on ollut marraskuun 10 p:stä 1914 reserviläinen Gustav Krüger,
kuuluva 203:nnen jalkaväkirykmentin 3:nteen komppaniaan.
Tovereita, jotka ovat taistelleet hänen kanssaan Dixmuidenin
luona, tai sellaisten soturien omaisia, jotka joutuivat
kadoksiin samoihin aikoihin ja joista on saatu tietoja (esim.
vankileireistä), pyydetään sydämellisesti antamaan tietoja. Menot
korvataan kernaasti.
Joku oli neuvonut rouva Krügeria koettamaan _tätä_ keinoa, ja hänestä
_oli_ se aikoinaan tuntunut erinomaiselta. Ehkei Gustav ollutkaan
Korsikassa, vaan jossain muualla. Olihan varsin mahdollista, että hän
oli Siperiassa. Sieltähän ei kukaan saanut tietoja.
Rouva Krüger oli ollut Berlinissä useissa sellaisten henkilöiden
toimeenpanemissa kokouksissa, jotka eivät saaneet mitään tietoja
omaisistaan. Oli kuin he kaikki tyynni olisivat olleet samaa perhettä.
Äidit istuivat yhdessä, kuin olisivat olleet sisaruksia, isät
neuvottelivat yhdessä. Toinen kertoi toiselleen tarinansa, -- voisihan
sattua, että tämä osaisi antaa jonkun neuvon.
Nyt ei rouva Krüger enää käynyt noissa kokouksissa. Noista toisista oli
jo monikin löytänyt lapsensa. Kun hän oli viimeisen kerran vanhempien
kokouksessa, oli siellä ollut muuan äiti, joka itki ääneen ilosta: hän
oli samana päivänä saanut kirjeen pojaltaan. Siperiasta se oli tullut
-- kuin ihmeen kautta. Töin tuskin sai siitä selvääkään, ja repaleinen
se oli, -- oli tullut lukemattomain peninkulmain takaa. Ensin oli
poika maannut sairaalassa -- missä, sitä hän ei tiennyt itsekään, --
nyt täytyi hänen kaataa puita aarniometsässä, siellä oli jääkylmää,
hänen elämänsä oli sanomattoman raskasta, mutta hän eli. Hän eli!
Hänen oli onnistunut saada kirje pistetyksi erään ruotsinmaalaisen
matkaan, ja tämä oli toimittanut sen perille. Äiti oli kuin suunniltaan
ilosta: 'Poikani elää!' Hän julisti sen kaikille salissa oleville.
Huone oli aikaisempina aikoina ollut tanssisali, korokkeelta, jossa
soittokunta oli raiutellut iloisia tanssinsäveleitä, yritti äiti lukea
ääneen kirjeensä, mutta se ei luonnistunut, hänen äänensä tukehtui
ilokyyneliin. Hän liehutti vain paperia ilmassa, sanoen: "Elää! elää!"
-- sitten vaipui hän polvilleen. Rukoiliko hän? Kaikki panivat kätensä
ristiin. Kukaan ei puhunut sanaakaan.
Tuo äiti oli siis saanut tietoja mutta entä hän? Rouva Krüger ei enää
mennyt noihin kokouksiin. Eikä hän aikonut enää panettaa tuotakaan
ilmoitusta sanomalehtiin, -- se oli jo maksanut tarpeeksi rahaa, ja
mitä hyötyä siitä oli ollut? Parempi oli panna rahat talteen Gustavin
varalle. Ken tiesi, missä tilassa hän palaisi! Tarvittaisiin ne kai
parempaankin; kenties Gustav oli sairas. Ehkä hän palaisi raajarikkona,
-- kädetönnä ja jalatonna. Samantekevää, -- kunhan vain palaisi! Äiti
pitäisi kyllä hänestä huolta, kantaisi häntä käsillään, lukisi hänen
silmistään mitä hän halusi.
Nuorekkaan reippaasti työnsi rouva Krüger raskaan lapion maahan ja
nosteli turpeen toisensa jälkeen. Tähän aikoi hän istuttaa perunoita,
aikaista lajia, Gustavin herkkua. Olisikohan hän jo kotona kun äiti
kaivaisi ne maasta? --
Rouva Krüger oli tosiaankin hiukan järjetön, kun hän vielä toivoi
poikansa palaavan. Eihän siinä ollut enää mitään toivomisen
mahdollisuutta. Ei kukaan ihminen enää uskonut, että Gustav Krüger
voisi palata. Sitä ei tosin sanottu äidille aivan suoraan, mutta hänen
annettiin kumminkin ymmärtää, että niin oli, ja se saattoi hänet
melkein vihamieliseksi muille. Hän oli pahastunut ihmisille siitä,
etteivät nämä odottaneet ja uskoneet kuten hän. Harmistuneena vetääntyi
hän puutarhaansa ja eläimensä seuraan, -- ne olivat parempia kuin
ihmiset. Mutta toisaalta hän tuskin enää kesti tätä yksinäisyyttään,
hänet valtasi kiihkeä halu tiedustella muilta: "Luuletteko että hän
palaa?" Hän olisi halunnut kuulla vastattavan: "Tietenkin!"
