Kun rouva von Voigt kävi kävelemässä, näki hän kuinka nyt kaikkialla
laajojen, ruohon ja pensaiden peittämien kenttien tilalle, jotka
ympäröivät esikaupunkia, alkoi ilmestyä peltoja. Taloja oli niihin
aiottu rakentaa, hauskoja, puutarhojen ympäröimiä huviloita, mutta
sota oli sen estänyt. Kaikki rakentamispuuhat olivat pysähdyksissä.
Ne, joiden olisi pitänyt rakentaa, oleskelivat juoksuhaudoissa tai
suuntasivat tykkejä vihollista kohtaan, kuljettivat ampumavaroja tai
aseita, rakensivat betoni- tai piikkilankavarustuksia. Täällä olivat
työt jääneet naisten huostaan. Tuskin oli ainoatakaan, joka ei olisi
vuokrannut itselleen maatilkkua. Eihän siihen mahtunut paljoa, mutta
voihan siinä sentään kasvattaa hiukan perunoita ja kaalia, muutaman
nauriin, välttämättömintä, mitä tarvitsi, pysyäksensä hengissä. Kortit
yksin eivät riittäneet, oli viisaampaa että itse viljeli jotain
lisäksi. Kun vain oli perunoita. Korvasivathan ne ilman rasvaakin lihan
ja leivän.
Mitä olikaan odotettavissa?! Rouva von Voigt tunsi jonkinmoista
pelkoa tulevaisuutta ajatellessaan. Se, mitä hänen miehensä kirjoitti
sotilaallisesta etevämmyydestä, voitoista maalla ja merellä,
tuhoista, joita ilmalaivat tuottivat Englannille, laivastossa ja
rintamalla vallitsevasta erinomaisesta hengestä, lentäjien rohkeista
tiedusteluretkistä, se kaikki kuului varsin kauniilta, ja hän hengähti
helpotuksesta siitä lukiessaan. Mutta millaista oli täällä kotosalla?
Kävisikö täälläkin kaikki yhtä hyvin?
Kuinka ponnistivatkaan nuo suruja kokeneet, väsyneet naiset! Rikkaruoho
oli saanut vuosimääriä kasvaa rauhassa, maa oli kesantoa. Aura olisi
kyllä helposti uurtanut siihen tien, mutta naiset kääntelivät maata
lapioilla. He kylvivät niukan kylvöksensä ja menivät joka joutohetki
peltojansa katsomaan. Aina oli sama levottomuus: menestyisikö vilja?
Kun eivät vain varikset nokkisi kaikkea pois!
"Katsopas, Lili", sanoi rouva von Voigt tyttärelleen, "tuollahan
naapurimmekin, vanha salaneuvos, ihan tosissaan kuokkii peltoansa!"
Äiti kävi nykyisin väliin noutamassa tyttärensä kävelylle. Lilistä
se aluksi tuntui vaikealta, -- pitikö hänen käyskennellä entisiä
teitä ilman silloista seuralaistansa! -- mutta äiti oli pyytänyt niin
sydämellisesti: "Se virkistäisi sinuakin, sekä sinua että minua, luonto
vaikuttaa rauhoittavasti!" -- ettei hän voinut kieltäytyä. Nyt kulkivat
he maakaistaleen ohitse, jota ympäröi muutama paalu ja ohut rautalanka.
Vanha herra, joka siellä työskenteli, ei ollenkaan huomannut, että he
pysähtyivät. Vasta kun he tervehtivät ääneen, kiintyi hänen huomionsa
heihin.
Salaneuvos oli paitahihasillaan, takin oli hän riisunut yltään ja
ripustanut tangolle, hänen harmaa tukkansa liehui hilpeästi tuulessa.
Hämillään yritti hän vetäistä takin yllensä, mutta kenraalitar esti
häntä siitä: hän ei saisi millään muotoa antaa häiritä itseänsä! "On
kiitettävää, herra salaneuvos, että työskentelette täällä. Mitä te
sinne istutatte?"
"Kaalia, kaalia, -- ja sitten lanttuja, pinaattia, herneitä, papuja, --
minkä mitäkin. Mitäpä tässä muutoin pian saa suuhunpantavaksi? Perunat
ovat jo maassa, -- Jumalan kiitos, että saimme niin aikaisen kevään!
Onhan minulla sitten jotain eteenpantavaa, kun poikaseni tulevat
lomalle. Vaimoni sanoo: 'Torihintoja ei kukaan enää jaksa maksaa!'
Meikäläisen, jonka on tultava toimeen eläkkeellään, täytyy keksiä
muita keinoja. Muutoin voinkin erinomaisen hyvin työstä ulkosalla."
Tuon valkopartaisen vanhan herran kasvonvärit muistuttivatkin nuorta
tyttöä. Hän naurahteli: "Olisipa vain joku minulle ennustellut niihin
aikoihin, kun istuin kirjoitustuolillani ministeriössä, että kerran
vielä levittelisin lantaa pellolle! Mutta ei se mitään, -- nykyisin käy
kaikki päinsä! Olen hankkinut itselleni myöskin pari puutarhahoidon
opasta, ja niiden kirjojen mukaan minä nyt käsittelen hietaisia
turpeitani. Katsokaapa vain, kenraalitar!" Hän viittasi ylpeänä
herneisiin, jotka jo olivat nousseet esiin; kepitkin oli jo pystytetty.
"Entäpä kun pavutkin vielä nousevat! On todellakin hauskaa seurata
tätä kasvien itämistä ja kehkeytymistä. En olisi ennen uskonut, että
se voisi kiinnittää mieltä siinä määrin. Se kääntää ajatukset pois
ikävistä asioista."
Hän kumartui poimiaksensa pari vaatimatonta kukkasta, jotka kasvoivat
paalujen luona. Kohteliaasti ojensi hän ne Lilille. "Jospa minunkin
miniäni kantaisi kohtalonsa niin uljaasti kuin te!" lausui hän. Hän
kumartui suutelemaan Lilin kättä.
Lili punehtui kiihkeästi: jospa tuo vanha mies olisi tiennyt kaikki!
Silloin ei hän enää ihailisi häntä. Vain siksi, että uusi toivo oli
herännyt hänen sydämessään, kantoi hän nyt kohtalonsa tyynemmin. "Onko
miniänne kovin masentunut?" kysyi hän hiljaa.
"Hän on vielä aivan epätoivoissaan, kuten ensi päivänä, vanhimman
poikamme upottua 'Prinssi Adalbertin' mukana. Hän tuli heti Kielistä
luoksemme, tuoden meille tuon surusanoman. Emme aavistaneet
mitään, luulimme poikamme juuri olevan komennettuna suorittamaan
erästä tehtävää maalla. Mitä kaikkea olemmekaan sanoneet häntä
lohduttaaksemme! Onhan hänellä pieni poikansa. Hän on puolen vuoden
vanha -- muhkea lapsi!" Vanha herra huokasi syvään, hänen raikasten
kasvojensa väri kävi kelmeämmäksi. "Pelkään, että hän vielä riistää
vaimoltanikin kaiken tarmon; hänhän kesti sen niin ihmeellisen
uljaasti. Vanhin poikamme oli hänen ylpeytensä; hän oli vielä niin
nuori hänen syntyessään, leikki lapsena lapsensa kanssa. Hän ei ollut
ainoastaan hänen poikansa, vaan myös hänen parhain ystävänsä. Kaikesta
hän neuvotteli äitinsä kanssa, -- ja äiti hänen kanssaan, -- enemmän
kuin minun kanssani." Herttaisen vaatimaton hymyily kaunisti noita
vanhoja virkamiehenkasvoja. "Hänhän olikin niin harvinaisen lahjakas."
"Onko nuorempien poikienne laita vielä hyvin?" kysyi kenraalitar.
"On kyllä, Jumalan kiitos! Keskimäinen, joka on tykkiväessä, on
rintamalla Kaakkois-Venäjällä, ja siellä alkaa nyt hyökkäys. Mutta
eiväthän venäläiset ole niin vaarallisia. Nuorimpamme, joka on
jalkaväessä, on saanut olla kaikessa rauhassa Sommen rintamalla. Häneen
nähden saanemme olla levollisia."
