Nyt oli syksy. Kolmas syksy. Hyvä ettei sodan alkaessa ollut tiedetty
sen kestävän niin kauan. Ja mitä huimaavaa vauhtia aika sentään lensi
eteenpäin! Kun Hedwig Bertholdi nyt ajatteli edellistä vuotta, oli
hänestä kuin ajattelisi eilisiä tapahtumia. Silloin oli hän vasta
ottanut Anna Marian taloonsa, ja nyt oli tämä jo aikoja hänen poikansa
vaimo ja odotteli lapsen syntymistä. Poikakohan se olisi? -- vai
tyttökö? Nuori äiti, joka odotti tuota suurta tapahtumaa melkein
uteliaisuudella, tuntematta vähintäkään pelkoa, toivoi kiihkeästi
poikaa. Nuori isä kirjoitti: 'Jos se nyt kumminkin olisi tyttö, niin ei
sen ainakaan tarvitsisi lähteä sotaan!'
Rudolf oli saanut kylläkseen sodasta, sen huomasi äiti joka
kirjeestä. Vaikkakaan hän ei koskaan valittanut, vaikka hän oli
tullut luutnantiksi ja johti nyt omaa komppaniaa, näytti se sentään
tehneen häneen liian järkyttävän vaikutuksen, että viimeisenä suurena
taistelupäivänä melkein kaikki rykmentin upseerit olivat kaatuneet
tai haavoittuneet. Verdunin luota oli hänet siirretty Sommelle. Hänen
hermonsa eivät enää olleet intoa hehkuvan poikasen, jommoisena hän oli
sotaan lähtenyt, ei rakastuneen nuorukaisen, -- ne olivat väsyneen
miehen hermot. Nyt toivoi hän pian saavansa lomaa; kun hänen lapsensa
syntyi, hänen ensi lapsensa, silloin tulisi hän käymään kotona.
Hedwig Bertholdi ei enää antautunut levottomuutensa valtaan, -- hän
taisteli sitä vastaan, niin mahdotonta kuin äidin onkin voittaa sitä
tykkänään. Mutta hän oli oppinut pitämään itseänsä kurissa. Hänen
miehensä oli poissa, molemmat pojat ainaisessa kuolemanvaarassa, kaikki
taloushuolet oli hänen kannettava yksin, -- ja hänen piti olla valmis
hoitamaan poikansa lasta ja vaimoa, jota tämä rakasti.
Anna Maria oli terve kauttaaltaan. Kaikki pienet tarve-esineet
oli hankittu, hän iloitsi niistä raikkaalla naurulla. Se ei ollut
kadottanut rahtuakaan täyteläisestä, kajahtavasta soinnistansa. Hedwig
muisteli nykyisin usein sitä aikaa, jolloin _hän_ oli odottanut
ensi lastansa. Kuinka toisenlainen olikaan hän ollut! Ajat olivat
muuttuneet, -- Jumalan kiitos, että nuoret äidit myöskin olivat
muuttuneet! Sitä, mikä ei häntä miellyttänyt Anna Marian luonteessa,
ei hän enää ollut huomaavinaan, ei välittänyt siitä. Eikö tuo
Reinin seutujen asukkaille ominainen huolettomuus, jota hän itse
pohjoissaksalaisena ei käsittänyt, sentään ollut jotain ihanaa!
Eikö tuo hilpeä sydän, joka ei harkinnut mitä tulevaisuus voi tuoda
mukanansa, joka nautti nykyhetkestä, huomenisesta huolimatta, eikö se
ollut suuri onni?
Nuori rouva istui talvipuutarhassa, jonka siirrettävät akkunat jo
oli suljettu suojaksi syyskylmää vastaan, ja luki miehensä kirjettä.
Anoppi työnsi jakkaran hänen jalkojensa alle. Miniä piti sen hyvänänsä
luonnostaan lankeavana huolenpitona, -- hän salli kernaasti itseään
hemmotella. Pää täyteläisen käsivarren nojassa luki hän hymyillen.
Äkkiä hän katsahti ylös. "Mutta siinäpä olisi Heinzille voinut käydä
onnettomasti -- no, kaikkihan päättyi hyvin!"
"Mitä -- mitä?!" Hedwig vapisi. "Lue!" pyysi hän kiihkeästi.
"Heinz on saanut kaksikymmentä luotia koneeseensa ilmataistelussa
Bapaumen luona. Joku sieltä tullut toveri on kertonut siitä Rudolfille.
Mutta hän pääsi maahan omalla puolellamme. Peräsimen hän tosin
menetti, -- mutta nyt hän lentelee jo taasen. Ei, mutta sitä Heinziä!
Hän on toden totta jo saavuttanut jonkinmoisen kuuluisuuden!" Nuoren
rouvan äänessä oli ylpeyttä. "Hän on jo saanut voiton viidennestä
lentokoneesta! Saat nähdä, äiti, hänestä tulee vielä toinen Bölcke!"
Äiti laski kätensä silmilleen, maailma musteni äkkiä hänen edessänsä.
Kuin kaukaisuudesta tunki hänen korviinsa Anna Marian ääni: "Mutta,
äiti, eihän sinun tarvitse pelästyä nyt enää jälkeenpäin. Kuulithan,
että hän pääsi onnellisesti maahan." Miniän lämpöinen käsi tarttui
hänen jääkylmään käteensä.
