"Enhän minä lykkää!"
"Lykkäättepäs!"
"Te olette päästä vialla."
"En minä, vaan te!"
"Hiljaa, hiljaa!" Kenraalitar korotti äänensä: siellä ei sopinut
riidellä.
Molemmat naiset loivat uhkaavia katseita toisiinsa. Oli kuin ilma olisi
ollut täynnänsä ärtyisyyttä. Niin ei ollut entisaikoina ollut, silloin
oli helposti mukaannuttu muihin. Pieni ilkeys, karkea pila -- kaikki
oli häipynyt nauruun, ja sopu oli vallinnut jälleen. Nyt ei täällä
kotonakaan näyttänyt rauhasta tahtovan tulla mitään.
"Mutta rouva Dombrowski!" Kenraalitar tunsi hänet aikaisemmilta ajoilta
hyväluontoiseksi, suvaitsevaksi olennoksi, mutta nyt ei hänkään
näyttänyt tahtovan tulla järkiinsä. Hänen mustat silmänsä säihkyivät,
hänen nenäpielensä värähtelivät, hän hengitti kiihkeästi.
"Kun hän tunkee niin kovin -- voi sentään! Pysykää paikoillanne, --
mitä, te nipistätte? Koettakaapas vain!"
Vastustaja nauroi pilkallisesti. "Tuollainen olento, ja vielä tässä
terhentelee, -- mokomakin!"
Silloin ärjäisi Minka vastaan. He olisivat joutuneet käsikähmään,
elleivät lähinnäseisovat olisi erottaneet heitä. Kummallekin ilmaantui
puolustajia ja syyttäjiä. Minka itki. Siinä hän nyt seisoi kaunis
pää painettuna alas, koppa kummassakin käsivarressa täynnä muonaa
koko talolle, kyynelten vallassa, ja sillä tavoin hänen täytyi antaa
itseään kohdella. Hänen, joka ei tehnyt pahaa ainoallekaan sielulle, ja
miehensä hänellä oli sodassa -- kunnon miehensä! -- eikä hänellä ollut
ketään muuta, joka olisi hänestä huolehtinut.
Surulliset ajatukset täyttivät nyt Hermine von Voigtin mielen hänen
palatessaan tänään kotiin. Hän oli sumutuksissaan naisille, jotka
käsittivät ajan niin järjettömältä kannalta ja purkivat kärsimyksensä
vihaan ylhäisempiä kohtaan ja suvaitsemattomuuteen vertaisilleen, ja
toisaalta ei hän kumminkaan voinut olla heille suuttunut. Eivätkö he
olleet jo kaksi vuotta odottaneet miehiänsä, poikiansa, jotka olivat
tuolla kaukana. Odottaminen käy hermoille. Tiesihän hän sen omasta
kokemuksesta, miten käy, kun täytyy odottaa kauan, -- vaikkapa ei
olisi ollut kysymyksessä nykyinen odottaminen, vaan ainoastaan aivan
tavallinen. Ensin pysyy kärsivällisenä, sitten alkaa haukotella,
väsähtää, vie käden otsalleen, tuntee yleistä voimattomuutta; äkkiä
valtaa sisäisen tyhjyyden tunne koko olennon, luulee vaipuvansa maahan.
Levottomuus täyttää mielen, kello otetaan esiin: jo taas neljännestunti
kulunut! Nyt hypähdetään pystyyn, kävellään edestakaisin, huokaillaan,
aletaan valitella, harmistutaan, kiihdytään, mennään yli rajojen! On
muuttunut kuin toiseksi ihmiseksi, ei siedä enää mitään. Ja nyt sitten
lisäksi _tällainen_ odottaminen! Ja sisäisen tuskan lisäksi ulkonainen
puute!
Alati näki kenraalitar edessään vaimon, jonka tuikeat suortuvat
riippuivat alas kelmeälle otsalle. Ja sellaisia oli yllinkyllin. Hän
näki koko jonon tuollaisia väsyneitä, kiusaantuneita, katkeroituneita
kasvoja, jotka tunkivat esiin toistensa takaa. Ja noilleko hän olisi
suuttunut? Eikö hän sitten itse ollut niin väsynyt tähän kaikkeen,
niin rajattomasti väsynyt! Ja kumminkin oli hänen miehensä joltisenkin
hyvässä turvassa, eikä hänellä ollut sodassa poikia, joiden takia olisi
täytynyt olla levoton, kuten vanhan salaneuvoksen ja hänen vaimonsa,
tänäänkin hän istui illallisen ääressä, josta voi tulla kylläiseksi,
eikä hänen tarvinnut kuulla pienen lapsen itkevän nälästä.