"Jumala suokoon!" Kenraalitar puristi hänen kättänsä.
"Mikä tuo vanhin poika oli?" kysyi Lili, heidän kulkiessaan eteenpäin.
"Oliko hän sitten niin harvinaisen lahjakas?"
Rouva von Voigt hymyili hiukan. "Ei minun mielestäni. Hän oli
laivastoinsinööri; suoritti tutkintonsa hyvin nuorena ja hyvällä
menestyksellä, se oli vanhemmista tietysti varsin suuri asia. Heidän
täytyi elää perin säästäväisesti, jotta heidän kolme poikaansa voisi
opiskella. Luulen, että tuo kunnon rouva usein kärsi nälkääkin.
Palvelustytöt eivät koskaan pysyneet hänen luonansa. Mihinkään
huvitteluun eivät heidän varansa ainakaan koskaan riittäneet, --
ei teatteriin, ei konsertteihin, ei matkoihin. Kaikki he käyttivät
poikiensa hyväksi. Kunpa vain saisivat pitää edes nuo molemmat
nuoremmat!"
Lilin kasvot kävivät vakaviksi. Hän tuli ajatelleeksi Bertholdin
perhettä: olihan sieltäkin kaksi poikaa sodassa! Eilen oli hän puhellut
nuoren rouvan kanssa, tämä ei ollut pitkään aikaan saanut mitään
tietoja mieheltänsä, joka oli Verdunin edustalla, ja joka ennen aina
oli kirjoittanut niin säännöllisesti. "Kirjeet takavarikoidaan", sanoi
Anna Maria, "Rudolf jo valmisti minua siihen." Mutta noilla kauneilla,
raikkailla kasvoilla kuvastui kumminkin jonkinmoinen jännitys. Ja
entä toinen veli? Voi hyvä Jumala! Lili sulki silmänsä ajatellessaan
Heinziä: hän teki lentoretkiä Bapaumen luona!
Mitä voi hän siihen, että hänen ajatuksensa alati liitelivät Heinzin
mukana?! Kuin uneksivana kulki hän äitinsä rinnalla, ja hänestä tuntui
usein kuin olisi hän jälleen nuori tyttö, joka oli kävelyretkellä
äitinsä kanssa ja kulki siinä niin kilttinä, niin hyvinkasvatettuna!
Ja kuinka toisenmoiselta näytäkään hänen mielessänsä! Intohimoinen
rakkaus, hillitön kaipaus täytti sen kokonaan. Jos joku sen tietäisi!
Hän säpsähti. Rattaat seisoivat poikittain ketotiellä, aasin äännähdys
herätti hänet ajatuksista. Se oli pieni pörröinen eläin, jonka
karvan värissä näkyi kaikki harmaan ja ruskean vivahdukset, ja jonka
turkki oli niin kulunut, kuin olisi susi ollut sen kimpussa ja sitä
höyhennellyt. Mutta tuolla eläimellä oli kasvot kuin osaisi se puhua,
omituisen vakavat, uskolliset silmät. Lili siveli ohikulkiessaan sen
kulunutta nahkaa.
Silloin sanoi maamies, joka levitti kärryistä lantaa pellolle: "Tuo
poika on jo monenmoista kokenut, hyvät rouvat. Voitteko uskoakaan, se
on kuljettanut ampumavaroja ylös vuorelle. Mikä täällä on hiekkaa, se
on siellä pelkkää vuorta. Se tulee Tyrolista." Hänen äänensä kajahti
ylpeältä, ja hän loi aasiin ystävällisen syrjäkatseen.
Lili vavahti. Hän olisi tahtonut ehdottomasti jatkaa matkaansa: ken
puhui täällä Tyrolista?! Hän ei tahtonut muistella tuota seutua.
Siellähän oli hauta -- nyt tuli se jälleen hänen mieleensä, hän tunsi
tuskaa. Mutta kumminkin hän kysyi: "Kuinka tuo eläin sitten on joutunut
tänne saakka?"