Hän irroitti kätensä. "Älä välitä minusta. Se on jo ohi." Hän nousi
paikaltaan ja läksi talvipuutarhasta. Hänen täytyi saada olla yksin,
yksin tuskinensa. Kuinka kauan siitä olikaan kuin Bölcke, tuo
voittamaton, oli syössyt maahan kuolleena? Ei kuin muutama päivä. Vielä
suri häntä Saksanmaa. Hedwig ei ollut koskaan nähnyt tuota lentäjistä
kuuluisinta, ei tuntenut häntä, ei ollut missään henkilökohtaisissa
suhteissa häneen, mutta hän oli seurannut hänen lentoretkiänsä
melkein äidillisellä mielenkiinnolla. Kulkiko nyt hänen poikansa,
hänen Heinzinsä, samaa tietä, odottiko häntä sama kohtalo? Hedwig oli
jo luullut käyneensä kestäväksi, nyt hän tunsi, kuinka heikko hän
vielä oli. Tukea hakien hapuili hänen kätensä ilmassa: kaksikymmentä
luotia, -- vaivoin päässyt maahan -- kone rikki -- ja nyt hän lenteli
jälleen! Äiti pusersi kätensä ohimoilleen, suonet takoa jyskyttivät
hänen päässänsä. Hänen täytyi lähteä ulkosalle, ulos puutarhaan. Aidan
toisella puolen seisoi vaalea nainen.
Oli kuin Lilillä olisi ollut aavistus asioista. Silmät avoauki hän
katsoi tulijaan, verihyöky toisensa jälkeen väritti hänen hentoja
kasvojaan. "Oletteko saanut uusia tietoja?" kysyi hän.
"Pojaltani Rudolfilta tuli juuri kirje", sai äiti vaivoin esiin. "Olen
hyvin levoton Heinzin takia."
"Minä tiedän", -- uusi punehdus nousi Lilin poskille. "Olen myöskin
saanut tietoja tänään", sanoi hän hiljaa, "kirjeen -- häneltä
itseltänsä. Hänelle ei ole tapahtunut mitään. Se on kuin ihme." Nyt
kävi hänen äänensä lujemmaksi, hän katsoi äitiä kasvoihin. "Ei hänelle
tapahdukaan mitään. Olkaa levollinen. Minä olen myöskin aivan tyyni.
Miesvainajani takia olin alati levoton, mutta poikanne suhteen en tunne
levottomuutta. Olen liiaksi ylpeä hänestä, voidakseni tuntea sitä."
Hänen solakka vartensa suoristautui.
Hän ei ollut koskaan vaikuttanut Hedwigiin erityisen kookkaalta,
mutta nyt täytyi hänen katsoa häneen ylöspäin. Hänen ryhdissänsä oli
jotain kuninkaallista, vapaata, vapautunutta, joka muihinkin vaikutti
vapauttavasti. Äiti tunsi levottomuutensa väistyvän. Hän kurotti
molemmat kätensä aidan ylitse ja veti nuoren naisen aina lähemmäksi
ja lähemmäksi itseänsä. Tämä mukaantui mielellään hyväilyyn. Kauniit
vaaleat kasvot lähenivät Hedwigiä, hän suuteli niitä sydämellisesti.
* * * * *
Bertholdin huvilassa kuljettiin tänään varpailla. Nuo kaksi rouvaa ja
kaksi palvelustyttöä eivät muutoinkaan olleet pitäneet liikaa ääntä,
mutta tänään oli siellä erityisen hiljaista. Vanha keittäjätär seisoi
tuskallinen ilme kasvoillaan lieden ääressä, keittäen kamomillateetä:
Emilia oli äkkiä ruvennut voimaan niin pahoin, että hänen piti
toimittaa hänet vuoteeseen. Sitten oli keittäjätär kiiruhtanut rouva
Bertholdin luo. "Armollinen rouva, Emilia -- voi, hyvä jumala --
luulen toden totta että hänen laitansa on hullusti!" Hän ei ollut
luullut saavansa sitä sanotuksi. Nyt, kun hän oli sen tehnyt, oli hän
kauhistuksissaan omasta itsestänsä. Mitähän rouva siihen sanoisi?
Hedwig punehtui vain ja kalpeni sitten. Hänen päänsä läpi kävi
ajatus: jo aikoja olisi sen saattanut arvata. Kun hän muisteli
tytön epätoivoisia kyyneleitä, tämän puhuessa hänelle sulhonsa
täyttymättömästä pyynnöstä, tuntui hänestä kaikki melkein itsestään
selvältä. Sulhanen oli tullut pian sen jälkeen lomalle. Varmaankin
oli hän nopeasti sopinut jälleen Emilian kanssa, sillä tämä oli
jälleen käynyt iloiseksi ja hilpeäksi kuten ennen ja usein rallatellut
ylhäällä kamarissaan. Nyt oli hän tosin jo pitkät ajat näyttänyt varsin
kalpealta. Hedwig pudisteli päätänsä: kuinka olikaan hän ollut niin
sokea? Tytön kasvot olivat käyneet niin leveiksi eivätkä olleet enää
lainkaan kauniit. Äskettäin oli joku leikillä sanonut: 'Hänestä ei
ainakaan huomaa ajan ahtautta'.
Hedwig nousi portaita ylös ullakkokamariin. Hiukan hänen polvensa
sentään vapisivat. Huone oli niin siistin siisti, niin erinomaisessa
järjestyksessä kuin Emilian aina oli tapana sitä pitää. Tänä aamuna oli
hän vielä pitänyt erityisen suursiivouksen, hänen oli kuultu pieksävän
pois tomua ja touhuavan. Hohtavan valkoisella peitteellä koristetulla
piirongilla oli järjestettynä joukko valokuvia: hänen isänsä,
äiti-vainajansa, kaksi univormupukuista veljeä ja nuorempia sisaruksia.
