Kevät kehittyi kehittymistään, mutta Verdunin valloitusta se vain ei
tuonut muassaan. Suunnattomia hyökkäyksiä ja vastahyökkäyksiä, uhrien
luku molemmin puolin ääretön. Tänä keväänä oli harvinaisen varhain
tullut lämmin, luonto pukeusi jo huhtikuussa kukkiin, mutta ken voi
iloita siitä?
Kun Hedwig Bertholdi nyt kulki puutarhansa kautta, ei hän huomannut
sitäkään, että syreeni pian alkaisi kukkia. Hänellä oli huolia,
suurempia huolia kuin ennen. Kun Anna Maria nauroi, tuotti se hänelle
melkein ruumiillista tuskaa. Vanhimpansa takia hän nyt oli enin
huolissaan. Hän oli kirjoittanut, että hänen tykistöväkeen kuuluvana
oli täytynyt oleksia maan alla ja tapella rottien kanssa. Hänellä oli
siellä alhaalla vuode ja oikein sievä asunto. Hänen tarvitsi vain
painaa nappulaa, niin tuli passaripoika, mutta tuollainen asemataistelu
oli ikävintä, mitä mielessään voi kuvailla. Hän olikin tarjoutunut
lentäjäksi; silloin saisi enemmän liikkumisvapautta ja tilaisuutta
itsenäiseen toimintaan. Hän oli tutustunut kapteeni Bölckeen ja tämä
oli puoltanut hänen anomustansa. Nyt tiesi siis äiti, ettei hän
juuri tällä haavaa ollut taistelussa, vaan vaarattomalla alueella
toimeensa harjaantumassa. Mutta eivätkö häntä myöhemmin odottaneet
vielä suuremmat vaarat kuin Rudolfia, joka oli jalkaväessä Verdunin
edustalla? Heinz teki jo lentoretkiä, ja hänen kirjeensä, joita loman
jälkeen oli tullut varsin harvoin ja joissa äidin mielestä oli ilmennyt
omituinen väsymys ja haluttomuus, uhkuivat nyt reippautta, joka melkein
vaikutti innostukselta. Mutta äidin tarkka vaisto havaitsi niissä
kaikesta eloisuudesta huolimatta jotain vallan toista: kuinka olikaan
oikein Heinzin laita?
Levätessään nyt öisin vuoteessaan, lenteli hänkin. Silloin oli hänestä
kuin kohoaisi hänen ruumiinsa ylös patjoilta ja hän kiitäisi kautta
äärettömien avaruuksien, joita nimitetään taivaaksi, ja kauhulla
hän tunsi maan väistyvän jalkojensa alta. Miksi olikaan Heinz
pyrkinyt tuohon toimeen? Alinomaa sattui hänen silmäänsä kuvauksia
ilmailuonnettomuuksista. Eikö Heinz sitten tiennyt että ilmailijan
ammatti oli vaarallisista vaarallisinta?
"Ilmailu -- sehän on suorastaan hengen turvaamista", vastasi Heinz.
"Mikä ihana tunne, kun kaikesta vapaana saa jättiläislinnun siivin
kiitää läpi avaruuden, mieli vapaana kaikesta muusta. Silloin ei enää
ajattele entisiä, ei mietiskele millaista elämä olisi voinut olla, --
kaikki on unohtunut, lentelee, lentelee vain ja nauttii lennosta."
"Miksikä olet niin huolissasi, äiti?" sanoi Anna Maria. "Minusta tuo on
suunnattomasti ihailtavaa."
Mitä ymmärsikään äidin tunteita tuo nuori rouva, joka eleli
käsittämättömän huoletonna päivästä toiseen? Vanhempi nainen olisi
tässä voinut kadehtia nuorempaa hänen tyyneytensä takia. Mikä
onnellinen luonne! Ja siitähän todella näytti, kuin olisi hän oikeassa
vakuuttaessaan joka päivä: "Kyllä kaikki käy hyvin!" -- sillä ainakin
toistaiseksi oli hän saanut mitä parhaimpia tietoja mieheltänsä.
