Pikku poika kartteli myöskin, hän olisi tahtonut syödä jotain, ja
Gertrudia itseään vaivasi kalvava nälkä. Mutta pahempi kuin nälkä
oli heikkoudentunne, joka kävi aina huomattavammaksi. Se oli jo
päivämääriä rasittanut häntä, mutta hän oli ponnistellut sitä vastaan,
päättäen pitää puolensa. Hän oli aina uudelleen terästänyt tarmonsa,
temmannut auki silmänsä, jotka uhkasivat painua umpeen tuossa mieltä
tylsistyttävässä työssä, voittanut apeutensa ja toivottomuutensa. Mutta
tämä oli jo liikaa. Tuo kortin poisheittäminen, tuo välinpitämätön
selitys: 'En minä viitsi enää!' päästi samantapaiset tunteet
valloilleen hänen omassa povessansa.
Hän tyrskähti itkuun. Hänkään ei enää viitsinyt... Mitä hyödytti kaikki
ponnisteleminen? Aamusta iltaan sai tuntea nälkää ja vilua, kärsiä
ruumiin ja sielun puolesta, -- ja mitä varten, mitä varten? Mikä
tarkoitus olikaan koko tällä kammottavalla taistelulla?
Voittoa ei kumminkaan saavutettaisi. Hukassa, hukassa oli kaikki! Hän
ei enää kuullut vanhusparan lepertelyä, ei lapsensa vienon rukoilevaa
ääntä. Hän tuijotti tyhjyyteen, kyynelten tipahdellessa hänen syliinsä.
Tänä yönä riehui kammottava myrsky. Oli kuin koko luonto olisi noussut
raivoihinsa, temmatakseen taivaan alas maahan. Onnettomat ne alukset,
jotka nyt olivat merellä, ilmalaivat, jotka olivat matkalla Englantiin!
Kuin tuntien kiukkuisaa tyydytystä kuunteli Gertrud tuota riehuntaa.
Millä räminällä lensivätkään tiilet alas katoilta, kuinka suhisivatkaan
sähkölangat radan varrella! Siellä kävi ryske ja viuhke, kohina ja
ulvonta, kaataen kumoon kaikki, millä oli heikot perustukset, temmaten
puut juuriltaan, -- jouti sortua koko maailma, hänelle se oli mieleen!
Sittenhän hänen ei tarvinnut enää nousta vuoteeltansa!
Mutta sittenkin täytyi Gertrudin nousta; pienokaisen kätöset, jotka
silittivät hänen kasvojansa, herättivät hänet lyhyestä aamu-unesta.
Juuri oli hän uneksinut rouva Krügerista, _hänen_ äidistänsä.
Tyytymätönnä pyrki hän vapautumaan tuosta unestansa. Sepä tässä vielä
puuttui, kuinka mahtoikaan hän tulla hänestä uneksineeksi? Hänen ja
Gustavin väliin oli tuo nainen tunkeunut, tunkeutuisiko hän nyt vielä
hänen uniinsakin! Gertrud oli suuttunut itsellensä: miksi palasivat
hänen ajatuksensa yhä uudelleen tuon naisen luo? Rouva Krüger ei
varmaankaan vielä kärsinyt puutetta. Gustav oli usein kertonut hänelle,
mitä kaikkea hänen äidillään olikaan puutarhassaan ja kellarissaan. Ja
epäilemättä hän kuului niihin, jotka olivat varustautuneet hyvin. Hänen
luonaan ei pienokaisen tarvitsisi itkeä nälästä. Olihan hän pyytänyt
häntä käymään -- hän voisi mennä varsin hyvin -- kenties rouva Krüger
iloitsisikin siitä -- poikanen oli nyt niin herttainen, niin sievä, ja
niin kovasti Gustavin näköinen. Mutta ei, ei sittenkään!
Tuon ajatuksen, joka tänä epätoivon hetkenä oli kiusauksen tavoin
hiipinyt hänen mieleensä, työnsi Gertrud luotansa. Oliko kurjuus
alentanut häntä siinä määrin, saattanut hänet vajoamaan niin syvälle?
Oliko puutteellinen ravinto niin heikentänyt hänen tahtonsa ja
ruumiinsa, että hän voi hetkeäkään ajatella mennä kolkuttamaan tuolle
ovelle? Aivan kerjäläisnaisen tavoin! Ei, kerjäläinen hän ei ollut.
Ylpeästi oikaisi hän itseänsä. Tuon naisen oli tultava hänen luoksensa,
pyydettävä sata, tuhat kertaa, -- sitten kenties! Mutta epävarmaa se
sittenkin olisi. Hän irroittihe lapsensa silittelevistä kätösistä ja
käski sitä niin ankarasti olemaan hiljaa, että se pelästyneenä katkaisi
hyväilysanansa.
