Minka Dombrowskilla olisi voinut olla paremmat päivät kuin monella
muulla naisella. Dombrowski oli jo ennen sotaa ahkerasti muokkaillut
maapalstaansa, se oli huolellisesti viljeltyä, ja edellisenä vuonna oli
Minka saanut siitä runsaasti perunoita ja suunnattomia kaalinkupuja,
mutta nyt ei hänellä ollut halua tuohon työhön. Kerran hän tosin läksi
pellolle työkaluineen, mutta tuskin hän oli alkanut työnsä, kun jo
heitti kuokan pois ja riensi jälleen kotiin. Häntä kammotti yksinolo
kedolla; joka pensaan taa loi hän pelokkaan katseen. Hän, joka ei
koskaan ollut tiennyt pelosta, oli nyt käynyt perin araksi.
Hän pyyteli Gertrudia hartaasti, että saisi nukkua alhaalla hänen
huoneessansa, lapset eivät hänestä tuntuneet antavan tarpeeksi
turvaa. Kernaasti ei Gertrud siihen suostunut, eihän hän sitten enää
saisi viettää rauhassa edes noita paria yöhetkeä, mutta kävikö hänen
kieltäminenkään? Entinen rakastaja ei ollut enää palannut, eikä
Minka näyttänyt välittävän hankkia enää uuttakaan. Hän oli kertonut
Gertrudille, että parturi oli paennut paitasillaan, aivan paitasillaan.
Vanha puku, joka niin kauan oli riippunut vajan ovella, sekä
rikkinäinen, sateessa pehmennyt hattu, jonka Erich oli pannut pumpun
päähän, olivat siitä saakka olleet kadoksissa. "Ne hän puki yllensä,
hihhih, mahtoi olla näköinen, hihhih!" Mutta tuntui siltä, kuin Minkaa
olisi puistattanut pikemminkin pelko kuin nauru. Levoton makuutoveri
hän oli.
Hän oli tuonut vuoteensa alas ja asettanut sen aivan Gertrudin vuoteen
viereen. Usein tavotteli hän hänen kättänsä ja kysyi: "Neiti, oletteko
te todellakin siellä?"
Eräänä yönä kavahti Minka istualleen. Kuu paistoi kirkkaasti
huoneeseen. Gertrud, joka oli hyvin väsynyt, nukkui sikeästi. Silloin
pudisti Minka hänet hereille. "Neiti, ettekö kuule mitään? Ulkona on
joku. Joku kulkee hapuillen talonseinämää pitkin!"
Minka istui vuoteessaan, kuu valaisi hänen tuskan vääntämiä
piirteitään, hän oli kuolonkalpea. Pelko valtasi Gertrudinkin: tulisiko
Dombrowski takaisin? Hän kuunteli, mutta ei kuullut mitään askeleita.
"Ei siellä ole ketään", sanoi hän rauhoittavasti.
"On, on siellä!" Minka ei uskonut, vaikka Gertrud meni akkunan luo
kuuntelemaan. Hän painautui kumminkin kokonaan peitteen alle, vetäen
sen päänsä ylitse.
"Yötuuli siellä vain puhaltelee!" Ulkoa kuului suhahtelua, viuhuntaa
talon ympäriltä. "Siltä täällä aina kuuluu tuulen käydessä", sanoi
Gertrud.
"Ei, neiti, ei, ei!" Minka melkein itki. "Jos te tietäisitte, mitä
minä tiedän -- hän palaa varmasti takaisin. Olen nähnyt niin kauheata
unta." Hän päästi äkkiä kimeän huudon ja tarrautui kiinni Gertrudiin.
"Kuuletteko, tuolla hän jo huutaa!"
Kuului pöllön pitkähköjä valitushuutoja, sen täytyi istua aivan lähellä
taloa, kenties akkunan viereisessä muurinsyvennyksessä. Huuto kuului
niin läheltä, kuin olisi se ollut aiottu huoneessa olijoille.
Nyt Gertrudiakin alkoi kammottaa. Olipa tämä koleata kerrassaan, --
toisaalla pöllön kaameat valitushuudot, toisaalla vapiseva vaimo! Mutta
hän rohkaisi mielensä. "Päästäkää minut!" Hän koetti irroittautua
Minkan otteesta. "Koetan paukuttaa käsiäni akkunan edessä, että se
lentää pois!"
Mutta Minka ei päästänyt häntä. "Ei, ei, hän tulee sisään! Voi, kuinka
minua pelottaa. Hän tulee minua noutamaan!" Vikisten hän painoi päänsä
pielukseen.
Tuollaiset yöt eivät olleet omiansa ihmistä virkistämään ja suomaan
työkykyä. Gertrud oli mielissään, kun Minka alkoi tuumiskella muuttoa
esikaupungin keskiosaan. Hän tunsi kuinka Minkan pelko ja rauhattomuus
tarttui häneenkin. Kaiketi hänkin löytäisi sieltä itselleen huoneen.
Niin halpaa asuntoa kuin tämä ei hänen tosin enää koskaan onnistuisi
saada. Se kyllä huolestutti häntä, mutta ei tätäkään elantoa enää
käynyt kestäminen. Minka oli jo aikoja vuokrannut pois maapalstansa, --
oli ollut varsin helppoa saada sille vuokraaja. Mieluimmin olisi Minka
samana päivänä lähtenyt pois talostakin, ja vaivoin vain sai Gertrud
hänet estetyksi ajattelemattomasti myymästä taloakin mistä hinnasta
hyvänsä. Minka halusi vain pois, -- olo siellä oli hänestä tuiki
tukalaa.
Kaikki hänestä tuntui vastenmieliseltä. Kaikki siistimis- ja
pesupaikkansa oli hän jättänyt, niin kenraalittaren ja rouva Rossin
kuin salaneuvoksettarenkin luona, vaikka hän aikaisemmin oli ollut
ylpeä noista paikoistansa. Mitä hyödytti työnteko? Se tuntui hänestä
vastenmieliseltä. Hän, joka ennen oli ollut niin ripeä ja hilpeä,
oli käynyt hitaaksi ja äänettömäksi. Muut eivät sitä niin huomanneet
kuin Gertrud, -- ja syyn tiesi Gertrud myöskin: paljon oli Minkalla
kaduttavaa! Herra Dombrowski ei ollut vielä kirjoittanut, --
kirjoittaisikohan hän enää koskaan?
Lapset kyselivät isäänsä. Erich tuli ynseän uhmailevana kotiin
koulusta. Hänen vierustoverinsa isä oli tullut kotiin, ja pojalla
oli ollut hänestä niin paljon kerrottavaa. Hänen isänsä oli iskenyt
kuoliaaksi tuhat ranskalaista ja tuhat englantilaista. Ja hyvä isä
_hän_ myöskin oli; hän oli nostanut Emilinsä korkealle ilmaan ja
suudellut häntä, ja tuomisiakin oli hän tuonut hänelle. Miksi ei sitten
heidän isänsä tullut kotiin?! Minnakin tiesi kertoa toisista lapsista,
joiden isä oli kotona.
Dombrowskin pienokaiset olivat peräti kärsimättömiä. Joka päivä he
pyöriskelivät asemalla, näkivät junien tulevan ja menevän, ihmisten
menevän juniin ja tulevan niistä ulos, ja aina he ihmettelivät yhtä ja
samaa: ettei heidän isäänsä näkynyt tuossa ihmisjoukossa!
Äiti ei enää jaksanut kuulla heidän tiedustelujansa. "Jättäkää nyt
jo tuo ainainen kyseleminen", sanoi hän äreästi. Silloin poika löi
häntä: "Niin, sinä et välitä isästä, etkä tahdo, että hän tulisi.
Minä en myöskään välitä sinusta." Äiti itki. Jopa tuo poika olikin
pahankurinen! "Koettakaapa kirjoittaa herra Dombrowskille", kehotteli
Gertrud häntä. "Kaikki voi vielä tulla entiselleen. Kirjoittakaa
hänelle, kuinka kadutte sitä mikä on tapahtunut." Mutta se ei Minkalta
syntynyt, -- turhaahan se kumminkin olisi!
Niin muuttivat he sitten heinäkuun ensi päivänä pois tuosta talosta.
Rouva Dombrowski oli antanut sen vuokralle halvasta hinnasta, eihän hän
voinut vaatia paljon tuosta vanhasta hökkelistä. Sama mies, joka oli
vuokrannut maan, otti nyt talonkin. Hän oli työssä tehtaassa, joka oli
kauempana kanavan varrella; ennen siellä oli kudottu silkkikankaita,
nyt siellä valmistettiin ampumatarpeita.
Minka Dombrowski oli toivonut hetkeä, jolloin saisi lähteä täältä
pois, mutta kumminkaan ei ero käynyt hänelle helpoksi. Lapset
iloitsivat muutosta, heistä oli hauskempi asua keskikaupungilla,
siellä oli enemmän vaihtelua. He juoksivat tyytyväisinä huudellen
rattaiden perästä, joilla ne vähäiset huonekalut ja romu hoippuilivat,
mitä taloon oli ajan pitkään kokoontunut. Mutta Minka katsahti
alinomaa taaksensa; olihan hänellä ollut onnellisiakin aikoja täällä
esikaupungin laidassa. Kun hän oikein punnitsi asioita, oli Stanislaus
aina ollut hänelle hyvä, -- niin, _varsin_ onnellisia aikoja oli hän
siellä elellyt! Ja hän käännähti yhä uudelleen katsomaan taaksensa,
niin kauan kun vielä voi nähdä pienen rakennusryhmän, joka kohosi kuin
iso myyränmätäs vehreitten kenttien keskeltä.
Gertrud, joka oli jo niin kauan hautonut mielessään aietta muuttaa
tuosta kaukaisesta asunnosta, tunsi sentään myöskin mielipahaa
ehdittyään nyt todellisuudessa niin pitkälle. Hänen oli onnistunut
saada halpa asunto, esikaupungin vastakkaisessa laidassa, mutta taaskin
hiukan kaukana, sillä keskempänä olevat asunnot olivat liian kalliita.
Vanha rouva Richter, jolta hän oli vuokrannut, vuokrasi halvasta, siksi
ettei hän tahtonut jäädä asumaan yksin. Nyt oli hänen viimeinenkin
poikansa kutsuttu sotapalvelukseen, tuo poika, jonka hän varmasti
oli luullut saavansa pitää, sillä hän oli pienestä pitäen ollut
heikonlainen, ja sitäpaitsi hän oli hieman kyttyräselkäinen. Mutta
hänet oli otettu kuormastoon. Mies oli kyllä kotosalla, mutta hänestä
ei liioin ollut iloa, sillä hän oli halvaantunut hyvänläntä höperö.
Richterin muori lupasi pitää silmällä pienokaista Gertrudin ollessa
työssä, ja niin oli sopimus tehty.
Niin ei siis Gertrudin enää tarvinnut öisin kuulla Minka Dombrowskin
levotonta vääntelehtimistä, ei huutoja, joita hän päästeli nukkuessaan,
eikä hänen hapuileva kätensä enää herättänyt häntä unesta. Sen sijaan
leperteli nyt alati viereisessä huoneessa tuo tylsämielinen mies,
tiedustellen aina hetkisen kuluttua vaimoltaan, paljonko kello oli ja
eikö sota jo alkanut loppua.
Ukko Richter välitti enää vain yhdestä ainoasta seikasta elämässä:
ruuasta. Ja sitä oli nykyisin niukalti; hän ei voinut enää saada
niin-ja-niin moneen kertaan leivän ympäritse. Niinpä hän porasi kuin
pieni lapsi: "Palanen vielä, äiti, palanen vielä, on niin nälkä, niin
nälkä." Sitä oli kauhea kuulla.
Gertrudin ero Minkasta oli muodostunut sydämellisemmäksi kuin hän olisi
luullut mahdolliseksi. Kuinka usein olikaan hän ollut vihoissaan tuolle
kevytmieliselle vaimolle! Kun tämä nyt seisoi hänen edessään kauniit
tummat silmät kosteina, pyöreät kasvot hyväntahtoisen hymyilevinä,
oli Gertrudista kuin hän olisi laiminlyönyt jotakin. Eikö hänen olisi
onnistunut houkutella Minkaa jäämään omalle turpeelleen asumaan, ja
eikö hänen olisi pitänyt itsensä pysyä hänen luonansa, kärsivällisenä
ja anteeksiantavana? Eihän tuo vaimo-parka ollut yksin syypää kaikkeen:
toinen syyllinen oli sota. Ja Gertrudin mielen valtasi kiihkeä viha
sotaa kohtaan, joka tuhosi kaiken, joka tallasi jalkoihinsa ihmiset
toiveineen kuin arvottomat tomuhiukkaset. Yötä ja päivää kulkivat junat
ohitse pitkin rataa, jonka Gertrud voi nähdä asuntonsa akkunasta, ja ne
kuljettivat yhä uutta saalista tuolle hirviölle: sodalle.
Richterin talo sijaitsi muita alempana maantien varrella, missä tämä
kulki radan alitse; se oli viimeinen taloista, jotka täällä jo olivat
loitompana toisistansa. Täälläkin oli peltoja, mutta ei aikaisemmin
viljeltyjä kuten esikaupungin toisessa laidassa, vaan näitä alettiin
vasta saattaa kuntoon. Keskellä rikkaruohon peittämää kenttää oli
uusi hautausmaa. Kahdenlaista kuultavaa oli täällä aina tarjona:
veturien puhkumista ja rätinää ja surusoittoa, joka seurasi hitaasti
läheneviä ruumisjunia. Gertrud tottui helpommin surusoittoon kuin
noihin toisiin ääniin. Aikaisemmin hän oli asunut vanhan hautausmaan
läheisyydessä. Nyt tuntui hänestä usein kuin hän olisi välillä ollut
jollakin kaukaisella paikkakunnalla ja tullut jälleen kotiseudulleen.
Yksi seikka vain häiritsi häntä hänen uudessa asunnossaan: Krügerin
talo ei ollut enää niin kaukana kuin ennen. Lyhin tie asemalle kulki
sen ohitse, mutta Gertrud kiersi mieluummin pitempää tietä. Hän ei
voinut nähdä tuota naista -- nyt vähemmin kuin koskaan ennen. Oleskelu
vanhassa tutussa ympäristössä herätti entisiä muistoja, -- rakkaita
muistoja hänestä, jonka kanssa hän täällä oli kuljeskellut illoin radan
reunaa kävellen. Tuolla, missä maantie kulki radan alitse, oli hän ensi
kerran sallinut Gustavin häntä suudella... Ja sitten kohdistuivat hänen
ajatuksensa katkerin muistoin Gustavin äitiin, jonka sydän oli kova ja
karu kuin nummi, jota ei kukaan pystynyt pehmittämään. Ei koskaan hän
vielä ollut vihannut tuota naista niin kuin nyt. Mutta Gustavia kohtaan
hän ei enää tuntenut vihaa eikä katkeruutta. Jospa Gustav edes olisi
levännyt tuon hautausmaan mullassa!
Paljon kuljetettiin siitä ohitse sotureita viimeiseen lepoon. Silloin
seurasi Gertrud kiihkein katsein junien kulkua. Sunnuntaina oli hänen
ainoana virkistyksenänsä käynti hautausmaalla sotilaitten hautoja
koristamassa. Hautausmaan keskellä oli heille erotettu alue. Hän
poimi pieniä keltaisia immortelleja ja ruskeahtavia kissankäpäliä,
ainoita täällä kasvavia kukkia. Näistä hän osasi sitoa varsin kauniita
seppeleitä, sen taidon oli hän hankkinut itselleen niihin aikoihin,
jolloin hän asui seppelesitomon puutarhurin perheessä. Se oli ollut
onnellista aikaa! Gustav oli kerran sanonut: "Morsiusseppele pitää
sinun itsesi sitoa, ei kukaan osaa sitoa niin hyvin kuin sinä." Kunpa
vain ei hänen äitiänsä olisi ollut! Silloin ei hänen olisi tarvinnut
heittää myrttiruukkuansa akkunasta alas pieniksi sirpaleiksi. Kun
hän nyt ripusti tuntemattomain sotilasten koivunrungosta tehdyille
risteille seppeleensä, jossa kukat olivat tiheässä toinen toisensa
vieressä, niin että ne muodostivat kuin kultaisen kehän, -- oli hänestä
kuin ripustaisi hän seppeleen Gustavin hautaristille. Silloin piti
hän kädestä pikku poikaansa, joka jo osasi astua tepastella hänen
rinnallansa, ja hän opetti häntä sanomaan: "i-sä, i-sä."
Jospa edes tuo ainainen hätä jokapäiväisestä leivästä olisi ollut
mieltä vaivaamatta! Ken vain voi, varusteli itselleen jotain talveksi.
Ne, jotka elivät säkistä suuhun, eivät voineet sitä tehdä, mutta
olihan olemassa paljon varakkaitakin ihmisiä. Puotien näyteakkunat,
jotka aamulla näyttivät olevan täynnä kaikenmoisia tötteröitä, kalaa,
lihaa, vihanneksia, säilykkeitä, hunajaa, suklaata, vanukaspulveria,
kermapulloja, tiivistettyä maitoa, -- ne olivat illalla kuin puhtaiksi
pyyhityt. Toinen talonemäntä ilmoitti toiselle: "Joko tiedätte, että
tänään saa hyytelöankeriasta, -- voissa säilytettyjä makrilleja,
-- tomaattisilliä, -- kalapullia!" Ulkomaan tavaraa kaikki tyyni:
Hollanti, Ruotsi, Tanska niistä rikastuivat. Entä gulashista! Kun
sitä oli saatavana, silloin sai jalat allensa jokainen, joka pystyi
maksamaan. Eivät ostajat olleet vielä milloinkaan olleet niin
kohteliaita myyjille kuin nyt. Tavaroita suorastaan kerjättiin, niin
korkeat hinnat kuin niistä saatiinkin maksaa.
Mutta entäpä jos puute kävisi vielä suuremmaksi? Silloin ei jäisi enää
mitään niille, jotka eivät voineet panna rahaa kaatamalla menemään.
Ja mikä kateus ja tyytymättömyys siitä syntyisikään! Jo oli nytkin
yllinkyllin ahnaita silmiä ja kärkkäitä käsiä!
Hermine von Voigt tunsi tulevaisuutta ajatellessaan pelkoa, jommoista
ei ollut vielä koskaan kokenut. Hän oli aina karttanut asettua
yhdistysten johtoon, olihan niin paljon muita, jotka tekivät sen
mieluummin kuin hän. Mutta nyt heräsi hänen mielessänsä ajatus:
minunkin on ryhdyttävä toimeen, en saa enää vitkastella! Jospa toki
kunta järjestäisi esikaupungissakin oikeudenmukaisen elintarpeiden
myynnin, kuten Suur-Berlinin maistraatti oli tehnyt! Olihan vielä
sivistyneitä naisia, jotka eivät työskennelleet sairaaloissa tai
muissa hyväntekeväisyyslaitoksissa ja joiden työtä ei tarvittu kotona
taloudessa, ja joille olisi vain hyödyksi kokea, miltä tuntuu seista
tuntikausia myymäpöydän takana. Mielellään he ryhtyisivätkin työhön,
eihän kaikki innostus ollut vielä häipynyt, eikä kilpailu oman itsensä
varustamisessa ollut voinut tykkänään tukahduttaa auttamis- ja
palvelemishalua.
Tuo ajatus heräsi kenraalittaren mielessä eräänä unettomana yönä.
Niitä olikin hänellä nykyisin runsaasti: Muutaman päivän perästä oli
odotettavissa Italian sodanjulistus Saksalle, ja sehän olikin vain
muodollinen seikka, johan ne olivat aikoja olleet sodassa keskenään,
-- mutta kuinkahan kehittyisivät asiat Romaniassa? Idässä raivosivat
kiihkeät taistelut Volhyniassa, lännessä jylisivät tykit Verdunin
ympärillä, ja jo alkoi uusi taistelu Sommen luona. Zeppelinit
leijailivat pommeja heitellen Englannin yläpuolella, mutta siitä
huolimatta tuomittiin jalo Casement Lontoossa kuolemaan. Maailma oli
menehtymäisillään vereen, tuleen ja savuun. Tuo oli liikaa -- liikaa -,
ken voi enää nukkua?!