Hän huokasi ja nojasi päänsä käteen. Äskettäin oli hän ollut
Berlinissä, oli juossut tuntimääriä asioilla, kantaen raskaita kääröjä.
Läpiväsyneenä oli hän vihdoin saanut käsiinsä ajurinrattaat, jotka
tyhjinä maleksivat tietänsä eteenpäin. Harmaan harmaa mies, joka istui
kuskinistuimella, näytti nukkuvan kadun vilinästä huolimatta; hevonen
näytti myöskin nukkuvan, se muutteli kavioitaan niin hitaasti, niin
empien, kuin olisivat ne puuttuneet kiinni asfalttiin.
"Minne te sitten haluatte?" Ajuri ei näyttänyt ilahtuvan kyydittävästä.
Hän oli maininnut aseman.
"No, sinne saakka ehkä vielä päästään. Vai mitä, Roland?"
Hevonen painoi alakuloisena päänsä alas ja jäi odottamaan.
"Mutta eivätkö ne ole liian raskaita?" Epäluuloisin katsein oli
vanhus silmäillyt hänen kääröjänsä. Nyt nykäisi hevonen, he läksivät
kuhnustamaan edelleen. Hitaasti se kävi, sangen hitaasti, varmaankin
hän olisi päässyt jalkaisin yhtä nopeasti eteenpäin. Äkkiä pysähtyivät
vaunut. He olivat ehtineet nurkalle, jossa ennen oli ollut ajurien
jonopaikka. Mutta nyt ei siinä ollut muuta kuin ilmoitustaulu: 'Kuuden
ajurin jono!'
Mitä oli tapahtunut, miksi he pysähtyivät? "Se ei lähde eteenpäin",
sanoi vanhus ja laskeutui kömpelösti istuimeltaan alas. "Laskeutukaa
maahan, hyvä rouva, emme me pääse tästä edelleen. Vai mitä sanot.
Roland?" Hän tarttui hevosen suitsiin, se oli pudistanut päätänsä.
"Nähkääs, hyvä rouva, kun se pudistaa päätään _tuolla_ tavoin,
silloin on asia selvä. Silloin se sanoo: 'Riittää!' Se on hyvä eläin,
kärsivällinen eläin. Mutta mikä on liikaa, se on liikaa. Voiko sitten
vaatiakaan, että se juoksisi päivät päästään pitkiä matkoja naula
kauroja vatsassaan! Perunankuorilla minun muka pitäisi sitä ruokkia,
nauriilla ja minkä milläkin, -- ikäänkuin se olisi mikäkin sika.
Mitäs sanot, Roland?" Hän taputteli hevostansa. Liikahtamatta seisoi
se paikallaan pää riipuksissa, harja riipuksissa, häntä riipuksissa,
korvat riipuksissa, -- alakuloisuuden ilmettynä kuvana. Nyt vasta
kenraalitar oikein huomasi, kuinka kurjan laiha se oli, -- voi lukea
joka kylkiluun.
Miksikähän hänelle nyt muistui mieleen tuo kurja, rääkätty eläin? Tuo
hyvä, kärsivällinen eläin? Mikä on liikaa, se on liikaa! --
Hän ei voinut enää pysytellä yksin kotosalla. Palvelustyttö, joka
tyhjensi ruokapöydän, ihmetteli kuinka vähän kenraalitar oli syönyt.
