Näihin aikoihin kirjoitettiin paljon kirjeitä, -- arkoja, kaihoisia,
helliä, epätoivoisia kirjeitä! Verdun oli jotain kuvaamattoman
kauheata -- 'Verdunin helvetistä' puhuivatkin ihmiset. Niiden takia,
jotka taistelivat tuolla hornan kidassa, olivat tuhannet äidit,
puolisot, morsiamet tulisessa tuskassa. Sen rinnalla kävi kaikki muu
vähäpätöiseksi.
Oli ihmeellistä, kuinka monet niistäkin kuolivat, jotka viettivät
vaaratonta elämää kotonansa. Vanhat ihmiset eivät enää voineet oikein
kestää tätä kaikkea, -- odotuksen salainen tuska kysyi liiaksi heidän
voimiansa. Mutta paljon kuoli nuoriakin.
"Jokohan te sen tiedätte", sanoi Minka Dombrowski eräänä iltana
Gertrudille hänen juuri palattuaan kotiin. "Kuulin äsken lihaa
jonottaessani, että teidän entinen ystävättärenne, tuo Dietrichin
neiti, kuuluu lähenevän loppuansa, -- tuo ihmisraukka, joka on
hulluinhuoneessa." Hän kohautti surkuttelevasti hartioitaan. "Mutta
täytyyhän nykyisin aivan toisenmoistenkin ihmisten kuolla."
Gertrud ei ollut pitkiin aikoihin kuullut mitään Margareta
Dietrichistä. Senjälkeen kun Margareta oli viety parantolaan, oli hän
kyllä pari kertaa ohikulkiessaan tiedustellut äidiltä hänen vointiaan,
mutta puodissa oli aina ollut joku soturi, ja pieni rouva oli seisonut
niin arkana ja vähäpuheisena sikarilaatikkojensa takana, ettei hän
ollut voinut saada mitään tarkempia tietoja. Hän päätti nyt mennä heti
seuraavana päivänä rouva Dietrichin luo, mutta silloin tulikin häneltä
jo aamulla kirje.
Rouva Dietrich kirjoitti: "Arvoisa neiti! Tytärparkani on aiheettomasti
suljettu parantolaan. Eihän hän tee kenellekään ihmiselle mitään
pahaa, mutta nykyisin ei asioista liioin oteta selkoa. Gretchen tuntee
itsensä perin onnettomaksi siellä eikä jää sinne pitkäksi aikaa,
-- ettekö tahtoisi käydä häntä tervehtimässä? Huomenna voi sinne
mennä. Minä menen sinne, ja Gretchen iloitsee kovin, jos te tulette
mukaan, hän puhuu teistä. Tulkaa noutamaan minua puoli kahden aikaan.
Ystävällisesti tervehtäen Rouva Dietrich." -- -- --
Gertrudin sydän sykki kiihkeästi. Viimeisillä lanteillaan oli hän
ostanut kevään ensi kirsikoita, -- punaisia, hohtavia, hempeitä
kirsikoita! Nyt seisoi hän, kasvot kalpeina ja vakavina, rouva
Dietrichin kanssa naisosastoon vievän salin ovella, pusertaen
huomaamattaan paperitötterössä olevia kalliisti ostettuja kirsikoita
itseänsä vastaan. Kauhu täytti hänen mielensä: hulluinhuoneessa! Ja
kumminkin täällä oli ulkonaisesti aivan samankaltaista kuin missä
sairashuoneessa tahansa, paitsi että akkunoissa oli rautaristikot.
Heitä vastaan oli tullut portaissa sotureita, joiden oli täytynyt
vaihtaa harmaatakkinsa sinivalkoisiin, raidallisiin pukimiin. He saivat
liikuskella täällä vapaasti. Ulkonaisista merkeistä ei voinut huomata,
mikä laitos tämä oli. Rouva Dietrich oli selvillä oloista täällä, hän
kävi täällä aina kun oli puhelutunti, sulkien puotinsa siksi aikaa. Hän
meni edellä saliin, Gertrud seurasi häntä, ja hänen sydämensä alkoi
sykkiä yhä kiihkeämmin.
Hoitajatar tuli heitä vastaan. "Ei hän ole enää täällä, teidän
tyttärenne", sanoi hän. Rouva Dietrich pelästyi. "Me toimitimme hänet
yksityishuoneeseen. Hän oli aluksi niin levoton, -- häiritsi toisia, --
nyt on hän rauhoittunut. Niin, niin", tuo tukeva olento päästi kuuluvan
huokauksen, "täällä saa nähdä monenmoista. Minun on sääli neitiä, hän
oli todellakin hyvä tyttö. Mutta sota, -- se on noussut hänelle päähän,
ja onko se ihme?" Hän huokasi jälleen. "Minun mieheni on miesten
osastolla, -- siellä on niin paljon sotilaita. Ja muutoin ne ovat aivan
terveitä, nuoria miehiä. Surkeata kerrassaan! Mutta hermot, -- ne eivät
kestä tätä aikaa!"
