhlallisesti. "Minun Gustavini ei
lepää haudassa. Minä en tiedä mistään kuolemasta." Hän laski kätensä
lapsen pään päälle: "Hän elää -- teitä ja minua varten!"