Vuoteen yläpuolella riippui sulhasen valokuva luonnollisessa koossa;
Emilia oli itse antanut sen suurentaa pienemmästä kuvasta.
Emilia makasi hiljaa ähkyen vuoteessansa, polvet ylhäällä, väristen,
hampaat yhteenpurtuina. Hän ei tahtonut huutaa. Tuskin hän huomasikaan
tulijaa.
Rouva Bertholdi istuutui vuoteen ääreen. "Emilia", sanoi hän lempeästi,
"mikä teitä vaivaa?"
Omituisen elottomin silmin katsoi tyttö häneen. Hän koetti hymyillä.
"Lähetänkö noutamaan lääkäriä?"
Nyt pudisti hän kieltävästi päätänsä.
"Mutta kenties mieluummin erästä toista henkilöä?" sanoi rouva
painokkaasti. "Ehkä rouva Weissiä? Sanokaahan nyt jotain!"
Tyttö ei myöntänyt eikä kieltänyt. Hän kohotti vain kulmakarvojansa.
Kiihkeä tuska kuvastui hänen kuolonkalpeilla kasvoillansa.
"Emilia, tyttö-parka!" Harras sääli valtasi äkkiä Hedwigin mielen.
Kuinka uljaasti tuo tyttöparka koettikaan salata tuskansa! Mutta se
ei onnistunut, hymyily vääntyi hurjaksi irvistykseksi, ja tarttuen
molemmin käsin ruumiiseensa ponnahti tuo kidutettu olento istualleen.
-- -- -- Kun rouva Bertholdi tuli alas, lähettääksensä apua noutamaan,
oli hän täysin selvillä asioista. Anna Maria oli myöskin vuoteessa,
hän oli juuri paneutunut sinne. Mutta hän nauroi vain anoppinsa
levottomuudelle: ei, ei se merkinnyt mitään, hän oli kai vilustunut
edellisenä iltana, olihan ollut hiukan viileätä, -- tai olisiko hän
ehkä tullut syöneeksi liian paljon.
Kun rouva Weiss saapui, marssi hän suoraa päätä tulostansa
ilmoituttamatta nuoren rouvan makuuhuoneeseen -- vanha Dora oli mennyt
aivan päästä sekaisin eikä ollut sanonut, mistä oli kysymys, -- ja nyt
hän oli peräti ihmeissään tavatessaan nuoren rouvan niin hilpeänä.
"Mitä, vieläkö olette noin reipas?"
Rouva Bertholdi kutsui viittauksella hänet pois. Nyt tunsi rouva Weiss
pettymystä. "Mitä, palvelustytönkö takia? No, jopa jotakin! Olisinpa
sen tiennyt, niin en olisi juossut itseäni hengästyksiin!"
"Hän on varsin kunnollinen tyttö", sanoi Hedwig vakavasti. Hänestä
tuntui äkkiä, kuin täytyisi hänen puolustaa Emiliaa. "Tahdon, että
kaikki toimitetaan aivan yhtä huolellisesti kuin miniäänikin nähden."
"No mutta millainen rouva! Millainen herttainen rouva! Sellaista saa
hakea lyhty kädessä. Kun palvelustytöt saavat siitä kuulla, niin kilvan
ne kaikki pyrkivät tuohon avoimeksi jäävään paikkaan!" Rouva Weiss otti
asian leikilliseltä kannalta.
Hänen naurunsa tuntui Hedwigistä vastenmieliseltä; hän kiirehti häntä
Emilian luo. Jo pari kertaa oli hän itse käynyt siellä uudelleen,
Emilian tila saattoi hänet levottomaksi. Kivut olivat helpottuneet,
mutta herpaantunut käsi, josta hän oli koettanut suonta, oli ollut
hehkuvan kuuma, hänen huulensa kuin kuivettuneet. Eiköhän hän
sittenkin lähettäisi noutamaan lääkäriä? Useat niistä olivat tosin
sotatantereella toimessa, toiset sairaaloissa, mutta mahtaisihan
täälläkin olla joku kotosalla.
Hänen vielä punnitessaan asiaa, palasi rouva Weiss jo jälleen alas. Nyt
ei hän enää naureskellut. "Kenpä tietää, mitä hän on keksinyt tehdä!
Hyvä Jumala, niitä tyttöjä. Lähetämme mieluummin noutamaan lääkäriä,
armollinen rouva!" -- -- --
* * * * *
Kun seuraavana aamuna Rudolf Bertholdin ensimäinen poika äänekkäällä
huudolla tervehti maailmaa, oli Emiliankin luokse saapunut poika.
Mutta helposti ei se ollut käynyt. Vielä illalla oli hänet toimitettu
sairashuoneeseen, lääkäri oli näyttänyt perin vakavalta. Nyt oli
lapsi tullut maailmaan, ja terve lapsi se olikin, mutta tyttö-paran
oli täytynyt kärsiä kovia tuskia. "Vaara ei vielä ole ohitse", sanoi
sairaanhoitajatar, jonka rouva Bertholdi oli kutsuttanut puhelimeen.
Ihmeellistä oli, ja Hedwig oli siitä itsekin hämmästyksissään, kuinka
hänen ajatuksensa alati olivat Emilian luona. Ikäänkuin ei hänellä
kotona olisi ollut kylläkin ajattelemisen aihetta! Siellähän oli hänen
Rudolfinsa nuori vaimo, hänen Rudolfinsa lapsi! Mutta nehän olivat niin
hyvässä hoidossa, kätilö oli vallan erinomainen, ja Anna Maria voi niin
hyvin, loisti onnesta. Täällä kävi kaikki oivallisesti, -- mutta entä
tuo toinen, tuo toinen?! Emilia oli uskollinen palvelija, oli palvellut
talossa seitsemännestätoista ikävuodestaan saakka, aina oli Hedwig
pitänyt tuosta ystävällisestä, hilpeästä olennosta, -- mutta että hänen
kohtalonsa koskisi häneen niin läheltä, sitä ei hän ollut aavistanut.
Nyt tuntui hänestä, kuin täytyisi hänen pitää Emiliasta aivan erikoista
huolta; eihän hänen äitinsäkään enää ollut elossa. Ja mitä sanoisi
hänen isänsä? Hänelle täytyi siitä ilmoittaa; helppo tehtävä se ei
ollut. Hän joutuisi raivoihinsa, hän oli ankara mies. Hedwig punnitsi
jo, mitä vastaisi hänelle. Hän sanoisi hänelle samaa kuin vanhalle
keittäjättärelle. Tämä oli ärsyttänyt häntä sättimisellään: "No, johan
nyt jotakin, en ikinä olisi uskonut, että Emilia olisi niin siveetön!"
Ken voi nykyisin sanoa, mikä oli siveellistä ja mikä siveetöntä! Olihan
sota! Yhä soivat Hedwigin korvissa tytön sanat: 'Ei pidä kieltäytyä
täyttämästä sotaan lähtevän viimeistä pyyntöä!' Kevytmielinen ei
Emilia ollut, tiesihän Hedwig, kuinka hän oli taistellut vastaan.
Mutta sitten oli sulhanen tullut pariksi päiväksi lomalle -- ah, vain
pariksi lyhyeksi päiväksi! -- ken raski tyttöä parjata?! Itsehän hän
sai kantaa, oli kantanut raskaimmat seuraukset jo pitkän aikaa. Eikö
täytynyt ihailla tahdonlujuutta, jolla tyttö oli salannut tilansa? Hän
ei ollut koskaan karttanut mitään työtä. Ja kuinka olikaan Anna Marian
suhteen oltu varovaisia!
Harras sääli valtasi Hedwigin sydämen.
Hedwigillä oli ollut pari unetonta yötä. Entä jos Emilia kuolisi!
Hyviltä eivät tiedot vieläkään kuuluneet. Eikö ollut ihmeellistä, miten
nopeasti mielipiteet nykyisin muuttuivat, kuinka itse oli muuttunut.
Luovuttiin perinnäisestä katsantokannasta. Tuolla rintamilla meni
entisyys murskaksi -- ja samaten täälläkin, -- ikäänkuin olisi kaikki
luotava uudelleen.
Hedwig oli kuin huumauksissa mennessään tänään sairashuoneelle. Emilia
oli lähettänyt hänelle sanan ja niin hartaasti pyytänyt häntä tulemaan.
Heinziltä oli juuri saapunut kirje, mutta itse ei hän kumminkaan ollut
kirjoittanut mitään siitä, mitä äiti tänään oli lukenut lehdestä,
pelästyksen vallassa, joka ajoi veren hänen poskiinsa: 'Luutnantti
Bertholdi ampunut maahan kuudennen ja seitsemännen lentokoneen'.
Oi Heinz, Heinz! Äiti kurotti käsiään, hän olisi tahtonut pidättää
häntä, vetää hänet alas tuolta huimaavalta uralta! Hän oli heti
kiiruhtanut Lili Rossin luo, -- tämäkin oli lukenut uutisen. Mutta hän
tervehti äitiä niin loistavalla ilon ja ylpeyden ilmeellä, ettei Hedwig
uskaltanut puhua mitään pelostansa.
Hedwigillä oli pitkä matka sairashuoneelle. Korkotien molemmin puolin
olevilta kedoilta virtaili kuihtuvain kukkien lemua. Hänen sydäntänsä
ahdisti: hänen Heinzinsä, hänen Heinzinsä! Häntä täytyi hänen alati
ajatella. Ja sillä välin myöskin Emiliaa: missähän tilassa hän tapaisi
hänet? Hänen ajatuksensa harhailivat sinne tänne. Ah, nykyisin toinen
huolestuttava ajatus karkotti toisen. Ei ehtinyt ajatella ainoatakaan
niistä päähän saakka. Mutta kenties se olikin hyvä: muutoinhan olisikin
joutunut epätoivoon.
Rouva Bertholdi tunsi olevansa hieman hämillään: kuinka kohtelisi hän
tuota tyttöä, -- saisiko hän näyttää hänelle, kuinka lempeästi hän
arvosteli hänen erehdystänsä?
Pari vakavaa sanaa täytyisi hänen sentään sanoa hänelle; ei ankarasti,
mutta vakavasti.
Emilia itse auttoi hänet voittamaan tuon vaikeuden. Hän oli yhä vielä
äärettömän kurjassa tilassa. Ellei rouva Bertholdi olisi tiennyt,
että hän oli Emilia, ei hän olisi häntä tuntenut. Vanhaa, huolten
kuihduttamaa naista muistutti tuo nuori olento, maatessaan nyt patjojen
keskellä, teräväpiirteinen muoto tumman, sekavan tukan ympäröimänä,
jota ei vielä ollut voitu kammata. Hän oli vielä liian heikko,
voidakseen nousta istualleen, liian heikko, voidakseen puhua.
"Ja kumminkin voi hän tänään jo oivallisesti, pahin on nyt jo
voitettu", sanoi hoitajatar.