Kirjeitä meni, kirjeitä saapui yhtä mittaa. Sotakauhujen keskellä
kukoisti lemmenonni. Ja Hedwig mietiskeli mielessänsä: sellainen
täytyy kaiketi vaimon olla, jotta hän voisi tehdä miehellensä elämän
keveämmäksi näinä aikoina. Ei hän oikein tiennyt, oliko hänen pidettävä
miniäänsä pintapuolisena vai kylmäsydämisenä, vai oliko hänen
kadehtiminen häntä. Käsittämätöntä oli hänestä myöskin ollut tapa,
millä nuo molemmat erosivat toisistansa. Onnesta loistavina olivat
he palanneet Dresdenistä, Rudolf oli tuonut vaimonsa kotiinsa loman
viime päivänä, ja illalla hänen täytyi lähteä. Anna Maria oleskelisi
vain rauhallisesti äidin luona siksi kun hän palaisi, sittenhän
saataisiin nähdä. Ja Anna Maria oli suostunut yhtä helposti siihen
kuin kaikkeen muuhunkin. Hän oli kyllä itkenyt, kun Rudolf suuteli
häntä jäähyväisiksi, mutta kun hän sitten seisoi asemalla ja viittoili
hänelle, silloin oli hän kyyneleistään huolimatta hymyillyt hänelle.
Hymyillen oli nuori aviomies viittoillut vastaan, vaikka hänenkin
silmänsä olivat kyyneltyneet. He olivat vielä nuoria, he eivät olleet
vielä kokeneet suurta surua, -- surua, joka myllertää mielen mullin
mallin, -- he olivat onnellisia lapsia vielä.
Oli hetkiä, jolloin Hedwig Bertholdin oli vaikea arvostella miniäänsä
oikeudenmukaisesti. Kuinka voikaan tämä pysyä niin hilpeänä! Tuo nauru,
joka aikoinaan oli viehättänyt häntä, tuo täyteläinen, raikas nauru,
se kiusasi nyt hänen hermojansa. Mutta eikö hänen oikeastaan olisi
pitänyt olla iloinen siitä, että miniä kantoi ajan vaivat ja eron
niin kevyesti? Entäpä jos hän olisi alati vain valittanut ja ollut
epätoivoissaan! Huomaamattaan alkoi Hedwig hillitä itseään paremmin.
Eihän hän voinut antaa toisen niin paljoa nuoremman saattaa häntä
häpeään.
Anna Maria nautti kaikesta hyvästä, joka tuli tässä talossa hänen
osaksensa. Oli sentään ihanaa olla rouva, joskin mies oli poissa.
Mutta kun sota loppuisi ja Rudolf palaisi, olisi tietysti vieläkin
ihanampaa. Nyt olivat hänen ajatuksensa alati kiintyneet lapseen,
jota hän odotti. Vielähän kestäisi kauan ennenkuin se syntyisi, mutta
hän tunsi itsensä jo nuoreksi äidiksi. Turhamielisyyttäkö se oli vai
ylpeyttä, jota tuo sotalapsi herätti hänen mielessänsä? Vai oliko se jo
rakkautta? Hänen ei ollut tapana tutkistella omaa itseänsä, mutta hänen
sitä huomaamattaan heräsi hänessä lämmin tunne -- kiintymys lapseen.
Seitsemän poikaa halusi hän saada, seitsemän kaunista, tervettä,
hilpeätä poikaa, seitsemän poikaa keisaria palvelemaan. Ja hiljaa
rallatti hän vanhaa sotilaslaulua, jota oli tyttönä usein laulanut:
"Sotamies se hauska veikko.
Mieli hällä pelvoton!
Rallalaa, rallalaa, ralla rallalalaa!"
* * * * *
Naapuritalojen puutarhoissa käyskentelivät molemmat nuoret rouvat.
Terveenä ja pulleana katseli Anna Maria aidan ylitse: kuinka solakka
olikaan rouva Rossi ja niin hento ja valkoinen! Anna Maria ihaili
itseksensä tuota kaunista naista. He olivat tuttuja keskenään, sillä
rouva Rossi oli kerran käynyt heillä vierailulla. Mutta Anna Maria ei
ollut voinut keskustella paljoakaan hänen kanssaan, hänen anoppinsa
oli huolehtinut seuranpidosta. He olivat puhelleet luutnantti Rossin
kuolemasta, missä ja miten hän oli kaatunut.