Mies nyyhkäisi, hänen kätensä kulki pyyhkiellen nenän alitse: "No,
nähkääs, minähän olen vain pieneläjä, eihän meikäläisellä ole liikoja
rahoja, niin että voisi heti jälleen ostaa uuden hevosen. Idani minulta
vietiin, -- eihän se juuri enää paljoon pystynyt, mutta minulle se oli
suuriarvoinen. Silloin kirjoitti poikani minulle: 'Tiedätkö isä', --
poikani oli nimittäin itävaltalaisten mukana vuoristossa, Tyrolissa,
-- 'täällä on paljon aaseja. Jos voin ostaa sinulle sellaisen, niin
lähetän sen sinulle jonkun kuormaston mukana!' Niin, hyvä poika hän
oli -- aliupseeri -- poikani Fritz, niin, niin! Nyt ei hän enää ole
elossa." Hän pyyhki jälleen nenäänsä ja nyyhkäisi. Hänen pienet,
pellontomusta punehtuneet silmänsä tuijottivat suoraan eteen, hän ei
katsonut rouviin.
He katsoivat myöskin suoraan eteensä, he eivät uskaltaneet katsoa
mieheen, -- mitä olisivatkaan he voineet sanoa hänelle? Siinä jälleen
isä, joka vanhana ja väsyneenä jäi elämään, reippaan pojan siirtyessä
tuonen majoille!
Ajatuksiin vaipuneena silitteli Lili yhä vielä pienen aasin pörröistä
turkkia. Se näkyi tottuneen hyväilyyn, näytti olevan siitä mielissään
ja katsoi häneen järkevin silmin.
"Aasi-pahanen", sanoi mies, jolle näytti tuottavan tyydytystä puhua
siitä, joka nyt oli hänen sydämelleen rakkain, "ei, se ei ole
paikallaan, vai mitä sanot, Fritz?" Hän läpsäytti eläintä selkään.
"Ensin kuljettanut ampumavaroja ylös vuorille, -- mitä kaikkea se
onkaan kestänyt, tuo rohkea eläin! -- ja nyt pannaan vetämään lantaa!
Aivan kuten ihmistenkin käy, -- ennen oli moni ylhäinen ja nyt --
voi sentään! Mutta hyvät päivät sillä silti on. Poikani muistoksi
olen ristinyt sen Fritziksi. Se saa meillä tulla sisään. Silloin
se tarkastaa pöytää, onko siinä vielä kahvia, se pitää siitä. No,
lähdetään nyt, Fritz!" Hän maiskautti kieltänsä, aasi läksi liikkeelle.
Vieden käden pikaisesti lakilleen, poistui mies ajopeleilleen.
Kaikki ne vain harjoittivat maanviljelystä! Tosin varsin viheliäistä,
mitä pienintä pienviljelystä. Rouva von Voigtin, joka oli kotoisin
suurelta perintötilalta, täytyi hymähtää säälivästi. Mutta oli samalla
liikuttavaa nähdä, kuinka kaikki tekivät parastansa. Kaupunkilaispuku
ei oikein soveltunut tuohon työskentelyyn; toiset levittelivät lantaa
poimuhame ja valkoinen pusero yllään, toiset kääntelivät maata
korkeakantaiset ruskeat puolikengät jalassa. Sitäpaitsi olivat työt
melkoisesti myöhästyneitä.
Oli jo ehditty tottua noihin Berliniä reunustaviin lehtimajoihin,
jotka mikä uhkeampana, mikä vaatimattomampana kesällä kasvattivat
punaisia turkinpapuja ja vihreätä salaattia, syksyllä puiden
korkuisia auringonruusuja ja suuria kurpitsoja. Mutta täällä
esikaupungissa oli katsojasta kuin olisi puutteen sormi viittoillen
ohjannut ihmiset tuolle karulle maalle, jossa kanerva vielä rehotti
ja lahonneitten mäntyjen juuret risteilivät hiedikkoa. Täällä oli
ryhdyttävä täydelliseen uutisviljelykseen, kuin aarniometsässä tai
preerioilla. Hitaasti kohosi kytösavu ilmaan, kuljettaen mukanaan
pahaa lemua: haiskahti rikkaruoholta. Toiset polttivat pois pensaikon.