Pukeutuessaan hän jatkoi synkkiä ajatuksiansa. Kiinnittäessään
palmikkonsa kuvastimen edessä, hän pelästyi kasvojansa katsoessaan.
Ei verenpisaraakaan niissä enää näyttänyt olevan, ja silmien hohde
oli sammunut. Munia, maitoa, -- niitä olisi hänen pitänyt saada.
Mutta maitoa oli enää vain pienille lapsille. Näin piti siis lopuksi
käydä! Hän puri verettömiä huuliansa. Kun ei vain olisi niin pitkä
matka työpaikalle! Ei auttanut muu, hänen täytyisi kai ensi kuussa
luopua tästä asunnostaan ja muuttaa Berliniin. Sitten pääsisi ainakin
rautatiematkasta. Mikäpä häntä pidättikään täällä? Veri kohosi hänen
läpikuultavan kalpeille kasvoillensa: muistotko? Niin, ne pitivät hänen
mielensä lumoissaan. Hänen sydäntänsä ahdisti. Noita salaisia teitä,
joita hän onnellisina iltoina oli käyskennellyt, ei hän sitten enää
astelisi. Ehkäpä olisi parasta niin, juuri niin, -- sittenhän kaikki
olisi lopussa. Että hän olikin niin kiintynyt tähän seutuun! Sitä ei
hän tätä ennen ollut niin aavistanut.
Äkillisen heikkoudentunteen valtaamana istui hän pöydän ääreen
ja nojasi päänsä käsivarsiinsa. Jälleen täytyi hänen itkeä kuten
eilen illalla. Ei, mieluummin hän sentään jäi tänne. Se oli parempi
lapsenkin takia, se sai sitten ainakin ilmaa ja päivänpaistetta, eikä
sen tarvinnut elellä kaupungin tungoksessa. Kunpa hän saisi täällä
jonkun toimen, jolla voisi elättää itsensä ja lapsensa! Ettei täällä
ollut mitään ampumatarvetehdasta! Hän oli kerran puhunut siitä Minka
Dombrowskin kanssa, mutta Minka oli kauhistunut sitä ajatusta. 'Hyi,
sehän on vaarallista, siinä voi menettää henkensä!' Gertrudia ei se
seikka olisi arveluttanut: saihan siellä hyvän palkan ja olisi mukana
omin voimin edistämässä sodan pikaisempaa päättymistä, -- tuon kauhean
sodan!
Tänään ei Gertrud voinut lähteä työhönsä kaupunkiin. Pelästynein
katsein oli hän silmäillyt tyhjää kaappiansa siellä ei ollut enää
ainoatakaan murua. Richterin muori oli vielä vuoteessansa: hän siis
täyttä totta ei enää viitsinyt... Niin täytyisi siis Gertrudin itsensä
mennä jotain hankkimaan. Vanha mies istui tylsänä tuolillaan oven
edessä, sinne mennä laahusti hän itsestänsä. Rajuilma oli tauonnut,
aurinko paistoi vallan lämpimästi, Gertrud jätti lapsen ukon luokse, --
eihän hän viipyisi kauan poissa.
Mutta hän sai seista seisomistansa. Hänen edellänsä oli pitkä jono
ihmisiä, jäljessä toinen samanlainen. Tänään oli saatavana munia,
silliä, suurimoita, minkä mitäkin. Siitä johtui tungos. Mutta
tyytyväinen ei silti kukaan ollut.
"Siinä kaikki! Ja sen takia seisoskella niin pitkä aika!" virkahti
muuan, joka koppa täynnä pyrki ulos ihmisjoukosta. "Onko suurimoissa
taas matoja?" kysyi toinen. "No, sittenhän saisimme ilman muuta lihaa
näinä lihattomina aikoina", sanoi pilkallinen ääni.
Se nauratti vain harvoja; pari tytön heilakkaa piti sitä sukkelana,
nykäisi toisiansa ja hihitti. Muu joukko odotti kolean hiljaisuuden
vallitessa.
Rouva von Voigt oli täydessä työssä, hän jakeli ruokavaroja ja lausui
tuon tuostakin ystävällisen sanan. Mutta hänen liikkeensä olivat
levottomat, hänen kirkkaassa, tarmokkaassa katseessansa oli tänään
jotain epävarmaa. Sillejä oli vain vähän, ja ihmiset olivat niille
peräti ahnaita. Kun tämä tynnyri loppuisi, ei olisi enää toista.
Täytyisi antaa jotain muuta sijaan. Mutta mitä? Eivät he tyytyisi
mihinkään muuhun. Hän punnitsi, parhaansa mukaan tuota asiaa.
Ihmeellistä, kuinka epävarmaksi hän tänään tunsi itsensä!
Ihmiset tunkivat väliaitaa vastaan. "Tehkää hyvin ja peräytykää!
Järjestyksessä kukin vuoroonsa!"
Mutta kukaan ei siitä välittänyt. Ikäänkuin jo olisi ehditty saada
tieto siitä, että sillejä oli liian vähän, tunki nyt jokainen
etumaiseksi.
Gertrud ei olisi tahtonut tungetella, mutta hänet pakotettiin siihen
vastoin tahtoansa. Takaapäin häntä lykittiin, työnnettiin yhä
eteenpäin, hän joutui niin ahtaalle että hengitys salpaantui, hän oli
aivan keskellä tuota kirjavaa joukkoa. Tuskanhiki tunki esiin. Jospa
hän olisi voinut istuutua, edes silmänräpäykseksi! Häntä huimaisi,
päät hänen edessään kasvoivat jättiläismäisiksi, -- ulos, ulos
jälleen! Hän tahtoi pois, taaemmaksi, mutta hän oli kuin muurattuna
tuohon kammottavaan joukkoon. Tuskaisesti aukoi hän silmiänsä. Silloin
kumartuivat kasvot häntä kohden, suopeat kasvot, -- missä olikaan hän
jo nähnyt ne joskus ennen?!
"Voitteko pahoin?"
"Tilaa, päästäkää tämä täällä ulos -- hän voi pahoin!"
Kammottava paine hellitti hiukan, Gertrudille avautui tie. Ilmaa, hän
sai ilmaa! Sen hän vielä tunsi.
Tointuessaan istui hän tuolilla avoimen akkunan ääressä. Hänen
silmissänsä hämärsi vielä, hänen ajatuksensa olivat vielä sekavat,
mutta hän kuuli lausuttavan: "Nälkä häntä vaivaa!" Nyt tunsi hän äkkiä
jälleen kouristavan näläntunteen, kauhean tyhjyyden. Eilen illalla ei
hän ollut syönyt mitään, tänä aamuna ei myöskään, -- eihän hänellä
ollut mitään syötävää. Hänen huulensa olivat lumivalkoiset.
Niin, nälkä heitä kaikkia vaivasi.
Alkoi kuulua yrmeätä muminaa.
Hienojen naisten oli hyvä olla, he ottivat täältä vain salaa mitä
tarvitsivat: munia, suurimoita, silliä, ja ken tiesi mitä kaikkea.
Senpätähden he tahtoivatkin kaikki olla täällä myymässä. Ei heidän
tarvinnut seista tuntimääriä kuten köyhän vaimon, jota kiire hoputtaa.
"Ja kumminkin sanotaan toisella nykyisin olevan samat oikeudet kuin
toisellakin, -- toki kerrankin!"
"Niin onkin!" Kenraalittaren silmissä välähti suuttumus. "Me emme
ota mitään salaa itsellemme. Te puhutte pelkkää hölynpölyä. Puutetta
mekin kärsimme. Mutta me olemme järkeviä. Me käsitämme, ettei voi olla
toisin. Pitääkö sitten uljasten soturiemme kärsiä nälkää? Mieluummin
olen itse nälissäni. Heistä on ensi sijassa huolehdittava!"
Mumina vaikeni. Kukaan ei sanonut enää sanaakaan. Mutta Hermine von
Voigtista oli, kuin kuulisi hän uudelleen ja yhä uudelleen tuon saman
sanan: nälkä, nälkä! Pitikö koko maailman nääntyä nälkään? Eikö enää
ollut missään sellaista maanpaikkaa, missä elämä olisi tarjonnut
runsauttansa?!
Hän tunsi yhä yltyvää levottomuutta. Ja hän tunsi äkkiä itsekin
vatsassansa omituisen tunteen; hänet valtasi heikkous. Nuo häntä kohden
rientävät kasvot tuntuivat äkkiä käyvän uhkaaviksi -- -- -- hyvä eläin,
kärsivällinen eläin oli hänellä edessänsä, -- mutta ellei se enää
tahtonut jatkaa kulkuansa?!
"Silliä, me tahdomme myös silliä! Ensimäiset saivat niitä, me tahdomme
niitä myöskin!"
Silliä, silliä -- hyvä Jumala! Hermine von Voigt olisi voinut itkeä
ääneen. Ken olisi muinoin liioin välittänyt parista sillipahasesta?!
Sääli värähteli hänen äänessänsä: "Jos minulla olisi niitä teille
antaa, niin antaisinhan niin kernaasti!"
"Lorua!" Tuo kajahti raa'alta. "Helppo teidän on puhua; teillä on
ruokaa kylläksenne."
Akkunaa kolkutettiin. Ulkona seisoi toisia. Ne tahtoivat sisään.