Leski oli vastannut hyvin hiljaa, melkein epäröiden, noihin
osaaottaviin kysymyksiin; samalla oli hänen katseensa kierrellyt
huonetta hajamielisenä, levottomasti hakevana. Siellä oli ollut esillä
Heinzin valokuva. Hän oli ottanut sen käteensä, antanut katseensa
vaipua siihen ja pitänyt sitä sillä tavoin pitkän aikaa keskustelun
kestäessä. "Se on uusin kuva pojastani", sanoi äiti. Silloin hän
punehtui hiukan ja pani sen pois.
Hänen olennossaan oli jotain niin naisellista, miellyttävää ja
hillittyä! Hedwig Bertholdi oli aivan ihastuksissaan.
Nyt silmäili Anna Maria jonkinmoisella uteliaisuudella tuota nuorta
rouvaa. Mitähän hän mahtoikaan tehdä koko pitkän päivän? Eihän hänellä
ollut miestä, jolle kirjoittaa, ei lasta, jota hoidella! Peräti ikävää
ja surullista täytyi tuollaisen elämän olla. Hiljaisena käyskenteli
rouva Rossi hitaasti puksipuiden reunustamain sarkojen keskellä kuin
nunna; tuon tuostakin hän kumartui maahan, hän poimi orvokkeja. Hänen
vakavilla kasvoillaan ei näkynyt hymyilyn kajastustakaan.
Nuori rouva Bertholdi tunsi äkkiä onnensa runsauden. Hän tervehti
häntä iloisimmalla naurullansa, hän halusi osoittaa aivan erikoista
ystävällisyyttä, -- olihan tuo toinen niin köyhä! Kuin olisi hänellä
ollut määrättömiä rikkauksia lahjoittaa, sanoi hän: "Te olette aina
niin yksin, käykääpä toki meillä useammin." Ja hän ojensi hänelle
kätensä.
Nyt hymyili Lili. Hän puristi ojennettua kättä, mutta sitten kävivät
hänen kasvonsa heti jälleen vakaviksi. Umpimielisen karttelevasti hän
vastasi: "En minä ole niin yksin, asuuhan äitinikin täällä. Mutta
tietysti käyn mielelläni toistekin luonanne."
Anna Maria tunsi että hän sanoi tuon vain kohteliaisuudesta. Tietenkään
hän ei tulisi. Se oli ikävää, olivathan he molemmat nuoria ja
viihtyisivät hyvin toistensa seurassa. Luontaisella avomielisyydellään
päätti hän olla itsepintainen: tuo nainen miellytti häntä, eikä hän
halunnut tyytyä pelkkään puheparteen. "Mutta ettepä te kumminkaan
tule, kun te sanotte vain noin ylimalkaisesti: 'Käyn kyllä luonanne!'
Vielä mitä!" Avosuin hän pudisteli päätänsä: "Ei, siihen minä en
tyydy! Teidän pitää sanoa: 'Kyllä minä tulen!' Kenties huomenna? Tai
ylihuomenna? Tulkaapa vaikka ylihuomisen huomenna, mutta teidän pitää
luvata varmasti. Tehän olette myöskin nuori. Minä olen kahdeksantoista
vanha. Kuinka vanha te olette?" "Kaksikymmentäviisi vuotta."
"Jo kaksikymmentäviisi? Mutta eihän sekään vielä ole paljon. Olisi
niin hauskaa, jos tapaisimme toisemme useammin." Äkillisen tunteen
valtaamana kurotti Anna Maria käsivartensa aidan ylitse ja veti
naapurinsa puoleensa. "Kiipeäisinkö minä luoksenne?" Hän yritti jo
tehdä sen, mutta malttoi sitten mielensä. "Ei, enhän enää saa tehdä
sellaista." Hän nauroi, ja punehtuen hän lisäsi ylpeästi: "Minun täytyy
nyt olla varovainen."