Hermine von Voigt tunsi kiduttavaa levottomuutta: entä jos tuo hyvä,
kärsivällinen eläin kieltäytyi enempää kärsimästä? Nyt oli tarpeen
löytää ihmisiä, jotka osasivat pidellä ohjia lempeällä, mutta samalla
lujalla kädellä. Ei vain rauhaa sisäisen hädän pakosta! Ei rauhantekoa
siksi, ettei täällä kotosalla enää haluttu kärsiä enempää! Raskas
huokaus kohosi hänen povestansa: Hyvä Jumala, ei _sellaista_ rauhaa, ei
_sellaista!_
Hän meni Lilin luo. Kun hän kulki salaneuvoksen talon ohitse,
tuon pienen huvila-pahasen ohitse, josta suorastaan näki, kuinka
työläästi ne lantit oli ansaittu kokoon, joilla se oli rakennettu,
olivat akkunaluukut suljetut. Matkoilla eivät asukkaat olleet, --
olikohan joku sairaana? Kuolemanhiljaisuus vallitsi pikku huvilassa;
yksin kanarialintukin, joka muutoin tavallisesti liverteli, vaikeni
nyt. Puutarhassakaan, jossa vanhan herran oli tapana tällaisella
suotuisalla säällä nauttia iltasikaristaan, ei nyt ollut ketään. Tuosta
kuolemanhiljaisuuteen vajonneesta talosta levisi kuin ahdistava tunne.
Voi noita ihmisraukkoja, missä ainaisessa tuskassa he mahtoivatkaan
elää, ajatukset vuoroin Volhyniassa, vuoroin Sommen luona! Kumpikohan
poika mahtoi olla suuremmassa vaarassa?
Hiljaista oli Lilinkin asunnossa, mutta se hiljaisuus oli toisenlaista.
Lilin olennossa ilmeni jotakin, jota äiti ei ollut pitkiin, pitkiin
aikoihin siinä havainnut. Se oli kuin hiljaista onnen loistetta,
äänetöntä, mutta lämmittävän voimakasta. Äiti oli ihmeissään;
sellaiseen vastaanottoon ei hän ollut täällä tottunut. Usein oli hän
täällä käynyt, kymmenin verroin useammin kuin tytär hänen luonansa, ja
aina oli hän kohdannut saman väsyneen, kohtaloonsa alistuvan olennon,
joka oli herättänyt hänessä mitä syvintä surumielisyyttä. Mutta tänään
Lili syleili häntä, suuteli häntä ja painautui häneen, kuten oli tehnyt
pikku tyttönä, ollessaan oikein sydämestään iloinen. Rouva von Voigt ei
kysynyt: mikä niin riemastuttaa mieltäsi? Jos Lili halusi siitä kertoa
hänelle, niin teki hän sen kyllä ilmankin, mutta kenties ei hänellä
ollut mitään kerrottavaa, ehkei hän itse tiennytkään, kuinka hänen
olentonsa oli muuttunut. Tuliko nyt vihdoinkin aika, jolloin hänen
kärsinyt sydämensä oli taistellut taistelunsa, nuoruus heräsi jälleen
ja vaati surusta huolimatta oikeutensa? --
* * * * *
Lili oli rohkaissut mielensä, oli kirjoittanut Heinzille. Vain muutaman
rivin, onnentoivotuksen. Kauan oli hän punninnut, tekisikö sen vai
jättäisikö tekemättä. Tervehtäisihän äiti hänen puolestansa, -- jos hän
nyt itse lähettäisi tervehdyksen, eikö se jo ollut liikaa? Erotessa oli
hän pyytänyt Heinziä antamaan tietoja itsestänsä, hän ei ollut tehnyt
sitä, -- kävisikö nyt päinsä, että hän kirjoittaisi, odottamatta ensin
että Heinz ilmaisisi sitä haluavansa? Osoittaisiko se naisellisen
hienotunteisuuden puutetta? Ei! Päättäväinen hymyily huulillaan oli
hän istunut kirjoittamaan: nyt ei ollut sellainen aika, että voi
välittää pikkumaisista muodollisuuksista! Ken tiesi, kuinka kauan oli
tilaisuutta osoittaa rakastamalleen, että häntä rakasti!
Ja Lili kirjoitti Heinzille onnittelun hänen voittonsa johdosta:
sanoja, joita hänen kyyneleensä kostuttivat ja hänen hymyilynsä
kirkasti, ja jotka olivat raikkaat ja lämpöä uhkuvat kuin hempeät
kesäruususet.
Siitä saakka oli riemuntunne, syvä, luottava riemuntunne täyttänyt
hänen mielensä. Heinz kyllä ymmärtäisi hänet. Ja nyt odotti hän
vastausta, joka kyllä oli saapuva, saapuva pian -- pian!
Rouva Krüger oli ihmeissään, kuullessaan vuokraajattarensa laulavan.
Eihän hän ollut tiennytkään hänen osaavan laulaa. Heleästi se kuului
läpi erottavan katon:
"Ain' luonas viipyy aatoksein!"
