Ihmisparvi oli kokoontunut raatihuoneen edustalle. Silliä, silliä
ne halusivat. Miksi ei pormestari ollut hankkinut silliä tarpeeksi?
Kepeillä ja sateenvarjoilla oli siellä huidottu, keskenkasvuiset pojat
olivat vihellelleet -- miehiä ei siellä ollut mukana kuin muutamia
--, naiset olivat kurotelleet ilmaan mitä käsissä sattui olemaan:
koppia, puuhkia, torilaukkuja. Oli myöskin kuulunut huutoja, kiroilevia
uhkahuutoja, mutta niihin ei oltu yhdytty.
Jumalan kiitos! Hermine von Voigt lausui sen itsekseen, hengähtäen
helpotuksesta. Saksan kansa oli sittenkin kansa, joka pysyi uskollisena
ja luottavaisena, joskin se hiukan nurisi. Tuo nurina -- hyvä Jumala --
se oli ymmärrettävissä ja anteeksiannettavaa. Muissa maissa vallitsisi
jo täysi raivo!
Kun myymälässä tyytymättömäin joukko oli virrannut häntä kohden,
silloin oli hän ensi kerran saanut aavistuksen kansan voimasta. Jos
se ärsytettynä joutuisi vimmoihinsa, repisi pystytetyt väliaidat
maahan, silloin eivät auttaisi mitkään pyynnöt, ei mitkään käskyt.
Entä nuo uljaat soturit? Joka kirjeessä kehui hänen miehensä joukoissa
vallitsevaa henkeä. Naisten vain ei pitäisi valitella kirjeissänsä. Se
lannisti miesten mieltä ja vei heiltä rohkeuden. Mutta ei käynyt ketään
moittiminen siitä, jos hän olikin saanut tarpeekseen sodasta, _tästä_
sodasta.
Yksinäisen naisen mieleen tulvahti raskaita ajatuksia kapinoivasta
sotajoukosta. Hänen sydämestänsä kohosi kuin kiihkeä rukous: jospa he
vain kaikki, kaikki punnitsisivat, mitä oli kysymyksessä! Mitä merkitsi
tälle kansalle Saksanmaa? Maa-aluettako vain, jossa se asui, peltoa,
joka oli sitä tähän saakka elättänyt? Eikö se ollut sille kaiken elon
lähde, sydämen syvin rakkaus, äiti, jonka pelastamiseksi uskollinen
lapsi uhraa henkensä?
Kiihtyneenä hän kohotti kätensä. Hän, joka muutoin oli niin tyyni,
tunsi nyt joutuneensa tykkänään tunteittensa valtaan. Taivaasta
olisi hän tahtonut kiihkeästi riistää alas jotain: sen, mitä kaikki
tarvitsivat. Neuvotonna katsoi hän ympärilleen: ah, jos tämä kurjuus
loppuisi, loppuisi! Mutta miten se voisi tapahtua? Sodan ratkaisusta
ei ollut tietoakaan. Levottomuus valtasi hänet, järkyttäen hänen
mieltänsä: mikä kurjuus, mikä sietämätön onnettomuus, jos ei
voitaisikaan kestää loppuun saakka! Jos kourallinen kirkujia -- sillä
tyytymättömiähän on aina, tulee aina olemaan -- saattaisi Saksan
kukistumaan. Ei, se veisi häneltä hengen!
Tuo muutoin niin tyyni olento käyskenteli huoneessa edestakaisin,
tunteittensa ajamana. Kiihkeästi riehuivat ne hänen povessansa.
Mutta voimakkaampana kuin epäilyn ja suuttumuksen, levottomuuden ja
nuhteitten pauhu kajahteli siellä säälin vieno ääni. Se kuiskasi hänen
korviinsa: 'Oletko nähnyt nuo riutuneet, kalpeat kasvot? Nuo naiset,
joiden lapset kärsivät puutetta? Nuo ihmiset, jotka eivät ole oppineet
hillitsemään itseänsä, kuten sinä, joista monella ei ole tarpeeksi
sivistystä, koulutettua järkeä, voidaksensa arvostella asioita oikein
ja niitä ymmärtää? Ne ovat ihmisiä, joiden pyrkimysten päämääränä
on saada viettää jokapäiväisistä huolista vapaata elämää, tehdä
sunnuntaisin kävelyretkiä, kuolla hyväksi lopuksi omassa vuoteessa!'
Hermine von Voigt säpsähti: eikö kuulunut huutoa? Kyllä, huutoa,
voimakkaampaa kuin sodan melske! Yhä äänekkäämmäksi, yhä valtavammaksi
se kävi, paisuen rajumyrskyn mylvinäksi: se oli menehtymäisillään
olevan maailman hätähuutoa.
Perikato, perikatoko odotti? Toinen ajatus seurasi toista, hän ei
voinut vapautua levottomuudestansa. Hän oli rasittunut, hänen korvansa
kiihtyneet. Yksin hiljaisessa huoneessakin luuli hän kuulevansa
jotakin. Hän meni akkunan luo.
Mutta levollinen oli katu synkän talvitaivaan alla, hiljaa kuin pehmeät
untuvat putoilivat lumihiutaleet. Pari vanhaa naista oli lakaisemassa,
muutamat lapset tavottelivat kurotetuin käsin hiutaleita. Kaikki
näytti niin levolliselta, näytti kehottavan istumaan hiljaa kaikessa
rauhassa, vaikkapa nukahtamaankin. Mutta hän ei voinut tyyntyä. Hänen
eteensä kuvastuivat nuo kasvot, jotka hän tunsi niin hyvin, jotka näki
joka päivä, tietäen: tuolla on mies sodassa -- tuolla poika -- tuolla
viisi alaikäistä lasta -- tuolla seitsemän -- tuo on siivo ihminen --
tuo röyhkeä. Tänään tuntuivat hänestä nuo kasvot vielä kalpeammilta,
riutuneemmilta, kurjemmilta kuin muulloin. Eikö hän kuullut itkua?
'Talvi jälleen eikä tietoakaan lopusta, kolmas talvi jo, jonka
vietämme pelossa ja levottomuudessa. Jälleen joulu toivottomassa
yksinäisyydessä, ilman joulukuusta lapsillemme. Olemme eläneet toivossa
päiviä, viikkoja ja kuukausia, olemme itkeneet -- päiviä, viikkoja,
kuukausia -- ja nyt, entä nyt?!'
Hänet valtasi syvä mielenmasennus: voi noita raukkoja, noita raukkoja!
Kuka voi heitä auttaa, saattaa heidät unohtamaan huolensa? Kuka voi
antaa vaimoille heidän miehensä takaisin, lapsille heidän isänsä? Ah,
kuolleet eivät enää herää eloon. Vuotanutta verta ei mikään sade voinut
huuhtoa pois. Mutta eivätkö kyyneleet voisi virrata vähemmin katkerina,
eikö päivänpaiste voisi kasvattaa kukkasta hävitetyllekin kentälle?
Hän loi hakevan katseen synkälle talvitaivaalle. Jotain suurta,
odottamatonta täytyi tapahtua, jotain aavistamatonta -- jokin ihme!
Silloin, silloin voisi kaikki kääntyä paremmalle tolalle. Rauha maahan
ja ihmisille hyvä tahto! Jo oli aika niiden tulla. -- -- --
Ja kuinka kärsimättömästi saikaan joka päivä odottaa sanomalehteä!
Kenraalitar katsoi kelloa: iltalehti ei ollut vielä tullut. Ikäänkuin
tuollainen paperipala voisi suoda sitä, mitä mieli halusi! Tosinhan
tunsi hetkiseksi helpotusta, lukiessaan että romanialaiset olivat
joutuneet tappiolle Argesulin luona ja perääntyivät puolittain
paeten, että voittokulkua jatkui ja Sinaia, Bukarest ja Ploesti oli
valloitettu. Nuo olivat mieltäylentäviä hetkiä, -- mutta hetkiä vain.
Sota jatkui, kärsimykset pysyivät ennallaan; vieläpä ne kävivät
katkerammiksikin, sillä niitä ei kannettu enää kärsivällisyydellä.
Kenellä oli enää kärsivällisyyttä?! Eikö hän itsekin tuntenut
kuumeentapaista levottomuutta? Hänen ei käynyt muita soimaaminen.
Kenraalittaren teki mieli lähteä Berliniin. Hänet valtasi halu päästä
pois tästä hiljaisuudesta, josta hän muutoin niin piti. Tänään se häntä
kammotti, vaivasi, oli hänestä kuin kuolemanhiljaisuutta. Mitään asiaa
ei hänellä ollut Berliniin, mutta voisihan hän keksiä jotain, käydä
ostoksilla, jotta saisi taas kerrankin kulkea vilkasliikkeisemmillä
kaduilla ja olisi pakko tungoksessa tarkata ulkonaisia seikkoja, eikä
aina vain omaa sisintä olemustansa. Hän päätti äkkiä lähteä. Hän tunsi
kiihkeätä halua unohtaa hetkiseksi tuskalliset ajatuksensa, päästä
niistä eroon.
Kun hän nousi junaan, huomasi hän äkkiä joutuneensa samaan osastoon
naapurinsa kanssa. Salaneuvoshan se oli? Hän saattoi tuskin tuntea
häntä himmeässä valossa. Tuo muutoin niin täsmällinen, siistin siisti
herra näytti olevan niin kurjassa asussa. Takki oli kiinni vinossa,
kaulaliinan päät riippuivat alhaalla. Hän ei näyttänyt huomaavan
kenraalitarta. Hän istui aivan rouvansa vieressä. Tämä oli painautunut
vaununnurkkaan, mies katsoi häneen herkeämättä.
Voi nuo ihmisparat, heilläpä oli huolia! Rouva von Voigt tiesi, että
heidän poikansa olivat säästyneet kiihkeissä taisteluissa Volhyniassa
ja ensi hyökkäyksessä Sommen luona, mutta vanhempi oli sitten Venäjältä
joutunut Romaniaan, ja siellä kävi eteneminen niin nopeasti, etteivät
vanhemmat varmaankaan voineet hänelle kirjoittaa eikä saada häneltä
tietoja. Nuorempi oli kirjoittanut viimeksi 14 päivänä marraskuuta;
silloin taisteltiin Pierre-Vast-metsässä -- varsin kiihkeästi --
kenties oli hän ollut siellä mukana. Toivottavasti olivat he nyt jo
saaneet tietoja?! Kenraalitar ei rohjennut sitä tiedustella. Noiden
kahden olennossa oli jotain,- joka saattoi hänet levottomaksi -- tai
riippuiko se ehkä hänen omasta mielialastansa? Hän harkitsi vielä tuota
asiaa -- tervehtiähän hänen ainakin täytyi -- silloin tunsi vanha herra
hänet. Salaneuvos tavotti koneellisesti hattuansa, sitten katsoi hän
kenraalittareen, niin omituisen synkästi ja hajamielisesti, että häntä
vavahdutti paha aavistus.
Rouva ei kiinnittänyt häneen lainkaan huomiota. Vanhanaikainen
kapottihattu kuten aina hiukan liian edessäpäin sileällä päälaella,
tuijotti hän eteensä. Hän istui liikkumatonna. Mutta hän ei pitänyt
käsiänsä hiljaa sylissänsä, vaan nyppi yhtä mittaa oikealla kädellä
vasemman käden sormia. "Yksi -- kaksi -- kolme." Mumisten laski
salaneuvoksetar. Ja jo taas: "Yksi -- kaksi -- kolme."
"Jätä tuo, äiti", sanoi mies. Ja sitten seurasi rukoilevasti: "Anna
rakas!" Hän laski kätensä vaimonsa kädelle, pitäen nuo levottomat
sormet hiljaa.
Kuinka olikaan rouvaparan laita? Hänhän näytti olevan aivan sekaisin.
Salaneuvos kumartui kenraalitarta kohden ja kuiskasi hänelle: "Me
olemme saaneet huonoja uutisia tänä aamuna -- varmaankin he ovat
molemmat kuolleet."
"Jumalan tähden!"
Isä nyökkäsi, hänen kasvonsa värähtelivät. "Kapteeni kirjoitti minulle
siitä. Wilhelmimme on ollut kadoksissa aina Pierre-Vast-metsän
taisteluista saakka, marraskuun 15 päivästä. Toinen poikani on kaatunut
Argesulin luona. Molemmat tiedot tulivat yhtaikaa. Sitä ei Anna
kestänyt."
"Yksi -- kaksi -- kolme", mumisi salaneuvoksetar.
"Kolme poikaa! Vuosi sitten vanhin, nyt kaksi. Anna-parkani!"
Surullisesti pudisti vanhus päätänsä.
Rouva von Voigt tarttui hänen käteensä, hän olisi halunnut itkeä
ääneen: se oli liikaa! Liikaa! Hän puri huuliansa. Puhua ei hän voinut,
hän puristi vain tuota käsi-raukkaa. Niin istuivat he vaieten ja
kalpeina vastatusten, kunnes juna saapui Berliniin.
"Minne te aiotte? Voinko auttaa teitä jotenkin?"
"Me menemme sota-akatemiassa olevaan tiedustelutoimistoon. Poikani
olivat upseereja -- kenties siellä tiedetään jotain tarkempaa. Vaimoni
ei tahtonut jäädä yksin kotiin, vaan tahtoi välttämättömästi mukaani.
Tule, Anna rakas!" Hän laski kätensä vaimonsa kainaloon. Tämä seisoi
aivan kuin avutonna ja tahdotonna. Hän asteli hitaasti ja laahustellen.
Potzdamin torilla oli suuri tungos. He olivat äkkiä joutuneet keskelle
yhä kasvavaa, kiihkeätä ihmisjoukkoa. Sanomalehtien myyskentelijät
heiluttelivat vielä kosteita lisälehtiänsä: "Keskusvaltojen
rauhantarjous!"