"Silliä, silliä, me tahdomme silliä!" kajahti sieltä.
Mitä ajattelemattomia, pahankurisia lapsia! Huutavat ja riehuvat, kun
ei voi täyttää heidän tahtoansa. Kenraalitar kokosi kaiken tarmonsa.
Aivan niin vaarallista ei tuo ollut, kuin miltä se kuului. Kaikuvalla
äänellä hän lausui: "Kaikenlaisia päähänpistoja! Jos ei myymälämme
teitä miellytä, niin me suljemme sen. Nyt pyydän teitä tyhjentämään
tämän huoneen. Avataanko se uudelleen, se saadaan sitten nähdä. Se
riippuu tykkänään teistä itsestänne, siitä, kuinka te käyttäydytte. Nyt
tänään on myynti lopussa." Toiset alkoivat rukoilla: "Voi sentään, me
olemme jonottaneet niin kauan. Emmehän me ole hiiskahtaneet sanaakaan."
"No, tulkaa sitten! Mutta järjestyksessä!" Ensimäisten joukossa, jotka
aitaa lähestyivät, oli Gertrud Hieselhahn.
Ostajia jäi koko joukko: mitäpä voi muutakaan tehdä? Muualla ei
ollut sen parempaa, jonottaa sai joka paikassa. Ja täällä ei
ainakaan tarvinnut maksaa niin huikeita hintoja. Kun Gertrud antoi
esiin ruokakorttinsa, katsoi rouva von Voigt osaaottavaisesti hänen
kalpeisiin kasvoihinsa: tuohan oli sama, joka äsken oli mennyt
tainnuksiin. "Voitteko nyt paremmin?" tiedusteli hän.
"Kyllä, kiitoksia", nyökkäsi Gertrud. Hän tunsi itsensä vielä
voimattomaksi, pysyi tuskin pystyssä, mutta kiihkeä vihastus, joka
täytti hänen mielensä, saattoi veren lämpimämpänä kiertämään hänen
ruumiissansa. Oli liian mieletöntä, että ihmiset kiihkoilivat tuolla
tavoin! Itsellensähän he sillä tuottivat suurimman vahingon. Ja hänestä
tuntui, että hän itsekin oli perin typerä ja ajattelematon: eikö hän
ollut hetki sitten ajatellut juuri samoin? Häpeissään painoi hän päänsä
alas: mitä hyödytti nyt kiihkoileminen? Hän huokaisi syvään, lausuen:
"Vaieta meidän tulisi!"
Rouva von Voigt hymyili; siinä toki joku, jolla oli järkeä! Se tuotti
hänelle lievitystä. Ja nyt luuli hän tuntevansa nuo hienot kasvot,
joiden vakavat piirteet kertoivat niin selvästi nääntymyksestä ja
puutteesta. "Emmekö ole kerran keskustelleet junassa?" kysyi hän.
Gertrud punehtui. Hänen päähänsä tuli äkkiä muuan ajatus, joka
hänestä tuntui huimaavan ilahduttavalta. Lämmin tunne valahti hänen
sydämeensä: tämä, tämä nainen oli silloin kerran niin ystävällisesti
tarjoutunut häntä auttamaan! Jo aikoja sitten olisi hän voinut
turvautua häneen, mutta hän ei ollut sitä tehnyt. Mutta jos hän tekisi
sen nyt -- nyt --?! Toivehikkaan mielenliikutuksen vallassa tarttui
hän hänen käteensä; hän tunsi hänen osaaottavan katseensa. Siinä oli
ymmärtämystä, rauhoitusta, lohtua.
Gertrudin raukeat silmät vastasivat kenraalittaren katseeseen, hänen
väsynyt sydämensä alkoi äkkiä sykkiä eloisammin. Tällä tavoin ei voinut
jatkua, näin ilman keskinäistä luottamusta, kukin uhmamielisenä yksin
tietänsä vaeltamassa. Luottamusta tarvittiin, toisen puolelta toista
kohtaan. Hänestä tuntui, että _tuolle_ naiselle hän voisi kaikki
kertoa, -- ja hän auttaisi häntä. Eikä hänen tarvitsisi kääntyä hänen
puoleensa kerjäläisenä, -- ei, hän tunsi sen nyt täysin selvästi: tuo
toinen ei ollut ainoastaan ylhäinen rouva ja hän itse kansannainen,
-- ei, he olivat molemmat ennen kaikkea naisia, ja heidän oli nyt
pysytteleminen yhdessä. Näinä aikoina oli niin paljon kärsimystä, --
kuinka jaksoi sen kestää? Ainoastaan siten, että se kannettiin yhdessä.
Yhteiset huolet, yhteinen työ! Rauha oli ensin saavutettava täällä
kotona, sitten seuraisi ulkonainenkin rauha.