Ja kaikkialla näkyi nelikulmaisia tai pitkulaisia peltotilkkuja,
aidattuina rautalangalla tai mäntyseipäillä, joita koottiin metsästä
ja pystytettiin muitta mutkitta, lahonneine kuorineen ja kuivuneine
oksineen, suojaa maan tuota kallisarvoista omaisuutta.
Toisenmoista oli Hermine von Voigt tottunut näkemään: missä olivatkaan
hänen nuoruudenaikansa upeat viljapellot, jotka muhkeilivat toinen
toisensa vieressä, missä huolellisesti hoidetut kylvömaat? Kaukana,
hyvin kaukana kulki todellinen talonpoika auransa jäljessä, kuvastuen
pellonhymppylältä hevosineen kookkaana valoisaa taivaanrantaa vastaan.
Mutta täällä kokeiltiin vain, mikä viljeli mitäkin, mikä yksistään
perunoita, mikä vain vihanneksia. Jokunen taasen hiukan kutakin lajia.
Kukin menetteli oman viisaan päänsä mukaan. Tässä touhussa ilmeni
jonkinmoista järjestelmän puutetta, kuin avuttomalta vaikutti kaikki
tuo kokeileminen. Ja kaikkialla sama kiire, -- vai tuntuiko hänestä
vain siltä? Pelko valtasi hänen mielensä. Entä jos nuo yritykset
eivät onnistuisikaan? Siemenvilja oli kallista ja sitä oli ollut
niukanlaisesti. Kuinka kävisi, ellei perunoista tulisikaan mitään?
Maanlaatu oli huonoa; peruna, niin vaatimaton kuin se onkin, tarvitsee
sentään oikeata hoitoa, ja ennen kaikkea päivänpaistetta aikanaan
ja sadetta myöskin aikanaan. Kunpa taivas vain antaisi kumpaakin
kohtuullisesti, ei liiaksi eikä liian vähän! -- -- --
Hinnat; kävivät yhä mahdottomammiksi. Kun naiset nyt menivät torille,
kuvastui heidän kasvoillaan pettymys. Mitä he sieltä ostaisi vatkaan?
Parsaako? Mitäpä siitä hyötyi! Sitä olisi tosin saanut, -- mutta
ei siitä liioin tullut kylläiseksi. Huhtasieniäkö? Noilla mustilla
mullukoilla voi kaiken lopuksi vielä myrkyttää itsensä. Lihaa he
olisivat halunneet saada, kalaa, munia! Voista ei nyt tosin enää voinut
olla puhettakaan, vaan saisipa edes margariinia! Ja sitten nuoria
porkkanoita, joita ennen tähän aikaan tuli Ranskasta. Jo pitäisi
saada salaattiakin, -- viime vuonna sitä oli vielä saanut huokealla,
ja samaten retiisejä ja pinaattia sekä rabarberia, josta lapset niin
pitivät.
Kaupitsijat vaativat huikeita hintoja. "Mitä salaatti maksaa?" Hinta
oli korkea. "Entä naula pinaattia?" Yhä korkeampi hinta!
Alakuloisena läksi moni vaimo tiehensä, haluamatta enää tiedustellakaan
kolmannesta kojusta. Mutta jokunen oli rohkeampi: "Te tahdotte kaiketi
myöskin rikastua kuten sotatarpeiden toimittajat, -- ja yhtä nopeasti
myöskin, eikö niin? Puolen markkaa tuollaisesta salaatinpäästä?
Taidatte olla päästänne sekaisin?" Mutta silloinkos kaupusteleva
talonpoikaisvaimo antoi samalla mitalla takaisin: Sodassa hänenkin
miehensä oli, yksin hänen oli kestäminen kaikki vaivat ja kulut, mitä
tiesivät kaupunkilaiset maalaisten rasituksista! Päivänkoitteessa ulos
työhön, paistoipa aurinko tai lotisi sade, kuokkimaan, istuttelemaan,
selkäänsä vaivaamaan. "Ja sitten tulee rajuilma, ja kaikki mennyttä!
Mieluummin pistän kaikki tyyni omaan suuhuni, kuin annan huokeammasta,
tai jääkööt ennen vaikka mätänemään. Nyt on sota!"