Hedwig Bertholdi näki tuon vanhan vaimon työskentelevän puutarhassansa;
kuinka valkoiseksi hän olikaan käynyt! Vaimo-parka! Eikö ollut pakko
sääliä jokaista äitiä, -- sitä, joka suri jo kadotettua, -- sitä, joka
pelkäsi kadottavansa! Kummanko tila oli vaikeampi? Yhtä raskasta oli
kummankin olo! Eikö tämä aika ollut äideille vieläkin vaikeampi kuin
vaimoille? Vaimon rakkaus ei ole äidin rakkauden veroinen. Vanhalla
naisella ei ole enää mitään toivottavaa, mitä jää hänelle enää
jäljelle? Nuoruus, kauneus, tunteiden kiihko on poissa, hän ei tunne
intohimoa eikä herätä sitä. Kaikki se, mikä muinoin tuotti hänelle
onnea, on käynyt arvottomaksi, hänen mielihalunsa ovat laimenneet,
hänen toivomuksensa käyneet vaatimattomiksi. Hän on oppinut tyytymään
vähään, hänen on ollut pakko oppia tämä taito, -- maailma menee
menojaan, lykäten hänet syrjään. Vanha nainen ei voi alkaa elämäänsä
uudelleen alusta kuten nuori. Hänen poikansa on hänen viimeinen
aarteensa, -- hänen toivonsa, onnensa!
Kun Hedwig Bertholdi punnitsi näitä asioita, valtasi hänet voimakas
säälintunne. Vaikka hänellä oli miniänsä luonaan, tunsi hän itsensä
kumminkin kovin yksinäiseksi. Tuo nuori olento ei ymmärtänyt häntä,
eikä hän puolestaan ymmärtänyt miniäänsä. Nuoren täytyy kestää kovia
kärsimyksiä, voidakseen käsittää sen tunteita, joka jo on ehtinyt rajan
toiselle puolen. Nyt tuntui Hedwigistä varsin luonnolliselta, että hän
ojensi kätensä aidan ylitse ja tiedusteli naapuriltaan: "Kuinka voitte,
rouva Krüger?"
Aherteleva vaimo katsahti ylös. Epäröiden laski hän työstä kovettuneet
sormensa toisen valkoiseen, hienoon käteen. Mutta kun hän loi katseen
rouva Bertholdin kasvoihin, kävi hänen kädenpuristuksensa lujemmaksi;
tuokin toinen näytti siltä, kuin hän tietäisi, mitä huoli on! Ja
kumminkin voivat hänen poikansa vielä hyvin, -- hän sai heiltä tietoja.
"Rouva Rossi kertoi minulle että teidän vanhempi poikanne harjoittelee
lentäjäksi. Herra Rudolfin rouvahan myöskin näyttää vielä olevan
iloisella mielellä. Kuulen hänen lauleskelevan. -- Minun Gustavini ei
ole vieläkään kirjoittanut." Hänen lausuessaan viime sanat väreili
hänen väsyneessä äänessään tuskallinen valitus.
Voiko Hedwig riistää tältä äitiparalta viimeisen toivon? "Monessa
vankileirissä on kirjeiden kirjoittaminen kiellettyä", sanoi hän. "Se
on julmaa. Mutta kun se on tunnettua, on tämä tieto toisaalta lohdutus.
Tietäähän toki, mistä johtuu, ettei tietoja tule."
"Luuletteko te sitten, että minun poikani vielä elää?" kysyi rouva
Krüger, ja hänen päähän vajonneet himmeät silmänsä kiintyivät
läpitunkevin katsein toisen kasvoihin. Ja jälleen tunsi Hedwig,
että hänen täytyi valehdella. "Miksi en sitä luulisi?" sanoi hän
vakuuttavasti. "Mutta, rouva Krüger, tehän olette ollut niin
luottavaisella mielellä -- muistatteko, kuinka tulitte luokseni,
nähtyänne hänet tuossa vankileirin kuvassa?"
"Siitä on jo kauan", mumisi rouva Krüger. "Aika on kulunut kulumistaan.
Väliin ajattelen, että ehkä hän sittenkin on kuollut." Hän katsoi
synkeästi eteensä maahan. Mutta sitten hän jatkoi kiihkeästi: "Mutta
olisihan minun pitänyt saada siitä tieto. Eihän lasta sovi ilman muuta
kaivaa maahan, antamatta siitä tietoa hänen äidillensä, eikö niin?"
Hedwig tunsi kylmän väreitä. Siinä se taaskin oli, tuo tuskallinen
epäilys! "Älkää toki suoko mielessänne sijaa tuollaisille ajatuksille",
sanoi hän sydämellisesti. "Mitä hyödyttää meitä kaikki ajatteleminen ja
horjuminen toivon ja epäilyksen vaiheilla! Kohtalon iskut ovat nykyisin
arvioimattomampia kuin koskaan ennen!"
"Mitä, te karttelette vain antaa varmaa vastausta!" Rouva Krüger
silmäili häntä epäluuloisesti. "Sanokaa, luuletteko että Gustavini
vielä on elossa?" Hän oli oikaissut itsensä, hänen laihaksi käynyt
vartensa suoristui aidan nojassa, hänen kätensä puristui nyrkiksi:
"Kirottu sota! Elääkö poikani, vai eikö hän elä?" Hänen äänensä oli
uhkaava.
Hedwig nyökkäsi ahdistetuin mielin. "Tietysti hän elää. Olisittehan
muutoin saanut joitakin tietoja."
"Niin, sitä minäkin ajattelen!" Rouva Krüger päästi syvän helpotuksen
huokauksen: "No, siis eteenpäin!" Ja kuin uusin voimin hän laski
jalkansa lapiolle ja työnsi sen syvälle itsepintaiseen maahan. "Tuo
maa on kovaa kuin puulattia, mutta kyllä minä sen vielä murennan!
Varro vain...!" Hän työnsi taas lapion syvälle: "Perunoita minä tähän
panen -- koko joukon -- ihania, tahkeita, keisarinkruunuja! Mahtanevat
maistua Gustaville!" Ja hän kaivoi edelleen innokkaasti, selkä
koukussa, välittämättä enää rouva Bertholdin seurasta.
Rouva Bertholdi katsoi häneen huolestuneena: rouva Krüger oli
todellakin kovasti muuttunut. Piti tosiaankin paikkansa mitä
Emilia sanoi: tuo rouva oli käynyt omituiseksi! 'Päästä sekaisin!'
tuumiskelivat ihmiset. Olisiko se ollut ihme? Ah, varma tieto
kuolemasta ei ole niin kauheata kuin epätietoisuus!
Hedwigin omat huolet tuntuivat hänestä äkkiä niin vähäisiltä. Hän meni
sisään, jokin tunne pakotti hänet suorastaan kirjoituspöydän ääreen,
hän halusi kirjoittaa Heinzille ja Rudolfille, antaa poikiensa tuntea
koko sydämensä lämmön, niin kauan kuin siihen vielä oli tilaisuutta.
Heinzille hän kirjoitti: "Mikä saattoi sinut rupeamaan lentäjäksi?
Rukoilen sinua sanomaan sen minulle! Se ei ole johtunut yksistään
rohkeudestasi, tarmostasi, seikkailemishalustasi! Ja turvassa ei
henkesi myöskään ole siinä toimessa, sitä et voi uskotella minulle,
äidillesi. Äskettäin oli rouva Rossi luonani herttainen, viehättävä
nainen -- sitä minun ei tarvinne sinulle vakuuttaa! Hän voitti kokonaan
sydämeni! Menen pian vastakäynnille; toivon joutuvani hänen kanssaan
lähempiin suhteisiin."
Rudolfille hän kirjoitti: "Anna Maria voi erinomaisesti, sekä ruumiin
että sielun puolesta. Hän on kuin luotu soturin vaimoksi. Sen huomaan
yhä selvemmin. Sinulle on varmaankin mieluista kuulla, että sovimme
hyvin yhteen. Jos alussa vastustinkin tuota niin äkkiä päätettyä
avioliittoa nuoruutesi perusteella, niin tapahtui se yksistään sinun
onneasi silmälläpitäen. Nyt en enää huolehdi tulevaisuudesta. Nykyisin
on ajatteleminen vain sitä, mitä on tehtävä tänään, -- ja annettava
huomenisen huolehtia itsestänsä. Ja jos taas joskus tekisin itseni
syypääksi vanhaan vikaani, niin toivon, että olet kärsivällinen vanhaa
äitiäsi kohtaan, rakas poikaseni. Mutta ajattelen, että palatessasi
huomaat, etten minäkään ole käynyt turhaan sodan kovaa koulua ja että
koko sydämestäni iloitsen mukananne."
Tuon kaiken olisi hän jo aikoja halunnut sanoa nuoremmalle pojalleen,
jotta viimeinenkin epäsovun tunne olisi haihtunut heidän väliltänsä.
Eiväthän nuo jäähyväiset, jotka he lausuivat toisilleen loman loputtua,
olleet täysin sellaiset, kuin niiden olisi tullut olla. Rudolf oli
tosin syleillyt ja suudellut häntä, mutta sittenkään eivät heidän
tunteensa olleet sellaiset, kuin niiden tulee olla lausuessa hyvästiä,
joka kenties on viimeinen.
Helpotusta tuntien sulki äiti tuon kirjeen. Tulipa nyt mitä hyvänsä, --
hän voi ajatella poikaansa ilman tunnonvaivoja.