Tunteen vallassa, jossa oli hitunen tuskallista kateutta, ajatteli Lili
tuota ensi keskusteluaan Rudolf Bertholdin nuoren rouvan kanssa. Mikä
onnellinen ihminen hän olikaan! Kenties ainoa onnellinen tuhansien
joukossa -- naisista varmaankin ainoa. Miehet voivat pikemmin tuntea
itsensä onnellisiksi, -- aika oli omansakin tuottamaan heille
onnea. Eikö hänen miehensäkin ollut onnellinen taistellessaan? Eikö
kuollessaankin? Ja eikö Heinzkin ollut onnellinen lentoretkillään?
Siinä ei ollut mitään outoa, että Lili oli tuolta nuorelta rouvalta
tiedustellut hänen lankonsa vointia, -- tiesihän tämä hänen usein
olleen yhdessä luutnantti Bertholdin kanssa. Mutta hän huomasi pian,
ettei Anna Marialla ollut aavistustakaan siitä, kuinka läheisessä
suhteessa hän oli ollut häneen. Sen paremmin oli hän voinut kysyä:
"Kuinkas miehenne veli voi kaiketi myös hyvin?"
"Hänestä on tullut ilmailija, -- miksi olette siitä niin ihmeissänne?"
Lili ei ollut voinut pidättää kauhun ilmausta. "Mitä!" oli hän
huudahtanut, hänen kasvojensa vieno punehdus oli kadonnut, ja hän oli
käynyt hyvin kalpeaksi. Hänen täytyi koota kaikki voimansa salatakseen
mielenliikutuksensa; eihän hän saanut näyttää, kuinka läheltä tuo
koski häneen. Nyt oli hänellä kaksinkertainen syy olla levoton hänen
tähtensä. Mikä oli saattanut hänet rupeamaan ilmailijaksi? _Hänkö_
kenties? Taivaan tähden: hänkö?!
Lili vietti yönsä kiihkeässä tuskassa. Eikö hän ollut mieletön, kun oli
antanut luutnantti Bertholdin lähteä luotansa sillä tavoin? Eikö hän
olisi voinut sanoa hänelle: "Nyt sinun on lähdettävä pois, mutta kun
palaat, olen omasi." Oliko sitten kuolleella oikeus kaikkeen, elävällä
ei mihinkään? Olihan Lili lukenut ilmaennätyksistä ja voi käsittää,
että ilmojen hallitseminen voi houkutella uljasta nuorta miestä. Mutta
ei, ei Heinzin sittenkään olisi pitänyt antautua tuolle alalle! Eikö
hän tiennyt, että Lili väänteli täällä tuskissaan käsiään, niin että
nivelet naksahtelivat? Hän ei saanut unta, ei hetkeksikään, -- ah, ei
koskaan enää hän voisi nukkua levollisesti!
Kuivin, polttavin silmin hän katsoi miehensä kuvaa, joka riippui
vastakkaisella seinällä. Tuskaa oli hän kokenut hänenkin tähtensä, oli
saanut perehtyä tuskaan, kuten kaikki vaimot, joilla oli mies sodassa.
Mutta nyt yhtyi hänen tuskaansa vielä toinenkin tunne, -- hänen
sydämensä kapinoitsi hänen omaa itseänsä vastaan. Miksi oli hän ollut
niin tyly, oli käyttäytynyt niin kylmäkiskoisesti? Ainiaan uskollisen
lesken hyveeseen oli hän verhoutunut, vaikkei hänen sydämensä enää
tiennyt tuosta hyveestä. Miksi, miksi piti aina koettaa pettää omaa
itseänsä? Miksi piti olla niin hyvinkasvatettu, niin muodollisuuksiin
kahlehdittu, ettei rohjennut sanoa avoimesti: "Olen sinun, ota omasi!"
Kiihkeän levottomuuden vallassa heittelihe tuo vaalea olento sinne
tänne patjoillansa. Entä jos Bertholdi syöksyisi maahan, jos vihollisen
vastarinta tai luonnonvoimien oikullisuus veisi häneltä hengen? Hän,
hän yksin olisi siihen syypää! Hän voihki ääneen. Yön tuskallisessa
yksinäisyydessä kuvastuivat kaikki kauhut vielä kammottavampina. Sitten
heräsi hänen mielessään nuhteita Bertholdiakin kohtaan. Eihän hän ollut
voinut ilmaista hänelle tunteitaan sen selvemmin kuin oli ilmaissut.