Omituisen liikutuksen valtaamana kumartui Hedwig Bertholdi vuoteen
ylitse: "Kuinka voitte, Emilia?"
Raskaat silmäluomet kohosivat, -- Emilia avasi väsyneet silmänsä. Hän
pyrki kohottautumaan istualleen, mutta se ei onnistunut. Niin viittasi
hän ainoastaan katseellaan vuoteen sivulle. Siellä lepäsi lapsi
verhoilla varustetussa vaatekorissa. "Poika", äännähti Emilia heikosti.
Ja sitten hän hymyili.
Rouva Bertholdi meni katsomaan lasta. Se nukkui. Hoitajatar hiipi pois
varpaillaan. Hedwig istuutui vuoteen viereen. "Te halusitte tavata
minua, Emilia, tulin myöskin mielelläni, -- onko teillä mielessänne
jokin toivomus?" Rouva Bertholdi puhui aivan lempeästi, hänestä tuntui
äkkiä mahdottomalta lausua mitään nuhteen tapaista. Miltä näyttikään
Emilia-parka! Kauheasti oli hänen täytynyt kärsiä! Hedwig huomasi
hänessä jonkinmoista levottomuutta. "Mikä teitä vaivaa, Emilia?"
Varmaankin hän tahtoi, että asiasta ilmoitettaisiin hänen isällensä
ja tunsi levottomuutta sitä ajatellessaan. "Kirjoitanko minä siitä
isällenne?"
Emilia hymyili.
"Olette kai levoton sen takia?"
Emilia pudisti päätänsä kieltävästi.
"Ja sulhasellenne minun pitää kirjoittaa, eikö niin?"
Emilia nyökkäsi, hänen hymyilynsä kävi huomattavammaksi.
Mutta sittenkin näytti jokin seikka tuottavan hänelle levottomuutta.
Varmaankin häntä ahdisti häpeäntunne. Hänen vahankeltainen kätensä
kulki hapuillen peitteellä. "Emilia, mitä te tahdotte?" kysyi Hedwig.
Silloin tunsi hän tuon jääkylmän, heikon käden tarttuvan käteensä,
tunsi heikon puristuksen.
"Olen tuottanut teille -- paljon vaivaa -- kiitoksia -- armollinen
rouva -- --" Hänen väsynyt kielensä tuskin sai enää esiin viime sanoja.
Hedwig kumartui tahtomattaan lähemmäksi, tuo kiitos liikutti häntä.
Mitä suurenmoista oli hän sitten tehnyt tuon tytön hyväksi? Hyvä
Jumala, varsin vähän. Kuinka vähän hyvyyttä tarvitsikaan oikeastaan
osoittaa, saadaksensa palkaksi kiitollisuutta! Hän pyyhkäisi tytön
otsalta tukan, joka oli rasituksesta käynyt hikiseksi.
"Armollinen rouva!"
"Mitä tahdotte, lapseni?"
Tytön silmät kyyneltyivät. Hedwig Bertholdi näki kuinka monenmoiset
tunteet kuvastuivat noissa silmissä: halu pyytää anteeksi, pyytää
ymmärtämystä -- ja samalla jotain äidinylpeyden kaltaista. Äitihän
hänkin oli -- Hedwigin sydän lämpeni -- äiti, kuten hän itse, kuten
tuhannet muut, äiti, joka kärsi, joka toivoi, oli levoton, oli ylpeä!
Ja tässäkin oli lapsi, poika, uusi lehdykkä isänmaan puussa!
Hän meni korin luo, katseli noita pieniä kasvoja ja nyökkäsi
surumielisesti: jospa tämä pieni poika kerran saisi nauttia siitä,
minkä puolesta suuret pojat nyt taistelivat, ja saisi puolestaan rauhan
vallitessa kantaa kivensä uuden, onnellisemman Saksanmaan rakennukseen!
Niin -- rauhan vallitessa! Siunausta tuottavan rauhan toivo täytti
lämmöllä koko hänen olentonsa. Hymyillen kääntyi hän lapsen luota äidin
vuoteeseen päin.
Emilia lepäsi hiljaa, kädet ristissä. Nyt katsoi hän valtijattarensa
silmiin, heidän katseensa sulivat toisiinsa. Hitaasti alkoi kyynelpari
vieriä alas tytön silmistä.
"Älä itke, lapseni", sanoi Hedwig Bertholdi. Hänestä ei tuntunut
lainkaan ihmeelliseltä, että hän sinutteli Emiliaa, -- hän tuskin
huomasikaan sitä. "Älä itke, kaikki kääntyy vielä hyvin päin!"
"Hyvin -- kaikki hyvin", sopersi potilas. Sitten tavotteli hän jälleen
Hedwigin kättä. "Armollinen... armollinen rou..." Enempää ei hän saanut
esille.
Halusiko hän pyytää jotain? Vai kiittääkö vain? Hedwig kumartui aina
lähemmäksi ja lähemmäksi. Hänet valtasi äkillinen äidillisyyden tunne,
äidillisyyden, joka haluaa sulkea kaikki huomaansa -- sillä eivätkö
kaikki tyyni ole samanarvoisia -- äitejä, vain äitejä! -- Ja antautuen
tunteelleen, joka kaatoi kaikki maailman pystyttämät raja-aidat,
säälin, liikutuksen ja ihmisrakkauden vallassa hän sanoi: "Jätä jo tuo
'armollinen rouva'!" Ja hän suuteli palvelustyttöänsä.
* * * * *
Kun Hedwig Bertholdi nyt asteli kenttien keskitse kotiinpäin, ei
hänen mielensä enää ollut niin raskas kuin äsken hänen vaeltaessaan
vastakkaiseen suuntaan. Syksyiset kedot eivät hänestä enää levittäneet
kuolon vaan elon tuoksua. _Täytyikö_ Heinzin sitten murskaantua
kuoliaaksi? Täytyikö sitten turman kohdata kaikkia, kuin järkkymättömän
lain pakosta? Toiset kuolivat, toisia syntyi -- joka päivä uusia. Hän
ajatteli noita molempia pieniä poikia, Rudolfinsa ja Emilian lasta.
Ja hänen Heinzinsä lentäisi ja voittaisi ja laskeutuisi onnellisesti
maahan! Nyt luotti hän siihen äkkiä järkkymättömästi.
Kotona tapasi hän Anna Marian onnesta loistavana. Hän oli ottanut
pojan viereensä ja tämä lepäsi hänen povellansa. Hän nukutteli häntä,
ja hiljaa hyräillessäkin kajahteli hänen äänensä täyteläiseltä ja
soinnukkaalta. Hän lauleskeli tuota vanhaa sotilaslaulua:
"Sotamies se hauska veikko,
Mieli hällä pelvoton -- -- --
Rallalaa, rallalaa, ralla rallalalaa!"
"Isoäiti", huusi hän nauraen, rouva Bertholdin tullessa hänen
luoksensa, "isoäiti, haluaisin saada seitsemän poikaa! Pelkkiä
kauniita, terveitä, iloisia poikia, seitsemän poikaa keisarin
palvelukseen -- mitäs sanot siihen?"
* * * * *
Hyvä oli, että lapsia syntyi maailmaan. Mistä olisi muutoin tullut
korvaus niistä monista hengistä, jotka Saksan täytyi menettää? Melkein
joka perheestä oli sota riistänyt jonkun jäsenen. Ääretön levottomuus
ahdisti maailmaa. Ja lisäksi vielä tuo harmaa syystaivas, joka
ainoastaan puolipäivän aikoina päästi auringon paistamaan.
Asunnoissa ei vallinnut enää miellyttävä lämpö. Jos nyt jo täytyi
säästää polttoainetta, kuinka kävisi sitten talvella, kun pakkanen
paukkuu? Luottamus tulevaisuuteen oli kadonnut ja luottamus niihin,
jotka asioita johtivat.
Perunasato oli ollut huono, sateinen marraskuu oli tuhonnut tämänkin
toivon. Ne perunat, jotka eivät olleet mädänneitä jo maasta
kaivettaessa, mätänivät kellarissa. Ellei nyt perunoita ollut
riittävästi, mitä sitten syötäisiin?!
Minka Dombrowski oli ollut työssä perunoita maasta kaivettaessa.
Mielellään ei hän ollut mennyt sellaiseen työhön, mutta huoli
jokapäiväisestä leivästä oli saanut hänet tekemään sen. Lapset ahmivat
ruokaa kuin nuoret sudet, ja hänenkin ruokahalunsa oli aina suurempi
kuin kaapeissa olevat varastot. Nyt olivat lapio ja kuokka jälleen
joutilaina. Hän oli tuonut miehensä vanhat työkalut mukanansa uuteen
asuntoonsa, ja nyt hän tuli ajatelleeksi, että hän voisi jatkaa
Stanislaun työtä. Ratatyöläisen toimi ei ollut huonoimpia, viikkopalkka
oli nyt kaksinkertainen, ja jos sitten olisi saatavana jotain
syötävää, niin voisi ainakin ostaa sitä. Ja helpompaa se työ oli kuin
ampumatarvetehtaassa, ainakin sai raitista ilmaa ja näki vapaan taivaan
ja voi katsella, kun junat suhisivat ohitse.
Miehensä kapineitten joukosta löysi hän hänen lakkinsakin. Jos ei hän
nyt saanutkaan näytellä asemamiestä, virkalakin sai hän kumminkin! Hän
koetti sitä peilin edessä: kun hän lykkäsi sen tuolla tavoin toiselle
korvallensa, oli hän yhä vieläkin viehättävän näköinen. Kuva hymyili
hänelle peilistä.
Ei ollut riittävästi käsiä kaikkiin töihin, kaikkialla tarvittiin
lisävoimia, etenkin rautatieliikenteen palvelukseen. Nuoremmat
virkailijat oli kaikki tyyni kutsuttu sotapalvelukseen; niidenkin,
jotka vielä puoli vuotta sitten oli katsottu välttämättömän
tarpeellisiksi toimessansa, oli täytynyt lähteä, jokainen joka vain
voi kantaa pyssyä olallaan ja reppua selässään, korjattiin nyt.
Vapautusanomuksia ei enää otettu huomioon. Pari vanhaa ukonrähjää vain
oli jäljellä, mutta nekin olivat hitaita ja happamia: pojat sodassa,
ehkä kuolleina, haavoittuneina -- eikä saanut ruokaakaan kylläksensä!
Kun Minka tarjoutui työhön, kirkastuivat inspehtorin kasvot: siinäpä
oli reipas olento! Toisina aikoina olisi hän varmaankin nipistänyt
hänen ruskeata poskeansa, nyt nyökkäsi hän vain tyytyväisenä.
Minka määrättiin naisjoukkoon, jota johti eräs entinen vaihdemies. Tämä
oli Dombrowskin vanhoja tuttavia, ja hän tiedusteli Minkalta heti hänen
miehensä vointia. Voi sentään, alku oli huono! Aivan Minka hätkähti!
Eikö tuo nyt ollut inhottavaa? Hän halusi paeta omia ajatuksiansa,
ja nyt ne olivat taas hänen kintereillänsä! Pääsisiköhän hän koskaan
niiltä rauhaan? Hän nauroi miehen tehdessä kysymyksiään; kyllä,
Dombrowski voi oikein hyvin.
Missä hän sitten oli? Niin, kunpa hän sen tietäisi! Eiväthän ne saaneet
siitä kirjoittaa, mies-parat! Valheilla hän suoriutui asiasta. Mutta
hän oli koko päivän huonolla tuulella: tuliko Dombrowski nyt jälleen
hänen tiellensä!
Muutoin olisi kaikki ollut hänen mielensä mukaista. Työllä ei juuri
huolinut rasittautua liiaksi. Joka toinen hetki tuli juna. Silloin
vihelsi työntarkastaja, jonka piti tarkata merkinantoja. Silloin
oli kiiruhdettava toiselle raiteelle. Siellä sitten seistiin, kädet
kuokan nojassa ja leuka käsien varassa ja tuijotettiin suu auki ohitse
hurisevaan junaan. Olipa siinä jos jotakin: sotamiehiä, tykkejä,
hevosia, aseita joka lajia, lentokoneita, astioita, lautoja, kuparia,
rautaa, kiskoja, telineitä, perunoita, olkia, heinää -- kaikki tyyni
matkalla rintamalle; kaalia vielä ja lanttuja. Lantut jäivät kotona
oleville. Niitä oppi nyt syömään. Lanttuja, lanttuja ja yhä lanttuja!
Perunat eivät riittäneet. Naiset, joiden kanssa Minka työskenteli,
valittivat sitä usein. Mutta Minka nauroi: siitä hän vähän välitti,
ellei ollut muuta valittamista!
Työläisten joukossa oli pari rajalta tullutta puolalaista tyttöä, jotka
sanoivat tulleensa niin kaukaa ansaitaksensa paljon, mutta ettei mikään
ihmisvoima olisi saanut heitä tulemaan, jos olisivat tienneet, miten
nälissään saisivat olla.
Minka solmi pian ystävyysliiton Stasian ja Kasian kanssa, ja nyt
sai hän tietää, ettei heitä ollut houkutellut rahanansio, vaan pari
preussilaista sotamiestä, jotka olivat olleet majoitettuina heidän
isänsä talonpoikaistaloon. "Kauniita sotamiehiä, rakkaita sotamiehiä!"
sanoi mustaverinen Kasia, ja vielä mustaverisemmän Stasian silmät
loistivat. Ne toivoivat he myös täällä löytävänsä, sodan loputtua. Tuo
toivo ei kumminkaan estänyt heitä katselemasta muitakin sotamiehiä. Ja
Minka teki heille seuraa.
Mitä hyödytti pää riipuksissa entisiä katua?! Väliin ei hän enää
lainkaan käsittänyt, kuinka oli silloin aikoinaan voinut pelästyä niin
pahoin. Stanislaus leppyisi kyllä taas, jos hän vielä palaisi! Kukapa
tiesi, palaisiko hän ollenkaan! Tuohon epäilykseen liittyi toivo, --
hiljainen toivo, josta hän ei itsekään ollut täysin tietoinen. Hänestä
vain tuntui siltä, kuin olisi kenties parasta, ettei hän palaisi, --
parasta heille molemmille. Toisinaan taas kyynel tunki esiin
hänen ajatellessaan: 'En näe häntä enää koskaan!' Mutta vain
toisinaan -- -- --
Stasia ja Kasia ja Minka pistivät päänsä yhteen, heillä oli aina
jotain neuvottelemista. Heidän kanssaan oli Minkalla enemmän yhteisiä
harrastuksia, kuin oli ollut Hieselhahnin neidin kanssa. Häntä ei hän
tavannut enää koskaan. Sunnuntaisin menivät he kaikki kolme Berliniin.
Sitten olivat he maanantaina niin väsyksissään, että heidän silmänsä
melkein menivät umpeen työtä tehdessä. Työntarkastaja haukkui tyttöjä:
eikö heillä ollut mitään luita ruumiissansa? Minkaa ei hän juuri
uskaltanut ahdistella: tällä oli suussaan kaksiteräinen miekka.
Mutta sellaisten sunnuntaipäivien jälkeen voi tapahtua, että Minka
nojasi kuin syviin ajatuksiin vaipuneena kuokkaansa ja tuijotti melkein
synkkämielisenä junan jälkeen, joka suhisi hänen ohitsensa. Sotilaita
siinä oli, sotilaita, pelkkiä sotilaita. Ne lauloivat:
"Kun koittaa aamu varhainen,
Kedolle käypi neitonen.
Ja korret huojuu, kumartaa,
Mutt' neidon aatos askartaa
Luon' oman armaan sulhon."
Mutta Minkan aatos ei voinut askartaa kenenkään luona, ja se
kiusasi häntä. Mitäpä iloa siitä nyt oikeastaan oli, jos hän kävi
huvittelemassa noiden tyttöjen kanssa ja istuskeli jossakin kahvilassa
tai elävissä kuvissa? Oliko se nyt mitään elämää? Sotilaat, jotka
vyöryivät ohitse, viittoilivat, huutelivat hänelle: pilapuheita,
lemmekkäitä sanoja, himokkaita lauseita; silloin tuli häneen eloa,
hän tempaisi irti punaisen liinan, jolla oli sitaissut kiinni uljaan
lakkinsa, ja huiskutti sitä nauraen, hillittömästi, -- huiskutti
niin, että tukka ja hame liehui. Ja hän katsoi nyökkäileväin päiden,
kurotettujen käsivarsien jälkeen niin kiihkeästi, että oli katsoa
silmät päästänsä. -- -- --
Tuli vielä pari kultaista syyspäivää. Tänä maanantaina oli Minka
harvinaisen hyvällä tuulella; muutoin oli hän sinä päivänä aina
nyreällä mielellä. Eilisen sunnuntain takia oli todellakin kannattanut
matkustaa Berliniin. Niin ihanaa sunnuntaita ei hän ollut viettänyt
pitkiin aikoihin. Muistelikohan se kaunis aliupseeri, joka kahvilassa
oli istuutunut heidän pöytäänsä, tänään vielä häntä! Kyllä varmasti!
Onnen tunne valtasi äkkiä hänen mielensä: hän oli sentään yhä vieläkin
kaunis Minka. Missä hän asui? oli sotilas kysynyt hiljaa -- ja luonut
häneen katseen, katseen -- -- --
Minka oli selittänyt sen hänelle, aivan tarkoin. Hän tulisi kyllä,
olihan hän luvannut tulla, ja sitten -- sitten --
"Varo!" kirkaisi hänelle Kasia, tarttui hänen käsivarteensa ja tempaisi
hänet viereiselle raiteelle. Minka ei ollut huomannut työnjohtajan
varoitusvihellystä.
Pitkässä rivissä seisoivat nyt naiset, antaaksensa junan kulkea ohitse.
Se oli tavarajuna. Kuin unessa näki Minka korkeaksi kuormitetut vaunut,
jotka seurasivat toisiansa loppumattomana jonona. Mustana, raskaana,
savuisena kulkea tömisti se korskuen. Nyt palasivat naiset jälleen
raiteelle; he tasoittivat soraa.
Mitä välitti Minka siitä, että työntarkastaja nyt sätti häntä. Eikö hän
ollut voinut pitää paremmin silmällä! Mies oli pelkästä pelästyksestä
aivan raivostunut: torkkunutko hän oli? Vihellys oli ollut kyllin
kimakka, eikö Minkalla ollut korvia eikä silmiä? Oli, oli kyllä.
Haaveellisesti hymyillen hän katsoi työntarkastajaan: millaisen katseen
olikaan tuo soturi luonut häneen, ja hän oli luvannut tulla, tulla,
tulla -- milloinkahan hän tulisi? Huomennako, vai joko kenties tänään?!
Jälleen juna. Kylläpä niitä riitti! Tänään kuljetettiin jälleen paljon
joukkoja rintamalle. Juna kiiti naisten ohitse jylisten, suhisten, ja
siellä laulettiin, sieltä viittoiltiin, huhuiltiin! Olipa se kohinaa
ja tohinaa! Ja tuon humun keskeltä näki Minka -- pettivätkö hänen
silmänsä? -- kauhistuen jäi hän tuijottamaan junaan: oliko se hänen
aliupseerinsa?
Siinä hän matkusti tiehensä. Hän meni pois eikä voinut tulla! Hänkö
se todella oli, hänkö todellakin? Ei, ei se ollut hän! Mutta oli,
oli sittenkin! Minka ponnahti pystyyn, päästi kimeän huudon -- mies
katsoi häneen -- silmänräpäyksen ajan --, silmät säihkyivät, kädet
viittoilivat, puhuen kiihkeästä halusta, masentavasta mielipahasta -- --
"Väistykää!"
Vastakkaiselta puolelta tulee juna kohisten. Kaikki ovat pelastautuneet
sivulle, kaikki -- paitsi Minka.
Ja ratisten saapuu pyöriä, ja ne rytisevät edelleen, haudaten hänet
allensa.
* * * * *
Yötä ja päivää kuuli Gertrud Hieselhahnkin kuljetusjunien kiitävän
ohitse. Hänen korvansa olivat jo tottuneet erottamaan eri ääniä. Hän
voi tarkoin erottaa, vietiinkö niissä ihmisiä vai ainoastaan elotonta
tavaraa. Hänet valtasi sairaalloinen levottomuus, kun hän ajatteli,
että siinä taas kuljetettiin niin ja niin monta veriinsä sortumaan.
Työpaikalla kuuli kerrottavan hyvin paljon rintaman kauhuista --
kukin tiesi kertoa jotain, jotain kauheata -- ja täällä kotosalla,
eikö täälläkin ollut kauheata? Oliko tuokin nyt laitaa, että toiset
kokoilivat itsellensä oikeita suursyömärivarastoja? Sietäisipä käydä
hiukan tyhjentelemässä! Ja sitten ne tulivat kortteinensa ja saivat
juuri yhtä paljon kuin ne, joilla ei ollut mitään varattuna. Mitä
huutavaa vääryyttä!
Kunnan elintarpeiden myymälässä oli kiihkeys jo pariin kertaan
puhjennut ilmoille. Rouva Richter, joka toimitti Gertrudinkin
vähät ostokset, ei tosin ollut siitä kertonut; hänestä tuntui suun
avaaminenkin tarpeettomalta vaivannäöltä. Mutta tänään oli hän
heittänyt Gertrudin elintarvekortin hänen eteensä. "Kas siinä, neiti,
noutakaapa nyt itse noudettavanne, minä olen väsynyt ja vanha. Minä
paneudun pitkäkseni, en minä viitsi enää... Se ruuansaanti ei tapa, ei
elätä!"