Se oli liikaa, liikaa! Kuten Hermine von Voigt kääntelihe myöskin
Hedwig Bertholdi yön toisensa jälkeen levottomana vuoteessansa.
Rauhattomina pyörivät hänen ajatuksensa hänen poikiensa ympärillä,
kuten arat, siipiään räpyttelevät kyyhkyset, jotka haluaisivat ottaa
rakkaansa siipiensä suojaan. Ensi sijassa hän ajatteli poikiansa
toisessa isänmaatansa, -- voiko sen lukea hänelle viaksi? Sankarittaren
rohkeutta hän ei tuntenut mielessänsä Pelkältä tarulta hänestä tuntui
kertomus muinaisajan äidistä joka riemuiten otti vastaan sanoman
poikansa kuolemasta, jonka oli suotu uhrata henkensä isänmaansa
puolesta Ei, olipa se vaikka mielenylevyyden puutettakin, -- hänen
täytyi käsiään väännellen rukoilla: ota kaikki, jos niin on tahtosi,
voitto, menestys, omaisuus, raha, oma henkeni mutta säästä poikani,
poikani!
Eiköhän ollut paljonkin sellaisia, jotka ajattelivat samoin? Usein
piiloutui arka sydän mahtipontisiin sanoihin Oliko sitten itse asiassa
niin pikkumaista, jos ensi sijassa pelkäsi rakkaittensa puolesta ja
vasta toisessa ajatteli isänmaata? Se oli vain inhimillistä!
Erittäinkin Heinzin takia oli äiti kiihkeän levottomuuden vallassa.
Hänen viime kirjeensä oli saattanut äidin pois suunniltaan. Tosin oli
hän myös tuntenut jotain ilon ylpeyden tapaista, -- mikä uljas, kyvykäs
mies hänen poikansa olikaan! -- hänen oli onnistunut ampua maahan jo
toinen lentokone! Niin vähän aikaa hän vasta oli harjoitellut, oli
tuskin vielä ehtinyt täysin valmistua toimeensa ja jo saavuttanut
toisen voittonsa!
Itse ei Heinz näyttänyt vähääkään ajattelevan, mitä levottomuutta hän
tuotti kotolaisilleen. Riemu sykkäili noista riveistä: "Jo toinen
voitto, hurraa! Elän elämäni onnellisimpia hetkiä!" Uskotteliko hän
tätä äidilleen ainoastaan häntä rauhoittaakseen, uskotteliko hän samaa
itselleenkin? Tunsiko hän todella onnea -- vai ainoastaan kunnianhimon
tyydytystä? Äiti pudisti päätänsä. Hän ei ollut vielä vastannut
tuohon viime kirjeeseen, vaan oli lähettänyt sen miehellensä; isä
ymmärtäisi ehkä paremmin poikaansa ja keksisi riemukkaita sanoja, joita
tämä halusi kuulla. Mutta nyt täytyisi hänenkin sentään kirjoittaa.
Raskaaksi se hänelle kävi. Hän olisi halunnut huutaa: 'Pysähdy! Ei
kukaan lennä rankaisematta aurinkoa kohden!' Mutta oliko hänellä siihen
oikeutta? Ei, hän ei saanut levottomuudellaan häiritä poikaansa. Ah
-- ja mitä se hyödyttäisikään -- pidättää häntä ei hän kumminkaan
voisi! Hänet näytti vallanneen kuin huumaus: korkeammalle vain, yhä
korkeammalle! Lisää voittoja, yhä lisää! Jospa äiti edes olisi voinut
puhua tästä jonkun kanssa, joka täysin käsittäisi hänen huolehtivan
rakkautensa -- hänen pikkumaisen, hänen valtavan rakkautensa!
Äiti ei luullut, että Anna Maria voisi häntä käsittää. Hänen
olennossaan oli jotain niin huoletonta, hän oli riemahdellut ääneen
lankonsa menestyksestä lukiessaan. Sitten oli hän kiiruhtanut ulos,
-- siitä täytyi hänen mennä kertomaan rouva Rossille! Hymyillen
surumielisesti ja samalla hieman katkerasti oli Hedwig katsonut hänen
jälkeensä. Ehkei Anna Maria olisi sentään riemastunut noin kovin, jos
hänen Rudolfinsa olisi ollut kysymyksessä! Silloin tuntisi hän ilon
ohella myöskin levottomuutta, niin tuskallista levottomuutta, että se
tukahduttaisi ilon.