Rouva Krüger nyökkäsi: tuon laulun tunsi hänkin, se oli vanha laulu,
hänkin oli sitä joskus laulanut. Mutta kauan siitä oli. Nyt tuntui
hänestä melkein loukkaavalta, että hänen vuokralaisensa lauleskeli
-- ken jaksoi nyt kuulla laulua! Mutta hänen täytyi sentään jäädä
kuuntelemaan. Niin, "ain' luonas viipyy aatoksein!" Ellei Gustav pian
antanut tietoja itsestänsä, joutuisi hän epätoivoon. Välistä hänestä
tuntui siltä, kuin alkaisi hänen luja luottamuksensa horjua. Ne olivat
kauheita, kammottavia hetkiä. Eikä niistä enää päässyt työnteollakaan.
Jos hän levolle käydessään olikin menehtymäisillään väsymyksestä, kun
_nuo_ ajatukset tulivat, ympäröivät hänen vuodettaan kuin pahat henget,
häntä kiusaten, raadellen, heitellen sinne tänne vuoteessa, silloin
jyskytti hänen sydämensä haljetaksensa. Hänen päänsä oli sekaisin,
hänen ajatuksensa harhailivat sinne tänne. Hän kuuli kaikenmoista
olematonta: varovaisia askeleita -- oliko Gustav ulkona? Tuliko
hän hiljaa, hiljaa kotiin, ettei herättäisi äitiänsä? Niin oli hän
aikoinaan hiiviskellyt, tullessaan tuon Hieselhahnin tytön luota.
Hän ponnahti vuoteeltaan, syöksyi ovelle: Varkaitako! Aikovatko ne
nyt tulla tännekin tyhjentelemään, kuten olivat tehneet monessa
muussa paikassa? Mutta saisivatpa nähdä, ettei yksinäinen nainen
heitä pelännyt. "Tulkaa vain!" Kasvot uhkaavina odotti hän huoneensa
ovella. Tarmokkain käsin piti hän tuolia koholla, sillä aikoi hän
murskata ensi tulijan kallon. Eivät ne saisi koskeakaan mihinkään hänen
omaisuudestansa, Gustaville oli kaikki säilytettävä. Pitihän hänen
saada syödä kylläksensä, kun palasi.
Itseltänsä hän kielsi kaikki. Eikä hän tuntenutkaan nälkää. Kun muut
valittivat ettei leipä enää ravinnut, että siinä oli liian vähän
oikeita jauhoja ja pelkkää lisäkettä, silloin täytyi hänen hymyillä
halveksivasti. Oliko sitten tarpeen aina sulloa vatsansa täpötäyteen --
saiko Gustav sitten aina syödä kylläksensä?
Jospa ei hän vain olisi ollut niin ypö yksin! Sellaisten öitten
jälkeen, jolloin varasten pelko piti häntä levottomuudessa, niin
että hän vuoroin laskeutui kellariin varastojansa laskemaan, vuoroin
vartioi vuohta ja sikaa, kaniineja ja kanoja tai puutarhan hedelmiä ja
vihanneksia, hapuillen yön pimeydessä pensaita, tutkiakseen olivatko
marjat vielä jäljellä, -- tuollaisten öitten jälkeen hän huomasi, ettei
hänen enää käynyt eleleminen yksin. Mutta eniten hän sentään pelkäsi
omia synkkiä ajatuksiansa.
Hän oli kuullut, että Hieselhahnin tyttö jälleen oli muuttanut
läheisyyteen. Nyt pitäisi hän varansa: kaiketi kulkisi tyttö joskus
hänen talonsa ohitse. Mutta häntä ei näkynyt, ei kuulunut.
Kun Gertrud nyt oli työssä, leikki hänen pienokaisensa ukko Richterin
läheisyydessä. Jos sää oli vähänkin mukiin menevä, toimitti rouva
Richter miehensä oven edustalle. Siinä istui sitten tuo valkopartainen
vanhus tuntimääriä tuolillaan, ja lapset, jotka kulkivat ohitse,
nykivät häntä parrasta. Lasten narrina hän siinä sai istuskella. "Onkos
nälkä?" kyselivät he. Silloin hän nyökkäsi. He tarjosivat hänelle
kiveä ja kysyivät: "Tahdotko tämän?" Hän otti sen, puraisi, sylki ja
soperteli: "Leipäpala, äiti, leipäpala!"
Tuota menoa katseli pienokainenkin, ja hänen suurissa sinisissä
silmissään kuvastui jotain ymmärtämyksen tapaista. Hän leikiskeli,
muovaili kasoja mullasta, jota raaviskeli kokoon pikku sormillaan,
taikka istui aivan hiljaa vanhuksen jalkojen juuressa ja silitteli
puuhevostansa.
Näissä puuhissa näki hänet Krügerin muori. Ei ollut aivan sattumakaan,
että hän kulki tästä ohitse; nyt hän pysähtyi.
"Onko tuo Hieselhahnin poika?" kysyi hän vanhukselta. Tämä ei
vastannut, vaan tuijotti hänen ohitsensa ilmaan. Mitäpä hän olikaan
tiedustellut sitä tuolta vanhalta hourulta, tiesihän hän sen
kysymättäkin, tunsihan hän Gustavin silmät, nuo kauniit, siniset
silmät! Hän kumartui lasta kohden ja kohotti suurella kädellään hänen
pienen päänsä pystyyn. Kauan katsoi hän häntä kasvoihin. Sitten hän
huokasi ja meni pois. Mutta hän palasi jälleen, jo seuraavana päivänä.
Väliin hän ei uskaltanut tulla lähelle, vaan pysähtyi loitommalle
ja katseli lasta. Kun se nauroi, hymyili hänkin, hän oli aivan
ihastuksissaan.
Oli ihmeellistä, -- nyt eivät hänen yönsä enää olleet niin tuskaloisia.
Hän tunsi lohdutusta mielessänsä: olihan melkein kuin hän olisi nähdyt
vilahduksen Gustavista. Jospa hän vain saisi pitää hänen lapsensa
alati, alati luonansa, -- mitä antaisikaan hän siitä! Mutta hän, joka
muutoin oli niin tarmokas, tunsi nyt arkuutta sen äitiä kohtaan.
Kerran oli tämä nyt tullut häntä vastaan, mutta tervehtimättä he olivat
menneet toistensa ohitse. Mielellään olisi rouva Krüger tervehtinyt,
hän tutki, voisiko sen tehdä, mutta toinen ei ollut tuntevinaan häntä.
Ja kumminkin hän oli tuntenut, mutta hän ei tahtonut olla missään
tekemisissä hänen kanssaan. Rouva Krügerin sydäntä vihloi! Kuinka laiha
ja kalpea olikaan tuo naisparka, suorastaan nälkiintynyt. Huonoa oli
ilmeisesti hänen toimeentulonsa.
* * * * *
Kenelläpä sitten nykyisin oli hyvät päivät?! Yksin Minka Dombrowskikin
oli lakannut nauramasta huoletonta nauruansa. Hän oli yhä edelleen
varsin tyytyväinen siihen, että nyt oli poissa tuosta kaukaisesta
asunnosta, sillä olihan elämä paljon vilkkaampaa täällä esikaupungin
keskustassa, eikä hänen nyt tarvinnut mennä niin kauas, kun teki
mieli jutella, mutta olipa aika kiusallista, ettei ollut kasvattanut
itselleen perunoita, ei vihanneksia, ei mitään. Valkoinen puku, joka
hänen vuosi sitten oli ollut niin vaikea saada pingotetuksi yllensä,
meni nyt mukavasti kiinni. Mutta ei hän enää käyttänyt sitä. Mitäpä
se olisi hyödyttänyt? Ei maksanut vaivaa pukeutua hienoksi: eihän
hänellä ollut eikä häntä enää haluttanut hankkia itselleen mitään
ihailijaa! Hän oli tuonnoin saanut kyllänsä. Vieläkin häntä värisytti
noita tapahtumia muistellessaan. Hänen miehensä ei ollut lähettänyt
mitään tietoja. Hän häpesi muita naisia; kun he kyselivät, täytyi hänen
valehdella. Kauheata kerrassaan! Kaikki oli kauheata. Lapset olivat
aina nälissään, rahat lensivät tipotiehensä, lopuksi hänen kaiketi
täytyi jälleen ryhtyä työhön. Mutta millaiseen? Pesemäänkö taas ja
siistimään? Hyi, sitä hän ei halunnut! Ampumatarpeiden tehtaaseen?
Tosin siellä ansaitsi hyvästi, hän tunsi useita naisia, jotka eivät
aikaisemmin olleet omistaneet ainoatakaan ehyttä paitaa, ja joilla
nyt oli sunnuntaisin kahisevat silkkiset alushameet ja pitsipuserot
yllään ja hatuissa kallisarvoiset sulat. Se olisi kyllä hauskaa. Mutta
vaikeata oli työnteko tuollaisessa tehtaassa, ja vaarallistahan se
myöskin kuului olevan, ja henkeänsä, rakasta henkeänsä ei hän halunnut
hukata! Sen puolesta hän pelkäsi -- ja myös kauneutensa puolesta.
Kaikki ne saivat siellä niin kelmeän ihonvärin. Miellyttävämpää olisi
istua kuskinistuimella piiskaa notkutellen, puettuna postinkuljettajan
väljään viittaan, lakki vinossa tukkalaitteilla. Se kyllä pukisi
häntä. Mutta ensiksi täytyisi oppia ajamaan ja hevosia kurissa
pitämään. Rautatieläisen toimi asemalla tuntui myöskin houkuttelevalta;
ovien aukominen ja sulkeminen ei ollut rasittavaa, ja kyllä hän
myöskin pystyisi huutamaan: "Vaunuihin!" -- "Vaunuista!" ja antamaan
lähtömerkin. Ja kuvaillessaan yllään housuja, jotka ulottuivat vain
polviin, punehtui hän tyydytyksestä, -- sillä sääret hänellä oli, joita
kelpasi näytellä! Komeat kerrassaan. Mutta kun hän meni tarjoutumaan,
olivat kaikki paikat täytetyt, ensi sijassa otettiin sellaisia, joiden
miehet tai isät olivat aikaisemmin olleet noissa toimissa. Tutkivasti
hän silmäili esillä olevaa säärivarastoa, ja hänen leppeät kasvonsa
vetääntyivät hilpeään hymyilyyn. Olivatpa nuokin sääriä laatuaan: mitkä
käyrät ja väärät, mitkä liian paksut tai ohuet! Hänen kanssaan ei
kukaan noista pystyisi kilpailemaan!
Nyt hän siis aluksi odotteli, mitä tulevaisuus toisi tullessansa,
eikä tehnyt mitään. Mutta tyytyväisemmäksi ei hänen mielensä siitä
käynyt, vaan päinvastoin yhä nyreämmäksi. Kun hän oli toimittanut
vähäiset talousaskareensa, lapset olivat koulussa tai leikkivät ulkona,
tuntui hänen olonsa hänestä tuiki tukalalta. Tuskanhiki tunki esiin.
Kuinkahan nyt oli hänen Stanislaunsa laita? Nyt puhuttiin niin paljon
Sommen taistelusta; rajattoman kammottavaa siellä tuntui olevan. Hän
kuvaili miestään siellä, -- silmät pyörivinä, suu vimman vääntämänä,
kohotetussa kädessä kimmeltävä tikari, -- villi-ihmistä hän muistutti!
Sellaisena, sellaisena oli hän seisonut Minkan edessä. Häntä värisytti,
mutta hän ei tuntenut pelkoa miestänsä kohtaan, vaan hänen puolestansa.
Tai kenties hän taisteli romanialaisia vastaan! Ja ellei hän kaatuisi,
vaan tulisi rauha ja hän palaisi kotiin, -- kuinka sitten kävisi?!
Kauhea tuska valtasi hänet, hänen mieltänsä ahdisti.
Tällaisessa henkisessä tilassa hän tuli eräänä sunnuntaina Gertrud
Hieselhahnin luo. He eivät olleet tavanneet toisiaan viime aikoina, ja
nyt tuntui Minkasta neiti peräti laihalta, suorastaan vanhentuneelta.
Hän oli tullut hänen luoksensa saadaksensa valitella mielin määrin, nyt
huomasi hän toisella olevan enemmän valittamisen aihetta. Mutta Gertrud
ei valittanut, hän olisi hävennyt tehdä niin. Hän puristi huulensa
yhteen, etteivät ne päästäisi esiin sanaakaan siitä kuinka hän kärsi
nälkää, kuinka oli erehtynyt uuteen asuntoonsa nähden.