Rouva Dietrich itki hiljaa.
"No niin", lohdutteli hoitajatar, taputtaen häntä olalle, "eihän hän
ole vielä kuollut. Mutta kauan ei hän enää voi elää, sanoi professori
jo eilen. Meistä on ihmeellistä, että hän nytkään enää elää. Sallikaa
hänen päästä lepoon!" Hän ohjasi äidin ovelle. "Menkää, menkää hänen
luoksensa. Mutta on luultavinta, ettei hän tunne teitä".
Oi kuinka kalpea, kuinka riutunut! Ei enää nuori tyttö, vaan ikivanha
nainen, jonka kasvot olivat käyneet niin mitättömän pieniksi. Mieli
syvästi järkytettynä kumartui Gertrud Margareta Dietrichiä kohden.
Tämä lepäsi hiljaa kuin vahakuva, kädet ristissä rinnalla, kuin
kuolleena. Hän oli vaipunut uneen. Huomaamattaan pudotteli Gertrud
tötteröstään marjoja, -- punaisia, kiiltäviä, hempeitä kirsikoita. Ne
olivat tipahdelleet vuoteelle, -- kuvastaen siinä pelkkää kesää, iloa,
elämää ja nautintoa.
Rouva Dietrich oli vaipunut tuolille vuoteen viereen. Hän itki,
nenäliina painettuna kasvoilleen. Hoitajatar oli jo poistunut. Hän oli
sulkenut oven jälkeensä, nyt olivat kävijät sairaan kanssa yksin.
"Gretchen", kuiskasi Gertrud, kumartuen syvemmälle häntä kohden. Hän ei
voinut itkeä, hänen mielensä oli liiaksi järkytetty. Sairas irroitti
ristiin asetetut kätensä, kävi levottomaksi, huokasi, -- säpsähtäen
kohottautui Gertrud pystyyn. Nyt aukaisi Margareta silmänsä. Ensiksi
näytti hänen katseensa harhailevalta, -- mutta nyt, nythän siihen tuli
aivan järkevä ilme!
"Tunnetko minut?" kysyi Gertrud. Gretchen hymyili, -- jos suupielten
vääntymistä käy nimittäminen hymyilyksi. Mutta hän näytti ilahtuvan.
"Trudeni!"
Mutta eihän hän ollutkaan heikkomielinen, hänhän tunsi hänet, muisti
heti hänen nimensä! Gertrud kauhistui. Entä jos hänet olikin suljettu
tänne erehdyksestä?
Mutta nyt vetikin tuo olento, joka makasi vuoteessaan niin heikkona,
että hänen tuskin olisi luullut jaksavan oljenkortta kohottaa,
Gertrudin äkkiä todellisin jättiläisvoimin puoleensa, niin syvälle,
että Gertrudin pää joutui lepäämään hänen povellensa. Ja hän kuiskasi
hänen korvaansa: "Mieheni on kaatunut, mutta en tiedä missä. Toivon
että ne ovat haudanneet hänet, niin etteivät ketut runtele häntä, --
etteivät varikset noki hänen silmiänsä, -- hänen rakkaita silmiänsä,
-- voi tuskaa!" Hän voihki. Sitten hän työnsi Gertrudin luotansa.
"Pois, pois!" Hakien hapuilivat hänen kätensä peitteellä, tulinen
tuska näytti valtaavan hänen mielensä. Nyt alkoi hän huutaa: "Lapseni,
lapseni! Missä se on? Tuo rakas pienokainen, missä se on, -- lapseni!
Pois, te muut!" Hän rimpuili käsin ja jaloin, pyrkien ylös vuoteesta.
"Milloin hän tulee, milloin?" Hänen huutonsa kävi yhä äänekkäämmäksi,
suonenvedontapaisesti nytkähtelivät hänen jäsenensä.
Hoitajatar pisti päänsä ovesta sisään. "No, mitä nyt on tekeillä?
Mutta, hyvä neiti -- -- --!" Hän tuli vuoteelle, kävi käsiksi
tuohon riehuvaan olentoon, painoi hänet alas ja tasoitti peitteen
hänen ylitsensä. "Mitä ihmeen melua te pidätte! Tuolla tavoinko
käyttäydytään, kun saadaan vieraita?! Hillitkääpä vähän mieltänne,
rakkaani!" Sairas läähätti, voi nähdä kuinka hänen sydämensä tykytti
peitteen alla.
"Sydän-parka!" Hoitajatar asetti hänelle kääreen. "Ei se kestä
tuollaista. No -- nyt te olette kiltti!"
Sairas oli käynyt aivan hiljaiseksi, väsyneenä makasi hän vuoteessaan.
Tultuaan äkkiä aivan tylsäksi makasi hän nyt siinä olentona, josta
sielu on otettu pois kuten kellonkuoruksesta rataslaitos.
Hoitajatar tutki valtimoa. "Sangen heikko, tuntuu tuskin ollenkaan.
Lakkaa välillä, jos kuinka kauaksi. On parempi, että jätätte hänet
yksin ja menette kotiin. Hän tulee vain levottomaksi." --
He odottivat vielä neljännestunnin, mutta sairas ei enää kiinnittänyt
heihin lainkaan huomiota. Hän lepäsi äänetönnä vuoteessaan, silmät
aivan auki. Mutta nuo silmät eivät nähneet, mitä ympärillä tapahtui;
ne katsoivat vain suoraan eteensä, kuin odotellen jotakin, jonka piti
tulla.
Gertrudin valtasi toivottomuus. "Onko Gretchen aina ollut tuollainen?"
kysyi hän äidiltä.
"En tiedä, -- lapseni, lapsi-raukkani!"
"Tulkaa, lähtekäämme täältä!" Gertrud voi tuskin pidättää itkuansa.
Jospa tuo tyttö-parka jo olisi päässyt kärsimyksistänsä! Siinä hän
lepäsi, odotellen sitä, jota jo oli niin kauan odottanut! Tulija oli --
kuolema!
Rouva Dietrich silitteli tyttärensä velttona riippuvaa kättä ja suuteli
sitä, -- sitten he läksivät.
* * * * *
Maatessaan tänä iltana vuoteessaan, tunsi Gertrud pelkoa. Olihan
hänellä pienokainen luonansa, sylissään, mutta lapsihan oli vielä
oikeastaan sama kuin ei kukaan. Yksinäisyys kammotti häntä. Pitkän
aikaa oli hän antanut valkean palaa, voimatta mennä sitä sammuttamaan,
mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että oli tuhlausta nykyisin
polttaa valkeata yöllä, se maksoi liiaksi rahaa. Ja sitähän hänen
oli ajatteleminen ensi sijassa. Mutta hän oli kokonaan pelkonsa
vallassa. Mitähän hän oikeastaan pelkäsikään? Ulkona lähestyi kevätyö
lempeänä ja hiljaisena. Ei kuulunut tuulen henkäystäkään, vajan ovi ei
paukahdellut, ei kuulunut ruostuneen saranan vinguntaa. Oli rauhaisa
yö, yö, joka oli kuin luotu onnea varten.
Ja Gertrud muisteli öitä, jolloin Gustav oli tullut hänen luoksensa.
Hiljaa oli hän kolkuttanut ovelle -- -- -- mitä, eikö ulkoa kuulunut
jotain rasahdusta?! Joku kulki yli pihan. Ei, ei suinkaan! Kuinka
voikaan kuvitella mielessänsä kaikenmoista! Se johtui mietiskelystä
ja ainaisesta yksinolosta, lopuksi uskottelee itselleen mitä tahansa.
Gertrud olisi voinut vannoa kuulleensa varovaisten askelten lähestyvän
yli kivitetyn pihan. Joku kulki haparoiden vajan oven ohitse. Kuun
kalpea valo tunki väreillen akkunasta sisään. Pilvenlonkakohan äkkiä
muodosti niin suuren varjon?
Hän tukahdutti huudon: eikö hänen akkunansa taakse ilmestynyt jokin
tumma olento, joka katsoi sisään ja sitten nopeasti kyyristyi maahan?
Hän hypähti vuoteestaan, veti uutimet eteen ja kiinnitti ne vielä
yhteen nuppineulalla. Muistot eivät saaneet tunkeutua hänen luoksensa,
niiden oli pysyminen loitolla! Ne saivat hänen mielensä aivan sekaisin.
Olikohan Gretchen jo kuollut? Oi, jospa hän jo olisi päässyt
kärsimyksistänsä! Nyt vasta Gertrud oikein tunsi, kuinka läheltä tuon
ihmis-paran kohtalo häneen koski! Ja kuinka paljon onnettomia ihmisiä
olikaan nyt maailmassa! Olikohan syytä olla niin masentunut juuri
Gretchenin takia? Jäikö kukaan häntä suremaan? Ainoastaan vanha, arka,
pieni äiti. Oli niin monta muuta, joita ympäröi elämän yltäkylläisyys,
joilta jäisi niin paljon keskeneräiseksi, ja joiden kumminkin kävi
samaten. Kaikkia odotti surullinen loppu.
Vavahtelevin sormin siveli Gertrud kuumaa otsaansa. Oliko hänellä
kuumetta? Hänen suonensa tykyttivät, hiki valui pitkin hänen
ruumistansa. Mutta eihän hän ollut koskaan ollut sairas, muuta kuin
yhden ainoan kerran lapsena, kun hänellä oli tuhkarokko. Ei hän nytkään
sairastuisi, hänen mielensä oli vain järkytetty Gretchenin takia. Ja
sitten lisäksi tämä kevätyö. Se oli niin rasittavan lämmin.