Lili Rossi oli puutarhassa. Huolimatta suuresta varjostavasta
hatusta, joka suojasi hänen kasvojansa päivänpaisteelta, kävi hänen
kalpenemisensa huomattavaksi Anna Marian huutaessa hänelle: "Mitäs
sanottekaan, Heinz on ampunut jo kaksi lentokonetta maahan."
Lilin sydän lakkasi tykyttämästä. Hän oli seurannut tunnettujen
lentäjien voittoretkiä: he nousivat ilmaan, laskivat jälleen maahan, --
nousivat, taistelivat ja palasivat jälleen maahan -- kerran, kahdesti,
useita kertoja. Mutta sitten he nousivat taaskin, taistelivat,
taistelivat -- eivätkä enää palanneetkaan onnellisesti alas.
Lili sulki silmänsä, kirkas aurinko häikäisi häntä. Niin Heinzkin
lentäisi, taistelisi, voittaisi, -- lentäisi jälleen, taistelisi ja
voittaisi taas, kunnes -- äkillisen tuskan valtaamana pusersi hän
silmänsä lujemmin umpeen.
Niin ei kertojatar siis huomannut mitä niihin kätkeytyi. Anna Maria
jutteli vilkkaasti edelleen, miellyttävän liikutuksen vallassa. Että
Heinz tosiaankin oli niin mielenkiintoinen olento! Rudolfilta oli
hän luonnollisesti sentapaista odottanut, mutta tuskin Heinziltä.
"Olisitteko te luullut hänestä sellaista?" Lili nyökkäsi vaieten.
Hän ei voinut puhua. Hän oli aina keskustellut mielellään nuoren
rouva Bertholdin kanssa, jonka luottavaisuus ja ilomielisyys oli
kuin raikas ilmanhenkäys, joka puhdistavana käy läpi ummehtuneiden,
suljettuina olleiden huoneiden, mutta tänään tuntui keskustelu hänestä
vastenmieliseltä, hän oli perin vähäpuheinen.
"Hyväinen aika, Lili, tehän olette tänään niin nyreällä mielellä! Huh,
sentään, minä lähden tieheni!" Nauraen palasi Anna Maria kotiin, niin
nopeaan kuin jalat kantoivat.
Kuin huumaantuneena jäi rouva Rossi seisomaan aidan viereen. Hänen
mielensä täytti polttava huoli, mutta samalla hän tunsi valtavaa
ylpeyttä, -- -- -- ja tuo mies rakasti häntä! Rakastikohan hän yhä
vieläkin? Vai oliko ehkä lentoretkillään jo unohtanut hänet? Ei! Hän
hymyili: Heinz ei ollut unohtanut häntä, enempää kuin hänkään Heinziä.
Ja kun sota loppui, ja jos hän sitten palaisi vahingoittumatonna? Lili
kävi yhä hymyilevämmäksi: silloin, niin, silloin! Häntä värisytti
huumaava onnentunne, hän veti syvään henkeä: silloin olisi elämä
jälleen pelkkää iloa, -- maailma jälleen ihana!
Puutarhan hieta narisi, rouva Bertholdi seisoi aidan toisella puolen.
"Toivotan onnea, mikä suuri menestys!" Lili ei ollut ollenkaan
hämmästyksissään tästä äkillisestä kohtaamisesta. Hänen äitinsä!
Hänestä tuntui niin luonnolliselta, että hän tuli hänen luoksensa, tuli
nyt juuri. Hän kurotti molemmat kätensä aidan ylitse, äiti teki samaten
ja piti hänen kätensä omiinsa suljettuina.
He puhuivat Heinzistä. Lili ei tullut ollenkaan ajatelleeksi, että oli
oikeastaan ihmeellistä että rouva Bertholdi puheli niin tuttavallisesti
hänen kanssaan, hehän olivat itse asiassa varsin vähän tuttuja
keskenänsä. Mutta lämmin tunne siirtyi toisesta toiseen. Eikä Hedwig
Bertholdi puolestaan ihmetellyt että hänelle äkkiä selveni kaikki,
kaikki! Niin, tuo nainen tuossa ja hänen Heinzinsä! Sydämellisen
lämpimästi katsoi hän nuorta vaaleata naista syvälle silmiin. "Kun ei
hänelle vain tapahtuisi mitään", kuiskasi hän.
"Ei hänelle tapahdu!" Lili loi häneen loistavan katseen. Tuo onnen
päivänpaiste, joka kuvastui hänen vakavilla kasvoillansa, teki hänet
kauniimmaksi kuin koskaan. Hänen mielensä oli äkkiä täyttänyt varma
vakuutus, josta hän ei ollut tiennyt hetkeä ennen, niin varma ja
järkkymätön, että se tukahdutti kaiken levottomuuden. Kuinka olikaan
hän voinut aluksi niin pelästyä! Kaksi voittoa -- ei, viisi, kymmenen
-- vielä monta, monta lisäksi! Hänen sankarinsa, siellä hän kohosi
kohden aurinkoa, ja hän itse hänen mukanansa. Oi, mikä onni, mikä onni!
Lili kumartui aidan ylitse ja suuteli noita hentoja käsiä, joihin
hänen kätensä yhä vielä olivat suljetut, -- olihan tuo nainen hänen
rakastettunsa äiti!
* * * * *
Oli täysi sadekesä, varhainen kevät oli antanut lupauksia, joita
vuoden jatko ei ollut pitänyt. Sommen rintamalla saivat sotilaat
maata liejussa ja vedessä. Ja kotona satoi, satoi päivät päästään.
Kunpa ei vain perunasato turmeltuisi! Noin ylenmääräistä kosteutta
ei se sietänyt. Joskin päivä paistoi aamulla, vetäytyi taivas jo
keskipäivällä pilveen, tuli kovia sadekuuroja, jotka löivät jo
kellahtavan viljan lakoon, niin että se paikoin oli kuin maahan
tallattua.
Katse huolestuneena seisoi salaneuvos peltotilkullaan. Ei hän ollut
aavistanut että olisi niin vaikea näytellä maanviljelijää. Hän oli
aina ajatellut, että kun vain heittää jotain maahan, niin se kasvaa
ehdottoman varmasti. Nyt oli hän kylvänyt tähän niin paljon siementä,
se oli maksanut aika paljon, eikä satoa siitä vielä saanut senkään
vertaa että hän olisi voinut toimittaa vaimolleen joka päivä jonkun
perunaruuan pöytään. Vihannekset tosin rehottivat upeina, mutta mitäpä
niistä, kun ei ollut perunoita lisäksi! Ne mätänivät maassa.
Päästäen huokauksen työnsi vanha herra lapion maahan. Ja että pojilla
oli niin tukala olo! Ja hän kun oli jo luullut voivansa rauhoittua
heihin nähden! Venäläiset hyökkäsivät jälleen suunnattomin laumoin --
Volhyniassa riehuivat jättiläistaistelut -- ah, entä Sommen luona! Hän
ei enää uskaltanut mennä vaimonsa luo luettuaan sanomalehdet. "Mitä
niissä on?" kysyi tämä aina nopeasti ja katsoi häneen levottomasti.
Hänen kunnon Annansa, hän oli käynyt niin peräti hermostuneeksi!
Kunpa vain heidän nuorimpansa kirjoittaisi piakkoin, he eivät olleet
pitkiin aikoihin saaneet häneltä mitään seikkaperäisiä tietoja. Viikko
sitten oli tullut kortti, jossa oli pari lyijykynällä kirjoitettua
riviä: 'Elän vielä. Tuhannet terveiset!' Tuota korttia säilytti äiti
alati huostassansa. Öisin se oli hänen vuoteensa viereisellä pienellä
pöydällä, hänen neuloskellessaan taas hänen edessään neulomakopassa.
Salaneuvos oli jo koettanut pistää sen piiloon, mutta silloin oli Anna
joutunut niin pois suunniltaan ja hakenut sitä sellaisella epätoivolla,
että hän kiireimmiten pisti sen jälleen salaa neulomakoppaan. Niin,
tämä oli kauheata aikaa äideille -- kaikille äideille -- kauheata aikaa!
Vanha herra koetti miehekkäästi kantaa ajan vaivat, mutta raskaaksi se
kävi. Hän eleli nyt eläkkeellään, oli toivonut voivansa vaivaloisen
virkauransa jälkeen, jonka kestäessä oli hengittänyt vain virastojen
ummehtunutta ilmaa, huoletonna voida loppuikänsä iloita pojistansa,
-- ja nyt tuli tämä kaikki. Kunpa Anna edes saisi paremmin unta! Hän
itse puolestansa nukkui sentään väliin tunnin tai pari -- eihän hänen
iällään enää tarvinnutkaan niin paljon unta, -- mutta Anna ei nukkunut
ollenkaan. "No, äiti, kuinka voit?" oli hän vielä viikko sitten
uskaltanut kysyä aamuisin, mutta nyt ei hän enää tehnyt sitä. Ylen
kurjasti olivat asiat Sommen luona. Jospa taivas vihdoinkin armahtaisi
ja antaisi sateen päättyä! Tämä ainainen harmaa sumu piti mielen yhä
alakuloisempana. Hiukan heikoiksi käyneillä silmillään tähysteli
vanha herra avaruutta: kaikkialla pilviä, etäisyydessä pimeätä kuin
säkissä, ja nyt alkoi taas tipahdella. Pisarat rummuttelivat hänen
kaljua päälakeansa. No, siis täytyi kiiruhtaa kotiin. Mutta äkkiä
tuli hän ajatelleeksi että paljoa märemmäksihän hänen nuorimpansa
kävi juoksuhaudassansa. Hän jäi paikoilleen. Hän antoi sateen
virrata ylitsensä siitä välittämättä ja nyhteli vain maasta upeata
rikkaruohoa. Lasisilmät oli hänen täytynyt ottaa nenältänsä, ne olivat
niin hiestyneet, ettei hän voinut nähdä niiden lävitse. Nyt otti hän
ne jälleen taskustansa, puhdisti ne ja asetti nenällensä, -- sade
oli äkkiä tauonnut. Kas tuolla! Tulihan aurinkokin esiin ja pyrki
paistamaan. Oikein se lämmitti ja oli kuin himmeätä kultaa. Ja tuolla
-- oi, kuinka kaunista!
Sateenkaari oli äkkiä ilmestynyt taivaalle. Sen päät kuvastuivat
likomärästä maasta kohoavaan valkoiseen usvaan, mutta sen loistava
seitsenvärinen kaari kohosi ylös vaaleansiniseen korkeuteen.
'Minun kaareni minä olen pannut pilviin; sen pitää oleman liiton
merkki, minun ja maan välillä. Ja koska niin tapahtuu, että minä tuotan
pilven maan ylitse, niin pitää kaari pilvissä nähtämän. Ja niin minä
muistan minun liittoni, minun ja teidän välillänne'.
Eikö raamatussa sanottu niin? Oli siis olemassa Jumalan ja maan välinen
liitto. Tuo raamattuun perehtynyt mies nyökkäsi kirkastunein kasvoin,
hän ei saanut silmiään käännetyiksi noista loistavista väreistä, --
siinähän oli rauhan kaari, joka oli pingotettu yli kaiken maailman!
Synkeä sumu oli sen synnyttänyt, kirkkaassa päivänpaisteessa upeili
se nyt. Sovinnon merkki vedenpaisumuksen jälkeen! Jumala ei ollut
unohtanut maata vielä koskaan eikä ollut nytkään sitä unohtava. 'Niin
kauan kuin maa seisoo, ei pidä kylväminen ja niittäminen, vilu ja
helle, suvi ja talvi, päivä ja yö lakkaaman'. Ja -- sodan ja rauhan
vaihtelu!
Rauha, rauha! Isä hymyili. Joustavin askelin kiiruhti hän kotiin,
viemään lohdun sanomaa äidille, joka oli huolissaan pojistansa.
* * * * *
Talonpoika tietää, että sadetta seuraa pouta; mutta kaari, joka niin
kauniisti koristaa taivasta, se ennustaa vain lisää sadetta. Ja nyt
satoi yhä edelleen. Oli hyvä, tuumiskeli rouva von Voigt, että hänellä
oli niin paljon työtä. Jolla oli aikaa mietiskellä, mitä vielä voi
seurata -- mitä oli seuraava -- se oli hukassa.
Kuinka paljon suotuisammalla kannalla olivatkaan asiat olleet vielä
vuosi sitten tähän aikaan! Kun muisteli tuota aikaa, tuntui kuin
silloin vielä olisi ollut täysi rauha. Silloin ei vielä joka leipäpala
ollut niin tiukassa, silloin olivat ihmiset vielä voineet syödä
kylläksensä. Niin ei nyt enää ollut. Viikko viikolta kävi puute yhä
suuremmaksi; nyt tuntui jokapäiväisessä elämässä ahdinkotila, joka
pakotti jokaisen, jok'ikisen, käsittelemään vaatimattomimpiakin
elintarpeita kuin kallisarvoisinta omaisuutta. Onni toki että kunta
oli päättänyt huolehtia jäsentensä ravitsemisesta. Mitä se osti
kaikille yhteisesti, myi se yksityisille ostohinnasta; niin päästiin
liikahintojen kiskomisesta ja puolueellisuudesta. Ylhäiset ja alhaiset,
köyhät ja rikkaat saivat kukin vain sen, mihin kortti oikeutti.
Hermine von Voigt oli maatilan omistajan tyttärenä kuvaillut monta
seikkaa järjestettäväksi suurpiirteisemmin; eiköhän olisi järkevämpää,
jos kunta itse pitäisi sikoja ja vuohia ja, jos mahdollista, lehmiäkin,
hankkisi maata niin paljon kuin vain olisi saatavissa ja hoitaisi sitä
kaikella tarmolla. Ja kaikkeen olisi ryhdyttävä mahdollisimman pian.
Aikaa ei käynyt hukkaaminen. Hän huomauttikin herroja tästä kaikesta,
ja he kuuntelivat hänen sanojansa. Ei johtunut yksistään hänen miehensä
asemasta, että hänen sallittiin esiintyä, vaan nyt käsitettiin, että
tämä aika tarvitsi naista. Ja ainoastaan nainen käytännöllisine
taipumuksineen ja kokemuksineen, jonka hän oli oman talouden hoidossa
saavuttanut, pystyisi työhön, jossa miehet olivat avuttomia ja
neuvottomia.
Vaikeuksia oli yllinkyllin. Pienin näistä ei suinkaan ollut oston
järjestely. Mitä kaikkia valituksia siitä saikaan kuulla! Tunti, pari
oli nyt jo jonotettu ja kauemminkin, eikä vuoro ollut vieläkään tullut.
Kotona huusivat lapset, ja ruoka oli keitettävä, senkin seitsemät työt
tehtävä, ja kun oli tungoksessa jonottanut itsensä väsyksiin ja vuoro
vihdoinkin tuli, silloin sai kuulla kunniansa, jos mietti hetkisenkään,
mitä ostaisi. Rahastonhoitajatar oli myöskin töykeä. Etteivätkö
he osanneet laskea? Vai oli kaksi kertaa kaksi neljä eikä viisi!
Tyytymättömiä oltiin molemmin puolin.
"Kärsivällisyyttä! Olkaamme kärsivällisiä!" Hermine von Voigt huokasi.
Usein oli vaikea pysyä kärsivällisenä, olivathan naiset, jotka olivat
ottaneet huolehtiakseen myynnistä, usein itsekin menehtymäisillään
väsymyksestä, heidän jalkojansa pakotti ja niitä paleli myymälän
kivilattialla seisomisesta, ja päätä poltteli tuossa ihmisjoukon ja
tavarain turmelemassa ilmassa. Mutta kärsivällisyyttä! Oli sota, ja
tämä sota vaati -- kärsivällisyyttä!
"Me emme saa tulla kärsimättömiksi", sanoi rouva von Voigt. "Lakatkaapa
nyt nurisemasta. Kuinka kävisi, jos miehennekin, jotka ovat sodassa,
työlästyisivät oloonsa."
"Jo ne ovat aikoja työlästyneet!" huusi muuan rohkea ääni. Etumaiset
nauroivat, toiset mumisivat myöntävästi: "Jo nekin ovat saaneet
kyllänsä!"
"Se ei ole totta!" Kenraalitar oikaisi itsensä, hän katsoi toisten
ylitse kohden nurkkaa, josta tuo rohkea ääni oli kuulunut. "Surullista
kylläkin, jos joku ei enää halua jatkaa taistelua, mutta se johtuu vain
siitä, että hänen voimansa ovat tuiki lopussa. Mutta teillä, teillä on
kyllä vielä voimia. Ette ole maanneet vuosikausia juoksuhaudassa, ette
ole vielä olleet mukana hyökkäyksessä. Olette vielä voineet mennä joka
ilta levolle vuoteeseenne. Voitte pestä itsenne ja muuttaa vaatteita,
syöpäläiset eivät ahdista teitä. Kaikki saatte vielä nähdä huomenisen
auringon. Ja mitä merkitseekään _se!_ Ja jos nyt jokin seikka ei käy
tahtonne mukaan, jos teidän täytyy seista täällä hiukan kauemmin,
silloin te heti kiukustutte. Hävetkää toki!"
"Mutta kurjan kurjaa on meidänkin olomme", sanoi muuan vaimo. Hän
seisoi aivan rouva von Voigtin edessä ja katsoi häntä kasvoihin,
ei julkeasti, vaan levollisesti. Eikä hänen puheensakaan kuulunut
röyhkeältä: "Mitä arvelette, hyvä rouva, kumpihan lienee vaikeampaa,
-- maata juoksuhaudassa vai elellä täällä, tietämättä tuleeko tästä
tilasta koskaan loppua. Miehet tietävät sentään: nyt tulee kohta
granaatti ja sitten olen poissa, tietämättä itsekään kuinka se oikein
kävi. Mutta me --? Odottaa meidän pitää, aina vain odottaa! Tätä voi
vielä jatkua puolen vuotta, kenties vuodenkin. Eikä kukaan tiedä,
milloin tästä tulee loppu."
Hänen kasvonsa vavahtelivat, hänen levollinen äänensä kävi äkkiä
kiihkeämmäksi. "Tästä voi joutua epätoivoon. Mitä me olemme tehneet,
me naiset ja lapset, että meidän täytyy nähdä nälkää? Vanhin poikani
kaatui Ypernin luona, mieheni on sodassa, mutta se ei ole minusta niin
raskasta kuin kuulla illoin pienimmän lapseni itkevän, voimatta ruokkia
sitä kylläiseksi!"
Ei pientä lasta kylläiseksi! Hermine von Voigt tuijotti kalpeana
vaimoon, jonka tumma, harmaansekainen tukka tuikeina suortuvina valui
alas otsalle. Hän ei kyennyt vastaamaan.
Vaimo sai lapsensa sairaskortilla neljännesnaulan kaurasuurimoita ja
läksi hyvästittä.
"Hän ei ymmärrä, miten on käyttäydyttävä, armollinen rouva", sanoi
Minka Dombrowski, jonka vuoro nyt seurasi. "Ei hän tarkoita niin
pahaa". Hänen säyseä äänensä suorastaan virkisti mieltä. Virkistävää
oli myöskin katsoa hänen ystävällisiä kasvojansa. Mutta niin
kauniit eivät ne enää olleet kuin ennen, eivät niin pyöreät eikä
kukoistavat. Hänellä oli mukanaan koko talon kortit -- seitsemälle eri
huonekunnalle -- hän huolehti kaikkien ostoksista. Siitä seurasi nyt
pitkät laskemiset ja seikkaperäiset selitykset. Hänen täytyi saada
joka lajia jokaiselle erittäin, ja puhetta hän myöskin osasi pitää.
Häntä pahoitti, että rouvan piti nähdä niin paljon vaivaa. Rouvan ei
vain pitänyt pahastua siitä. Mutta eihän hän ollut voinut kieltäytyä
täyttämästä samassa eteisessä asuvan naapurittaren pyyntöä, kun tällä
oli sairas isä, jota ei voinut jättää yksin. Ja neiti, joka oli
opettajatar, oli nyt koulussa. Ja nuori rouva odotti pienokaista. Vanha
rouva taas, joka asui vieressä, ei voinut seista luuvalon takia. Ja
jos ihmiset lähettivät pienet lapsensa, niin ne aina tungettiin pois
jonosta eivätkä koskaan päässeet kotiin.
"No, tuleeko siitä pian valmista?" kysyi joku kärsimättömästi. "Te
ajattelette kai varanneenne tuon paikan yksinomaan itsellenne!
Eteenpäin!"