Richterin muori ei ollut pitänyt ainoatakaan lupaustansa. Kun lapsi
itki, antoi hän sen itkeä, -- eihän hän välittänyt pitää huolta edes
omasta vanhasta miehestänsäkään. Missä hän istui, siinä sai hän istua.
Vaimoparka oli väsähtänyt elämään sodan aikana, -- olivathan kaikki
hänen poikansa poissa kotoa, eikä hän tiennyt, palaisiko yksikään
heistä! Hän oli käynyt nyreäksi ja piittaamattomaksi.
Niinpä oli Gertrudilla siis kaikesta huolimatta ollut edellisessä
kaukaisessa asunnossaan paremmat päivät kuin nyt. Kuin hiukan ilahtuen
hän nyt tervehti Minka Dombrowskia. Hänkin puolestansa havaitsi entisen
tuttavansa vanhentuneen.
Kirkolta kaikuivat hautajaiskellot, ja junalta, joka lähestyi tuoden
sotamiestä haudattavaksi, kuului surusoittoa. "Jeesus elää, turvani",
kajahti sieltä. Minka riensi akkunaan; kuinka täällä oli mukavaa
kaikkea katsella! Hän riippui puolta ruumistaan myöten akkunasta
ulkona. "Siellä on pulskia poikia joukossa!" sanoi hän. Mutta kun
hän jälleen kääntyi huoneeseen päin, näki Gertrud kyyneleitä hänen
kirkkaissa säteilevissä silmissänsä.
Vaieten istuivat he rinnakkain; sotilasjuna, joka toi ruumista, oli
ehtinyt ohitse, mutta raidetta pitkin kulki ratisten ja suhisten
junia edelleen loppumattomiin saakka -- kaukojunia, paikallisjunia --
elämä jatkoi jatkamistaan kulkuansa. Välillä tunki jokin surusoiton
sävel esiin veturinvihellysten ja höyryn puuskumisen keskeltä nyt jo
loppuvirsi -- ja sitten reipas marssi. Hautajaismenot olivat lopussa,
saattue palasi takaisin.
"En minä voisi alati tuota kuunnella!" sanoi Minka. "Voi hyvä Jeesus!"
Häntä puistatti. "Siinäkin on jo tarpeeksi, kun tietää että itsensäkin
on kerran kuoltava, -- ja hautausmaa vielä lisäksi alati nenän edessä,
-- ei, hyvä neiti!"
"Minua ei se häiritse." Gertrud hymyili surumielisesti. "Asuin kerran
aikaisemmin vanhan kirkkotarhan lähellä -- se oli elämäni onnellisin
aika -- ja nyt tämän uuden luona." Hän huokaisi syvään. Enempää ei hän
enää puhunut itsestänsä, -- hän antoi Minkan puhua.
Ja Minka puhui -- se helpotti hänen mieltänsä. Neiti kuunteli niin
kärsivällisesti. Lopuksi antoi Gertrud vakavan neuvon: jos Minka tekisi
työtä, tuntuisi hänestä elämä helpommalta; joutenolo kotosalla ja
mietiskely ei soveltunut hänen luonnollensa.
No, voisihan hän sitten koettaa hankkia jotain työtä! Nauraen antoi
Minka tuon lupauksen. Hän oli jo aivan lohdullisella mielellä, syleili
Gertrudia ja läksi naureskellen astelemaan kotiin päin.
Kuten kerran ennen, silloin kun hän läksi valkoiseen puettuna
huvittelemaan, katsoi Gertrud hänen jälkeensä melkein kateellisena:
kunpa omistaisikin tuollaisen luonnon! Hautausmaalle johtavaa
laitakatua pitkin kulkea sipsutteli Minka, lantioitaan keinutellen.
Juttelu oli virkistänyt häntä, jo oli hän taas jälleen kaunis Minka.
Hänen kasvonsa punoittivat, silmät loistivat. Muuan mies, joka kulki
hänen ohitsensa, käännähti katsomaan taaksensa. Minka käännähti
myöskin. Hän huomasi miellyttäneensä tuota miesolentoa, ja se tuotti
hänelle mielihyvää ja lisäsi itseluottamusta. Ennenkuin hän tuli tien
käänteeseen, hän pysähtyi viittoilemaan Gertrudille. Kevytmielisen
iloinen hymyily leikiskeli hänen huulillansa. Hän huusi kauas
kaikuvalla äänellä: "Hei-hei! Näkemiin!"