Huoneessa oli tukahduttava ilma. Mutta Gertrud ei rohjennut avata
akkunaa. Olihan ulkona äsken ollut joku, joka oli katsonut sisään.
Kukahan se saattoikaan olla?! Minka Dombrowski oli jo aikoja mennyt
ullakkokamariinsa, hänellä oli vieras luonansa. Tänään oli hänen
parturinsa tullut Berlinistä vierailulle. Ihme, että hän oli taas
päässyt lomalle! Gertrud tunsi raivoa mielessänsä, -- mikä häpeä! -- ja
samalla valtasi hänet suuri tuska. Nyt selveni hänelle, miksi hän oli
niin levoton. Hän ei ollut levoton Gretchen-paran takia, jonka kuolema
nyt otti huomaansa, hän oli levoton siksi, että tiesi miehisen olennon
olevan tuolla ylhäällä. Herra Dombrowskilta ei ollut pitkiin aikoihin
tullut mitään tietoja, mutta viimeksi kirjoittaessaan oli hän maininnut
jotakin lomasta. Minka oli tyytyväisenä nauraen näyttänyt hänelle
kirjeen. 'Hänen kunnon Stanislaunsa!'
Mitä! Gertrud kavahti istualleen. Tätä oli mahdoton enää kestää, hän
tunsi aivan selvästi, että ulkona oli joku. Huutaisikohan hän Minkaa?
Mutta eihän hän kumminkaan tulisi. Hän oli kerta kaikkiaan kieltänyt
Gertrudia sitä tekemästä. Herättäisikö hän nukkuvat lapset? Mitä apua
siitä olisi! Hän kokosi kaiken rohkeutensa. Jos ulkona oli joku, joka
aikoi varastaa, juoksisi hän tiehensä huomatessaan, että hänet oli
nähty.
Gertrud aukaisi akkunan raolleen: "Kuka siellä on?" Ei vastausta.
Kuolemanhiljaisuus kaikkialla! Kevätyön lenseä hengähdys puhalsi
rauhoittavasti hänen kuumaan otsaansa. Hän kurotti päänsä ulos. Ah,
kuinka se virkisti! Nyt voi selvästi nähdä, kuinka luonto versoi,
kuinka kesä lähenemistään läheni.
Pelloilta virtasi ravitsevan, kostean mullan haju, täyttäen koko
pihan. Tosin se oli vain karun peltomaan lemua, mutta sekaantuneena
mäntymetsän tuoksuun se vaikutti huumaavasti. Tuosta ilmasta kävi
nauttiminen kuin viinistä, virvoitusta tarjosivat yön kädet. Pellon
notkelmasta, missä kosteus oli synnyttänyt upeamman vehreyden, kuului
nyt pitkähkö värähtelevä kutsu: ensimäinen satakieli oli saapunut!
Huokaisten sulki Gertrud akkunan. Jumalan kiitos, hän lienee sittenkin
erehtynyt, -- pihassa ei ollut ketään! Mitäpä varastamisen arvoista
täältä löytyisikään! Vajan ovella riippuvasta vanhasta miestenpuvusta
-- repaletakista ja hetaleisista housuista -- ei kukaan välittäisi,
muuksi ei se enää kelpaisi kuin pelättinä tankojen varassa seisomaan
pellolla ja karkottamaan metsävuohet ja jänikset.
Nyt toivoi Gertrud vihdoinkin voivansa nukkua. Mutta tuskin oli hän
ehtinyt vuoteeseen, kun hänet uudelleen valtasi tunne, että ulkona
hiiviskeli joku. Hän veti lapsensa aivan lähelle itseänsä. Kuin voisi
tuo pieni ruumis suoda hänelle suojaa, tarrautui hän siihen kiinni.
Hänen ajatuksensa liitelivät sinne tänne, kuin pelästyneet linnut,
jotka hakevat suojaavaa pesää. Ne harhailivat asiasta toiseen:
Gretchenistä Minkaan ja tuohon mieheen, sitten jokapäiväiseen leipään,
työhön, puutteeseen, sotaan, -- yhä kammottavammaksi käyvään sotaan.
Turvaa ei ollut missään tarjona!
Gertrud ei ollut enää elämän arkioloissa muistanut rukoilemista. Nyt,
tällä hetkellä, muisti hän jälleen erään lastenrukouksen, joka hänen
aina oli pitänyt lausua ääneen, kun äiti seisoi illoin hänen vuoteensa
ääressä. Kokonaan ei hän enää muistanut sitä, mutta häntä rauhoitti
sekin vähä mitä muisti:
"Lohtua suo sydämeemme,
Kuivaa kuumat kyyneleemme,
Kaikille Sä hoivaa anna,
Helmassasi meidät kanna!"
* * * * *
Pihassa oli sittenkin ollut joku. Aivan hiljaa käydä kompuroi siellä
herra Dombrowski. Sotamies ei tiedä kauan edeltäpäin milloin saa lomaa,
-- mitäpä siis kirjoittaminen olisi auttanut! Ennenhän hän itse olisi
perillä. Kuinka iloitsisikaan hänen Minkansa! Loppumattomalta oli matka
hänestä tuntunut. Vetelehtiminen ja vitkastelu asemilla oli vallan
sietämätöntä! Kärsimättömyys vei häneltä ruokahalunkin. Nukkua ei hän
myöskään voinut. Siihen ei kumminkaan ollut syynä kova penkki eikä
ahdas istuinpaikka toisten lomailijoiden välissä. Olihan hän taistelun
hetkeksi tauottua uneksinut kaikessa rauhassa paljoa tukalammassa
asemassa, maaten kanuunain jylistessä laukku selässä pehmeällä,
vertatihkuvalla maankamaralla. Nyt painautui hän turhaan vaunun
nurkkaan, sulkien silmänsä. Kuinka iloitsisikaan Minka, hänen Minkansa!
Lapset olivat tietenkin jo kasvaneet aika suuriksi. Mutta niitä hän
tuskin ajattelikaan, vaimo täytti kokonaan hänen mielensä. Kuinka tämä
oli itkenyt hänen lähtiessään, kuinka kauan viittoillut jäähyväisiksi!
Oli melkein katalaa, ettei hänen ollut sallittu ennen käydä häntä
tervehtimässä. Mutta nyt tulisi seuraamaan onnen aika! Kaksi viikkoa
oli hänellä lomaa. Hänestä oli, kuin olisi hän jo sulkenut Minkan
syliinsä!
Kun hän tuli Berliniin, olivat hänen silmänsä pöhöttyneet ja
tulehtuneet rautatien tomusta, pitkällisestä valvomisesta ja kevään
kirkkaudesta, johon hän ei ollut tottunut pimeässä juoksuhaudassansa.
Hän ei tuntenut että niitä kirveli, ei nälkääkään, joka vihdoin valtasi
hänet. Viimeisellä junalla, joka meni hänen esikaupunkiinsa, läksi hän
vaimonsa luo. Oli jo myöhäistä, tornikello löi yksi, kun hän laahusti
pihaan. Minka nukkui, talo oli aivan pimeä. Menisikö hän herättämään
hänet? Mutta Minka pelästyisi kovasti niin myöhäisestä kolkutuksesta.
Hän uskalsi sentään katsoa sisään akkunasta, -- vieras nainen siellä
oli. Vai niin, Minka oli vuokrannut pois tuon huoneen. Se oli varsin
järkevää, -- niin, niin, hänen Minkansa!
Olisi varmaankin parasta, että hän paneutuisi pitkäkseen vajaan ja
odottaisi aamuun. Hän löysi hiukkasen mädänneitä olkia. Mutta kiihkeä
kärsimättömyys ei suonut hänelle rauhaa. Hän kierteli taloa, voimatta
päättää kolkuttaisiko vaimonsa hereille. Mutta kenties kuulisi Minka
muutoinkin, että hän liikuskeli siellä, avaisi akkunan, kuten tuo
vieras nainen, ja kysyisi: "Kuka siellä on!" Ja sitten -- sitten!
Jos kivi rasahti hänen jaloissaan tai seinästä putoili savilaastia
hänen taloa kierrellessään, silloin hän iloitsi. Kenties Minka nyt
kuulisi jotain. Hyvä, ettei tuo vieras nainen ollut nähnyt häntä, hän
halusi yllättää Minkansa aivan odottamatta. Hän kuuli jo korvissansa
äänekkään huudon, jonka Minka päästi, tunsi hänen kiihkeät hyväilynsä!
Kylmät ja kuumat väreet puistattivat häntä.
Hän oli sentään paneutunut hetkiseksi lepäämään latoon oljille, kaukana
löi kello kaksi. Mutta kauemmin ei hän enää voinut maata hiljaa.
Satakielen laulu oli vaiennut, nyt kurnutteli sammakko lemmenlauluaan.
Mutta kolkuttaa ei hän sittenkään tahtonut. Minka makasi vuoteessaan,
hän menisi hänen luoksensa, mutta ei ovesta -- Minka, Minka, hänen
kaunis, nuori vaimonsa! Hänen sydämensä takoa jyskytti kylkiluita
vastaan! Tuossa huoneessa asui tuo vieras nainen, mutta seuraava akkuna
-- -- Hän hiipi lähelle ja silmäili sisään. Kaksi lastenvuodetta! Hän
tunsi pettymystä. Keittiössähän oli ristikkoluukku. Mutta -- Minka
nukkui varmaankin ylhäällä ullakkokamarissa! Siellä oli hän itse aina
asustanut niihin aikoihin kun lapset olivat syntyneet. Hänen luoksensa
siis!
Ketterästi kuin kissa kiipesi hän vesitorvea ylös. Nojaten jaloillaan
muurinrakoon riippui hän ilmassa, pitäen kiinni akkunalaudasta. Akkuna
oli auki -- hän katsoi sisään.
Oli tarpeeksi valoisa. Hän oli nähnyt nähtävänsä.
* * * * *
Hän kuuli tuon kimeän huudon, jota oli kaihonnut kuulla. Ei, _sitä_
huutoa ei hän olisi halunnut kuulla!
"Elä tee minulle mitään!" kirkaisi Minka. Hän oli herännyt
kumahdukseen, Stanislaun hypähtäessä huoneeseen. Heti oli hän tuntenut
miehensä. Nyt koetti hän pidellä kiinni hänen käsivarsiansa.
Mutta mies lykkäsi hänet syrjään, hän kävi toisen miehen kimppuun.
"Kirottu koira!" Seurasi kamppailu.
Toinen tunsi henkensä olevan kysymyksessä, ja se tietoisuus soi hänelle
jättiläisvoimat. Hän sysäsi hyökkääjän syrjään. Tämä oli heikko,
hänen käsivartensa olivat kuin lamautuneet, hän ei pysynyt pystyssä,
vaan horjahti saadessaan tuon voimakkaan sysäyksen ja kaatui pitkin
pituuttaan maahan.
Ennenkuin Dombrowski kykeni kavahtamaan pystyyn, oli toinen jo ovella,
tempaisi sen auki, paiskasi kiinni jälkeensä ja juoksi tiehensä
paitasillaan, jättäen muut pukimet jälkeensä.
"Älä tee minulle mitään!" rukoili Minka, polvistuen hänen eteensä.
Nyt surmaisi Stanislaus _hänet_, kun mies oli päässyt karkuun.
Aamuhämärässä näki hän hänen hurjasti mulkoilevat silmänsä. Kun hän
mulkoili tuolla tavoin, silloin oli kaikki mennyttä!
"Stani, Stani, en tee sitä koskaan enää! Se oli ensi kerta, aivan ensi
kerta, se on vissi ja varma!"
Mies ei sanonut vielä mitään, ei myöskään lyönyt häntä. Se tuntui
hänestä vieläkin kammottavammalta, täytti hänen mielensä vielä
pöyristyttävämmällä pelolla. Hän hypähti pystyyn, pakeni vuoteen taa.
Vaikeroiden painautui hän maahan. Sydäntävihlovasti hän valitteli:
"Miksi viivyitkin niin kauan poissa? Hyvä Jumala, kuinka olen
ikävöinyt! Silloin tuli tuo mies -- mitä kaikkea hän osasikaan puhua --
enhän olisi tahtonut, -- kautta Jumalan, en olisi tahtonut, -- eihän
sellainen olisi voinut edes pälkähtää päähäni. Olen valmis kuolemaan
tähän paikkaan, ellei se ole totta! Muut ovat jo aikoja käyneet
lomalla, -- sinä vain et tullut!"
Hän kävi rohkeammaksi. Sormiensa lomitse, jotka oli painanut
kasvoilleen, tirkisti hän mieheensä: hän ei enää mulkoillut silmillään,
hän oli sulkenut ne, ja hänen kasvonsa olivat vääntyneet, kuin tuntisi
hän tuskaa. Nyt rohkeni Minka liukua hänen luoksensa, syleillä hänen
polviansa, painautua häntä vastaan kuin liehakoiva kissa.
"Kaikki muut ovat käyneet vaimonsa luona, mitäs siihen sanot!" Hänen
hyväilynsä saattoivat miehen värisemään. Minkan kädet kulkivat
hyväillen pitkin hänen ruumistansa, hän painoi paljaan rintansa hänen
polviinsa, hänen aukivalahtanut tukkansa verhosi miehen jalat. Minka
tunsi miehensä vapisevan, ja se soi hänelle rohkeutta. Tuo mies oli yhä
vielä hänen vallassansa! "Miksi et sinäkin tullut -- ah, Stani, miksi
viivyit niin kauan, olet antanut minun odottaa! Näet nyt, mitä siitä
seurasi!"
"Ketkale!" Mies kohotti nyrkkinsä ja antoi hänelle potkun, joka kaasi
hänet maahan.
Minka luuli näkevänsä hänen kohotetussa nyrkissänsä veitsen kimmeltävän
ja hypähti kirkaisten pystyyn: surmata aikoi tuo mies hänet, surmata!
Suunniltaan kauhusta hän kertoili: "Hän tappaa minut, tappaa minut!" Ja
hän kiisi huutaen portaita alas.
Hän jyskytti Gertrud Hieselhahnin ovea molemmilla nyrkeillään.
"Avatkaa, avatkaa, hän tappaa minut muutoin!" Gertrud oli nukahtanut,
hän oli unessa kuullut melun, mutta se oli sopinut hänen uniinsa. Hän
uneksi sodasta. Gustav taisteli jonkun kanssa, jolla oli teräskypäri --
ja nyt olikin kysymyksessä todellisuus -- hänen oman ovensa takana! Hän
oli kuin lamaantunut.
"Hän tappaa minut, tappaa minut!" Minka Dombrowskin ääni se oli.
Gertrud oli heti selvillä kaikesta: mies oli tullut kotiin! Kauhun
valtaamana hän hypähti vuoteestansa, avasi oven ja tempaisi tuon
puolialastoman naisen sisään.
Nyt kuuntelivat he molemmat, kiinteästi toisiinsa painautuneina.
Viereisestä huoneesta kuului lasten liikettä. He eivät olleet vielä
aivan hereillä, he nukkuivat huoletonta unta, kuuli kuinka he nyt
kääntelehtivät vuoteissaan.
"Hän tappaa teidätkin, teidätkin! Voi neiti, oletteko lukinnut lujasti,
ettei hän pääse sisään?" Vavisten vikisi vaimo, takertuen kiinni
Gertrudiin: "Neiti, pelastakaa minut! Mieheni, Jeesus sentään, mieheni!
Hän tietää kaikki, -- mikä kova onni! Ja jos hän iskee akkunan rikki!"
Hän oli luonut aran katseen akkunaan, nyt pakeni hän kaapin taa.
"Sanokaa te hänelle, ettei hän tappaisi minua, ei vain tappaisi!"
Gertrud äännähti: "Olkaa hiljaa!" Hän oli kuoliaaksi pelästynyt. Nyt
hän kuunteli: kuuluisikohan jotain, tuliko Dombrowski portaita alas
vaimoansa hakemaan? Oli aivan hiljaista. Mitähän tuo mies tekikään?
Piteliköhän hän ylhäällä kiinni rakastajaa, kuristi hänet kuoliaaksi?
Gertrud odotti kuulevansa kamppailua, huutoa. Mutta ei kuulunut muuta
kuin aamutuulen suhinaa. "Missä tuo toinen sitten on?" kysyi hän.
"Hänhän läksi tiehensä", vikisi Minka. "Mokomakin mies! Mutta
tulkoonpahan enää uudelleen! Karkuun se läksi, sen sijaan että olisi
auttanut minua. Voi neiti, neiti, ettekö kuule mitään?"
"En!" Gertrud raotti hiukan ovea ja jäi kuuntelemaan. Hän ei pelännyt
herra Dombrowskia -- tuota onnetonta miestä! Hän tunsi rajatonta sääliä.
Mutta Minka syöksähti esiin kaapin takaa ja vetäisi oven kiinni.
"Jumalan tähden, neiti! Te ette tunne häntä. Kun _hän_ tulee
tappelupäälle -- -- --! Hän silpaisee pään sekä teiltä että minulta!"
Hän veti Gertrudin pois ovelta. "Jes sentään, jes sentään",-- hän
raastoi tukkaansa, "piti hänen nyt päästäkin sen perille! Kylläpä
minulla olikin huono onni! Ja minun käy sentään häntä sääliksikin, --
voi, neiti, kuinka säälin häntä!" Hän itki katkerasti.
"Menkää hänen luoksensa", sanoi Gertrud, "rukoilkaa häntä!"
"Mitä te ajattelettekaan! Ei, sitä en voi tehdä!" Vavisten tarrautui
upea vaimo hentoon tyttöön. "Neiti, te olette ainoa turvani. Mitähän
tekisinkään, jos te ette olisi täällä! Voi minua, vaimo-parkaa! Voi
hyvä neiti, hyvä neiti!" Hän oli menehtymäisillään tuskaansa, hänen
hampaansa kalisivat. Gertrud antoi hänen mennä vuoteeseensa. Minka
painautui syvälle pienokaisen viereen ja veti peitteen korvilleen, niin
ettei nähnyt eikä kuullut mitään.
Gertrud seisoi vielä kauan kuunnellen. Olipa tämä kauhea yö! Pudistus
kävi hänen lävitsensä, pikemmin pelon, inhon ja säälin vaikutuksesta,
kuin aamukylmän takia. Lopuksi, kun ei mitään ruvennut kuulumaan,
paneutui hänkin vuoteeseen. Viaton lapsukainen makasi hänen ja tuon
vaimon välillä.
Minka oli jo aikoja nukkunut, kun Gertrud yhä vielä oli valveilla.
Herra Dombrowskista ei kuulunut mitään, hänen takiansa olisi hän voinut
nukkua. Mutta häntä piti hereillä sisäinen ääni, joka kertailemistaan
kertasi: "Sota, sota, tuo kammottava sota on tähänkin syypää!"
* * * * *
Herra Dombrowski ei ollut syöksähtänyt vaimonsa jälkeen. Helppo olisi
hänen ollut saavuttaa hänet yhdellä ainoalla hyppäyksellä, käydä
häneen käsiksi, kuristaa hänet, rangaista häntä hänen hävyttömästä
uskottomuudestaan, petoksestaan. Kun Minka oli huutanut: "Hän tappaa
minut!" oli hän tuntenut kuin helpotusta. Ei, sitä hän ei tahtonut
tehdä. Sen hän kyllä tunsi, että jos hän olisi käynyt häneen käsiksi,
niin ei Minka olisi enää lähtenyt elävänä hänen käsistänsä.
Hänen polvensa horjuivat, hän siveli otsaansa: eikö tämä kaikki ollut
unta? Eikö hän maannut yhä vielä juoksuhaudassa? Siellä oli hän kerran
ottanut kurkusta erästä sisääntunkeunutta vihollista -- jo tunkivat
hänen silmänsä ulos päästä, kieli riippui suusta ulkona, -- juuri
samallaiselta kuin nyt oli hänestä silloin tuntunut. Hurja murhanhimo
oli vallannut hänet: eiköhän hän sentään juoksisi Minkan jälkeen?
Pakoon ei Minka pääsisi. Jos hän tahtoi, voi hän saada hänet käsiinsä.
Hänen pitkän tukkansa hän kietaisisi vasemman kätensä ympäri, pitäisi
häntä siitä kiinni iskisi oikealla kädellään hänen valheelliseen
naamaansa -- joka valheesta hän saisi läimäyksen hän iskisi nyrkkinsä
hänen nenäänsä, vasten suuta, silmiin! Jo virtasi veri -- yhdentekevää
-- hänen kasvonsa olivat puurona hän ei ollut enää kaunis Minka.
"Petätkö minua vieläkin, ketkale?!" -- läiskis -- läiskis! Hän heitti
hänet maahan, tallasi hänet jalkoihinsa, hänellä oli saappaissaan
suuret naulat. Nyt ei Minka enää hengittänyt, ja hän --?! Aamun ensi
säde tunki sisään akkunasta -- hän seisoi peilin edessä nyrkki koholla.
Nyt näki hän kuvansa. Peili oli vain pieni, sen lasi himmeä, mutta hän
oli nähnyt tarpeeksi.
Hän seisoi yksin huoneessa, jossa kaikki oli pantu sikin sokin.
Vaivoin kääntäen päätänsä, loi hän katseen taaksensa. Tuossa vuode
epäjärjestyksessä, tuoli kumossa, vaatteita pitkin huonetta -- ja
tässä, tässä, aivan yksin, hän, Stanislaus Dombrowski, lomailija.
Vai eikö tuo mies ollutkaan hän? Mielipuolen tavoin pudisti hän
päätänsä: eihän tuo tuolla toki voinut olla Dombrowski! Täältä oli
lähtenyt mies, jolla oli ruskea tukka, ruskeat viikset. Mutta tuo
tuolla peilissä oli harmaa, aivan harmaa, -- kuka oli hän?
Hän vei kasvonsa lähemmäksi lasia, näki itsensä ja peräytyi
kauhuissaan: mikä vanha mies! Ohimot hopeanharmaat kasvot täynnä
ryppyjä. Kuinka ryppyjä olikin sadottain ja taas sadottain! Ja kuinka
laiha kaula! Kurkunpää riipuksissa, kuin vanhan kukon heltta. Väljänä
riippui harmaa takki hänen yllään. Ja tuollainen miehinen olento,
tuollainen vanha ukko -- harmaa, tomuinen, ryppyinen ukko -- mitä
tekikään hän täällä? Sopiko hän toveriksi kauniille Minkalle, nuorelle
vaimolle?
Herra Dombrowski räpytteli tulehtuneita silmiänsä, hänen kasvonsa
vääntyivät, kuin olisi itku ollut tulossa. Tuskallinen äännähdys,
nyyhkytyksen ja naurun sekainen, tunki esiin hänen kuivasta
kurkustansa. Mitä nyt seuraisikaan? Äkkiä hän tunsi sääliä Minkaa
kohtaan. 'Lähde tiehesi, lähde tiehesi!' sanoi sisäinen ääni. Niin,
parasta oli, että hän läksi tiehensä, palasi sinne, mistä oli
tullutkin. Parasta, että palasi juoksuhautaan takaisin. 'Ei ollut
hauskaa kotona', sanoisi hän. Ehkä häntä uskottaisiin, ehkä ei. Olihan
moni muukin palannut ennen loman loppua!
Tuollainen vanha ukko, vanha ukko! Hän jäi vielä kerran tuijottamaan
kuvaansa ja nyökkäsi syvämielisesti. Sitten hän poistui ulos akkunasta.
Hiljaa liukui hän muuria alas.
Yö oli lopussa. Aamurusko vuodatti kedoille punertavaa hohdetta,
liverrellen kohosi leivo pellonpientareelta ylös auringon hehkuvia
kasvoja kohden.