Mitä -- mitä?! Hermine von Voigt luuli uneksivansa. Mitä huusivatkaan
ihmiset: 'Saksan rauhantarjous?'
Ja yltympäri hengityksen salpaava hämmästys, sitten mumina, joka
nousuveden tavoin eteni miehestä mieheen, naisesta naiseen. Ja toinen
katsoi toiseensa ja nuo äänettömät katseet kysyivät: oliko tuo
todellakin totta, eikä ainoastaan hälyytysuutinen? Ei, ei, siinähän se
oli luettavana, virallisesti vahvistettuna, selvin sanoin, tiedoksi
kaikelle maailmalle: 'Saksa tekee rauhantarjouksen'.
Niinkö huonosti olivat Saksan asiat, että sen täytyi tehdä rauha
mihin hintaan tahansa? Taivaan tähden! Kenraalitar tempaisi käheäksi
käyneeltä sanomalehden myyskentelijältä lehden kädestä, hänen
katseensa kiitivät rivejä pitkin. Hän oli päästänyt salaneuvoksettaren
käsivarren, molemmin käsin piteli hän lehteä, joka vapisi ja rapisi,
hän ei voinut pitää sitä hiljaa. Hän ei huomannut, että luki aivan
ääneen. Ihmiset tunkivat hänen lähellensä. Samana päivänä kello
kaksitoista oli Berlinissä, Wienissä, Sofiassa ja Konstantinopolissa
jätetty puolueettomain suojelusvaltain edustajille nootti, jätettäväksi
sotaakäyville, vastapuolueeseen kuuluville valloille:
_'Vakuutettuina valtiollisesta ja taloudellisesta lujuudestaan ja
valmiina jatkamaan sotaa, jos siihen yhä edelleen pakotetaan, mutta
haluten tehdä lopun verenvuodatuksesta, ehdottavat neljä liittoutunutta
valtakuntaa rauhanneuvottelujen alkamista!'_
Nukkuiko hän ja uneksi onnellista unta? Hermine von Voigt tarttui
otsaansa, kirjaimet alkoivat äkkiä hyppiä hänen silmissänsä, taivas ja
maa, avara tori ihmisineen tuntui pyörivän ympäri. Hän tunsi valtavaa
mielenjärkytystä ja samalla sanoin kuvaamatonta helpotusta. Tuo ei
kuulunut kidutetun, voitontoiveista luopuneen kansan hätähuudolta,
se oli voimastaan varman, selvästi ajattelevan kansan itsetietoinen
päätös, -- kansan, joka vastuksista huolimatta kulki lopullista voittoa
kohden.
Tuo oli tullut liian äkkiä. Syvimmästä alakuloisuudesta suurimpaan
riemuun -- kuka saattoi niin äkkiä tointua?! Hämmennyksissään silmäili
Hermine von Voigt noita hyppiviä kirjaimia. Ja toisten kävi kuten
hänenkin; ei kuulunut äänekkäitä ilohuutoja, ei kukaan uskaltanut vielä
riemuita ääneen. Kuin helpotuksen huokaus vain kävi läpi ihmisjoukon,
kuin vapauttava hengenveto.
Mitä sanoisivat kaikki naisparat, nuo sadat, tuhannen tuhannet
äidit, puolisot, morsiamet, sisaret, tyttäret? Melkein ylivoimainen
toivontunne täytti äkkiä Hermine von Voigtin sydämen. Oliko
mahdollista, että tulisi rauha? Oi, silloin palaisi hymyily jälleen
ihmisten kasvoille, noille synkille, kyynelten kuluttamille kasvoille!
"Nyt tulee rauha", sanoi joku hänen vieressään lujalla äänellä.
Vanha salaneuvos sen oli lausunut. Hän laski käsivartensa tylsästi
eteensä tuijottavan vaimonsa hartioille. "Anna, kuuletko? Rakas Anna,
keisarimme tekee rauhan!"
"Rauhan", sopersi vaimoparka hänen jälkeensä. Hän oli kuullut
ainoastaan sanan äänteet, oivaltamatta sen merkitystä. Mutta sitten,
kuin olisi tuo yksi ja ainoa sana antanut hänelle jälleen järjen
lahjan, tuli hänen jäykkään katseeseensa eloa. Hän kysyi: "Rauhanko?"
ja sitten tulvahtivat kyyneleet esiin hänen silmistänsä. "Poikani, oi
poikani!"
Liittäen kätensä ristiin miehensä käsivarren ympärille, kohotti onneton
äiti riutuneet kasvonsa kohden taivasta. "Rauha!" toisti hän.