"En voi toistamiseen kestää kaikkea odotuksen tuskaa ja levottomuutta",
-- niin oli hän sanonut -- eikö Heinz ollut sitä kuullut? Kuullut oli
hän kyllä, -- mutta ei ymmärtänyt. Niin ei nainen puhu miehelle, josta
ei välitä. Kuinka olikaan hän voinut lähteä hänen luotaan mieli täynnä
uhmaa ja vihaa, niin lapsekkaan suuttumuksen vallassa, että nyt teki
parastansa tuhotakseen itsensä? Rangaistuksetta eivät ne kaikki kohoa
aurinkoa kohden, nuo ilman sankarit.
Vuodettaan ympäröivässä yksinäisessä pimeydessä näki Lili äkkiä
edessään hänen rakkaat nuoret kasvonsa, ja raskaat kyynelkarpaleet
alkoivat hitaasti vieriä hänen poskiansa pitkin. "Tulkaa jälleen!"
Viimeisenä eronhetkenä oli tuo vastoin hänen tahtoansa pujahtanut hänen
huuliltansa; mutta hän oli kuiskannut sen niin hiljaa, että se häipyi
kuulumattomiin. Nyt, tuskissaan hänestä, joka linnun tavoin liiteli
ilmassa, välittämättä siitä, mitä jätti maan pinnalle, nyt kurotti hän
rukoilevasti kätensä hänen jälkeensä ja huusi rakastavaisen naisen koko
hellyydellä: "Tule jälleen!"
* * * * *
Päivät olivat jo käyneet paljon pitemmiksi. Onnellisille voi olla
mieleen, kun yöt pysyvät kauan pimeinä, mutta niistä, jotka ovat ja
pysyvät yksin, tuntuu helpotukselta, kun ilta tulee myöhään ja aamu
varhain. Ja kaikkialla alkoi jo vihertää. Puutarhojen pensaisiin
ilmestyi lehdyköitä, ja nurmikenttien krookuskasvit olivat niin
kirjavia, kuin ei talvea olisi ikinä ollutkaan. Lili kuuli rastaan
laulavan Bertholdin puutarhassa ja toisen vastaavan Krügerin
puksipuusaroilta. Kun hän ensi kertaa kuuli tämän kevätlaulun, heräsi
jotain hänen mielessänsä. Oliko se toivon, vapautuksen tunne? Hän
ei ollut koskaan saanut kirjettä luutnantti Bertholdilta, mutta
hän tiesi hänen äitinsä saaneen eilen häneltä tietoja. Hän eli!
Sen täytyi riittää toistaiseksi. Haaveksivin katsein silmäili Lili
maalaispuutarhaa.
Siellä toimiskeli nyt rouva Krüger uutterasti. Kirkkaassa
kevätvalaistuksessa näki oikein, kuinka paljon lunta tämä talvi
oli sirottanut hänen tukkaansa. Mutta voimia oli hänellä sentään
vielä. Miehen tavoin käytteli hän lapiota, hän käänteli sarkojansa.
Hän levitteli sinne lantaa vuohen majasesta. Maan piti käydä
hedelmälliseksi, tuottaa paljon, -- ja kenelle?! Synkkä ajatus tuli
rouva Krügerin mieleen, nenäntyven yläpuolella oleva ryppy kävi
syvemmäksi. Mitä hyödytti kaikki työ, kovettumat käsissä ja hikihelmet
otsassa? Mitä hyödytti kylväminen, istuttaminen, sadon kokoaminen?
Istuiko hänen kanssaan pöydässä kukaan, jonka lautasen hän voi täyttää,
jolle hän voi sanoa: "Maistuuko tämä sinusta hyvältä? Olen kasvattanut
tämän itse, -- sinua varten!"
Nyt oli hän jo panettanut kaikkiin lehtiin ilmoituksen: